perjantai 30. joulukuuta 2022

La stanza del figlio ─ Pojan huone (2001)

Ohjannut Nanni Moretti
Italia & Ranska 2001, 99 min.
Draama
Pääosissa: Nanni Moretti, Laura Morante, Giuseppe Sanfelice, Jasmine Trinca
 
Insieme a te non ci sto più ─ I'm not with you anymore.
 
Pojan huone (engl. The Son's Room) on Kultaisella palmulla palkittu draama rakkaudesta ja surusta. Tarina vie lempeästi nelihenkisen perheen miellyttävään arkeen ja onneen, jollaista osaa vaalia koko sydämestään vasta sen menetettyään. Perheen pojan Andrean (Sanfelice) tapaturmainen kuolema suistaa kaiken raiteiltaan ja jättää jäljelle tyhjyyden, jonka keskellä on vaikea jaksaa elää.

Nanni Moretti näyttelee ohjaamassaan draamassa pääosaa eli perheen psykologi-isää. Hänen surunsa tuntuu samaistuttavalta: olisinko voinut estää tapahtuneen onnettomuuden? Töihin keskittyminen muuttuu mahdottomaksi, sillä potilaiden murheiden sijaan mielen täyttävät pojan vaihtoehtoiset elämänpolut. Jokaiselle perheenjäsenelle suru on omanlaisensa, mutta on miellyttävää, että perheen keskinäinen rakkaus säilyy ja kannattelee jokaista surutyössään.

Arvostelumenestykseksi noussut elokuva ei ole ilmestymisvuotensa suurimpia hittejä, mutta silti ohjaajansa tunnetuimpia teoksia. 1001-listalta filmi on poistettu jo vuoden 2007 painoksessa, eikä elokuva taida lopulta jättää kovin valtavaa muistijälkeä. Kaikessa vaatimattomuudessaan Pojan huone on silti hyvin miellyttävä ja perusvarma pieni draama. Yksi elokuvan keskeisistä kohtauksista tapahtuu arkisesti autossa, jossa isä ryhtyy laulamaan epävireisesti radiosta soivaa haikeaa iskelmää Insieme a te non ci sto più, "en ole enää kanssasi". Muu perhe yhtyy sävelmään ja kappaleen päättyessä tavallinen hetki kiitää ohi. Mieleen jää häivähtämään lämmin haikeus.

Pisteytys: 7/10

keskiviikko 28. joulukuuta 2022

Á ma soeur! ─ Sisarelleni (2001)

Ohjannut Catherine Breillat
Ranska & Italia 2001, 86 min.
Draama
Pääosissa: Anaïs Reboux, Roxane Mesquida, Libero De Rienzo

When I hate you, I look at you and then I can't.

Ranskalaisperheen lomamatkalla teinityttäret virittelevät romantillisia haaveitaan. Isosisko Elena (Mesquida) rakastuu italiaanoon (De Rienzo) ja ajautuu ensimmäisiin seksikokeiluihinsa. Pikkusisar Anaïs on vielä puolittain lasten maailmassa, mutta jo tietoinen ja kiinnostunut aikuisten todellisuudesta, johon Elena parhaillaan on astumaisillaan.
 
Yksinkertaisten kohtausten elokuva taltioi sisarellisen rakkauden, kateuden ja kilpailun taitavasti. Vielä osuvammin ja voimallisemmin filmi kuvaa naisen asemaa sekä maskuliinisuuden valtaa ja uhkaa. Jos elokuvan alkupuoli vielä tuudittaa melko tavanomaisiin nuorten päiväuniin ja konflikteihin, lopussa jysähtää. Sanomaa ei voisi selvemmin alleviivata, vaikka loppuratkaisu jättää hämmentyneeksi. Päähenkilö Anaïs on mielenkiintoinen toimija: ottaako hän (miehisen) vallan omiin käsiinsä vai alistuuko sille? Ilmestymisaikanaan Sisarelleni oli kontroversiaali kuvatessaan teinien heräävää seksuaalisuutta. Aihe on kiistämättä rohkea, mutta ei hävytön.
 
Ohjaaja Catharine Breillat (1948─) tunnetaan elokuvauransa ohella kirjailijana, joka on tuotannossaan keskittynyt naisen seksuaalisuuden kuvaamiseen. Viime vuosina Breillat tosin on antanut kummallisen tunkkaisia #metoo-vastaisia lausuntoja, eikä hänen tapansa kuvata naiseutta vaikuta tässä valossa järin monipuoliselta. Kuitenkin 2000-luvun kontekstissa Sisarelleni näyttäytyy vielä varsin feministisenä teoksena. Elokuvan nimi on käännetty englanniksi hieman harhaanjohtavasti muotoon Fat Girl. Ulkomuodosta ei tässäkään tarinassa päästä eroon, vaikka se ei lopulta aivan englanninnoksen veroisesti korostukaan.

Pisteytys: 7/10

maanantai 26. joulukuuta 2022

Marraskuun elokuvat 2022

Petite maman - Maja lapsuuden reunalla
Ohjannut Céline Sciamma
Ranska 2021, 73 min.
Draama, Fantasia
Pääosissa: Joséphine Sanz, Gabrielle Sanz, Nina Meurisse
 
 
 
 
Isoäidin kuoltua 8-vuotias Nelly (J. Sanz) yrittää luoda yhteyttä äitiinsä (Meurisse). Äidin lapsuudenkodin tyhjennyksen tuoksinnassa rakentuu vanha maja, jonka luota alkaa sadun, unen ja leikin rajamailla kulkeva matka äidin lapsuuteen. Rauhallinen ja vähäeleinen draama jättää lempeän pohdiskelevaan tunnelmaan. Maja lapsuuden reunalla keräsi ansaitusti monia palkintoehdokkuuksia, joista nimekkäin on kilvoittelu Kultaisesta karhusta.

Pisteytys: 8/10
 
Paddleton
Ohjannut Alex Lehmann
USA 2019, 89 min.
Draama, Komedia
Pääosissa: Mark Duplass, Ray Romano




Keski-ikäiset ystävykset Michael (Duplass) ja Andy (Romano) katsovat leffoja, syövät pizzaa ja pelaavat itse keksimäänsä paddletonia. Pian kaikki on ohi, sillä Michael sairastuu parantumattomaan syöpään. Tunteikas draamakomedia käsittelee kuolemaa, luopumista ja ystävyyttä. Mumblecore-filmin aihe on synkkä, mutta tunnelma pysyy taitavasti jopa hieman kevyehkönä. Sympaattinen teos.

Pisteytys: 7/10
 
Córki dancingu - The Lure
Ohjannut Agnieszka Smoczynska
Puola 2015, 92 min.
Fantasia, Musikaali, Kauhu
Pääosissa: Marta Mazurek, Michalina Olszanska, Kinga Preis



Puolalainen kauhumusikaali kertoo uudelleen Pienen merenneidon (1836) tarinan, joka tällä kertaa sijoittuu yökerhojen ahnaisiin syövereihin. Agnieszka Smoczynskan fantasiaversio on perinteistä tarinaa feministisempi, mutta myös roimasti kummallisempi. Räiskyvä genresekoitus oudoksuttaa, mutta osuva sanoma kaivautuu kuitenkin esille hyisien suomujen seasta.

Pisteytys: 6/10

Gosford Park
Ohjannut Robert Altman
Iso-Britannia 2001, 137 min.
Draama, Komedia, Mysteeri
Pääosissa: Kirstin Scott Thomas, Ryan Philippe, Michael Gambon
 
 
 
Joukko herrasväkeä kokoontuu viettämään metsästysviikonloppua Gosford parkin maalaiskartanolle. Juoruja ja salaisuuksia piisaa kahdessa kerroksessa, ja lopulta kuohuntaa yllyttää outo murhamysteeri. Elokuva tuo mieleen Jean Renoirin satiirin Pelin säännöt (1939), vaikka ei olekaan aivan yhtä nokkela. Gosford Park menestyi aikanaan mukavasti ja innoitti sittemmin Downton Abbey -sarjaa, jonka faneja filmi miellyttänee erityisesti.

Pisteytys: 7/10

Rukajärven tie
Ohjannut Olli Saarela
Suomi 1999, 123 min.
Sota, Draama
Pääosissa: Peter Franzén, Irina Björklund, Kari Heiskanen




Rukajärven tie on 1990-luvun katsotuin kotimainen elokuva. Jatkosodan aikaan sijoittuva perinteinen sotaelokuva on näyttävä, mutta tunnetasolla sodan kokemusmaailma jää etäälle. Antti Tuurin Rukajärvi-sarjaan (1990─1992) perustuvaan kertomukseen on lisätty Tuurin avustuksella romanssi, joka jää sekin etäisen oloiseksi. Aikanaan elokuva menestyi silti seitsemän Jussin veroisesti (mm. paras elokuva). Minä toisaalta en millään jaksa katsoa edes Tuntematonta sotilasta (1955), mutta sen faneja Rukajärven tie saattaa kiinnostaa ja puhutella syvemmällä tavalla.

Pisteytys: 4/10

Horse Feathers - Hevosen sulat
Ohjannut Norman Z. McLeod
USA 1932, 68 min.
Komedia, Musikaali
Pääosissa: Groucho Marz, Chico Marx, Harpo Marx, Zeppo Marx
 
 
 
Yhdessä suosituimmassa komediassaan Marx-veljekset seikkailevat yliopistossa. Siinä sivussa vieraillaan salakapakassa, jalkapallopelissä, lemmentouhuissa... Poukkoileva höpönlöpö ja soopan suoltaminen ovat elokuvan keskeisintä sisältöä, eikä tarinan aukkoja ehdi ihmetellä. Hevosen sulat on taattua veljesjoukon sekoilua, joka nautti mukavaa menestystä jo ilmestymisaikanaan.

Pisteytys: 7/10

lauantai 24. joulukuuta 2022

24. luukku: Elokuvavuosi 2022 osa II

Every disappointment has led you here to this moment.

Elokuvavuoden 2022 suurimmiksi hiteiksi ovat tähän tietoon muodostuneet Top Gunin (1986) jatko-osa Top-Gun Maverick (2022) sekä Jurassic Parkin (1993) saagaa jatkava Jurassic World Dominion (2022). Yllätyksettömästi katsojia ovat keränneet myös Marvel-hitit Doctor Strange in the Multiversum of Madness (2022) sekä Thor: Love and Thunder (2022). Aika näyttää, onko näissä hittifilmeissä rahtuakaan sellaista maagista vetovoimaa, joka tekee niistä ikimuistoisia.

Joulukalenterin viimeisesestä luukusta löytyy kaksi fantasiaan taipuvaa tarinaa, jotka kurottelevat arkisista sfääreistä uusiin todellisuuksiin. Liekö näissä niitä kaivattuja klassikkoaineksia? Tämän luukun myötä toivotan taianomaista joulunaikaa ja kiintoisaa tulevaa elokuvavuotta 2023!


Turning Red - Punainen
Ohjannut Domee Shi
USA & Kanada 2022, 100 min.
Animaatio, Fantasia, Komedia
Pääosissa: Rosalie Chiang, Sandra Oh, Ava Morse




Pixar-animaatiossa 13-vuotias Mei (Chiang) suorittaa koulua ja täydellisen tyttären roolia. Harvoina vapaahetkinään Mei saa olla oma itsensä kaveriporukassaan, jossa fanitetaan suosittua poikabändiä. Ristiriita vanhempien odotusten ja omien haaveiden välillä riipii, ja kaiken lisäksi Meillä on salaisuus: suuria tunteita kokiessaan hän muuttuu isoksi, pörröiseksi punapandaksi.

Punainen on raikkaan hulvaton elokuva, joka käsittelee varttumista: murrosikää ja kuukautisia, kaverisuhteita, kaiken noloutta sekä vanhempien sietämättömyyttä (vanhempia ymmärtäen!). Tarinassa on kiistämättä mutkat suoriksi -hetkensä, mutta kevyesti etenevään kokonaisuuteen se kuitenkin sopii. Tarina väistää silti tylsimmät kliseet, sillä näille tytöille maailma on uudella tavalla avoin, vaikka tarina sijoittuukin 2000-luvun alkuun. Lohdullinen tarina teineille, entisille ja nykyisille.

Pisteytys: 8/10

Everything Everywhere All at Once
Ohjannut Dan Kwan & Daniel Scheinert
USA 2022, 139 min.
Komedia, Toiminta, Fantasia, Scifi
Pääosissa: Michelle Yeoh, Stephanie Hsu, Jamie Lee Curtis




Evelyn Quan Wang (Yeoh) jonglööraa arkeaan pesulanpitäjänä, teinityttären (Hsu) äitinä ja vanhan isänsä hoivaajana. Yhtäkkiä verovirastossa todellisuuteen iskeytyy ryppy, ja Evelyn saa tietää olevansa vastuussa multiversumeiden pelastamisesta. Eipä auta kuin pistää tuulemaan. Sukupolvitrauman, keski-iän katkeruuden ja aikamme sekopäisten tehokkuusvaatimusten teemoilla revittelevä elokuva on paitsi oivaa ajankuvaa, myös osuvaa parodiaa 2020-luvun elokuvateollisuudesta.
 
Everything Everywhere All at Once on riemukas multitasking-Matrix, joka hupailee monien aikamme menestysfilmeien kustannuksella. Viittauksia piisaa Marveleista In the Mood for Loveen (2000), ja tarinaan ujuttautuu jopa Michelle Yeohin uran retrospektiivi.  Dan Kwanin ja Daniel Scheinertin absurdi huumorintaju tuli tutuksi jo omaperäisessä pierukomediassa Swiss Army Man (2016) ja tässä elokuvassa ote on jalostunut huomattavasti. Vaikka Everything Everywhere All at Once on ilahduttavan näyttävä ja railakas teos, sitä parantaisi napakkuus. Keskeiset vitsit alkavat nopeasti toistaa itseään ja yllätysten terä tylsyy, mutta siitä huolimatta kaksituntinen elokuva hujahtaa ohi lennokkaasti. Bongattavaa taitaa riittää useammallekin katselulle.
 
Pisteytys: 7/10

perjantai 23. joulukuuta 2022

23. luukku: Elokuvavuosi 2022 osa I

I will avenge you, Father!
 
Pandemian jälkeen elokuvateollisuus on jotakuinkin palailemassa uomiinsa, sillä teatterit ovat taas tänä vuonna vetäneet väkeä. Vuoden alkupuolella aplooderattiin viime vuoden menestyjille, kuten kuudella Oscarilla palkitulle Dyynille (2021). Oma suosikkini tänä vuonna katsomistani ensi-illoista on ollut riemukas Tytöt tytöt tytöt (2022), joka on mukavaa vastapainoa tämän päivän luukusta ponnistaville menestysfilmeille. Nämä molemmat elokuvat ovat pohjimmiltaan melko tuttuja miehisiä kostotarinoita. Vuodet vierivät ja teknologia kehittyy, mutta muuttuvatko kertomukset?


The Batman
Ohjannut Matt Reeves
USA 2022, 176 min.
Rikos, Toiminta
Pääosissa: Robert Pattinson, Paul Dano, Jeffrey Wright
 
 
 
 
Gotham City, tuo vanha kunnon korruption pesä. Arvuuttajaksi (Dano) itseään kutsuva salaperäinen sarjamurhaaja pyrkii paljastamaan kaupungin kätketyn löyhkän, ja saa tuota pikaa Batmanin (Pattinson) kannoilleen. The Batmanin jännitysnäytelmä erottuu lukuisista edeltäjistään siten, ettei elokuva oikeastaan ole supersankaritoimintaa. Verkkaisesti etenevä tarina on lopulta melko perinteinen rikosmysteeri. Paul Dano tekee hyvän roolin pahiksena, joka on rakennettu nykypäivänä surullisen tutuista aineksista: mukana on ripaus trollia, kouluampujaa ja inceliä. Tarina lähestyy Jokerin (2019) synkkiä teemoja, ja kaiketi tarinat jossain vaiheessa yhdistyvät.

The Batman on sinällään toimiva rikostarina, mutta filmistä on tehty väkisin liian pitkä spektaakkeli. Tiivistäminen terävöittäisi. Mahtipontista elokuvaa on suunniteltu uuden universumin aloittajaksi, kuten edelleen muodikasta on. En varmaankaan ole ainoa, jota ajatuskin jo uuvuttaa. Hilpeyttä sen sijaan herättää laskelma, jonka mukaan viime vuosien tapaan kiihtyvällä julkaisutahdilla vuonna 2030 Batman-remakeja tulee jo noin viidentoista sekunnin välein. Mikäli niissä mennään lisäksi aina vain synkempään suuntaan, lopulta tuijottanemme pelkkää mustaa ruutua.

Pisteytys: 6/10

The Northman
Ohjannut Robert Eggers
USA, Kiina & Iso-Britannia 2022, 
Toiminta, Seikkailu
Pääosissa: Alexander Skarsgård, Claes Bang, Anya Taylor-Joy, Nicole Kidman
 
 
 
Robert Eggersin näyttävässä viikinkifilmissä poika (Skarsgård) kostaa isänsä kuoleman. Kertomus on ehtaa Shakespearea, eikä se siten tarinallisesti pääse yllättämään. Maskuliininen uho ja verenvuodatus kuitenkin äityvät niin pitkälle, että kerronnassa tuoksahtaa satiiri. Siltä puuttuu kuitenkin parhain terä ja siksi elokuvan idea jää pelkäksi aavistukseksi. Täysin viihteelliseksi tusinatoiminnaksi The Northmania tuskin on tehty, mutta miksi elokuvan keskeinen ajatus ei välity?

Useissa arvioissa on jo todettu, että Eggersin ensimmäinen ison budjetin Hollywood-filmi vaati ohjaajalta suuria kompromisseja. Se selittää sen, miksi ohjaajan omaperäiset elkeet tuntuvat pidätellyiltä ja jollain tapaa tyngiltä. Huumoria tarinasta silti löytää väkisinkin: varsinkin lopputaistelu tuo mieleen Monty Pythonin hullun maailman (1975) ritarin, joka taistelee kunniastaan vaikka ilman päätä ja raajoja. Conaniltakaan (1982) ei säästytä! Aivan yhtä legendaariseksi tarinaksi tämä filmi ei kyllä kohoa, vaikka sinänsä jotakuinkin viihdyttääkin. Sääli, että ylimaskuliinisen sankaritarun vakavuus ei aivan käänny virkistäväksi huumoriksi, vaikka lähelle päästäänkin.

Pisteytys: 6/10

torstai 22. joulukuuta 2022

22 luukku: 10 vuotta sitten (Looper, 2012)

The only rule is: never let your target escape...
 
Elokuvavuoden 2012 tuottoisin rahasampo oli The Avengers (2012), ja vielä vuosikymmen sitten Marvel-maniassa oli aistittavissa enemmän intoa kuin uupumusta. Muita vuotensa hittejä olivat esimerkiksi Nälkäpeli (2012) ja The Hobbit: Odottamaton matka (2012) ─ vaikka jälkimmäistä ei aivan uskalla tituleerata yleisön suursuosikiksi kovista lipputuloista huolimatta.

Vuosi 2012 oli Les Misérablesin (2012), Amourin (2012) ja Argon (2012) menestysaikaa. Kaikki nuo kymmenvuotiaat hienot filmit ovat käyneet 1001-listalla, mutta sittemmin poistettu. Päivän leffakin keräsi kovasti kehuja, mutta aivan edellämainittujen teosten muistolistalle filmi ei ole noussut. Aikakoneen viimeinen etappi päättykööt nyt aikamatkustuselokuvaan!
 
 
Looper
Ohjannut Rian Johnson
USA & Kiina 2012, 119 min.
Scifi, Toiminta
Pääosissa: Joseph Gordon-Levitt, Bruce Willis, Emily Blunt




Vuonna 2044 on syntynyt uusi rikollisuuslaji, joka hyötyy kielletystä aikamatkustusteknologiasta. Niin kutsutut looppaajat hävittävät tulevaisuudesta lähetettyjä uhreja, joista rikollisjärjestöt haluavat päästä eroon. Looppaajien työ on tuottoisaa, mutta vaarallista: koskaan ei tiedä, kenet joutuu tappamaan. Riehakasta loopparielämää viettävä Joe (Gordon-Levitt) saa käsiinsä ison vastuun, kun hänen tulevaisuuden minänsä (Willis) eräänä päivänä lähetetään Joen tapettavaksi ─ ja pääsee karkuun.

Elokuvan pääteema kiertyy iän tuoman muutoksen ja kasvun ympärille. Nuori ja vanha Joe eivät ymmärrä toisiaan, ja aihe on samaistuttava, sillä muuttuvainen on ihminen. On kekseliästä käsitellä aihetta aikamatkustusscifin kautta, vaikka teemassa ei lopulta mennäkään kovin syvälle. Aikamatkustusta ei myöskään liiemmin selosteta, mutta taustatarina toimii. Looper on kelpoa toimintaviihdettä, sillä matkan varrelle ripotellaan pieniä yllätyksiä ja rytmi on muutenkin vauhdikas.

Looper keräsi ilmestyessään paljon kehuja ja se nimettiin useissa medioissa vuoden 2012 parhaiden elokuvien joukkoon. Inceptionin (2010) jälkihuumassa omaperäiselle scifielokuvalle riitti mukavasti katsojia. Yksi elokuvan mieleenpainuvista puolista on kaksinkertaisesti Oscar-palkitun (2018, 2020) Kazuhiro Tsujin maskeeraustyö: Joseph Gordon-Levitt on muokattu nuoren Bruce Willisin näköiseksi taitavasti, vaikka minua outo naamaproteesi kulmaväreineen hieman huvitti.

Pisteytys: 7/10

keskiviikko 21. joulukuuta 2022

21. luukku: 10 vuotta sitten (Zero Dark Thirty, 2012)

Where's the last time you saw bin Laden?
 
Elokuvallinen aikakone laskeutuu tänään ja huomenna vuoteen 2012. Vuosikymmenen takaista äänimaisemaa maalaavat PSY:n Gangnam Style, Loreenin Euphoria ja Pussy Riotin radikaalit sävelet. Monien muistiin on kenties piirtynyt, että Sauli Niinistö nousi Tarja Halosen seuraajaksi, Lontoossa vietettiin kesäolympialaisia ja Toscanan rannikolla pähkäiltiin, miten kummassa karille ajanut valtava alus Costa Concordia saataisiin kammettua romuttamolle.
 
Tänä vuonna 10-vuotisjuhlaansa ovat viettäneet muun muassa tämä blogi, suomalaisten kauppojen sisältöään salailevat tupakka-automaatit ja ruotsalaisprinsessa Estelle. Menetyksiäkin vuoteen mahtui, kun nuorisolehti Suosikki lakkautettiin. Kaiken hyvän lisäksi mayojen maailmanlopun piti iskeä tismalleen vuosikymmen sitten, 21. joulukuuta, mutta niinpä siitäkin uhasta selvittiin. Päivän luukusta loikkaa toisenlainen Maya, joka johdattelee aikansa ajankohtaisten kriisien äärelle.
 
 
Zero Dark Thirty
Ohjannut Kathryn Bigelow
USA 2012, 157 min.
Trilleri, Historia
Pääosissa: Jessica Chastain, Joel Edgerton, Jason Clarke
 
 
 
 
Syyskuun 11. päivän terroriteot vuonna 2001 järisyttivät maailmanjärjestystä. Vasta valmistunut CIA-analyytikko Maya Harris (Chastain) lähetetään työtehtävissä Pakistaniin, jossa vuodet ja karut työtehtävät koulivat hänestä rautaisen ammattilaisen. Harrisin koko ura kytkeytyy mieheen terroritekojen takana, Osama bin Ladeniin, jonka jäljille etevä Harris lopulta pääsee.

Zero Dark Thirty kertoo, osin dramatisoiden, todellisista tapahtumista ja huipentuu vuoteen 2011, jolloin bin Laden lopulta saatiin kiinni ja surmattiin. Vaikka tapahtumien päätepiste on ennalta tiedossa, siihen pääsyn seuraaminen on varsin mielenkiintoista. Erityisesti viimeinen puolituntinen on jännittävä. Trilleri tosin on puuduttavankin pitkä, mutta sitäpä toisaalta oli tämä oikea ajojahtikin.
 
Elokuvan suhde todellisiin tapahtumiin on herättänyt viljalti keskustelua. Ensi-illan aikaan osin salaisina pidettävät tapahtumat olivat verekseltään tuoreita, minkä vuoksi filmi herätti pienoista kuohuntaa. Eritoten epäinhimillisten kidutusmenetelmien kuvaamisesta riitti puhetta: ihannoiko elokuva "keinolla millä hyvänsä" -taktiikkaa vai nostetaanko vesikidutukset kuvaan kylmän viileästi siksi, että asia on hyvä nostaa tapetille? Vellovista kohuista huolimatta elokuva miellytti kriitikoita ja Oscareissakin tuli yksi pysti ääniteknisistä saavutuksista.

Pisteytys: 7/10

tiistai 20. joulukuuta 2022

20. luukku: 20 vuotta sitten (Ice Age, 2002)

You're an embarrassment to nature. You know that?
 
Elokuvavuosi 2002 muistetaan monista suuria lipputuloja keränneistä jatko-osista. Näistä ikonisimmaksi on selvästi noussut Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia (2002). Sen sijaan uuden Star Wars -esitrilogian kakkososa Kloonien hyökkäys (2002) ei saanut yhtä suopeaa vastaanottoa, vaikka filmi vetikin väkeä teattereihin aivan kiitettävästi. Löytyypä hittifilmeistä uusia tuulahduksiakin, kuten Tobey Maguiren tähdittämä Spider-Man (2002).
 
Vuotensa palkintogaaloissa puolestaan loistivat Chicago (2002), Pianisti (2002) sekä jo edellisvuonna ilmestynyt animaatio Henkien kätkemä (2001). Alkuvuodesta Oscar-historiaan jäi Halle Berryn tunteikas palkintopuhe ja toki voittokin, sillä kyseessä oli ensimmäinen mustan naisen saama pääosapysti. Päivän filmi edustaa hittikaartia, sillä se kohosi maailmanlaajuisesti katsotuimpien elokuvien top-10-listalle ja aloitti näihin päiviin jatkuneen jääkausibuumin.
 
 
Ice Age
Ohjannut Chris Wedge & Carlos Saldanha
USA 2002, 81 min.
Animaatio, Seikkailu, Komedia
Pääosissa: Ray Romano, John Leguizamo, Dennis Leary


 
 
Jääkausi lähestyy ja esihistorialliset elikot ovat liikekannalla. Erakkoluontoinen Manfred-mammutti (Ray Romano) saa tahtomattaan seurakseen kahelin Sid-laiskiaisen (Leguizamo), sapelihammastiikeri Diegon (Leary) ja ihmisvauvan. Alkaa eriskummallinen pelastusreissu, jonka päämääränä on pitää kummallinen vauveli hengissä ja saada hänet omiensa pariin.

Siihen nähden, että elokuva kertoo ystävyydestä ja avuliaisuudesta, tarinantäytteenä on kohtuuttoman paljon tyhjänpäiväistä ärhentelyä ja karjumista. Sama typeryys vaivaa valitettavasti monia muitakin lapsille suunnattuja elokuvia ja tv-sarjoja: on makukysymys, viihdyttääkö melskaus, mutta minua sellainen hieman kiusasi jo lapsena. Ice Agen juoni on stereotyyppisine hahmoineen yllätyksetön, joskaan ei kuitenkaan piinallisen kulunut. Toimintakohtauksissa on vauhtia sitä kaipaaville ja rytmi on kohdillaan, sillä napakaa tarinaa ei suotta pitkitetä tarpeettomasti.

Ice Age ei yllä animaatiojätti Pixarin tasolle juonensa saati visuaalisen ilmeensä puolesta, vaikka animaatio onkin oikein tasokasta aloittelevan studion jäljeksi ja ilmestymisaikaansa nähden. Tasapaksun tarinan huumori on joka tapauksessa vedonnut moniin katsojiin, sillä, kuten edellä todettua, Ice Age oli ilmestymisvuotensa isoimpia hittielokuvia. Leffalle on sittemmin tehty monia jatko-osia, lyhäreitä, tv-jaksoja ja pelejäkin, eikä franchise-juna ole vieläkään hidastanut vauhtiaan. Uusin sai ensi-iltansa tänä vuonna ja seuraavaa tehdään jo kovalla höyryllä.

Pisteytys: 4/10

maanantai 19. joulukuuta 2022

19. luukku: 20 vuotta sitten (Lilja 4-ever, 2002)

You can't buy my heart and soul.
 
Vuonna 2002 sanottiin hyvästit markka-ajalle. Eurojen lisäksi Suomeen saapuivat ensimmäiset Lidlit ja Aserején korvamatosävelet. Nuorisoa innoitti MTV:n hittisarja The Osbournes (2002─2005) ja Eminemin The Eminem Show -albumit vaihtuivat vauhdilla uuteen rahaan levykaupoissa. Nokia julkaisi ensimmäisen kamerakännykkänsä (Nokia 7650), mutta 0,3 megapikselin kameralla saavutetut tuhnulaatuiset kuvat eivät vielä aiheuttaneet ostoryntäystä.

Päivän luukun myötä suunnataan entisten neuvostokaupunkien raunioille, joissa ajankuva näkyy etäisesti nuorisomuodissa ja kuunnelluissa sävelmissä. Elokuvassa kajahtaa suosittu Rammstein, jonka tuska kuvaa hyvin filmin mielenmaisemaa. Millaisena uuden vuosituhannen maailma näyttäytyi heille, joille yletön kuluttaminen ei ollut mahdollista?
 

Lilja 4-ever
Ohjannut Lukas Moodysson
Ruotsi & Tanska 2002, 109 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Oksana Akinshina, Artyom Bogucharskiy




Lilja (Akinshina) on teinityttö, joka haaveilee paremmasta elämästä ankeassa neuvostoraunioiden kaupungissa. Äiti lähtee uuden miehensä kanssa Amerikkaan, rahaa ei ole ja ystävät kääntävät selkänsä. Paremman elämän toivossa Lilja lähtee vanhemman miehen matkaan Ruotsiin, mutta tuleekin huijatuksi ja päätyy prostituoiduksi vasten tahtoaan.

Lilja 4-ever on lohduttoman ankea elokuva. Tarinaa keventävät haaveelliset enkelikohtaukset, joissa kaikki on hyvin ja lapset saavat olla lapsia. Liljan kertomus on saanut ideansa tositapahtumien pohjalta, eikä ole vaikea uskoa, että tällaista tapahtuu maailmassa yhä. Kertomuksesta ei surkeutta puutu, mutta sanoma olisi jopa tehokkaampi ilman pientäkään enkeleiden tuomaa helpotusta.

Lukas Moodyssonin (1969─) kolmas kokopitkä ohjaustyö vastaanotettiin positiivisesti, vaikka filmi ei kohonnutkaan aivan edeltäjiensä lipputulojen tasolle. Kuten kriitikotkin huomasivat, Lilja 4-everiä on helppo verrata paria vuotta vanhempaan Lars von Trierin Dancer in the Darkiin (2000): teoksissa on samankaltaisia epäoikeudenmukaisuuden teemoja ja kuvastoa. Molemmissa elokuvissa todellisuus ja haaveet sekoittuvat, mutta Lilja 4-everin hahmot ovat enemmän todellisen tilanteen tasalla. Jos ainoaan elämäänsä saa näin heikot lähtökohdat, auttaako pakeneminenkaan mitään?

Pisteytys: 8/10

sunnuntai 18. joulukuuta 2022

18. luukku: 30 vuotta sitten (Wayne's World, 1992)

Party time, excellent!
 
Nyt vietetään kolmekymppisten juhlaa! Tänä vuonna pyöreitä ovat täyttäneet uuden ajan rikosfilmi Reservoir Dogs (1992), mustan huumorin sävyttämä Hollywood-satiiri Pelimies (1992) sekä Baz Luhrmannin räväkkä esikoisteos Strictly Ballroom (1992). Palkintogaaloissa loisti eritoten lännenlegenda Armoton (1992), joka palkittiin muun muassa parhaan elokuvan Oscarilla.

Vuoden 1992 hittifilmien kärkikaartiin lukeutuvat Aladdin (1992), Bram Stokerin Dracula (1992) sekä Basic Instinct (1992). Mutta kuinka ollakaan, Suomessa kaikkien näiden filmien ohi kiilasi Uuno Turhapuro Suomen tasavallan herra presidentti (1992). Hittimittarilla jatketaan, sillä päivän elokuva oli vuoden 10. tuottoisin filmi maailmanlaajuisesti mitattuna.
 
 
Wayne's World
Ohjannut Penelope Spheeris
USA 1992, 94 min.
Komedia
Pääosissa: Mike Myers, Dana Carvey, Rob Lowe
 



Ystävykset Wayne (Myers) ja Garth (Carvey) kuvaavat omaa sekopäistä tv-ohjelmaansa Waynen kellarissa. Sattumalta tv-tuottaja Benjamin Kane (Lowe) löytää nuorison suosiman ohjelman ja haalii sen talliinsa: Waynelle ja Garthille on luvassa rikkauksia, mutta ison yhtiön alaisuudessa vapauden rajoja koetellaan. Tv-puuhien ohella rakkauselämän kiemurat pitävät kaverukset vauhdissa.

Wayne's World on lupsakka rock-komedia, joka jatkaa persoonallisella tavallaan The Blues Brothersin (1980) perintöä. Molemmat elokuvat perustuvat Saturday Night Liven sketsiin, ja kummassakin hömelöt muusikot päätyvät erilaisiin kommelluksiin. Tässä elokuvassa ote tosin on hivenen kiltimpi. Mike Myersin käsikirjoittaman komedian huumorista muistetaan eritoten liuta hokemia, jotka moni 1990-lukua elänyt varmasti tuntee, vaikka elokuvaa ei olisi nähnytkään... NOT!
 
Mainiosti menestyneen filmin ohjasi Penelope Spheeris (1945─), joka oli aiemmin ohjannut paitsi elokuvia, myös musavideoita ja rock-dokumentteja. Tällä kokemuksella saavutettu MTV-henkinen rento kohellus ei paljasta sitä, että kulisseissa Myers ja Spheeris eivät meinanneet löytäneet yhteistä säveltä. Jatko-osaan (1993) tuli uusi ohjaaja, mutta se elokuva ei enää saanut juurikaan suosiota. Vauhdikkuudestaan huolimatta Wayne's World ei kohoa omiin komediasuosikkeihini, vaikka jotakuinkin viihdyttääkin. Sekoilu sopii silti oivasti ajankuvan etsijöille ja kadonneen MTV-sukupolven nostalgisoijille.

Pisteytys: 6/10

lauantai 17. joulukuuta 2022

17. luukku: 30 vuotta sitten (Malcolm X, 1992)

You may be shocked by these words.
 
Aikakone saapuu vuoteen 1992, jolloin Bill Clintonista tuli Yhdysvaltain presidentti, tähtitieteilijät löysivät ensimmäisen eksoplaneetan (tähän mennessä löydettyjä on yli viisituhatta!) ja Tsekkoslovakia jakautui Tsekiksi sekä Slovakiaksi. Päivän elokuvassa viiletetään keskelle 1960-luvun rotumellakoita, mutta ennen sitä otetaan puhelu Suomeen ja lamavuoteen 1992.

Vaikka synkkä vuosi oli täynnä epävarmuutta, oli ajassa ilonsakin. Alkuvuoden talvituiskuissa villitsivät uudet tv-ohjelmat, Kauniit ja rohkeat sekä Tuttu juttu. Jälkimmäinen nosti Joel Hallikaisen vuoden kuumaksi nimeksi, ja pian radioaalloilla tunnelmoi megahitiksi kohoava Kuurankukka. Kesäkuuman hurlumhein taasen tarjosi Ruokolahden leijona, jonka kohuotsikoilta oli mahdotonta välttyä. Mitenköhän joulu sujui, kun vyötä piti kiristää? Siitä kertoo Ylen jouluinen Kotimaan katsaus.
 
 
Malcolm X
Ohjannut Spike Lee
USA & Japani 1992, 203 min.
Biografia, Draama, Historia
Pääosissa: Denzel Washington, Angela Bassett, Albert Hall
 
 
 
 
Malcolm X (1925─1965) oli uraauurtava ihmisoikeusaktivisti. Biografia Malcolm X aloittaa tarinan Malcolmin (Washington) kipeistä nuoruusvuosista, jolloin hän häpesi ihonväriään ja sortui rikosten polulle. Vankilassa Malcolm löytää islamin ja tarkoituksen elämälleen. Tunteet kuumenevat taistelussa oikeudenmukaisuuden puolesta ja lopulta miestä odottavat katkeruuden kyllästämät luodit.

Spike Leen elokuva on perinteisehkö biografia, joka kuitenkin kerrotaan Leen jämptisti etenevällä rytmillä. Ohjaajalle tuttua räväkkyyttä elokuvassa ei silti erityisemmin ole, vaikka Leen kädenjäljen tunnistaakin. Lee on myöhemmin nostanut elokuvan yhdeksi omista ohjaussuosikeistaan. Sen ymmärtää, sillä alun tuotantovaikeuksista huolimatta lopputulos on eheä, tekijöidensä näköinen ja kohdettaan lämpimästi arvostava. Samalla filmi muistuttaa, ettei taistelu ole ohi.

Malcolm X keräsi ilmestyessään kiitosta kriitikoilta ja varsinkin Denzel Washingtonin roolisuoritusta ylistettiin aivan ansaitusti. Oscar jäi Washingtonilta harmillisesti saamatta, mutta muita palkintoja kasaantui komea kokoelma. Eeppisten elämäkertojen ystäviä Malcolm X pitänee otteessaan, sillä monitulkintaisen miehen tarinan eri puolia tarkastellaan rauhassa, turhia hätäilemättä. Myönnän, että elokuva tuntuu minusta hieman liian pitkältä, vaikka toisaalta arvostan sitä, että suurmiehelle on tehty anteeksipyytelemättömän suuri elokuva.

Pisteytys: 8/10

perjantai 16. joulukuuta 2022

16. luukku: 40 vuotta sitten (Sofien valinta, 1982)

Don't talk about marriage and children.
 
Vuoden 1982 suurin megahitti oli E.T. (1982), jonka valtavien lipputulojen kannoilla ei ollut kirittäjiä. Hyvin menestyivät myös Gandhi (1982) sekä Tootsie (1982), jotka keräsivät katsojien lisäksi ison liudan Oscar-ehdokkuuksia: varsinkin Gandhi huolehti lopulta palkintopöydän putsaamisesta.

Omina mieliflmeinäni vuoden tarjonnasta nostan mieluusti esille ihanan ällöttävän The Thingin (1982), scifin ja film noirin upean yhdistelmän Blade Runnerin (1982) sekä syvälle sieluun juurtuvan Koyaanisqatsin (1982). Unohtaa ei sovi lapsuuskuvaelma Fanny ja Alexanderia (1982), sillä se on parhaimmillaan juuri nyt joulusesongissa katsottuna. Päivän filmi ei taida aivan yltää lempparilistalleni, mutta suurten tragedioiden ystäville teoksen dramatiikka voi olla omiaan.
 
 
Sophie's Choice - Sofien valinta
Ohjannut Alan J. Pakula
USA 1982, 150 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Meryl Streep, Peter MacNicol, Kevin Kline
 
 
 
 
Nuori kirjailija Stingo (MacNicol) muuttaa Brooklyniin kirjoittamaan uutta romaaniaan. Eletään 1940-luvun loppua ja sodanjälkeinen helpotus ja toiveikkuus väreilevät ilmassa, mutta menneisyyden raskaat taakat eivät jätä ketään rauhaan. Stingo ystävystyy tuota pikaa naapurissaan asuvaan lemmenpariin, Nathaniin (Kline) ja puolalaispakolaiseen Sophieen (Streep). Rajun ailahtelevaisen rakkaustarinan takaa paljastuu synkkiä salaisuuksia sotavuosilta ja saksalaisten keskitysleireiltä.

Sofien valinta perustuu William Styronin samannimiseen romaaniin (1979). En tunne alkuperäisteosta, mutta ainakin elokuvassa tarinan kaikki dramaattinen potentiaali on venytetty äärimmilleen. Sophien vaikeasta valinnasta ja naisparan surkeasta menneisyydestä voisi kertoa hienovaraisemminkin, jolloin tarinakin koskettaisi enemmän. Väkinäiseksi yltyvä kyyneltenkalastus on lopulta piinallista seurattavaa, mutta ei suinkaan Sophien hirvittävän kohtalon vuoksi.

Vaikka Sofien valinta on vuosien varrella saanut osakseen nuivaakin kritiikkiä, aikalaislehdistössä traaginen tarina kirvoitti viljalti kehuja. Elokuva oli muutenkin näyttävästi esillä vuotensa palkintosesongissa, ja Meryl Streep palkittiin sinänsä ihailtavan antaumuksellisesta roolisuorituksestaan Oscarilla. Myös Kevin Kline onnistuu räiskyvässä roolissaan. Pätevät näyttelijät eivät silti yksin onnistu kannattelemaan muutoin ontuvaa tarinaa.

Pisteytys: 5/10

torstai 15. joulukuuta 2022

15. luukku: 40 vuotta sitten (Taistelija, 1982)

I could have killed 'em all, I could've killed you.
 
Jouluaattoon on enää reilu viikko, joten aikakoneen on syytä ankkuroitua välillä jouluisiin maisemiin. Ennen kuin päivän piinattu muskelisankari pääsee irti kuusien keskelle, tarkastellaan tovi, millaiseen maailmaan on saavuttu. Vuonna 1982 Suomessa siirryttiin presidentti Koiviston aikaan ja Helsingin metro koki synnyinhetkensä. Kuten vuonna 2022, jalkapallon maailmanmestaruuskisoja ratkottiin myös 40 vuotta sitten ─ tosin huomattavasti positiivisemman julkisuuden saattelemana.
 
Kolmen vuosikymmenen taa saattelevat monet elokuvatkin. Näissä animaatioissa vaalitaan aikansa muistoja: Waltz with Bashir (2008) pudottaa keskelle Libanonin sotaa ja Eilisen kuiskaus (1991) vie rauhallisempiin tunnelmiin japanilaiselle maaseudulle. Vai kiehtovatko sittenkin kasarin räväkät high school -bileet? Silloin valinta on selvästi teinileffa Kuumat kinkut (1982)!
 
 
First Blood - Taistelija
Ohjannut Ted Kotcheff
USA 1982, 93 min.
Toiminta, Trilleri, Draama
Pääosissa: Sylvester Stallone, Brian Dennehy, Richard Crenna

 
 
Vietnamin sodan veteraani ja sotasankari John Rambo (Stallone) on ajautunut kulkuriksi. Sodan jälkeen urotöiden arvostus on hiipunut ja traumatisoitunutta miestä kohdellaan kuin kulkukoiraa. Pienessä Hopen kaupungissa Rambolla kiehahtaa pahemman kerran, kun rienaavat poliisit heittävät hänet putkaan. Alkaa hurja pakomatka, jonka edetessä taistelu kunnian viimeisistä rippeistä kasvaa uudeksi sodaksi.

Taistelija perustuu David Morrellin trilleriin Ajojahti (1972). Vielä kirjan ilmestyessä Vietnam-keskustelu oli tulenarkaa ja tarina sai osakseen kritiikkiä. Vuosikymmentä myöhemmin ilmapiiri oli jo lientynyt, eikä elokuva joutunut samanlaisen negatiivisen huomion kohteeksi. Taistelija käsittelee aivan kelvollisesti sotatraumoja ja veteraanien surkeaa kohtaloa. Lähtökohdiltaan varsin surullinen draama yhdistyy taitavasti suuriin ja näyttäviin toimintapaukkuihin.

Lajityyppinsä keskeiseksi toimintaklassikoksi muodostunut Taistelija aloittaa Rambo-elokuvien sarjan. Tähän mennessä sarja on jo viisiosainen (jatko-osat ovat tulleet 1985, 1988, 2008 ja 2019), joskaan myöhemmät filmit eivät enää ole olleet kriitikoiden lemmikkejä. Jatkikset ovat pikemminkin keräilleet Razzie-ehdokkuuksia, mutta samalla tahkoneet kovia lipputuloja. Ehkäpä John Rambon tarina vielä joskus jatkuu, vaikka tarvetta sille tuskin olisikaan.

Pisteytys: 7/10

keskiviikko 14. joulukuuta 2022

14. luukku: 50 vuotta sitten (Hiljainen pako, 1972)

There is no more beauty, and there's no more imagination.

Viisikymppisiään ovat tänä vuonna viettäneet monet elokuvaklassikot, kuten mafiarainojen kiistaton ykkönen Kummisetä (1972), sotien väliseen Berliiniin sijoittuva menestysmusikaali Cabaret (1972) ja surrealismiin taittuva yläluokka-parodia Porvariston hillitty charmi (1972). Elokuvatähdistä puolen vuosisadan juhlaa puolestaan ovat juhlineet nimekkäät näyttelijät Toni Collette, Cameron Diaz ja Ben Affleck. Mitä muuta ikimuistoista elokuvavuodesta 1972 kajahtaa?

Blaxploitaatio-klassikko Superflyn (1972) ikoninen soundtrack käynnistää aikamatkan svengaavalle 1970-luvulle ja Syvän joen (1972) banjo avartaa eteen uhkaavan metsän. Vaara vaanii viidakossakin, jossa hiipii ahnaasti mestarillinen Aguirre (1972). Jos maan pinnalta mieluummin kiitää avaruuteen, sopii katsottavaksi neuvostoscifi Solaris (1972) tai kenties tämä päivän luukusta löytyvä elokuva.


Silent Running - Hiljainen pako
Ohjannut Douglas Trumbull
USA 1972, 89 min.
Scifi, Draama
Pääosissa: Bruce Dern, Cliff Potts, Ron Rifkin, Jesse Vint




Maapallon kasvikunta on tuhoutunut täydellisesti, joten kotiplaneettamme flooran viimeiset rippeet ovat tallessa erään avaruusaluksen suurissa kupoleissa. Freeman Lowell (Dern) on ihmiskunnan viimeinen luonnonpuolustaja, joka varjelee harvinaisia kasveja ja eläimiä henkensä uhalla avaruuden jylhässä yksinäisyydessä. Onko ihmiskunnalla enää mitään toivoa?

Hiljaisen paon ohjannut Douglas Trumbull (1942─2022) tunnetaan parhaiten palkituista, uraauurtavista erikoistehosteistaan (esim. Blade Runner, 1982). Tässä elokuvassa hyödynnetään ylijäämäefektejä klassikosta Avaruusseikkailu 2001 (1968), ja samalla filmi enteilee jo Star Warsien (1977─1983) teknologiaa, jota Trumbull niin ikään oli laatimassa. Hiljaisen paon efektit ovatkin aikaansa nähden hienoja ja Freeman Lowellin pienet robottiapulaiset herättävät sympatiaa.

Aikalaiskriitikot olivat suopeita Hiljaiselle paolle, mutta teos ei silti erityisemmin saanut katsojia. Hienoisesti flopannut elokuva on kiistatta ihan pätevä ekoscifi, vaikka onkin lähes tuskaisen hidastempoinen. Elokuva ei niinkään kaipaisi kovaa toimintaa, vaan monipuolisemman juonen. Jos filmi muuten on rauhallinen, päähenkilöä näyttelevä Bruce Dern puolestaan eläytyy hieman turhankin teatraalisesti. Hienoisista puutteistaan huolimatta Hiljainen pako on näyttävä siivu scifielokuvien historiaa, ja ympäristösanomansa puolesta ajankohtaista kuvaa lämpenevältä pallolta.

Pisteytys: 6/10

tiistai 13. joulukuuta 2022

13. luukku: 50 vuotta sitten (Fellinin Rooma, 1972)

The last illusion is at hand.
 
Vuoden 1972 soundtrackilla raikuvat David Bowien Ziggy Stardust ja Elton Johnin Rocket Man. Tosin täällä Suomen perämetsissä soivat paremminkin Fredi ja Kirka, eikä tuskin kukaan saanut välttyä Kai Hyttisen Dirlandan kuulemiselta. Kevyistä sävelistä huolimatta vakavia kriisejä mahtuu vuoteen kuin vuoteen: viisikymmentä vuotta sitten ainakin Münchenin verilöyly, Vietnamin sodan loppurytinät ja IRA:n pommiräjäytykset Belfastissa koettelivat mieliä.

Suomessa kohistiin koko vuosi Kekkosen toimikauden jatkamisesta poikkeuslailla ja Yhdysvalloissa repesi Watergate-skandaali, kun presidentti Nixonin "putkimiehet" hiippailivat demokraattien vaalitoimistoon. Sen tunnelmiin vievät esimerkiksi elokuvat Presidentin miehet (1976) ja The Post (2017). Mutta tänään suuntana on Eurooppa ja jälleen Rooma! Onko ikuinen kaupunki vuosikymmenessä muuttunut? (Ks. toissapäiväinen Mamma Roma, 1962)
 
 
Roma - Fellinin Rooma
Ohjannut Federico Fellini
Italia & Ranska 1972, 120 min.
Komedia, Draama
Pääosissa: Fiona Florence, Peter Gonzales Falcon, Pia De Doses



Ikuinen Rooma on yksi Federico Fellinin elokuvien vakiotähdistä. Kaupungin kuolemattomalle sykkeelle omistettu teos seuraa Rooman tapahtumia eri aikatasoissa ja tyyleissä. Osa kertomuksesta sijoittuu Fellinin nuoruusaikaan, toisen maailmansodan pommituksiin. Dramatisoidun muistelukerronnan vastapainoksi kiidetään dokumentaarisesti 1970-luvun alun öisillä kaduilla.

Fellinin Rooma on vastakohtien elokuva. Kaupunki on ikiaikaisen kaunis, mutta myös viehättävän rähjäinen ja toisinaan rehellisen likainen. Hahmot ovat joko prostituoituja ja irstailevia miehiä tai hurskaita nunnia ja kirkonmiehiä. Tunteet kuumenevat ja irvileuat ovat irti! Hartaimmassa kohtauksessa seurataan erikoista, kardinaalille ja papeille suunnattua muotinäytöstä. Ivapuheita ei kuulla, mutta koko kohtaus on huvittavan rienaava.

Vaikka Fellinin Rooma on hajanaisuudessaan ihmeellisen hallittu, ei elokuva silti nouse ohjaajan ikimuistoisimpien teosten joukkoon. Toisistaan irralliset kohtaukset ovat parhaimmillaan hauskoja ja kauniita: jopa armottomassa sadesäässä kuvatussa suuressa ruuhkassa on viehkoa estetiikkaa, hirveästä kuravellistä huolimatta. Elokuva päättyy dokumentaariseen otokseen Rooman symboliksi ja äitisudeksi nostetusta Anna Magnanista, roomalaisesta näyttelijälegendasta, joka vetäytyy väsyneenä kotiinsa. Magnani menehtyi seuraavana vuonna ja nopea cameo jäi näyttelijän viimeiseksi rooliksi. Mutta Rooma selviää menetyksistään ja elää iäti!

Pisteytys: 7/10

maanantai 12. joulukuuta 2022

12. luukku: 60 vuotta sitten (Harakiri, 1962)

The suspicious mind conjures its own demons.
 
Kuusikymmentä vuotta sitten valkokankaiden suurmenestyksiä olivat näyttävä aavikkodraama Arabian Lawrence (1962) ja oikeussaliin lasten silmin kurkisteleva Kuin surmaisi satakielen (1962). Maailma astui agenttiaikaan, kun ensi-iltansa sai ensimmäinen Bond-filmi Salainen agentti 007 ja tohtori No (1962). Yksi aikakausi myös päättyi, kun tähtinäyttelijä Marilyn Monroe (1926─1962) löydettiin kuolleena kotoaan elokuun alkupäivinä. Vuoden 1962 vauvaedustukseen puolestaan lukeutuivat monet tulevat tähdet, kuten Jim Carrey, Jodie Foster ja Tom Cruise.

Aikansa pirskahtelevaa elokuvahenkeä kuvaavat räväkästi ranskalaiset uuden aallon ikoniset filmit Jules ja Jim (1962), Elää elämäänsä (1962) sekä Cleo viidestä seitsemään (1962). Näiden ohella tahdon mainita erityisinä suosikkeinani omaperäisen filmin Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? (1962) sekä japanilaisdraaman Syksyinen iltapäivä (1962). Viimeksi mainitusta onkin sopivaa kääntää aatokset nousevan auringon maahan, jonne päivän elokuva sijoittuu.


Seppuku - Harakiri
Ohjannut Masaki Kobayashi
Japani 1962, 137 min.
Draama, Toiminta
Pääosissa: Tatsuya Nakadai, Akira Ishihama, Shima Iwashita
 
 
 
Klassikkomainetta nauttiva samuraielokuva Harakiri sijoittuu 1630-luvun Japaniin. Sortuneen klaanin yksinäinen samurai Tsugumo Hanshiro (Nakadai) saapuu riutuneena Ii-klaanin kartanoon ja pyytää avustusta harakiriin, rituaali-itsemurhaan. Pyyntö herättää epäilyksiä ja halveksuntaa, mutta tunteet korvaa pelko, kun Hanshiron salaisuudet äkillisesti paljastuvat.

Harakiri on niittänyt mainetta yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista samuraielokuvista, ja teoksen laatu yltää helposti lajin mestarin Akira Kurosawan tasolle. Yhden miehen taistelu korruptiota ja väärää valtaa vastaan on väkevä ja jännittävä, vaikka elokuva sijoittuu lähes kokonaan yhteen huoneeseen. Yksinkertainen asetelma kasvaa polveilevaksi kertomukseksi ja kokonaisen aikakauden kuvaksi. Aavistelen, että tämä filmi saattaa vain parantua useammilla katselukerroilla.
 
Masaki Kobayashi (1916─1996) tunnetaan japanilaisen yhteiskunnan taitavana kuvaajana. Hänen tuotannostaan tunnetaan parhaiten juurikin Harakiri, jonka lisäksi kansainvälistä mainetta on nauttinut esimerkiksi Kwaidan - kauhun kasvot (1964). Elokuvia yhdistää historia ja kansanperinne, joiden avulla peilataan modernin ajan ajatuksia. Harakirin pohdinnat etiketin noudattamisesta tuntuvat istuvan kiintoisasti myöhempienkin aikojen Japaniin. Jännitteitä pursuava Harakiri oli ehdolla Kultaisen palmun saajaksi, mutta himottu pysti meni niin ikään upealle Tiikerikissalle (1963). Kobayashin mestariteoksen saama jälkimaine kantaa onneksi ilman palkintojakin.

Pisteytys: 8/10

sunnuntai 11. joulukuuta 2022

11. luukku: 60 vuotta sitten (Mamma Roma, 1962)

Look what a jewel my son is.
 
Vuosi 1962 antoi maailmalle The Beatlesin, Spider-Manin ja vertahyytävän ohjuskriisin. Millaista olisikaan kurkistaa jännitteiden täyttämään vuoteen elokuvien avulla? Aikansa nuorisohuumaan pääsee Thunderbirdin kyydissä elokuvassa Svengijengi 62' (1973), kun taas Villikaislat (1994) tutkiskelee teini-ikää ranskalaisella maaseudulla. Algerian sodan loppukaiuilta ei säästytä sielläkään. Rakkautta etsiville sopii melankolinen In the Mood for Love (2000) tai kepeämpi Hymyilevä mies (2016), jossa kuljetaan suomalaisen kesäyön kautta suuriin urheilutapahtumiin.
 
Yksi loppuvuoden 1962 kuumottavimmista tapahtumista oli Kuuban ohjuskriisi, jonka hikisiin vaiheisiin vie neuvostovankiloita koluava Kuriiri (2020). Ylipäätään aikalaistunnelmaa henkii jännittävä Mantsurian kandidaatti (1962), jonka ensi-ilta oli keskellä kriisin kireintä vaihetta. Päivän luukusta avautuu näköala Rooman köyhille kaduille, jossa soi houkutteleva cha-cha-cha...

 
Mamma Roma
Ohjannut Piero Paolo Pasolini
Italia 1962, 110 min.
Draama
Pääosissa: Anna Magnani, Ettore Garofolo, Franco Citti
 
 
 
 
Entinen prostituoitu Mamma Roma (Magnani) vaihtaa alaa taatakseen teini-ikäiselle pojalleen Ettorelle (Garofolo) vakaan elämän. Nainen pakkaa omaisuutensa, etsii toisten hoteissa eläneen Ettoren käsiinsä ja suuntaa kärrynsä toiveikkaana kohti Roomaa. Vihanneksia kaupittelevan äidin menneisyys kuitenkin paljastuu viattomalle Ettorelle, joka hairahtuu raivoissaan ja pettyneenä pois kaidalta polulta. Huono-osaisuus periytyy äidiltä pojalle, eikä kohtaloaan voi välttää.

Pier Paolo Pasolinin Rooma-elokuvassa on roimasti neorealismin henkeä. Vielä kun pääosassa on aitoutta säkenöivä legendaarinen Anna Magnini, mieleen tulee väistämättä lajin merkkiteos Rooma - avoin kaupunki (1945). Elokuva tavallaan tuntuu jatkavan Roberto Rossellinin perintöä ja sota-aikaan sijoittuvaa tarinaa. Tarkoituksellisen rosoinen teos on koskettava kuvaus sodanjälkeisestä Italiasta, joka on hitaasti nousemassa jaloilleen. Suurkaupunkiin mahtuu monenlaisia ihmiskohtaloita.

Mamma Roma herätti katolisessa maassa paheksuvaa jupinaa, mutta se ei estänyt elokuvan oivaa menestystä. Elokuva huomioitiin Venetsian filmijuhlilla parilla palkinnolla ja teos sai jopa ehdokkuuden Kultaiseen leijonaan. Se on kiistämättä hyvä saavutus, sillä Mamma Roma on sentään vasta Pasolinin toinen elokuva. Ohjaajan nimekkäimmistä teoksista tutut tyylikeinot ovat varhaisfilmissä jo hyvin esillä, vaikkakin vasta kehittymässä kohti huippuaan.

Pisteytys: 7/10

lauantai 10. joulukuuta 2022

10. luukku: 70 vuotta sitten (Parrasvalot, 1952)

Life can be wonderful if you're not afraid of it.
 
Mikä kultainen elokuvavuosi 1952 olikaan! Uusia upeita teoksia tuli ensi-iltaan toinen toisensa perään. Vuotensa nimekkäin filmi lienee musikaali Laulavat sadepisarat (1952), jossa tanssahdellaan elokuvakulisseissa. Hollywoodin takahuoneisiin johdattaa myös Särkyneiden haaveiden kaupunki (1952). Näytelmäsarjan täydentää vanhempaan aikaan sijoittuva Kultaiset vaunut  (1952), joka kuljettaa katsojansa teatteriryhmän värikkäälle matkalle Etelä-Amerikkaan.
 
Vuotensa ykkösteoksia ovat omalla ranking-listallani ehdottomasti Akira Kurosawan koskettava Ikiru (1952) sekä Fred Zinnemannin ikimuistoinen lännenelokuva Seriffi (1952). Syvää draamaa parhaimmillaan! Laajaa tunneskaalaa löytyy muistakin teoksista: mennyttä aikaa muistellaan katkerasti sydäntäriipivissä filmeissä Umberto D (1952), Kielletyt leikit (1952) ja Vaitelias mies (1952). Päivän elokuvassakin katsotaan haaveillen taakse jääneeseen kulta-aikaan, mutta ehkä hieman rohjetaan kurotella toiveikkaaseen tulevaisuuteen.
 
 
Limelight - Parrasvalot
Ohjannut Charlie Chaplin
USA 1952, 137 min.
Draama
Pääosissa: Charlie Chaplin, Claire Bloom
 
 
 
 
Eletään ensimmäisen maailmansodan aattoa vanhassa kunnon Lontoossa. Ikääntynyt koomikko Calvero (Chaplin) saa huomata, että uusi aika tekee tuloaan viihdemaailmaan ja vanhat mestarit joutuvat armotta väistymään. Calvero saa uutta puhtia elämäänsä pelastettuaan nuoren tanssijan Therezan (Bloom), jonka koko ura ja elämä siintävät vielä edessä.

Parrasvalot on surumielinen tilinpäätös Charlie Chaplinin omasta urasta. Yhtymäkohtia on runsaasti: vuosisadan alun Lontoon teatterilavat, kulkurimainen hahmo ja lopulta myös suhde Therezaan, joka kuvaa Charlien ja Oona Chaplinin romanssia. Elokuva kommentoi ikääntymistä ja maailman muuttumista välillä katkerasti, mutta myös lempeästi. Draama on riipaisevaa, vaikka välillä sen sävy muuttuu lähinnä paasaavaksi piehtaroinniksi. Komediaakin on mukana keventämässä kokonaisuutta, mutta huomattavan vähän. Parrasvalot on kuuluisa Chaplinin ja Keatonin humoristisesta yhteiskohtauksesta, vaikka se jääkin harmillisen lyhyeksi.

Vaikka elokuva on monin tavoin koskettava ja pääosin taidolla hallittu, on se myös surullinen malliesimerkki monien elokuvien naisrooleista. Avuton ballerina on hahmona täysin tyhjänpäiväinen ja hänen osanaan on ainoastaan rakastaa päähenkilöä. Aikansa kutakin, toki. Omana aikanaan, jos juuri vieläkään, moiseen seikkaan ei juuri huomiota kiinnitetty. Parrasvalot jakoi kriitikoita, eikä elokuva saanut kunnollista levitystä Yhdysvalloissa Chaplinin väitettyjen kommunistisympatioiden vuoksi. Sittemmin Parrasvalot on kerännyt mainetta vanhan mestarin viimeisenä suurena teoksena.

Pisteytys: 7/10