7. luukku: 80 vuotta sitten (He vaelsivat auringossa, 1945)

Every dirty job in the army is my personal property.

Elokuva-aikakone saapuu vuoteen 1945, jolloin toisen maailmansodan loppu oli lähellä ja silti niin kaukana. Auschwitzin vapautus tammikuussa päätti monien vangittujen pitkän piinan. Keväällä taistelut etenivät Berliiniin ja Adolf Hitlerin tarina oli lopussa. Elokuussa orastavaa vapautta synkistivät atomipommit, jotka tuhosivat Hiroshiman ja Nagasakin. Syksyllä syntyi lopulta kauan kaivattu rauha, mutta sen hinta oli sietämättömän suuri.

Vuoden katkeria mutta muistamisen arvoisia kauhutapahtumia on käsitelty monissa elokuvissa. Holokaustin äärelle vievät tasavuosiaan viettävät Yö ja usva (1955), Shoah (1985) sekä Son of Saul (2015). Yläilmoihin ja taivaaseen saakka kaartaa Kysymys elämästä ja kuolemasta (1946). Sen vastapainoksi Berliinin bunkkereihin pääsee Perikadon (2004) matkassa ja Japanin sotakauhuun saattelee esimerkiksi Tulikärpästen hauta (1988) tai hieman viihteellisemmin Godzilla Minus One (2023). Entäpä Italia? Sinne vie neorealismin klassikko Vapauden tuli (1946) tai päivän elokuva, jossa kuitenkin ollaan vielä kaukana sodan ratkaisutaisteluista.
 

 

A Walk in the Sun - He vaelsivat auringossa
Ohjannut Lewis Milestone

USA 1945, 117 min.

Sota, Draama

Pääosissa: Dana Andrews, Richard Conte, George Tyne

 

 

 

 

On syyskuu vuonna 1943 ja Italian rannikolla nousee maihin joukko liittoutuneiden sotilaita. Eräs yhdysvaltalainen joukkio saa tehtäväkseen vallata vihollisten hallussa pitämän maatilan: matka ei ole pitkä, mutta täynnä vaaroja. Sodassa kohdattu kuolema, kodin kaukaisuus ja hämärtyvä todellisuus riipivät sotilaita, jotka etenevät kohti vihollispesäkettä. Miten kaukana koti onkaan!

He vaelsivat auringossa sijoittuu todellisuudessa tapahtuneeseen Salernon maihinnousuun, mutta tarina itsessään on fiktiota. Siihen tosin on ammennettu paljon todellisia sotakokemuksia. Ehkäpä siksi elokuva on niin realistinen ─ taisteluiden adrenaliini jää vähiin ja suuremman valokeilan saa tavallinen kipeä arki vieraassa maassa ja taisteluiden laitamilla. Ohjaaja Lewis Milestonen (1895─1980) aiempiin töihin lukeutuu kuuluisa pasifistinen sotadraama Länsirintamalta ei mitään uutta (1930), jonka kaikuja on aistittavissa tässäkin elokuvassa.

 

Joulupäivänä ensi-iltansa saanut sotadraama vietteli katsojia ajankohtaisuudellaan. Vai oliko sotaa nähty jo kylliksi? Lipputulot olivat kelvolliset, mutta suurta hittiä elokuvasta ei tullut. Arviotkin jäivät kahden vaiheille. Omaa katseluelämystäni latisti tavattomasti umpisurkea dvd-laatu, jonka rakeisesta kuvasta oli hankala nauttia. Mikäli moista onnettomuutta sietää, elokuva on ajatuksia herättävä matka loputtomilla sotapoluilla. Pitkän taipaleensa aikana sotilaat ehtivät paljastaa pelkojaan ja murheitaan, kujeilla ja yrittää sopeutua edessä odottavaan jännitykseen. Realismissa on Hollywood-lisää, mutta ajankohtaisuus tekee tarinasta ja dialogeista säväyttäviä.

Pisteytys: 7/10

All Quiet on the Western Front - Länsirintamalta ei mitään uutta (1930)

Ohjannut Lewis Milestone
USA 1930, 145 min.
Sota, Draama
Pääosissa: Lew Ayres, Richard Alexander, Ben Alexander

We try not to be killed, but sometimes we are. That's all.

Erich Maria Remarquen samannimiseen romaaniin (1929) perustuva Länsirintamalta ei mitään uutta on yksi sotaelokuvan suurimpia klassikoita. Pommien jylinästä ja juoksuhautojen ihmiskohtaloista voi saada aikaiseksi paljon kaikenlaista - näistä aineksista tämä elokuva teki koskettavan kertomuksen, jossa sota ei ole gloriaa ja merkittäviä taisteluita. Rauhanomaisen sanomansa ja natsivastaisuutensa vuoksi elokuva kiellettiin muun muassa Saksassa, samoihin aikoihin kun Yhdysvalloissa se palkittiin Oscarilla.

Länsirintamalta ei mitään uutta kertoo saksalaisista nuorukaisista sodan melskeissä. Kertomus alkaa jo ajalta ennen rintamalinjoja, luokkahuoneessa syntyneestä uljaasta isänmaallisuudesta ja opettajan suitsuttamasta sotilaiden sankarillisuudesta. Innostunut joukkio lähtee reteästi rintamalle, mutta sodan toinen todellisuus paljastuu heille vähitellen. Rintamalla taisteluilla ei ole nimiä, eikä sotilaita palkita mitalein. Maailmansodasta aiheutuneita kollektiivisia traumoja käsittelevä elokuva on myös kurkistus aikalaisten muistoihin ja suuria ihmisjoukkoja koskettaneisiin sotatraumoihin.

Elämää juoksuhaudoissa.

Tämä filmi on taatusti ainakin nimellisesti tuttu lähes jokaiselle vielä nykypäivänäkin. Tästäkin huolimatta, tämä oli minulle ensimmäinen perehtyminen Remarquen kertomukseen: kirjaa en ole lukenut, saati sitten nähnyt muita siitä tehtyjä filmatisointeja. (Edit: vertailu vuoden 1979 elokuvaan löytyy täältä!) Mielenkiintoisista asetelmista huolimatta elokuvassa on myös vähemmän sykähdyttävät hetkensä. Moni kohtaus tuntuu kovin venytetyltä ja välillä jopa liioitellun dramaattiselta. Kuitenkin muutamat erinomaiset kohtaukset - eritoten koskettava loppu - kohottavat fiilistä koko elokuvan osalta suuresti. Joka tapauksessa Länsirintamalta ei mitään uutta on ehdottomasti katsomisen arvoinen klassikko, jonka pariin täytynee palata vielä uudemmankin kerran.

Pisteytys:

8/10