maanantai 30. syyskuuta 2019

Deliverance - Syvä joki (1972)

Ohjannut John Boorman
USA 1972, 109 min.
Seikkailu, Trilleri
Pääosissa: Jon Voight, Burt Reynolds, Ned Beatty, Ronny Cox

Well, we fucked up.
Neljä kaupunkilaista toverusta lähtee Cahulawassee-joen huikeisiin maisemiin nauttimaan luonnosta, melomisesta ja metsästyksestä. Joen kuohut osoittautuvat kuitenkin haastaviksi kulkea ja rannoillakin vaanii vaara. Paikalliset asukkaat nimittäin tarkkailevat tunkeilijoita ja tilaisuuden tullen metsien miehet ottavat ilon irti kaupunkilaishiirten vierailusta. Hauska metsästysretki muuttuu piinaavaksi selviytymistaisteluksi ja lopulta kaksi miestä saa surmansa. Arveluttavissa olosuhteissa sattuneita onnettomuuksia ei parane mainita paikalliselle seriffille. Vaan kuinka murhan jäljet kätketään?

Kaupunkilaisturisteista vain yksi on kokenut eränkävijä, mutta hänkin joutuu ahtaalle Syvän joen odottamattomissa seikkailuissa. Muille seurueen jäsenille retken tarkoitus tuntuu olevan eräänlainen miehuuskoe, jossa etsitään lihaksia pullamössön keskeltä ja viritellään alkukantaisia vaistoja testosteronihuumassa. Miehisyyden etsiminen kaupunkilaisten sisimmästä lisää mielenkiintoisen sävyn kuumottaviin päätöksiin, joita kömpelöt miehet joutuvat tekemään. Päätösten seurauksia saa jännittää hiki otsalla, eikä lopullista vapautusta piinasta tule edes lopputekstien käynnistyessä.

Syvä joki perustuu James Dickeyn samannimiseen menestysromaaniin (1970). Hauskaa, että filmatisoinnin myötä kirjailija itse hyppäsi mukaan tarinaansa ─ hänet nähdään elokuvassa epäileväisen seriffin roolissa. Jännittävän kirjan elokuvaversio oli aikanaan suosittu, sillä Syvä joki oli ilmestymisvuotensa viidenneksi katsotuin elokuva niin Yhdysvalloissa kuin Suomessakin. Piinaava jännäri ansaitsi muun muassa kolme Oscar-ehdokkuutta, mutta pystit jäivät saamatta. Ilman suurempia palkintojakin Syvä joki on jäänyt elokuvahistoriaan oivana seikkailujännärinä, mutta myös yhtenä Burt Reynoldsin ikimuistoisimpana filminä ja Ned Beattyn debyyttina. Näyttelijöistä puhuttaessa on syytä muistaa sekin, että rämäpäiset tähdet tekivät elokuvassa itse omat stunttinsa. Jännitystä piisaa jo senkin ansiosta!

Pisteytys:
8/10

torstai 26. syyskuuta 2019

Pink Flamingos (1972)

Ohjannut John Waters
USA 1972, 99 min.
Eksploitaatio, Underground, Komedia
Pääosissa: Divine, Mary Vivian, Mink Stole

Filth is my politics!
Drag queen Divine esittää nimikkoroolissaan rietasta rikollista, joka on tituleerattu maailman saastaisimmaksi ihmiseksi. Kunniamaininnalle olisi muitakin ottajia: eritoten Divinen asemaa törkyisyyden yksinvaltiaana uhkaa eräs vauvakauppaa ja varpaiden imeskelyä harrastava pariskunta. Pink Flamingos parodisoi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kohdistuvia pelkoja, ennakkoluuloja ja inhoa. Voiko saastainen ihminen olla myös rakastettu vai täytyykö hänen olla ilkeä muille ihmisille?

Saastaisuuden etsinnässä ei suotta sievistellä, ja niinpä elokuvassa nähdään estottomasti tuunattuja sukuelimiä, nuhjuista seksiä ja peräreiällä revittelyä, pysäyttävin kohtaus lienee näky Divinestä ahmimassa ihka oikeaa koirankakkaa. Elokuvan tahallinen kömpelöys ja b-tasolle juuri ja juuri yltävät roolisuoritukset sentään etäännyttävät shokkiefektien hurjasta maailmasta ja helpottavat älyttömyyksille nauramista. Vaikka Pink Flamingos ulkoisesti tuntuu paikoin yököttävältä amatöörisekoilulta, on kompurointi tarkasti harkittua ja saastan alla piilee kultainen sydän.
 
Pink Flamingos on John Watersin (1946─) tunnetuimpia teoksia ja "roska-trilogian" (Trash Trilogy) avausosa. Watersin törkyleffat toki eivät jääneet vain kolmeen sontaläjään, vaan eritoten uransa  alkupuolella Waters mässäili innokkaasti huonolla maulla. Hieman siloitellumpaa ja suurelle yleisöille tunnetumpaa Watersia edustavat esimerkiksi musikaalit Cry-Baby (1990) ja Hairspray (1988). Valtaosaa Watersin elokuvista yhdistää lisäksi hänen luottotähtensä Divine eli Harris Glean Milstead (1945─1988), jonka räväkkä pääosa jättää ainakin tässä filmissä muut näyttelijät varjoonsa.

Pisteytys:
7/10

tiistai 24. syyskuuta 2019

Viskningar och rop - Kuiskauksia ja huutoja (1972)

Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1972, 91 min.
Draama
Pääosissa: Harriet Andersson, Ingrid Thulin, Liv Ullmann, Kari Sylwan

No one wept or grew hysterical.
Kolme sisarta ovat palanneet lapsuutensa kotikartanoon. Yksi heistä, Agnes (Andersson), tekee kuolemaa. Karin (Thulin) ja Maria (Ullmann) valvovat Agnesin vuoteen vierellä, mutta ovat liian käpertyneitä omaan tuskaansa ollakseen hyödyksi. Suurimman lohdun Agnes saa lopulta palvelijaltaan Annalta (Sylwan), joka on kartanon ainoa äidillinen ja lempeä hahmo

Kuiskauksia ja huutoja (engl. Cries and Whispers) käsittelee jo nimenkin ennustamalla tavalla vastapareja, ja räikeiden värierojen kulisseissa tapahtuva draama on täynnä symboliikkaa. Sisarukset ovat kuin saman henkilön eri puolia: yhden tuskan alle kätkeytyy elämänilo ja onni, toinen on ailahtelevainen ja kolmannen tunteet ovat jäätä. Elokuva on kuoleman talossa hiiviskelyä ja vain puoliksi ääneen lausuttuja kuiskauksia, mutta hiljaisuuden katkaisevat kiusallisella ja kivuliaalla tavalla lamaannuttavat huudot, ainoat peittelemättömät tunteenpurkaukset.

Kuolevan tuska ujuttautuu luihin ja ytimiin, eikä kahden terveenkään sisaren elämä järjestettyjen avioliittojen vankilassa vaikuta erityisen kahdehdittavalta. Ahdistava ilmapiiri on tuttu jokusesta muustakin Ingmar Bergmanin elokuvasta, esimerkiksi uskonto-trilogiasta (ks. avausosa Kuin kuvastimessa, 1961). Tämä elokuva vie kyllä piinaavuudessaan voiton kaikista muista! Unenomainen ja epätodellinen tunnelma puolestaan vie ajatukset Bergman-erikoisuuteen Suden hetki (1968). Painostavan elokuvan katselu ei ole erityinen ilo tai nautinto, mutta luomus on joka tapauksessa vangitseva eritoten Oscar-palkitun kuvauksen ansiosta. Bergmanin luottonäyttelijät ovat tapansa mukaan myös erinomaisia.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Cabaret (1972)

Ohjannut Bob Fosse
USA 1972, 124 min.
Draama, Musikaali
Pääosissa: Liza Minnelli, Michael York, Helmut Griem, Joel Grey

Life is a cabaret, old chum!
Vapaa rakkaus kukoistaa 1930-luvun alkuvuosien Berliinissä ja kabaree-klubit kuhisevat iloisia juhlijoita. Eräässä suositussa yökerhossa esiintyy boheemi ja estoton aikansa lapsi Sally Bowies (Minnelli), joka tutustuu jäykkään brittiläiseen opettajaan Brian Robertsiin (York). Kaksikon välille kehkeytyy lämmin suhde ja duosta kasvaa trio, kun rikas ja huikentelevainen Maximilian von Heune (Griem) saapuu kaupunkiin. Vastuuttoman vapauden ja onnen aika kuitenkin päättyy, kun elämänjanoiset nuoret joutuvat avaamaan silmänsä tulevaisuudelle.

Cabaret perustuu samannimiseen Broadway-musikaaliin (1966) ja filmiversio kohosi jotakuinkin yhtä suureksi hitiksi kuin alkuperäinenkin menestysteos. Elokuva palkittiin peräti kahdeksalla Oscarilla ja ehkäpä himottu parhaan elokuvan palkintokin olisi ollut täysin mahdollinen, ellei Kummisetä (1972) olisi sattunut juuri samaan gaalaan. Elokuvan saama palkintokasa on ansaittu: näyttelijöiden tulkinnoissa piisaa tunnetta laidasta laitaan ja tarina on tyylikkäästi rakennettu sekä leikattu. Tyylikkäitä, ainoastaan lavalla esitettäviä musiikkinumeroita on myös kiehtovaa seurata ─ ja kuinka paljonpuhuvia ne ovatkaan!

Seksuaalista vapautumista, naisen asemaa ja yleistä vapauden ilmapiiriä railakkaasti käsittelevä Cabaret ajoittuu osuvaan ajanjaksoon. Elokuvan taustatarinana seurataan ruskeapaitojen tunkeutumista katukuvaan ja natsiaatteen hiljaista hyväksymistä. Iloisen Berliinin ylle laskeutuu pelottavan tulevaisuuden varjo, jonka havaitsee upeasti vaikkapa musiikkinumeroissa. Kabareen musiikkinumeroiden pinnalla kuplii nauru, mutta alta paljastuu painavaa asiaa. Erityisen voimakas kohtaus on kauniissa kesäjuhlassa yllättäen viriävä nuoruuden sävel, joka kylmäävästi kasvaakin natsismin rajuksi ylistykseksi. Cabaret on hyvä muistutus nykypäivällekin siitä, miksi äärioikeiston nousu on syytä nitistää ajoissa.

Pisteytys:
8/10

torstai 19. syyskuuta 2019

Aguirre, der Zorn Gottes ─ Aguirre - Jumalan viha (1972)

Ohjannut Werner Herzog
Länsi-Saksa, Meksiko & Peru 1972, 95 min.
Seikkailu, Historia, Biografia, Draama
Pääosissa: Klaus Kinski, Ruy Guerra, Helena Rojo

I am the wrath of God. Who else is with me?
Espanjalaiset konkistadorit valloittivat laajoja alueita Amerikan mantereesta 1500-luvulla. Aguirre - jumalan viha (engl. Aguirre, the Wrath of God) kertoo päättäväisen ja julman Lope de Aguirren (Kinski) matkasta Eldoradon kultaisen kaupungin jäljillä. Tarumaisten rikkauksien etsiminen tietää raskasta ja vaarallista matkaa, joka kuljetaan kartoittamattomissa maastoissa käsittämättömän kaukana kotoa. Aguirrea ajaa ahneus ja ylivertainen usko omaan menestykseensä ─ kaukomailta katsoen Espanjan kruunukin näyttää pieneltä ja mitättömältä, ainoastaan petoksen arvoiselta.

Aguirre on kuvattu Perun komeissa maisemissa, tiheissä metsissä, jyrkillä vuoristopoluilla ja pelottavasti kuohuvien koskien äärellä. Autenttinen miljöö ja onnistunut kuvaus tekevät tehtävänsä: katsoja todella tuntee olevansa retkikunnan matkassa uuden maailman viheliäisissä maastoissa. Koko epämukava vaellus tuntuu järjettömältä vaivannäöltä, mutta elokuvan aiheena onkin käsitellä ihmisen ahneutta. Kullanhimosta muodostuu suoranainen tauti, jota ei paranna edes kuolemanpelko. Moista hengenvaaraan asettautumista tuskin kärsittäisiin, ellei kyltymätön ahneus vaivaisi.

Saksalaisen Werner Herzogin (1942─) löytöretkikuvaus ei suotta silottele Kolumbuksen jälkeläisten hirmutekoja. Tapahtumiin olisi voinut lisätä vielä ripauksen lisääkin ruutia, mutta juuri muuta vikaa elokuvasta ei löydy. Toki espanjalaisista kertova saksankielinen elokuva tuntuu hieman hassulta, mutta kertomukseen saattaa eläytyä muutoin niin hyvin, ettei pieni kielisotku tunnu tällä kertaa kovin pahalta. Ainutlaatuinen Aguirre on Herzogin tunnetuimpia ja arvostetuimpia elokuvia, ja sen myötä oli varsin mukava tutustua ohjaajan tuotantoon ensimmäistä kertaa. Jatkoa seuraa 1001-listalla ainakin neljän elokuvan verran. Odotan myös jo edessä siintävää Francis Ford Coppolan sotaklassikon Ilmestyskirja. Nyt (1979) uusintakatselua, sillä Coppola on tiettävästi ja varsin selvästi poiminut elokuvaansa vaikutteita Aguirren ainutlaatuisesta tunnelmasta.

Pisteytys:
8/10

tiistai 17. syyskuuta 2019

Még kér a nép - Punainen psalmi (1972)

Ohjannut Miklós Janscó
Unkari 1972, 87 min.
Draama, Musikaali, Historia
Pääosissa: Andrea Drahota, Gyöngyi Bürös

Long live the workers society!
Punainen psalmi (engl. Red Psalm) sijoittuu kuohuvan 1890-luvun Unkariin. Talonpoikaisjoukko kapinoi esivaltaa vastaan ja vahvistaa rivejään tanssien ja laulujen voimin. Temaattisesti kommunistimusikaali käsittelee niin joukkovoimaa, yhteisöä kuin vapauttakin. Vaikka elokuva ammentaa inspiraationsa 1800-luvun kapinaliikkeistä, se taitaa kuitenkin ensisijaisesti kommentoida aikakautensa kansantasavaltaa. Unkarin historiaa hyvin tunteville filmi avannee vielä syvemmän skaalan erilaisia teemoja, joskin elokuva tuntuu lopulta hieman tietoiseltakin mysteeriltä.

Miklós Janscó (1921─2014) on Unkarin tunnetuimpia ohjaajia, ellei jopa kansainvälisesti tunnustetuin. Janscó nosti maansa elokuvataiteen kansainväliseen tietoisuuteen 1960-luvulla ja myöhemminkin sai useita ehdokkuuksia niin Cannesissa kuin Venetsiassakin. Upeasti kuvattu ja teemoiltaan hieman salaperäinen Punainen psalmi oli ehdolla Kultaisen palmun saajaksi. Voitto meni sivu suun, mutta sentään Janscó voitti omaperäisestä teoksestaan Cannesissa parhaan ohjaajan palkinnon.

Pitkistä ja rauhallisista otoista koostuva Punainen psalmi on taattua ohjaajansa tyyliä. Elokuva pysyy vieläpä lähes jatkuvasti samassa avarassa pustamaisemassa, minkä vuoksi tunnelma on erikoisen intensiivinen ja jopa hieman epätodellinen. Pusta edustaa Janscón kuvauksessa samanaikaisesti vapautta ja sen rajoja. Oman lisänsä erikoiseen tunnelmaan tuo musikaalin luonnollisuus: toisinaan väki tanssii alasti ja joukko puhkeaa tämän tästä veisaamaan kansanlauluja tai kommunistiveisuja. Punaisen psalmin seremoniallinen tyyli on kiistatta ainutlaatuinen kokemus, vaikka en vielä itse päässytkään kovin syvälle aatteesta ja kansanperinteestä ammentavan musikaalin pauloihin.

Pisteytys:
7/10

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Two-Lane Blacktop (1971)

Ohjannut Monte Hellman
USA 1971, 102 min.
Draama
Pääosissa: James Taylor, Warren Oates, Laurie Bird, Dennis Wilson

You can never go fast enough.
Kaksi nuorukaista (Taylor & Wilson) ja liftarityttö (Bird) ajelehtivat vanhalla Chevroletillaan pitkin maanteitä. Päämäärättömän ajelun katkaisevat toisinaan kiivaat vauhtiajot, joihin haastetaan tyylikkään auton omistajia. Vaitonaisia hurjapäitä kiinnostaa vain nopeus, mutta eräs vastaantulija (Oates) kiilaa suulaudellaan särön hiljaisten ratsastajien arkeen. Liekö upouudella Pontiacillaan suhailevasta miehestä vastusta teiden valtiaille?

Easy Riderin (1969) jälkeisessä road-movie-huumassa syntynyt Two-Lane Blacktop on autoleffojen klassikko. Minimalistinen elokuva on pinnallisesta aiheestaan huolimatta syvällinen ja suorastaan eksistentialistinen teos. Vaikka vauhtia riittää ja hiekkatiet pölisevät, saavuttaa elokuvaa katsellessaan jopa meditatiivisen tunnelman. Two-Lane Blacktopin lakoniseen mielenmaisemaan ja vauhdin huumaan on mukavan helppoa upota, vaikka ei ymmärtäisi autoista tuon taivaallista.

Two-Lane Blacktop toteutettiin maltillisella budjetilla ja pääosiin haalittiin, Warren Oatesia lukuunottamatta, varsin tuntemattomia kasvoja. Chevyä ajelevat miehetkin olivat muusikoita, jotka sittemmin ovat jatkaneet uraansa elokuvien ja tv-sarjojen sävellysten parissa. Kotikutoisuuden vaikutelma antaa elokuvalle mukavaa särmää, jota Oatesin hahmo keltaisessa kaarassaan oivasti haastaa. Merkittävä osa elokuvan tunnelmasta johtuu myös hahmojen täydestä päämäärättömyydestä ja vieraudesta. Esikuvansa Easy Riderin tapaan myös tämä filmi kyseenalaistaa amerikkalaisen unelman mielekkyyden: jos ajelee vapauden huumassa loputtomasti, muuttuu kaikki ennen pitkää täysin yhdentekeväksi.

Pisteytys:
8/10

torstai 12. syyskuuta 2019

Shaft - kivikova dekkari (1971)

Ohjannut Gordon Parks
USA 1971, 100 min.
Rikos, Toiminta
Pääosissa: Richard Roundtree, Moses Gunn, Charles Cioffi

Can you dig it?
John Shaft (Roundtree) on cool ja charmikas kovan toiminnan mies, joka toimii New Yorkissa yksityisetsivänä. Shaftin seuraava keikka vie miehen lain laitamille, sillä työnantaja on harlemilainen gangsteri Bumby Jonas (Gunn), joka luonnollisestikaan ei voi hädän hetkellä kääntyä poliisin puoleen. Kovanaaman tytär on kidnapattu ja Shaftin tehtävänä on löytää pulaan joutunut neito orastavan jengisodan tiimellyksestä.

Blaxploitaatio-klassikko Shaft on lajityyppinsä ensimmäinen edustaja yhdessä elokuvan Sweet Sweetback’s Baadasssss Song (1971) kanssa. Parivaljakosta tunnetummaksi on ajan kanssa muodostunut Shaft, kenties lukuisten kirjojen ja leffojen tuoman näkyvyyden siivittämänä. Kovapäisen kytän seikkailu perustuu alunperin Ernest Tidymanin samannimiseen romaaniin (1970), joka on sittemmin jatkunut seitsemällä osalla. Shaftin seikkailut menestyivät siinä määrin mainiosti, että tarinaa on versioitu niin sarjakuvaksi kuin tv-sarjaksikin. Elokuvia on yhteensä viisi, joista uusin sai ensi-iltansa kuluvana vuonna.

Jännitystä ja napakkaa toimintaa herkullisesti tarjoileva Shaft alkaa tyylikkäästi. Oscar-palkittu tunnuskappale groovaa ja svengaa taustalla, kun ikoninen päähenkilö dallaa valkoisten elokuvatähtien nimien täyttämässä katukuvassa. Katsojalle selviää välittömästi, että tässä elokuvassa roolit ovat vaihtuneet! Vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mainiota musiikkia ja iskevää sanailua saadaan nauttia myöhemminkin, mutta on harmi, ettei oiva tempo pysy yllä kautta linjan. Varsinkin filmin keskivaiheilla tarina hidastelee ja kone on hyytyä, mutta onneksi loppu jysähtää kunnolla. Ajoittaisesta tyhjäkäynnistä huolimatta katu-uskottava klassikko on näkemisen arvoinen.

Pisteytys:
7/10

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Straw Dogs - Olkikoirat (1971)

Ohjannut Sam Peckinpah
Iso-Britannia & USA 1971, 113 min.
Trilleri, Draama, Rikos
Pääosissa: Dustin Hoffman, Susan George, Peter Vaughan

I will not allow violence against this house.
Yhdysvaltalainen matemaatikko David Sumner (Hoffman) muuttaa vaimonsa Amyn (George) kanssa englantilaiselle maaseudulle. Pariskunta on saanut tarpeekseen kotimaansa väkivaltaisesta ilmapiiristä ja etsii rauhaa pikkukylän idyllistä. Paikallinen väki ei kuitenkaan ota paria vastaan täysin avosylin ja hiljalleen alkanut kyräily muuttuu tuota pikaa avoimeksi vihamielisyydeksi. Tapahtumat vyöryvät täyteen kaaokseen hätkähdyttävän nopeasti ja rauhanmerkit unohtuvat, kun sormet kiristyvät liipasinten ympärille.

1970-luvun alkupuolella useissa rikoselokuvissa kaupunki nähdään paheiden pesänä, mutta Olkikoirat osoittaa, että osataan aseisiin tarttua muuallakin. Kosto ja tarve puolustautua löytyvät elokuvan mukaan jokaisesta ihmisestä, kun oikein kaivellaan, tökitään ja ärsytetään. Kuinka pitkälle ihminen on valmis menemään puolustaakseen itseään tai moraaliaan? Voiko väkivaltaa vastustaa väkivallalla? Entä onko herkkä miehinen kunnia ainaisessa räjähdysvaarassa? Suuria teemoja piisaa, mutta yksinkertaisena pysyvä tarina jättää sopivasti aikaa niiden pohtimiseen.

Olkikoirat ei kokonaisuutena ole aivan yhtä raaka kuin Sam Peckinpahin extra-verellä marinoitu Hurja joukko (1969), mutta hurja lopputaisto on sangen julmaa kuvastoa. Seksuaalisen väkivallan raju kuvaaminen johti sensurointeihin, mutta muutoin elokuva vastaanotti pääasiassa positiivisia arvioita. David Sumnerin lopullinen kilahtaminen tuo mieleen "home invasion" -leffojen brutaalit sattumukset. Hauskin ja kieroin assosiaatio vie aatokset on lastenkomediaan Yksin kotona (1990), jonka teossa Olkikoirat todella on ollut yhtenä vaikuttimena!

Pisteytys:
8/10

perjantai 6. syyskuuta 2019

A Clockwork Orange - Kellopeliappelsiini (1971)

Ohjannut Stanley Kubrick
Iso-Britannia & USA 1971, 136 min.
Rikos, Scifi
Pääosissa: Malcolm McDowell, Patrick Magee, Michael Bates

It's a sin!
Alex de Large (McDowell) on ultra-väkivaltaa ihannoiva nuorukainen, joka viis veisaa koulunkäynnistä ja muista kunnollisen elämän raameista. Keskiluokkaisten vanhempiensa tietämättä Alex on ryöstöjä, tihutöitä ja raiskauksia harrastava jengipomo, joka ei tunne sääliä tai katumusta uhriensa kohtalosta. Veristen ilojen aika katkeaa, kun Alex jää kiinni tekosistaan ja joutuu vankilaan. Siellä häntä odottaa kiltin pojan rooli ja koekaniinin osa brutaaleissa hoidoissa, joiden on määrä tehdä rikollisista yhteiskuntakelpoisia valtiokoneen osasia.

Hämärään lähitulevaisuuteen sijoittuva, dystooppinen Kellopeliappelsiini perustuu varsin tarkasti Anthony Burgessin samannimiseen romaaniin (1962). Andy Warholin underground-jumittelu Vinyl (1965) on erikoisen teoksen ensimmäinen filmatisointi, joskaan ei kovin tunnettu. Warholin versio saattaa haukotuttaa, mutta Stanley Kubrikin räväkän vision katselu on sen verran väkivaltainen ja pahoinvointia aiheuttava kokemus, ettei elokuvan osakseen saama paheksunta hämmästytä. Varsinkin Iso-Britanniassa inhoa lietsottiin näkyvästi, vaikka toisaalta Yhdysvalloissa elokuva menestyi erityisen mainiosti ja keräsi neljä Oscar-ehdokkuuttakin.

Kellopeliappelsiini on kylmä ja kuvottava tulevaisuuskuva, josta ei löydy toivon murentakaan. Vaikka tarina sijoittuu tuntemattomaan tulevaisuuteen, ovat sen hahmot keinotekoisine hyveineen tunnistettavia nykyajastakin. Kellopeliappelsiinin puhuttelevat moraaliteemat ovat ajattomia, eikä elokuva ole ainakaan temaattisesti vanhentunut hiventäkään. Kuka onkaan lopulta tarinan konna? Näyttelijät antavat monisävyiselle elokuvalle kaikkensa, eikä periksiantamaton Kubrick päästänyt ohjattaviaan helpolla. Jos ohjaustyö oli piiskurointia, myös itse elokuva on vailla pehmeää särmää. Ratkaisu toimii, vaikka puolensa on myös Burgessin teoksen toivonkipinällä, jonka Kubrick halusi versiostaan häivyttää.

Pisteytys:
8/10

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Klute - rikosetsivä (1971)

Ohjannut Alan J. Pakula
USA 1971, 114 min.
Rikos, Trilleri
Pääosissa: Jane Fonda, Donald Sutherland, Charles Cioffi, Roy Scheider

You're not gonna get hung up on me, are you?
Yksityisetsivä John Klute (Sutherland) saapuu New Yorkiin etsimään kadonnutta ystäväänsä. Ainoa johtolanka on puhelintyttö Bree Daniels (Fonda), jota piinaavat ahdistavat häirikkösoitot ja nyt myös sinnikäs yksityisetsivä. Vähitellen Daniels suostuu yhteistyöhön Kluten kanssa ja kaksikon välit lämpenevät liki romanssin asteelle. Kadonneen miehen tapauksen lisäksi Klute ryhtyy selvittämään, kuka Danielsia vainoaa ja liittyvätkö mystiset tapaukset kenties toisiinsa.

Kluten kuvaama New York osuu aikakautensa lisääntyvän rikollisuuden ytimeen: koko kaupunki tuntuu uhkaavalta tilalta, jossa turvasatamat ovat harvassa. Neo-noiriksi laskettava elokuva on viileämpi kuin parin vuosikymmenen takaiset film noirit ja maailmasta puuttuu takavuosien vähäinenkin savuinen viehätys. Maailman ylle laskeutuva yksinäisyys ja epäluulo kietovat koleaan syleilyynsä myös katsojan, jonka jännitystarina tempaa ansiokkaasti mukaansa.

Sopivasti jännä ja omaperäisen tunnelmallinen kertomus on jo sinällään aivan kelpo, mutta elokuvan ehdoton tähti on kuitenkin Bree Danielsin eri kasvoja huikeasti tulkitseva Jane Fonda. Samanaikaisesti herkkä, kovan tunteeton, itsevarma ja epävarma Breen rooli toi Fondalle ansaitun Oscar-palkinnon. Muita Oscareita Klute ei saanut, mutta se menestyi varsin hyvin aikalaisarvioissa. Alan J. Pakula jatkoi samaa tunnelmointia elokuvissaan Ansa (1974) ja Presidentin miehet (1976), yhdessä kolmikko muodostaa Pakulan niin kutsutun paranoia-trilogian.

Pisteytys:
8/10

maanantai 2. syyskuuta 2019

Elokuun elokuvat 2019

Downsizing
Ohjannut Alexander Payne
USA & Norja 2017, 135 min.
Draama, Scifi
Pääosissa: Matt Damon, Christoph Waltz, Hong Chau, Kristen Wiig



Paul ja Audrey Safranek (Damon & Wiig) päättävät kutistaa itsensä ja muuttaa asumaan mini-ihmisten yhteisöön. Kutistamisidea on nokkela ja siitä olisi vaikka mihin, mutta Downsizing on harmillisen haparoivaa sekamelskaa. Yhtenä hetkenä elokuva ottaa kantaa ilmastonmuutokseen, kunnes pian upotaankin parisuhdedraamaan tai tarkastelemaan keski-ikäisen miehen ikäkriisiä. Lopputuleman voi arvata: mihinkään teemaan ei keskitytä kunnolla ja sekametelisoppaa pitävät koossa ainoastaan ennalta-arvattavat kliseet.

Pisteytys: 5/10

Abducted in Plain Sight: Jan Brobergin tarina
Ohjannut Skye Borgman
USA 2017, 91 min.
Dokumentti, Rikos





Brobergien perhe elää auvoisaa perhe-elämää turvallisessa lähiössä, eikä ymmärrä varoa ystävälliseltä vaikuttavaa naapuriaan. Mies kietoo perheenjäsenet pikkusormensa ympärille ja kaappaa lopulta yhden perheen lapsista ─ kahteen kertaan! Dokumentissa Brobergien vanhemmat ja nyt jo aikuiset lapset muistelevat kummallisia tapahtumia. Elokuva itsessään on tehty keskinkertaisesti, mutta tarina koukuttaa nopeasti. Totuus on tarua ihmeellisempää ja tämä keissi varsinkin ällistyttää joka käänteessä.

Pisteytys: 6/10

Hellboy
Ohjannut Guillermo del Toro
USA 2004, 122 min.
Toiminta, Fantasia
Pääosissa:  Ron Perlman, John Hurt, Selma Blair




Guillermo del Toron läpimurtoteos perustuu ensi kerran 1990-luvulla julkaistuun Hellboy-sarjakuvaan. Nimikkohahmo Hellboy (Perlman) on oikeudentajuinen demoni, joka suojelee ihmisiä pahuuden voimilta. Ohjaajansa näköinen toimintapaketti vastaa teemoiltaan muita aikansa supersankarileffoja (vrt. vaikkapa X-Men, 2000), mutta Hellboy ei silti ole missään määrin kierrätyskamaa. Toimivaa viihdettä, vaikka voisi olla hitusen tiiviimmässäkin paketissa. Hellboyn tarinasta on tehty elokuvasovituksia myös vuosina 2007, 2008 ja 2019.

Pisteytys: 7/10

Buena Vista Social Club
Ohjannut Wim Wenders
Saksa, USA, Iso-Britannia, Ranska & Kuuba 1999, 105 min.
Dokumentti, Musikaali





Lukuisista muusikoista koostuva yhtye Buena Vista Social Club perustettiin 1990-luvulla elvyttämään kuubalaisia musiikkiperinteitä. Kokoonpanon tunnetuimpia nimiä ovat olleet muun muassa Ibrahim Ferrer, Rubén González ja Omara Portuondo, joista tosin vain viimeksimainittu on yhä elossa ja paraikaa jäähyväiskiertueellaan. Yhtyeen nimeä kantavassa dokumentissa seurataan, miten vanhat muusikot kohoavat viimein unholasta maailmanmaineeseen. Matkan varrella kuullaan vuoroin upean liikuttavia konserttitaltiointeja sekä kerrataan yhtyeen jäsenten tarinoita. Mikä ihana elämänilo!

Pisteytys: 8/10