keskiviikko 26. elokuuta 2020

The Big Red One - Voittamaton ykkönen (1980)

Ohjannut Samuel Fuller
USA 1980, 113 min.
Sota, Draama
Pääosissa: Lee Marvin, Mark Hamill, Robert Carradine

Surviving is the only glory in war, if you know what I mean.
Samuel Fullerin omiin sotakokemuksiin perustuva Voittamaton ykkönen kulkee jalkaväkidivisioonan viisihenkisen joukkueen matkassa halki toisen maailmansodan taistelutantereiden. Ensimmäisen maailmansodan veteraani (Marvin) johdattaa railakasta joukkoaan aina Pohjois-Afrikan rintamilta sodan ytimeen Ranskaan. Vastaan tulee toinen toistaan käsittämättömämpiä koettelemuksia, mutta mikään ei hämmästytä miehiä niin paljon kuin se, että he ylipäätään ovat vielä hengissä.

Voittamaton ykkönen on verratonta toverihenkeä ja kuolemanvaaran tuomaa jännitystä ─ aivan kuten kunnon sotaleffassa kuuluukin. Elokuva ei kuitenkaan ole aivan tavanomainen genrensä edustaja. Pieneen ydinjoukkoon keskittyvä tarina sivuuttaa olankohautuksella suuret taistelut ja keskittää huomionsa hengissä pysymiseen milloin missäkin pölyisessä montussa. Pasifistinen sanoma on selvä, mutta muutoin kerronta on hienovaraista, hieman etäistäkin. Upea on esimerkiksi hetki lähellä elokuvan (ja sodan) loppua, kun joukkueelle selviävät keskitysleirien todelliset kauhut.

Pienellä budjetilla tuotettu Voittamaton ykkönen jatkaa Fullerin omintakeisten mutta rehellisten B-elokuvien sarjaa. Kiinnostavasti elokuva on kuitenkin vaikuttanut myöhempiin suuren budjetin Hollywood-sotapaukutteluihin: useimmiten vaikutteiden ottajana mainitaan Steven Spielbergin hitti Pelastakaa sotamies Ryan (1998), eikä huomio taatusti ole lainkaan väärä. Mutta siinä missä spektaakkelimaiset sotaelokuvat usein painottavat kerrontansa kuuluisiin tapahtumiin ja sankaritekoihin, Voittamaton ykkönen keskittyy miltei kiinnostavammin rehelliseen arkeen sodan jaloissa. Tavallisempia sotakokemuksia kaipaavalle filmi on ehdottomasti katsomisen arvoinen, vaikka ainakaan näin ensinäkemältä filmistä ei voittamatonta sotaleffojen ykköstä tullutkaan.

Pisteytys:
7/10

sunnuntai 23. elokuuta 2020

Raging Bull - Kuin raivo härkä (1980)

Ohjannut Martin Scorsese
USA 1980, 129 min.
Draama, Biografia
Pääosissa: Robert De Niro, Joe Pesci, Cathy Moriarty

I remember those cheers, they still ring in my ears.
Nyrkkeilijä Jake LaMottan (De Niro) menestyksen salaisuus on kiivas temperamentti, jonka avulla mies mukiloi itsensä lajin huipulle. Raivo ei sammu edes kehän ulkopuolella, jossa ärhäkkyys kuitenkin johtaa vain tappioon toisensa jälkeen. Elämä mustasukkaisen ja jääräpäisen nyrkkeilyammattilaisen kanssa koituu kohtalokkaaksi eritoten Jaken vaimolle Vickielle (Moriarty), ja lopulta jopa uskollisen pikkuveljen Joeyn (Pesci) mitta on ääriään myöten täynnä.

Todellisen nyrkkeilijän Jake LaMottan elämään perustuva elokuva on verraton draama urheilusta ja miehuullisuuden kitkeristä rooleista. Päähenkilö on epämiellyttävä pullistelija, hieman pelottavakin kiivailija, jolle ei katsojalta sympatiaa irtoa. Lopulta LaMotta huomaa menneisyyden voittojen katoavan kuin tuhka tuuleen ─ vasta sitten mies tyytyy omaan itseensä puutteineen ja virheineen. Epätäydellistä ja juuri siksi niin inhimillistä antisankaria näyttelee taitavasti Robert De Niro, jonka fyysisestikin vaativa roolisuoritus palkittiin syystäkin Oscarilla.

Kuin raivo härkä on jälkeenpäin arvioitu yhdeksi 1980-luvun parhaimmista elokuvista, vaikka vielä ilmestyessään filmi ei räjäyttänyt pankkia. Kehujakin kyllä tuli: Robert De Niron roolisuorituksen lisäksi elokuvan leikkaus palkittiin Oscarilla ja aivan syystä, sillä Thelma Schoonmaker on todella tehnyt ällistyttävää työtä. Kerronnan rytmi on timanttinen ja tarina etenee juuri oikeanlaisella kiihkolla. Kuin raivo härkä teki Schoonmakerista Martin Scorsesen luottoleikkaajan, ja kauniin yhteistyön helmiä on myöhemminkin jännitetty sekä palkittu Oscar-kisoissa.

Pisteytys:
9/10

torstai 20. elokuuta 2020

Apocalypse Now - Ilmestyskirja. Nyt (1979)

Ohjannut Francis Ford Coppola
USA 1979, 153 min. / 183 min.
Draama, Sota
Pääosissa: Martin Sheen, Marlon Brando, Robert Duvall

Even the jungle wanted him dead.
Vietnamin sota on nielaissut kapteeni Benjamin L. Willardin (Sheen) mielen omakseen. Mies ei enää sopeudu tavalliseen arkielämään, joten hän kuluttaa aikaansa nuhjuisessa hotellissa odottamassa seuraavaa komennusta. Matka halki viidakon ja sotahelvetin alkaa, kun Willard saa tehtäväkseen tehdä lopun seonneen eversti Kurtzin (Brando) aloittamasta omasta sodasta. Matkan päätepisteenä odottaa myyttisiin mittoihin kasvanut karismaattinen puolijumala Kurtz.

Kapteeni Willardin missio on huikeasti kuvattu seikkailu unenomaisten ja järjettömien näkyjen maassa. Surrealistiseksi äityvä Ilmestyskirja. Nyt on purevan osuva allegoria Vietnamin sodan aikakaudesta lieveilmiöineen. Spektaakkeliin on mahdutettu miehistä uhoa, pelkoa ja kuolemaa, kauhuja dokumentoivaa journalismia sekä häivähdys sodan taustaa, jolla tosin ei enää tunnu olevan mitään merkitystä. Jenkkien pelastusretki on muuttunut pelkäksi kuoleman odottamiseksi. Elokuva pohtii ylipäätäänkin sitä, millaisia tuhoja sota tekee ihmismielelle ja maailmalle. Yhteiskuntakritiikki on puettu onnistuneen pohdiskelevaan, hetkittäin jopa satiiriseen asuun.

Ilmestyskirja. Nyt on sotaelokuvien mestariteos, loputtomien tulkintojen runsaudensarvi, joka palkittiin aikanaan Kultaisella palmulla, parilla Oscarilla ja liudalla muita pystejä. Myöhemmin teos on vaikuttanut voimakkaasti populaarikulttuuriin: viimeisimpänä elokuvaan on viitannut Spike Lee Vietnam-pastississaan Da 5 Bloods (2020). Myös Francis Ford Coppola on palannut teoksensa pariin useasti sen ensi-illan jälkeen, sillä elokuvasta on tehty useampikin leikkausversio. Katsoin nyt niistä uusimman, elokuvan 40-vuotisjuhlan kunniaksi tehdyn Final Cutin. Kolmituntinen versio tiivistää aivan onnistuneesti Redux-leikkauksen ylipituuden ja lisää alkuperäiseen filmiin sopivasti uutta pureskeltavaa. Tämä tarina ei vanhene!

Pisteytys:
10/10

tiistai 18. elokuuta 2020

Ordinary People - Tavallisia ihmisiä (1980)

Ohjannut Robert Redford
USA 1980, 124 min.
Draama
Pääosissa: Timothy Hutton, Donald Sutherland, Mary Tyler, Judd Hirsch

Mothers don't hate their sons.
Teini-ikäinen Conrad Jarrett (Hutton) on vasta palannut kotiin psykiatrisesta sairaalasta. Isoveljensä tapaturmaisesta kuolemasta järkyttynyt Conrad yrittää jälleen saada elämän syrjästä kiinni, mutta kodin ilmapiiri tekee tunteiden käsittelystä vaikeaa. Etäiseksi jäävälle äidille (Tyler) on tärkeää pitää keskiluokkaisen perheen kulisseja yllä, ja isä (Sutherland) yrittää kömpelösti paikata äidin ja pojan välejä. Parhaan avun Conradille tarjoaa tunteiden näyttämistä opettava tohtori Berger (Hirsch).

Robert Redfordin ohjausdebyytti Tavallisia ihmisiä on tyylikäs ihmissuhdedraama, joka palkittiin parhaan elokuvan Oscarilla sekä kolmella muulla pystillä. Elokuva käsittelee ansiokkaasti keskiluokkaista kaksinaismoralismia ja mielenterveyden häiriöitä. Oivasti käsikirjoitettu kertomus alkaa tilanteesta, jossa akuutein kriisi on takana päin, mutta haava on avoin ja pahasti tulehtunut. Perhedynamiikka on järkkynyt lopullisesti ja erilaiset selviytymismekanismit ovat törmäyskurssilla.

Tavallisia ihmisiä antaa hahmojensa olla jääriä ja tottumustensa vankeja, mutta lopulta tilanteen on pakko laueta ja edessä on kasvun paikka. Toisistaan etääntyneiden perheenjäsenten kömpelön kommunikaation seuraaminen on herkkää ja tuskallista, mutta puhuttelevaa. Varsinkin Timothy Hutton tekee aidolta tuntuvan ja koskettavan roolityön, josta tuli ansaittu Oscar-voitto. Tavallisia ihmisiä muistuttaa, että tunteiden näyttäminen, aitous ja ennen kaikkea toisen ihmisen kuunteleminen pelastaisivat paljolta mielipahalta ja väärinkäsityksiltä.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 16. elokuuta 2020

Le dernier métro - Viimeinen metro (1980)

Ohjannut François Truffaut
Ranska 1980, 131 min.
Draama, Sota, Romantiikka
Pääosissa: Catherine Deneuve, Gérard Depardieu, Heinz Bennent

It takes two to love, as it takes two to hate.
Natsit ovat vallanneet Pariisin ja sota on täydessä vauhdissa, mutta pieni teatteri Montmartressa jatkaa sinnikkäästi toimintaansa. Esityskausi alkaa onnettomien tähtien alla, ja uuden näytelmän menestys voi sinetöidä teatterin kohtalon. Kaiken lisäksi teatterin johtaja, juutalainen Lucas Steiner (Bennent) piileskelee sokkeloisen talon kellarissa. Johtotehtäviä hoitaa hänen vaimonsa Marion Steiner (Deneuve), jolla on omatkin roolinsa näyteltävänään.

Viimeinen metro (engl. The Last Metro) on kertomus sodasta, teatterista ja lopulta myös kolmiodraamasta. Romanssi tuntuu kyllä hieman päälleliimatulta, vaikka osin se avartaakin elokuvan kiinnostavinta puolta: sitä, kuinka näyttämö ja todellisuus sekoittuvat. Teatteriesityksen allegoria viittaa miehitysajan Ranskaan, jossa pärjääminen vaati toisinaan näyttelijän taitoja. Osa elokuvan hahmoista muuttuu näkymättömiksi, toiset liittyvät maanalaiseen vastarintaliikkeeseen ja eräät toteavat selviävänsä parhaiten puhumalla äänekkäästi natsien puolesta. Lopulta esitys muuttuu todeksi, todellisuus esittämiseksi.

Edellämainittujen, hetkittäin korkealentoisiksi kohoavien teemojen lisäksi Viimeinen metro muistelee sota-ajan arkea. Yksi monista näkökulmista on lapsen kokemusmaailma, jota sota-aikana lapsuuttaan elänyt François Truffaut pyrki kuvaamaan omien muistojensa kautta. Ohjaajansa osalta ympyrä sulkeutuu, sillä Viimeinen metro on Truffaut'n viimeisimpiä elokuvia ennen miehen ennenaikaista kuolemaa vuonna 1984. Sotamuistojen runollinen kuvaus vetosi ranskalaisyleisöön, ja Viimeinen metro keräsi jättipotin kotimaassaan arvostettuja César-pystejä. Elokuvan ehdoton tähti on Catherine Deneuve, jonka vahvaa roolia tekee hieman mieli verrata Hanna Schygullan hahmoon elokuvassa Maria Braunin avioliitto (1979).

Pisteytys:
8/10

perjantai 14. elokuuta 2020

Airplane! - Hei, me lennetään! (1980)

Ohjannut Jim Abrahams, David Zucker & Jerry Zucker
USA 1980, 88 min.
Komedia
Pääosissa: Robert Hays, Julie Hagerty, Leslie Nielsen

I'm doing everything I can... and stop calling me Shirley!
 
Matkustajakone kiitää kohti Chicagoa, kun epätavallinen ruokamyrkytys iskee lentäjiin ja osaan matkustajista. Puikkoihin joutuu entinen taistelulentäjä Ted Striker (Hays), joka oli hypännyt koneeseen vikitelläkseen entistä heilaansa, lentoemäntä Elaine Dickinsonia (Hagerty). Sotatraumoista ja nykyisin myös lentopelosta kärsivälle miehelle kokonaisen matkustajakoneen saaminen maanpinnalle kuitenkin on lähes mahdoton tehtävä.

Vallaton kohelluskomedia Hei, me lennetään! parodisoi eritoten katastrofielokuvia, ja viittauksia eri filmeihin onkin sangen hauska bongailla. Parodia-ainesten ohella elokuva luottaa typerääkin typerämpiin puujalkavitseihin, jotka kyllä vetoavat erinomaisesti tuon jalon vitsilajin ystäviin. Erinomaisen vastaanoton saanut komedia sai pian scifi-aineksilla ryyditetyn jatko-osan Hei, taas me lennetään! (1982), ja ylipäätään käynnisti vastaavien törttöilykomedioiden aallon.

Elokuvan oiva menestys varmisti sen, että 1980-luvusta muodostui ohjaajakolmikko Jim Abrahamsin, David Zuckerin ja Jerry Zuckerin modernin slapstickin kulta-aikaa. Hei, me lennetään oli myös Leslie Nielsenin lopullinen läpimurto, ja täysin vakavalla naamalla näytelty mutta huvittava rooli muodostui myöhemmin suorastaan miehen tavaramerkiksi. Tämän elokuvan lisäksi ohjaajakolmikon kuuluisin saavutus on samankaltaista huumoria viljelevä Mies ja alaston ase -elokuvasarja, jonka päätähdeksi tietenkin nousi Leslie Nielsen.

Pisteytys:
8/10

keskiviikko 12. elokuuta 2020

Atlantic City (1980)

Ohjannut Louis Malle
Ranska, Kanada & USA 1980, 104 min.
Rikos, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Burt Lancaster, Susan Sarandon, Kate Reid

Now it's all so goddamn legal.
Eläköitynyt pikkugangsteri Lou Pascal (Lancaster) sotkeutuu elämänsä vaarallisimpaan rikosjuttuun, kun naapurissa asuva viehättävä Sally Matthews (Sarandon) on avun tarpeessa. Sally haaveilee paremmasta elämästä ja uudesta alusta, mutta hulttio-aviomies ja sisko saapuvat Atlantic Cityyn tuoden rikokset mukanaan. Pian Lou ja Sally ovat uponneet kaulaansa myöten huumeliigan sotkuihin, mutta ainakin heillä on toisensa ja iso tukko rahaa.

Atlantic Cityn keskeinen teema on muutos. Lou on päättänyt tyytyä hänelle jaettuihin kortteihin, vaikka menneisyyden kipeät haavat ja toteutumattomat unelmat polttelevatkin. Atlantic Cityn loiston ajat ovat auttamattomasti taakse jäänyttä elämää, eikä hukattuja tilaisuuksia saa enää takaisin. Kuitenkin Sallyn tapaaminen tarjoaa Loulle mahdollisuuden täyttää nuoruutensa haaveet ─ Sallylle suhde kenties lupaa jälleen uuden alun. Mutta voiko elämäänsä ja itseään paeta?

Haikea ja perin inhimillisiä kohtaloita tarkasteleva rikoselokuva on erinomaisesti käsikirjoitettu. Filmi lukeutuu Burt Lancasterin ikimuistoisimpiin roolitöihin, ja koko muu näyttelijäköörikin tekee oivaa työtä. Atlantic City sai lämpimän vastaanoton, mutta olisi filmi varmasti tekijöidensä mielestä voinut menestyä lippuluukuilla paremminkin. Viisi merkittävintä Oscar-ehdokkuutta kertovat sentään osaltaan onnistumisista, vaikka yhtään pystiä ei lopulta tullutkaan kotiinviemisiksi.

Pisteytys:
8/10

maanantai 10. elokuuta 2020

The Elephant Man - Elefanttimies (1980)

Ohjannut David Lynch
USA & Iso-Britannia 1980, 124 min.
Draama, Biografia
Pääosissa: Anthony Hopkins, John Hurt, Anne Bancroft, John Gielgud

People are frightened by what they don't understand.
Tositarinaan pohjautuva Elefanttimies kertoo sirkuksen vetonaulana riutuvasta Joseph Merrickistä (Hurt). Lääkäri Frederick Treves (Hopkins) pelastaa Merrickin ankeasta vankeudesta sairaalaan, jotta voisi tutkia ulkomuodoltaan erikoista nuorukaista tarkemmin. Vähitellen Treves huomaa, ettei vaitonainen Merrick suinkaan ole mykkä saati tyhmä, vaan elämäniloinen ja sivistynyt nuori mies. Vaan kykeneekö kukaan todella katsomaan ulkokuoren tuolle puolen?

David Lynchin valtavirtaisin elokuva on tyyliltään suorastaan klassinen. Mukana on vain hienoisia kaikuja esimerkiksi Eraserheadin (1977) unenomaisesta outoudesta, mutta lopulta painajaisesta herätään aina todellisuuteen ─ joka tosin voi olla aika karmiva maailma, jos ei satu olemaan kaunis ja varakas! Viktoriaanisen ajan kaksinaismoralismi ja rajut luokkaerot tuovat sanoman esille viiltävän osuvasti, sillä todelliset hyväntekijät näyttävät olevan harvassa. Oman edun ajaminen ja vierauden ymmärtäminen ovat toki yhtä lailla vitsauksia nykypäivänäkin, ja siksi tarina puhuttelee.

Erinomaisesti menestynyt Elefanttimies oli Lynchin avain menestykseen ja maailmanmaineeseen. Komeat lipputulot kerännyt elokuva nousi peräti kahdeksan Oscarin ehdokkaaksi, vaikka yhtään voittoa akatemialta ei tullutkaan. Tyylikkäästi tehdyn elokuvan suosio on helppo ymmärtää, sillä liikuttava hirviötarina herättää väkisinkin myötätuntoa. Mieleen nousevat esimerkiksi Oopperan kummitus (1925), Nauruihminen (1928) ja Freaks (1932), joiden tyylistä, miljööstä ja riipaisevista tarinoista Lynch kenties on ammentanut inspiraatiota.

Pisteytys:
8/10

lauantai 8. elokuuta 2020

The Empire Srikes Back - Imperiumin vastaisku (1980)

Ohjannut Irvin Kershner
USA 1980, 124 min.
Seikkailu, Toiminta, Scifi
Pääosissa: Mark Hamill, Harrison Ford, Carrie Fisher, David Prowse, James Earl Jones, Frank Oz

Join me, and together we can rule the galaxy...
George Lucasin Star Wars (1977) oli valtava hitti, ja sen jatko-osa Imperiumin vastaisku on sittemmin nimetty koko tähtienvälisen sotasaagan uljaimmaksi teokseksi. Elokuva jatkaa tarinaa siitä, mihin edellisessä osassa jäätiin: kapinallisten joukot jatkavat taistelua imperiumin mahtia vastaan, mutta imperiumin Darth Vader (Prowse/Jones) kiristää otettaan. Samaan aikaan nuori Luke Skywalker (Hamill) lähtee etsimään salaperäistä Yodaa (Oz) kouluttautuakseen jediritariksi.

Kassamagneetiksi tähtihävittäjän lailla ampaissut Imperiumin vastaisku on edelleen näyttävä elokuva. Parhaiden erikoistehosteiden Oscar ei mennyt hukkaan! John Williamsin legendaariset sävellykset (eritoten The Imperial March) eivät kuitenkaan Oscariin riittäneet, vaikka muita palkintoja jylhät sävelmät saivatkin. Palkintogaalojen menestys heijastelee filmin vastaanottoa, sillä valtavasta suosiosta huolimatta Imperiumin vastaisku jakoi aluksi kriitikoiden mielipiteet.

Mahtipontinen avaruusooppera ei suotta ole arvostettu teos. Ensimmäisen osan aloittama tarina pääsee kasvamaan ja aikuistumaan, mutta lapsenomaista löytämisen riemua ja mielikuvitusta ei olla hylätty. Uudet erikoiset planeetat, hassunnäköiset, kokoaan suuremmat piipertäjät ja mystiset avaruusasemat kutkuttavat mielikuvitusta.  Imperiumin vastaisku muistetaan myös yhdestä kaikkien aikojen kuuluisimmasta juonenkäänteestä, joka lienee tuttu heillekin, jotka ovat jättäneet Tähtien sodat katsomatta. Klassinen hyvän ja pahan välinen taistelu on idealtaan naiivi, mutta toisinaan yksinkertainen idea vaan saadaan toimimaan loistavasti.

Pisteytys:
9/10

torstai 6. elokuuta 2020

The Shining - Hohto (1980)

Ohjannut Stanley Kubrick
Iso-Britannia & USA 1980, 119 / 144 min.
Kauhu
Pääosissa: Jack Nicholson, Shelley Duvall, Danny Lloyd, Scatman Crothers

Here's Johnny!
Kirjailijantekele Jack Torrance (Nicholson) suuntaa pienen perheensä kanssa syrjäiseen Overlook-hotelliin, jonne Jack on pestattu rakennuksen talvihoitajaksi. Toiveissa olisi saada samalla kirjoitettua, jos vain vaimo ja lapsi ymmärtäisivät pysyä pois jaloista. Viisivuotias Danny-poika (Lloyd) aistii jo hyvissä ajoin, ettei kaikki ole Overlookissa kohdallaan. Varoitukset käyvät todeksi, kun autioituvan rakennuksen verinen historia luikertelee äkkiarvaamatta Jackin luihin ja ytimiin.

Hohto perustuu Stephen Kingin samannimiseen romaaniin (1977), mutta toisin kuin Kingin ylipitkä kirja, elokuvaversio on tiivis mutta monitulkintainen. King itse inhosi Stanley Kubrickin visiota. Pidän muuten enemmän Kubrickin tulkinnasta, mutta yhdestä asiasta olen ehdottomasti samaa mieltä Kingin kanssa: Kubrickin naiskuva tuntuu karmealta, varsinkin, kun kulissien hirveä työilmapiiri on jo yleisessä tiedossa. Shelley Duvallin hahmo on käsikirjoitettu heikosti, ja Duvall itse sai osakseen kohtuutonta kiusantekoa. Ihan mitä tahansa ei voi oikeuttaa edes taiteen vuoksi.

Jos King suhtautui Kubrickin teokseen nuivasti, ei aikalaisvastaanotto ollut muutenkaan pelkkää ylistystä. Hohto ei ole sellaista nopeatempoista puukkohippaa, joihin 1980-luvulle tultaessa oltiin jo kauhun saralla totuttu, vaan lopulta melko hidastempoinen kertomus vääjäämättä etenevästä sekoamisesta. Vuosien saatossa Hohdon maine on kuitenkin kasvanut järkälemäisiin mittoihin, eikä elokuva ole välttynyt salaliittoteorioiltakaan. Nerokkaasta filmistä huomaa joka katselukerralla jotain uutta: satiirisen sävyn, viittauksen toiseen kauhuelokuvaan (esim. Psyko, 1960) tai vaikka vain otosten välillä kääntyneen tuolin. Overlookin kummituksilla on yhä tarinoita kerrottavanaan.

Pisteytys:
8/10

tiistai 4. elokuuta 2020

Being There - Tervetuloa, Mr. Chance (1979)

Ohjannut Hal Ashby
Länsi-Saksa & USA 1979, 130 min.
Draama, Komedia
Pääosissa: Peter Sellers, Shirley MacLaine, Melvyn Douglas

I like to watch.
Herra Chance (Sellers) on puutarhuri, joka on viettänyt koko elämänsä erään vanhan herran kotitalossa. Tyylikkäästi pukeutuva Chance on viimeistellystä ulkomuodostaan huolimatta yksinkertainen luonnonlapsi, joka on saanut oppinsa elämästä ainoastaan televisiota katselemalla. Kun Chance joutuu muuttamaan kodistaan, ajautuu hän kuitenkin sattuman kautta yhteiskunnan eliittipiireihin ja itsensä presidentin neuvonantajaksi.

Jerry Kosinskin romaaniin Mukana kuvassa (1970) pohjautuva sympaattinen tarina on pohjimmiltaan väärinkäsityskomedia. Chance on autuaan ymmärtämätön vaikutusvallastaan, eivätkä häntä ihailevat ihmiset hoksaa eksentrisen miekkosen aivan todella olevan luku- ja kirjoitustaidoton puutarhuri, joka haluaisi vain katsella televisiota. Hullunkurinen asetelma johtaa tietenkin aina vain älyttömämpiin ja hilpeämpiin tilanteisiin! Ainutlaatuinen draamakomedia on samaa lämminhenkistä mutta hieman kapinallista lajia kuin Hal Ashbyn varhaisempi teos Harold ja Maude (1971). 

Satiirimainen elokuva kohtelee hahmojaan sydämellisesti, mutta piikittelee täsmällisen osuvasti valtaeliittiä ja television kasvattamia sukupolvia. Päähenkilön yllä kuitenkin leijuu hieman salaperäinen aura, vaikka katsoja tietääkin totuuden ─ tai ainakin kuvittelee niin. Hurmaavan omalaatuinen Tervetuloa, Mr. Chance sai ilmestyttyään kriitikot puolelleen ja tienasi lippuluukuilla sievoisen summan. Tätä nykyä teos muistetaan eritoten hienon roolityön tekevän Peter Sellersin (1925─1980) jäähyväisfilminä, vaikka mies ehtikin tehdä vielä yhden roolisuorituksen ennen kuolemaansa.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 2. elokuuta 2020

Heinäkuun elokuvat 2020

Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga
Ohjannut David Dobkin
USA 2020, 123 min.
Komedia, Musikaali
Pääosissa: Will Ferrell, Rachel McAdams, Dan Stevens




Hönö islantilainen Lars Ericssong (Ferrell) haaveilee voittavansa Euroviisut, vaikka ei olekaan mikään mestarimuusikko. Will Ferrelin viisuilottelussa on piinallisen typerä käsikirjoitus, eikä viisujen ideaa tavoiteta. Elokuva töksähtelee muutenkin, sillä pääparin välillä ei ole kemiaa laisinkaan ja Ferrelin maneerit väsyttävät. Huonojen vitsien joukossa on kuitenkin jokusia hyviäkin hetkiä: eritoten laulunumerot ovat aivan viihdyttäviä ja viisutähtien bongailu on hauskaa.

Pisteytys: 4/10

Contagion - Tartunta
Ohjannut Steve Soderbergh
USA & Yhdistyneet Arabiemiraatit 2011, 106 min.
Draama, Trilleri
Pääosissa: Matt Damon, Laurence Fishburn, Jude Law, Kate Winslet



Tartunta on kelvollisesti otteessaan pitävä trilleri, jossa tappava, flunssankaltainen virus leviää holtittomasti ympäri maapalloa. Kylmäävästi ajankohtaistuneessa elokuvassa jännitetään, saadaanko rokote kehitettyä ajoissa, mellakat pidettyä aisoissa ja valeuutiset minimoitua. Faktantarkistus on tehty uskottavasti, ja ylenpalttisen melodraaman sijaan Tartunnassa mennään tiede edellä. Pääosissa on liuta nimekkäitä tähtiä, mutta kaikki jäävät lopulta hieman sivurooliin. Valokeila on tarkoituksella kohdistettu nimenomaan virukseen ja runneltuun yhteiskuntaan.

Pisteytys: 7/10

The Man Who Wasn't There - Mies joka ei ollut siellä
Ohjannut Ethan Coen & Joel Coen
Iso-Britannia & USA 2001, 116 min.
Rikos, Draama, Komedia
Pääosissa: Billy Bob Thornton, Frances McDormand, James Gandolfini



Coenin veljesten hykerryttävä rikosleffa on vakava film noir -parodia. Mies joka ei ollut siellä on vakavamielisen Ed Cranen (Thornton) tarina: parturina työskentelevä Ed yrittää vaurastua, mutta homma menee moninkertaisesti pieleen. Elokuva on enemmän draama kuin komedia, mutta Coenin veljeksille ominainen lakoninen huumori hymyilyttää. Kunnon hirnuntaa kaipaavan on syytä suunnata katseensa film noir -parodiaan Kuollut mies ei palttoota kaipaa (1982).

Pisteytys: 8/10

Ulvova mylläri
Ohjannut Jaakko Pakkasvirta
Suomi 1982, 100 min.
Draama, Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Vesa-Matti Loiri, Eija Ahvo, Yrjö Järvinen




Arto Paasilinnan samannimiseen veijariromaaniin (1981) perustuva elokuva sijoittuu pohjoisen Suomen maaseudulle. Kyläläiset pitävät myllärinsä (Loiri) ajoittaisia ulvontakohtauksia silkkana hulluutena, mutta eivät älyä tuomita oma kummallisuuksiaan. Vesa-Matti Loiri tekee hienon roolityön, ja ylipäätään filmissä on mukavan lupsakka tunnelma. Mutta kuten sangen usein, kirja on tälläkin kertaa parempi.

Pisteytys: 6/10

Mononoke-hime - Prinsessa Mononoke
Ohjannut Hayao Miyazaki
Japani 1997, 134 min.
Animaatio, Seikkailu, Fantasia
Pääosissa: Yōji Matsuda, Yuriko Ishida, Yüko Tanaka



Prinsessa Mononoke ammentaa aineksensa Japanin historiasta. Kertomus sijoittuu vuosisatojen takaiseen aikaan, jolloin ihmiset ja jumalat elivät rinnakkain. Päähenkilö on nuorukainen Ashitaka (Matsuda), joka etsii parannuskeinoa saamaansa kiroukseen. Kauniin fantasiamaailman jumalmetsät tuovat mieleen Tuulen laakson Nausicaän (1984), joka myös käsittelee maailman muuttumista. Toisaalta Mononoke enteilee jo Henkien kätkemän (2001) mielikuvituksellista kylpylää, jossa ihmiset ja jumalat jälleen kohtaavat.

1001-listan mukainen arvio täällä.
 
Pisteytys: 8/10