Desperado (1995)

Ohjannut Robert Rodriguez

USA & Meksiko, 104 min.

Toiminta, Rikos, Lännenelokuva, Komedia 

Pääosissa: Antonio Banderas, Salma Hayek, Steve Buscemi, Joaquim de Almeida

 

It's easier to pull the trigger than play guitar.

Myyttinen El Mariachi (Banderas) on mies, jolla on kosto mielessään. Entinen kitaristi ja nykyinen asesankari jahtaa huumeparoni Buchoa (Almeida), joka on syypää moniin turhiin kuolemiin. Hikiset päivät muuttuvat yhä kuumemmiksi, kun tarinat El Mariachista saavuttavat erään pikkukaupungin Meksikon ja Yhdysvaltojen rajalla. Siellä El Mariachille riittää töitä, sillä koko kaupunki on tavalla tai toisella kietoutunut Buchon huumebisnesten pyörittämiseen.

Vauhdikas Desperado on jatko-osa elokuvalle El Mariachi (1992). Tämä on kuitenkin elokuvista nimekkäämpi ja toimii vallan mainiosti myös itsenäisenä teoksena. Desperado yhdistelee reippaalla tavalla eri lajityyppejä: on lännenklassikkoa, kovaa toimintaa, ripaus romantiikkaa ja roimasti itseironista huumoria. Tarina ei sinänsä ole kummoinen, mutta eipä tällainen viihdetoiminta kovin syvällistä sisältöä vaadikaan. Terävästi leikattua ja taitavasti etenevää kostohupia!

 

Robert Rodriguezin Meksiko-teemaiset elokuvat jatkuvat vielä filmissä Once Upon a Time in Mexico (2003), jossa Antonio Banderas ja Salma Hayek saavat seurakseen Johnny Deppin. Arvioiden perusteella löyhän saagan päätösosa ei vedä vertoja Desperadolle, jonka tarina kiistämättä ei tunnu kaipaavan enää yhtään pidennystä. Yksi vauhdikas toimintafilmi riittää El Mariachin tarinalle erinomaisesti: onhan tässäkin jo aineksia toimintaklassikoksi.

Pisteytys: 7/10

Los olvidados - säälikää heitä (1950)

Ohjannut Luis Buñuel

Meksiko 1950, 80 min.

Draama, Rikos

Pääosissa: Alfonso Mejía, Roberto Cobo, Estela Inda

I hope they'll kill every one of them before they born!

Méxicon slummeissa lorvitaan, työskennellään ja kaivataan alati jotain parempaa. Nuori Pedro (Mejía) kaipaisi vain äitinsä rakkautta ja hyväksyntää, mutta päätyy jatkuvasti ongelmiin. Muutamaa vuotta vanhempi nuorukainen Jaibo (Cobo) sysää Pedron valheiden kierteeseen, josta ei lopulta ole paluuta. Katkeruus ja epäluulo ovat slummin asukkaiden tutuimpia tunteita, joista Pedrokaan ei voi vapautua.

Luis Buñuelin draama kaltoinkohdelluista nuorukaisista on riipivän realistinen. Ohjaaja tunnetaan surrealismistaan, eikä tässäkään elokuvassa jäädä täysin siitä paitsi. Yhdessä upeassa unikohtauksessa paljastuvat Pedron suurimmat toiveet ja pelot, joista kummastakaan hän ei pääse eroon. Los olvidados (engl. The Young and  the Damned) alleviivaa sitä, että köyhyydessä ponnistelu johtaa rakkauden puutteeseen, julmuuteen ja rikoskierteeseen. Siten on mahdollista ymmärtää jopa Jaiboa, joka muuten on piinallisen ilkeä antagonistihahmo. Silti hänkin on olosuhteiden uhri.

Los olvidados sai ensi alkuun kehnon vastaanoton Meksikossa, jossa elokuvan yhteiskuntakritiikki koettiin liian osoittelevana. Cannesissa filmiä jo ylistettiin ja sittemmin filmi on muotoutunut arvostetuksi klassikoksi, joka löytyy useilta elokuvien mestariteokset -listoilta. Los Olvidadosin vaikutus näkyy esimerkiksi brasilialaisessa slummielokuvassa City of God (2002), jossa tutkitaan niin ikään rikoskierteeseen ajautumista ja huono-osaisuutta. Väkevä, raadollisen surullinen ja silti hetkittäin kaunis Los olvidados koskettaa edelleen.

Pisteytys: 8/10

Roma (2018)

Ohjannut Alfonso Cuarón

Meksiko & USA 2018, 135 min.

Draama

Pääosissa: Yalitza Aparicio, Marina de Tavira

 

Why is Cleo crying?

Nuori kotiapulainen Cleo (Aparicio) työskentelee keskiluokkaisen méxicolaisperheen taloudessa. Eletään 1970-luvun alkua ja maassa mellakoidaan. Kodin seinien sisällä on silti turvallista, eikä perhe hylkää Cleoa edes tämän tultua raskaaksi ja lapsen isän lähdettyä lätkimään. Kaunis ja haikea Roma seuraa Cleon elämää noin vuoden ajan. Arjen taustalla välähtelee polarisoitunut maa, mutta keskipisteenä on kuitenkin Cleo ja monet muut hänen kaltaisensa naiset.

 

Roma kuvaa kahden kerroksen väkeä toisiinsa kietoutuneina. Elokuvan aihepiiri ja tarina kumpuavat Alfonso Cuarónin omista nuoruuskokemuksista. Siksi kerronnassa on väkevä muiston tuntu, hetkellisyyden tarkka kuvaus. Tarina on hidas ja rauhallinen, mutta välillä kouraiseva. Rytmikin tuntuu realistiselta, eletyltä elämältä. Kuvaus on upeaa ja Roma ansaitsisi tulla nähdyksi valkokankaalta, vaikka elokuva onkin saanut näkyvyyttä lähinnä Netflixissä ─ siinäpä vasta aikamme kuvaa.

Erinomaisen vastaanoton saanut Roma on saanut useita parhaan elokuvan tunnustuksia kuten Venetsian Kultaisen leijonan. Oscar-gaalassa filmi palkittiin ansaitusti muun muassa kuvauksestaan. Koskettava draamaelokuva on kannuksensa ansainnut, sillä sen kerronta on kaunista ja ajatonta. Perheen merkitys ja muodostuminen ovat aiheita, jotka koskettavat yli ajan ja kulttuurierojen. Samoin yhteiskuntaluokkien välinen kuilu tuntuu teemana alati ajankohtaiselta.

Pisteytys: 8/10

The Shape of Water (2017)

Ohjannut Guillermo del Toro

USA & Meksiko 2017, 123 min.

Draama, Fantasia, Romantiikka

Pääosissa: Sally Hawkins, Richard Jenkins, Doug Jones

 

If I told you about her, what would I say?

Mykkä Elisa Esposito (Hawkins) työskentelee siivoojana tutkimuslaitoksessa ja nauttii vapaa-aikanaan musikaaleista Giles-ystävänsä (Jenkins) charmantissa seurassa. Elisan elämä mullistuu kesken tuiki tavallisen työpäivän, kun hän päätyy kasvotusten oudon olennon (Jones) kanssa. Kaukaisesta eteläamerikkalaisesta joesta kaivettu veden asukki on laitoksessa pelkkä kidutettu muukalainen, mutta Elisan hellästä huomasta löytyy rakkautta ja toivoa.

The Shape of Water on pastissi, joka mukailee kylmän sodan trillereitä, steppimusikaaleja ja vanhaa kunnon scifiä. Soppa on erikoinen yhdistelmä Amélien (2001) ja Mustan laguunin hirviön (1954) tyyten erilaisia maailmoja. Siten elokuva on väistämättä omaperäinen satu, samanlainen synkkä pakomatka fantasiaan kuin Guillermo del Toron aiempi menestyselokuva Panin labyrintti (2006). Tästä tarinasta kuitenkin puuttuu uutuudenviehätystä, kenties siksi, että kokonaisuus tuntuu niin paljon lainatavarasta kasaan kursitulta. Tarina on toisaalta täysi, mutta silti lässähtävän tyhjä. Erilaisuuden teema on keskeinen, mutta elokuva ei tunnu sanovan aiheestaan oikein mitään.

Moitteistani huolimatta The Shape of Water on saanut osakseen pääasiassa sangen positiivisen vastaanoton. Kriitikoiden ylistämä fantasiafilmi voitti muun muassa parhaan elokuvan Oscarin ja Venetsiassa Kultaisen leijonan. En kerta kaikkiaan pysty ymmärtämään miksi, mutta olen todennut aiemminkin, ettei del Toron tyyli oikein pure minuun. Kolkon fantasian ystäville elokuva lienee silti sukelluksen väärti, jos hittifilmi on vielä jäänyt näkemättä.

Pisteytys: 6/10

Monsters (2010)

Ohjannut Gareth Edwards

Iso-Britannia & Meksiko 2010, 94 min.

Draama, Seikkailu, Scifi

Pääosissa: Scoot McNairy, Whitney Able

It's different looking at America from the outside

Avaruuden muukalaisia kuljettanut Nasan avaruusluotain on rysähtänyt Yhdysvaltain ja Meksikon rajalle. Vieraiden muukalaisten kansoittama seutu on evakuoitu, ja avaruusoliouutiset alkavat olla jo arkipäivää. Lehtikuvaaja Andrew (McNairy) päätyy dokumentoimaan aluetta, sillä hän lupaa saattaa jenkkituristi Samanthan (Able) Meksikosta Yhdysvaltoihin. Turvalliset kulkuvälineet ovat täynnä, rahat käyvät vähiin ja saastuneen alueen läpi kulkeminen on ainoa vaihtoehto.
 

Pienellä budjetilla tehty hirviöseikkailu kätkee taitavasti tuotannon edullisuuden. Avaruuden asukit ovat tarinalle lähinnä taustamateriaa, vaikka ne tuovatkin muutamia sopivia jännityksen paikkoja, uhkakuvia ja yllättävää kauneutta. Kiinnostavin on tarina, vaikka se voisi syventyä vielä monipuolisemmin rajan ylittämisen tematiikkaan. Vieraus, ulkopuolisuus ja rajamailla harhailu saavat silti kysymään, mitä muukalaisuuden uhkaa pelkäämme. Ketkä ovat tarinan todellisia hirviöitä? Lisänä on ripaus romanssin odotusta, hieman ennalta-arvattavasti, mutta ei kuitenkaan kiusallisesti. Kokonaisuus on yllättävän rauhallinen. Elokuvan ideasta tulee mieleen District 9 (2009), mutta sävy on aivan erilainen.

Monsters on Gareth Edwardsin (s. 1975) ensimmäinen teatterilevityksen saanut elokuva. Hyvän vastaanoton saanut filmi johdatti Edwardsin uran nopeasti suurempiin kuvioihin: Godzilla (2014), Rogue One (2016) ja tuoreimpana scifitulokas The Creator (2023) ovat tehneet Edwardsista menestyneen blockbuster-ohjaajan. Godzillaa ohjatessaan Edwards tuotti vielä Monstersin jatko-osan, mutta se saaga saa jäädä unholaan: Monsters: Dark Continent (2014) sai murska-arviot.

Pisteytys: 7/10

Babel (2006)

Ohjannut Alejandro G. Iñárritu

USA, Meksiko & Ranska 2006, 143 min.

Draama

Pääosissa: Brad Pitt, Cate Blanchett, Rinko Kikuchi, Adriana Barraza

 

They look at us like we're monsters.

 

Alejandro G. Iñárritun kuolema-elokuvien trilogia päättyy sattumalta ammuttuun luotiin, joka yllättäen vaikuttaa ihmiskohtaloihin ympäri maailmaa. Trilogian elokuvissa kuolema tai ainakin sen pelko on läsnä, mutta vielä terävämmin niissä kohoavat esille syy- ja seuraussuhteet sekä perhosvaikutus. Sarjan aloittaa Amores Perros (2000) ja toisena osana jatkaa 21 grammaa (2003). Massiivinen päätösosa Babel ulottaa kiemuransa kaikkein laajimmalle.

 

Babel aloittaa kerrontansa lasten ampumasta harhaluodista Marokon syrjäseuduilla: samainen luoti on kuitenkin yhtä aikaa tarinan alku, keskikohta ja loppu. Turistibussin ikkunasta sujahtava ammus osuu amerikkalaisnaiseen, ja tapahtumaketju ulottuu Japaniin, Meksikoon ja Yhdysvaltoihin saakka. Kaikkialla tavalliset ihmiset joutuvat lopulta kärsimään, eikä filmi erityisemmin imartele poliisien toimintaa kriisin hetkellä. Kärsimyksen juurisyynä ovat kommunikaatio-ongelmat.

 

Babelin kohtaukset ovat paikoin pitkiä ja tunnelmoivia. Se tuntuu välillä turhan alleviivaavalta, mutta toisaalta rauhallisuus jättää aikaa katsojan omalle ajatusprosessille ja tulkinnoille. Kerronnan kanssa ei kiirehditä, vaikka kyse olisi elämästä ja kuolemasta. Kaikki kolme tarinaa sulautuvat erinomaisesti toisiinsa, ehkä juuri siksi, että niiden annetaan rauhassa kasvaa kokonaisuudeksi. Elokuva todella on melkoinen Baabelin torni, jossa riittää kerroksia! Oivasti menestynyt Babel sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta, joista se nappasi lopulta vain pystin parhaasta sävellyksestä. Sama kohtalo oli Baftoissa, mutta sentään Cannesissa Iñárritu voitti parhaan ohjaajan palkinnon.

Pisteytys: 8/10

El laberinto del fauno ─ Panin labyrintti (2006)

Ohjannut Guillermo del Toro

Meksiko & Espanja 2006, 118 min.

Draama, Fantasia, Sota

Pääosissa: Ivana Baquero, Sergi López, Doug Jones, Maribel Verdú

The moon will be full in three days...

Espanjan sisällissota on muuttanut nuoren Ofelian (Baquero) maailman täysin. Isä on kuollut ja äiti avioitunut ilkeämielisen kapteeni Vidalin (López) kanssa. Uusi koti syrjäisessä metsätukikohdassa tarjoaa silti seikkailuja satumaassa, sillä keijut johdattavat Ofelian salaperäisen faunin (Jones) luokse. Faunilla on Ofelialle kolme tehtävää, joiden suorittaminen vie Ofelian kadonneeseen valtakuntaan.

 

Panin labyrintti (engl. Pan's Labyrinth) on tyylikkäästi toteutettu, kauhuun vivahtava synkkä fantasia. Satumaailma tasapainoilee oivasti todellisen ja kuvitellun välillä: on kiinni katsojasta, pitääkö hän faunin maailmaa lapsen mielikuvituksena vai täytenä totena. Vaikka satumaailmakin tuntuu hieman kolkolta, todellista kauhua on Francon diktatuurin nousu sisällissodan jälkeisessä Espanjassa. Siten Panin labyrintti kuvaa osuvasti sodan ja kriisiaikojen värittämää lapsuutta. Selvät viittaukset vievät vankasti Ihmemaa Ozin (1939) jäljille, mutta Panin labyrintti on siitä karumpi versio.

Guillermo del Toron (1964─) omaleimaista tyyliä edustava draama vastaanotettiin kehujen kanssa, ja se palkittiin visuaalisuudestaan kolmella Oscarilla. Samankaltainen synkkä fantasia pilkahtelee muissakin del Toron elokuvissa, eritoten The Shape of Water (2017) ja Pinocchio (2022) tuntuvat suorastaan paluulta labyrinttiin. Lienee kyse makuasioista, sillä del Toron tummasävyiset sadut jättävät minut aina hivenen kylmäksi ja etäälle. Panin labyrintti on silti ohjaajan töistä kenties suosikkini, sillä se on tasapainoisempi ja ainakin hieman omaperäisempi kuin monet perässätulijat.

Pisteytys: 7/10

Apocalypto (2006)

Ohjanut Mel Gibson

USA & Meksiko 2006, 139 min.

Toiminta, Seikkailu, Draama

Pääosissa: Rudy Youngblood, Gerardo Taracena, Jonathan Brewer

I am Jaguar Paw!

Jukatanin niemimaan viidakoissa elelee rauhaisa heimo, jonka arkinen elo katkeaa verenhimoisten soturien öiseen hyökkäykseen. Jaguaarintassuna (Youngblood) tunnettu metsästäjä ehtii kätkeä vaimonsa ja lapsensa, mutta joutuu itse ahdistavalle matkalle kohti tuntematonta. Edessä odottaa suuri mayakaupunki ja siellä pelottava kohtalo armottoman auringonjumalan syleilyssä.

Apocalypton kuvaamaa maya-kukoistuksen maailmaa on rakennettu pieteetillä, mutta filmi ei silti ole historiallisesti kovin uskottava. Fiktiossa se ei sinänsä haittaa, mutta silti vähän harmittaa, että Mel Gibsonin tulkinta mayakulttuurista on niin yksiulotteinen ja eritoten väkivaltainen. Se tietysti johtuu siitä, että Gibson haluaa elokuvallaan kertoa enemmän nyky-yhteiskunnan rappiosta kuin mayojen korkeakulttuurin murentumisesta sinänsä. Hieman erilaisella temaattisella valinnalla ja historiatulkinnalla filmi olisi rutkasti kiehtovampi ja monisyisempi.

Jos vinksahtanutta historiakuvaa ei huomioi, Apocalypto on muuten onnistunut toimintaelokuva. Siinä on vauhtia, jännitteitä ja napakan simppeli juoni. Poikkeava kulttuuriympäristö ja monille katsojille vieras viidakko toki tuovat tarinaan kiinnostavan vivahteen. Lippuluukuilla erinomaisesti menestynyt elokuva keräsi jokusia palkintoehdokkuuksia ja pystejäkin. Eritoten maskeerauksen Oscar-ehdokkuus olisi voinut kääntyä voitoksikin, ja muutenkin verinen estetiikka on monella tapaa toteutettu kiehtovasti. 1001-listalta Apocalypto on saanut kyytiä jo kahteen kertaan, viimeksi vuonna 2012.

Pisteytys: 7/10

Y tu mamá también ─ Ja äitiäs kans (2001)

Ohjannut Alfonso Cuarón

Meksiko 2001, 106 min.

Draama, Komedia

Pääosissa: Gael García Bernal, Diego Luna, Maribel Verdú

Life is like the surf, so give yourself away like the sea.

 

Teini-ikäiset ystävykset Julio (Bernal) ja Tenoch (Luna) hyvästelevät kesälomareissulle lähtevät tyttöystävänsä. Edessä on tylsä kesä kaksin, vaikka bileitä ja uima-altaita riittää. Pojatkin pääsevät kokemaan oman road tripinsä, kun heitä vanhempi Luisa (Verdú) innostuu yhteisestä reissusta salaiselle rannalle. Edessä on viimeinen nuoruuden, lapsuuden ja aikuisuuden rajalla keinuva kesä.

Ja äitiäs kans kuvaa eläväisesti hölmöä, keskenkasvuista nuoruutta. Poikien keskinäinen nujuaminen on vielä täyttä leikkiä, vaikka elämää määrittävätkin bileet, päihteet ja seksi. Tavallaan koko tarina on tuon tunnistettavan elämänvaiheen tapaan vähän hölmö fantasia, mutta elokuva on paljon pintaansa syvällisempi. Road trip -lajille tyypillisesti jotain opitaan ja maailma lavenee. Aikuisuus näyttää ensimmäiset merkkinsä ja huolettoman kujeilun ajan on jäätävä taakse.

Alfonso Cuarónin (1961─) kontroversiaaliksikin kutsuttu draamakomedia oli kansainvälinen menestys. Ja äitiäs kans on kerännyt kehuja varsinkin tasapainoisesta käsikirjoituksestaan, jonka ansiosta filmille siunaantui yksi Oscar-ehdokkuuskin. Cuarón oli päässyt kokeilemaan siipiään Yhdysvaltojen puolella jo 1990-luvulla (mm. Loistava tulevaisuus, 1998), mutta viimeistään Ja äitiäs kans nosti ohjaajan suosioon ja suurempien projektien pariin. Sittemmin Cuarónilta on tullut ohjaustöitä yhä harvenevaan tahtiin, mutta ainakaan niiden laadusta ei ole tingitty.

Pisteytys: 8/10

Amores Perros (2000)

Ohjannut Alejandro G. Iñárritu

Meksiko 2000, 154 min.

Draama, Trilleri

Pääosissa: Gael García Bernal, Goya Toledo, Emilio Echevarría

 

 

So how shall we call my dog?

 

Amores Perros alkaa kolarista. Köyhä nuorukainen Octavio (Bernal) on ajautunut pikkurikosten parista yhä vakavampiin tekoihin, ja nyt hän kaahaa pakoautolla päin punaisia valoja. Onnettomuudessa loukkaantuu nuori malli, Valeria (Toledo), jonka elämä saa odottamattoman suunnan. Avunantajaksi saapuu kerjäläiseltä näyttävä salaperäinen mies (Echevarría), jonka on aika tehdä tiliä menneisyytensä kanssa. Valintojen eteen pakotetut ihmiset kohtaavat ohimennen, symbolisesti tienristeyksessä.

Alejandro G. Iñárritun (1969─) yhteiskunnallinen esikoisohjaus tutkii ihmisten välistä tasa-arvoa, hyviä ja pahoja tekoja ja epäoikeudenmukaisuuden tunteesta kumpuavaa väkivaltaa. Köyhissä kortteleissa viha kuplii ja kuohuu, mutta raivon purskahduksilta ei säästy vauraampikaan väki. Jokainen kolmen päähenkilön kertomuksesta kietoutuu koiriin: ihmisen ja eläimen suhde heijastaa luokka-asemaa, ja koirien uskollisuus peilautuu omistajiensa käsityksiin luottamuksesta, rehellisyydestä ja avoimuudesta. Episodimaisen elokuvan teemat pirstoutuvat, mutta palat sopivat toisiinsa.

 

Amores Perros sai ensi-iltansa Cannesissa ja filmistä tuli tuota pikaa arvostelumenestys. Suosion turvin Iñárritu pääsi kevyin mielin jatkamaan samalla tiellä. Kuuden vuoden sisällä syntyi niin kutsuttu kuolema-trilogia, jonka eri osissa toisilleen tuntemattomien ihmisten kohtalot kietoutuvat yhteen sattumanvaraisesti. Amores Perrosia seurasivat menestyselokuvat 21 grammaa (2003) ja Babel (2006), joista jälkimmäinen on 1001-listalla. Kolea ja raaka Amores Perros ei nouse trilogiasta suosikikseni, vaikka se on kiistatta tehty taiten. Koirien kovat kohtalot kirpaisevat miltei syvemmin kuin ihmisten epäonni, jonka alleviivaamisessa kevyempikin sävy voisi riittää.

Pisteytys: 7/10

Total Recall ─ unohda tai kuole (1990)

Ohjannut Paul Verhoeven

USA & Meksiko 1990, 113 min.

Scifi, Toiminta, Trilleri

Pääosissa: Arnold Schwarzenegger,  Michael Ironside, Rachel Ticotin, Sharon Stone, Ronny Cox

I just had a terrible thought... what if this is a dream?

 

Douglas Quaid (Schwarzenegger) on tuiki tavallinen 2080-luvun raksatyöläinen. Mukavaa elämää varjostavat ainoastaan oudot painajaiset Marsista, vaikka miekkonen ei ole kuunaan punaisella planeetalla käynytkään. Mars kehkeytyy Quaidin pakkomielteeksi, mutta muistojen kaivelu johtaa vaarallisille vesille. Mitä syvemmälle Quaid uppoaa, sen hatarammaksi muuttuu todellisuus. Kuka oikeastaan on Douglas Quaid ja mitä hän on unohtanut?

 

Total Recall on räjähtävän toiminnantäyteinen ja juuri sopivan kömpelönhauska scifileffa, jonka ihastuttavan karmaisevat efektit vetävät vertoja The Thingin (1982) mielikuvituksellisuudelle. Molempien elokuvien häpeilemättömästä efektiemässäilystä vastasi tehostevelho Rob Bottin. Efektiensä ansiosta Oscar-palkittu elokuva ei kuitenkaan ole pelkkää näyttävää toimintaa, vaikka Arskan muskelit saavatkin kovasti töitä. Muistamisen ja unohtamisen teemoja tuumiva elokuva on loistava yhdistelmä filosofista eksistentialismikriisiä ja komeaa viihdettä.

 

Elokuvan maailma muistuttaa hitusen Brazilin (1985) ja Blade Runnerin (1982) visioita tulevaisuudesta. Yhtymäkohdat Blade Runneriin selittyvät sillä, että molemmat elokuvat perustuvat Philip K. Dickin teksteihin. Tämän elokuvan pohjalla on scifilehdessä vuonna 1966 julkaistu lyhytkertomus We Can Remember It for You Wholesale. Teema on valtavan kiehtova: miten muistimme meitä määrittelee? Voidaanko muistoja myydä? Miten eri tavoin muistoja muokataan jo meidän tuntemassamme todellisuudessa? Samasta aihiosta on ponnistanut toinenkin Total Recall -elokuva (2012), joka ei ole menestynyt aivan ysäriversion veroisesti.

Pisteytys: 8/10

Salvador (1986)

Ohjannut Oliver Stone

Iso-Britannia, USA & Meksiko 1986, 122 min.

Biografia, Draama, Sota

Pääosissa: James Woods, Jim Belushi, John Savage

You gotta get close to get the truth.

Tositapahtumiin perustuvassa draamaelokuvassa viinaanmenevä ja kukkoileva lehtikuvaaja Richard Boyle (Woods) lähtee etsimään työmahdollisuuksia El Salvadorista. Mukaan lähtee renttukaveri (Belushi), jonka pettymykseksi matkakohde ei olekaan köyhän miehen lomaparatiisi. Heti perillä nimittäin käykin ilmi, että maan sotatilanne on rutkasti huonompi kuin Boyle oli olettanut.

Kahden liki alkoholisoituneen retkun heittäminen keskelle keskiamerikkalaista sisällissotaa ei arvatenkaan voi johtaa kovin onnellisiin kohtauksiin. Salvador on hurja henkilökuva itseensä, Yhdysvaltoihin ja elämään pettyneestä miehestä, joka lieroilee tiensä läpi pahimmankin kaaoksen. Selkärankaakin löytyy, kun kyse on ystävien ja paikallisen naisystävän kohtalosta. Tositapahtumiin pohjautuva sotajournalistileffa tuo mieleen Kambodžaan sijoittuvan elokuvan Kuoleman kentät (1984), mutta Oliver Stonen ote on kyynisempi. Molemmat elokuvat puhuvat kyllä teräviä sanoja diktatuureista. Salvador painottaa kritiikkinsä Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan.

Salvador miellytti kriitikoita, mutta lippuluukuilla menestystä ei tullut. Erikoinen sattuma, että Oliver Stonen toinen sotafilmi Platoon (1986) nousi samana vuonna katsotuimpien elokuvien kärkipaikoille ja kahmi Oscareita. Salvadorkin tosin sai ehdokkuudet käsikirjoituksestaan ja James Woodsin hyvästä roolityöstä. Kenties maailmalla tutumpi Vietnam-kuvaus puhutteli suurta yleisöä enemmän kuin El Salvadorin tuntemattomampi sisällissota ja "Amerikan takapihalla" vellovat diktatuurit.

Pisteytys: 8/10

El Topo (1970)

Ohjannut Alejandro Jodorowsky

Meksiko 1970, 125 min.

Lännenelokuva, Avantgarde

Pääosissa: Alejandro Jodorowsky, Robert John, Mara Lorenzio

 

Bury your first toy and your mother's picture.

 

El Topo on häkellyttävä surrealistinen lännenelokuva. Psykedeelinen tarina kertoo miehestä nimeltä El Topo (Jodorowsky), joka kulkee halki verilöylyjen ja loputtoman hiekan kohti valaistumista. Poikansa kanssa matkustava mies etsii neljää mestaria, jotka hänen on määrä voittaa. Luoti luodilta muuttuu tehtävä yhä vaikeammaksi ja epäilyttävämmäksi. Kuolleiden mestareiden oppeja meditoivasta El Toposta tulee jumalallinen pelastaja, jonka on kuitenkin kohdattava poikansa jälleen.

 

Kauniilta houreunelta tuntuva El Topo ottaa vaikutteita spagettiwesterneistä, mutta loppua kohti tunnelma vyöryy kohti fellinimäistä sirkusta. Surrealismi vie ajatukset lajin mestariin Luis Buñueliin. Eri elementtien yhdistelmä on iloista leikittelyä, ja luovaa kokeellisuutta voi vain ihailla. Elokuva on vuosien saatossa jakanut mielipiteitä, eikä trippi välttämättä maistu kaikille. Ei yllätä, että teoksen faneiksi ovat tunnustautuneet kummia filmejä tehneet David Lynch ja Samuel Fuller.

Alejandro Jodorowsky (1929─) on ehtinyt elämänsä aikana paneutua esittävän taiteen ohella psykologiaan ja filosofiaan, ja El Topon tapaan mies on ehtinyt toimia jonkinlaisena henkisenä gurunakin. Ohjaajan intohimot selittävät El Topossa vilisevää symboliikkaa ja henkisyyttä, joiden kaikkien huomaamiseen ja ymmärtämiseen tarvittaisiin vähintään muutama katselukerta. Aivan ensinäkemältä lienee vain parasta nauttia ihanasta outoudesta ja häikäisevistä maisemista!

Pisteytys:

8/10

Viridiana (1961)

Ohjannut Luis Buñuel

Espanja & Meksiko 1961, 91 min.

Draama

Pääosissa: Silvia Pinal, Fernando Rey, Francisco Rabal

 

We must do something special tonight as a farewell.

 

Nunnanoviisi Viridiana (Pinal) on pian aloittamassa loppuelämänsä nunnaluostarissa. Ennen vihkiytymistään elämäntehtäväänsä, Viridiana suostuu vielä viimeisen kerran vierailemaan ainoan sukulaisensa, epämiellyttävän Jaime-sedän (Rey) luona. Kun Viridiana on jälleen palaamassa luostariin, Jaime tunnustaakin tälle rakkautensa ja uhkaa epätoivoissaan tekevänsä itsemurhan. Mitä tekee hurskas Viridiana?

Viridiana alkaa kuin mikä tahansa draama, mutta edetessään kertomus kuitenkin saa hienoisia mustan huumorin sävyjä. Luis Buñuelille tyypillinen tapa piikitellä yhteiskuntaluokkia kasvaa tarinan edetessä ja loppu on jo suoranainen farssi. On sangen nokkelaa, miten tarina tuudittaa tavanomaiseen kerrontaan ja yllättäen katsoja huomaakin olevansa keskellä uskomatonta karnevaalia! Missä vaiheessa tarina oikeastaan muuttui todella älyttömäksi?

Riemukas filmi näyttää, miten kitketään pinnallinen hurskaus ja ehkä jopa usko kanssaihmisen hyvyyteen. Kerronnassa on kuitenkin kepeyttä, jonka ansiosta tarina ei ole ihan niin kyyninen kuin voisi olettaa. Uskonnollisilla symboleilla leikittävä filmi tulkittiin tietenkin aikanaan rienaavaksi ja Francon ajan Espanjassa filmi piti kieltää. Muutoin aikalaismenestystä tuli ja Viridiana palkittiin Kultaisella palmulla. Nokkelan tarinan ohella elokuvaa on kehuttava tyylikkäästä kuvauksesta ja onnistuneista näyttelijäsuorituksista. Ilahduttava teos!

Pisteytys:

8/10

Bring Me the Head of Alfredo Garcia - Tuokaa Alfredo Garcian pää (1974)

Ohjannut Sam Peckinpah
Meksiko & USA 1974, 112 min.
Toiminta, Rikos
Pääosissa: Warren Oates, Isela Vega

You guys are definitely on my shit list!

Yhdysvaltain armeijasta eläköitynyt Bennie (Oates) elättää itsensä niukin naukin baarimikkona Meksikossa. Pääsylippu pois nuhjuisesta kuppilasta tarjoutuu, kun Bennie saa tietää äveriään rikospomon El Jefen asettamasta etsintäkuulutuksesta. El Jefe tarjoaa miljoonan sille, joka tuo hänelle Alfredo Garcian pään, sillä miespolo on saattanut hänen tyttärensä raskaaksi. Bennie tarttuu tilaisuuteen ─ näin alkaa pölyinen, verinen ja janoinen matka halki Meksikon.

Väkivaltaelokuvat olivat 1970-luvulla muodissa, mutta Tuokaa Alfredo Garcian pää ei siltikään menestynyt vaan floppasi täysin. Hollywoodiin kyllästynyt Sam Peckinpah pääsi elokuvaa tehdessään irroittelemaan toden teolla ja näyttämään peittelemättömät visionsa, mutta aikalaiskatsojia teos ei miellyttänyt. Tämän voi kyllä hyvin ymmärtää: yhtäältä filmi on täynnä silmitöntä ja järjetöntä väkivaltaa, mutta toisaalta veri ei lennä ja eri henkilöiden toiminta ei tunnu muutenkaan noudattavan aivan tavallista rikosrainan kaavaa. Mikä tämä elokuva oikeastaan on?

Tuokaa Alfredo Garcian pää on pintapuolisesti halpaa, yksinkertaista ja siten aivan hauskan viihdyttävää toimintaa, mutta ulkokuoren alla piilee paljon muutakin. Elokuvalle leimallinen rosoisuus on vain kova kuori, jonka takaa löytyy ihmisiä unelmineen, toiveineen ja rakkaudenkohteineen. Päähenkilö Benniekin on kovakourainen antisankari, joka kuitenkin osoittaa haavoittuvaisuutta juuri rakkauden edessä. On aika sympaattista, miten karskit äijät ryyppäävät, kaahaavat ja ammuskelevat toisiaan hengiltä, mutta jokainen kai taitaa lopulta vain kaivata hieman hellyyttä.

Pisteytys:

8/10

Pat Garret and Billy the Kid - Pat Garrett ja Billy the Kid (1973)

Ohjannut Sam Peckinpah
USA & Meksiko 1973, 122 min.
Lännenelokuva, Draama, Biografia
Pääosissa: James Coburn, Kris Kristofferson, Richard Jaeckel, Bob Dylan

Drinkin' tequila, shittin' out chili peppers and waitin' fer nothin'.

Western-ohjaaja Sam Peckinpahin viimeinen lännenfilmi Pat Garrett ja Billy the Kid on hyvästijättö villin lännen konnille ja sankareille. Elokuva kertoo tositapahtumiin pohjautuen kahden lännenlegendan viimeisestä ajojahdista: Pat Garrett (Coburn) on seriffiksi palkattu vanha cowboy, jonka tehtävänä on nitistää vanha ystävänsä, seutuja terrorisoiva Billy the Kid (Kristofferson).

Elokuvan veriset pyssynpaukuttelut ovat samaa raakuuden kaliiperia kuin Peckinpahin läpimurto Hurja joukko (1969). Aikanaan raakana pidetty Pat Garrett ja Billy the Kid sysättiin kovakouraiseen editointiprosessiin, eikä saksittu elokuva lämmittänyt kriitikoiden mieliä saati sytyttänyt suurta yleisöä. Alkuperäinen ohjaajan versio (122 min.) julkaistiin vasta 1980-luvulla ja sen myötä teos sai viimein mainetta ja kunniaa. Itse jouduin tosin nyt tyytymään 2000-luvun DVD-versioon, joka on jokusta minuuttia lyhempi. Eipä tuo kuitenkaan tuntunut katselua haittaavan.

Pat Garret ja Billy the Kid on parhaimmillaan kaunis ja haikea lännentarina, jota kannattelevat hyvät näyttelijät. Pahitteeksi ei ole myöskään oiva musiikkiraita, josta vastasi yhtä sivuroolia näyttelevä Bob Dylan. Muutamissa kohtauksissa ohjaajan tyyli tuntuu rakoilevan, mutta näyttelijät kannattelevat kertomusta sen hauraimpinakin hetkinä. Syynä hetkellisiin notkahduksiin oli Peckinpahin jatkuva torailu studion kanssa, eikä ohjaajan alkoholiongelmakaan tainnut työntekoa juuri edesauttaa. Kokonaisuutta voi silti pitää hyvin hallittuna ja onnistuneena lännenklassikkona.

Pisteytys:
8/10

LUUKKU 1 - Joulukokoelma

It's a trap!

Joulu tulla jolkottaa, ja mikäpä sen hauskempaa kuin odotella tonttuja ja ruokapatoja elokuvien äärellä! Joulunodotus käynnistyy iloisesti kolmen jouluelokuvan myötä, joissa kaikissa seikkailee vanha valkoparta eli Joulupukki. Vanhin filmeistä on 110 vuotta vanha, keskimmäinen vireä kuusikymppinen ja nuorin joukosta onkin vasta tämän vuoden tuotantoa. Jos mielii nostalgisoida lisääkin takavuosien jouluelokuvia, lisävinkkeinä mainittakoon blogissa jo aiemmin arvioidut, tänä vuonna kolmekymppisiään viettävät Joulupuu on kärvennetty (1989), Scrooged (1989) sekä Die Hard (1989). Näiden kasarileffojen lisäksi pyöreitä täyttäviä jouluelokuvia löytyy blogiarkistosta ainakin kaksi kappaletta: hilpeä Joulukuusikauppiaat (1929) ja masentava digipökäle Saiturin joulu (2009).

Tulevien päivien luukuissa ei varsinaisesti olla joulutunnelmissa, mutta niissä matkataan menneisiin vuosiin ja lopulta päädytään tutkimaan elokuvavuotta 2019. Luukuista paljastuu tuttuun tapaan lisää klassikoita, hittifilmejä tai muutoin kiinnostavia teoksia tasavuosien takaa, mutta tietenkin 1001-listan ulkopuolelta. Huomenna aloitetaan vuodesta 1909 ─ ja sinne 110 vuoden takaiseen aikaan johdattaa jo tämän luukun avauselokuva A Trap for Santa Claus.

A Trap for Santa Claus

Ohjannut D. W. Griffith

USA 1909, 16 min.

Lyhytelokuva, Mykkäelokuva, Draama

Pääosissa: Henry B. Walthall, Marion Leonard

Köyhän perheen isäukko (Walthall) sortuu juopottelemaan ja hylkää tekojaan hävetessään vaimonsa sekä lapsensa. Muuta perhettä onni kuitenkin potkaisee ja sattuman oikusta isäkin löytää takaisin perheensä luo. Tähän on syynä tietenkin lasten virittämä ansa joulupukille, johon rötöstelyyn sortunut isäpappa jää kiikkiin! Lopulta koko joukko pääsee yhteisen joulupuun ympärille. D. W. Griffithin varhainen lyhytelokuva on aika hölmö, mutta toisaalta siksi myös aika sympaattinen pieni tarina. Sentimentaalisuuden mestari saa tässäkin näyttelijät ryöpyttämään tunneskaalaa yli laitojen!

Pisteytys: 5/10

Santa Claus vs. the Devil

Ohjannut René Cardona

Meksiko 1959, 94 min.

Fantasia, Komedia

Pääosissa: José Elías Moreno, José Luis Aguirre

Kumma meksikolainen joulufilmi Santa Claus vs. the Devil alkaa avaruudesta. Joulupukki (Moreno) pääsee tähtienvälisestä tukikohdastaan maahan vain jouluisin, jolloin hän tunnettuun tapaan jakaa lahjoja kilteille lapsille. Kuitenkin itse paholaisen kätyri (Aguirre) heittelee kapuloita rattaisiin yrittäessään tehdä kaikista maailman lapsista tuhmia. Aikanaan pieneksi hitiksi kohonnut elokuva vetää outoudellaan vertoja jouluscifille Joulupukki valloittaa Marsin (1964). Mukana on tyrskähdyttäviä keksintöjä ja muutamia hauskoja hahmoja, mutta kokonaisuus on tuskastuttavan hidastempoinen. Leffa on myös vahvasti aikansa tuotos, sillä etniset stereotypiat elokuvan alussa ovat aika kiusallisia.

Pisteytys: 3/10

Klaus
Ohjannut Sergio Pablos
Espanja 2019, 96 min.
Animaatio, Komedia
Pääosissa: Jason Schwartzman, J.K. Simmons, Rashida Jones

Helppoon elämään tottunut postinkantaja Jesper (Schwartzman) joutuu töihin syrjäiselle saarelle, jonka asukkaat ovat alituisessa sotatilassa keskenään. Kekseliäs Jesper saa kuitenkin postitoimistonsa kukoistamaan erakoituneen puusepän (Simmons) avulla. Tarinassa on omaperäistä twistiä, vaikka pohjalla onkin perinteinen kertomus kiltteydestä ja ihmisenä kasvamisesta. Animaatio on tehty käsityönä, mikä on sekin mukavaa vaihtelua nykyajan tietokonehahmoille. Huumori perustuu välillä vähän liikaakin koheltamiseen ja tarinan nousut sekä laskut ovat sangen yllätyksettömiä, mutta ehkä nämä ratkaisut uppoavat paremmin filmin suurimpaan kohderyhmään eli lapsiyleisöön. Onnistunut kokonaisuus kuitenkin.

Pisteytys: 7/10

Aguirre, der Zorn Gottes ─ Aguirre - Jumalan viha (1972)

Ohjannut Werner Herzog
Länsi-Saksa, Meksiko & Peru 1972, 95 min.
Seikkailu, Historia, Biografia, Draama
Pääosissa: Klaus Kinski, Ruy Guerra, Helena Rojo

I am the wrath of God. Who else is with me?

Espanjalaiset konkistadorit valloittivat laajoja alueita Amerikan mantereesta 1500-luvulla. Aguirre - jumalan viha (engl. Aguirre, the Wrath of God) kertoo päättäväisen ja julman Lope de Aguirren (Kinski) matkasta Eldoradon kultaisen kaupungin jäljillä. Tarumaisten rikkauksien etsiminen tietää raskasta ja vaarallista matkaa, joka kuljetaan kartoittamattomissa maastoissa käsittämättömän kaukana kotoa. Aguirrea ajaa ahneus ja ylivertainen usko omaan menestykseensä ─ kaukomailta katsoen Espanjan kruunukin näyttää pieneltä ja mitättömältä, ainoastaan petoksen arvoiselta.

Aguirre on kuvattu Perun komeissa maisemissa, tiheissä metsissä, jyrkillä vuoristopoluilla ja pelottavasti kuohuvien koskien äärellä. Autenttinen miljöö ja onnistunut kuvaus tekevät tehtävänsä: katsoja todella tuntee olevansa retkikunnan matkassa uuden maailman viheliäisissä maastoissa. Koko epämukava vaellus tuntuu järjettömältä vaivannäöltä, mutta elokuvan aiheena onkin käsitellä ihmisen ahneutta. Kullanhimosta muodostuu suoranainen tauti, jota ei paranna edes kuolemanpelko. Moista hengenvaaraan asettautumista tuskin kärsittäisiin, ellei kyltymätön ahneus vaivaisi.

Saksalaisen Werner Herzogin (1942─) löytöretkikuvaus ei suotta silottele Kolumbuksen jälkeläisten hirmutekoja. Tapahtumiin olisi voinut lisätä vielä ripauksen lisääkin ruutia, mutta juuri muuta vikaa elokuvasta ei löydy. Toki espanjalaisista kertova saksankielinen elokuva tuntuu hieman hassulta, mutta kertomukseen saattaa eläytyä muutoin niin hyvin, ettei pieni kielisotku tunnu tällä kertaa kovin pahalta. Ainutlaatuinen Aguirre on Herzogin tunnetuimpia ja arvostetuimpia elokuvia, ja sen myötä oli varsin mukava tutustua ohjaajan tuotantoon ensimmäistä kertaa. Jatkoa seuraa 1001-listalla ainakin neljän elokuvan verran. Odotan myös jo edessä siintävää Francis Ford Coppolan sotaklassikon Ilmestyskirja. Nyt (1979) uusintakatselua, sillä Coppola on tiettävästi ja varsin selvästi poiminut elokuvaansa vaikutteita Aguirren ainutlaatuisesta tunnelmasta.

Pisteytys:
8/10

The Exterminating Angel - Tuhon enkeli (1962)

Ohjannut Luis Buñuel
Meksiko 1962, 95 min.
Draama, Fantasia, Komedia
Pääosissa: Silvia Pinal, Enrique Rambal, Claudio Brook

Death is preferable to this anarchy.

Joukko hienostoväkeä kokoontuu fiinille illalliselle, mutta mitä tapahtuu, kun upeasta juhlasta ei koskaan pääse lähtemään? Osa ikuisiin juhliin vangiksi jääneistä yrittää luoda järjestystä syntyvään kaaokseen, mutta valtaosalla pettävät hermot ja mieli horjuu. Ulospääsyn mahdottomuus on selittämätön mysteeri, mutta sen syytä ei ole tarpeen tietää. Pääasia on, että tapakulttuurin kangistamat elitistit ovat joutuneet valtavan herkulliseen tilanteeseen vailla paon mahdollisuutta. Sielläpä ovat kuin kultakalat maljassa!

Jo elokuvan ensimmäisen kymmenminuuttisen aikana selviää, ettei kerronta välttämättä noudata aivan tavanomaisia konventioita. Luis Buñuelin surrealismi vilahtelee tarinassa pieninä vitseinä tai outoina käänteinä, mutta mistään Andalusialaisen koiran (1929) kaltaisesta absurdista teoksesta ei sentään ole kyse. Tuhon enkeli  (En ángel exterminador) on tulkittu niin kuvauksena Francon ajan espanjalaisesta eliitistä kuin myös porvariston moraalista. Elokuvaan toki sopivat monet selitykset ─ eritoten siitä syystä, että ohjaaja itse jätti elokuvan tulkinnan täysin katsojille.

Ajattomimmillaan Tuhon enkeli on kuvatessaan satiirin keinoin kulttuurimme hupaisuutta. Kuinka ällistyttäviä ovatkaan ne tavat, joilla ihmiset osaavat rajoittaa elämäänsä ja tehdä siitä mahdollisimman jäykkää ja hankalaa! Nokkelan elokuvan hykerryttävän hyvä idea ei tosiaan hivellyt edellämainitun Francon mieltä ja Neuvostoliitossakin filmi päätyi kieltolistalle. Muutoin Tuhon enkeli menestyi mainiosti ja palkittiin esimerkiksi Cannesissa. Sittemmin elokuva on muodostunut yhdeksi parhaimmista Buñuel-klassikoista, 1001-listalle elokuva tosin lisättiin vasta vuonna 2013.

Pisteytys:

9/10

La Joven - Neitsytsaari (1960)

Ohjannut Luis Buñuel
Meksiko & USA 1960, 96 min.
Draama
Pääosissa: Zachary Scott, Key Meersman, Bernie Hamilton

He said I'm no longer a child... and told me not to tell anyone.

Raiskauksesta valheellisesti syytetty Traver (Hamilton) pakenee syrjäiselle saarelle, jossa asuvat ainoastaan mehiläistarhaaja Miller (Scott) sekä hänen vastuulleen jäänyt varhaisteini Evvie (Meersman). Vieraan saapuminen aiheuttaa konfliktin toistensa vastakohdiksi asettuvien miesten välille. Saarelle ilmestyvät vieraat ovat myös vaarassa paljastaa Millerin salaisuuden: kärttyinen ukkopaha on nimittäin huomannut, että luonnonlapsi Evviestä on hyvää vauhtia varttumassa nuori nainen.

Epäoikeudenmukaisuuksia tarkasteleva Neitsytsaari (engl. The Young One) sopii temaattisesti Luis Buñuelin tuotantoon, mutta tyyliltään eroaa täysin ohjaajan tunnetuimmista surrealistisista teoksista (esim. Andalusialainen koira, 1929). Ainoastaan yksittäiset kohtaukset, kuten vaikkapa korkokengissä hyppivä Evvie laiturilla, onnistuvat liittämään elokuvan Buñuelille tuttuun symboliikkaan ─ joskin silloinkin vain hyvin löyhästi. Elokuvallaan Los Olvidados (1950) maailmanmaineeseen noussut Buñuel teki nipun vastaavia studioelokuvia Meksikossa 1950─1960-luvuilla, ja tästä sarjasta Neitsytsaari lienee tunnetuimpia ja menestyneimpiä. Elokuva oli Los Olvidadosin tapaan esillä Cannesissa ja nousi peräti ehdolle Kultaisen palmun saajaksi.

Neitsytsaari pureutuu Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikkeen aikakaudella (ja edelleen) ajankohtaiseen rasismiteemaan ja käsittelee sen rinnalla myös hyväksikäyttöä sekä pedofiliaa. Bernie Hamiltonin tulkitsema Traver on hieman kuin Sidney Poitierin vastaavat hahmot (erit. Kahle, 1958), mutta ilahduttavasti kipakampi syyttäjiään ja sortajiaan kohtaan. Key Meersmanin Evviessä on hyvä yhdistelmä viatonta lapsekkuutta, itsetietoisuutta ja suorasukaisuutta, Zachary Scott puolestaan onnistuu upean niljakkaasti white trash -roolissaan. Elokuvan aihe on rankka, mutta onneksi sorretut hahmot osaavat pitää puolensa ja kertomus ei pääty aivan kurjasti. Hahmojen lopulliset kohtalot jäävät kuitenkin avoimiksi, eikä katsojan auta muu kuin ottaa maailmanparantajan työ omiin käsiinsä.

Pisteytys:
8/10