11. luukku: 60 vuotta sitten (Punaparta, 1965)

It's the smell of the poor.

 

Joulukalenterin aikakone asettuu vuoteen 1965, Kekkosen ja Katri Helenan Suomeen, heräävän irwinismin aikakauteen. Maailmalla kuohui Vietnamin sota ja Yhdysvaltain kiihkeät kansalaisoikeustaistelut. Samalla avaruuskilvassa kirittiin ja fiktiossakin ajatukset olivat kaukaisilla planeetoilla: Frank Herbertin Dyyni (1965) ilmestyi ja sai heti innostuneen vastaanoton.

 

Vuoden kuohuttaviin tapahtumiin voi matkata elokuvien avulla: Selma (2014) vie Alabamaan, jossa marssittiin rotuerottelun lopettamisen puolesta. Hyvää huomenta, Vietnam (1987) puolestaan sijoittuu vuoden 1965 Saigoniin, keskelle Vietnamin sodan kiihtyvää rytinää. Päivän elokuvassa saamme kuitenkin unhoittaa villin 1960-luvun ja siirtyä 1800-luvun Japaniin!

 

 

Akahige - Punaparta
Ohjannut Akira Kurosawa 

Japani 1965, 185 min.

Draama 

Pääosissa: Toshirô Mifune, Yûzô Kayama, Reiko Dan

 

 

 

 

Lääkärikokelas Noboru Yasumoto (Kayama) sijoitetaan nuhjuiseen maalaissairaalaan. Sairaalaa johtaa lempeällä jämäkkyydellä mies, joka tunnetaan nimeltä Punaparta (Mifune). Yasumoto kyseenalaistaa työtehtävänsä köyhien ja hankalien potilaiden keskellä: eikö hän ansaitsisi arvokkaampaa tehtävää? Ajan kuluessa Yasumoton ylimielisyys lientyy ja tilalle kasvaa ymmärrys.

Punaparta on ihmeellinen kertomus hyvyydestä. Vaikka Toshirô Mifunen taitavasti näyttelemä lääkäri on äreä ukko, hän on sisimmältään lempeä ja huomioonottava. Elokuvan maailmassa on paljon kurjuutta ja kovia kohtaloita, mutta lääkkeeksi tarjotaan inhimillisyyttä ja lähimmäisenrakkautta. Punaparta oikeastaan sopii sanomaltaan kauniisti jouluelokuvaksi: tarina tulvii pyyteettömyyttä ja yhteisöllisyyttä, ja lopulta kaiken ylle sataa puhdasta valkeaa lunta.

Akira Kurosawan viimeinen mustavalkoelokuva on suuri draama, joka on kuitenkin jäänyt ohjaajan tunnetumpien samuraitarinoiden varjoon. Ehkäpä tyylilajinsa vuoksi elokuvan vastaanotto oli, Japania lukuunottamatta, huomattavasti toiminnantäyteisiä filmejä maltillisempi. Punaparran jälkeen Kurosawalta tuli uusia elokuvia aiempaa harvemmin ja menestyksen vuodet tuntuivat jääneen taakse. Lopulta valmistui komea erämaakuvaus Dersu Uzala (1975), jossa on samankaltaista rauhallista tunnelmaa kuin Punaparrassa. Dersua seurasivat vielä uran viimeiset mestariteokset, värikylläiset historiadraamat Kagemusha (1980) ja Ran (1985).

Pisteytys: 8/10

LUUKKU 9 ─ 70 vuotta sitten (Idiootti, 1951)

In this world, goodness and idiocy are often equated.

Sota-aika jää taakse ja matka jatkuu vuoteen 1951. Ellei lähipiirissä ole ketään seitsemänkymppisiään viettävää, voi vuotta 1951 muistella vaikka liikennevaloissa seisoskellen: tuleviin olympalaisiin valmistautuva Helsinki nimittäin sai ensimmäiset valonsa syksyllä 1951. Samana vuonna Suomessa julkaistiin ensimmäinen Aku Ankka -lehti ja Jenkki-purkka löysi tiensä kauppojen hyllyille. Sivuun jääkööt silti Paasikiven ja Kekkosen Suomi rillumarei-sävelineen, sillä päivän elokuva sijoittuu sodasta toipuvaan Japaniin.

Hakuchi - Idiootti

Ohjannut Akira Kurosawa

Japani 1951, 166 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Masayuki Mori, Setsuko Hara, Toshirô Mifune

 

Hokkaidon luminen talvi kätkee kinostensa keskelle lämpimiä tunteita ja räiskyvää draamaa. Sotatraumoista kärsivä naiivi mies Kinji Kameda (Mori) tapaa karkealuontoisen Denkichi Akaman (Mifune), joka on rakastunut Taeko Nasuun (Hara). Tilanne synnyttää erikoisen kolmiodraaman, joka pohtii puhdassieluisten, aidosti hyvien ihmisten karua kohtaloa julmassa maailmassa.

Fjodor Dostojevskin klassikkoromaani Idiootti (1868) on filmatisoitu useita kertoja, vaikka monimutkainen, ihmisyyttä käsittelevä tarina ei ole helpoin kuvattava. Akira Kurosawan tavoitteena oli taltioida romaani yksityiskohtaisesti valkokankaalle, mutta hän siirsi kertomuksen ajankohtaisesti sodanjälkeiseen Japaniin. Talvisessa tarinassa on kiehtovat puitteet ja muutama komea kohtaus, mutta kokonaisuus on sekava ─ samaan aikaan hidastempoinen ja hätäinen. Mestaritkin kompuroivat joskus.

Idiootti (engl. The Idiot) syntyi kahden mestariteoksen väliin, Rashomonin (1950) jälkeen ja ennen Ikirua (1952). Dostojevski-projekti oli muhinut Kurosawan mielessä jo pitkään, mutta edes idean huolellinen hauduttelu ei tehnyt työstä helppoa. Studio puuttui peliin kesken kaiken ja elokuvasta saksittiin julmasti miltei puolet pois. Koskaan tuskin saadaan tietää, olisiko lähes viisituntinen kokonaisuus ollut tasapainoisempi, mutta tämäkin versio tuntuu pahasti ylipitkältä. Elokuva pitäisi nähdä joko täydessä mitassaan tai siitä olisi alun perinkin pitänyt tehdä lyhyempi. Aikalaisarvostelut eivät olleet Idiootille suopeita, vaikka ajan saatossa teos on saanut osakseen myös arvostusta.

Pisteytys: 5/10

Throne of Blood - Seittien linna (1957)

Ohjannut Akira Kurosawa
Japani 1957, 110 min.
Historia, Draama, Toiminta
Pääosissa: Toshirō Mifune, Isizu Yamada, Takashi Shimura

Your luck turns slower...

Japanin feodaaliajalla, kenties noin 800 vuotta sitten, kenraali Taketoki Washizu (Mifune) palaa taistelusta voitokkaana. Kotimatkalla hän tapaa noidan, jolta saa kuulla loistavaa tulevaisuutta lupailevan ennustuksen. Tuon kohtalokkaan ennustuksen myötä Washizu ryhtyy suunnittelemaan vallankaappausta, joka tosin jäisi varmasti tekemättä ilman manipuloivia sanoja kuiskailevaa vaimoa Asajia (Yamada).

Mikäli Seittien linnan (Kumonosu-jō) tarina tuntuu tutulta, se johtuu siitä, että kertomus perustuu William Shakespearen Macbethiin (n. 1606). Temaattisesti näytelmä käsittelee vallanhimoa ja kateutta, jotka ovat keskeisessä roolissa myös Akira Kurosawan tulkinnassa. Eritoten Seittien linna tuntuu pureutuvan vallan legitimiteettiin: vallassa oleva nimittäin kärsii alituisesta syrjäyttämisen pelosta, varsinkin, jos valta on hankittu kyseenalaisin keinoin. Kurosawan tuotannosta (ja 1001-listalta) löytyy toinenkin Shakespeare-tulkinta Ran (1985), joka puolestaan pohjautuu Kuningas Learin (n. 1605) tarinaan.

Seittien linna on kiehtova erilaisten perinteiden kudelma sekä lännen ja idän yhteensulautuma. Sen lisäksi, että Shakespeare on siirretty entisaikain Japaniin, eri maailmat kohtaavat myös musiikissa. Erityisen kiehtovalta ja tunnelmalliselta tuntuu elokuvassa hyödynnettävän japanilaisen nō-teatterin mystinen liikekieli ja äänimaisema. Moninaisista vaikutteistaan huolimatta Seittien linna on pohjimmiltaan riisuttu ja yksinkertainen draama, jossa ei ole kerrassan mitään ylimääräistä ─ Kurosawan taito rakentaa elokuvia hätkähdyttää aina.

Pisteytys:
9/10

Seven Samurai - Seitsemän samuraita (1954)

Ohjannut Akira Kurosawa
Japani 1954, 207 min.
Seikkailu, Draama
Pääosissa: Takashi Shimura, Toshirô Mifune, Isao Kimura, Katamari Fujiwara

Danger always strikes when everything seems fine.

Ahne rosvojoukko terrorisoi kyläyhteisöä, mutta lopulta satonsa menettäneet maanviljelijät saavat armottomista vihulaisista tarpeekseen. Kyläläiset hankkivat turvakseen kokeneen samurain Tambei Shimadan (Shimura) ja neljä muuta hyväntahtoista soturia, jotka suostuvat työskentelemään ruokapalkalla. Joukko täydentyy vielä nuorella, kokemattomalla samurailla Katsushirōlla (Kimura) sekä railakkaalla, joskin hyväsydämisellä ja katanaa taitavasti heiluttelevalla maanviljelijällä Kikuchiyolla (Mifune). Seitsemän taistelijan joukko ryhtyy kouluttamaan pelokkaita kyläläisiä, sillä edessä on suuri taistelu.

Seitsemän samuraita (Shichinin no samurai) on kiistatta yksi elokuvahistorian suurimpia ja samalla tunnetuimpia merkkiteoksia. Näiden vaatimattomien meriittien ohella se lienee myös Akira Kurosawan muutoinkin huikean uran kohokohta. Kosolti rakastetusta elokuvasta on kirjoitettu valtava määrä ylistyslauluja sekä analyyseja, ja se on tehnyt lähtemättömän vaikutuksensa lukemattomiin katsojiin. Klassikko tästä taisi tulla jo ilmestyessään, tai ainakin se oli kriitikoidenkin kiittelemä kassamenestys.

Nykypäivään mennessä Seitsemän samurain maine on kasvanut lähes jumalaisiin mittoihin, vaikka se kuvaakin ennen kaikkea ihmisyyden eri puolia aina jaloudesta raukkamaisuuteen tai karkeudesta helliin tunteisiin. Elokuvan ajaton tenho perustuu täydelliseen kerronnan hallintaan, esteettiseen viehätysvoimaan ja syvästi koskettavaan inhimillisyyteen. Tarina on yksinkertainen, mutta teemoiltaan rikas. Kertomuksen tärkein sanoma riippunee katsojasta ja kenties katsomisajastakin. Nostettakoon tässä yhteydessä esille oikeudenmukaisuus ja lähimmäisten auttaminen, jotka sykähdyttävät allekirjoittaneen sydäntä jokaisella katselukerralla. Erityisesti Toshirô Mifunen hahmo on lumoava kaikessa moniulotteisuudessaan, ja millä herkkyyden sekä rujon voiman yhdistelmällä Mifune roolihahmoaan kuvaakaan! Puhdasta kauneutta ja ehdoton mestariteos.

Pisteytys:
10/10

Rashômon - paholaisen temppeli (1950)

Ohjannut Akira Kurosawa
Japani 1950, 88 min.
Rikos, Draama, Mysteeri
Pääosissa: Toshirô Mifune, Machiko Kyô, Masayuki Mori, Takashi Shimura

One of you must die.

Kolme miestä pitää sadetta hylätyssä pyhäkössä ja kertaa kauheaa tapahtumaa, joka vastikään sattui läheisessä metsässä. Pahamaineinen roisto (Mifune) raiskasi metsässä naisen (Kyô) ja tappoi tämän miehen (Mori). Tarinasta nähdään jokaisen osapuolen kertoma versio tapahtumien kulusta: ensin roiston, sitten vaimon ja kolmanneksi kuullaan kuollutta miestä. Lopulta selviää, että tapahtumalla oli myös silminnäkijä (Shimura), joka ei kuitenkaan haluaisi kertoa näkemäänsä.

Takautumia on käytetty kerronnan keinona lukemattomissa elokuvissa, mutta Rashômonin tarinan muoto oli ilmestyessään ainutlaatuinen. Tarkasti hiottu kerronta syventää henkilöitä kiehtovasti. Jokainen tietenkin kertoo tarinaansa siten, että kuulijat näkisivät hänet parhaassa mahdollisessa valossa. Ketä onkaan uskominen? Omalaatuisen kerrontatapansa vuoksi elokuvan päänäyttelijät esittävät itse asiassa neljä erilaista roolia. Suoritukset ovat ilmiömäisiä, erityisesti Toshirô Mifunen fyysinen ilmaisuvoima on vertaansa vailla.

Intensiivinen ja fyysisyydessään lähes vimmainen elokuva oli ilmestyessään suurmenestys. Se nosti Akira Kurosawan maailmankartalle, ja filmi palkittiin myös vuonna 1952 erikois-Oscarilla. Akira Kurosawan (1910–1998) ura on huomattavan pitkä ja laaja - kolmisenkymmentä ohjausta ja yli tuplaten käsikirjoituksia - vaikka suuri yleisö muistanee hänet lähinnä Seitsemästä samuraista (1954). Myönnettäköön, etten itsekään ollut nähnyt Kurosawalta mitään muuta, mutta jo samuraiden perusteella hänet voi julistaa yhdeksi kaikkien aikojen merkittävimmistä elokuvantekijöistä. Upea Rashômon vahvisti käsitystäni Kurosawan mestarillisuudesta. Tutustumiskurssi Kurosawa 101 saa myös jatkoa, sillä 1001-listalla on Rashômonin jälkeen luvassa vielä viisi Kurosawan ohjausta.

Pisteytys:
10/10