Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vittorio De Sica. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vittorio De Sica. Näytä kaikki tekstit

torstai 25. heinäkuuta 2019

Il giardino dei Finzi Contini - Finzi-Continin puutarha (1970)

Ohjannut Vittorio De Sica
Italia & Länsi-Saksa 1970, 94 min.
Draama, Historia, Sota
Pääosissa: Lino Capolicchio, Dominique Sanda, Fabio Testi, Romolo Valli

It's better to die young.
Fasismi vyöryy 1930-luvun Italiaan, mutta Ferreran kaupungissa juutalainen Finzi-Continin perhe vetäytyy hulppeaan puutarhaansa ja sulkee uhkaavan todellisuuden muurien taakse. Nuoriso viettää idyllisessä puutarhassa huolettomia kesäpäiviä tennisotteluiden ja pyöräretkien parissa, suurimpana murheenaan toivottomat rakkaussuhteet. Hiljalleen Finzi-Continien muurit käyvät yhä ohuemmiksi ja sydänsurujen sijaan nuoret saavat kantaakseen vakavampia huolia.

Vittorio De Sican yhteiskunnallinen Finzi-Continin puutarha (engl. The Garden of the Finzi-Continis) perustuu Giorgio Bassanin samannimiseen romaaniin (1962). Elokuva nostaa esille toisen maailmansodan karmivat muistot, holokaustit ja juutalaisvainot, jotka ujuttautuvat ahdistavan vaivihkaisesti kertomuksen päähenkilöiden arkeen. Aristokraattien elämässä sota jää helposti taustalle ja taisteluiden unohtaminen on heille suotua luksusta, mutta tällä kertaa edes yhteiskuntaluokka tai vauraus ei sittenkään riitä suojaamaan hyvään tottuneita yksilöitä pahuudelta.

Finzi-Continin puutarha on suurimman osan kestostaan ylimystön ihmissuhdedraamaa, mutta sodan varjo hivuttautuu huomaamattomasti paratiisin ylle. Varsinainen tragedia on säästetty aivan loppuun ja elokuvan päättyessä jäljelle jää vain tulevaisuuden pelko. Lohduton päätös tuo mieleen De Sican neorealistiset klassikot, joissa toivon herääminen ja paremman tulevaisuuden rakentaminen jää katsojan tehtäväksi. Neorealismin klassikko Polkupyörävaras (1948) on sukua tälle elokuvalle myös siksi, että molemmat elokuvat palkittiin parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla. Finzi-Continin puutarha ei valloita aivan De Sican varhaisempien mestariteosten veroisesti, vaikka kerrontatapa onkin ainutlaatuinen ja koskettava.

Pisteytys:
7/10

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Umberto D. - elämän vanki (1952)

Ohjannut Vittorio De Sica
Italia 1952, 89 min.
Draama
Pääosissa: Carlo Battisti, Maria Pia Casilio

Sono stanco, stanco di tutto. ─ Tired of everything.
Umberto Dominico Ferrari (Battisti) on pienituloinen ja eläköitynyt valtion virkamies. Perheettömän miehen ainoa todellinen ystävä on uskollinen lemmikkikoira, jonka vuoksi Umberto jaksaa vielä sinnitellä maailman asettamien vastusten keskellä. Toisinaan yksinäinen vanhus saa myös juttuseuraa palvelustyttö Mariasta (Casilio), jonka tulevaisuus ei vaikuta hiventäkään Umberton elämää valoisammalta. Nyt Umbertoa uhkaa kaiken kurjuuden lisäksi häätö kodistaan, sillä hänen vuokraemäntänsä on sydämetön kitupiikki. Joko elämä kaikkine murheineen pian päättyisi?

Vittorio De Sican isälleen omistamaa mestariteosta pidetään viimeisenä neorealistisena elokuvana. Genrelleen tyypillisesti elokuva on voimakkaan yhteiskuntakriittinen. Poikkeavaa sen sijaan on esimerkiksi se, että joitakin kohtauksia on kuvattu studiossa. Ikuisen Rooman kaduille ja kurjiin vuokra-asuntoihin sijoittuva kertomus tuntuu joka tapauksessa realistiselta ja inhimilliseltä kuvaukselta sodanjälkeisestä ajasta, eikä sentimentaaliselta vaikuttava tarina sorru melodramaattisuuteen. Umberto D menestyi maailmalla, mutta arvatenkaan elokuvan surkeus ei miellyttänyt kaikkia: Italiassa vallan kahvaan päässeet kristillisdemokraatit tuohtuivat kyynisestä kuvauksesta siinä määrin, ettei vastaavien elokuvien teko pyrittiin kieltämään. Siinäpä myös yksi syy neorealismin hiipumiselle.

Kuten on arvattavissa, Umberto D on saavuttanut ansaitsemansa arvostuksen myös Italiassa ajan kuluessa. Elokuva kuvaa aikaansa, mutta teemojensa puolesta se on ajaton. Jo mainittu realistisuus herättelee yhtäältä yhteiskunnallisten ongelmien äärelle, mutta tietyt kohtaukset ovat pikemminkin kiehtovia pyrkimyksiä tallentaa filmille jotain mahdollisimman pelkistettyä, mutta silti dramatisoitua. Tällainen on erityisesti pitkä kohtaus, jossa seurataan Marian arkiaskareita keittiössä. Mitä taas tulee yhteiskuntakritiikkiin, elokuvan lopullinen kannanotto ei ainakaan yhdellä katselukerralla täysin avaudu, mutta ainakin filmi herättää ajattelemaan. Kyyninen Umberto on olosuhteiden uhri, mutta hän ei juuri kamppaile sortoa vastaan. Umberton toiminta on sikäli mahtavasti käsikirjoitettu, että se vastaa jossain määrin todellisuutta ja puhuttelee katsojaa kiinnostavin tavoin. "Oikeat" ratkaisut ongelmiin on helppo nähdä ulkopuolelta tai varsinkin etuoikeutetusta asemasta käsin. Siksi tämä elokuva on tärkeä; se auttaa näkemään ja ymmärtämään.

Pisteytys:
10/10

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Ladri di biciclette - Polkupyörävaras (1948)

Ohjannut Vittorio De Sica
Italia 1948, 89 min.
Draama
Pääosissa: Lamberto Maggiorani, Enzo Staiola

You live and you suffer.
Vittorio De Sican mestariteos Polkupyörävaras kertoo sodanjälkeisen Italian köyhyydestä. Päähenkilö Antonio (Maggiorani) onnistuu saamaan töitä pitkän työttömyyden jälkeen, mutta jo ensimmäisenä työpäivänä työnteon kannalta välttämätön polkupyörä varastetaan. Antonio ja hänen poikansa Bruno (Staiola) ryhtyvät kiivaasti etsimään pyörää suurkaupungin vilinästä, vaikka tehtävä tiedetään jo etukäteen täysin mahdottomaksi.

Ikimuistoinen neorealismin klassikko käsittelee köyhyyttä ja epätoivoa arkisen samaistuttavasti. Tarinan katharsis koetaan oikeastaan jo aivan sen alussa, kun Antonio saa työpaikan ja elämä hymyilee viimeinkin. Jatko on pelkkää sydäntä riipaisevaa alamäkeä: epäonni on aitoa ja saa mielen lannistuneeksi. Onko Antonion ponnisteluissa tai elämässä ylipäätään mitään järkeä? Tai voisiko toivon kipinän sittenkin vielä sytyttää?

Elokuva herättää ajattelemaan täsmällisillä symbolisilla teoilla tai osuvilla alleviivauksilla. Esimerkkinä mainittakoon hetki, jossa Antonio liimaa seinälle suurta Rita Hayworthin julistetta. Hollywoodin kiiltokuvamaiset maailmat ovat kaukana neorealismin kuvaamista kurjista kaduista, joskin Polkupyörävaras nousi suosioon myös valtameren tuolla puolen. Elokuva palkittiin parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla, joka tuolloin oli vielä erikoispalkinto eikä varsinainen oma kategoriansa.

Pisteytys:
10/10