torstai 31. lokakuuta 2019

8 x Halloween: osa VIII (Muumio-tripla, 1959, 1999 & 2017)

He who robs the graves of Egypt dies!
Tämän vuoden Halloween-paketin päättää klassikkomonsteri muumion kolme eri ylösnousemusta. Käärinliinoihin peiteltyjen ruumiiden eloonheräämisiä intouduttiin toden teolla käsittelemään populaarikulttuurissa Tutankhamonin haudan löydyttyä vuonna 1922. Tänään esiteltävien kolmen Muumio-elokuvan lisäksi yksi tunnetuimpia on Universalin Muumio (1932) jatko-osineen.

Mutta miten muumiosta tuli hirviö? Syitä hahmon kutkuttavan karmaisevalle suosiolle voidaan etsiä yhtäältä eksotiikasta, vieraasta kulttuurista sekä tietenkin kuolemaan ja tuonpuoleiseen liittyvistä mysteereistä. Vuosituhansia vanhat kuolleet ovat säilyttäneet ruumiinsa, jotka toisenlaisiin hautaustapoihin tottuneille näyttävät pelottavan eläviltä. Vaikka vieraan pelosta ei pääse eroon, ei myöskään uteliaisuudesta ─ sen todistavat näidenkin elokuvien päähenkilöt, jotka eivät malta jättää kuolleita rauhaan.


The Mummy - Muumio
Ohjannut Terence Fisher
Iso-Britannia 1959, 88 min.
Kauhu, Draama
Pääosissa: Peter Cushing, Christopher Lee, Yvonne Furneaux



Joukko brittiarkeologeja löytää vuosituhansien takaisen prinsessa Anakan kirotun haudan ja varoitukset hautarauhan rikkomisesta kaikuvat kuuroille korville. Röyhkeät tiedemiehet saavat tuota pikaa jäljilleen kostonhimoisen, prinsessan hautaa suojelleen Kharis-muumion (Lee). Mutta voiko kuolemattoman ja ylimaallisen voimakkaan muumion lopulta pysäyttää rakkauden avulla?

Viihdyttävä ja näyttävä Hammer-kauhu menestyi aikanaan hyvin ja poiki kolme jatko-osaa (1964─1971). Tässä Muumiossa on rutkasti enemmän jännitystä kuin Universalin klassikossa, mutta kauhua ei kuitenkaan oteta liian vakavasti. Tunnelma vetää vertoja Hammer-leffoista tunnetuimmalle, niin ikään Terence Fisherin ohjaamalle Draculalle (1958). Molemmissa leffoissa pääosaa esittävä Christopher Lee osoittaa olevansa ilmeikäs kokovartalokääreissäkin!

Pisteytys: 7/10

The Mummy - Muumio
Ohjannut Stephen Sommers
USA 1999, 124 min.
Seikkailu, Kauhu, Toiminta
Pääosissa: Brendan Fraser, Rachel Weisz, Arnold Vosloo




19. dynastian aikaisessa Egyptissä pääpappi Imhotep (Vosloo) syyllistyy petokseen ja haudataan elävältä. Vuosituhannet vierivät ja hiekka peittää unohdetut haudat, mutta sekalainen seurue uteliaita amerikkalaisia onnistuu lopulta osumaan hautapaikalle etsiessään kadonneen kaupungin aarteita. Rikkauksien sijaan joukko löytää vain nipun vitsauksia, sillä Imphotep on herännyt jälleen.

Muumio yhdistää kepeisiin kauhuelementteihin Indiana Jones -tyylistä seikkailua, kunnon ripauksen komediaa ja toki myös hippusen romantiikkaa. Komeissa maisemissa, erikoisefekteissä ja soundtrackissa ei myöskään säästellä. Mitäpä muuta kevyeltä popcorn-viihteeltä kaipaisikaan? Mainio viihde-elokuva menestyi ilmestyttyään siinä määrin hyvin, että se on saanut kaksi jatko-osaa (2001 & 2008) ja spinoff-leffan Skorpionikuningas (2002).

Pisteytys: 7/10

The Mummy
Ohjannut Alex Kurtzman
USA, Kiina & Japani 2017, 110 min.
Toiminta, Seikkailu, Kauhu
Pääosissa: Tom Cruise, Sofia Boutella, Russell Crowe




Joukko sotilaita etsii Lähi-idästä aseita, mutta vastaan tuleekin muinainen hauta, jota ei selvästikään ole tehty löydettäväksi saati avattavaksi. Armeijan leivissä työskentelevä Nick Morton (Cruise) kuitenkin hankkii sivubisneksenään elantonsa muinaismuistoista, joten eipä aikaakaan, kun egyptiläinen prinsessa Ahmanet (Boutella) pakenee vankilastaan ja terrorisoi maailmaa yliluonnollisine voimineen.

The Mummy on vasta toinen leffa Universalin Dark Universe -maailmasta, eikä se ole ensimmäistä Dracula Untoldia (2011) menestyneempi. Kiire tahkota rahaa näkyy laadussa ja siksi on sangen ymmärrettävää, että elokuvan ainoat palkintoehdokkuudet (8 kpl) tulivat Golden Raspberry -kisasta. Jäykkä Tom Cruise voitti oman sarjansa ja ihan syystä, sillä vakavahenkinen pullistelu ei sovi tällaiseen elokuvaan. Russel Crowen tohtori Jekyll on myös tuskallisen vaivaannuttava hahmo eikä Sofia Boutellan hirviötulkinta jää mieleen, vaikka onkin elokuvan parhaimmistoa. Harmaa, mädäntynyt ja pölyinen jäykistely asettaa koko Dark Universen uskottavuuden vaakalaudalle.

Pisteytys: 2/10

tiistai 29. lokakuuta 2019

8 x Halloween: osa VII (Hiljainen paikka & Bird Box, 2018)

Too noisy.
Viime vuoden näkyvimpiä kauhuhittejä olivat muun muassa Hereditary, Halloween-remake ja Conjuring-elokuvasarjaa (2013─) jatkava Nunna. Suurimmaksi menestykseksi voitaneen kuitenkin nimetä valtaisat lipputulot kerännyt ja kriitikot puolelleen saanut Hiljainen paikka. Elokuva on perheellisten selviytymistarina post-apokalyptisessä maailmassa, jossa arkiset aistihavainnot rakentavat pelon ilmapiiriä. Tismalleen samat teemat kuvailevat osuvasti myös Netflix-elokuvaa Bird Boxia, joka nousi nopeasti sangen kyseenalaiseksi menestykseksi.


A Quiet Place - Hiljainen paikka
Ohjannut John Krasinski
USA 2018, 90 min.
Kauhu, Scifi
Pääosissa: Emily Blunt, John Krasinski, Millicent Simmonds



Hiljainen paikka sijoittuu nimensä mukaisesti äänettömäksi muuttuneeseen maailmaan. Äänen perusteella saalistavat avaruusolennot ovat lahdanneet todennäköisesti valtaosan ihmiskunnasta, mutta muutamat survivalistit vielä sinnittelevät. Tarina seuraa viisihenkistä perhettä, joka on opetellut parhaansa mukaan vaikenemaan ja selviytymään hiljaisuuden keskellä.

Elokuvan äänisuunnittelu on kiistämättä erinomaista ja siitä ansiosta Hiljainen paikka sai ainoan Oscar-ehdokkuutensa. Vaikka hyppysäikäytyksiä piisaa filmin loppupuolella, parhaat sävärit saa yllättävistä, aivan tavallisista ja arkisista äänistä. Harmi, että juonen hyvät ideat eivät ihan kanna loppuun saakka ja leffa sortuu lopulta liialliseen tusinamörköilyyn.

Pisteytys: 7/10

Bird Box
Ohjannut Susanne Bier
USA 2018, 124 min.
Kauhu, Scifi, Mysteeri
Pääosissa: Sandra Bullock, Trevante Rhodes, John Malkovich



Oudot itsemurha-aallot ravistelevat maailman joka kolkkaa. Raskaana oleva Malorie (Bullock) onnistuu pelastautumaan pienen ihmisjoukon kanssa taloon, jossa selviytyjät ymmärtävät kuolemantapausten johtuvan näköhavainnoista. Hengissä pysyminen siis vaatii ulkomaailmasta eristäytymistä ja sokeaksi opettelua, mutta siltikin lukittujen ovien takana vaanivat vaarat.

Bird Box sysää hirviöt sivuun ja keskittyy maailman mullistaneeseen mysteeriin sekä vanhemmuuden haasteisiin. Kunnianhimoisesti rakenettu arvoituksellisuus lässähtää lopulta täysin. Tarina on töyssyinen ja muuttuu yhä heikommaksi loppuratkaisun vääjäämättömyyden lähestyessä, mutta keskinkertainen jännitys pitää otteessaan kertakatselun verran. Sandra Bullockin sokkosoutelussa on ollut sen verran meemiaineksia, että elokuva on keskinkertaisuudestaan huolimatta tuottanut Netflixille jättipotin.

Pisteytys: 4/10

sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Alphaville ─ Lemmy Caution - piru mieheksi (1965)

Ohjannut Jean-Luc Godard
Ranska & Italia 1965, 99 min.
Draama, Scifi, Rikos
Pääosissa: Eddie Constantine, Anna Karina, Akim Tamiroff

Away, away, says hate; closer, closer, says love.
Alphaville on futuristinen kaupunki toisella planeetalla. Kaukainen maailma muistuttaa omaamme, mutta Alphavillessa epäloogisuus ja tunteet ovat laittomia ja kaikkea valvovat mekaaniset aivot. Salainen agentti Lemmy Caution (Constantine) saapuu Alphavilleen toimittajaksi naamioituneena etsimään Alphavillen luonutta professoria, mutta rakastuukin tämän tyttäreen Natachaan (Karina).

Jean-Luc Godardin uuden aallon klassikko on omaperäinen yhdistelmä dystopiascifiä ja film noireja. Päähenkilö marssii tulevaisuuden maisemaan hohtavan valkoisessa trenssitakissaan, kuin suoraan 1950-luvun amerikkalaisista rikosleffoista! Dystopian luomisessa puolestaan on hyödynnetty ideoita George Orwellin romaanista 1984 (1949). Alphaville on kuvattu vaatimattomasti tammikuisessa Pariisissa, mutta Godardin mielikuvitusleikkiin vieraalla planeetalla on silti helppo lähteä mukaan.

Symbolinen ja hieman unenomainenkin elokuva kertoo kaunopuheisesti maailmasta, jossa runouden korvaavat kaavat ja numerot. Maailma on tuskallisen pimeä kuin ikuinen kaamos, eivätkä luonnottomat valot tuo kylmille kaduille lämmön häivähdystäkään. Alphaville on viileä ja hirvittävä elokuva, joka kuitenkin onneksi päättyy toivoon. Vaikka tarina on runollinen, Alphaville saattaa silti olla Godardin hollywoodmaisin elokuva. Ainakin Hollywoodin elementtejä kierrätetään ahkerasti, joskin tarkkanäköisesti ja hivenen ironisestikin. Elokuva oli aikanaan arvostelumenestys ja palkittiin ansaitusti Berliinin kultaisella karhulla.

Pisteytys:
8/10

torstai 24. lokakuuta 2019

8 x Halloween: osa VI (Uhrijuhlan perillisiä - 2018 & 2019)

As Hårga takes, so Hårga also gives.
Uhrijuhlan (1973) ja ylipäätään folk-kauhun perinteistä on vastikään ponnistanut kaksi tuoretta kauhuelokuvaa. Samaan aaltoon voidaan lukea muutaman vuoden takainen The Vvitch (2016), joka on kolmikosta oma suosikkini. Elokuvat pohtivat yhteisöjä, joita tutkitaan tuomitsevan ulkopuolisen silmin. Kuka kuitenkaan on lopulta historian oikealla puolella? Yhteistä elokuville on myös vinksahtanut tunnelma ja vahva aavistus siitä, että siloitellun pinnan alla muhii jotain pelottavaa.


Apostle
Ohjannut Gareth Evans
Iso-Britannia & USA 2018, 130 min.
Kauhu, Draama, Mysteeri
Pääosissa: Dan Stevens, Richard Elfyn, Paul Higgins, Catrin Aaron



Eletään vuotta 1905. Mies nimeltä Thomas Richardson (Stevens) matkaa eristäytyneelle saarelle etsimään sisartaan, jonka hän haluaa pelastaa kumman kultin käsistä. Saarella kristinuskon opit on hylätty, koska asukkaat palvovat jotain vielä vanhempaa jumalolentoa. Salaisuudet paljastuvat Thomasille vähitellen, mutta lopullisen totuuden sijaan hän löytää vain yhä uusia arvoituksia.

Netflix-elokuva Apostle on synkkä Uhrijuhla-versio, joka tuo myös mieleen scifimysteerin Hävitys (2018). Varsinkin loppua kohden Apostle tuntuu yhdistelevän ties mistä haalittuja elementtejä liiankin levottomasti, mutta tarkoituksena on tietenkin hämmentää katsojaa ja viedä tämä tuntemattomalle, pelottavalle maaperälle, joka välillä jopa naurattaa ylitsevuotavaisuudessaan. Pieni huumori tuntuu tarkoitukselliselta ja ainakin kikka toki toimii paremmin kuin ennalta-arvattavat hyppysäikäytykset.

Hitusen yli kaksituntinen Apostle kaipaisi kipeästi tiivistystä, sillä verkkaisesti etenevä tarina ehtii puoliväliin mennessä kyllästyttää. Pelastus löytyy kuitenkin elokuvan loppumetreiltä: yhtäkkiä ruudulle vyöryy niin paljon kaikkea älytöntä, ettei mukana meinaa pysyä. Avoin loppu vähän ärsyttää, mutta toisaalta elokuvaa olisi ollut vaikea päättää mitenkään muutenkaan. Tarkoituksena kai olisi nyt katsoa filmi uudestaan ja vähitellen ymmärtää sen pienet viestit, mutta harmi kyllä, hidastempoista tarinaa ei millään jaksa kokea toistamiseen.

Pisteytys: 6/10


Midsommar
Ohjannut Ari Aster
USA 2019, 147 min.
Kauhu, Komedia, Mysteeri
Pääosissa: Florence Pugh, Jack Reynor, Vilhelm Blomgren




Nuoripari Dani (Pugh) ja Christian (Reynor) sekä joukko Christianin kavereita matkaavat Ruotsiin tunnelmoimaan yötöntä yötä. Paikallisen toverinsa Pellen (Blomgren) opastamana joukko matkaa Hårgan pieneen yhteisöön, joka elää sangen perinteistä elämää kaukana kaupunkien kiusauksista. Hedelmällisen kesäyön juhlallisuudet tempaavat vieraat pelottavalla tavalla mukaansa, mutta myös antavat voimaa hauraalle Danille, joka lähti matkalle toipuakseen vanhempiensa kuolemasta.

Tarinan punaisena lankana kulkee tasapaksu ja kömpelöllä komedialla siivitetty erodraama, mutta sen ympärillä häilyy vinksahtanut absurdius. Tässä Midsommar kiistämättä onnistuu, sillä useita kertoja elokuva naurattaa ja yököttää yhtä aikaa. Katsojan hämmentäminen ja epävarmuudella leikittelyn taktiikat ovat kaavamaisen tuttua Ari Asterin esikoisesta Hereditarysta (2018). Kiusallisesti mieleen hiipivät myös tyyten toista genreä edustavat Oscar-hitit La La Land (2016) ja The Shape of Water (2017) ─ klassikoista tilkkutäkkimenetelmällä koottuja hengettömiä paketteja jokainen.

Midsommarin folk-tunnelmointia on ammennettu selkeimmän esikuvan Uhrijuhlan lisäksi ainakin neuvostoklassikosta Menneitten sukupolvien varjot (1964) ja niin monesta muustakin lähteestä, ettei edes pari katselua taida riittää kaiken bongaamiseen. Tarinan kivijalka rakentuu silti yhdysvaltalaisesta kauhuperinteestä, jota varsinkin sieniä imeskelevät (tarkoituksellisen?) tyhjänpäiväiset hahmot huono-onnisella kauhumatkallaan edustavat. Midsommar on visuaalisesti hulppea kokonaisuus, mutta sisällön puolesta jenkkikauhun ja eurooppalaisen folkin sekoitus jää aika ontoksi. Perimmäiset ideat menetyksen tuskasta ja yhteisön voimasta hukkuvat joko ei-niin-oivaltaviin vitseihin, ylitsevuotavan kukkeaan estetiikkaan tai ylisuuriin lainakaapuihin. Eri elementtien sekametelisoppa jättää lopulta jälkeensä vain yhtäaikaisen ähkyn ja tyhjyyden.

Pisteytys: 6/10

tiistai 22. lokakuuta 2019

8 x Halloween: osa V (Drag Me to Hell, 2009)

I beat you, you old bitch!
Sam Raimi viettää huomenna kuusikymppisiään! Kauhulle ja jännitykselle omistautuneen Raimin läpimurto tapahtui Evil Dead (1981, 1987) -leffojen myötä ja suuremman yleisön tietoisuuteen hän kohosi viimeistään Spider-Man-trilogian (2000─2007) ansiosta. Kymmenen vuotta sitten ilmestynyt Drag Me to Hell on Raimin paluulippu juurilleen eli Evil Deadien omaleimaisen kauhukomedian pariin.


Drag Me to Hell
Ohjannut Sam Raimi
USA 2009, 99 min.
Kauhu, Komedia
Pääosissa: Alison Lohman, Justin Long, Lorna Raver




Pankkivirkailija Christine Brownia (Lohman) odottaa mahdollinen ylennys, joten lempeästä luonteestaan huolimatta hän joutuu kovistelemaan lainojensa kanssa ahdingossa olevia asiakkaita. Muuan vanha nainen, rouva Ganush (Raver), loukkaantuu pankin kohtelusta sydänjuuriaan myöten ja usuttaa pahan hengen Christinen perään. Ellei Christine keksi oikeita poppakonsteja paholaisen pysäyttämiseksi, häntä odottaa ikuisuuden mittainen loppuelämä helvetin liekeissä.

Genresekoittelu ei aina ole helppo laji ja varsinkin kauhukomediat tapaavat harmillisen usein olla epätasaisia kokonaisuuksia. Tältä osin Drag Me to Hell on sulava yhdistelmä hyvin lempeää kauhua, camp-henkistä tekemisen riemua ja osuvasti aseteltuja vitsejä. Elokuva onkin kerännyt hyviä arvioita humoristisesta asenteestaan ja typerän-ällöistä yllätyksistään. Vitsit ovat pöljiä, mutta juuri siksi niille hörähteleekin. Elokuva ei ole kuoliaaksinaurattaja, mutta kepeä tunnelma viihdyttää kertaalleen.

Vaikka elokuvan tekeminen on selvästi ollut hauskaa, olisi Sam Raimi voinut hivenen vakavoitua tarinaa pohtiessaan. Tietenkin leffa voi olla hyvä ilman järjettömän syvällistä sisältöä, mutta huolimattomuus tympäisee. Elokuvassa on harmillista keskeneräisyyden tuntua: juoni on liian löperö, eivätkä tietokonevetoiset efektitkään aina toimi. Vaikka Drag Me to Hell ei ole Evil Deadien veroinen klassikko, niiden tunnelmaa haikaileva saanee kuitenkin filmistä irti hyvää kertahupia.

Pisteytys: 6/10

lauantai 19. lokakuuta 2019

The Wicker Man - Uhrijuhla (1973)

Ohjannut Robin Hardy
Iso-Britannia 1973, 88 min.
Mysteeri, Kauhu, Trilleri
Pääosissa: Edward Woodward, Christopher Lee, Diane Cilento

Sumer is icumen in, loudly sing cuckoo!
Konstaapeli Howie (Woodward) saapuu Summerislen saarelle tutkimaan nuoren naisen katoamista. Paikallinen yhteisö on tiivis, mutta kukaan ei vaikuta tuntevan kadonnutta saarelaista. Kummalliselta tuntuva tapaus muuttuu Howien silmissä yhä kierommaksi, kun saaren iloluontoiset asukkaat vaikuttavat viis veisaavan kristinuskosta ja siveydestä. Jotain salaisuuksia pakanoiden saarella vaikuttaa olevan, vaikka paikalliseen tapakulttuuriin kuuluukin suorastaan kiusallinen avoimuus.

Uhrijuhla alkaa idyllisenä kuvaelmana, eikä koko elokuvan aikana näytetä hirviöitä tai muutenkaan suosita yllättäviä säpsäytyksiä. Pelko hiipii kuvaan mukaan hiljalleen, saarelle matkustavan Howardin epäilyksien heräämisen myötä. Howard tuo saarelle omat moraalisääntönsä sekä vakaan käsityksensä oikeasta ja väärästä. Katsojillekin tuttuja periaatteita kuitenkin kyseenalaistetaan rajusti, eikä lopulta oikeastaan tiedä, kenen puolia pitäisi. Kuka on oikeassa tässä kummassa maailmassa?

Folkkauhun klassikko Uhrijuhla hyödyntää kauhun lajityypin kliseitä verrattoman oivaltavalla tavalla. Keskeisin elementti on tietenkin yhteisöön saapuva vieras, joka hiljalleen kokee olonsa uhatuksi. Katsojan suhde päähenkilöön on kuitenkin toteutettu poikkeavan nokkelasti! Pakanayhteisö puolestaan on luotu keräämällä huolellisesti elementtejä eri kansanperinteistä ja lopputuloksena on tuttujen yksityiskohtien muodostama vieras maailma. Kertomuksen langat on punottu kiehtovasti, eikä tarinan tyrmäävä vaikutus häviä, vaikka elokuvan olisikin nähnyt jo useamman kerran.

Pisteytys:
10/10

torstai 17. lokakuuta 2019

8 x Halloween: osa IV (Uinu, uinu lemmikkini, 1989 & 2019)

I don't wanna be buried in a pet cemetery!
Kasarinostalgian aika jatkuu yhä vain ja samalla myös Stephen Kingin suosio. Toissavuonna uudelleenkäynnistyi pellepelottelu Se (2017) ja tämän vuoden alussa valkokankaille pääsi Kingin Uinu, uinu lemmikkini (1983) -romaanin toinen filmatisointi. Tuota pikaa ensi-iltansa saa myös King-kertomus Doctor Sleep (2019), jonka on määrä olla jatkoa Hohdolle (1980). Uudelleenlämmittelyt sopivat kiistämättä päivän elokuvien teemaan, joissa kuolleet heräävät ja palaavat takaisin hieman, noh, karkeatekoisempina versioina.


Pet Sematary - Uinu, uinu lemmikkini
Ohjannut Mary Lambert
USA 1989, 103 min.
Kauhu, Trilleri
Pääosissa: Dale Midkiff, Fred Gwynne, Denise Crosby, Miko Hughes



Uinu, uinu lemmikkini kertoo vieraalle paikkakunnalle muuttavasta Creedin perheestä. Elämä uudessa kodissa on juuri asettautunut uomiinsa, kun kuopus menehtyy liikenneonnettomuudessa. Läheinen lemmikkieläinten hautausmaa outoine mysteereineen johdattaa perheenisän järjettömiin tekoihin. Temaattisesti kertomus käsittelee kuolemaa ja luopumisen tuskaa, mutta myös vanhemmuuden komplekseja.

Kasarikauhun tunnelma savuavine hautausmaineen on elokuvassa kohdillaan, vaikka epärytmikäs kertomus onkin lähinnä aika koomista seurattavaa. Viihdettä siis irtoaa, vaikka kunnon adrenaliiniryöpyt jäävätkin vähiin. Elokuvalla tuntuu yhä olevan oma vakaa kannattajakuntansa, vaikka viehätys ehkä perustuukin nostalgiaan. Aikanaan elokuva sai riittävästi suosiota, jotta jatko-osa kannatti tehdä. Uinu, uinu lemmikkini 2 (1992) sitten floppasikin jo ihan kunnolla.

Pisteytys: 6/10

Pet Sematary - Uinu, uinu lemmikkini
Ohjannut Kevin Kölsch & Dennis Widmyer
USA & Kanada 2019, 101 min.
Kauhu, Trilleri
Pääosissa: Jason Clarke, Amy Seimetz, John Lithgow, Jeté Laurence



Uusintaversion tarina on lähtökohdiltaan sen verran uskollinen Kingin romaanille (1983) ja yllä arvioidulle kasariversiolle, että juonta on turha kerrata. Joitakin eroja ja pieniä yllätyksiäkin toki löytyy, mutta ehkäpä ne on hauska huomata itse! Pienet, mutta merkittävät muutokset ovatkin oikeastaan ainoa elokuvan tarjoama ilo. Myös elokuvan visuaalinen ilme on laskettava onnistumiseksi, mutta pelkkä pintakiilto ja pienet juonikikkailut eivät elokuvaa pelasta.

Vaikka Uinu, uinu lemmikkini on ulkoisesti tyylikäs kokonaisuus, ei filmi ei onnistu nousemaan esille kauhuelokuvien harmaasta massasta.  On rasittavaa, että juonta väännetään rautalangasta, vaikka lähtökohtaisestikin kunnon idea tuntuu olevan hukassa. Mukana laahaavat tai pikemminkin häilähtelevät samat teemat kuin edelliselokuvassa ja kirjassakin, mutta mitään niistä ei kuitenkaan pysähdytä käsittelemään. Valokeilaan pääsevät vain tyylikkäät kulissit, joissa ennalta-arvattavat säpsäyttelyt rullaavat tasaisen tylsänä liukuhihnana.

Pisteytys: 4/10

tiistai 15. lokakuuta 2019

8 x Halloween: osa III (Plan 9 from Outer Space, 1959)

A flying saucer? You mean the kind from up there?
Hauskanhuonoilla kauhuelokuvilla on pieni paikka sydämessäni, ja niinpä Halloween-putkessakin täytyy olla kiintiönä yksi tahattoman kökkö teos. B-luokan kauhut kertovat sitä paitsi kiinnostavalla tavalla lajityypistään, koska niiden rujot rakennelmat pohjaavat kuitenkin valtavirran luomiin odotuksiin. Tällä kertaa matkaamme lentävien lautasten kyydissä 60 vuoden taakse, jolloin kylmän sodan kauhut innoittivat elokuvantekijöitä ties millaisiin tieteiskuvaelmiin.


Plan 9 from Outer Space - Haudanryöstäjät ulkoavaruudesta
Ohjannut Ed Wood
USA 1959, 79 min.
Kauhu, Scifi
Pääosissa: Gregory Walcott, Mona McKinnon, Bela Lugosi, Maila Nurmi, Jeron Criswell


Hautausmailla vilisee vampyyreja ja zombeja, ja tietenkin juuri samaan aikaan myös avaruusolennot hyökkäävät maahan. Ulkoavaruuden vieraat pyrkivät toteuttamaan salaperäisen suunnitelman nro 9, mutta mitä kummaa se tarkoittaa? Ihmiset eivät voi kuin ällistellä kaikkia karmeita sattumuksia ja niiden mahdollista kohtalonyhteyttä! Äimistynyt on myös elokuvan katsoja, mutta onneksi dramaattinen meedio (Criswell) yrittää parhaansa mukaan juontaa tapahtumien kulkua.

Plan 9 from Outer Space on runsailla mutta heppoisilla ideoilla toteutettu scifikauhu. Lavasteet ovat halvinta mahdollista pahvia, tekniset ratkaisut rahanpuutteen sanelemia ja käsikirjoitus onneton, eivätkä näyttelijäpolotkaan tahdo saada repliikkejä lausuttua asianmukaisesti. Muutenkin näyttelijäkaarti tuntuu niin jäykältä, ettei uskoisi heidän olevan elokuvassa vapaaehtoisesti! Ainoat kuriositeetinomaiset ja siten mainiot  tähdet ovat Vampira (Nurmi) sekä jo edesmennyt Bela Lugosi, joka pääsi elokuvaan mukaan Ed Woodin arkistomateriaalien ansiosta.

Ei liene yllättävää, että aikanaan mokoma tekele lytättiin täysin ja myöhemmin sille on langennut maine peräti surkeimpana elokuvana kautta aikain. Huonompiakin elokuvia toki on olemassa, mutta kiistämättä teos on surkean maineensa ansainnut. Jäykkyys takaa kuitenkin tietyn huumoriarvon ja ohjaaja Ed Woodin päämäärätietoista itsevarmuutta ei voi kuin ihailla. Ainakaan elokuva ei ole painunut unholaan, sillä kyseenalaisesti maineikkaaseen elokuvaan on viitattu ties kuinka monessa sarjassa ja leffassa, sarjakuvia ja videopelejä unohtamatta!

Pisteytys: 4/10

lauantai 12. lokakuuta 2019

Solyaris - Solaris (1972)

Ohjannut Andrei Tarkovski
Neuvostoliitto 1972, 167 min.
Draama, Scifi, Mysteeri
Pääosissa: Donatas Banionis, Natalya Bondarchuk, Jüri Järvet

To ask is always the desire to know.
Solaris on salaperäinen planeetta, jonka mysteerit saavat läheisen avaruusaseman tutkijat kokemaan outoja illuusioita. Planeetan meri hallitsee mieliä, luo näkyjä ja tekee haaveita todeksi. Psykologi Kris Kelvin (Banionis) saapuu avaruusasemalle tukemaan häkeltynyttä miehistöä, mutta hukkuu itsekin Solariksen arvoitusten valtamereen ja kohtaa uudelleen kuolleen vaimonsa (Bondarchuck). Solaris perustuu puolalaisen Stanislaw Lemin samannimiseen romaaniin (1961), josta on sittemmin tehty myös Hollywood-filmatisointi vuonna 2002.

Epätodellisen ja todellisen rajat sekoittava elokuva saa herkästi pään pyörälle ja filosofisten teemojen joukosta keskeisimmäksi tuntuukin kohoavan ihmisen sisäinen maailma. Solaris myös kysyy, jäämmekö yksilöinä ja yhteisöinä oman onnemme nojaan, kun teknologia vieraannuttaa meidät toisistamme? Luonto ja urbaani kuvataan teoksessa useasti vastinpareina. Solarista on tietenkin verrattu paljon Stanley Kubrickin pohdiskelevaan avaruusteokseen 2001: Avaruusseikkailu (1968), vaikka Andrei Tarkovski inhosikin Kubrickin teknologiaa ylistävää teosta.

Solaris menestyi hyvin ja on yhä Tarkovskin arvostetuimpia luomuksia. Itse jäin ehkä liikaa vertaamaan elokuvaa Tarkovskin mestariteokseen Andrei Rubleviin (1969). Filmeissä on samaa pohdiskelevuutta ja tunnelmaa, vaikka miljöö ei voisi olla erilaisempi. Ainoastaan Solariksessa muutamaan otteeseen nähtävä Pieter Bruegel vanhemman taulu (Metsästäjiä talvimaisemassa, 1565) muistuttaa menneestä ja jo kadonneesta maailmasta, jonne Andrei Rublev puolestaan sijoittuu. Solaris on niin syvämietteinen elokuva, että sen sulattelu taitaa viedä aikansa. Tuskinpa  teos kenellekään avaa salojaan vielä ensikatselulla: mystisen kokemuksen pariin täytyy joskus palata uudelleen.

Pisteytys:
8/10

torstai 10. lokakuuta 2019

8 x Halloween: osa II: (Amityville-kauhua 1979 & 2005)

For God's sake, get out!
Vuonna 1974 Amityvillen pikkukaupungissa parikymppinen mies murhasi koko perheensä kotitalossaan. Vuotta myöhemmin murhatalo sai uusia asukkaita, jotka tosin pakenivat hippulat vinkuen vain kuukautta myöhemmin ─ talossa nimittäin tapahtui selittämättömän outoja asioita. Lutzien perheen yliluonnolliset kokemukset päätyivät Jay Ansonin kirjaan Amityville Horror (1977), joka paisui myöhemmin kirjasarjaksi ja liudaksi elokuvia. Filmeistä nimekkäimmät ovat ensifilmatisointi Luojan tähden, paetkaa! (1979) ja sen uusintaversio The Amityville Horror (2005).


The Amityville Horror - Luojan tähden, paetkaa!
Ohjannut Stuart Rosenberg
USA 1979, 117 min.
Kauhu
Pääosissa: James Brolin, Margot Kidder, Rod Steiger




George (Brolin) ja Kathy Lutz (Kidder) muuttavat lapsineen unelmiensa taloon, mutta paranormaalit tapahtumat saavat perheonnen koetukselle. Suomessa elokuvalle valittiin sangen hilpeä nimi, joka on suora käännös elokuvajulisteen sloganista. Nimi on tietenkin hauskuudessaan osuva, koska juuri tuolla lauseella kaikkitietävä katsoja elokuvan hahmoja haluaisi neuvoa. Mutta voi luojan tähden, kukaan ei tietenkään pakene mihinkään, ennen kuin sekasortoa on seurattu pari tuntia.

Manaajan  (1973) vanavedessä syntynyt Luojan tähden, paetkaa! esittelee ristejä kääntelevien kummitusten tekosia varsin maltillisesti. Tuntuu ihan raikkaaltakin, ettei elokuva vielä edusta parhaiden jumpscare-säpsäytysten aikakautta, vaikka pari säikähtämisen mahdollisuutta tarjotaan sellaisista innostuville. Hyvä soundtrack pitää tunnelmaa yllä ja tästä ansiosta elokuva myös sai ainoan Oscar-ehdokkuutensa. Rakenteeltaan kauhutarina on melko tönkkö möhkäle ja sellaisena edustaa aivan toista ääripäätä kuin Stuart Rosenbergin onnistunut menestysfilmi Lannistumaton Luke (1967).

Pisteytys: 4/10

The Amityville Horror
Ohjannut Andrew Douglas
USA 2005, 90 min.
Kauhu
Pääosissa: Ryan Reynolds, Melissa George, Chloë Grace Moretz



The Amityville Horror kertoo jälleen Lutzin perheestä, joka muuttaa entiseen murhataloon. Molemmissa elokuvissa perheen isällä, tai tässä tapauksessa isäpuolella (Reynolds), on iso taakka harteillaan. Talo ja lapset kiukuttelevat, eivätkä miehiset taidot ja muskelit tahdo riittää kaiken koossapitämiseen. Hassua ajatella, että pöljässä roolissa keuhkoava Ryan Reynolds on sittemmin menestynyt koomikkona Deadpool-elokuvissa.

Kokonaisuutena The Amityville Horror on tavanomainen 2000-luvun tusinakauhu hieman tympeine värisävyineen ja kyllästymiseen asti nähtyine kummituksineen. Pöhköt sivuhahmot tai kömpelö perhedraama tuskin haittaavat katsojaa, joka etsii helppoa säikähtelykokemusta. Mikäli taas Amityvillen tarina itsessään kiinnostaa, kannattanee kertomukseen tutustua jonkun muun teoksen kuin tämän elokuvan kautta.

Pisteytys: 3/10

tiistai 8. lokakuuta 2019

8 x Halloween: osa I (Lyhäreitä, 1929 & 1933)

Hell's Bells!
Kauhukuukausi on täällä taas! Kirjoittelen jälleen kahdeksan tekstiä selkäpiitä värisyttävistä tai muuten vain kuukauden henkeen sopivista filmeistä, joita ei tähän tietoon löydy 1001-listalta. Tekstit ilmestyvät kuluvan lokakuun aikana aina tiistaisin ja torstaisin. Ekana päivänä aloitetaan sen verran kepeissä tunnelmissa, ettei kenenkään toivottavasti tarvitse menettää yöuniaan. Tämän vuoden lyhytelokuvakolmikosta kaikki ovat Disneyn tuotantoa ja kaksi ensimmäistä tasan 90 vuoden takaa.


Hell's Bells
Ohjannut Ub Iwerks
USA 1929, 6 min.
Animaatio, Lyhytelokuva, Kauhu, Musikaali, Komedia





Halloweenin aattona ensi-iltansa saanut Hell's Bells esittelee demonien ja paholaisten ilonpitoa Helvetin tulien lämmössä. Alamaailman hallitsijan komentelu kuitenkin pilaa tunnelman, ja niinpä muuan pikku pirulainen potkaisee itse Saatanan hornan tukalimpiin liekkeihin! Tarina ei kuulosta kovin tyypilliseltä Disney-animaatiolta, mutta tyyliltään filmi on tuttua Hassunkuristen sinfonioiden musisointia ja tanssia. Sittemmin pätkän ideoita hyödynnettiin kokopitkässä animaatiokollaasissa Fantasia (1940).

Pisteytys: 6/10

The Haunted House
Ohjannut Walt Disney
USA 1929, 7 min.
Animaatio, Lyhytelokuva, Kauhu, Musikaali, Komedia
Pääosissa: Walt Disney




Mikki (Disney) etsii sateensuojaa syrjäisestä talosta, jossa joutuu tanssittamaan iloluontoisia luurankoja. The Haunted House perustuu ensimmäiseen Hassunkuriset sinfoniat -animaatioon Luurankotanssi (1929) ja osa kummitustalon luurankojen koreografioista onkin molemmissa leffoissa tismalleen samoja. Tämä lyhäri ei ole yhtä ikimuistoinen kuin esikuvansa, mutta silti aivan hauska. Mikki muuten oli tehnyt debyyttinsa vasta vuotta aiemmin elokuvassa Höyrylaiva Ville (1928).

Pisteytys: 6/10

The Mad Doctor - Hullu tohtori
Ohjannut David Hand
USA 1933, 7 min.
Animaatio, Lyhytelokuva, Kauhu, Komedia
Pääosissa: Walt Disney, Pinto Colvig




Tässä lyhärissä Pluto-hauva (Colvig) joutuu hullun tohtorin kynsiin ja Mikin (Disney) on riennettävä hurtan avuksi. Animointi on muutamassa vuodessa hieman kehittynyt, mutta hauskaa kyllä, filmin alkuun on lainattu varsin tietoisesti elementtejä The Haunted Housen (1929) kauhutalosta. Tässä lyhärissä on kuitenkin hitusen enemmän ideaa eikä jännitystäkään puutu. Poikkeavan väkivaltaisten kauhukohtausten vuoksi elokuva peräti kiellettiin Iso-Britanniassa ja Saksassa.

Pisteytys: 7/10

sunnuntai 6. lokakuuta 2019

Godfather - Kummisetä (1972)

Ohjannut Francis Ford Coppola
USA 1972, 175 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Marlon Brando, Al Pacino, James Caan, Robert Duvall

I'm gonna make him an offer he can't refuse.
Mafiaelokuvista suurin Kummisetä on vakiinnuttanut asemansa rikosrainojen ykkösnimenä.  Mario Puzon samannimiseen menestysromaaniin (1969) perustuvan elokuvan tuotanto tosin käynnistyi epävarmoissa tunnelmissa: ohjaajaksi oli valittu sangen tuntematon Francis Ford Coppola, jonka näkemykset arveluttivat studiopomoja. Kuitenkin Kummisedästä tuli välitön menestys, joka palkittiin kriitikoiden ylistyksen ja lipputulojen ohella muun muassa parhaan elokuvan Oscarilla. Suosion siivittämänä elokuva sai kehutun jatko-osan Kummisetä II (1974) ja myöhemmin syntyi vielä hieman maltillisemman vastaanoton saanut Kummisetä III (1990).

Kummisetä sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen New Yorkiin, jonka alamaailmassa puhaltavat muutoksen tuulet. Elokuva seuraa muutaman vuosikymmenen ajan sisilialaistaustaisen Corleonen perheen bisneksiä muuttuvassa maailmassa. Perheen pää on kummisetänä tunnettu Don Vito Corleone (Brando), jonka aikuiset pojat varttuvat jo hiljalleen isänsä manttelinperijöiksi. Kun huumekiistat ajavat New Yorkin mafiaperheet täyteen sotaan, myös kuopus Michael (Pacino) tarttuu aseisiin. Michael ei ole järin kiinnostunut isänsä urasta, mutta jos perheen asema on uhattuna, ei todellinen Corleonen suvun vesa jätä rakkaimpiaan pulaan.

Mikä sitten tekee Kummisedästä niin lyömättömän? Elokuva on täydellistä Hollywoodia lahjakkaine näyttelijöineen ja tyylikkäine lavasteineen. Tarina luottaa perinteisiin ja kumartaa vanhojen klassikoiden suuntaan (esim. Yhteiskunnan vihollinen, 1931), mutta ottaa myös runsaasti vaikutteita uudesta elokuvakerronnasta. Parhaiten ajan tyyli ilmenee upeissa leikkauksissa, joiden kerrontateho on täyttä timanttia. Kummisetä etenee paikoin verkkaisella rytmillä, mutta miljöö imaisee täysillä mukaansa ja kamera kulkee kaikkein salaisimpiinkin kabinetteihin. Katsojasta tulee yksi perheenjäsenistä, joka saa lähietäisyydeltä kokea vallan ihanan nektarin, mutta myös pelon ja koston katkeran kalkin.

Pisteytys:
10/10

perjantai 4. lokakuuta 2019

Ultimo tango a Parigi - Viimeinen tango Pariisissa (1972)

Ohjannut Bernardo Bertolucci
Ranska & Italia 1972, 129 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Marlon Brando, Maria Schneider, Jean-Pierre Léaud

Why do you hate women?
Paul (Brando) on Pariisissa ajelehtiva amerikkalainen muukalainen, jonka vaimo on juuri tehnyt itsemurhan. Surun keskellä Paul tapaa nuoren Jeannen (Schneider), joka puolestaan ahmii viimeisiä vapauden hetkiä ennen vakiintumista heilansa Tomin (Léaud) kanssa. Kaksikon välille syttyy kiihkeä romanssi, jossa toisen osapuolen nimellä tai tarinalla ei ole merkitystä. Menestynyt elokuva sai ilmestyttyään pari Oscar-ehdokkuutta, mutta aiheutti myös pahennusta. Skandaalit saivat jatkoa tällä vuosituhannella, kun Bernardo Bertoluccin ja Marlon Brandon epäeettinen toiminta surullisenkuuluisassa raiskauskohtauksessa tuli julki.

Viimeinen tango Pariisissa (engl. Last Tango in Paris) on kuvattu mielettömän kauniisti ja Bertoluccin tarinankerronta soljuu eteenpäin taiturimaisesti. Elokuva tarkastelee kiinnostavasti aikakautensa ilmiöitä, kuten seksuaalista vapautumista. Ajankohtaisten teemojen lisäksi taustalla muistellaan ranskalaisen uuden aallon kultakautta Tomin hahmon avulla. Nykypäivästä käsin katsottuna filmin keskeisimmäksi aiheeksi tosin tuntuvat nousevan setämiesten seksifantasiat: Maria Schneiderin hahmoon, tai oikeastaan näyttelijään itseensä, kohdistuva törkyinen väkivalta raivostuttaa.

Vaikka elokuvan lopputulos näyttää valtaosin mestarilliselta, epäeettisten tekotapojen paha jälkimaku on jo mädättänyt koko leffan ja sen onnistumisista nauttiminen tuntuu kiusalliselta. Lopputuloksessa on toki paljon kaunista, myös sellaista, millä ei ole mitään tekemistä Bernardo Bertoluccin ja Marlon Brandon urpoilun kanssa. Esimerkiksi Schneiderin roolisuoritus on onnistunut ja elokuvan miljöö on rakennettu kauniisti. Ilman huijaamista, väkivaltaa ja hyväksikäyttöä Viimeinen tango Pariisissa olisi lähes täyden kympin klassikko, mutta mikä tahansa ei ole sallittua taiteen vuoksi tai sen varjolla.

Pisteytys:
5/10

keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Syyskuun elokuvat 2019

Mid90s
Ohjannut Jonah Hill
USA 2018, 85 min.
Draama
Pääosissa: Sunny Suljic, Na-kel Smith, Olan Prenatt, Lucas Hedges



Komediarooleistaan parhaiten tunnetun Jonah Hillin esikoisohjaus Mid90s vie 1990-luvun skeittarihuumaan. Päähenkilö Stevie (Suljic) on yksinäinen esiteini, joka löytää mieleistään seuraa lähitienoilla rullailevien vanhempien skeittaajien jengistä. Kasvukipuilua käsittelevä kertomus on sympaattinen aitoudessaan ja varsinkin nuoret päätähdet saavat tilaa loistaa.

Pisteytys: 7/10

A Moment in the Reeds
Ohjannut Mikko Mäkelä
Iso-Britannia & Suomi 2017, 108 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Janne Puustinen, Boodi Kabbani, Mika Melender




A Moment in the Reeds taltioi kauniisti jo taakse jääneet valoisat kesäyöt. Elokuva kertoo Pariisissa kirjallisuutta opiskelevasta Leevistä (Puustinen), joka on palannut Suomeen auttamaan isäänsä (Melender) perheen vanhan kesämökin remontoinnissa. Raksa-avuksi on palkattu pakolainen Tareq (Kabbani), ja pian kahden nuorukaisen välillä leiskuu lempi. Herkkä romanssi on kuvattu upeasti ja dialogeissa on aitoutta. Lisäksi elokuva onnistuu puhumaan tasa-arvosta laajastikin, mutta harmillisesti tarinan kaari ei kanna loppuun saakka.

Pisteytys: 7/10

La Tortue Rouge - The Red Turtle
Ohjannut Michael Dudok de Wit
Ranska, Belgia, Japani 2016, 80 min.
Animaatio, Draama, Fantasia
Pääosissa: Emmanuel Garijo, Tom Hudson




La Tortue Rouge kertoo autiosaarelle haaksirikkoutuneesta miehestä, joka törmää naiseksi muuttuvaan kilpikonnaan. Studio Ghiblin & saksalaisen Wild Bunchin rauhallinen animaatio on toteutettu kansainvälisenä yhteistyönä ja tarinakin on sangen yleismaailmallinen allegoria elämästä ja kuolemasta. Animaatio puolestaan vie ajatukset niin belgialaiseen Tinttiin kuin Japaniinkin, taustapinnat tuovat mieleen valtamerten siloittamat kivet. Rauhallinen kertomus on ihan kaunis, mutta turhan kliseinen ja siirappinen valloittaakseen yksinkertaisuudellaan.

Pisteytys: 6/10