 |
| Who's gonna take care of me? |
Studio A24 on viime vuosina päässyt näkyvästi esille useiden valtavirrasta raikkaasti poikkeavien teosten myötä, joista nimekkäimpinä mainittakoon Moonlight (2016), Ex Machina (2015) ja The Lobster (2016). Myös kauhuelokuvien saralla studio on päässyt kunnostautumaan, sillä sen tuottamat filmit poikkeavat mielenkiintoisilla ideoillaan tavanomaisen puuduttavista genrensä edustajista. Päivän elokuvan lisäksi tästä joukosta nostettakoon esille erinomaiset The Vvitch (2015), It Comes at Night (2017) sekä jotakuinkin kauhuksikin laskettava The Killing of a Sacred Deer (2017).
Hereditary - Pahan perintö on ehditty jo julistaa moderniksi klassikoksi ja kauhun kentän uudistajaksi, mutta onko muutos alkanut jo aiemmin?
Hereditary - Pahan perintö on ehditty jo julistaa moderniksi klassikoksi ja kauhun kentän uudistajaksi, mutta onko muutos alkanut jo aiemmin?
Hereditary - Pahan perintö
Ohjannut Ari Aster
USA 2018, 127 min.
Kauhu, Draama, Mysteeri
Pääosissa: Toni Collette, Alex Wolff, Milly Shapiro, Gabriel Byrne
Grahamin perheen isoäiti kuolee ja jättää jälkeensä nipun vaiettuja salaisuuksia. Muut perheenjäsenet jäävät tahoillaan yksin menneisyyden painolastin kanssa. Tiivistunnelmainen Hereditary hyödyntää kauhuleffojen tunnettuja tehosteita, kuten äänimaisemaa, valoja sekä kameran hyytävän hidasta liikettä tai äkkinäisiä hyppysäikäytyksiä. Tuttuja elementtejä käytetään kuitenkin hillitysti ja likipitäen tyylikkäästi, ja niinpä joitakin yllätyksiä ei osaa mitenkään odottaa: tunnelma on onnistuneen piinaava ja kieroutunut.
Hereditaryn koko idea perustuu täydelliseen epävarmuuteen. Perheyksikön ja yhteisön romahtaminen sekä mielenterveyden järkkyminen esitetään nokkelasti tarinana, jonka tyylistä ei ota selvää; näin häkellyttävä turvattomuus ja epätietoisuus luikertelee myös katsojan selkärankaan. Lopputekstien jälkeen olo on hämmentynyt. Oliko tämä karmivaa kauhua vai huvittavaa mustaa komediaa? Mitä tapahtui? Onko lopulta kyse spiritismin jälkiseuraamuksista vai ainoastaan liikaa pajautelleen pojan päiväunesta?
Kokonaisuus on sinällään nerokas, mutta yhä jäytävän epävarmuuden takia Hereditary vaatinee vielä vähän sulattelua ja kenties toisen katsomiskerran. Aika näyttää, muodostuuko teoksesta kuitenkaan jo luvattua klassikkoa ─ ehkäpä elokuva jää vain aikakautenaan keskivertoa paremmaksi (tai ainakin erilaiseksi) kauhuleffaksi. Omaperäisestä tyylistä huolimatta filmissä on myös selkeitä yhtymäkohtia kauhuklassikoihin, ennen kaikkea Rosemaryn painajaiseen (1968). Tähän hätään voidaan toki todeta Hereditaryn olevan varsin onnistunut kokopitkä esikoisohjaus. Kenties Ari Asterin seuraava teos on täysosuma jo ensikatselulla.
Hereditaryn koko idea perustuu täydelliseen epävarmuuteen. Perheyksikön ja yhteisön romahtaminen sekä mielenterveyden järkkyminen esitetään nokkelasti tarinana, jonka tyylistä ei ota selvää; näin häkellyttävä turvattomuus ja epätietoisuus luikertelee myös katsojan selkärankaan. Lopputekstien jälkeen olo on hämmentynyt. Oliko tämä karmivaa kauhua vai huvittavaa mustaa komediaa? Mitä tapahtui? Onko lopulta kyse spiritismin jälkiseuraamuksista vai ainoastaan liikaa pajautelleen pojan päiväunesta?
Kokonaisuus on sinällään nerokas, mutta yhä jäytävän epävarmuuden takia Hereditary vaatinee vielä vähän sulattelua ja kenties toisen katsomiskerran. Aika näyttää, muodostuuko teoksesta kuitenkaan jo luvattua klassikkoa ─ ehkäpä elokuva jää vain aikakautenaan keskivertoa paremmaksi (tai ainakin erilaiseksi) kauhuleffaksi. Omaperäisestä tyylistä huolimatta filmissä on myös selkeitä yhtymäkohtia kauhuklassikoihin, ennen kaikkea Rosemaryn painajaiseen (1968). Tähän hätään voidaan toki todeta Hereditaryn olevan varsin onnistunut kokopitkä esikoisohjaus. Kenties Ari Asterin seuraava teos on täysosuma jo ensikatselulla.
edit: 1001-listan mukainen uusinta-arvio täällä.
Pisteytys: 7/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti