Amour - Rakkaus (2012)

Ohjannut Michael Haneke

Itävalta, Ranska & Saksa 2012, 127 min.

Draama

Pääosissa: Jean-Louis Trintignant, Emmanuelle Riva, Isabelle Huppert

Things will go on, and then one day it will all be over.

Georges (Trintignant) ja Anne (Riva) ovat vanha aviopari, joiden elämän täyttää musiikki. Aktiiviset eläkevuodet ovat yllättäen ohi, kun Anne sairastuu. Parannuskeinoa ei löydy, joten hiljalleen halvaantuva ja maailmasta etääntyvä Anne joutuu miehensä hoivattavaksi. Itsenäisyyden menettäminen tuo surua ja vihaa, mutta rakkaus ei hievahda mihinkään.

Vähäeleinen, arkisen koskettava draama elämän ehtoosta. Georgesin ja Annen tarina on ollut pitkä, mutta loppu tulee silti yllättäen. Se tuo katsojallekin muistutuksen kaiken päättymisen vääjäämättömyydestä: kuinka suhtautua, kun hetki koittaa? Kuolemaan ja hyvästeihin liittyvä suru leijailee paksuna sumuna kaiken yllä, mutta kuten elokuvan nimikin osoittaa, tarinassa on pitkälti kyse rakkaudesta, silloinkin, kun vaikeudet koettelevat.

Kultaisella palmulla palkittu Rakkaus oli valtaisa arvostelumenestys. Rakkauden ja kuoleman teemat ovat suuria, mutta mikäpä ne tavoittaisi paremmin kuin tällainen tuiki tavallinen tarina vanhasta avioparista. Itse kertomuksen täydentävät loistavat näyttelijät, joista varsinkin Emmanuelle Rivan rooli on täynnä tunnetta: lempeyttä, kujeilevuutta, suuttumusta, pelkoa. Rakkaus on ehkäpä Michael Haneken tasapainoisin ja paras elokuva, jossa jokainen hetki on tarkkaan harkittu ja haikean kaunis.

Pisteytys: 9/10

Trois couleurs: Rouge ─ Kolme väriä: Punainen (1994)

Ohjannut Krzysztof Kieslowski

Ranska, Puola & Sveitsi 1994, 99 min.

Draama

Pääosissa: Irène Jacob, Jean-Louis Trintignant

I feel something important is happening around me.

 

Mallina työskentelevä Valentine (Jacob) tutustuu sattuman kaupalla eläköityneeseen tuomariin (Trintignant). Välinpitämätön ensikohtaaminen johtaa kuitenkin syvempään tuttavuuteen, sillä naapureitaan vakoileva tuomari ryhtyy avautumaan Valentinelle elämästään. Ystävyys voi löytyä yllättävistä paikoista ─ väritrilogian päätösosa valaa uskoa ihmisyyteen ja kanssakulkijoihin.

 

Kolme väriä: Punainen (engl. Three Colours: Red) jäi Krzysztof Kieslowskin viimeiseksi varsinaiseksi elokuvaohjaukseksi. Ohjaaja on kaiketi käsikirjoittanut itseään tuomarin hahmoon, jonka viimeiset tunnustukset ja opetukset elokuvassa kuullaan. Trikolori-sarja alkoi edellisvuonna teoksella Sininen (1993), jonka melankolisesta sävystä on Punaisessakin jäljellä kaikuja. Elokuvan kauniina teemana on veljeys eli yhteys toisiin ihmisiin. Toiveikas tarina on toteutettu kauniisti, vaikka jokin Punaisen (ja ylipäätään Kieslowskin) naiskuvassa minua hiertää.

 

Erinomaisesti menestyneen ja suitsutetun väritrilogian on usein katsottu huipentuvan Punaiseen, joka kiistämättä solmii kolmen elokuvan langat taitavasti yhteen. Jokainen elokuvista toimii myös itsenäisenä teoksenaan, eikä elokuva siten vaadi aiempien osien katsomista. Kokonaisuus on kuitenkin hienompi kuin mikään yksittäinen sarjan osa. Punainen oli ehdolla palkintogaaloissa, niin Oscareissa, Baftoissa kuin Cannesissakin, mutta suurimmat pystit jäivät saamatta. Maine on siitä huolimatta kantanut elokuvan ja koko trilogian pitkälle.

 

Pisteytys: 7/10

Ma nuit chez Maud - Yöni Maudin luona (1969)

Ohjannut Éric Rohmer

Ranska 1969, 105 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Jean-Louis Trintignant, Françoise Fabian, Antoine Vitez

Do you really want my life story?

Eräänä joulupäivänä Jean-Louis (Trintignant) päätyy viettämään iltaa vanhan toverinsa (Vitez) ja tämän ystävän Maudin (Fabian) kanssa. Syttyy polveileva keskustelu, jossa käsitellään uskontoa, moraalia, rakkautta ja todennäköisyyksiä. Maudin ja Jean-Louisin yö venyy pitkälle, ja lyhyessä ajassa koetaan älyllisesti kiihkeä suhde. Todellinen rakkaus odottaa kuitenkin toisaalla.

Yöni Maudin kanssa (engl. My Nights at Maud's) on neljäs osa Éric Rohmerin (1920─2010) kuusiosaisessa moraalielokuvien sarjassa. Päähenkilö Jean-Louis on Rohmerin tapaan uskoltaan katolinen ja moraalia arvostava mies, mutta suo itselleen myönnytyksiä tiukasta kurista ja nuhteesta. Maude puolestaan on vapaa-ajattelija, uskonnoton ja eronnut nainen. Kohtelias, avoimen kiinnostunut ja toista kunnioittava kohtaaminen liikuttaa jotain molempien osapuolien sisällä.

 

Tyylikäs uuden aallon teos on Rohmerin tunnetuimpia, ja se oli ehdokkaana Kultaisen palmun ja kahden Oscarinkin saajaksi. Kriitikoiden myötä-äänien lisäksi teos valloitti yleisöt, vaikka rauhallinen tarina on sangen kaukana tyypillisestä Hollywood-henkisestä hittifilmistä. Verkkaisesti etenevässä teoksessa avainasemassa ovat polveilevat keskustelut ja niiden takana syttyvät ajatukset, eivät niinkään tapahtumat ja teot. Dramaturginen rakenne on silti kiinnostava ja tunnelma on kohdillaan: tuntuu, kuin istuisi itsekin iltaa Jean-Louisin seurassa. Keskustelu voi rönsytä minne tahansa, savukkeet syttyvät ja lasit täyttyvät, eikä mihinkään ole kiire. Yöksikin voisi jäädä.

Pisteytys:

8/10

Il conformista - Fasisti (1970)

Ohjannut Bernardo Bertolucci
Italia, Ranska & Länsi-Saksa 1970, 113 min.
Draama
Pääosissa: Jean-Louis Trintignant, Stefania Sandrelli, Gastone Moschin

After all, what have I done? My duty.

Fasismi valtaa alaa 1930-luvun Euroopassa. Aatteen palo ei sytytä Marceloa (Trintignant), mutta yhteiskuntaan sopeutuaakseen hän ryhtyy salamurhaajaksi. Elokuvan nykyhetki sijoittuu yhteen automatkaan, mutta suurin osa tarinasta koostuu takautumista, muistoista, joita Marcelo pohtii matkan aikana. Mikä menneisyyden tapahtuma johti tähän kaikkeen? Elokuvan lopussa siirrytään vielä hetkeksi tulevaisuuteen, jolloin Mussolinin fasismi lopulta romahtaa.

Päähenkilö Marcelo on alkuperäisnimen mukaisesti konformisti, mukautuja, mutta suomennos on rohkeasti nimennyt hänet suorasukaisesti fasistiksi. Hyytävää teemaa on kiinnostavaa pohdiskella hieman nykypäivänkin termein: onko Marcelo siis "tolkun ihminen"? Jos kuitenkin palataan elokuvan ilmestymisen ajankohtaan, Fasisti tuntuu tekevän tiliä menneisyyden kanssa. Kun 1960-luvulle jääneet suuret kapinat ovat takanapäin, mitä tapahtuu seuraavaksi? Miten uuteen sopeudutaan?

Fasisti on usein mainittu yhdeksi Bernardo Bertoluccin parhaimmista teoksista, ja sitä se taatusti onkin. Monikerroksinen tarina on niin täynnä merkityksiä ja eri osasia, että sen ymmärtämiseen ei yksi katselukerta riitä mitenkään. Edellä mainittujen teemojen lisäksi elokuvaa voisi tarkastella ainakin marxilaisten tai freudilaisten lasien läpi ja löytää taas uusia tulkintoja. Elokuva paranee taatusti uusilla katselukerroilla. Visuaalisuus viehättää jo ensinäkemältä, vaikka tarina jääkin vielä osin mysteeriksi.

Pisteytys:
8/10