maanantai 30. huhtikuuta 2018

Psycho - Psyko (1960)

Ohjannut Alfred Hitchcock
USA 1960,  109 min.
Kauhu, Mysteeri, Trilleri
Pääosissa: Anthony Perkins, Janet Leigh, John Gavin, Vera Miles

We all go a little mad sometimes. Haven't you?
Marion Crane (Leigh) viettää kuumaa kesäpäivää miesystävänsä Sam Loomisin (Gavin) seurassa, mutta pariskunnan onnea varjostaa heikko taloustilanne. Vielä samana päivänä tilaisuus tekee Marionista varkaan ja 40 000 dollaria mukanaan hän ajaa pakoon kaupungista pelko kintereillään. Yön tullessa rankkasade johdattaa Marionin pysähtymään hiljaiseen motelliin, jossa vieras otetaan vastaan ristiriitaisissa tunnelmissa.

Alfred Hitchcockin kenties tunnetuin teos Psyko yhdistää ohjaajan aiemmalta uralta tutuksi tulleita aiheita aina freudilaisesta mielentulkinnasta lähes täydelliseen rikokseen. Kuvaus, leikkaus ja erilaiset efektit nivoutuvat mestarilliseksi tirkistelyfantasiaksi, jossa katsoja vuoroin seuraa kauhutöitä turvallisen välimatkan päästä ja välillä miltei liian lähellä ─ suihkussa heiluva veitsi pettää katsojan odotukset ja on lävistää valkokankaan. Pelkoa ei voi enää ennakoida ja katsoja on haavoittuvaisempi kuin koskaan aiemmin.

Ikoninen kauhuklassikko Psyko lienee perin juurin tuttu useimmille, mutta kauhuklassikko on piinaavan jännittävä kerta toisensa jälkeen eikä sen analysoinnista saa tarpeekseen. Elokuvaa katsoessa on myös hauska tarkastella sitä, miten uraauurtavan Psykon ideat ovat juurtuneet tiukasti myöhempien vuosikymmenten populaarikulttuuriin ja eritoten slasher-kauhuun. Ainoastaan uransa huipulla oleva Hitchcock saattoi vuonna 1960 tuoda suuren yleisön eteen tällaisen määrän alastomuutta, verta ja muita paheita, joutumatta kuitenkaan sensuurirovioille. Psyko määritti suunnan uudelleen.

Pisteytys:
10/10

tiistai 24. huhtikuuta 2018

Black Sunday - Paholaisen naamio (1960)

Ohjannut Mario Bava
Italia 1960, 87 min.
Kauhu
Pääosissa: Barbara Steele, John Richardson, Andrea Checchi

You too can feel the joy and happiness of hating!
1630-luvun Moldaviassa, nykyisen Romanian seuduilla, noita Asa Vajda (Steele) kidutetaan hengiltä. Viime hetkillään Vadja kiroaa murhaajansa Saatanan nimeen, eikä uhkaus lopulta jää täysin toteutumatta... Kaksi vuosisataa myöhemmin tohtori Thomas Kruvajan (Checchi) matkustaa läpi Moldavian assistenttinsa Andre Gorobecin (Richardson) kanssa. Kaksikko löytää sattumalta Vajdan kuolinnaamion, jonka tutkimisella on kohtalokkaat seuraukset ─ noitajahti alkaa jälleen.

Monilla nimillä tunnettu Paholaisen naamio (La maschera del demonio, engl. myös The Mask of Satan, Revenge of the Vampire) on italokauhun jyhkeä klassikko. Elokuva on saanut vaikutteita Nosferatun (1922) ja Draculan (1931) goottitunnelmista: matkan varrella nähdään suunnilleen kaikki mahdolliset lajityypin kliseet aina huojuvista haarniskoista hautausmaihin ja synkän metsän läpi kiitäviin kärryihin. Jopa hellyyttävän kliseiseltä tuntuva Paholaisen naamio näyttäytyy osin tahattoman koomisena, mutta aidosti kauniita ja puistattaviakin elementtejä on mukana. Maininnan arvoinen on eritoten Barbara Steelen ikoninen kaksoisrooli, joka tuo jo hieman mieleen Manaajan (1973). Ilmestyessään elokuva oli suorastaan poikkeuksellisen groteski, mikä arvatenkin johti jokusiin esityskieltoihin. Sensuuriyrityksistä huolimatta Paholaisen naamio oli yleisömenestys ja myöhempi maine oli taattu.

Paholaisen naamio ilmestyi kiinnostavaan aikaan, sillä samana vuonna ensi-iltaan tuli myös kauhugenren mullistanut Psyko (1960). Kun massamurhaajaleffoista ja slasherista tuli valtavirtaa, väräjävien kynttilänliekkien varjossa lausutut vanhat kiroukset jäivät auttamatta toiseksi. Toki goottikauhua on tehty sittemminkin, eritoten lajin parissa on puuhastellut Tim Burton ─ joskin ainakin allekirjoittaneen mielestä sangen laihoin tuloksin. Tämä kauhun alalaji tosin ei varsinaisesti ole suosikkityylini, joten edes Paholaisen naamion kaltainen genreklassikko ei innosta suunnattomasti. Mutta mikäli esimerkiksi Burtonin Päätön ratsumies (1999) kolahtaa, Paholaisen naamiosta nauttii taatusti.

Pisteytys:
7/10

maanantai 23. huhtikuuta 2018

L'Avventura - Seikkailu (1960)

Ohjannut Michelangelo Antonioni
Italia & Ranska 1960, 143 min.
Draama, Mysteeri
Pääosissa: Monica Vitti, Gabriele Ferzetti, Lea Massari

Why, why, why?
Michelangelo Antonionin (1912─2007) palkitussa draamassa joukko ystävyksiä lähtee kohtalokkaalle purjehdusretkelle. Karussa Välimeren saaristomaisemassa yksi joukosta (Massari) katoaa kuin tuhka tuuleen riideltyään miesystävänsä Sandron (Ferzetti) kanssa. Tuloksettomien etsintöjen jatkuessa Sandro ja kadonneen Annan ystävä Claudia (Vitti) lähestyvät toisiaan.

Varsin yksinkertaisesta juonestaan huolimatta Seikkailun teema on arvattavan monivivahteinen ja hieman vaikeasti avautuva. Selkeimpänä punaisena lankana on yksinäisyys: jokainen päähenkilöistä tuntuu jatkuvasti olevan joko oman tilan tarpeessa tai ajelehtivan syvällä omissa ajatuksissaan, toisaalta ajoittain yksinäisyys voi myös olla kutsumaton vieras. Yksinäisyyden käsittely toistui myös Antoinionin kahdessa seuraavassakin elokuvassa (1961) ja Kuumetta (1962), jotka niin ikään löytyvät 1001-listalta.

Seikkailu on rytmiltään viipyilevän hidastempoinen kertomus, mikä toki kauniissa maisemissa ei ole laisinkaan pahitteeksi. Tapahtumia ei lopulta ole paljoa ja suuri osa kohtauksista kuvaa pitkällisesti arkista ajelehtimista. Rauhalliseen rytmiin ei kuitenkaan voi täysin tuudittua, sillä hidas tarina saattaa yllättäen ottaa aimo loikan eteenpäin. Dramaturgisen rakenteensa puolesta Seikkailu on uraauurtavan moderni ja verrattoman mielenkiintoinen teos, vaikka kokeellisen pohdiskeleva kerrontatapa vaatiikin katsojalta hieman avarakatseisuutta ja kärsivällisyyttä.

Pisteytys:
8/10

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Hiroshima mon amour - Hiroshima, rakastettuni (1959)

Ohjannut Alain Resnais
Ranska & Japani 1959, 90 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Emmanuelle Riva, Eiji Okada

I was so young once!
Ranskalainen näyttelijä Elle (Riva) ja japanilainen arkkitehti Lui (Okada) kokevat kiihkeän romanssin Hiroshimassa. Lyhyen yhdessäolonsa aikana pari ehtii rakastaa syvästi, ja Elle avaa Luille menneisyytensä kipeimmät haavat. Sodan vuosista on kulunut jo yli vuosikymmen, mutta sen jättämät jäljet eivät suinkaan ole haihtuneet.

Hiroshima, rakastettuni on lyhytdokumenttien parissa uransa aloittaneen Alain Resnais'n (1922─2014) ensimmäinen kokopitkä fiktio. Uuden aallon omakohtaista auteur-tyyliä henkivä kuvakieli ilmenee elokuvassa dokumentaarisuuden ja poetiikan yhteensulautumana. Vaikka Hiroshima, rakastettuni onkin fiktiivinen kertomus, yhtäläisyyksiä ainakin ohjaajan kuuluisaan lyhytdokumenttiin Yö ja usva (1955) on selkeästi havaittavissa. Sotatraumojen ohella kertomus on riipaiseva myös mahdottomien romanssien tarinana, ja elokuva itsekin viittaa aiheen kuuluisaan klassikkoon Casablancaan (1942).

Sodan, rauhan ja muistojen tematiikkaa poeettisesti käsittelevä Hiroshima, rakastettuni on lähes unenomainen häivähdys paikoin karunkin todellisuuden reunamilla. Kerrontatapa on nerokas, aihe koskettava ja eritoten Emmanuelle Riva tekee taatusti lähtemättömän vaikutuksen. Omalaatuinen teos hurmasi jo ilmestymisvuonnaan, ja se kisasi niin Kultaisesta palmusta kuin Oscaristakin. Hiroshima, rakastettuni nosti Resnais'n yhdeksi ranskalaisen uuden aallon kärkinimistä, vaikka hän lukeutui suunnan ydinryhmän sijaan pikemminkin sen vasemman laidan edustajaksi. Tuottoisa ura elokuvien parissa jatkui aina 2010-luvulle saakka, joskin suurimmat menestykset jäivät uran alkuvuosille.

Pisteytys:
9/10

torstai 19. huhtikuuta 2018

Floating Weeds - Kiertolaiset (1959)

Ohjannut Yasujirô Ozu
Japani 1959, 119 min.
Draama
Pääosissa: Ganjirō Nakamura, Machiko Kyō, Hiroshi Kawaguchi

They don't bite at all, uncle.
Teatteriseurue saapuu idylliseen kalastajakylään helteisenä kesäpäivänä. Kokoonpanon esittämät perinteiset näytelmät muistetaan vielä yli vuosikymmenen takaiselta aiemmalta vierailulta, mutta nyt näytelmät ovat jo aikansa eläneitä. Vaikka esitykset eivät saa menestystä, teatteriväki viihtyy kylässä pitkään. Seurueen johtaja Komajuro (Nakamura) tahtoo nimittäin viettää aikaa entisen heilansa ja poikansa Kiyoshin (Kawaguchi) kanssa, joka tosin luulee miestä sedäkseen. Tapaamiset saavat Komajuron rakastajattaren Sumikon (Kyō) mustasukkaiseksi, ja niinpä hajoavan teatteriseurueen ohella myös erikoisen perheen suhteet tulevat muuttumaan.

Kiertolaiset (Ukigusa) on uusintafilmatisointi Yasujirô Ozun (1903─1963) aiemmasta elokuvasta Ugikusa monotari (1934). En ole nähnyt alkuperäisteosta, mutta ymmärtääkseni tämä uudempi versio on tunnelmaltaan lempeämpi. Vaikka elokuva käsittelee raskaitakin teemoja, sen pohjavire on kuitenkin hempeä ja arkisuudessaan viehättävä ─ tarinaa ja rauhallista tunnelmointia ei voi olla seuraamatta pieni hymynkare suupielessä. Täysin staattisena paikallaan pysyvän kameran luomat kuvat ovat nekin yksinkertaisuudessaan täydellisen kauniita.

Temaattisesti Kiertolaiset käsittelee elämän jatkuvaa muuttumista ja uusiutumista; ainoa vaihtoehto on tietenkin vain mennä eteenpäin. Läpi elokuvan mukana kulkee tunne hyvästijättöjen ainaisesta haikeudesta, ovathan päähenkilöt saapumassa kukin omaan tienristeykseensä etsimään uutta polkua kuljettavaksi. Jopa helteisen kesäpäivän luoma tunnelma on pysähtyneen odottava, samalla raukea ja äärimmilleen virittynyt. Lopulta tietenkin sataa ja ilma puhdistuu, ja uuteen astuminen on jälleen mahdollista.

Pisteytys:
10/10

maanantai 16. huhtikuuta 2018

North by Northwest - Vaarallinen romanssi (1959)

Ohjannut Alfred Hitchcock
USA 1959, 136 min.
Seikkailu, Mysteeri, Trilleri
Pääosissa: Cary Grant, Eva Marie Saint, James Mason

You gentlemen aren't really trying to kill my son, are you?
Roger Thornhill (Grant) viettää tyyten tavallista mainosmiehen elämää, kunnes salaperäiset kovanaamat erehtyvät luulemaan häntä agentti George Kaplaniksi. Thornhill onnistuu pakenemaan virkavallan huomaan, mutta toki vihollisvakoojiksi paljastuneet mysteerimiehet osaavat peitellä jälkensä mitä kieroimmalla tavalla. Lopulta Thornhill päätyy pakenemaan sekä Philip Vandammin (Mason) luotsaamaa vakoojaorganisaatiota että Yhdysvaltain poliisia murhasta epäiltynä. Ja kuka onkaan viehättävä Eve Kendall (Saint), joka yllättäen auttaa henkensä kaupalla pakenevan Thornhillin turvaan?

Alfred Hitchcockin uran huippuaikaan osuva Vaarallinen romanssi on jälleen kerran mestarillinen yhteenveto ohjaajan urallaan kehittämistä ideoista. Juonen kannalta keskeisin on väärän miehen teema (vrt. esim. Väärä mies, 1956), eikä lukemattomia Hitchcockin tavaramerkiksi muodostuneita yksityiskohtia sivuuteta: mukana ovat niin ohjaajan cameo, MacGuffin kuin hienoinen äiti-teemakin. Elokuvassa on myös paljon samaa kuin edellisvuonna ilmestyneessä Vertigossa (1958), mutta tällä kertaa tunnelma on huomattavasti kevyempi ja viihteellisempi.

Vaarallinen romanssi ennakoi voimakkaasti James Bondin marssia valkokankaille, ja onpa sitä myös joskus kutsuttu ensimmäiseksi Bond-elokuvaksi. Ian Flemingin teokset olivat jo löytäneet lukijakuntansa, ja ensimmäinen elokuva Tohtori No tuli ensi-iltaan vuonna 1962. Cary Grant 007:n esikuvana on aivan kuin Bond itse, joskin tässä elokuvassa hän joutuu agentiksi tahtomattaan. Samaa Bond-charmia Grant esitteli jo aiemmassa Hitchcock-jännärissään Notorious - kohtalon avain (1946). Vaarallinen romanssi ei yksin vaikuttanut suuresti Bond-elokuviin, vaan sille ovat velkaa myös lukemattomat toiminnantäyteiset jännärit aina Die Hardista (1988) Mission: Impossibleen (1996). Modernimpien actionpaukkujen ääreltä on miellyttävää välillä palata upeasti rakennetun, tyylikkään jännitysviihteen äärelle, sillä sitä Vaarallinen romanssi todella on.

Pisteytys:
10/10

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Anatomy of a Murder - Erään murhan anatomia (1959)

Ohjannut Otto Preminger
USA 1959, 160 min.
Rikos, Draama, Mysteeri
Pääosissa: James Stewart, Lee Remick, Arthur O'Connell, Ben Gazzara

Panties, your honor.
Paul Biegler (Stewart) on pikkukaupungin asianajaja, jonka ura tosin on kääntynyt laskusuuntaan jo aikapäiviä sitten. Hieman yllättäen Bieglerille tarjotaan murhajuttua, johon hän päättää tarttua kaikella tarmollaan. Bieglerin asiakas on murhasta syytetty luutnantti Frederick Manion (Gazzara), joka on ampunut vaimonsa (Remick) raiskaajan. Manion ei tosin muista murhatapahtumista mitään, eikä raiskauksestakaan tunnu löytyvän pitäviä todisteita. Mitä todella tapahtui ja millaisen tuomion Manion ansaitsee?

John D. Voelkerin samannimiseen romaaniin (1958) perustuvan Erään murhan anatomian tarina on saanut innoituksensa todellisista rikosjutuista, Voelker nimittäin toimi leipätyökseen juristina. Eipä siis ole ihme, että asiantunteva pohjateksti vaikuttaa valkokankaallakin erityisen realistiselta tosielämän jännitysnäytelmältä. Erään murhan anatomia on kasvanut yhdeksi kaikkien aikojen oikeussalidraamoista; yhäkin elokuva herättää ajatuksia yhdysvaltalaisen oikeusjärjestelmän toimivuudesta niin hyvässä kuin pahassakin. Ilmestyessään elokuva menestyi mainiosti, vaikka tietenkin joitain aikalaisia raisu kielenkäyttö pöyristyttikin. Raiskaus- ja alusvaatepuheistaan huolimatta Erään murhan anatomia tienasi seitsemän Oscar-ehdokkuutta, joskaan ei yhtään voittoa.

Otto Preminger (1905─1986) oli ehtinyt rikkoa tabuja jo esimerkiksi toisessakin rikosdraamassaan Kultainen käsivarsi (1955). Jälkeenpäin arvioiden vanhentuneiden moraalinvartijoiden horjuttaminen ja haastaminen tosin suorastaan istui ajan henkeen. Samaten nykypäivästä katsoen Erään murhan anatomia ei välttämättä vaikuta kovin radikaalilta, vaan monin tavoin varsin perinteiseltä Hollywood-draamalta. Tietyt piirteet toki erottavat sen massasta, maininnan arvoisia ovat ainakin Duke Ellingtonin hieno jazz-score sekä jo ensinäkemältä kiinnostuksen herättävät, nokkelasti käsikirjoitetut hahmot. En aivan osaa päättää, mitä mieltä olisin tarinan nopeasta loppuratkaisusta, joskaan en välttämättä osaisi päättää kertomusta toisinkaan. Samaten elokuvan kesto tuntuu yhtäältä hieman ylimitoitetulta, mutta eipä siinä ole mitään ylimääräistäkään!

Pisteytys:
8/10

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Black Orpheus - Musta Orfeus (1959)

Ohjannut Marcel Camus
Brasilia, Ranska & Italia 1959, 100 min.
Draama, Fantasia, Musikaali, Romantiikka
Pääosissa: Breno Mello, Marpessa Dawn

Samba!
Antiikin taruissa Orfeus ja Eurydike ovat rakastavaiset, joiden lempi päättyy traagisella tavalla. Käärmeenpuremaan menehtyvä Eurydike siirtyy manalan majoille, josta surun murtama Orfeus palaa häntä hakemaan. Apollonin lyyralla jumalaisia säveliä soittava Orfeus luulee hetkeksi saavansa rakkaansa takaisin soittotaitonsa avulla, mutta hän kuitenkin menettää Eurydiken pian uudelleen. Marcel Camusin elokuvasovituksessa tuttu taru on siirretty Rio de Janeiron slummikortteleihin. Sambakarnevaalin tahtiin tanssivassa kaupungissa kitaristi-tanssija Orfeus (Mello) ja kuolemaa pakeneva Eurydike (Dawn) tapaavat ja rakastuvat, mutta kolmiodraama ja Eurydiken vainoaja uhkaavat päättää lemmen ennen aikojaan.

Realismia ja fantasiaa saumattomasti yhdistelevä Musta Orfeus (Orfeu Negro) syntyi neorealistiseen tyyliin minimibudjetilla ja amatöörinäyttelijöiden voimin. Köyhään yhteisöön sijoitettu elokuva on lähtökohdiltaan arkinen, mutta sambakarnevaalin juhlahumu sopii symbolisesti täyttä tarua olevaan pohjatarinaan: karnevaali vie slummikorttelit hetkeksi jumalten vuorten yltäkylläisiin pitoihin. Kiihkeän huumaava samba sykkii tietenkin lähes tauotta läpi elokuvan, ja lopussa kuullaan myös voodoo-sävyjä saavia mystisiä rytmejä.

Elokuvahistoriaan Musta Orfeus on jäänyt harvinaislaatuisella kolmoisvoitollaan. Elokuva palkittiin Kultaisella palmulla sekä parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla ja Golden Globella. Suosiota selittänee upean tarinan, kerronnan ja musiikin ohella myös karnevaalin väriloisto ja eksotiikka ─ elettiinhän aikaa ennen kaukomatkojen yleistymistä, puhumattakaan väritelevisiosta, internetistä tai muusta nykypäivän kuvatulvasta. Mustan Orfeuksen menestys ja edellämainittu eksotiikka siivittivät osaltaan bossa novan menestystä 1960-luvulla. Elokuvassa kuullaan jokusia pakahduttavan kauniita bossa nova -rytmejä, joita säveltämässä oli muun muassa lajityypin grand old man Antônio Carlos Jobim. Jobimin tunnetuin, upea sävellys Garota de Ipanema (1962) lienee tuttu useimmille ainakin The Girl from Ipanema -versiona. Mustan Orfeuksen herkimmät sävelmät ovat varsin samankaltaisia, niinpä samban, jazzin ja bossa novan ystäville elokuva on taattu nautinto.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Shadows - Varjoja (1959)

Ohjannut John Cassavetes
USA 1959, 87 min.
Draama
Pääosissa: Lelia Goldoni, Ben Carruthers, Tom Reese

What happens now?
New Yorkiin sijoittuva Varjoja kuvaa beatnik-nuorison edesottamuksia suurkaupungin sydämessä. Päähenkilöinä nähdään kolme värillistä sisarusta, ja niinpä levottoman nuoruuden ohella myös roturistiriidat nousevat elokuvan keskeiseksi teemaksi. Juonta on turha yrittää selvittää tarkemmin, sillä kertomuksella sinällään ei ole kokonaisuuden kannalta suurta merkitystä.

Tarinan päämäärättömyys tekee elokuvasta aluksi hieman raskaan seurata, mutta kun päästää mielensä vaeltelemaan vapaasti, kuvat, hahmot ja huumaava jazz tempaavat mukaansa. Varjoja on mielenkiintoinen eritoten näyttelijöiden ja kuvauksen kokeellisuuden vuoksi: kamera pysyttelee improvisoivien näyttelijöiden tuntumassa, mutta taltioi myös New Yorkin sammumattoman sykkeen. Varjoja kuvaa kiehtovasti kapinallisen ja kokeellisen beat-sukupolven vapautumista vanhoista kahleista.

Indie-elokuvien edelläkävijä John Cassavetesin (1929─1989) esikoisteos Varjoja sai alkusysäyksensä teatterikoulussa virinneestä keskustelusta. Nuorten ja innokkaiden elokuvantekijöiden inspiraatio kasvoi kokeelliseksi elokuvaksi, joka toteutettiin parissa viikossa minimibudjetilla ja tietenkin ilman kuvauslupia. Euroopassa elokuva otettiin vastaan suurella mielenkiinnolla, Yhdysvalloissa vastaanotto oli maltillisempi. Cassavetesin omalaatuinen visio kuitenkin noteerattiin, ja vuosikymmenen vaihduttua hän jo loi uraa Hollywoodissa. Cassavetesista ei silti tullut suurten studioiden kiiltokuvapoikaa, vaan hän piti kiinni vaihtoehtoisesta tyylistään ja pidättäytyi mieluummin pienempien independent-tuotantojen parissa. Resepti takasi menestyksen: 1001-listallakin on vielä luvassa kolme Cassavetesin elokuvaa 1960─1970-luvuilta.

Pisteytys:
8/10

perjantai 6. huhtikuuta 2018

The 400 Blows - 400 kepposta (1959)

Ohjannut François Truffaut
Ranska 1959, 99 min.
Draama
Pääosissa: Jean-Pierre Léaud, Albert Rémy, Claire Maurier

I've got to disappear.
François Truffaut'n (1932─1984) ensimmäinen kokopitkä ohjaustyö 400 kepposta (Les quatre cents coups) on saanut innoituksensa auteur-ohjaajan omasta lapsuudesta. Elokuvan päähenkilö on pariisilainen poika Antoine Doinel (Léaud), joka jää vaille aikuisten läsnäoloa ja välittämistä sekä koulussa että kotonaan. Olosuhteet ajavat laiminlyödyn pojan pahoille teille, mutta ymmärryksen sijaan varhaisnuoruutensa kanssa kipuileva Antoine-parka saa osakseen ainoastaan keppiä.

400 kepposta on ranskalaisen uuden aallon ensimmäisiä ja ikonisimpia teoksia, onpa se taidettu toisinaan määritellä myös koko suunnan avauselokuvaksi. Ekspressionismin, italialaisen neorealismin ja eri aikojen modernistien perintöä hyödyntävä suuntaus toi valkokankaille 1960-luvun urbaanin nuoruuden realistisella ja ohjaajien omakohtaisella otteella ilmaistuna. Uudet aallot kohahtivat pian myös monien muiden maiden elokuvapiireihin ja muokkasivat filmikulttuuria uuteen uskoon.

Erinomaisesti menestynyt 400 kepposta teki Truffautista kertaheitolla tunnetun ohjaajan aina Yhdysvalloissa asti, sillä elokuva sai peräti Oscar-ehdokkuuden käsikirjoituksestaan. Sittemmin ohjaajan alter-egoksikin kutsutun hahmon Antoine Doinelin tarina sai jatkoa kolmessa kokopitkässä elokuvassa ja muutamassa lyhyemmässä pätkässä. Siinä missä nuorison vuosikymmenen kynnyksellä ilmestynyt 400 kepposta oli aikanaan mullistava elokuva ja menestys, järisyttävä elämys se oli myös silloin 2000-luvun alussa, kun näin teoksen ensimmäistä kertaa. Yhäkin 400 kepposta tekee rosoisessa kauneudessaan lähtemättömän vaikutuksen jokaisella katselukerralla.

Pisteytys:
10/10

keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Eyes Without a Face - Silmät ilman kasvoja (1959)

Ohjannut Georges Franju
Ranska & Italia 1959, 90 min.
Kauhu, Rikos, Draama
Pääosissa: Pierre Brasseur, Alida Valli, Edith Scob

She's happy this time.
Menestynyt kirurgi-professori Génessier (Brasseur) lavastaa oman tyttärensä kuoleman. Todellisuudessa tytär Christiane (Scob) piileskelee isänsä kartanossa, samaan aikaan kun isä ja hänen rakastajansa Louise (Valli) sieppaavat nuoria tyttöjä raa'asti leikeltäviksi. Christianen kasvot ovat nimittäin tuhoutuneet auto-onnettomuudessa, ja määrätietoinen kirurgi-isä on päättänyt luoda tyttärelleen sekä uudet kasvot että uuden identiteetin.

Unenomainen Silmät ilman kasvoja (Les yeux sans visage) tuo mieleen Georges Clouzot'n jännityselokuvat, erityisesti Pirulliset (1955). Ote on kuitenkin herkempi ja runollisempi. Georges Franjun mestariteos tavoittaa huikealla tavalla yhtäaikaisen kauneuden ja kauheuden ─ välillä tekisi mieli katsoa toisaalle, mutta kuitenkaan elokuvasta ei halua menettää hetkeäkään. Kerronta on vihjailevaa, hienoisesti symbolista ja ennen kaikkea mielikuvitusta kutkuttavaa. Mikä professori on todella miehiään, entä mitä hänen vaimolleen on tapahtunut?

Silmät ilman kasvoja valmistui vuonna 1959, mutta sen ensi-ilta osui vasta vuoden 1960 puolelle. Näin ollen ilmestymisajankohdasta löytyy kahta tietoa, mutta käytettäköön tässä nyt 1001-listaa mukaillen elokuvan valmistumisvuotta. Ilmestyttyään elokuva aiheutti poikkeavan näyttävässä brutaaliudessaan kauhua niin katsojissa kuin kriitikoissakin, eikä täysin positiivisella tavalla. Suomessa Valtion elokuvatarkastamossa pöyristyttiin siinä määrin, että Silmät ilman kasvoja kiellettiin aluksi kokonaan. Ensimmäinen televisiointi sai odottaa aina vuoteen 2013, jolloin katsoin elokuvan ensimmäistä kertaa (ks. silloinen arvio tästä). Kulttimaine ja arvostus toki ovat kasvaneet ajan kanssa. Sittemmin Silmät ilman kasvoja on vaikuttanut varsin selkeästi ainakin Pedro Almodóvarin hienoon trilleriin Iho jossa elän (2011).

Pisteytys:
9/10

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Maaliskuun elokuvat 2018

Mudbound
Ohjannut Dee Rees
USA 2017, 134 min.
Draama, Historia, Sota
Pääosissa: Carey Mulligan, Jason Clarke, Garrett Hedlund, Jason Mitchell



Sodasta palaavat Ronsel Jackson (Mitchell) ja Jamie McAllen (Hedlund) yrittävät sopeutua arkeen Missisippin mutaisilla maatiloilla, mutta Yhdysvalloissa vellova rasismi ja maailmalla hankitut sotatraumat eivät päästä otteestaan. Mudbound jatkaa esimerkiksi Jättiläisen (1956) viitoittamalla sukupolvidraaman tiellä, mutta rikkaiden unelmaelämän sijaan katse on oivallisesti tavallisessa kansassa ja likaisen työn tekijöissä. Arjen kurjuuden ja rasismin kuvaus on avointa ja raakuudessaan ahdistavaa. Elokuva jätti jälkensä Oscar-historiaan useammallakin tavalla, mainittakoon nyt ainakin se, että kuvaaja Rachel Morrison sai ensimmäisenä naisena ehdokkuuden kategoriassaan. Suoratoistopalveluiden aikakaudella Mudbound edustaa myös kiinnostavasti Netflix-leffojen nousua mukaan akatemiakisailuihin.

Pisteytys: 7/10

The Shape of Water
Ohjannut Guillermo del Toro
USA 2017, 123 min.
Fantasia, Romantiikka, Seikkailu, Draama
Pääosissa: Sally Hawkins, Doug Jones, Rickhard Jenkins, Michael Shannon



Mykkä siivooja Elisa (Hawkins) kiintyy Etelä-Amerikan kätköistä pyydystettyyn kalaihmiseen (Jones). The Shape of Water on omanlaisensa Frankensteinin hirviö, joka on koottu täysin kursailematta erinäisistä elokuvaklassikoista aina Mustan laguunin hirviöstä (1954) Amélieen (2001), lukuisia 1950-luvun musikaaleja unohtamatta. Koska kyseessä on selkeästi aikuisten satu, typerimpiä tarinan laiskuuksia voi hieman painaa villaisella, mutta ei täysin antaa anteeksi. Näyttelijät sentään ovat osissaan mainioita ja erikoisplussaa filmi ansaitsee siitä, että neuvostovakoojalle on kirjoitettu tavallista parempi osa. The Shape of Water on ihan kelvollinen kertaviihdyke, mutta parhaan Oscarin pystiä se ei millään muotoa olisi ansainnut, pelkkä ehdokkuuskin oli jo silkkaa liioittelua.

Pisteytys: 6/10

War for the Planet of the Apes -
Sota apinoiden planeetasta
Ohjannut Matt Reeves
USA, Kanada & Uusi-Seelanti 2017, 140 min.
Toiminta, Seikkailu, Scifi
Pääosissa: Andy Serkis, Woody Harrelson, Karin Konoval



Sota apinoiden planeetasta jatkaa tarinaa Apinoiden planeetan vallankumouksen (2014) konfliktien jälkeen. Ihmiskunta kärsii oudon viruksen vaikutuksista ja aseelliset konfliktit yltyvät, vaikka Caesar (Serkis) yrittää tarjota ihmisille rauhanpiippua. Jääräpäinen eversti (Harrelson) ei kuitenkaan suostu tarjoukseen, vaan lahtaa apinoita armotta. Tästä alkaa Caesarin kostoretki, joka nousee suorastaan Ben-Hurin (1959) eeppisiin sävyihin. Kosto, viha ja muut matkan varrella heräävät suuret tunteet saavat rinnalleen hyvää pohdintaa "inhimillisyydestä". Millaiset asiat erottavat ihmiset eläimistä tai apinat ihmisistä, ja missä määrin noita eroja on edes mielekästä korostaa ─ voiko ylemmyydentunto johtaa mihinkään hyvään?

Pisteytys: 7/10

X-Men: Apocalypse
Ohjannut Bryan Singer
USA 2016, 144 min.
Scifi, Toiminta, Seikkailu
Pääosissa: James McAvoy, Oscar Isaac, Jennifer Lawrence




Eletään 1980-lukua, kun muinaisen Egyptin raunioista kohoaa maailman kauhuksi kaikkien aikojen ensimmäinen mutantti, tuhovoimainen Apocalypse (Isaac). Samalla seuraamme klassiseen Ryhmä-X:n kuuluvien hahmojen nuoruutta ja haparoivia ensiaskelia voimiensa hallitsijoina. Tarina tietenkin nivotaan laiskasti aikakautensa suurvaltataisteluun. Turha väliosa ei onnistu oikein millään osa-alueella, vaan pyristelee jatkuvasti siedettävän ja ärsyttävän rajamailla. Hohhoijaa mitä menoa. Yhtä huono kuin vuoden 2009 Wolverine.

Pisteytys: 4/10

Independence Day: Resurgence -
Independence Day: Uusi uhka
Ohjannut: Roland Emmerich
USA 2016, 120 min.
Toiminta, Scifi
Pääosissa: Liam Hemsworth, Jeff Goldblum, Jessie T. Usher



Alienit päihitettiin 20 vuotta sitten, mutta nytpä ne palaavat isompien paukkujen kera. Independence Day: Uusi uhka on tehty isolla rahalla, ja toki se on näyttävä, mutta siltikin suunnilleen kaikki on pielessä aina kässäristä äänimiksaukseen. Independence Day (1996) on ehkäpä ainoa Emmerichin katsomisen arvoinen tekele, mutta jatko-osa vain masentaa. En häpeä myöntää, että torkahdin hyväksi toviksi kesken elokuvan ─ tuskin menetin mitään olennaista.

Pisteytys: 2/10

Hacksaw Ridge - aseeton sotilas
Ohjannut Mel Gibson
USA 2016, 139 min.
Sota, Draama, Biografia, Historia
Pääosissa: Andrew Garfield, Vince Vaughn, Sam Worthington



Toisen maailmansodan tuoksintoihin sijoittuva Hacksaw Ridge on suurella tunnelatauksella kerrottu sankaritarina Desmond Dossista (Garfield), joka halusi auttaa aseveljiään, mutta ei suostunut murhaamaan vastapuolen sotilaita. Katharsista loppua petaava kerrontatapa on aika geneeristä ja tunnekylläisyydessään yllätyksetöntä, mutta pasifistinen sankariasetelma on toimiva idea, toteutusta vain olisi voinut hioa. Kiinnostavuutta toki lisää se, että elokuva perustuu todelliseen henkilöön. Hacksaw Ridgen uskonnollisista viitteistä löytää häivähdyksen tuttua Mel Gibsonia, mutta onneksi nuo ideat eivät saa tarinasta liian suurta otetta.

Pisteytys: 7/10

Swiss Army Man
Ohjannut Dan Kwan & Daniel Scheinert
USA & Ruotsi 2016, 97 min.
Komedia, Seikkailu
Pääosissa: Paul Dano, Daniel Radcliffe




Säälittävä nuorukainen Hank (Dano) on ajautunut autiolle saarelle, mutta pakenee apunaan piereskelevä ruumis Manny (Radcliffe). Sukupolvemme Robinson Crusoe naurattaa avuttomuudessaan, vaikka tarina ei aivan jaksa pysyä kasassa loppuun asti. Toteutus on kuitenkin ainakin jossain määrin nerokas, sillä pääasiassa pieru- ja genitaalivitseihin keskittyvä komedia on varsin raikas tuulahdus (heh heh) kuluneessa genressään. Daniel Radcliffe tekee mainion roolityön!

Pisteytys: 6/10

Bridget Jones's Baby
Ohjannut Sharon Maguire
USA, Ranska, Kiina & Iso-Britannia 2016, 118 min.
Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Renée Zellweger, Colin Firth, Patrick Dempsey




Komediasarjan kolmas osa palaa Bridgetin tarinaan vuosikymmenen edellisosan (2004) jälkeen. Sankarimme Bridget Jones (Zellweger) on yhä sinkku, mutta randomin festariseksin ja "Mr. Darcyn" (Firth) lemmekkään kohtaamisen jäljiltä hän on raskaana ─ mutta kuka on isä? Vitsit ovat kulahtaneita, juonenkäänteet eivät yllätä ja hahmojen karismakin tuntuu etäiseltä, mutta kertakatseluna sarjan (toivottavasti) päätösosa kuitenkin menettelee juuri ja juuri.

Pisteytys: 5/10

Florence Foster Jenkins
Ohjannut Stephen Frears
Iso-Britannia 2016, 111 min.
Komedia, Biografia, Draama
Pääosissa: Meryl Streep, Hugh Grant, Simon Helberg




Florence Foster Jenkins (1868─1944) oli musiikkielämän tukija ja innokas laulaja, joka tosin muistetaan parhaiten laulutaidottomuudestaan. Jenkinsin suosio perustui (mahdollisesti hänen itsensä tietämättä) pitkälti huumoriin, mutta lämminhenkinen Florence ei kuitenkaan ole rienaava elokuva. Tarina osoittaa, että miksipä musiikki ei voisi kuulua myös sävelkorvattomille. Meryl Streep sopii tietenkin mainiosti nimikkohenkilö Florencen rooliin ja Hugh Grant samaten tämän kumppaniksi.

Pisteytys: 7/10

Ma vie de Courgette - Elämäni Kesäkurpitsana
Ohjannut Claude Barras & Michael Sinterniklaas
Sveitsi & Ranska 2016, 70 min.
Animaatio, Draama, Komedia
Pääosissa: Gaspard Schlatter, Sixtine Murat, Michel Vuillermoz



Sympaattinen animaatio Elämäni Kesäkurpitsana kertoo orpokodin lapsista. Elokuvan tarina on mieluisan lämminhenkinen kuvaus välittämisestä ja ystävyyden merkityksestä vaikeina aikoina. Kivasti toteutettu nukkeanimaatiokin viehättää enemmän kuin nykypäivän tyypilliset tietokoneanimoinnit. Elokuva oli ilmestyttyään festivaalimenestys ja pääsi myös kisaamaan animaatio-Oscarista.

Pisteytys: 8/10

Varjoja paratiisissa
Ohjannut Aki Kaurismäki
Suomi 1986, 76 min.
Draama, Romantiikka, Komedia
Pääosissa: Matti Pellonpää, Kati Outinen, Sakari Kuosmanen



Aki Kaurismäen työläistrilogian aloittava teos Varjoja paratiisissa kertoo roskakuski Nikanderin (Pellonpää) ja myyjä Ilonan (Outinen) arkisesta romanssista 1980-luvun Helsingissä. Elämän kolhuja käsitellään myös huumorin keinoin. Matti Pellonpää ja Kati Outinen ovat ilmiömäisiä näyttelijöitä molemmat, tässä tapauksessa Pellonpää vie tosin vielä pidemmän korren.

Pisteytys: 8/10