Kauhukuu VI: Raw (2016)

You taste like curry.

Tästä lähtee liikkeelle kauhuvuoden 2016 kummitusjuna! Bodom (2016) hytisyttää kotimaisissa järvimaisemissa, 10 Cloverfield Lane (2016) poteroituu bunkkeriin, Under the Shadow (2016) käsittelee sodan kauhuja Teheranissa ja Personal Shopper (2016) kutsuu kummituksia syksyisessä Pariisissa. Niiden ohella vuoden ikimuistoisimpia kauhuja ovat vauhdikas zombiepako Train to Busan (2016) sekä maukkaan mystinen The VVitch (2016). Päivän elokuva vie keskelle ranskalaista opiskelijaelämää, jossa kaikki ei sujukaan odotusten mukaisesti. 

 

 

Grave - Raw
Ohjannut Julia Ducournau 

Ranska & Belgia 2016, 99 min. 

Draama, Kauhu 

Pääosissa: Garance Marillier, Ella Rumpf, Rabah Nait Oufella

 

 

 

Justine (Marillier) aloittaa opinnot eläinlääketieteellisessä arastellen. Justinen sisko (Rumpf) opiskelee samassa opinahjossa ja kannustaa sisartaan ylittämään rajojaan: initiaatioriittien myötä Justine löytää sisällään piilevän pedon. Kannibalismilla herkutteleva kehokauhu tarkastelee aikuistumista, uuteen rooliin siirtymistä ja vakavien vastuiden omaksumista. Ällöttävää ja nokkelaa.

Julia Ducournaun ensimmäinen kokopitkä teatterielokuva palkittiin komeasti Cannesin Fipresci-palkinnolla. Kehokauhua Cannesissa on piisannut myöhemminkin: Ducournaun Titane (2021) sai Kultaisen palmun ja Alpha (2025) pääsi ehdokkaaksi. Ohjaaja voisi yllättää tekemällä seuraavaksi jotain aivan muuta kuin kehokauhua. Eipä tässäkään linjassa toki ole valittamista, sillä Ducournau taitaa lajityypin sangen hyvin. Uusista töistä ei vielä ole tihkunut tietoa, mutta parhaat ideat saavatkin kypsyä rauhassa.

Pisteytys: 7/10

Kauhukuu V: Hämärästä aamunkoittoon (1996)

 

Okay hard drinkers, let's drink hard.

On vuosi 1996 ja kauhujen kapakka kutsuu! Saman vuoden kauhuelokuvista nimekkäin on komedian tontille häivähtävä slasherlegenda Scream (1996), jonka tuorein jatko-osa on ilmestynyt tänä vuonna. Aikansa kulttiteoksista mainittakoot myös teinikauhu Noitapiiri (1996), joka ei ehkä ole elokuvataiteen helmiä, mutta huokuu kuitenkin syksyistä ajankuvaa. Tähän vainajien vuodenaikaan voisi sopia myös ranskalaiselokuva Three Lives and Only One Death (1996), jonka pienet yliluonnolliset sattumukset sivuavat elämän ja kuoleman kysymyksiä.

From Dusk till Dawn - Hämärästä aamunkoittoon
Ohjannut Robert Rodriguez

USA & Meksiko 1996, 108 min. 

Toiminta, Kauhu, Komedia 

Pääosissa: George Clooney, Quentin Tarantino, Harvey Keitel, Juliette Lewis 

 

 

Rikollisveljet Seth (Clooney) ja Richie (Tarantino) ovat pakomatkalla Meksikoon. Monien kommellusten jälkeen kaksikko onnistuu pääsemään rajan yli ja löytämään syrjäisen strippiklubin, jossa heidän on määrä tehdä lisää hämäriä bisneksiä. Mutta kuinka ollakaan ─ iloinen baari-ilta muuttuu selviytymistaistoksi yliluonnollisten voimien kanssa.

Toimintaelokuvistaan (esim. Desperado, 1995) tunnetun Robert Rodriguezin vauhdikas räiskintäkomedia on taatun tulista menoa. Yliluonnolliset kauhuelementit istuvat tarinaan hauskasti, ja meininki on parhaimmillaan herkullisen ällöttävää hurvittelua. Tarina sinänsä ei ole ihmeellinen, mutta siitä muodostuu riittävä kehys vauhdikkaalle ammuskelulle, vitseille ja onelinereille. Texasilainen bluesrock pauhaa, viina virtaa ja vampyyrit ovat valloillaan: viihdettä koko rahalla!

Kulttimainetta nauttiva Hämärästä aamunkoittoon on tuottanut kaksi heikosti menestynyttä jatko-osaa (1999, 2000), joilla ei ole enää hirveästi tekemistä tämän ensiosan kanssa. Rodriguez kuitenkin jatkoi vampyyrimaailmaa kelvollisesti menestyneen tv-sarjan parissa (2014─2016). Ehkäpä kiinnostavin elokuvan poikimista myöhemmistä tuotteista on hittifilmi Sinners (2025), johon on selvästi ammennettu ideaa Rodriguezin hassuttelusta. Sinnersin maailmassa viihde ja monen genren ilonpito saa kuitenkin rinnalleen syvällisemmän tason.

 

Pisteytys: 7/10

Kauhukuu IV: Pieni kauhukauppa (1986)

Feed me!

Tervetuloa 1980-luvulle ja pieneen kauhukauppaan! Ennen puodin ilotteluja muistelkaamme tovi muita nelikymppisiä kauhuklassikoita: ällön kehokauhun kaipuuseen vastaa David Cronenbergin Kärpänen (1986), joka pohtii ihmisyyttä. Avaruuden hirvityksiä puolestaan tarjoaa kauhusarjan erinomainen jatkis Aliens - paluu (1986). Jos mielii pitää jalkansa maassa, voi asettaa tossunsa savuavalle hautausmaalle ja tepsutella katsomaan Stephen King -filmatisointia Uinu, uinu lemmikkini (1986). Legendaarisena loppuna mainittakoon karseiden b-kauhujen klassikko, Troll (1986), jonka jatko-osa Troll 2 (1990) tunnetaan yhtenä kaikkien aikojen surkeimpana elokuvana.

 

Little Shop of Horrors - Pieni kauhukauppa
Ohjannut Frank Oz

USA 1986, 94 min. 

Komedia, Musikaali, Kauhu 

Pääosissa: Rick Moranis, Ellen Greene, Steve Martin

 

 

 

 

Eräässä New Yorkin köyhässä korttelissa on pieni kukkamyymälä, jossa kauppa ei käy. Kun tohelo työntekijä Seymour (Moranis) löytää kaupan vetonaulaksi oudon kasvin, kukkakaupan maine kiirii kauas ja rahaa sataa. Mutta kumma kasvi vaatiikin ruuakseen ihmisen verta...

Pieni kauhukauppa perustuu musikaalinäytelmään (1982), jonka pohjalla puolestaan on Roger Cormanin elokuva Pieni kauhukauppa (1960). Tätä nykyä tämä kasariversio taitaa olla elokuvista tunnetumpi, vaikka varsin mainio on alkuperäinenkin. Kulttimainetta nauttiva kauhumusikaali sai peräti kaksi Oscar-ehdokkuutta, yhden värikylläisistä efekteistään ja toisen menevästä hittibiisistään Mean Green Mother from Outer Space.

Elokuvan maine on helppo ymmärtää, sillä Pieni kauhukauppa on hurmaava musikaali. Revittelevät musiikkinumerot kehystävät hupsua pientä tarinaa, jossa on jännitystä, rakkautta ja Frank Ozille tuttua mestarillisen kekseliästä nukkeanimaatiota. Steve Martinin ja Bill Murrayn fyysisesti railakkaat roolit ovat riemukkaita. Pieni kauhukauppa on erinomaista syyskatsottavaa niihin hetkiin, kun täysveriset kauhuelokuvat tuntuvat synkistävän tunnelmaa liiaksi.

Pisteytys: 8/10

Kauhukuu III: Kill, Baby... Kill! (1966)

 

The child has seen her.

Kauhukuun toinen viikko käynnistyy kuusikymppisellä goottitunnelmalla. Koska kurkistus 1970-luvulle jää tänä vuonna väliin, on syytä hiljentyä yhdeksi hyytäväksi hetkeksi viisikymppisten väristysten äärelle. Puolen vuosisadan merkkipaalua juhlivat tänä vuonna ikinuoret alaikäiset, piinattu Carrie (1976) ja riivattu The Omen (1976). Molemmat ovat saaneet sittemmin uusintaversionsa, mutta ei liene alkuperäisten voittanutta! Vaan nyt noitarohdot mukaan ja aavejahtiin 1960-luvulle, tai oikeastaan vuoteen 1907...

 

 

Operazione paura - Kill, Baby... Kill!

Ohjannut Mario Bava 

Italia 1966, 83 min.

Kauhu, Mysteeri

Pääosissa: Giacomo Rossi Stuart, Fabienne Dali, Erika Blanc

 

 

 

Karpaattien vuoristossa on pieni kylä, jota riivaa nuoren tytön aave. Tohtori Paul Eswai (Stuart) on saapunut kylään tutkimaan outoa kuolintapausta, ja tieteelle uskoutunut mies huomaa pian tarvitsevansa kylän noidan (Dali) apuvoimia. Jotain on tehtävä ja pian, sillä aave etsii uusia uhreja.

Mario Bavan goottikauhu liikkuu perinteisissä tunnelmissa, mutta on kiinni ajan hengessä. Vinkeän vihreät varjot ja sähäkkä pulp-henkisyys tekevät elokuvasta omaperäisen, vaikka juonenkäänteet eivät pääsekään yllättämään. Se ei haittaa lainkaan, koska tyylittely on vertaansa vailla ja takaa nautittavan värisyttävän tunnelman. Mieleenjäävät tehokeinot ovat inspiroineet monia elokuvantekijöitä, esimerkiksi Dario Argenton Suspirian (1977) villi värimaailma on selkeästi velkaa Bavan visioille.

Kill, Baby... Kill! innosti filmintekijöitä ja lisäksi viihdytti aikalaisyleisöjä. Eipä siis ihmekään, että elokuvasta on aikojen saatossa tullut lajinsa klassikko. Bavan ohjaustöistä hieman tunnetumpi on kuitenkin esikoisteos Paholaisen naamio (1960), jonka tunnelmassa ja miljöössä on paljon samaa tämän filmin kanssa. Mutta nämä noidat ja kummitukset ovat kyllä askeleen verran edellä!

Pisteytys: 8/10

Kauhukuu I: A Page of Madness (1926)

Madness.

 

Vuoden 2026 kauhukuu käynnistyy satavuotiaalla kokeellisella filmillä, joka maittaa taatusti obskuurien löytöjen ystäville. Jos kaihoaa katsottavakseen jotain muuta verrattoman vanhaa, on luvassa tuttuun tapaan muutama arkistopoiminta. Syksyn syviin varjoihin sointuvat Alfred Hitchcockin tasavuosia täyttävät jännärit Sabotaasi (1936) ja Notorious (1946). Klassisemman kauhun ystäville taas maittanee vanha kunnon kauhuparturi-filmi Sweeney Todd (1936), joka vie Lontoon hämyyn. Vielä varhaisempaa kauhufantasiaa tarjoaa pirullinen Faust (1926). Nyt suuntana on kuitenkin nousevan auringon maa: millaiset pelot meitä riivaavat ajallisista ja maantieteellisistä etäisyyksistä huolimatta?

Kurutta ichipêji - A Page of Madness

Ohjannut Teinosuke Kinugasa 

Japani 1926, 70 min. 

Mykkäelokuva, Draama, Kauhu 

Pääosissa: Masao Inoue, Yoshie Nakagawa

 

 

 

 

Teinosuke Kinugasan (1896─1982) avantgardistinen kauhuelokuva sijoittuu ankeaan mielisairaalaan. Erään potilaaksi tuodun itsetuhoisen naisen (Nakagawa) aviomies (Inoue) toimii sairaalan talonmiehenä, jotta voisi olla lähellä mielisairauden kadottamaa vaimoaan. Kuinka rakkaan puolison voisi palauttaa omaksi itsekseen? Avautuvatko sairaalan kalterit enää koskaan?

A Page of Madnessin kauhu perustuu ahdistavaan tunnelmaan, joka syntyy mielisairaalan muurien sisäpuolella vellovasta epätoivosta. Todellisuutta venyttävät, pyörryttävät kuvat ovat kekseliäitä ja vauhdikkaat leikkaukset tehostavat horjuvan mielen kaaosta. Kiivaasti vellovat ihmismassat luovat ahdinkoa, eikä huojennusta tule edes rauhallisemmissa hetkissä ─ kunnes lopussa hieman seestyy ja hetken on helpompaa hengittää. Vai onko?

Kekseliäästi kuvattu elokuva on haastavaa seurattavaa, sillä siinä ei väliteksteillä mässäillä. Aikalaiskatsojia helpotti se, että näytöksissä oli mukana benshi-kertoja, joka selosti elokuvan tapahtumia, hahmojen taustoja ja keskinäisiä suhteita. Tämän kerrontatason puuttuminen väistämättä muuttaa elokuvaa, ehkä tahattomastikin mystisemmäksi ja huuruisemmaksi. Vaikutelma on joka tapauksessa hieno ja mieleenjäävä. Aikanaan A Page of Madness oli kotimaassaan varsin suosittu, mutta hiljalleen filmi unohtui ja katosi vuosikymmeniksi. Uusia esityksiä on nähty taas tällä vuosituhannella. Elokuva on nostettu Slant Magazinen 100 Best Horror Movies of All Time -listalle, joten avantgarden ystävien ohella elokuva saa ilahduttaa kaltaisiani listanörttejä.

 

Pisteytys: 7/10

Kauhukuu VIII: kauhuvuosi 2025

You keep dancing with the devil...

Kauhukuu 2025 tulee päätökseensä kahden uuden ensi-illan voimin. Kattauksessa on yksi odotettu kesähitti ja sen seurana ehkäpä lajityyppinsä vuoden parhaat arviot saanut genreleikittely. Kuten edellisessä kauhukuu-tekstissä todettiin, kauhugenrellä menee lujaa. Päivän filmien ohella menestystä ovat niittäneet kauhupelifilmatisointi Exit 8 (2025) ja muodikas bodyhorror The Ugly Stepsisters (2025). Eikä tässä vielä kaikki: Guillermo del Toron pian ensi-iltansa saava Frankenstein (2025) lienee vähintäänkin yleisöhitti.

Tämä vuosi oli samalla yhden aikakauden loppu, kun suuria lipputuloja tahkonut Conjuring-sarja sai eräänlaisen päätösosansa (The Conjuring: Last Rites, 2025). Sarja alkoi mehevällä Kirottu-elokuvalla (2013), jota Kirottu 2 (2016) ja Kirottu 3 (2021) jatkoivat latteammin. Masentavia spinoff-filmejäkin on tullut muutama (esim. Annabelle, 2014). Mutta tuskinpa kirottua universumia ollaan kokonaan kuopattu: lienee vain ajan kysymys, milloin nukkevitriinin ovi taas raottuu. Myös kauhukuun aika tulee toivottavasti jälleen vuoden päästä uusine varjoineen ja hirviöineen!

 

28 Years Later - 28 vuotta myöhemmin
Ohjannut Danny Boyle 

Iso-Britannia, Kanada & USA 2025, 115 min. 

Kauhu, Scifi, Trilleri

Pääosissa: Alfie Williams, Aaron Taylor-Johnson, Jodie Comer

 

 

 

Danny Boylen zombielokuva 28 päivää myöhemmin (2002) esitteli viruksen valtaaman Iso-Britannian. Sittemmin tarina jatkui keskinkertaisessa osassa 28 viikkoa myöhemmin (2007) ja nyt tuhoisasta pandemiasta on kulunut miltei kolme vuosikymmentä: muu maailma sai viruksen eristettyä entiseen saarivaltioon, joka on vartioitua karanteenialuetta. Kukaan ei poistu eikä saavu, mutta selviytyjien yhteisöt ovat tottuneet elämään raivovirusta levittävien tappajien keskuudessa.

28 vuotta myöhemmin käsittelee menetystä ja kuolemaa, memento moria. Tarinassa riittää jännitystä, mutta elokuva ei ole pelkkää kieli vyön alla juoksemista: traagisuudelle ja surulle pyritään tekemään tilaa. Rakenne kuitenkin hieman kärsii siitä, että tarinaa paisutellaan taas uudeksi trilogiaksi. Elokuvan alku ja loppu viittaavat tekeillä olevaan jatko-osaan, kolmattakin jo suunnitellaan. Ärsyttää, ettei yhdessä elokuvassa ole omanlaistaan rakennetta tai näkökulmanmuutosta vallitseviin oloihin. Hyytävän tunnelmallisessa postapokalypsissa olisi rahkeita parempaankin, vaikka tällaisenaankin se toimii.

Pisteytys: 7/10

 

Sinners
Ohjannut Ryan Coogler

USA, Australia & Kanada 2025, 137 min.

Kauhu, Toiminta, Draama

Pääosissa: Michael B. Jordan, Miles Caton, Andrene Ward

 

 

 

 

Kaksosveljekset Elijah ja Elias Moore (Jordan) palaavat rikollisilta teiltään kotiin syvään etelään. Eletään pula-ajan ja kieltolain vuosia, mutta siitä huolimatta Mooren veljekset päättävät luoda ympärilleen syntisiä iloja ja perustaa kapakan. Nuori serkkupoika Sammie (Caton) pääsee juottolaan soittamaan paholaisen bluesia ja juuri hän saa lopulta todistaa, kuinka pahuus eräänä yönä ottaa kapakan valtaansa. Siihen syynä on valkoisten kulkijoiden mukanaan tuoma kauhu.

 

Sinners on villi genresekoitus, jossa lajityyppiä vaihdetaan kuin dj biisiä. Tavallaan elokuvan yliluonnolliset kauhuelementit ovat vähän pöljiä, mutta sekin sopii camp-vivahteisen elokuvan itsetietoiseen liioitteluun. Kokeilunhalu ei silti missään vaiheessa karkaa käsistä. Elokuvassa yhdistyvät lajityypit ja eri aikakaudet, mutta musta kulttuuriperintö toimii niiden liimana. Taustalla häilyy orjuuden historia, rasismin todellisuus ja se, miten eritoten mustaa musiikkia on omaksuttu osaksi yhdysvaltalaista kulttuuria ─ alkujuuret unohtaen. Syntisen kapakan illanvietossa on ilo viihtyä, nauttia estetiikasta, musiikeista ja yllättävistä käänteistä.

Pisteytys: 8/10

Kauhukuu VII: kauhuvuosi 2024

The balance must be respected.

 

Vuosi 2024 oli iloista aikaa kauhugenrelle. Kauhuelokuvia kehuttiin ja monet saivat arvostettuja palkintoehdokkuuksia: esimerkiksi Oscar-gaalassa ehdolla olivat The Substance (2024) ja Nosferatu (2024), ensiksi mainittu kilpaili jopa Kultaisesta palmusta. Ja onpa tälle vuosikymmenelle mahtunut jo yksi ehtaa bodyhorroria edustava Kultaisen palmun voittajakin, Julia Ducornaun Titane (2021).

Päivän kauhukavalkadiin on katettu kolme viimevuotista hittikauhua, joissa on mukana kaksi onnistumista ja yksi lässähdys. Viime vuoden kauhukuussa tunnelmoitiin aika heikkojen viritelmien äärellä. Hittisarjan jatkis Ghostbusters: Frozen Empire (2024) ja ranskalainen haihurvittelu Seinen syvyyksissä (2024) olivat kyllä lipputuloissa mitaten menestyneitä mutta toteutuksina turhanpäiväisiä. Ikimuistoisempia kauhufilmejä viime vuodelta ovat esimerkiksi klassikoiden onnistuneet uudelleenlämmittelyt Nosferatu (2024) ja Beetlejuice Beetlejuice (2024). Viimevuotisista filmeistä lempeään Halloween-tunnelmaan katsottavaksi voisi sopia megahitti Wicked (2024).

Alien: Romulus
Ohjannut Fede Alvarez

Iso-Britannia, USA, Unkari ym. 2024, 119 min.

Scifi, Kauhu, Trilleri 

Pääosissa: Cailee Spaeny, David Jonsson, Archie Renaux

 

 

 

 

Joukko kaivossiirtokunnassa työskenteleviä nuoria saa raatamisesta tarpeekseen. Yllättäen ankean kaivosplaneetan ohi lipuu hylätty avaruusalus, joka mahdollistaa matkan kohti parempaa elämää. Arvata voi, että aluksen kyydissä piileskelee karmeita matkustajia. Ajallisesti tarina sijoittuu Alienin (1979) ja Aliens - paluun (1986) väliin. Ylipäätään Alien: Romulus on harkittu paluu sarjan juurille, eikä omaperäisiä ideoita ole montaa. Lopputulemana on jälleen kerran selkeä fanituote ja nostalgialla rahastus, tuo aikamme ilo ja vitsaus. Parhaimmillaan Alien: Romulus on ihan hauska kertakäyttöviihdyke, mutta huonoimmillaan paikallaan junnaavaa härvellystä.

Pisteytys: 5/10
 

Longlegs
Ohjannut Osgood Perkins 

Kanada & USA 2024, 101 min.

Kauhu, Trilleri, Mysteeri 

Pääosissa: Maika Monroe, Nicolas Cage, Blair Underwood, Alicia Witt

 

  

 

FBI-agentti Lee Harker (Monroe) etsii sarjamurhaajaa, jonka jäljet antavat aihetta saatananpalvontapaniikkiin. Ysärin sarjamurhaajatrillereiden jalanjäljissä kulkeva Longlegs on erinomaisen kolea ja sopivasti karmaiseva kauhuoutoilu. Elokuva hyödyntää taitavasti kliseisen tuttuja kauhukikkoja, jotka saavat odottamaan säikäytystä: halpoja hyppyjä ei kuitenkaan ole luvassa lainkaan, mutta katsoja pidetään jatkuvassa jännityksessä. Lopussa tarina sortuu harmillisesti selittelemään liikaa ja mysteeri latistuu.

Pisteytys: 7/10
 

The Substance
Ohjannut Coralie Fargeat

Iso-Britannia & Ranska 2024, 141 min. 

Kauhu, Draama

Pääosissa: Demi Moore, Margaret Qualley

 

 

 

Viisikymppinen Elisabeth Sparkle (Moore) on entinen Hollywood-tähti ja aerobic-ohjaaja, joka joutuu antamaan tilaa nuoremmilleen. Yhden tähden hiipuessa toinen nousee, mutta Elisabethin omasta selkärangasta. Uutuushuume jakaa Elisabethin kahtia, eivätkä naisen eri versiot tule toimeen keskenään. Coralie Fargeatin (s. 1976) ohjaama ja käsikirjoittama The Substance on saanut vaikutteita monista suunnista, aina klassikkoromaani Dorian Grayn muotokuvasta (1890) David Cronenbergin bodyhorroreihin. Tyyliltään The Substance on tarkoituksellisen yliampuva ja räiskyvä kokeilu on onnistunut. Naiseutta kommentoiva kehokauhu puree mustalla huumorillaan ja hälyyn kätketyllä surullisuudellaan.

Pisteytys: 8/10

Kauhukuu VI: Bone Tomahawk (2015)

Pain is how your body talks to you.

 

Ensi viikolla kauhukuu kurvaa kohti vääjäämätöntä loppuaan 2020-luvulle, mutta sitä ennen nautitaan vielä edellisten vuosikymmenten antimista. Mikäli mielii aikamatkata vuoteen 2005, tarjolla on ainakin kurja kummitustalotarina The Amityville Horror (2005), manalaan kurkkaava sarjisfilmatisointi Constantine (2005) sekä George A. Romeron keskinkertainen zombirytinä Kuolleiden valtakunta (2005). Dystooppista scifitunnelmaa taasen irtoaa klassikkouusinnasta Maailmojen sota (2005). Kymmenvuotiaista filmeistä maininnan arvoinen on puolalainen kauhumusikaali The Lure (2015), jonka kumma tunnelma jää mieleen. Päivän elokuvasta löytyy toinen hirvittävä kurkistus kymmenvuotiaiden kauhujen tunnelmiin.

Bone Tomahawk
Ohjannut S. Craig Zahler

USA & Iso-Britannia 2015, 132 min. 

Lännenelokuva, Kauhu 

Pääosissa: Kurt Russell, Patrick Wilson, Richard Jenkins

 

 

 

 

Bone Tomahawk on lännenelokuva, joka vyöryy hiljalleen kohti kauhugenreä. Elokuva sijoittuu erämaahan, jossa pieni mutta raskaasti aseistettu etsintäpartio jäljittää alkuperäisasukkaiden heimoa. Syynä retkeen on murhaepäily, kosto, jonka alkulähteenä oli valkonaamojen toilailu pyhällä hautapaikalla. Etsintäpartion matka pöllyävässä maastossa on raskas kulkea ja vaarat vaanivat joka nurkalla, mutta kevyt huumori kantaa kohti edessä odottavaa tuntematonta kauhujen luolastoa.

Elokuvan ansioiksi on laskettava erinomaisesti rakennettu jännitys ja visuaalinen näyttävyys. Lopussa saadaan rankkasateen verran kannibaali-klassikoista tuttua verenroisketta ja gorea, mutta ei liikaa, jotta filmiä tarvitsisi sen vuoksi kokonaan vältellä. Loistavaa lännenkauhua! Petyin Bone Tomahawkissa ainoastaan siihen, miten välinpitämättömästi se suhtautuu kliseiseen ja rasistiseen lännenelokuva-trooppiin. Alkuperäisasukkaat kuvataan taas kerran brutaaliksi vaaraksi, tuntemattomaksi kauhuksi ─ vaikka sitähän kohtaamiset vieraan kanssa toki monille todellisuudessa olivatkin. Tätä pelkoa voi ja täytyy fiktiossa käsitellä, mutta ilman minkäänlaista myytinpurkua ajattelumalli tuntuu tällä vuosituhannella jo aika tunkkaiselta. Vai onko se taas aikamme kuvaa?
 

Bone Tomahawk keräsi ilmestyessään kiittäviä arvioita. Filmiä verrattiin moneen otteeseen lännenklassikko Etsijöihin (1956), ja kiistämättä yhteys tuli mieleen etsintäpartion matkaa seuratessa. S. Craig Zahlerin (s. 1973) esikoisohjaus on kuitenkin monessa suhteessa sen verran omaperäinen, ettei elokuva tunnu kopiolta, vaikka vaikutteita on napattu sieltä ja täältä. Vanhan toistoa on ainoastaan alkuperäiskansojen kuvaus: melko pienilläkin ratkaisuilla kerronta olisi voitu rakentaa tuoreemmaksi ja koko elokuva kohoaisi helposti merkkiteokseksi. Nyt Bone Tomahawk ei kerro vain ennakkoluuloista, vaan rakentaa niistä painajaisia. Kiusallista, että jopa Etsijät tuntuu kostoteemassaan raikkaammalta ja rakentavammalta.

Pisteytys: 7/10

Kauhukuu V: Peto (1995)

I want a baby.

Kauhukuu kiihtyy ja ufot laskeutuu! Jos avaruusolentojen aiheuttama riesa ei riitä, ysäritunnelmien ystäville löytyy roimasti muutakin kolmekymppistä katsottavaa. Koleaksi syyselokuvaksi sopii erinomaisesti Seitsemän (1995), jonka groteski jännäritunnelma hyytää ja piinaa sateisina iltoina. Hieman höntimpää kauhuviihdettä kaipaaville saattaisi sopia Dracula: verevä vainaja (1995) tai Halloweenin seutuun asettuva lastenelokuva Casper (1995), joka oli oma suosikkini tenavaiässä. Ellei tässä vielä ole mitään sopivaa katsottavaa, kenties Jim Jarmuschin outoilu Dead Man (1995) vie kaivatulle rajalle ja sen yli.
 

 

Species - Peto
Ohjannut Roger Donaldson

USA 1995, 108 min. 

Scifi, Kauhu 

Pääosissa: Ben Kingsley, Natasha Henstridge, Forest Whitaker, Michael Madsen, Marg Helgenberger, Alfred Molina

 

Avaruusolennon ja ihmisen risteytys, Sil (Henstridge), pakenee tiukasti valvotusta laboratoriosta. Tappava, nopea ja muotoaan muuttava Sil näyttää erehdyttävästi hurmaavalta nuorelta naiselta, joka kiinnittää helposti miesten huomion. Sopivasti Sil onkin tullut lisääntymisikään ja etsii kiihkeästi kumppania täyttääkseen maan. Viisihenkinen tehotiimi lähetetään vaarallisen himokkaan hybridin perään, sillä maapalloa uhkaa väkivaltaisten avaruusolentojen invaasio.
 

Peto on aikansa tulevaisuususkoista tiedehuumaa. Elokuvan alussa voimakkaasti pohjustettu DNA-intoilu tuo mieleen onnistuneemman kuvitelman Jurassic Parkin (1993). Molemmissa elokuvissa tiede näyttää voimansa ja luonto lopulta ylivoimaisen mahtinsa. Tosin tämän elokuvan tapauksessa usko ihmisten ylivertaisuuteen on lopulta vahvemmissa kantimissa; toisenlainen ratkaisu olisi voinut olla jännittävämpi. Tiedeuskon ohella elokuva nojaa Alienin (1979) ja sen jälkeläisten perintöön, onhan avaruusolennon ulkonäön suunnittelustakin vastannut Alieneista tunnettu kuvataiteilija H. R. Giger. Taiteilija tosin ei saanut urakoida olioiden parissa yksin, eikä hän tiettävästi ollut järin tyytyväinen lopputulokseen, joka muistuttaa kiusallisen paljon Alien-maailmaa.

 

Pätevistä lähtökohdistaan huolimatta Peto on jäänyt verrokkejaan tuntemattomammaksi ja aivan syystä. Tarina on käänteineen enemmän huvittava kuin jännittävä, ajalleen uskollisen tuhnuista naiskuvaa tuskin tarvitsisi edes erikseen mainita. Kummallisesti filmi on silti ihan viihdyttävä, kömpelyyksistä huolimatta tai osin niiden vuoksi. Hauskaa on sekin, että jokseenkin laaduttomassa elokuvassa on suorastaan poikkeuksellinen tähtikaarti. Kenties lupaavan asetelmansa vuoksi Peto menestyi lippuluukuilla erinomaisesti, mutta kriitikot teilasivat. Kirpeä palaute ei estänyt tekijöitä jatkamasta sarjan parissa. Jatko-osia on tullut toistaiseksi kolme (1998, 2004, 2007), mutta niiden suosio luisui nopeasti alamäkeen. Jospa hybridihirviö olisi viimein tuhottu lopullisesti.

 

Pisteytys: 6/10

Kauhukuu IV: Re-Animator (1985)

I gave him life.

Kauhukuu on puolivälissä ja saapuu hetkeksi 1980-luvulle. Vuonna 1985 elokuvateattereissa kihisytti Painajainen Elm Streetillä (1984) -hittifilmin jatko-osa Freddyn kosto (1985), jonka villit unimaailmat eivät vedä vertoja esikoiselle. Vampyyrien ystäville sopii kepeänkauhea Kauhun yö (1985), jossa seikkaillaan urbaaneissa kasarimaisemissa. Päivän elokuvassa turvaudutaan todelliseen klassikkoon, sillä tämä scifikauhu perustuu H. P. Lovecraftin vertahyytäviin tarinoihin.

 

Re-Animator
Ohjannut Stuart Gordon

USA 1985, 84 min.

Kauhu, Scifi 

Pääosissa: Jeffrey Combs, Bruce Abbott, Barbara Crampton

 

 

 

Nuori tieteilijänalku Herbert West (Combs) on keksinyt seerumin, joka herättää kuolleet eloon. Erään sairaalan ruumishuoneella alkaa pian omalaatuinen dance macabre, kun West ryhtyy kokeilemaan seeruminsa oikeaa annostusta uhreihin ─ kauan sitten kuolleisiin ja tuoreeltaan teurastettuihin. Millaisena ruumiit palaavat manan mailta?

Re-Animator on riemastuttavan ällöttävä, sopivalla tavalla suolenpätkillä hekumoivaa kauhuhupia. Elokuva ei varsinaisesti ole mikään vitsikomedia, mutta kerronnassa on vinoa huumoria ja kuolleiden herättelyä katselee hymyillen. On tarinassa silti herkullisen karmivatkin hetkensä! Jeffrey Combs sopii vinksahtaneeseen päärooliin mainiosti. Re-Animator on kulttimaineensa ansainnut.

Stuart Gordonin elokuva perustuu löyhästi H. P. Lovecraftin kertomukseen Herbert West - elvyttäjä (1922). Lovecraft-faniksi tunnustautuneen Gordonin tuotanto painottuu scifiin: Re-Animatorin ohella tunnetuin teos on lapsille suunnattu Kulti, kutistin kakarat (1989). Kriitikoiden kehuma Re-Animator on sittemmin saanut kaksi Brian Yuznan ohjaamaa jatko-osaa (1990, 2003). Heikkomaineiset jatkikset eivät herätä suurta katseluintoa, mutta niiden sijaan lisäsin jo katselulistalleni Gordonin Lovecraft-leffan From Beyond (1986), jonka tähtenä on jälleen Jeffrey Combs.

Pisteytys: 8/10

Kauhukuu III: Verenpunainen kauhu (1975)

Something strange and sharp...

Kauhuvuosi 1975 viiltää ja vainoaa! Päivän elokuva on verinen giallo-klassikko Italiasta. Eteläisestä Euroopasta tulee myös kyseenalainen klassikko Sodoman 120 päivää (1975), jonka sadismi ja seksuaalisuuden kuvaus häkellyttävät edelleen. Hollywood-tunnelmia kaipaavan katselulistalle kelvannee Tappajahai (1975), joka sopii kesämeiningeistään huolimatta loppuvuoden pimeyteen. Viisikymppisten ehdoton ykkösteos on kuitenkin The Rocky Horror Picture Show (1975), jonka hirviömäiset sävelet sopivat synkän vuodenajan piristäjiksi.

Profondo Rosso - Verenpunainen kauhu

Ohjannut Dario Argento 

Italia 1975, 127 min.

Kauhu, Trilleri 

Pääosissa: David Hemmings, Daria Nicolodi, Gabriele Lavia

 

 

 

Pianisti Marcus Daly (Hemmings) todistaa verisen surmatyön, jonka yksityiskohdat eivät jätä häntä rauhaan. Daly ajautuu selvittämään, kuka mystinen puukonheiluttaja on ja minne hänen jättämänsä oudot vihjeet johtavat. Juoni tuo mieleen Dario Argenton aiemman elokuvan Kuoleman lintu (1970), mutta nyt tunnelma on kiihkeämpi ja hypnoottisempi.

Verenpunainen kauhu (engl. Deep Red) yhdistää tyylikkäästi giallo-verenroiskeen jännitystä, hienoista huumoria ja ihmisen psyykeen outoihin unikerroksiin sukeltavia kohtauksia. Goblin-yhtyeen progeraidat rokkaavat ja junnaavat täydellisesti, ja ne kiinnittyvät tiukasti elokuvan jättämiin visuaalisiin muistijälkiin. Jo pelkkä elokuvan soundtrack menestyi erinomaisesti.

Koko elokuva oli suosittu ilmestyessään, jolloin se keräsi valtavasti katsojia eritoten kotimaassaan Italiassa. Monessa maassa Verenpunainen kauhu ei kuitenkaan harmillisesti levinnyt valkokankaille, eivätkä paljon myöhemmin perässä seuranneet vhs-levitykset tuoneet teatterikierroksen veroista näkyvyyttä. Sittemmin maine on sentään kasvanut ja tätä nykyä Verenpunainen kauhu tunnustetaan giallo-legendaksi. Suomen teatteriensi-iltansa elokuva sai vasta vuonna 2018!

Pisteytys: 8/10

Kauhukuu II: Kuolema kulkee talossa (1965)

That's what I'm here for, to look after all of you.

Kauhukuu matkustaa ajassa vuoteen 1965. Päivän elokuva on mehevä jännäri, jossa päästään kuristavan ahdistaviin tunnelmiin. Muina vuoden kauhukuuluisuuksina mainittakoot ahdinkoa maalaileva, Roman Polanskin Inho (1965), joskin ohjaajan jälkimaine aiheuttaa vielä elokuvaakin suurempia puistatuksia. Hieman hilpeämpää camp-tunnelmaa kaipaaville sopii katsottavaksi Orgiat hautausmaalla (1965), joka huokuu omalaatuista ajankuvaa.

 

The Nanny - Kuolema kulkee talossa
Ohjannut Seth Holt

Iso-Britannia 1965, 91 min.

Trilleri, Mysteeri

Pääosissa: Bette Davis, William Dix, Jill Bennett

 

 

 

Pienen sisarensa murhasta epäilty Joey-poika (Dix) palaa kotiin vietettyään kaksi vuotta häiriintyneille lapsille tarkoitetussa sisäoppilaitoksessa. Kotiinpaluu on vaikea, sillä siellä odottaa perheen pitkäaikainen lastenhoitaja (Davis) ─ joka on Joeyn mielestä murhan todellinen syypää. Päivät kuluvat, uusi arki ei asetu uomiinsa ja lopulta jännitys sakenee sietämättömäksi...

Psykologiseen kauhuun luottava trilleri saa katsojan epäilevälle kannalle. Bette Davisin taidokkaasti tulkitsema nanny on herttainen rouva, jonka katseessa ja hellässä hymyssä häilähtää jo alun alkaen jotain omituista. Joey ei ole avuton poikanen, vaan kouluvuosien kovettama selviytyjä, ajoittain suorastaan julma ja ilkeä. Miten surmatyö todellisuudessa meni? Kun arvoitus lopussa ratkeaa, katharsis on värisyttävä ja riipaiseva.

Kuolema kulkee talossa tuo mieleen Bette Davisin mestariteoksen Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? (1962), joka kuitenkin on monella tapaa monisäikeisempi ja upeampi kauhutrilleri. Tämän elokuvan tapauksessa kokonaisuus sitä paitsi kärsii tehottomasta rytmistä, sillä mehukkaisiin lopputapahtumiin päästään turhan hitaasti. Varsinkin Davis-faneille tämä paranoiaa väläyttelevä nanny-filmi on silti ehdottomasti näkemisen väärti.

Pisteytys: 7/10

Kauhukuu I: Kuoleman jälkeen (1915)

Prove to me that it is you...

Kauhukuun kolea vuodenaika on jälleen saapunut. Luvassa on perinteikkääseen tapaan kahdeksan teemaan sopivaa elokuvatekstiä, joissa piisaa tasavuosikkaita filmejä. Avausosassa matkustetaan elämän ja kuoleman rajamaille ja 110 vuoden takaiseen aikaan. Mikäli tämä elokuva ei vielä täytä klassikonnälkää, syystunnelmiin sopii moni muukin varhaislegenda.

Mykkäelokuvien jatkumoon sopivat parhaiten rikoselokuva Les Vampires (1915) ja kauhudraama Suuren oopperan kummitus (1925). Universalin hirviökavalkadista viehtyneet voivat astella alttarille Frankensteinin morsiamen (1935) kanssa, eritoten, kun Guillermo del Toron Frankenstein (2025) on pian saamassa ensi-iltansa. Synkkää jännitystä maalailevat Noiduttu (1945), Pirulliset (1955) sekä Räsynukke (1955), ja niille kaivattua tasapainoa tuo kevyt mutta kuulaan syksyinen murhakomedia Mutta... kuka murhasi Harryn? (1955).

 

 

Posle smerti - Kuoleman jälkeen
Ohjannut Jevgeni Bauer

Venäjä 1915, 46 min.

Mykkäelokuva, Draama, Kauhu 

Pääosissa: Vitold Polonski, Vera Karalli

 

 

 

Nuorukainen nimeltä Andrei (Polonski) suree äitinsä kuolemaa, eikä tahtoisi osallistua tovereidensa iloisiin rientoihin. Lopulta Andrei tarttuu jälleen kiinni elämään, osallistuu urheasti juhlatunnelmaana ja rakastuu silmänräpäyksessä kauniiseen Zoiaan (Karalli). Mutta kun Zoiakin yllättäen menehtyy, Andrei katoaa kauas unen ja kuoleman houreiseen maailmaan.

Kuoleman jälkeen (engl. After Death) on hämyisen tunnelmallinen kauhudraama miehestä, joka vajoaa yhä syvemmälle sisäiseen ahdinkoonsa. Unenomaiset yliluonnolliset näyt on toteutettu taitavasti. Elokuva ei kuitenkaan nykykauhun tapaan pelottele vaan pikemminkin suree vääjäämätöntä kuolemaa, menetettyä elämää ja suurta toteutumatonta rakkautta. Andrein kohtaamat aaveet ovat lempeitä, ainoa piina ja riivaaja on rakkaisiin kohdistuva kaipaus.

Mieleenjäävästi toteutettu mykkäfilmi herättää kiinnostuksen ohjaaja Jevegni Bauerin (1965─1917) muuta tuotantoa kohtaan. Mikä mahtoi olla tuottoisan ohjaajan uran paras teos? Sitä on vaikea sanoa, sillä valtaosa tuotannosta on kadonnut tai takuuvarmasti tuhoutunut. Kuoleman jälkeen esittelee joka tapauksessa kiehtovasti varhaista venäläiselokuvaa. Samalla pääsee kurkistamaan Venäjän keisariajan viimeisiin ylellisiin juhliin, joiden loppu oli jo lähellä.

Pisteytys: 7/10

Kauhukuu VIII ─ Kauhuvuosi 2024

A shark in the Seine?

 

Kauhukuu huipentuu kahteen vuoden 2024 ensi-iltaan. Kuluneen vuoden hittejä ovat olleet muun muassa avaruussaagan jatko-osa Alien: Romulus (2024), kehuttu kehokauhu The Substance (2024) sekä sarjamurhaajametsästys Longlegs (2024). Tänään esille pääsee kaksi tunnetuksi noussutta filmiä, joiden jälkimaine kuitenkaan tuskin kantaa kauas. Aikansa kuvaa silti molemmissa!

 

 

Ghostbusters: Frozen Empire
Ohjannut Gil Kenan

USA, Kanada & Iso-Britannia 2024, 115 min.

Komedia, Fantasia, Seikkailu

Pääosissa: Paul Rudd, Finn Wolfhard, Mckenna Grace

 

 

 

 

Ghostbusters: Afterlifen (2021) suora jatko-osa kertoo uudesta Haamujengistä. Nyt poppoo on kovan koitoksen edessä, sillä aavejumala Garraka lietsoo jäistä maailmanloppua. Elokuva on pintapuolisesti kelvollisesti tehty, mutta tarina on ankean kaavamainen ja pitkäveteinen ─ täysin tyhjänpäiväinen osa. Ehkäpä alkuperäisen Haamujengin (1984) porukka voisi jo siirtyä eläkkeelle ja uusintasarja voisi nousta paremmin omille jaloilleen easter egg -painolastistaan. Jatkoa on joka tapauksessa jo tekeillä.

Pisteytys: 4/10

Sous la Seine - Seinen syvyyksissä

Ohjannut Cavier Gens

Ranska 2024, 104 min.

Jännitys, Kauhu

Pääosissa: Bérénice Bejo, Nassim Lyes

 

 

 

 

Tappajahait löytävät tiensä Pariisiin ja Seine pulppuaa uhkaa juuri suuren thriatlon-kisan alla. Kesähitiksi kohonnut leffa oli ilmestyessään hauskan ajankohtainen, sillä Pariisin olympialaisten tienoilla puhuttiin paljon juuri Seinen veden uimakelpoisuudesta. Seinen syvyyksissä (engl. Under Paris) olevinaan korostaa ympäristötietoista sanomaa, joka ei kuitenkaan tunnu loppuun asti mietityltä: tarina nimittäin maalailee jälleen kerran kuvaa haista julmana ihmissaalistajana, vaikka eihän se niin ole. Elokuva on lopulta enemmän tahattoman hauska kuin jännittävä haihörhöily.

Pisteytys: 3/10

Kauhukuu VII ─ Kauhuvuosi 2023

I thought humans feared death.

Vielä on aikaa viime vuonna ilmestyneiden kauhufilmien muistelolle. Vuosi sitten kauhukuun estradilla olivat verevä hupailu Kreivi (2023), jotenkuten viihteeksi välttävät Evil Dead Rise (2023) ja Scream VI (2023) sekä hieman väärällä tavalla piinallinen We Have a Ghost (2023). Nyt kaksi vampyyriaiheista kauhukomediaa täydentävät vuoden 2023 kauhukabinettia tyylikkäin veriroiskahduksin.

 

 

Humanist Vampire Seeking Consenting Suicidal Person
Ohjannut Ariane Louis-Seize

Kanada 2023, 90 min.

Draama, Komedia, Kauhu

Pääosissa: Sara Montpetit, Félix-Antoine Bénard

 

 

 

 

Teini-ikäinen Sasha (Montpetit) on vampyyri, joka ei tunne olevansa kuin muut perheenjäsenensä. Tappajanvietti puuttuu ja Sashan kulmahampaat eivät tahdo pulpahtaa esille ─ onneksi kuvaan astuu kuolemaa hautova Paul (Bénard). Omaperäinen vampyyrifilmi on syksyyn sopivaa mutta silti tummanpuhuvalla huumorilla kevennettyä teiniangstia. Elokuva sai menestystä Venetsian elokuvajuhlilla, jossa filmi sai ensi-iltansa.

Pisteytys: 7/10

Renfield

Ohjannut Chris McKay

USA, Iso-Britannia & Kanada 2023, 93 min.

Komedia, Kauhu

Pääosissa: Nicholas Hoult, Nicholas Cage, Awkwafina

 

 

 

 

Renfield on vauhdikas, verevä ja vitsaileva Dracula-elokuva. Tämä versio nostaa päärooliin vanhan vampyyrin (Cage) auliin palvelijan Renfieldin (Hoult). Olisiko apulaisen aika ottaa onni omiin käsiinsä? Elokuvan vitsit ovat omaan makuuni kiusallisen latteita, mutta eritoten Nicholas Cagen riehakas roolisuoritus tekee filmistä katselun arvoisen. Lisäksi Renfield on hykerryttävän tyylikkään näköinen pölähtelevine lepakkoparvineen ja camp-henkisine värivaloineen.

Pisteytys: 6/10

Kauhukuu VI ─ Spring (2014)

So you've never been in love before?

Kauhukuu on edennyt lähelle loppuaan. Ensi viikolla haahuillaan 2020-luvulla, mutta sitä ennen ripaus kymmenvuotiaita filmejä: vuoden 2014 tarjonnasta maininnan ansaitsevat nokkela teinikauhu It Follows (2014) sekä yksinhuoltajaäidin pelkoja elävöittävä The Babadook (2014). Vampyyrijanoon soveltuvat A Girl Walks Home Alone at Night (2014) ja humoristisempaan vampyyri-riekkumiseen hillittömän hauska What We Do in the Shadows (2014). Tänään on aika tutustua hieman valtavirralle vieraampaan monsteriromanssiin, jossa kaunotar ja hirviö ovatkin yksi ja sama hahmo.

Spring
Ohjannut Justin Benson & Aaron Moorhead

USA & Italia 2014, 109 min.

Romantiikka, Kauhu, Fantasia

Pääosissa: Lou Taylor Pucci, Nadia Hilker

Nuori Evan (Pucci) ajautuu elämässään yksinäiseen umpikujaan. Hän hankkii menolipun Italiaan ja jää työskentelemään pienelle farmille. Reissussa syttyy romanssi viehättävän Louisen (Hilker) kanssa, joskin naisella on kannettavanaan synkkä salaisuus: kauniin ulkokuoren alla kuplii ikiaikainen hirviö karmeine lonkeroineen ja tappovietteineen. Voittaako rakkaus muinaisen kauhun?

Justin Bensonin ja Aaron Moorheadin luoma Spring on omaperäinen yhdistelmä romantiikkaa ja kauhua. Pakahduttavan kauniissa Italiassa kulkeva tarina tuo todella mieleen Richard Linklaterin auringonlaskutrilogian (esim Rakkautta ennen aamua, 1995), kuten moni kriitikko on osuvasti huomauttanut. Tämän romanssin taustat ovat eri tavalla rähjäisiä, mutta yhtymäkohtia on paljon. Yliluonnollinen hirviökauhu soljuu hitaasti syvenevän lemmen lomaan ihmeen mutkattomasti.

 

Positiivisen vastaanoton saanut kauhuromanssi on Bensonin ja Moorheadin kolmas yhteistyö. Muun muassa ohjaajina, käsikirjoittajina ja tuottajina toiminut kaksikko on sittemminkin luonut useita kehuttuja genresekoituksia, jotka liikuskelevat kauhutunnelmissa. Toistaiseksi mikään parivaljakon indie-elokuvista ei ole noussut valtavirran megahitiksi, mutta suurelle yleisölle kaksikko on tullut tunnetuksi jokusista viime vuosien Marvel-tuotannoista (esim. Loki-sarja). Parhaat helmet kuitenkin syntynevät Springin kaltaisissa tuotannoissa; toivottavasti tätä lajia nähdään vielä lisääkin.

Pisteytys: 7/10

Kauhukuu V ─ Kauhuvuosi 2004

Fuck-a-doodle-do!

 

Mitä muistat kauhuvuodesta 2004? Kassamagneeteista mieleen ovat todennäköisesti jääneet japanikummittelu Kauna (2004),  zombieuusinta Kuolleiden aamunkoitto (2004) tai raajoja irroitteleva gorekauhu Saw (2004). Minä katsoin kaikki aikanaan melko tuoreeltaan mutta hittikolmikosta ainoastaan Kauna herätti pienen kiinnostuksen 20-vuotisjuhlinnan mukaiseen uusintakatseluun. Kaunan ohella uusintakatseluun pääsi Shaun, kuolleiden kunkku (2004), joka lukeutuu jälkimaineeltaan vuotensa kauhuaatelistoon. Vuoden filmeistä mainittakoot myös synkkä supersankaritarina Hellboy (2004) sekä kiusallisen b-kauhun ystäville Pirun pikku apuri (2004).

 

 

The Grudge - Kauna
Ohjannut Takashi Shimizu

USA & Japani 2004, 91 min.

Kauhu

Pääosissa: Sarah Michelle Gellar, Jason Behr, Clea DuVall

 

 

 

 

Kostonhimoinen kummitus vainoaa kaikkia, jotka astuvat aaveen kanssa samaan taloon. Kauna on Takashi Shimizun Hollywood-versio ohjaajan aiemmasta menestysteos Ju-onista (2002). Molemmat elokuvat sijoittuvat Tokioon, mutta nyt päähenkilöt ovat englantia puhuvia amerikkalaisia. Jo alkutekstit vihjaavat siihen suuntaan, että hyppysäikäytyksiä on luvassa. Kauhukliseitä pelkäämättömille ja äkki-hätkähdyksiä etsiville Kauna kelvannee viihteestä. Mörköjä tosin vilautellaan hieman turhan innokkaasti ja itseään toistavista säpsäytyksistä menee nopeasti maku. Oikein mitään muuta sisältöä leffassa ei sitten olekaan. Sen verran hyvät lipputulot elokuva kuitenkin keräsi, että jatko-osia on tullut jo kolme (2006, 2009, 2019).

Pisteytys: 3/10

 

Shaun of the Dead - Shaun, kuolleiden kunkku

Ohjannut Edgar Wright

Iso-Britannia, Ranska & USA 2004, 99 min.

Komedia, Kauhu

Pääosissa: Simon Pegg, Nick Frost, Kate Ashfield

 

 

 

 

Elämänsä pohjamudissa rypevä surkimus Shaun (Pegg) joutuu krapulapäivänä keskelle zombiapokalypsia. Tollolla kestää hetki ymmärtää tilanteen vakavuus, mutta pian rytisee. Onko tässä tilaisuus näyttää isäpuolelle, voittaa mielitietyn sydän ja ylipäätään ryhdistäytyä? Zombi-elokuvien kliseillä riemastuttavasti leikittelevä komedia aloittaa Edgar Wrigthin Cornetto-trilogian, joista kaikkien pääosissa on Simon Pegg. Hot Fuzz (2007) on poliisitoimintaa, mutta päätösosa The World's End (2013) vivahtaa maailmanlopputeemallaan hieman Shaunin kauhuparodiatunnelmaan. Wright on sittemmin leikitellyt genrerajoilla esimerkiksi elokuvallaan Last Night in Soho (2021).

Pisteytys: 7/10

Kauhukuu IV ─ Veren vangit (1994)

There's life in these old hands still.

Ysärikauhujen aika koittaa verevän vampyyrifilmin myötä. Ennen kuin kynttilät syttyvät ja hampaat uppoavat kaulasuoniin, muistellaan tovi muuta vuoden 1994 kauhutarjontaa: vuoden hittifilmeihin lukeutuvat eritoten kulttimaineinen synkistelytoiminta The Crow (1994) ja latteahko klassikkofilmatisointi Frankenstein (1994). Hieman vieraammista b-tason järjettömyyksistä nauttiville sopii värisyttävän kiusallinen Plankton (1994). Kolmikymppisten kavalkadin kruunaa Lars von Trierin synkkä legenda, minisarja Valtakunta (1994), joka jatkui yllättäen vuonna 2022. Päivän vampyyritarinakin uudistettiin sarjamuotoon vuonna 2022 ja jatkoa on jo luvassa.

 

 

Interview with the Vampire - Veren vangit
Ohjannut Neil Jordan

USA 1994, 123 min.

Kauhu, Fantasia, Draama

Pääosissa: Brad Pitt, Tom Cruise, Kirsten Dunst, Antonio Banderas

 

 

 

Vampyyri Louis de Ponte du Lac (Pitt) päätyy kertomaan toimittajalle elämäntarinaansa ─ tai oikeastaan kertomusta ajoista hänen kuolemansa jälkeen. Muuan voimakas vampyyri Lestat (Cruise) antoi Louisille uuden elämän yön valtiaana 1700-luvulla ja siitä lähtien kaksikko oli pitkään erottamaton. Verenimijöiden yhteiseloon kuitenkin tuli särö, julma petos, jonka haava on yhä tuore.

Anne Ricen samannimiseen romaaniin (1976) perustuva Veren vangit on tyylikästä goottitunnelmointia. Tarina on nimensä mukaisesti verinen ja myös melko väkivaltainen, mutta ei liioitellulla tavalla. Osa aikalaiskatsojista oli toista mieltä, mutta kyllähän vampyyritarinassa punaväri saakin roiskua. Mukana sitä paitsi on hieman moraalitarinaakin. Osalle kriitikoista elokuva oli vuoden 1994 inhokkeja, toisille taas kärkikastia. Avoimesti pilkistelevä homoerotiikka, esteettinen näyttävyys ja mainio pohjatarina tekevät filmistä viehättävän, mikäli ei liikaa kammoksu vampyyrien luontaista tappoviettiä.

Muutamista kriittisistä äänenpainoista huolimatta Veren vangit ei sentään ole saanut osakseen täyttä lyttäystä. Erityisesti tyylikästä miljöötä ja tunnelmaa on kehuttu: elokuva oli jopa ehdolla lavastus- ja musiikki-Oscareiden saajaksi. Synkeään tunnelmointiin inspiraatiota on kenties tuonut Bram Stokerin Dracula (1992), jossa goottimiljöö on niin ikään täydellisesti kohdillaan. Vampyyriaiheet olivat ylipäätään nousseet suosioon jo 1980-luvulla ja into jatkui halki 1990-luvun. Tunnelmallinen Veren vangit kuuluu omaperäisyydessään kirkkaasti aikakautensa vampyyriparhaimmistoon, vaikka Anne Ricen suositulle vampyyrisaagalle se tuskin vetääkään vertoja.

Pisteytys: 7/10