Django - kostaja (1966)

Ohjannut Sergio Corbucci

Italia & Espanja 1966, 91 min.

Lännenelokuva, Toiminta 

Pääosissa: Franco Nero, José Bódalo, Loredana Nusciak

 

Don't touch my coffin.

 

Palkkionmetsästäjä Django (Nero) vaeltaa kaksin ruumisarkun kanssa Meksikon ja Yhdysvaltain rajalla. Eräässä ajan hylkäämässä pikkukaupungissa Django päätyy keskelle taistelutannerta, jossa meksikolaiset bandiitit ja yhdysvaltalaiset punapaidat janoavat verta, valtaa ja kultaa. Kuolemaa versovassa maaperässä ruumisarkuille tulee käyttöä, mutta Djangolla on omassa kirstussaan tappava muisto menneisyydestä.

 

Sergio Corbuccin spaghettiwestern aloitti kokonaisen Djangojen legendan. Elokuvalle on tehty kymmenittäin epävirallisia jatko-osia ja muutamia tv-sarjoja, joiden lisäksi Django on inspiroinut lukuisia elokuvantekijöitä. Tunnetuin Djangon uusiokäyttäjä lienee Quantin Tarantino, jonka Djangossa (2012) alkuperäinen Djangon näyttelijä Franco Nero välähtää sivuroolissa. Edes Tarantino ei lyö laudalta tätä originaalia teosta, jonka omaperäinen aloitus tempaa heti mukaansa. Iskevä italoiskelmä, salaperäinen ruumisarkkua vetävä kovanaama... Ja tätä näkyä seuraa synkän verinen, rytmikäs kertomus, joka pitää otteessaan loppuun ja viimeiseen horisonttiin saakka.

 

Vaikka Djangosta on tullut legenda, elokuva sai aikanaan osakseen rajua kritiikkiä. Syynä oli elokuvan väkivaltaisuus, joka johti esimerkiksi Suomessa esityskieltoon. Ruumiita tulee niin paljon ettei laskuissa pysy mukana ja moni kohtaus on kivuliasta kärsimystä. Django maistuu mudalle, pölylle ja raudalle, eikä elokuvassa ole yhtäkään todellista sankaria. Kunnia on mennyttä ja aiemmat sodat ovat jättäneet jälkeensä vain tappotaitoisia, tunteettomia miehiä. Vanhan kunnon italowesternin ystäville Djangon lohduton ja räiskyvä taival maittaa takuulla.

 

Pisteytys: 8/10

The Shootist - Revolverimies (1976)

Ohjannut Don Siegel 

USA 1976, 100 min. 

Lännenelokuva, Draama 

Pääosissa: John Wayne, Lauren Bacall, Ron Howard, James Stewart

 

It isn't always being fast or even accurate that counts.

Suuri asesankari John Bernard Books (Wayne) asettuu viettämään hiljaiseloa tuttuun pikkukaupunkiin. Väkivahvaa miesten miestä runtelee syöpä, joka antaa aikaa enää viimeisiin jäähyväisiin. Books saa vielä kerran kohdata entiset rakkaudet ja ystävät sekä antaa isällisiä neuvoja nuoremmilleen, mutta häntä jahtaavat myös kostonhimoisten vihollisten armeliaat luodit.

Revolverimies on kertomus elämän ehtoopuolelta ja sopii siten todellisen lännenlegendan haikeisiin hyvästeihin. Kyseessä on monien westernien vakiokasvo John Wayne, joka oli itsekin sairastanut yhden ankaran syövän. Toinen tauti runteli jo iäkkään näyttelijän sisuskaluja ja niinpä Revolverimies jäi uran viimeiseksi teokseksi. Wayne kuoli vuonna 1979. Elokuva sopii pitkän uran joutsenlauluksi, sillä tarina on draamallinen ja varsin rauhallinen, vaikka siinä maltillisesti paukutellaankin. Esirippu oli laskeutumassa perinteiselle lännengenrellekin.

John Wayne tuntuu viimeistään nykypäivänä kiusalliselta legendalta, sillä hän oli kovien arvojen kannattaja, Vietnamin sodan puolestapuhuja ja avoimen rasistinen jurnuttaja. Tämä maailmankuva joutaakin mennä. Jääräpäinen änkyröinti toistuu Waynen valkokangasrooleissakin, mutta tässä filmissä vastahankaisuutta ei juuri aisti. Revolverimies itsessään on saanut osakseen monien kriitikoiden ja elokuvantekijöiden suopeuden, juuri jäähyväistunnelmansa ansiosta. Elokuva on kaunis ja tasapainoinen, mutta jättää aavistuksen haaleaan tunnelmaan. Ehkäpä näinä ankarina ja kovasanaisina maailmanaikoina tuntuu hankalalta virittäytyä haikeaan olotilaan Waynen perinnön äärellä.

Pisteytys: 7/10

12. luukku: 60 vuotta sitten (Paukkurauta-Kati, 1965)

You'll never make me cry!

Vuoden 1965 valkokankaille saattelee Julie Andrews ja värikkäät kukkulat heräävät eloon: "The hills are alive with the sound of music..." ─ sulosävelin ilkamoiva Sound of Music (1965) oli vuotensa isoin megahitti ja myöhempien aikojen klassikko. Sille seuraa tekevät klassikkoromaanin filmatisointi Tohtori Zhivago (1965) sekä päivän luukusta pamahtava lännenkomedia.

 

Mikäli mielii tunnelmoida villin vuosikymmenen uusia elokuvatuulia, katseluun sopii erinomaisesti Jean-Luc Godardin road-movie Hullu Pierrot (1965) tai futuristinen Alphaville (1965). Toisenlaista kummaa kulmaa tarjoaa Andy Warholin underground-filmi Vinyl (1965). Jos Yhdysvallat ja Eurooppa alkavat puuduttaa, on syytä muistaa intialaisklassikko Subarnarekha (1965), joka kertoo universaalin tarinan sodanjälkeisestä maailmasta ja pakolaisuudesta.

 

Cat Ballou - Paukkurauta-Kati 

Ohjannut Elliot Silverstein 

USA 1965, 97 min. 

Komedia, Lännenelokuva 

Pääosissa: Jane Fonda, Lee Marvin, Michael Callan 

 

 

 

 

Asesankari Cat Ballou (Fonda) odottaa hirttotuomiota pikkukaupungin sellissä. Nykyinen rikollinen on entinen siveä opettaja, joka kapsahti kaidalta polulta palauttaakseen isänsä kunnian. Paha suuryritys nimittäin yritti varastaa Catin isän farmin laittomin keinoin, eikä tyttären auttanut muu kuin lähteä ruudinkatkuiselle kostoretkelle erikoinen apujoukko kintereillään. Jiihaa!

Paukkurauta-Kati on lännenparodia, mutta ei kuitenkaan yhtä sekopäinen kohellus kuin Villiä hurjempi länsi (1974). Ikoninen Jane Fonda tulkitsee Cat Ballouta särmikkäästi ja vahva naishahmo tuo mieleen toisen lännenelokuvan, vakavamielisemmän Johnny Guitarin (1954). Elokuvilla onkin yksi merkittävä yhdistävä tekijä: molemmat perustuvat kirjailija Roy Chanslorin romaaneihin.

Meheväksi hittifilmiksi kohonnut Paukkurauta-Kati oli peräti vuoden 1965 seitsemänneksi katsotuin elokuva. Menestyksen ainekset ovat helposti kasassa: karismaattinen päätähti, ripaus slapstickia, jännitystä ja romantiikkaa, suosittuja muusikkoja vetävien lännenballadien äärellä... Kriitikotkin mieltyivät ja Lee Marvin palkittiin mehukkaasta tuplaroolistaan muun muassa Oscarilla. Paukkurauta-Kati on nostettu suorastaan lännenlegendaksi, sillä se löytyy AFI:n westernien TOP-10-listalta. Vaikka elokuva on ihan kelvosti tehty, minusta varsinkin AFI:n listasijoitus tuntuu hieman yliampuvalta: ennemmin myöntäisin sijan sisällöltään monipuolisemmalle Johnny Guitarille.

Pisteytys: 7/10

Kauhukuu VI: Bone Tomahawk (2015)

Pain is how your body talks to you.

 

Ensi viikolla kauhukuu kurvaa kohti vääjäämätöntä loppuaan 2020-luvulle, mutta sitä ennen nautitaan vielä edellisten vuosikymmenten antimista. Mikäli mielii aikamatkata vuoteen 2005, tarjolla on ainakin kurja kummitustalotarina The Amityville Horror (2005), manalaan kurkkaava sarjisfilmatisointi Constantine (2005) sekä George A. Romeron keskinkertainen zombirytinä Kuolleiden valtakunta (2005). Dystooppista scifitunnelmaa taasen irtoaa klassikkouusinnasta Maailmojen sota (2005). Kymmenvuotiaista filmeistä maininnan arvoinen on puolalainen kauhumusikaali The Lure (2015), jonka kumma tunnelma jää mieleen. Päivän elokuvasta löytyy toinen hirvittävä kurkistus kymmenvuotiaiden kauhujen tunnelmiin.

Bone Tomahawk
Ohjannut S. Craig Zahler

USA & Iso-Britannia 2015, 132 min. 

Lännenelokuva, Kauhu 

Pääosissa: Kurt Russell, Patrick Wilson, Richard Jenkins

 

 

 

 

Bone Tomahawk on lännenelokuva, joka vyöryy hiljalleen kohti kauhugenreä. Elokuva sijoittuu erämaahan, jossa pieni mutta raskaasti aseistettu etsintäpartio jäljittää alkuperäisasukkaiden heimoa. Syynä retkeen on murhaepäily, kosto, jonka alkulähteenä oli valkonaamojen toilailu pyhällä hautapaikalla. Etsintäpartion matka pöllyävässä maastossa on raskas kulkea ja vaarat vaanivat joka nurkalla, mutta kevyt huumori kantaa kohti edessä odottavaa tuntematonta kauhujen luolastoa.

Elokuvan ansioiksi on laskettava erinomaisesti rakennettu jännitys ja visuaalinen näyttävyys. Lopussa saadaan rankkasateen verran kannibaali-klassikoista tuttua verenroisketta ja gorea, mutta ei liikaa, jotta filmiä tarvitsisi sen vuoksi kokonaan vältellä. Loistavaa lännenkauhua! Petyin Bone Tomahawkissa ainoastaan siihen, miten välinpitämättömästi se suhtautuu kliseiseen ja rasistiseen lännenelokuva-trooppiin. Alkuperäisasukkaat kuvataan taas kerran brutaaliksi vaaraksi, tuntemattomaksi kauhuksi ─ vaikka sitähän kohtaamiset vieraan kanssa toki monille todellisuudessa olivatkin. Tätä pelkoa voi ja täytyy fiktiossa käsitellä, mutta ilman minkäänlaista myytinpurkua ajattelumalli tuntuu tällä vuosituhannella jo aika tunkkaiselta. Vai onko se taas aikamme kuvaa?
 

Bone Tomahawk keräsi ilmestyessään kiittäviä arvioita. Filmiä verrattiin moneen otteeseen lännenklassikko Etsijöihin (1956), ja kiistämättä yhteys tuli mieleen etsintäpartion matkaa seuratessa. S. Craig Zahlerin (s. 1973) esikoisohjaus on kuitenkin monessa suhteessa sen verran omaperäinen, ettei elokuva tunnu kopiolta, vaikka vaikutteita on napattu sieltä ja täältä. Vanhan toistoa on ainoastaan alkuperäiskansojen kuvaus: melko pienilläkin ratkaisuilla kerronta olisi voitu rakentaa tuoreemmaksi ja koko elokuva kohoaisi helposti merkkiteokseksi. Nyt Bone Tomahawk ei kerro vain ennakkoluuloista, vaan rakentaa niistä painajaisia. Kiusallista, että jopa Etsijät tuntuu kostoteemassaan raikkaammalta ja rakentavammalta.

Pisteytys: 7/10

Desperado (1995)

Ohjannut Robert Rodriguez

USA & Meksiko, 104 min.

Toiminta, Rikos, Lännenelokuva, Komedia 

Pääosissa: Antonio Banderas, Salma Hayek, Steve Buscemi, Joaquim de Almeida

 

It's easier to pull the trigger than play guitar.

Myyttinen El Mariachi (Banderas) on mies, jolla on kosto mielessään. Entinen kitaristi ja nykyinen asesankari jahtaa huumeparoni Buchoa (Almeida), joka on syypää moniin turhiin kuolemiin. Hikiset päivät muuttuvat yhä kuumemmiksi, kun tarinat El Mariachista saavuttavat erään pikkukaupungin Meksikon ja Yhdysvaltojen rajalla. Siellä El Mariachille riittää töitä, sillä koko kaupunki on tavalla tai toisella kietoutunut Buchon huumebisnesten pyörittämiseen.

Vauhdikas Desperado on jatko-osa elokuvalle El Mariachi (1992). Tämä on kuitenkin elokuvista nimekkäämpi ja toimii vallan mainiosti myös itsenäisenä teoksena. Desperado yhdistelee reippaalla tavalla eri lajityyppejä: on lännenklassikkoa, kovaa toimintaa, ripaus romantiikkaa ja roimasti itseironista huumoria. Tarina ei sinänsä ole kummoinen, mutta eipä tällainen viihdetoiminta kovin syvällistä sisältöä vaadikaan. Terävästi leikattua ja taitavasti etenevää kostohupia!

 

Robert Rodriguezin Meksiko-teemaiset elokuvat jatkuvat vielä filmissä Once Upon a Time in Mexico (2003), jossa Antonio Banderas ja Salma Hayek saavat seurakseen Johnny Deppin. Arvioiden perusteella löyhän saagan päätösosa ei vedä vertoja Desperadolle, jonka tarina kiistämättä ei tunnu kaipaavan enää yhtään pidennystä. Yksi vauhdikas toimintafilmi riittää El Mariachin tarinalle erinomaisesti: onhan tässäkin jo aineksia toimintaklassikoksi.

Pisteytys: 7/10

Hombre (1967)

Ohjannut Martin Ritt

USA 1967, 111 min.

Lännenelokuva, Draama

Pääosissa: Paul Newman, Richard Boone, Diane Cilento

 

Guess I brought my dirty laundry down by mistake.

 

Apassi-heimon parissa varttunut John Russel (Newman) joutuu palaamaan valkonaamojen pariin, sillä hänen on lunastettava kaupungissa perintöosuutensa. Nihkeä paluumatka taittuu postivaunussa erikoisessa seurueessa, jossa alkuperäiskansoihin suhtaudutaan karsaasti ja Russeliakin katsotaan vinoon. Lopulta seurue ryöstetään, mutta Russel on ainoa, joka uskaltaa tarttua aseisiin. Sankarin viittaa on turha odottaa, sillä moraalittomat matkalaiset eivät ole avuksi.

Asetelmasta tulee mieleen legendaarinen lännenklassikko Hyökkäys erämaassa (1939), mutta aika on toinen ja tarina paljon monisyisempi. Uuden ajan tunnelmaa alleviivaa sekin, että tämän elokuvan todellisuudessa rautatien aika on juuri tulossa ja tämä postivaunu on reittinsä viimeinen kulkija. Monien lännenelokuvien helmasynti on alkuperäiskansojen mustavalkoinen kuvaaminen. Tässä elokuvassa suhtautuminen on myötämielistä ja isottelevat valkoiset ovat pahisten puolella. Korkealla moraalilla ja syvällä epäluulolla varustettu John Russel on vaitelias hahmo, jota Paul Newman tulkitsee taitavasti. Elokuvan maailmankuva on kyyninen, eikä kytevä konflikti ratkea.

Paul Newman oli näytellyt 1960-luvulla useassa Martin Rittin elokuvassa, joista tämän elokuvan lisäksi tunnetuin on modernin ajan western Hud - lännen kapinallinen (1963); siinäkin pohditaan moraalikysymyksiä ja päähenkilön irrallisuutta häntä ympäröivästä yhteisöstä. Hombre jäi kaksikon viimeiseksi yhteistyöksi. Kassamagneetiksi kohonnut elokuva miellytti katsojia ja kriitikoita, mutta palkintosesongissa filmi jäi harmillisen näkymättömiin.

 

Pisteytys: 8/10

13. luukku: 50 vuotta sitten (Nimeni on Nobody, 1973)

Me?... I am nobody.

 

Onnea viisikymppisille, joiden iloiseen joukkoon lukeutuvat muun muassa Sydneyn oopperatalo ja Kiss-yhtye! Vuosi 1973 toi tullessaan vallanvaihdoksia, uusia tuulia ja vanhoja kiistoja. Pariisin rauhansopimus irrotti Yhdysvallat lopullisesti Vietnamin sodasta, Augusto Pinochetin sotilasjuntta kaappasi vallan Chilessä ja Ruotsissa Kaarle XVI Kustaa kruunattiin kuninkaaksi. Lähi-idässä puhjennut sota käynnisti öljykriisin, jonka vuoksi Suomessakin kärvisteltiin viileissä huoneissa ja maksettiin totuttua suurempia bensalaskuja.

Päivän elokuvassa lähdetään länteen. Samana vuonna ensi-iltaan tuli muitakin lännenelokuvia, joista nimekkäimpiä ovat Sam Peckinpahin Pat Garrett ja Billy the Kid (1973) sekä Clint Eastwoodin Ruoska (1973) Jos et halua lähteä western-sankareiden matkaan vaan tunnelmoida vanhaa kunnon vuotta 1973, aikakoneesta pörähtää pari napakkaa suositusta: eri lajityyppejä yhdistelevän Pilvikartaston (2012) yksi etappi on vuosi 1973, ja Woody Allenin scifikomedia Unikeko (1973) puolestaan seikkailee sekä vuosissa 1973 että 2173.

 

 

Il mio nome è Nessuno - Nimeni on Nobody
Ohjannut Tonino Valerii

Italia, Ranska & Länsi-Saksa 1973, 116 min.

Lännenelokuva, Draama, Komedia

Pääosissa: Henry Fonda, Terence Hill

 

 

 

 

Villin lännen nopein asesankari on vanha kunnon Jack Beauregard (Fonda), mutta nyt ikääntyvän miehen mainetta nousee haastamaan nuori Nobody (Hill). Nimetön miekkonen yrittää yllyttää idoliaan Beauregardia viimeisiin sankaritekoihin, mutta legendaa houkuttaisi enemmän rauhallinen loppuelämä Euroopan sivistyksessä, kaukana paukkuvista aseista ja saluunatappeluista.

Sergio Leonen tarinaideaan perustuva spagettiwestern kumartaa lajinsa klassikoille. Samalla filmi nauraa makeasti lännenkliseille, vaikka ei olekaan täysverinen parodia. Juoni on melko löperö, mutta se ei oikeastaan haittaa, koska elokuvaa on joka tapauksessa niin viihdyttävää seurata. Parhaiten tarina ilahduttaa, jos lännenelokuvien kaanoniin on päässyt kurkistamaan aiemminkin.

Nimeni on Nobody (engl. My Name Is Nobody) menestyi hyvin varsinkin Italiassa, mutta on saavuttanut mainetta maailmanlaajuisesti. Nobodyn riemukas hahmo palasi valkokankaille elokuvassa Nobody on nerokkain (1975), joka menestyi niin ikään mainiosti. Tuo teos jäi lopulta lännenlegenda-Leonen viimeiseksi meriitiksi westernien saralla.

Pisteytys: 8/10

3. luukku: 100 vuotta sitten (Karavaani, 1923)

I'm goin' to move out right away!

 

Elokuvavuosi 1923 muistetaan paitsi monista klassikoistaan, myös rahtusesta studiohistoriaa. Sata vuotta sitten studioita syntyi kuin sieniä sateella, mutta vain Warner Bros ja Disney takovat edelleen valtavirtafilmejä. Vaatimattomista lähtökohdista aloittaneet studiot löysivät nopeasti avaimen menestykseen: Disneyllä oli Mikki Hiiri ja pienet viehättävät musikaalianimaationsa, Warner Bros puolestaan erikoistui nopeasti äänielokuviin. Vuosisataan mahtuu monia suunnanmuutoksia, floppeja ja hittejä, unohdettuja helmiä, klassikoiksi muodostuneita elokuvia ja alati kasvavia kassavirtoja. Vieläkö WB ja Disney muistetaan sadan vuoden kuluttua?

Satavuotiaista elokuvista on syytä nostaa esille kauniit, ajatuksia miellyttävästi kutkuttavat ranskalaisklassikot La Roue (1923) ja Hymyilevä Madame Beudet (1923). Viihteennälkäisten yleisöjen suosikkejakaan ei ole syytä unohtaa: Buster Keatonin Ruutia, räminää ja rakkautta (1923) sekä Harold Lloydin Turvallisuus viimeiseksi (1923) kirvoittivat naurunkyyneleitä! Vuoden suurimpiin hittifilmeihin lukeutui myös tämä päivän elokuva, joka vie suorinta tietä villiin länteen.

 

 

The Covered Wagon - Karavaani
Ohjannut James Cruze

USA 1923, 98 min.

Mykkäelokuva, Lännenelokuva, Seikkailu

Pääosissa: J. Warren Kerrigan, Lois Wilson, Ernest Torrence

 

 

 

Toukokuussa vuonna 1848 kaksi pitkää karavaania halkoo Yhdysvaltain Keskilännen valtavia tasankoja. Uudisasuttajat matkaavat itärannikolta kohti Oregonin viljavia maita ja omaksi otettavia tiluksia, mutta matkalla vaanii monia vaaroja ja houkutuksia. Kaikki matkalaisetkaan eivät vaikuta olevan aivan rehtejä kansalaisia. Kuinka vankkuriletkan matkaajien lopulta käy?

Suurella budjetilla tehty Karavaani on näyttävä ja rytmikäs lännenelokuva. Jos elo tuntemattoman luonnon armoilla ei riitä yksin tuomaan tarinaan jännitteitä, on mukaan on laitettu yksi romanssi, kahden matkalaisen kitkeriä erimielisyyksiä ja hurjia tapahtumia aina buffalonmetsästyksestä kultakuumeeseen. Jännitysähkystä huolimatta tarina ei ole kovin ikimuistoinen, vaikka tällaisella vauhtiretkellä mielenkiinto pysyy yllä väistämättä.

Karavaanista tuli yksi vuotensa suosituimpia hittielokuvia, jonka myötä koko lännenelokuvien lajityyppi nousi jälleen suureen suosioon. Elokuva on jäänyt mykkäkaudella menestyneen ohjaajan James Cruzen (1884─1942) maineikkaammaksi suosion huippukohdaksi. Westernien kaanonissa filmi on edelleen katsomisen veroinen, joskaan elokuva ei yllä lajityyppinsä ikonisimpien teosten tasolle.

Pisteytys: 6/10

Django Unchained (2012)

Ohjannut Quentin Tarantino

USA 2012, 165 min.

Lännenelokuva, Toiminta

Pääosissa: Jamie Foxx, Christoph Waltz, Leonardo DiCaprio, Samuel L. Jackson

 

How do you like the bounty hunting business?

 

Muutamaa vuotta ennen Yhdysvaltain sisällissotaa eräs orja hautoo kostoa Texasin plantaasien varjossa. Vapauteen tiensä taisteleva Django (Foxx) lyöttäytyy yhteen palkkionmetsästäjä Dr. King Schultzin (Waltz) kanssa ja opettelee tappamisen elkeet. Djangon tavoitteena on löytää ja vapauttaa vaimonsa, ja määrätietoisen matkan varrella valkoiset pahantekijät saavat ansionsa mukaan.

Quentin Tarantinon kahdeksas elokuva on jälleen yksi kostonmusta pastissi-ilottelu. Tarantino toistaa itseään niin paljon, ettei elokuva oikein tuo repertuaariin mitään uutta. Edes jännitteen kasvatuksen tyylikeinot eivät täytä tehtäväänsä, mutta toki blaxploitaation ja spagettiwesternin liitossa on komeat hetkensä. Kontroversiaali huumori on vaikea laji, minkä vuoksi Tarantinon viihteellistä näkökantaa on ymmärrettävästi kritisoitu: tekeekö elokuva oikeutta orjuudesta kärsineille vai revitteleekö heidän kustannuksellaan? Jälkimmäinen tuskin on elokuvan tavoite, päinvastoin, mutta kostofantasia jättää laimeamman tunnun kuin samaan ideaan nojaava Kunniattomat paskiaiset (2009).

Django Unchained menestyi näyttävästi lippuluukuilla ja palkintogaaloissa. Käsikirjoitus, joka ei saa minua innostumaan, sai paljolti kehuja ja jopa Oscar-palkinnon. Ylistyksen aiheeksi on nostettu myös elokuvan näyttelijät, jotka hoitavat tonttinsa hyvin. Sen verran suosittu Djangon tarina on ollut, että jatkoa on uumoiltu ja kaivattu. Tiettävästi Tarantinon crossover-sarjakuvaan Django/Zorro (2015) perustuva elokuva on päässyt esituotantoasteelle, mutta Tarantinoa tuskin nähdään ohjaajanpallilla.

Pisteytys: 6/10

True Grit ─ Kova kuin kivi (2010)

Ohjannut  Ethan Coen & Joel Coen

USA 2010, 110 min.

Lännenelokuva, Draama

Pääosissa: Hailee Steinfeld, Jeff Bridges, Matt Damon

 

Fill your hand, you son of a bitch!

Neljätoistavuotias Mattie Ross (Steinfeld) on päättänyt kostaa isänsä murhan. Hän palkkaa avukseen piinkovan mutta viinaanmenevän renttuseriffin, Rooster Cogburnin (Bridges). Murhamiehen etsintäpartioon lyöttäytyy teksasilainen sankari LaBoeuf (Damon), mutta kolmikon yhteisestä matkanteosta syntyy vain torailua ja harhaluoteja. Kaikkien kovuutta koetellaan!

Kova kuin kivi on uusintafilmatisointi samannimisestä lännenelokuvasta vuodelta 1969. Tyyliltään elokuva onkin yllättävän perinteistä westerniä, jota ei heti arvaisi Coenin veljesten teokseksi. Muutamissa kohdissa ja eritoten veikeissä hahmoissa ohjaajien tuttu vino huumori silti välkähtelee. Hahmot ovat tarinan suola, ja varsinkin Mattie on mitä mainioin sähäkkä päätähti, jota nuori Hailee Steinfeld (s. 1996) tulkitsee vakaan karismaattisesti. Oscar olisi ollut ansaittu!

Elokuvan maineesta kuitenkin kertoo osuvasti sen menestys akatemiakisoissa: Kova kuin kivi sai huimat 10 Oscar-ehdokkuutta, vaan ei yhtään voittoa ─ Kova kuin kivi on klassinen muttei aivan klassikko. Kauniisti kuvattua ja lavastettua lännenmaisemaa on joka tapauksessa ilo katsella, eikä tarinassakaan ole moitteen sijaa. Tasavarma kostowestern lajityypin taitajilta.

Pisteytys: 8/10

Lone Star (1996)

Ohjannut John Sayles

USA 1996, 135 min.

Draama, Mysteeri, Lännenelokuva, Rikos

Pääosissa: Chris Cooper, Elizabeth Peña, Kris Kristofferson

Well, I'm working on a few things.

Läheltä Meksikon rajaa löytyy sattumalta luuranko, seriffin tähti ja vapaamuurari-sormus. Teksasilaisen pikkukaupungin seriffi Sam Deeds (Cooper) päättelee jäännösten kuuluvan vuosikymmeniä sitten kadonneelle edeltäjälleen, vihatulle ja korruptoituneelle Charlie Wadelle (Kristofferson). Tapauksen tutkiminen vie Samin muidenkin haudattujen salaisuuksien äärelle, ja pienen rajakaupungin mysteerit paljastuvat yksi kerrallaan.

John Saylesin (1950─) käsikirjoittama ja ohjaama murhamysteeri punoo monimutkaisia juonia. Tarina on synkkä, humoristinen, parodisoiva ja herkullisen polveileva. Älykäs elokuva sai kriitikot puolelleen: Lone Star oli mainiosta kerronnastaan ehdolla käsikirjoitus-Oscariin, ja enimmäkseen juuri taidokkaan käsikirjoituksensa ansiosta filmi keräsi mukavan määrän menestystä muissakin palkintogaaloissa.

Oivasta suosiostaan huolimatta Lone Star ei ole laisinkaan valtavirtaelokuva, vaan pikemminkin rauhalliseen vähäeleisyyteen ja realismiin luottava indietuotos. Se ei silti tarkoita, etteikö filmissä olisi jännitettä ja toimintaakin. Sykettä pitävät yllä hämmästyttävän saumattomat leikkaukset, joiden avulla mennyt ja nykyhetki kurotaan kiinni toisiinsa. Tyylikäs neo-western pikkukaupungin taakoista, sukupolvien välisistä kuiluista, rasismista, maahanmuutosta ja ihmiselon salatuista puolista!

Pisteytys: 8/10

Dead Man (1995)

Ohjannut Jim Jarmusch

USA, Saksa & Japani 1995, 121 min.

Lännenelokuva, Draama, Seikkailu

Pääosissa: Johnny Depp, Gary Farmer

Every night and every morn, some to misery are born.

 

Arka kirjanpitäjä William Blake (Depp) matkustaa junalla halki Yhdysvaltojen. Pienestä pääteaseman kaupungista ei lopulta löydykään luvattua pestiä ja kaiken lisäksi William päätyy vahingossa tappamaan miehen. Karkumatkalla vastaan tulee mies nimeltä Nobody (Farmer), joka uskoo Williamin olevan samannimisen runoilijan reinkarnaatio. On aloitettava valmistelut, jotta William voidaan johdattaa takaisin henkimaailmaan omiensa pariin.

Jim Jarmuschin elokuvaa on luonnehdittu psykedeeliseksi westerniksi tai acid westerniksi, ja sehän filmiiin sopii, sillä kutkuttavat länkkärielementit soinnuttavat erikoista tarinaa taitavasti. Tummasävyistä huumoriakin on mukana. Äänimaisema sekä Neil Youngin säveltämät laulut tulevat iholle ja tyylikäs mustavalkokuvaus syventää varjot kotikatsomoon saakka. Tarina on sinällään hyvin yksinkertainen, mutta enempää ei tarvitse. Ansiokasta on sekin, ettei amerikkalaisia alkuperäiskansoja kuvata perinteisissä pahisrooleissa vaan huomattavasti monimuotoisemmin.

 

Dead Man on saanut kerrontaansa inspiraatiota William Blaken runoudesta. Mystikko-runoilijan säkeitä lausuu innokkaasti Nobody, jonka rooli olisi useimmissa elokuvissa olla pelkkä "villi". Tässä tarinassa hänellä on monia rooleja, persoonia ja valtavasti tietoa. Williamin hahmo puolestaan ei tunne nimikkorunoilijansa, ei osaa käsitellä aseita eikä tunne henkimaailman kutsua. Hahmot ovat toistensa vastinpari, mutta heistä tulee myös ystävät. Cannesissa ensi-iltansa saanut Dead Man jakoi kriitikoiden mielipiteitä, mutta ylistyksettä se ei ole jäänyt. Elokuva oli jopa ehdolla Kultaisen palmun saajaksi. Lännenelokuvan lajia viehkosti kehittelevä teos on minusta Jarmuschin parhaita ohjaustöitä, ellei jopa paras.

Pisteytys: 8/10

Unforgiven ─ Armoton (1992)

Ohjannut Clint Eastwood

USA 1992, 130 min.

Lännenelokuva, Draama

Pääosissa: Clint Eastwood, Gene Hackman, Morgan Freeman

It's a hell of a thing, killin' a man.

Sikatilallinen William "Bill" Munny (Eastwood) viettää rauhallista elämää kahden lapsensa kanssa. Entisessä elämässään Munny oli pelätty asesankari, jonka tarkkaan tähdätyt luodit ovat tappaneet monia. Munnyn maineesta kuullut nuorukainen houkuttelee entisen rikollisen poikkeamaan kaidalta polulta vielä kerran suuren rahapotin ja jalon tehtävän vuoksi. Armoton ase on saatava taas laulamaan, mutta hiljalleen Munnylle valkenee, että yksi tarkkaan tähdätty luoti ei riitä.

Lännenelokuvien perinteinen lajityyppi oli 1980-luvulla näivettynyt, mutta nousi uuteen kukoistukseen 1990-luvun alussa. Entisajan maisemia lämmitteli jo Tanssii susien kanssa (1990), mutta vasta Armoton oli todellinen legendan paluu. Tarina jatkaa 1960-luvulla vakiintunutta realistista western-perinnettä, jossa sankareillakin on nurja puolensa. Villi länsi ei näyttäydy idyllinä, vaan pikemminkin selviytymistaisteluna, jossa moraali punnitaan. Armoton tuntuu suorastaan nostalgisen perinteiseltä, mutta teos seisoo silti omilla jaloillaan. Klassikko jo syntyessään!

 

Hallittu tarina, kaunis kuvaus ja jännittävä tunnelma sinetöivät Armottoman erinomaisen menestyksen. Elokuva keräsi yhdeksän Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti neljä (mm. Paras elokuva). Paheistaan luopuneen miehen viimeinen kostoretki jäi myös Clint Eastwoodin viimeiseksi varsinaiseksi länkkäriksi. Tuorein tulokas Cry Macho (2021) on moderni western, mutta vieläköhän lännenlegenda ehtii palata kunnolla juurilleen ennen eläköitymistään?

Pisteytys: 8/10

Dances with Wolves ─ Tanssii susien kanssa (1990)

Ohjannut Kevin Costner

USA & Iso-Britannia 1990, 181 min.

Lännenelokuva, Draama, Seikkailu

Pääosissa: Kevin Costner, Mary McDonnell, Graham Greene

 

Who is Dances with Wolves?

 

Sisällissodan taisteluissa ansioitunut luutnantti John Dunbar (Costner) määrätään yksinäiselle vartiopaikalle keskelle Coloradon suuria preeriatasankoja. Dunbarin ainoat naapurit ovat alueen siouxit, joiden kanssa kommunikointi osoittautuu haastavaksi syvien ennakkoluulojen ja kielimuurin vuoksi. Hiljalleen Dunbar löytää paikkansa preerialta ja lämmin ystävyys siouxien kanssa syvenee ─ mutta onko siouxien elämäntavalle sijaa muuttuvassa maailmassa?

Kahdentoista Oscarin ehdokas, lopulta seitsemällä pystillä palkittu Tanssii susien kanssa oli vuoden 1990 suurimpia hittielokuvia. Tunnelmaltaan haikea filmi on edelleen tenhoava seikkailu kadonneessa maailmassa, erämaassa, josta aariakaan ei ole enää valloittamatta. Hidastempoinen tunnelmointi ja hahmojen rauhallinen syventäminen sopivat surumieliseen tarinaan. Maisemat ovat komeita, kuten kunnon länkkärissä kuuluukin. Elokuva ei edes tunnu erikoisen pitkältä, vaikka kestoa onkin mittavat kolme tuntia. Spektaakkeli on taitavan hallittu eritoten siihen nähden, että Tanssii susien kanssa on Kevin Costnerin (1955─) esikoisohjaus.

 

Tanssii susien kanssa pyrkii ymmärtämään Amerikan alkuperäiskansoille tehtyjä vääryyksiä: yhteiskuntien tuho ei vielä riittänyt, vaan populaarikulttuurissa kansat on kuvattu raakalaisina. Näkökulma on koskettava ja varsinkin aikanaan Tanssii susien kanssa kuvasi alkuperäiskansoja merkittävän positiivisessa valossa. Elokuvalla on siis ansionsa, mutta ymmärrettävästi filmi on saanut kritiikkiä John Dunbarin "valkoisen pelastajan" roolista. Alkuperäiskansan keskellä voimaantuvan Dunbarin sankarin viittaa sentään keventää se, ettei elokuvan asetelma vähättele siouxeja räikeimmällä mahdollisella tavalla. Nykypäivänä tarina filmatisoitaisiin varmasti toisella tapaa.

Pisteytys: 7/10

LUUKKU 10 - 70 vuotta sitten (Ase kädessä, 1950)

His only friend was his gun...

Jos mieli tehdä pienen maailmanympärysmatkan vuonna 1950, voi reissun aloittaa ranskalaisia unimaisemia tarjoavasta Orpheuksesta (1950) ja jatkaa sitten Rashomonin (1950) matkassa Japaniin. Hollywoodin parhaimmistoa tarjoavat Oscar-magneetit Auringonlaskun katu (1950) sekä Kaikki Eevasta (1950). Matkaa voi jatkaa satumaailmaan katsomalla Disneyn oivasti menestyneen prinsessasatu Tuhkimon (1950). Päivän lännenelokuva on myös tunnettu, mutta vuoden 1950 nimekkäimmän westernin titteli taitaa kuulua komealle Rio Grandelle (1950).

The Gunfighter - Ase kädessä

Ohjannut Henry King

USA 1950, 85 min.

Lännenelokuva

Pääosissa: Gregory Peck, Helen Westcott, Millard Mitchell

Jimmy Ringo (Peck) on villin lännen suuri asesankari, jolla ei ole pulaa vihamiehistä. Ringolle pyssynpaukuttelu alkaisi jo piisata, mutta riidanhaastajilla riittää todisteltavaa. Rauha voisi löytyä eräästä pikkukaupungista, jonka pölyt Ringo karisti jaloistaan aikapäivät sitten. Toiveena on tavata entinen heila Peggy (Westcott) sekä lapsi, jota Ringo ei ole nähnyt sitten muksun syntymän. Mutta selviääkö Ringo kotiinpaluusta saamatta luotia kalloonsa?

Henry King (1886─1982) oli harvinaisen monipuolinen ohjaaja, jonka pitkälle uralle mahtuu niin lännenfilmejä, musikaaleja kuin romanttista draamaakin. Vaikka useampikin Kingin elokuva menestyi aikanaan hyvin ja jokuset voittivat Oscareitakin, on hän jäänyt jälkipolville melko tuntemattomaksi mieheksi. Yhtään Kingin ohjaustyötä ei löydy 1001-listaltakaan, mutta onneksi tällaisten sivuprojektien myötä moisia erheitä on hyvä paikkailla.

Ase kädessä on viehättävän klassinen lännenelokuva Hollywoodin kultaisilta vuosilta. Miljöö on luotu tyylikkäästi ja Oscar-ehdokkuudella huomioitu käsikirjoitus on ytimekkään toimiva. Filmi on napakka paketti täynnä sopvasti moralisoivaa syvää draamaa sekä jatkuvasti tykyttävää jännitystä. Pääroolissa jäyhistelevä Gregory Peck viiksekkäänä Jimmy Ringona tekee mainion roolityön sankarihahmona, joka tekee tiliä menneisyyden väärien valintojen kanssa.

Pisteytys: 8/10

El Topo (1970)

Ohjannut Alejandro Jodorowsky

Meksiko 1970, 125 min.

Lännenelokuva, Avantgarde

Pääosissa: Alejandro Jodorowsky, Robert John, Mara Lorenzio

 

Bury your first toy and your mother's picture.

 

El Topo on häkellyttävä surrealistinen lännenelokuva. Psykedeelinen tarina kertoo miehestä nimeltä El Topo (Jodorowsky), joka kulkee halki verilöylyjen ja loputtoman hiekan kohti valaistumista. Poikansa kanssa matkustava mies etsii neljää mestaria, jotka hänen on määrä voittaa. Luoti luodilta muuttuu tehtävä yhä vaikeammaksi ja epäilyttävämmäksi. Kuolleiden mestareiden oppeja meditoivasta El Toposta tulee jumalallinen pelastaja, jonka on kuitenkin kohdattava poikansa jälleen.

 

Kauniilta houreunelta tuntuva El Topo ottaa vaikutteita spagettiwesterneistä, mutta loppua kohti tunnelma vyöryy kohti fellinimäistä sirkusta. Surrealismi vie ajatukset lajin mestariin Luis Buñueliin. Eri elementtien yhdistelmä on iloista leikittelyä, ja luovaa kokeellisuutta voi vain ihailla. Elokuva on vuosien saatossa jakanut mielipiteitä, eikä trippi välttämättä maistu kaikille. Ei yllätä, että teoksen faneiksi ovat tunnustautuneet kummia filmejä tehneet David Lynch ja Samuel Fuller.

Alejandro Jodorowsky (1929─) on ehtinyt elämänsä aikana paneutua esittävän taiteen ohella psykologiaan ja filosofiaan, ja El Topon tapaan mies on ehtinyt toimia jonkinlaisena henkisenä gurunakin. Ohjaajan intohimot selittävät El Topossa vilisevää symboliikkaa ja henkisyyttä, joiden kaikkien huomaamiseen ja ymmärtämiseen tarvittaisiin vähintään muutama katselukerta. Aivan ensinäkemältä lienee vain parasta nauttia ihanasta outoudesta ja häikäisevistä maisemista!

Pisteytys:

8/10

The Outlaw Josey Wales - Lainsuojaton (1976)

Ohjannut Clint Eastwood
USA 1976, 135 min.
Lännenelokuva, Seikkailu, Toiminta
Pääosissa: Clint Eastwood, Chief Dan George, Sondra Locke

It ain't supposed to be easy to sneak up behind an Indian.

Josey Walesin (Eastwood) rauhallinen elämä maanviljelijänä päättyy, kun joukko Unionin riehakkaita sotilaita surmaa hänen perheensä ja polttaa kotitilan. Veristä kostoa hautova mies liittyy äkkipikaisesti Konfederaation joukkoihin, mutta pian solmitaan rauha. Wales on jo tullut tunnetuksi surmatöistään, joten etsintäkuulutetuksi julistetulla miehellä on edessään pitkä ja vaarallinen pakomatka.

Lainsuojaton on testosteronia ja toimintaa uhkuva miehekäs kostotarina ─ toisin sanoen Josey Wales on tyyppiesimerkki Clint Eastwoodin esittämistä hahmoista. Maskuliinisuudessa itsessään ei tietenkään ole mitään väärää, mutta tässä tapauksessa härski sivumaku hiipii kuvaan kulissien takaa. Josey Walesin heilaa esittävä Sondra Locke seurusteli tosielämässäkin Eastwoodin kanssa, mutta tähteydestään mustasukkaisesti huolehtiva Eastwood varmisti, ettei Locke saanut juuri sananvaltaa omaan uraansa. Metoo-aikana parin suhteen valta-asetelmat ovat nousseet uudelleen valokeilaan, mutta sepä ei ole juuri Eastwoodin suosiota horjuttanut.

Machoilun kääntöpuoli häikäilemättömänä vallankäyttönä sapettaa, mutta silti ei käy kiistäminen, etteikö Lainsuojaton olisi onnistuneesti rakennettu elokuva. Menevä tarina keitetään kasaan nopeasti, eikä vauhdikasta pakomatkaa seuratessa ehdi pitkästyä. Maisematkin ovat upeita! Lännenklassikoiden vanhoja perinteitä tuuletetaan, sillä intiaaneja ei kuvatakaan verenhimoisina villeinä. Nyt intiaanit toimivat tasaveroisina matkakumppaneina ja ihmisinä, joiden kanssa voidaan solmia rauha. Pikemminkin raakalaismaisia piirteitä saavat useat valkonaamaiset sotilaat tai ahneet palkkionmetsästäjät. Kaiken lisäksi yksinäisen miehen kostoretkestä kasvaa äkkiarvaamatta lämminhenkinen ja jopa sympaattinen kertomus. Näin leivotaan lännensankareita.

Pisteytys:

7/10

Blazing Saddles - Villiä hurjempi länsi (1974)

Ohjannut Mel Brooks

USA 1974, 93 min.

Komedia, Lännenelokuva

Pääosissa: Cleavon Little, Gene Wilder, Slim Pickens

He's just crazy enough to do it!

Rock Ridgen pikkukaupunkia uhkaavat ilkeät korstot. Umpirasistista pikkukylää suojelemaan saapuu entinen orja ja nykyinen seriffi Bart (Little). Ennakkoluulot saavat kyytiä, kun Bart pistää tuulemaan uuden ystävänsä, alkoholisoituneen pyssysankari Jimin (Wilder) kanssa. Räiskähtelevä sekoilu huipentuu täyteen kaaokseen elokuvan loppumetreillä, mutta sen sisältö on sitä purevampi, mitä vähemmän lopputuloksesta tietää!

Mel Brooksin lännenparodia ammentaa huumorinsa hulvattomasta anarkiasta, joka tuo mieleen Marx-veljesten revittelyn. Stereotypioilla leikitellään, tahallisille anakronismeille on helppo tyrskähdellä ja neljättä seinää rikotaan ihailtavan vallattomasti. Leffa naureskelee rasisteille, mutta ei kuitenkaan pyri voimakkaaseen sanomanjulistukseen. Kaikki elokuvan vitsit eivät kyllä enää ole tätä päivää, mutta onneksi moni juttu on kuitenkin säilyttänyt tenhonsa.

Villiä hurjempi länsi oli vuoden 1974 tuottoisin elokuva ja kolmen Oscarin ehdokas, vaikka sai myös osakseen kovaa kritiikkiä. Elokuvan huumori ei ehkä nykypäivänä tunnu verrattoman radikaalilta, mutta aikaansa suhteutettuna tilanne näyttää toiselta. Pieruvitsit ja kepeä rotustereotypioilla retostelu tuskin olivat arkipäivää vielä viisikymmentä vuotta sitten ─ ja tämä rajoja rikkova elokuva oli vielä vuoden isoin hitti! Komediaelokuvien historiassa filmi on kiinnostava pieni vallankumous, vaikka huumoriarvo onkin vuosien varrella saanut pieniä kolhuja.

Pisteytys:
7/10

Pat Garret and Billy the Kid - Pat Garrett ja Billy the Kid (1973)

Ohjannut Sam Peckinpah
USA & Meksiko 1973, 122 min.
Lännenelokuva, Draama, Biografia
Pääosissa: James Coburn, Kris Kristofferson, Richard Jaeckel, Bob Dylan

Drinkin' tequila, shittin' out chili peppers and waitin' fer nothin'.

Western-ohjaaja Sam Peckinpahin viimeinen lännenfilmi Pat Garrett ja Billy the Kid on hyvästijättö villin lännen konnille ja sankareille. Elokuva kertoo tositapahtumiin pohjautuen kahden lännenlegendan viimeisestä ajojahdista: Pat Garrett (Coburn) on seriffiksi palkattu vanha cowboy, jonka tehtävänä on nitistää vanha ystävänsä, seutuja terrorisoiva Billy the Kid (Kristofferson).

Elokuvan veriset pyssynpaukuttelut ovat samaa raakuuden kaliiperia kuin Peckinpahin läpimurto Hurja joukko (1969). Aikanaan raakana pidetty Pat Garrett ja Billy the Kid sysättiin kovakouraiseen editointiprosessiin, eikä saksittu elokuva lämmittänyt kriitikoiden mieliä saati sytyttänyt suurta yleisöä. Alkuperäinen ohjaajan versio (122 min.) julkaistiin vasta 1980-luvulla ja sen myötä teos sai viimein mainetta ja kunniaa. Itse jouduin tosin nyt tyytymään 2000-luvun DVD-versioon, joka on jokusta minuuttia lyhempi. Eipä tuo kuitenkaan tuntunut katselua haittaavan.

Pat Garret ja Billy the Kid on parhaimmillaan kaunis ja haikea lännentarina, jota kannattelevat hyvät näyttelijät. Pahitteeksi ei ole myöskään oiva musiikkiraita, josta vastasi yhtä sivuroolia näyttelevä Bob Dylan. Muutamissa kohtauksissa ohjaajan tyyli tuntuu rakoilevan, mutta näyttelijät kannattelevat kertomusta sen hauraimpinakin hetkinä. Syynä hetkellisiin notkahduksiin oli Peckinpahin jatkuva torailu studion kanssa, eikä ohjaajan alkoholiongelmakaan tainnut työntekoa juuri edesauttaa. Kokonaisuutta voi silti pitää hyvin hallittuna ja onnistuneena lännenklassikkona.

Pisteytys:
8/10

LUUKKU 10 - 70 vuotta sitten (Keltainen nauha, 1949)

The sun and the moon change, but the army knows no seasons.

Vuoden 1949 ikimuistoisimpiin elokuviin lukeutuvat sodanjälkeiseen maailmaan sijoittuva trilleri Kolmas mies ja rutikuiva brittikomedian helmi Kruunupäitä ja hyviä sydämiä. Hollywoodin tuotannosta esille on nostettava ainakin jännäri Valkoinen hehku, joka tosin aikanaan aiheutti paheksuntaakin rajuudellaan. Sen sijaan vuoden parhaimpia lipputuloja tahkoneet elokuvat eivät ole jääneet yhtä hyvin muistiin: Yhdysvaltain ykkösenä koreilee raamatturomanssi Simson ja Delila. Päivän elokuva ei ole ilmestymisvuotensa suurimpia hittejä, mutta onpa se kuitenkin yhden aikansa isoimman tähden John Waynen tähdittämä Oscar-voittaja.

She Wore a Yellow Ribbon - Keltainen nauha
Ohjannut John Ford
USA 1949, 104 min.
Lännenelokuva
Pääosissa: John Wayne, Joanne Dru, John Agar

Pöly on laskeutumassa Little Bighornin taistelun (1876) jäljiltä ja intiaanit ovat yhä sotajalalla. Samaan aikaan ratsuväen everstiluutnantti Nathan Brittles (Wayne) odottaa eläkepäiviään, mutta vaaran vaaniessa hänen on vielä otettava vastaan yksi viimeinen tehtävä. Brittlesin on määrä saattaa joukkoineen naisväkeä turvaan intiaanisotien tieltä ja samalla pyrittävä ehkäisemään tulevien kahakoiden syntymistä.

Keltainen nauha on John Fordin ratsuväkitrilogian keskimmäinen osa. Sarjan aloitti Apassilinnake (1948) ja sen päätti Rio Grande (1950). Komeissa väreissä kuvattu Keltainen nauha palkittiin Oscarilla ansiokkaasta värikuvauksestaan, ja kiistämättä Monument Valleyn maisevat ovat todella upeaa katsottavaa. Osin elokuva on tietenkin kuvattu studiossakin, mutta ilmiselvät lavasteet ovat nekin värikylläisyydessään tunnelmallisia.

Elokuva on visuaalisesti hieno, mutta tarina on Keltaisen nauhan heikoin lenkki. Huumorin, draaman ja romantiikan vuorottelu on samankaltaista kaikissa trilogian elokuvissa, mutta tässä tapauksessa touhu on kaikkein väsyneintä. Saattaapa tuo johtua siitäkin, että kaksi aiempaa elokuvaa nähneenä en enää hirveästi saanut tästä filmistä irti. Yhden miehen epätoivoinen missio kietoutuu joka leffassa nostalgiaan ja urhoollisuuteen aavistuksen tunkkaisella tavalla. Tässä tapauksessa eläkepäiviään vartonut ukko ratsastaa lopulta auringonlaskuun todella komean näköisessä kohtauksessa, mutta silti tekisi mieli läpsäyttää hevosta kankulle jotta meno vauhdittuisi. Tietyt asiat jääkööt eiliseen!

Pisteytys: 6/10