The Big Heat ─ Gangsterikuningas (1953)

Ohjannut Fritz Lang

USA 1953, 89 min.

Rikos, Trilleri

Pääosissa: Glenn Ford, Gloria Grahame, Alexander Scourby, Lee Marvin

 

You're about as romantic as a pair of handcuffs.

 

Ylikomisario Dave Bannion (Ford) on suoraselkäinen mies, joka saa vastaansa kokonaisen korruptoituneen poliisilaitoksen. Kaiken takana on rikollispomo Mike Lagana (Scourby), joka lienee vastuussa Bannionin kollegan murhasta. Viimeinen niitti on nuuskivalle ylikomisariolle tarkoitettu autopommi, joka kuitenkin surmaa Bannionin vaimon. Murheen murtama Bannion ei anna periksi, vaan ryhtyy ratkomaan tapausta Laganan heila Debby March (Grahame) apunaan.

Karmiva ja jännittävä Gangsterikuningas edustaa ohjaajalegenda Fritz Langin myöhäistuotantoa. Synkistä rikoselokuvistaan (esim. M - kaupunki etsii murhaajaa, 1931) tunnetun Langin film noir -elokuva on ankara ja varsin lohduton tarina. Suoraselkäinen ja vaatimaton Bannion asemoituu voimakkaasti rikkaiden, työmoraalinsa unohtaneiden kollegoidensa vastinpariksi. Tavallisen puurtajan nousu järjestelmää vastaan päättyy kuitenkin lopulta oikeuden voittoon

 

Gangsterikuninkaan aihe oli ilmestyessään kiehuvan kuuma kuin rikollisen keittämä sumppi, sillä korruptoituneiden poliisien oikeudenkäyntejä oli seurattu ihan tosielämässäkin. Tarina oli ajankohtainen, mutta aikaansa nähden elokuva on poikkeuksellisen raaka. Värisyttävästä väkivallastaan huolimatta Gangsterikuningas sai ilmestyessään erinomaiset arvostelut ja kehuja oivista näyttelijäsuorituksistaan. Suomessa elokuva sen sijaan sensuroitiin kokonaan aina vuoteen 1966 saakka. Sensoreiden kauhun miltei ymmärtää, sillä viuhuvat kahvipannut ja yllättävät pommit sävähdyttävät edelleen tehokkaammin kuin monetkaan nykyelokuvien ylisuuret tehostepaukut.

 

Pisteytys: 8/10

Oklahoma! (1955)

Ohjannut Fred Zinnemann
USA 1955, 145 min.
Musikaali, Romantiikka, Lännenelokuva
Pääosissa: Gordon McRae, Shirley Jones, Charlotte Greenwood, Gloria Grahame

I've got a beautiful feeling!

Suosittuun Broadway-musikaaliin pohjautuva Oklahoma! pulppuilee iloisesti kuin pieni kevätpuro halki vihannoivien niittyjen ─ tai tämän tarinan tapauksessa kuin riemukkaasti laulava cowboy halki kukoistavien maissipeltojen. 1800-luvun etelävaltoihin sijoittuva musikaali kertoo viehkoista neidoista ja raavaista uroista, jotka katselevat toisiaan sillä silmällä. Tietenkin ihannekumppaneista syntyy myös kilpailua, eivätkä avioitumisaikeet muutoinkaan aina ota onnistuakseen. Uljas lehmipoika Curly (McRae) yrittää saada heilakseen Laureyn (Jones), joka kuitenkaan ei tahdo antautua alttarille liian helposti.

Oklahoma! on kuin yhteensulautuma elokuvista Seitsemän veljeksen morsiamet (1954) ja Pariisin lumoissa (1951), joskin tämä musikaali on edeltäjiään mahtipontisempi ja teknisesti edistyneempi. Elokuvan näyttävyys tuo mieleen vuosikymmentä nuoremman musikaalin Sound of Music (1965), joka on kuvattu samalla teknologialla kuin Oklahoma!. Itse asiassa Oklahoma! on ensimmäinen 70-milliselle (tai tarkalleen ottaen 65-milliselle) laajakangasfilmille kuvattu elokuva, ja sikäli se toki on elokuvahistoriallisesti merkittävä teos. Samaa huikean kuvaterävyyden teknologiaa käytettiin sittemmin useissa spektaakkelimaisissa tuotannoissa. Formaatti oli käytössä esimerkiksi klassikoissa Ben-Hur (1959) ja 2001: Avaruusseikkailu (1968).

Mahtipontinen Oklahoma! on uhkea myös maisemiensa puolesta. Nimestään huolimatta elokuvan ulkokohtauksia tosin ei olla kuvattu Oklahomassa, vaan Arizonassa. Eipä tuo toki katsojaa haittaa, kun maisemat ovat joka tapauksessa huikeita. Elokuvassa viihdyttävät lisäksi sen Oscar-palkitut musiikit ja pirteät tanssinumerot. Akatemiapalkinnot ovat ainakin sikäli hieno saavutus, että elokuva oli Fred Zinnemannin ohjausuran ainoa musikaali. Palkitut sävellykset tosin olivat jo peräisin alkuperäisestä Broadway-musikaalista. Kuriositeettina mainittakoon, että Oklahoma!:n säveltäjät Richard Rodgers ja Oscar Hammerstein II vastasivat myös jo mainitun Sound of Musicin sulosoinnuista. Estetiikan ja musiikin onnistuneesta yhteispelistä huolimatta Oklahoma! on valitettavasti tarinansa puolesta veltto tuotos. Heppoisen juonen vuoksi kokonaisuus tuntuu auttamattomasti liian pitkältä ja hieman vajavaiselta.

Pisteytys:
7/10

In a Lonely Place - Hermot pinnalla (1950)

Ohjannut Nicholas Ray
USA 1950, 94 min.
Draama, Mysteeri
Pääosissa: Humphrey Bogart, Gloria Grahame, Frank Lovejoy

You get to a lonely place in the road, and you begin to squeeze...

Dixon Steele (Bogart) ei ole mikään herrasmies, mutta hän vetää silti puoleensa runsaasti ihailijoita. Steele on nimittäin nerokas käsikirjoittaja, ja nerojen tapaan omalaatuinen persoona. Lyhytpinnainen Steele joutuu ärhäkkyytensä ja onnettoman yhteensattuman vuoksi syytetyksi murhasta, jota hän ei sanojensa mukaan kuitenkaan tehnyt. Steele saa alibin naapuriltaan Laurel Graylta (Grahame), jonka kanssa hän aloittaa kiihkeän ja nopeasti etenevän lemmensuhteen. Mutta onko Grayn usko Steelen syyttömyyteen vankkumaton?

Samannimiseen romaaniin (1947) pohjautuvan elokuvan tarina on erinomainen ja synkässä kyynisyydessään se osuu vielä hyvin kuvaamaan sodanjälkeisen ajan tunnelmia. Humphrey Bogart on lähes puistattavan vakuuttava väkivaltaisena hermoilijana, joka tulee parhaiten toimeen ollessaan yksin. Sama erakkomaisuus ja pieni ärhäkkyyskin liitettiin myös Bogartiin itseensä. Kenties omakohtaisuus oli yksi syy sille, että Bogart kiinnostui elokuvasta suuresti. Tuottajakin löytyi Bogartin omasta ja varsin tuoreesta tuotantoyhtiöstä. Humphrey Bogart ei ole kuitenkaan elokuvan ainoa tähti: vastanäyttelijä Gloria Grahamen vähäeleinen tulkinta piirtyy mieleen jokaista eleganttia kulmakarvankohotusta myöten. Kiinnostavan sävynsä elokuvalle antaa Grahamen ja ohjaaja Nicholas Rayn avioliitto, joka kuvausten aikaan oli jo ajautunut kriisiin. Liitto päättyi skandaaliin paria vuotta myöhemmin.

Hermot pinnalla asettuu film noir -genreen, vaikka siinä ei lajityypin tavanomaisen kaavan mukaan erityisemmin seurata rikoksen ratkomista. Pikemminkin elokuva pureutuu Steelen masentuneeseen mielenmaisemaan syytösten keskellä. Oma koukkunsa on myös saada aina protagonistia puolustava katsoja epäileväiseksi: ehkäpä Steele onkin murhaaja? Eikä käy kiistäminen, etteivätkö todisteet voisi viitata siihen suuntaan. Loppukaan ei tarjoa kunnollisia vastauksia, vaan jättää sekä päähenkilön että katsojan tyhjin käsin. Miltei ärsyttävän avoin ja yllättävä loppuratkaisu improvisoitiin elokuvaan viime hetkellä. Ratkaisu istuu kuitenkin elokuvan toivottoman välinpitämättömään tunnelmaan. Dixon Steele on niin elämän murjoma mies, että pelissä voi aivan hyvin olla kaikki ja ei mitään.

Pisteytys:

8/10