15. luukku: 40 vuotta sitten (1984, 1984)

What are your feelings towards Big Brother?

Elokuva-aikakone on saapunut vuoteen 1984, jolloin Dingo-villitys alkoi ja kotisohvilla seurattiin peräti kaksien olympialaisten mitalitoivoja. Samana vuonna Itäkeskus avattiin, ensimmäinen Macintosh-tietokone lanseerattiin ja Anna-Leena Härkösen Häräntappoase (1984) keräsi mainetta.

Päivän elokuva maalailee synkän dystopiakuvitelman, jollaista vuodesta 1984 ei onneksi todellisuudessa tullut. Pieniä jännitteitä vuoteen silti mahtui, olihan kylmän sodan loppulaukka yhä käynnissä: Neuvostoliitto boikotoi Los Angelesin olympiakisoja, sillä taustalla hiersi viime vuosina käyty Afganistanin sota. Lisää monipuolista aikalaiskuvaa voi haistella vaikkapa elokuvista Hei me rokataan! (1984), Billy Elliot (2000) ja Pride (2014). 

 

Nineteen Eighty-Four - 1984
Ohjannut Michael Radford

Iso-Britannia, Länsi-Saksa & Alankomaat 1984, 113 min.

Draama, Scifi

Pääosissa: John Hurt, Richard Burton, Suzanna Hamilton

George Orwellin samannimiseen klassikkoromaaniin (1949) perustuva synkkä dystopia sijoittuu entisen Britannian raunioille. Oceanian valtiossa jokaista arjen puurtajaa valvotaan, ajatusrikoksista rangaistaan ja historiaa siivotaan salonkikelpoiseksi. Perhe-elämää, seksuaalisuutta, valinnanvapautta tai yksityisyyttä ei sallita, ja tehokas valvontakoneisto huolehtii kaikesta. Tarinan päähenkilö on keski-ikäinen, arjen harmauden turruttama Winston (Hurt), jonka rakkaus yllättää.

Hyisen harmaaseen rauniomaailmaan sijoittuva elokuva masentaa, vaikka filmi onkin taitavasti tehty. Rakkaus avaa ajatuksia kohti toisenlaista maailmaa, jota kohti kurottelu on silti turhaa. Mielipiteet ja oma ajattelu uhkaavat totalitaarista valtiota, kuten propagandan möyhentämät oceanialaiset itsekin tietävät todeta. Lohduttoman ankeaa tarinaa piristää pieni säväys aitoa kasari-ajankuvaa, josta vastaa tyylikkäästi tykittelevä Eurythmics-yhtye.

1984 on piinaava elokuva, mutta se kaipaisi vielä enemmän syvyyttä tehdäkseen kunnolla vaikutuksen. Ehkei tarina ilmestymisaikanaan ollut ajankohtaisimmillaan: nousukausi piristi ja kylmä sota oli jo lauhtunut kireimmistä ajoistaan. John Hurt onnistuu kyllä pääroolissaan hienosti. Pakotettu lakonisuus, hetkittäin pilkahteleva oma ajattelu ja loppupuolen tuska välittyvät erinomaisesti. 1984 lienee kirjan elokuva-adaptaatioista toistaiseksi tunnetuin, ehkä jopa parhaiten menestynein.

Pisteytys: 6/10

12. luukku: 60 vuotta sitten (Kleopatra, 1963)

You're not supposed to look at me. No one is.

 

Elokuvavuoden 1963 ikonisimpia klassikkoteoksia ovat muun muassa Alfred Hitchcockin hyytävä Linnut (1963), Federico Fellinin unenomainen 8½ (1963) ja Kultaisella palmulla palkittu Tiikerikissa (1963). Sen sijaan ajan villiin underground-huumaan viettelee Scorpio Rising (1963) ja B-leffojen kiehtovia maisemia maalailee mystinen Shokkikäytävä (1963).

Aikansa elokuvatapauksia olivat, lipputuloissa mitaten, päivän elokuva Kleopatra ja edellisvuoden lopuilla ensi-iltansa saanut western Näin voitettiin Villi Länsi (1962). Kassamagneettien kärkeä kärkkyi eilisessä luukussa ilkamoinut Tom Jones (1963), tuo vuotensa Oscar-pystien kahmija. Nyt aikakoneen matka vie 1960-luvun Hollywoodin lavasteloistoon sekä Roomaan ja Egyptiin aikojen taa. Vai kertooko historialliseen miljööseen sijoittuva elokuva kuitenkin enemmän tekoajastaan?

 

 

Cleopatra - Kleopatra
Ohjannut Joseph L. Mankiewicz

USA, Sveitsi & Iso-Britannia 1963, 251 min.

Historia, Biografia, Draama

Pääosissa: Elizabeth Taylor, Richard Burton, Rex Harrison

 

 

 

 

Egyptin kuningatar Kleopatra VII (Taylor) hallitsi maataan pari vuosikymmentä, ennen kuin surmasi itsensä vuonna 40 ennen ajanlaskun alkua. Jälkipolvet muistavat kuningattaren paitsi tarumaisesta kauneudestaan, häikäilemättömästä tavastaan hallita ja vastustaa Rooman valloitusaikeita. Kleopatra perustuu lähtökohdiltaan aikansa tietämykseen todellisen kuningattaren vaiheista, mutta tarina on kuorrutettu fiktiolla. Taisto Egyptin herruudesta maustuu lemmenleikeillä, joita kuningatar harrastaa roomalaishallitsijoiden Julius Caesarin (Harrison) ja Marcus Antoniuksen (Burton) kanssa.

Kleopatra edustaa aikansa massiivisten historiafilmien huumaa. Tuotantoprosessissa kuluja ei säästelty ja kymmenien miljoonien budjetti oli valtava. Alun perin kaksiosaiseksi suunniteltu elokuva typistyi lopulta "vain" muutaman tunnin spektaakkeliksi, josta valtaosa jäi leikkauspöydälle. Siitä johtuu se, että tarinan rytmi on pahasti hukassa. Patsastelevaa kerrontaa on vaikea kehua, mutta rahat eivät kuitenkaan menneet aivan hukkaan: elokuva on visuaalisesti näyttävä ja kokeneet näyttelijät taitavia.

 

Joseph L. Mankiewiczin murheenkryyni on melkoinen kärsimysnäytelmä katsottavaksi, mutta on filmissä kiehtoviakin piirteitä. Kiinnostavimmillaan Kleopatra on kuvatessaan aikansa Hollywoodia.  Historialliset suurelokuvat olivat aikanaan suosiossa, mutta yksi elokuvan vetonauloista taisi kuitenkin olla supertähti Elizabeth Taylorin ja Richard Burtonin tosielämän romanssi. Kaikki ajankuva ei ole järin mairittelevaa: kuten monissa muissakin aikansa historiallisissa filmeissä (esim. Ben-Hur, 1959 tai Arabian Lawrence, 1962) valkoiset näyttelijät ovat pääosissa, kun taas mustat tai ruskeat ihmiset ovat kelvanneet vain orjiksi ja kulisseiksi. Aikalaistodellisuuden heijastumaa sekin, valitettavasti.

Pisteytys: 4/10

Who's Afraid of Virginia Woolf? - Kuka pelkää Virginia Woolfia? (1966)

Ohjannut Mike Nichols
USA 1966, 131 min.
Draama
Pääosissa: Elizabeth Taylor, Richard Burton, George Segal, Sandy Dennis

You make me puke!

Mike Nicholsin (1931─2014) hengästyttävä ohjausdebyytti marssittaa nuoren avioparin Nickin (Segal) ja Honeyn (Dennis) myöhäiselle yövierailulle vanhemman pariskunnan asuntoon. Jatkot pääsevät tuskin alkuun, kun isäntäpari Marthan (Taylor) ja Georgen (Burton) rakoileva avioliitto jo avautuu kaikessa sotkuisuudessaan vieraiden eteen. Viinanhuuruisen yön edetessä käy ilmi, että myös Nickin ja Honeyn avioliitto on kaukana ihanteista.
 

Kahden intensiivisen tunnin kuluessa sekavan riidan osapuolet paljastavat heikkoutensa, kipeimmät salaisuutensa ja pettymyksensä, vaikka niitä ei aina suoraan lausutakaan ääneen. Kipakoiden tokaisuiden takaa paljastuu kaikki tarpeellinen ja liikaakin. Ahdistavan estoton riitely herättää kiusaantuneen ulkopuolisen olon: saisiko tätä oikeastaan katsoa ja kuunnella? Ripaus mustaa huumoria sentään keventää tunnelmaa aika ajoin ja helpottaa tirkistelijän taakkaa.

Kuka pelkää Virginia Woolfia? perustuu Edward Albeen samannimiseen näytelmään (1962), joka on tuotu teatterilavoille Suomessakin. Elokuvaversio tiivistää näytelmätekstin onnistuneesti ja kiitelty sovitus voitti aikanaan viisi Oscaria. Erityisesti Elizabeth Taylorin saama pysti tuntuu perin ansaitulta, sillä roolisuoritus on intensiivisyydessään ehkäpä Taylorin koko uran kohokohta. Näyttelijäsuoritukset ovat toki kautta linjan ensiluokkaisia, ja Richard Burtonin hillityn ärtynyt tyyli on mainio vastinpari Taylorin räväkkyydelle. Taylor ja Burton olivat naimisissa tosielämässäkin ja tietenkin aviokriisiä käsittelevän elokuvan arvuuteltiin kuvaavan pariskunnan suhteen tilaa. Avioliitto kuitenkin jatkui vielä vuosikymmenen verran, ja yhteisiä elokuviakin syntyi yhteiselon vuosina reilu kymmenkunta.

Pisteytys:
9/10