Kauhukuu II ─ Vahakabinetti-tupla (1933 & 1953)

I will give you eternal life...

 

Kauhukuu jatkuu double feature -näytöksellä. Paketista löytyy kaksi filmatisointia, jotka vievät kauhujen vahakabinettiin ja salaperäisen viittamiehen jäljille. Tällaista ei ole taatusti tapahtunut Visulahdessa! Ennen sukellusta 30- ja 50-luvuille, muistelkaamme tovi muita pyöreitä vuosia täyttäviä väristysklassikoita viime vuosisadan puolimaista.

 

Jos kaipaa syksyn koleuteen hikistä ahdistusta, tehtävään vastaa oivasti 70-vuotias Pelon palkka (1953). Mutta vuosi 1963 se vasta värisyttääkin selkäpiitä! Lokakuun koleisiin iltoihin sopii nasevasti kummitustalofilmi Yö kauhujen talossa (1963), joka on sittemmin herännyt uudelleen eloon The Haunting of Hill House -sarjan (2018) muodossa. Tai maittaisiko muuttolintujen sesongissa synkästi raakkuva kauhukomedia Korppi (1963) vaiko Hitchcockin uhkaavasti parveilevat Linnut (1963)?

 

 

Mystery of the Wax Museum - Vahakabinetin arvoitus
Ohjannut Michael Curtiz

USA 1933, 77 min.

Kauhu, Trilleri

Pääosissa: Lionel Atwill, Glenda Farrell, Fay Wray

 

 

 

 

Eräältä New Yorkin ruumishuoneelta katoaa kuolleita, ja toimittaja Florence Dempsey (Farrell) on tuota pikaa paikalla nuuskimassa. Miten tapaus liittyy vanhaan brittiläiseen vahakabinettimestariin Ivan Igoriin (Atwill)?  Vahakabinetti on välttävä rikosjännäri, joka ei nouse Michael Curtizin (mm. Casablanca, 1942) huipputeosten kastiin. Kauhuelementit pilkahtelevat ekspressionismia muistelevina kauhuhuoneina: näissä hetkissä on tunnelmaa. Filmin ehdoton valopilkku on loistava Glenda Farrell, joka hauskuutuksellaan keventää tarinaa ja tuo siihen ryhtiä.

Pisteytys: 6/10

House of Wax - Vahakabinetti

Ohjannut André De Toth

USA 1953, 88 min.

Kauhu, Trilleri

Pääosissa: Vincent Price, Frank Lovejoy, Phyllis Kirk

 

 

 

 

Vahakabinetin arvoituksen juonta mukaileva uudelleenfilmatisointi luopuu toimittajajuonesta ja New Yorkista, ja pitäytyy 1900-luvun alun Lontoon sumuisissa maisemissa. Vahakabinetti on jäänyt elokuvahistoriaan siksi, että se oli aikanaan yksi ensimmäisiä 3D-elokuvia. Uusi tekniikka kiinnosti ja siten filmi keräsi kohtalaiset lipputulot, vaikka aikalaiskriitikot mollasivat. Myöhemmin elokuva on saanut arvostusta eritoten Vincent Pricen vuoksi, jonka roolityö kiistämättä on onnistuneen julma. Sama tarina on kiinnostanut elokuvantekijöitä myöhemminkin. Elokuvan viimeisin versio on heikon vastaanoton saanut slasher House of Wax (2005), jonka katselun jätin suosiolla välistä.

Pisteytys: 6/10

The Masque of the Red Death - Punaisen surman naamio (1964)

Ohjannut Roger Corman
Iso-Britannia & USA 1964, 89 min.
Kauhu, Historia
Pääosissa: Vincent Price, Jane Asher, Hazel Court

Why should you be afraid to die?

Punaiseksi surmaksi nimetty rutto raivoaa valtoimenaan 1100-luvun Italiassa. Rikas ruhtinas Prospero (Price) pelkää karmeaa kuolemantautia, mutta onneksi hänellä on varaa ja valtaa tapattaa taudinsiemenet tieltään. Sydämetön Prospero sulkeutuu hulppeaan taloonsa pitämään ylellisiä kestejä, joihin vieraaksi joutuu myös Prosperon kaappaama neito Francesca (Asher). Prosperon sieluttomuuden salaisuus paljastuu Francescalle julmien juhlien jatkuessa.

Punaisen surman naamio perustuu Edgar Allan Poen kauhukertomuksiin, eritoten nimikkoteokseen Punaisen kuoleman naamio (1842). B-tuotannoista ja muutamista kulttimainetta nauttivista elokuvista tunnettu Roger Corman (1926─) ohjasi liudan Poen klassikkokertomuksiin pohjautuvia elokuvia 1960-luvun alussa. Tästä teossarjasta Punaisen surman naamio on varsinkin edeltäjiään vakavastiotettavampi. Eroa ja toisaalta yhtäläisyyksiäkin havainnollistaa vertaus vuotta aiemmin ilmestyneeseen hilpeään fantasiakomedia Korppiin (1963), jossa Vincent Price niin ikään näytteli pääroolia. Visuaalinen ilme tuo myös mieleen sävyiltään samankaltaisen Draculan (1958).

Goottikauhuksi luettavaa Punaisen surman naamiota ei pidetty erityisen pelottavana edes sen ilmestyessä, mutta toki tarinan julma teema on hyytävä. Suomessa elokuvaan tosin lyötiin vielä seuraavallakin vuosikymmenellä K-18-leima. Kertoneeko se sitten siitä, ettei satanistisen kultin esittäminen valkokankaalla ollut aivan ongelmatonta vai liekö korkean ikärajan syynä sadistisen Prosperon moraalittomuus. En ole aivan varma, mitä mieltä olisin Vincent Pricen soveltuvuudesta Prosperon rooliin: hetkittäin Pricen karisma natsaa osaan mainiosti, mutta paikoitellen kulmakarvojen ja viiksien aristokraattiset värähtelyt tekevät hahmosta tahattoman koomisen. Sama kaksijakoisuus kuvaa muutoinkin tunnelmiani elokuvan suhteen; Punaisen surman naamio on näyttävää ja omalaatuista teatteria, mutta ei kuitenkaan herätä erityisen suuria tunteita.

Pisteytys:
7/10

Laura (1944)

Ohjannut Otto Preminger
USA 1944, 88 min.
Rikos, Draama, Film noir
Pääosissa: Dana Andrews, Gene Tierney, Clifton Webb, Vincent Price

Yeah, dames are always pulling a switch on you.

Film noir -klassikossa etsivä Mark McPherson (Andrews) tutkii Laura Huntin (Tierney) tuoretta murhatapausta. Kuulusteluiden sekä johtolankojen perusteella murhan uhrista tulee kovapintaiselle McPhersonille suoranainen pakkomielle, joskaan McPherson ei ole ainoa, kenessä Laura herättää helliä tunteita. Oliko murhaan osallisena kenties Lauraa liehitellyt rikas kolumnisti Waldo Lydecker (Webb) vaiko kihlattu Shelby Carpenter (Price)? Yllättäen juttu saa kuitenkin odottamattoman käänteen.

Vera Casparin romaaniin perustuva Laura kertoo kiinnostavan tummasävyisen etsivä-tarinan, jossa on mukana myös ripaus romantiikkaa ja mielenkiintoisia suhdekiemuroita. Itse elokuvan tekoprosessi oli niin ikään täynnä töyssyjä. Ensimmäiset ongelmat syntyivät Otto Premingerin ja Vera Casparin välille, kun kirjailija ja ohjaaja eivät meinanneet löytää yhteistä säveltä käsikirjoitussovituksen suhteen. Jahka tämä ongelma oli saatu ratkottua, päätti studiopomo siirtää Premingerin elokuvan tuottajaksi ja ohjaajaksi palkattiin Rouben Mamoulian, joka taas oli yhtä mittaa napit vastakkain näyttelijöiden kanssa. Lopulta Preminger palautettiin ohjaajanpallille. Erinäisten näyttelijäongelmien, musiikkikiistojen ja elokuvan lopusta käydyn väännön jälkeen filmi saatiin kuin saatiinkin valmiiksi.

Kun Laura monien haasteiden jälkeen saatiin lopulta valkokankaille, otettiin se sentään vastaan suopeasti. Ainakin akatemiaa filmi miellytti, sillä se oli ehdolla peräti viidessä kategoriassa ja palkittiin mustavalkokuvauksen Oscarilla. Laura on todennäköisesti tyylikkäin ja elegantein pakkomiellettä käsittelevä elokuva, minkä olen nähnyt, mutta silti siitä jäi vähän valju olo. Oikein hyvä ja sopivan omalaatuinen rikoselokuva, mutta ei kuitenkaan film noirien terävintä kärkeä.

Pisteytys:
7/10