sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Academy Awards 2016

88. Oscarit läjähtävät ruutuun tulevana yönä ja johan toki tulevaa spektaakkelia on hauskaa seurata, vaikkei palkinnoille antaisikaan suurta painoarvoa. Omasta puolestani voin todeta, etten arvota elokuvia akatemiaehdokkuuksien saati -pystien perusteella, joskin britanniumpatsaan muotoon tiivistyvä ilmiö on monin tavoin mielenkiintoinen. Empiiristen havaintojen pohjalta täytyy tosin  todeta, että voittoja tai ehdokkuuksia ansainneet filmit ovat kyllä suurelta osin hyviä, tai vähintäänkin kelvollisia. Joukosta löytyy niin ikimuistoisia helmiä kuin totaalisia pökäleitäkin, ja sitten tietenkin aina ovat ne lukuisat elokuvat, jotka syystä tai toisesta jäävät akatemiapönötysten ulkopuolelle.

Oscarit ovat mielenkiintoinen instituutio monessakin mielessä. Akatemiakisailu ilmentää aina kulloisenkin maailmanajan ajankohtaisia teemoja, käsityksiä hyvästä ja huonosta elokuvasta sekä totta kai myös muodista ja oikeaoppisesta filmistaraposeerauksesta. Oscareiden katselu on myös aika hauska rear window yhdysvaltalaiseen kulttuuriin. Jo pelkän punaisen maton meininki jenkkihymyineen tuntuu joka kerta pieneltä kulttuurishokilta. Samalla on kyllä kiinnostavaa pohtia, mitä tuosta amerikkalaisuudesta on vuosien varrella imeytynyt tänne Pohjolaan saakka ja kuinka nämä kulttuurivaikutteet ilmenevät.

Akatemiakilvoittelun symbolit.
Millä eväin valmistaudun tämän vuoden gaalaan? Perinteenäni on ollut viettää Oscar-sunnuntai katsoen joku ehdokasleffa, leipoa myöhäiset laskiaispullat, rakentaa olohuoneeseen mahtipontinen katselupesäke ja tietenkin valvoa koko yö. Kiitos opiskelijaelämälle ja itsenäiselle osa-aikatyölle, olen saattanut pyhittää kisahuumaa seuraavan maanantain nukkumiselle ja palautumiselle - saa nähdä joudunko tulevaisuudessa luopumaan tästä muutamien vuosien ikäisestä traditiosta. Toistaiseksi kuitenkin saan vielä tästä valvomisesta ja jännittämisestä nauttia.

Tämän vuoden ehdokkaista olen ehtinyt katsoa kymmenen elokuvaa, joista viisi kuluneen kuukauden aikana - eli arvioita niistä kirjoittelen lähipäivinä. Tänään kävin katsomassa Roomin, ja sitä ennen olen kuluneen kuun aikana nähdä seuraavat: Yksin Marsissa, Mad Max: Fury Road, Winter on Fire ja Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi. Aiemmin nähdyistä olenkin blogiin jo kirjoitellut: Star Wars VII & 45 vuotta, Spectre (joskin tästä on ehdolla vain tunnuskappale), Inside Out ja What happened, Miss Simone?. Joskus ensi kuussa olisi vielä tarkoitus katsoa Carol, sitten todennäköisesti nämä ehdokaspöhinät unohtuvat ja katselen noita näkemättä jääneitä kiinnostavia ehdokkaita ja voittajia jahka ne astelevat vastaan jossain leffalippua halvemmassa muodossa. The Revenant ja Spotlight kuumottelevat kyllä tällä hetkellä eniten! Samaten Amy, Anomalisa, Straight Outta Compton, Marnie.. ja monet muut.

Montako pystiä kahmii The Revenant?
Illan gaalassa suurin mielenkiinto keskittynee Leonardo DiCaprion voittoveikkailun ympärille. Tämän vuoden ehdokkuuksia, peräti 12, onkin kahminut eniten Leon tähdittämä The Revenant ja hyvänä kakkosena tulee Mad Max: Fury Road 10 ehdokkuudella. Mitkään ehdokasleffat eivät ole yllättäviä valintoja, joskin hämmennystä on aiheuttanut ainakin Carolin poissaolo esimerkiksi parhaan leffan kategoriasta. Sitten on tietenkin vielä tämä #oscarssowhite -kohu, joka heijastelee aiheellisesti niin akatemiaraatien valtavirtaa kuin myös valkoisten, keski-ikäisten miesten suhteettoman suurta edustusta elokuvateollisuudessa. Oman lusikkansa kohusoppaan survaisi vielä Meryl Streep, jonka "We're all africans, really" -möläytys oli kyllä aivan hävytön pohjanoteeraus. Valtarakenteisiin ja niiden ongelmiin liittyen todettakoon, että itseäni on tähän valkopesukohuun liittyen jurppinut eritoten trans-misogynistinen ja miesselittävä Tanskalainen tyttö. Buu! (Hyvä teksti aiheesta esim. täällä.)

Oscar-veikkauksia on internet pullollaan, enkä itse ole nyt jaksanut tehdä kovin analyyttista veikkauslistaa, mutta tässä nyt jotain ajatelmia. Parhaan elokuvan saajaksi veikkaan Spotlightia, parhaaksi ohjaajaksi Alejandro González Iñárritua, miesnäyttelijän pysti voisi hyvinkin mennä Leonardo DiCapriolle ja naisnäyttelijän vastaava puolestaan Cate Blanchettille... tai ehkä myös Brie Larsonille. Sivuosapysteistä on vaikeampi sanoa mitään, mutta olisi hauskaa nähdä Sylvester Stallonen ja Kate Winsletin voitot. Tosin jälkimmäisen sijaan Alicia Vikanderia on taidettu veikata enemmän, joten eipä taideta saada hienoa Jack & Rose -oscarhetkeä, vaikka ajatus onkin hauska. Son of Saul vaikuttaa vieraskielisten elokuvien ennakkosuosikilta, dokumenteista taas Amy ja The Look of Silence lienevät vahvoilla. Animaatio-oscarit ovat olleet viime vuosien pahimpia farsseja. Tänä vuonna ehdokkaat ovat keskimääräistä parempia, Anomalisa sekä Inside Out lienevät ne todennäköisimmät voittajakandidaatit. Käsikirjoituksista veikkaan voittajaksi Spotlightia ja.. äh, en osaakaan sanoa toista! The Big Short taitaa olla se potentiaalisin. Sitten on vielä iso liuta pystejä veikkaamatta, mutta jääköön arvuutteluni tältä erää tähän. John Williams vai Ennio Morricone? Liikeneekö Mad Maxille mitään? Jännittettävää riittää.

perjantai 26. helmikuuta 2016

La belle et la bête - Kaunotar ja hirviö

Ohjannut Jean Cocteau
Ranska 1946, 96 min.
Fantasia, Romantiikka
Pääosissa: Jean Marais, Josette Day, Marcel André

Once upon a time...
Kaunotar ja hirviö on vanha ranskalainen kansansatu, joskin kertomuksen aihepiiri ja teemat toistuvat monien muidenkin kansojen tarustoissa. Tarina alkaa, kun vanha mies (André) päätyy metsässä kulkiessaan kammottavan hirviön (Marais) linnaan. Hirviö uhkaa tappaa miehen, mutta suostuu säästämään tämän hengen, jos saa yhden miehen tyttäristä asumaan kanssaan. Niinpä yksi tyttäristä (Day) lähetetään hirviön tykö, ja vähitellen kaunotar ja hirviö rakastuvat.

Lukuisat elokuvaversiot varmistavat, ettei satu ole päässyt unohtumaan postmoderneista mielistämme. Elokuvista tunnetuimpia lienevät sekä tämä Jean Cocteaun versio että Disneyn Kaunotar ja Hirviö (1991). Loppua tarinan filmatisoinneille ei näy, sillä juuri pari vuotta sitten tuli ensi-iltaan yksi versio ja ensi vuonna valkokankaille tärähtää Billie Condonin ohjaama musikaali. Läheskään kaikkia elokuvaversioita näkemättä rohkenen kuitenkin väittää, että tälle elokuvalle on vaikea vetää vertoja. Kaunotar ja hirviö on upeasti toteutettu, maaginen ja samalla todellinen malliesimerkki aikuisten sadusta.

Elokuvan ohjaaja Jean Cocteau oli monipuolinen taiteilija, jonka tuotantoon lukeutuu elokuvien lisäksi kirjallisuutta, runoja ja muotoilua. Pääsin ilokseni tutustumaan hieman tämänkin elokuvan maailmaan pari vuotta sitten vieraillessani Pariisin Cinémathèquessa, jossa sattui tuolloin olemaan Jean Cocteaun elokuvia käsittelevä näyttely. Näyttely on jo päättynyt, mutta sitä voi kurkata virtuaalisesti tästä linkistä. Cocteau oli tunnettu muun muassa surrealismistaan, jonka vaikutteet näkyvät myös hirviön linnassa. Miljöö on mielettömän upeasti toteutettu. Oikeastaan koko elokuvasta jää lopulta hieman unenomainen tunnelma - aivan kuin olisi ollut sadussa! Kaunotar ja hirviö alkaa viehättävällä muistutuksella, jossa vedotaan aikuisyleisön lapsenmieleen. Ennakkoluuloton sukellus sadun maailmaan kuitenkin on vakavaa leikkiä, sillä puhtaasti sadun- ja unenomainen tarina käsittelee todellisen elämän ilmiöitä ja ennen kaikkea ihmisyyttä.

Pisteytys:
9/10

tiistai 23. helmikuuta 2016

My Darling Clementine - Aavikon laki

Ohjannut John Ford
USA 1946, 97 min.
Lännenelokuva, Draama
Pääosissa: Henry Fonda, Victor Mature, Cathy Downs, Linda Darnell, Walter Brennan


Sure is rough-looking country.
Aavikon laki (tunnettu myös nimellä Erämaan laki) kertoo, kuinka karjapaimen Wyatt Earp (Fonda) kukisti OK Corralin taistelussa Clantonin roistokoplan. Tarina alkaa, kun Wyatt veljineen ja karjoineen saapuu Tombstonen kaupunkipahasen liepeille. Veljessarjan vanhimpien palatessa kaupunkireissulta on karja varastettu ja vahtimieheksi jäänyt pikkuveli surmattu. Niinpä Wyatt ottaa tehtäväkseen selvittää, kuka on hirmuteon takana - onneksi Tombstonen seriffinpesti sattuu olemaan avoinna.

Aavikon laki täyttää karuine maisemineen ja pyssynpaukutteluineen lukuisat western-konventiot, mutta rytmiltään elokuva on kuitenkin tavanomaista vauhdikasta länkkärifilmiä rauhallisempi. Ruudinkatkun sijaan elokuvassa jää hyvin tilaa arkisten asioiden sekä ihmissuhteiden seuraamiselle, ja matkan varrella on myös aikaa nauttia upeista maisemista. Mukaan mahtuu monta ikimuistoista kohtausta, kuten nyt vaikka saluunan pöydällä lausuttu Shakespeare. Henry Fondakin keikuttelee seriffintuolia mestarin elkein. Elokuvan kertomus itsessään on hyvin pitkälle fiktiota, vaikka se pohjaakin todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Tapahtumien keskipisteessä ovat sen päähenkilöt Wyatt ja Doc (Mature), eikä niinkään se legendaarinen ammuskelu. Näinpä myös Clantonit jäävät tarinassa sivuosaan. Päähenkilöiden naissuhteilla on kyllä kuvauksessa paikkansa, mutta syystä tai toisesta Clementine (Downs) ja Chihuahua (Darnell) tuntuvat jäävän tarinassa jopa vähän turhaksi sivujuonteeksi.

Aavikon lakia on kehuttu jopa John Fordin parhaaksi elokuvaksi, mutta siitä huolimatta se ei kuitenkaan mututuntumalla arvioituna ole mikään länkkäreistä tunnetuin. Itse tosin pidin enemmän John Fordin aiemmasta ja ehkäpä myös hivenen tunnetummasta teoksesta Hyökkäys erämaassa (1939). Erittäin kelpo kokonaisuus tämäkin toki on, joskaan ei aivan lunasta odotuksia. Wyatt Earpista ja OK Corralin ammuskelusta on toki tehty lukuisia muitakin elokuvia, kuten Tombstone (1993) ja Kuolemanloukku OK Corral (1957). Ihme kyllä en muista katsoneeni aiemmin yhtäkään filmatisointia sinänsä legendaarisesta aiheesta, mutta nytpä on tämäkin luodinmentävä aukko sivistyksessä korjattu. Elokuvan katsomisesta on nyt kaksi päivää ja edelleen nimikkosävelmä Oh My Darling, Clementine raikaa päässä, joskin jo kotoisampana mummolaan kun pyöräilemme -versiona, mikä ikinä sen laulun nimi sitten onkaan.

Pisteytys:
8/10

maanantai 22. helmikuuta 2016

It's a Wonderful Life - Ihmeellinen on elämä

Ohjannut: Frank Capra
USA 1946, 130 min.
Draama, Komedia
Pääosissa: James Stewart, Donna Reed, Lionel Barrymore, Thomas Mitchell, Beulah Bondi

Strange, isn't it? Each man's life touches so many other lives.
George Bailey (Stewart) on onnekas mies. Aina avulias ja epäitsekäs George on pienessä kotikaupungissaan arvostettu henkilö, hänellä on hyvä työpaikka pankissa ja kotona odottavat vaimo ja lapsikatras. Georgen elämässä on toki ollut omat vastoinkäymisensä, jotka huipentuvat kriisiin työpaikalla. Pankista on kadonnut suuri summa rahaa, ja pahimmillaan George voi joutua tapauksen vuoksi vankilaan. Epätoivoissaan George kaavailee itsemurhaa ja toivoo, ettei olisi koskaan syntynytkään - ja taianomaisesti hänen toiveensa toteutuu. Millainen olisi maailma ilman Georgea?

Philip Van Doren Sternin novelliin The Greatest Gift (1943) perustuvan elokuvan idea on simppeli mutta nerokas, ja niinpä samaa tarinakaavaa on jäljitelty populaarikulttuurissa monet kerrat. Mututuntumalla voisi arvailla, että kenties Stern on saanut innoituksen tarinaan Charles Dickensin Joulutarinasta (1843). Elokuvan draaman kaaressa on lukuisat hauskat hetkensä ja sitä kuuluisaa joulun taikaa, mutta kertomus myös liikkuu perustavanlaatuisten moraalikysymysten äärellä. Mitä on hyvä elämä? Millaista on olla hyvä ihminen? Erinomaista tarinaa täydentää elokuvan ensiluokkainen näyttelijäkaarti, eikä muissakaan puitteissa ole moitittavaa. Kaikesta huolimatta Ihmeellinen on elämä ei ilmestyessään ollut varsinainen yleisömenestys, ja se pikemminkin tuotti hieman tappiota. Frank Capra kuitenkin voitti ohjauksestaan Golden Globen ja elokuvalla oli peräti viisi Oscar-ehdokkuutta. Ihmeellinen on elämä noteerattiin kunnolla vasta sen televisiointien myötä 1970-luvulla - ja lopun tiedämmekin.

Frank Capran draamaklassikko on Suomessakin tullut tutuksi viimeistään parinkymmenen vuoden aikana jokajouluisen televisioinnin ansiosta. Minun jouluperinteisiini elokuva ei kuulu, vaikka muutamana vuonna olenkin seuraillut sivusilmällä George Baileyn edesottamuksia. Toisin sanoen katsoin elokuvan nyt ensimmäistä kertaa kunnolla ja ajatuksen kanssa. Lämminhenkinen ja paikoin sentimentaalinen kertomus sopii kyllä jouluun, samaten kuin elokuvan sanoma, joka kertoo jokaisen yksilön olevan arvokas ja vaikuttavan aina merkittävästi myös muiden elämään. En oikeastaan keksi elokuvasta mitään moitittavaa ja sitä oli mukavaa katsoa, mutta jokajouluinen Ihmeellinen on elämä tuntuisi yliannostukselta. Ihmiset ovat kuitenkin jouluperinteidensä kanssa niin hupsuja, että en suinkaan hämmästele heitä, joiden ehdottomiin perinteisiin tämä klassikko kuuluu. Voisin kuitenkin hyvin kuvitella palaavani elokuvan pariin, kunhan muutama joulu on kulunut.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

The Big Sleep - Syvä uni

Ohjannut Howard Hawks
USA 1946, 114 min.
Jännitys, Rikos, Mysteeri
Pääosissa: Humphrey Bogart, Lauren Bacall, John Ridgely, Martha Vickers

She tried to sit in my lap while I was standing up.
Yksityisetsivä Philip Marlowe (Bogart) saa työtehtävän rikkaalta mieheltä, jonka uhkapelejä harrastava tytär Carmen (Vickers) on joutunut pelivelkoihin. Velkajutun takaa paljastuu kuitenkin mysteeri toisensa perään. Katoamisten, kiristysten ja murhien ratkominen on Marlowelle tuttua, mutta Carmenin sisko Vivian (Bacall) herättää kovanaamaetsivässä jotain uutta - nimittäin helliä tunteita.

Raymond Chandlerin klassikkoromaani Syvä uni (1939) esitteli maailmalle kovaksikeitetyn yksitysetsivän Philip Marlowen, joka on nähty valkokankailla useaan otteeseen eri näyttelijöiden tulkitsemana. Chandlerin teoksen pohjalta on tehty toinenkin samaa nimeä kantava elokuva vuonna 1978, joskaan 1970-luvun Lontooseen sijoitettu Syvä uni ei juuri niittänyt menestystä vaikka tiettävästi jäljitteleekin alkuperäisen tarinan käänteitä uskollisemmin. Jahka joskus ennätän lukea tuon Chandlerin romaanin, voisi tuon uudemmankin filmatisoinnin ihan mielenkiinnosta katsoa.

Siinä missä Chandlerin teos on itsessään klassikko, myös tämä alkuperäinen karismaa tihkuva filmatisointi on Marlowe-leffoista arvostetuimpia, samaten kuin edeltäjänsä Hyvästi, kaunokaiseni (1944). Syvä uni on maineensa ansainnut. Pääparin liki maaginen yhteispeli, sensuurikoodin rajojen roisi paukuttelu, rohkea dialogi ja  tietenkin se hemmetin hyvä tarina räjäyttävät potin. Kertomus tosin on niin täynnä arvoituksia, että perässä on välillä vaikea pysyä. Mutta toisaalta, sehän on vain mainio syy katsoa tämä uudelleen!

Pisteytys:
9/10

lauantai 20. helmikuuta 2016

Paisà - Vapauden tuli

Ohjannut Roberto Rossellini
Italia 1946, 126 min.
Draama, Sota
Pääosissa: Carmela Sazio, Robert Van Loon, Benjamin Emanuel

I'm a hero now.
Italia toisen maailmansodan aikaan. Paisà - Vapauden tuli kertoo kuusi tarinaa sotaa käyvästä kansasta, tai pikemminkin kansoista, jotka taistelevat yhdessä natseja ja fasismia vastaan. Elokuvassa seurataan eri äidinkieltä puhuvien ja eri maiden kansalaisten yhteisymmärryksen syntymistä ja toisaalta tarkastellaan myös niiden eroja, kuten kielimuuria ja aluksi piinaavaa epäluuloa. Näyttämönä on sodan kourissa riutunut Italia, jossa siviilit ja sotilaat kiihkeästi toivovat sodan loppua.

Roberto Rossellinin toinen neorealistinen teos jatkaa edellisvuonna valmistuneen Rooma - avoin kaupunki (1945) -elokuvan viitoittamalla tiellä. Tyylillisesti ja visuaalisesti Paisàn on edeltäjänsä kanssa samankaltainen, joskin dokumentaarisempi. Tässä elokuvassa kaikki näyttelijät esimerkiksi ovat kuvauspaikoilta löytyneitä amatöörejä. Kokonaisuus muodostaa ainutlaatuisen realistisen sotakuvauksen, joka todella menee ihon alle ja jää pitkäksi aikaa muhimaan aivolohkoihin. Sodan ja inhimillisyyden kuvaamisen lisäksi Paisà on fasismia vastustava poliittis-yhteiskunnallinen kommentaari. Eli monessa mielessä tärkeä elokuva edelleen.

Ensikatselulla Paisà ei iskenyt ihan samalla tavalla, kuin Rooma - avoin kaupunki. Siispä katsoin sen uudelleen, ja johan tämä huikea elämys avartui paremmin - joskin edelleen tuo Rossellinin edeltävä teos kolahtaa kovemmin. Elokuvan muoto on omalaatuinen, joten ymmärrettävästi se voi ensinäkemältä tuntua hankalalta. Siitä huolimatta ja juuri siksi elokuva on kuitenkin syytä nähdä. Erinomaisen avartava kokemus!

Pisteytys:
10/10

The Best Years of Our Lives - Parhaat vuodet

Ohjannut William Wyler
USA 1946, 172 min.
Draama, Romantiikka, Sota
Pääosissa: Fredric March, Dana Andrews, Harold Russell, Myrna Loy, Teresa Wright

I'm all right, but... well, you see, I've got a girl.
Kolme miestä palaa maailmansodan tuoksinnoista kotoisaan Amerikkaan ja samaan pikkukaupunkiin. Koti on kullan kallis, mutta arkeen paluu ei ole helppoa. Al (March) ei ole nähnyt lapsiaan ja vaimoaan vuosiin. Homer (Russell) puolestaan on menettänyt molemmat kätensä, ja kärsii vammastaan enemmän kuin tohtii sanoakaan. Fredin (Andrews) on vaikeaa löytää kunnon töitä ja kaiken lisäksi hän alkaa katumaan sota-aikana solmimaansa hätäistä avioliittoa. Ystävykset kuitenkin tukevat toinen toistaan kotiinpaluun haasteissa, ja lopulta kaikki järjestyy parhain päin.

Kun Parhaat vuodet tuli ensi-iltaan, toinen suursota oli juuri päättynyt ja edessä oli rauhaan palaamisen haasteelinen aika. Elokuvan esittämät tapahtumat olivat ajankohtaisia ja tarjosivat monille kotiinpalaaville sotilaille ja toki myös kotona odottaville samaistumisen paikkoja. Miten lähipiiri suhtautuu sodassa vammautuneeseen? Mistä nyt löytyy elämälle tarkoitus? Onko perheeni muuttunut? Mukana elokuvassa ovat myös pienessä roolissa sotatraumat ja painajaiset, jotka piinaavat monia sotilaita sodan päätyttyä ja usein loppuelämän ajan. Vaikeasta ja osin synkästäkin aihepiiristä huolimatta elokuvassa on myös rutkasti puhdasta komediaa tunnelmankeventäjänä, ja johan toki kotiinpaluu oli ennen kaikkea iloinen ja odotettu asia. Eritoten Alin ja tämän vaimon Millyn (Loy) yhteispeli ja baarireissu lipeävät miltei slapstickin puolelle.

Sodastapaluun aikakauden mentaliteetteja samaistuttavasti esittävä elokuva oli arvatenkin suurmenestys, joka kahmi peräti yhdeksän Oscaria. Lippuluukuilla myynti hipoi ennätyslukemia ja niinpä Parhaat vuodet myös tuotti tekijöilleen valtavat tulot. Mainittakoon, että Harold Russell voitti Homerin roolistaan sekä miessivuosa-Oscarin että kunnia-Oscarin. Russell nimittäin oli näyttelijänä täysi amatööri, jolla tosin sattui olemaan ihan todellinen sotavamma, koukut käsien tilalla. Kaikkinensa Parhaat vuodet on oikein viihdyttävä, liikuttava, hauska ja eritoten aikaansa heijasteleva sodastapaluudraama, joita ei kieltämättä olla hirveästi tehty.

Pisteytys:
8/10

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Brief Encounter - Lyhyt onni

Ohjannut David Lean
Iso-Britannia 1946, 86 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Celia Johnson, Trevor Howard

Nothing lasts really. Neither happiness nor despair.
Laura Jesson (Johnson) on keskiluokkainen, naimisissa oleva nainen ja kahden lapsen äiti. Lauralla on tapana viikoittain pistäytyä läheisessä kaupungissa hoitamassa asioita, mutta erään kohtaamisen jälkeen kaupunkivierailut saavat uuden merkityksen. Laura tapaa Alec Harveyn (Howard), joka on niin ikään naimisissa. Tuttavuus alkaa täysin viattomasti, mutta vähitellen ja täysin odottamatta Laura ja Alec huomaavat rakastavansa toisiaan.

Lyhyt onni kertoo ajalleen epätyypillisen romanssikuvauksen, joskin huomautettakoon, että aivan taatusti avioliiton ulkopuolisia ja varsinkin esiaviollisia suhteita on ollut olemassa aivan yhtä kauan kuin avioliittojakin. Tahoillaan naimisissa olevien osapuolten romanssia pidettäneen edelleen paheellisena, mutta 1940-luvulla kyseessä oli vielä hätkähdyttävämpi rikos - ja niinpä sellaisen esittäminen elokuvassa ei vielä ollut aivan arkipäiväistä. Mielenkiintoista kyllä, elokuva kuitenkin menestyi erinomaisesti. Syy suosioon löytyy ainakin siitä, että päähenkilöt ovat valloittavan sympaattisia, ja säikähtävät itsekin moraalinsa höltymistä pahanpäiväisesti. Lauran ja Alecin romanssissa on lisäksi liikuttavaa aitouden tuntua. On myös aika toimiva ratkaisu, että näyttelijät eivät ole kamalan tunnettuja, sillä näin fokus ei karkaa tähtinäyttelijöiden performansseihin.

Tarinankerronnan tapa heijastelee monipuolisesti päähenkilöidensä tuntemuksia. Kertomus alkaa nimittäin sen lopusta, kun Laura istuu olohuoneessaan miehensä kanssa sangen hermostuneena ja romanssistaan hämmentyneenä. Laura haluaisi päästää tunteensa valloilleen ja kertoa kaiken, mutta hän ei voi. Niinpä hän vain ajattelee, mitä todella haluaisi sanoa ääneen. Myös todella upea, hämyinen kuvaus kertoo romanssin hetkellisyydestä ja siitä, että se on jo alkaessaan tuomittu mahdottomaksi. Loppuknoppina täytyy vielä huomauttaa, että elokuvassa lipitetään teetä kuten kunnon brittifilmissä varmasti kuuluukin. Suosittelenkin siis varautumaan elokuvaan pannullisella teetä, jotta pääsee kunnolla kiinni tunnelmaan.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Les enfants du paradis - Paratiisin lapset

Ohjannut Marcel Carné
Ranska 1945, 190 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Arletty, Jean-Louise Barrault, Pierre Brasseur, Marcel Herrand, Louis Salou

You were right, Garance. Love is simple.
1800-luvun alun Pariisissa kadut täyttyvät ihmisvilinästä ja väki tungeksii myös Funambules-teatterin katsomoon. Suositun teatterin lavalla nähdään kohtauksia rakkaudesta, ja riipivä romantiikka saa jatkoa myös kulisseissa. Ujo miimikko Babtiste (Barrault), hieman röyhkeämpi näyttelijä Frédérick (Brasseur), varas Lacenaire (Herrand) ja rikas dandy Edouar (Salou) piirittävät näyttelijää Garancea (Arletty). Vapaudesta nauttiva Garance vastaa jokaisen rakkauteen hetkellisesti, mutta ei antaudu kenellekään kokonaan.

Paratiisin lapset kuvattiin Vichyn ajan Ranskassa varsin hankalissa olosuhteissa. Tarvikkeista oli pulaa, yksi näyttelijä joutui pakenemaan maasta ja filmikeloja piiloteltiin. Elokuvatyöläisissä oli lukuisia vastarintaliikkeen toimijoita, juutalaisia ja muita natsien vainoamia, jotka joutuivat työskentelemään salaa tai todellisen identiteettinsä kätkien. Suurella vaivalla valmiiksi saatettu elokuva oli määrä esittää heti Pariisin vapauduttua, ja näin myös kävi. Päätähti Arletty tosin ei päässyt nauttimaan ensi-illan huumasta, koska hänet oli vangittu rakkauden vuoksi - rakastaja kun sattui olemaan saksalainen. Lukuisten vastsoinkäymisten jälkeen Paratiisin lapset kuitenkin pääsi valkokankaille ja nousi välittömästi suureen suosioon, ja se on myös vuosien varrella useita kertoja nimetty parhaaksi ranskalaiseksi elokuvaksi. Rapakon toisellakin puolen Paratiisin lapset noteerattiin välittömästi: elokuva nimettiin Oscar-ehdokkaaksi ja tituleerattiin Ranskan Tuulen viemää (1939) -vastineeksi.

Marcel Carnén päätyö Paratiisin lapset on ainutlaatuinen taideteos, joka käsittelee eräitä elämän peruspilareita, rakkautta ja vapautta. Melodramaattiseen tarinaan ja kuvattuun aikakauteen solahtaa mukaan heti ensimmäisistä kuvista alkaen, eikä tuosta upeasta illuusiosta tahtoisi pois. Elokuvassa on myös mieletön määrä erilaisia tasoja, joiden tarkasteluun ei yksi katselukerta riitäkään. Edellämainitun rakkaus & vapaus -teemansa lisäksi Paratiisin lapset on kommentaari ilmestymisaikansa vaikeisiin oloihin. Saavuttamaton, mutta hyväksikäytetty Garance symboloi toisen maailmansodan aikaista vallattua Ranskaa, ja yksittäiset kohtaukset tai sivuhenkilöt tuovat mieleen vastarintaliikkeen toiminnan. Ja mitä taas tulee elokuvan kuvaamaan aikakauteen 1800-lukuun, on päähenkilöillä oikeat historialliset vastineensa. Mainittakoon elokuvan ansioista ja kiinnostavista piirteistä vielä taiturimaiset mimiikkanäytökset sekä seksuaalinormien rajapinnoilla häilyvä intohimoisen rakkauden kuvaus. Täydellinen klassikko.

Pisteytys:
10/10

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Spellbound - Noiduttu

Ohjannut Alfred Hitchcock
USA 1945, 111 min.
Jännitys, Mysteeri, Romantiikka
Pääosissa: Ingrid Bergman, Gregory Peck

Good night and sweet dreams...
Mielisairaala Green Manorsin psykoanalyytikko tohtori Peterson (Bergman) rakastuu tapojensa vastaisesti sairaalan uuteen johtajaan, tohtori Edwardesiin (Peck). Pian käy kuitenkin ilmi, että tohtori Edwardes ei kenties olekaan tohtori Edwardes, vaan muistinmenetyksestä kärsivä tuntematon mies. Koska oikea tohtori Edwardes on kadonnut, on tulokasta syytä epäillä rikoksesta. Tohtori Peterson päättää kuitenkin ratkoa mysteerin, ja niinpä hän pakenee rakkaansa kanssa, joka ei edes muista omaa nimeään.

Alfred Hitchcockin psykologinen trilleri on oikeastaan tutkielma psykoanalyysista, joka herätti aikanaan suurta kiinnostusta, ja josta myös elokuvan tuottaja David O. Selznick oli suuresti innostunut. Runsaasti kritisoitu psykoanalyysi lipeää kyllä elokuvassa railakkaasti höpöjuttujen puolelle, minkä Hitchcock on itsekin jälkeenpäin myöntänyt. Tästä huolimatta jännitys pysyy yllä, vaikka suurta arvoitusta ratkotaankin epätavallisin keinoin. Koko elokuvan ikimuistoisin ja parhaiten tunnettu osuus lienee Salvador Dalín toteuttama surrealistinen unijakso, joka tietenkin on avainasemassa mysteerin selvittämisen kannalta.

Noiduttu ei ole likimainkaan parasta Hitchcockia, eikä olekaan ihme, että se on muutama vuosi sitten poistettu 1001-listalta. Yleensä loistava Ingrid Bergman näyttelee puoliteholla, joskin tämä voi johtua myös typerästi ja epäuskottavasti käsikirjoitetusta roolihahmosta. Hollywoodin tuore kasvo Gregory Peck on saanut paremman roolin, ja hän myös näyttelee muistinmenetyspotilasta varsin uskottavasti. Kokonaisuutena elokuva on kaikin puolin kelvollinen: siinä on joitain erinomaisesti toteutettuja kohtauksia, kuvakulmia ja mieleenpainuvia erikoisuuksia, Miklós Rózsan Oscar-palkittu musiikki kuulostaa kauniilta ja mysteerin ratkeamista on viihdyttävää seurata. But that's all folks.

Pisteytys:
7/10

perjantai 5. helmikuuta 2016

Roma, città aperta - Rooma - avoin kaupunki

Ohjannut Roberto Rossellini
Italia 1945, 103 min.
Draama, Sota
Pääosissa: Anna Magnani, Aldo Fabrizi, Marcello Pagliero, Francesco Grandjacquet

"All roads lead to Rome, Open City." -Jean-Luc Godard
On vuosi 1944 ja natsit ovat miehittäneet Rooman. Vastarintaliike toimii aktiivisesti: Giorgio Manfredi (Pagliero) pakenee Gestapon käsistä ja piileskelee ystävänsä Francescon (Grandjacquet) asunnossa. Francescon tuleva vaimo Pina (Magnani) järjestää ruokaa nälkäisille naapureille, hänen nuori poikansa osallistuu muiden lasten kanssa pommiattentaattiin ja myös pappi (Fabrizi), jonka on määrä vihkiä Pina ja Francesco, avustaa partesaaneja välittämällä viestejä ja rahaa.

Elokuvan tapahtumilla on vastineensa todellisuudessa. Robert Rossellinin olikin alunperin määrä ohjata kaksi dokumenttia, joista toisen aiheena olisi ollut vastarintaliikkeessä toimineen papin teloitus ja toinen taas olisi tarkastellut lasten osuutta vastarintaliikkeessä. Nuoren ystävänsä Federico Fellinin ja käsikirjoittaja Sergio Amidein ehdotuksesta Rossellini päätyi kuitenkin yhdistämään aiheet fiktiiviseksi melodraamaksi, jossa on vahva realismin tuntu. Ei ollut helppoa työstää elokuvaa sodan runtelemassa Roomassa, jonka kukkuloilla natsien saappaiden uhkaava kopina vielä kaikui etäisesti. Sodan lopuilla myöskään rahaa tai laadukkaita kuvaustarvikkeita ei tietenkään juuri ollut, joten oli tyydyttävä minimalistisiin puitteisiin - tarina kertoo, että filmimateriaali olisi ostettu mustasta pörssistä. Haastavista kuvausolosuhteista huolimatta, tai jopa niiden ansiosta, syntyi upea elokuvahistorian merkkiteos, josta tuli milteipä välittömästi italialaisen neorealismin kulmakivi.

Rooma - avoin kaupunki on kiehtova historiansa ja estetiikkansa puolesta. Se on vahvasti antifasistinen yhteiskunnallinen kommentaari, ja tämä taustaideologia ohjaa ylivoimaisesti elokuvan muotoa ja kerrontaa. Autenttisuuden estetiikka näkyy vahvasti esimerkiksi siinä, että elokuva on tehty kaduilla, eikä studiossa. Se on myös kuvattu käsivaralla ja luonnonvalossa, moni sen näyttelijöistä on naapurustosta poimittuja amatöörejä tai muutoin tuntemattomia näyttelijänalkuja. Elokuvan realistinen muoto ja kerrontakieli on omalaatuista ja upeaa, sillä se tuo sotatodellisuuden lähelle erikoisella tavalla. Nämä ihmiset todella kokivat sodan ja kotikaupunkinsa valtauksen: tavalliset kaduntallaajat, lapset, vanhemmat, puolisot, naapurukset. Ihmisiä on teloitettu ja kidutettu vailla armoa tai inhimillisyyttä, lapsia on jäänyt orvoiksi ja perheitä kodittomiksi. Mutta silti - tämäkään sota ei lopettanut kaikkia sotia, kitkenyt fasismia tai ehkäissyt moraalin rappeutumista. Neorealismia, "vapautuksen koulukuntaa", tarvitaan taas.

Pisteytys:
10/10

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Tammikuun elokuvat

Frances Ha
Ohjannut Noah Baumbach
USA 2012, 86 min.
Draama, Komedia
Pääosissa: Greta Gerwik, Mickey Summers, Adam Driver




Girls-henkinen ilottelu maistuu bisseltä ja liki kolmekymppiseltä juurettomuudelta. Frances Ha kertoo nimihenkilöstään Francesista (Gerwik), newyorkilaisesta tanssijasta, jolla tosin ei ole vakituista asuntoa eikä tanssiurakaan ota tulta alleen. Siinä missä ystävät pariutuvat, vakiintuvat ja käyvät korkealentoisia keskusteluita illallispöydässä, Frances lähinnä yrittää pysyä mukana ohi lipuvissa päivissä ja puheenaiheissa. Frances on hahmona hauska, hellyyttävä ja ärsyttävä, kaikkinensa hyvin samaistuttava ja aito - niin ikään Greta Gerwikin roolisuoritus on elekieleltään tarkasti mietitty. Viehättävä kasvutarina, joka on samaan aikaan sekä tuore että tuttu!

Pisteytys: 8/10

Leijonasydän
Ohjannut Dome Karukoski
Suomi 2013, 104 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Peter Franzén, Yusufa Sidibeh, Jasper Pääkkönen, Laura Birn



Uusnatsi Teppo (Franzén) rakastuu Sariin (Birn), ja huomaa pian olevansa uusperheen isäkandidaatti. Valkoisen Suomen puolesta räyhäävän Tepon harmiksi Sarin poika Rhamadani (Sidibeh) ei edustakaan arjalaista rotua, ja niinpä hän joutuu punnitsemaan arvomaailmansa uudelleen. Näyttelijävalinnat ovat onnistuneita, ja erityisesti Jasper Pääkkönen tekee yllättävän mielenkiintoisen roolityön. Harri nousee suorastaan elokuvan kiinnostavimmaksi ja moniulotteisimmaksi hahmoksi. Hahmot ja lähtöasetelma ovat hyviä, mutta harmillisesti tarina ei kuitenkaan kasva täyteen mittaansa: Tepon sopeutuminen tapahtuu ehkä liiankin helposti ja alun jälkeen Sari jää tarinassa täysin sivulliseksi. Vaikeiden aiheiden käsittely jää lopulta pinnallisiksi toteamuksiksi, ja hyvän alkupohjustuksen jälkeen draama korvataan oudolla vitsailulla. Leijonasydän on aihepiiriltään tuskallisen ajankohtainen elokuva, ja siksi se on tärkeä. Sikäli on harmi, että kertomus lässähtää puolivillaiseksi komediaksi.

Pisteytys: 5/10

The Theory of Everything - Kaiken teoria
Ohjannut James Marsh
Iso-Britannia 2014, 123 min.
Draama, Romantiikka, Biografia
Pääosissa: Eddie Redmayne, Felicity Jones, David Thewlis




Kaiken teoria on pliisu rakkaustarina ja siinä sivussa myös vielä pliisumpi elämäkerrallinen esitys Stephen Hawkingin noususta kuuluisaksi tiedemieheksi. Elokuva pysyttelee kaikin puolin turvallisissa sfääreissä, eikä Hawkingin tapaan yritäkään kurkistaa minnekään ihmiskunnalle tuntemattomaan: romantiikkakuvaus ja "vaikeuksista voittoon" -tarina ovat molemmat tehty turvallisen hajuttomasti ja mauttomasti. Eddie Redmayne on hyvä Hawking, vaikkei roolisuorituksessa sinällään olekaan mitään järin omaperäistä. Imitaationa se kuitenkin on ensiluokkainen. Itse asiassa Felicity Jonesin roolityö Hawkingin vaimona ja sittemmin ex-vaimona on elokuvan paras. Vaikka elokuvaa voi täydestä sydämestään parjata latteaksi, ei se kuitenkaan ole surkea! Kaiken teorian  katsoo kertaalleen ihan hyvällä mielellä, kunhan odotukset eivät ole liian korkealla.

Pisteytys: 6/10

What Happened, Miss Simone?
Ohjannut Liz Garbus
USA 2015, 101 min.
Biografia, Dokumentti
Pääosissa: Nina Simone, Lisa Simone Kelly, Al Shackman




Aito ja koskettava dokumentti kertoo soulin ylipapittaresta Nina Simonesta (1933-2003), joka tuhosi menestyksekkään uransa ja lopulta nousi tuhkasta vastoin omaa tahtoaan. Taitavasti kootun arkistomateriaalin ansiosta äänessä on Nina Simone itse, lisäksi suuren artistin läheiset, kuten tytär, ex-mies ja ystävät muistelevat Simonen elämää lukuisine kolhuineen. Upeaa musiikkia kuullaan toki runsaasti, mutta silti se jää tässä henkilökuvassa sivuosaan. Rajaus on kuitenkin ymmärrettävä. Henkilökuvan lisäksi dokumentissa sivutaan myös rasismin vastaista kansalaisoikeusliikettä.

Pisteytys: 8/10

Foxcatcher
Ohjannut Bennett Miller
USA 2014, 134 min
Draama, Biografia
Pääosissa: Steve Carell, Channing Tatum, Mark Ruffalo




Los Angelesissa 1984 painin olympiakultaa voittaneet Schulzin veljekset Mark (Tatum) ja David (Ruffalo) lyöttäytyvät mukaan Foxcatherin painitiimiin omalaatuisen miljonäärin John du Pontin (Carell) yksityistilalle, tavoitteenaan valmistautua vuoden 1988 Soulin olympialaisiin. Tarkasti tositapahtumiin perustuvassa draamassa on todella mielenkiintoisia hahmoja, joiden kautta avartuu omaperäisiä näkökulmia yhdysvaltalaiseen sielunmaisemaan. Keskeisessä käsittelyssä ovat amerikkalainen unelma ja perhesuhteet - ja tietenkin se, kun unelmat jäävät saavuttamatta ja perhesuhteet eivät vastaakaan ihanteita. Pääosanäyttelijät sopivat erinomaisesti rooleihinsa, ja vaikka koomikko-Carell valintana vaikuttaa erikoiselta, hänen tulkintansa oudosta miljonääristä on yksinkertaisesti mahtava.

Pisteytys: 8/10