Assault on Precinct 13 - Hyökkäys poliisiasemalle 13 (1976)

Ohjannut John Carpenter

USA 1976, 91 min.

Toiminta, Rikos, Trilleri

Pääosissa: Austin Stoker, Darwin Joston, Laurie Zimmer 

Can't argue with a confident man.

Pahamaineiset rikosjengit vaeltavat Los Angelesin kaduilla, eivätkä säästä viattomia ohikulkijoita verenjanoltaan. Taistelut yltyvät täydeksi kaupunkisodaksi eräällä suljetulla poliisiasemalla, jonka sisälle lukittautuu sekalainen joukko selviytyjiä: poliisi, vanki ja pari sivullista taistelevat lopulta hengestään. Sähköt ja puhelinyhteydet ovat poikki, joten piileskelijät ovat oman onnensa nojassa.

John Carpenterin ura lähti nousukiitoon Halloweenin (1978) myötä. Slasher-kauhua edelsi jo kaksi kokopitkää elokuvaa, scifielokuva Dark Star (1974) ja tämä räväkkä eksploitaatiofilmi. Hyökkäys poliisiasemalle 13 on vielä pienen budjetin teos, mutta taidolla tehty. Musiikit, kuvakulmat ja rytmi ovat kaikki kohdillaan, eikä sykkivä jännitys herpaannu hetkeksikään. Tarinan vaikutteina näkyvät selvästi kauhuelokuva Elävien kuolleiden yö (1968) ja lännenklassikko Rio Bravo (1959).

 

Hyökkäys poliisiasemalle 13 edustaa näyttävästi 1970-luvun toimintafilmien tyyliä. Hahmoilla on merkitystä ja tarinan alussa henkilöitä pohjustetaan kaikessa rauhassa. Loppukamppailussa isot paukut eivät ratkaise, vaan selviytyjien taidot. Aikanaan elokuva ei kuitenkaan ollut erityinen menestys ja sen raa'at kohtaukset aiheuttivat paheksuntaa. Vankka kulttimaine on rakentunut myöhemmin. Tarinasta on sittemmin tehty samanniminen uusintaversio (2005), joka ei kuitenkaan ole yhtä kehuttu saati nimekäs kuin Carpenterin hikinen tykittely.

Pisteytys: 7/10

Kauhukuu III ─ Stephen King -tupla (1983)

I'll fix you... you're gonna wish you were never fucking born!

 

Kauhuvuosi 1983 muistetaan eritoten David Cronenbergin vhs-ajan kehokauhusta Videodrome (1983). Sen ohella ensi-iltansa näki parikin Stephen King -filmatisointia: ensin elokuussa Cujo (1983) ja joulukuussa Christine (1983). Ennen kuin kaahaamme talla pohjassa ja räksyttävä piski kantapäillä kasariaikaan, on syytä kohottaa malja muutamille viisikymppisille klassikoille. Legendaarinen folk-kauhu Uhrijuhla (1973), Venetsian koleisiin sokkeloihin upottava Kauhunkierre (1973) ja paholaisista pahin Manaaja (1973) viettävät juhlavuottaan. Mikä mainio päivä pienelle demoninkarkoitukselle!

 

Cujo

Ohjannut Lewis Teague

USA 1983, 93 min.

Kauhu, Trilleri

Pääosissa: Dee Wallace, Daniel Hugh Kelly, Danny Pintauro

Pelokas Tad-poika (Pintauro) lähtee äitinsä (Wallace) kanssa autokorjaamolle, mutta vesikauhuinen Cujo-koira pistää ranttaliksi. Luvassa on hikisiä hetkiä hyytyneessä autossa ja verisiä kuolapisaroita tuulilasissa! Onko koiran kosto kirous, joka lankeaa uskottomien aviopuolisoiden ylle?

Stephen Kingin Cujo-romaaniin (1981) perustuva elokuvasovitus aloittaa tarinansa tutkimalla lapsuuden pelkoja. Alkuasetelmassa ideaa pedataan vielä lupaavasti, mutta aihio jää kesken. Raivoavan rakin ympärille rakentuva kauhu on latteahkoa, vaikka pari jännittävää hetkeä saadaankin kokea. Kingin eläinkauhua kaipaavien on syytä ennemmin lähteä vaikka lapio kourassa lemmikkieläinten hautausmaalle (Uinu, uinu lemmikkini, 1989) kuin etsiytyä Cujon näivettyneisiin hampaisiin.

Pisteytys: 4/10

Christine - tappaja-auto

Ohjannut John Carpenter

USA 1983, 110 min.

Kauhu, Draama

Pääosissa: Keith Gordon, John Stockwell, Alexandra Paul

 

 

 

 

Teini-ikäinen Arnie (Gordon) päättää sulostuttaa surkeaa elämäänsä hankkimalla itselleen auton. Romuksi ruostunut Plymouth Fury vetää Arnieta vastustamattomasti puoleensa, ja nuorukaisen hellissä otteissa auto herää taas henkiin. Auto tuntuu muuttavan Arnien koko persoonan, eikä kaaran raivoa voi pysäyttää, jos sen mustasukkainen luonne kerran herää...

 

Stephen Kingin Christine (1983) sai filmatisointinsa varsin nopeasti. En ole lukenut alkuperäisteosta, mutta ainakin John Carpenterin käsittelyssä tarina kehkeytyy hauskankarmivaksi ajankuluksi. Kelvolla 1950-luvun rock'n'rollin nostalgisoinnilla väritetty filmi viihdyttää, vaikka tarina onkin monella tavalla rehellisen pöhkö. Kelpo soundtrack jää päähän kaikumaan! Carpenter sävelsi osan elokuvan musiikeista itse, minkä vuoksi tunnelmassa on vahvoja vivahteita esimerkiksi Halloweenista (1978).

Pisteytys 6/10

LUUKKU 16 ─ 40 vuotta sitten (Pako New Yorkista, 1981)

What's wrong with Broadway?

Neljäkymmentä vuotta sitten maailma menetti Hollywood-ohjaaja William Wylerin (1902─1981) ja pitkän uran tehneen näyttelijä Melvyn Douglasin (1901─1981), joka oli vasta edellisvuonna palkittu Oscarilla. Tulevaisuuden tähtiä syntyi: kapaloissa kitisivät Elijah Wood, Natalie Portman ja Tom Hiddleston. Vuoden 1981 elokuvista katsojaluvuissa mitaten parhaiten menestyivät Kadonneen aarteen metsästäjät ja Kultalampi, joiden lisäksi palkintogaaloissa loisti urheiludraama Tulivaunut. Aikakautensa maailmaan johdattelee tyylikkäästi ranskalainen Diiva (1981), jonka betoninen maailma huokuu hypermodernia nousukautta. Päivän elokuvassa ollaan myös kaupunkimiljöössä, mutta tämä leffa sijoittuu tulevaisuuden synkkään vuoteen 1997.

Escape from New York - Pako New Yorkista

Ohjannut John Carpenter

USA 1981, 99 min.

Toiminta, Seikkailu, Scifi

Pääosissa: Kurt Russell, Lee Van Cleef, Isaac Hayes, Donald Pleasence

Lähitulevaisuuden Yhdysvalloissa rikollisuus on räjähtänyt käsiin. Koko Manhattan on muutettu valtavaksi vankilaksi, jossa rikolliset saavat mädäntyä loppuikänsä. Pakomahdollisuutta ei ole edes hätätilanteissa: kun kaapattu Air Force One paiskautuu keskelle isoa omenaa presidentti (Pleasence) mukanaan, kansakunta on pulassa. Pelastustehtävään lähetetään vankilaan matkalla oleva rikollinen Snake Plissken (Russell), joka on entinen erikoisjoukkojen sotilas.

Pako New Yorkista on erinomaista scifitoimintaa, jossa jännitystä ja synkkää tunnelmaa riittää yllin kyllin. Urbaanissa, apokalyptisessä kaupunkimiljöössä pahuutta sikiää jokaisessa kadunkulmassa. Päähenkilö Snake on loistavan välinpitämätön antisankari, jolla on kiinnostava menneisyys. Mikä teki entisestä sotilaasta rikollisen, jota ei kiinnosta mikään? Pelastettava presidenttikään ei ole mikään kansakunnan sankari. Kuka lopulta onkaan tarinan suurin pahis?
 

Alun perin John Carpenter ryhtyi ideoimaan elokuvaa kommentoidakseen 1970-luvun alussa myllertänyttä Watergate-skandaalia. Sittemmin teema muokkautui, mutta yhteiskuntakriittisyys jäi kytemään. Kulttileffaksi kasvaneelle b-elokuvalle tehtiin isolla rahalla jatko-osa Pako L.A:sta (1996), joka kuitenkaan ei menestynyt toivotulla tavalla. Viime vuosina huhumylly on pyörinyt rebootin ympärillä. Sellaiselle ei välttämättä olisi tarvetta, sillä alkuperäinen elokuva on edelleen iskevää viihdettä tykittelevine syntikkaraitoineen.

Pisteytys: 8/10

The Thing - "se" jostakin (1982)

Ohjannut John Carpenter

USA 1982, 109 min.

Scifi, Kauhu, Mysteeri

Pääosissa: Kurt Russell, Wilford Brimley, T.K. Carter

You gotta be fuckin' kidding.

Etelämantereella yhdysvaltalaisen tutkimusaseman arki mullistuu, kun tukikohtaan saapuu kutsumattomia muukalaisia. Pian miehistö saa selville, että norjalaisen tutkimusaseman väki on kaivanut ikijäästä esiin vuosituhansia vanhan avaruusaluksen, josta on livahtanut esille jotain elävää. Avaruuden muukalainen osaa naamioitua eliöksi kuin eliöksi, ja paranoia saa vallan miehistön keskuudessa. Pahimmassa tapauksessa koko ihmiskunta on tuhon partaalla...

Kylmäävä scifikauhu perustuu John W. Campbellin tieteisnovelliin Olento (1938). Samasta aihiosta on jo aiemmin filmattu kylmän sodan vainoharhaisuutta henkivä kauhu Se toisesta maailmasta (1951), ja sittemmin tarina on saanut jatkoa esiosan muodossa (The Thing, 2011). John Carpenterin versio ei aikanaan saanut kiitosta, mutta tätä nykyä elokuva nauttii jo klassikkostatuksestaan. Aikalaisarvioissa filmiä moitittiin kyynisyydestään ja yliampuvista efekteistään, vaikka juuri ne tekevät elokuvasta kiehtovan. Tarina nimittäin on onnistuneen karmiva.

Robin Bottinin luomat erikoistehosteet ovat ihanan ällöttäviä ja mielikuvituksellisia. Venyvät päät, muljahtelevat limalölleröt ja luikertelevat lonkerot tekevät filmin katselusta suurta hupia ja osaltaan jopa tasapainottavat synkän kyynistä tarinaa. Sitä paitsi järkyttävien näkyjen edessä, oman kuolemanpelon kohtalonhetkellä mielessä on taatusti vain selviytymisvietti. Kukin tutkimusaseman miehistöstä kaivautuu tarinan edetessä yhä syvemmälle itseensä ja rajummat keinot otetaan käyttöön neuvottelematta. Taustalla soivat karmivaa tunnelmaa rakentavat Ennio Morriconen sävelmät, jotka aikalaiset dumasivat ainoastaan Razzie-ehdokkuuden arvoiseksi.

Pisteytys:

9/10

Halloween ─ naamioiden yö (1978)

Ohjannut John Carpenter
USA 1978, 91 min.
Kauhu, Trilleri
Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Sam Loomis

You can't kill the boogeyman!

 

On kulunut tismalleen 15 vuotta eräästä karmeaksi surmayöksi muuttuneesta halloweenista. Murhaaja Michael Myers on ollut lukittuna mielisairaalaan, josta hän pakenee jatkamaan kesken jääneitä tappotöitään. Entisen kotitalonsa kätköistä salaperäinen mies tarkkailee lähiseudun nuorisoa ja odottaa sopivaa hetkeä iskulleen. Teini-ikäisen Laurien (Curtis) lapsenvahtikeikat muuttuvat painajaiseksi!

 

Pienellä budjetilla tehty Halloween - naamioiden yö oli ilmestyttyään välitön hitti, joka on kasvanut yli kymmenosaiseksi elokuvasarjaksi. Halloween ilmestyi oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa: tietä slasher-menestykselle oli tasoittanut jo esimerkiksi yleisöjä järkyttänyt Teksasin moottorisahamurhaaja (1974), ja jo kauan ennen sitä veitsi viuhahti ikimuistoisesti Alfred Hitchcockin Psykossa (1960). Halloween muistetaan myös mieleenpainuvan musiikkiraitansa ansiosta, joka taasen tuo mieleen Manaajan (1973) ja Suspirian (1977) vaikutteet. Näiden elokuvien perinnöstä ideoita ammentanut Halloween raivasi tietä yhä uusille teinikauhuille ja yhä verisemmille slasher-elokuville.

Vaikka Halloweenin merkitystä kokonaiselle lajityypille ei parane kiistää, itse elokuva ei ole kestänyt aikaa kovin hyvin. Mielisairaalasta karannut "hullu" on jo aika tunkkainen lähtökohta murhateoille, eikä tarinakaan tunnu nykypäivänä järin sykähdyttävältä. Alkukohtaus on toki hieno kerta toisensa jälkeen, ja tunnelma sinänsä on ihan kohdillaan kautta linjan. Elokuvaa ei voi syyttää kliseisyydestä, vaikka se monin paikoin siltä tuntuukin ─ Halloweenin ideoita vaan on jäljitelty myöhemmissä filmeissä lähes väsymykseen asti.

Pisteytys:

6/10