The Long Goodbye - Pitkät jäähyväiset (1973)

Ohjannut Robert Altman

USA 1973, 112 min.

Rikos, Komedia, Draama

Pääosissa: Elliott Gould, Nina van Pallandt, Sterling Hayden

I even lost my cat.

Yksityisetsivä Philip Marlowen (Gould) rauhallinen arki katkeaa, kun hän saa kuulla erään ystävänsä olevan epäiltynä vaimonsa murhasta. Poliisien mukaan renttu on häipynyt Meksikoon ja tehnyt siellä itsemurhan, mutta Marlowea epäilyttää. Ei auta muu kuin lähteä itse selvittämään, mitä Meksikossa todella tapahtui. Perillä kohteessa Marlowe pääsee toverinsa jäljille, kunhan ensin sotkeutuu ryyppäävän kirjailijan (Hayden) ja tämän nuoren vaimon (van Pallandt) sekaviin kuvioihin.

Raymond Chandlerin luoma romaanisankari Philip Marlowe on nähty valkokankaalla monen näyttelijän tulkitsemana. Parhaiten tunnetaan Humphrey Bogartin versio elokuvassa Syvä uni (1946). Tässä elokuvassa ei kuitenkaan enää olla kovaksikeitetyssä film noirien maailmassa, vaan unenomaiseen fantasiaan taipuvassa 1970-luvun sekoilussa. Kuvat, paikat, tunnelmat ja tapahtuvat sulautuvat toisiinsa huuruiseksi massaksi. Tuossa maailmassa haahuileva Marlowe on nyt kissaansa hoivaava nuhjuinen pehmo, joka hoipertelee löysästi rikosjutusta toiseen.

On ihan ymmärrettävää, ettei kummallinen rikoselokuva saanut aikanaan suosiota ─ eipä nimittäin ihan heti tule mieleen toista samanlaista teosta! Sittemmin Pitkät jäähyväiset on sentään löytänyt fanikuntansa. Kiistämättä elokuva enemmän naurattaa kuin jännittää, mutta Robert Altmanin luoma maailma on niin erikoislaatuinen, että elokuva imaisee väistämättä mukaansa. Outoiluun on helppo uppoutua ja sen parissa kyllä viihtyy, jos leikkimieltä riittää. Loppukuriositeettina täytyy mainita, että leffassa nähdään nuori Arnold Schwarzenegger pienessä sivuroolissa, vasta uransa toisessa!

Pisteytys:
8/10

Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb - Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia (1964)

Ohjannut Stanley Kubrick
USA & Iso-Britannia 1964, 95 min.
Komedia, Sota, Trilleri
Pääasiassa: Peter Sellers, George C. Scott, Sterling Hayden, Slim Pickens

Peace is our Profession.

Salaliittoteorioihin hurahtanut prikaatinkenraali Jack D. Ripper (Hayden) komentaa ydinpommeilla lastatun lentolaivueen kohti Neuvostoliittoa. Kun Ripperin tekoset huomataan, yrittää muu sotilasjohto tehdä kaikkensa käännyttääkseen pommikoneet takaisin. Järkivähänsä kadottanut ja toimistoonsa linnoittautunut kenraali on kuitenkin ainoa, jolla on hyökkäyksen peruutukseen tarvittava koodi. Kiusallinen konflikti poikii sarjan kimurantteja sivujuonteita, ja lopulta koko maapallon kohtalo on sotaa tosissaan leikkivien tunareiden käsissä.

Poikkeuksellisen pitkällä nimellä siunattu Tohtori Outolempi perustuu Peter Georgen vakavaan romaaniin Red  Alert (1958), joka kääntyi Stanley Kubrickin käsissä viiltävän satiiriseksi komediaksi. Elokuva valmistui parahiksi Kuuban ohjuskriisin perään, mutta julkaisua lykättiin vuoden 1964 puolelle John F. Kennedyn murhan vuoksi. 1960-luvun puolivälin tietämillä maailmassa kuohui sellaisella volyymilla, että elokuvan ensi-iltatunnelmiin tuskin osaa täysin eläytyä. Suurvaltapolitiikka toki on yhäkin paikoitellen melkoista farssia, joten Tohtori Outolempi puhuttelee kyllä edelleen.

Tohtori Outolempi tuo mieleen Stanley Kubrickin menestyksekkään sotadraaman Kunnian polut (1957), joka myös alleviivaa sotatouhujen järjettömyyttä. Peter Sellersin huikea kolmoisrooli Yhdysvaltain presidenttinä, saksalaistaustaisena tohtori Outolempenä sekä brittisotilas Lionel Mandrakena sen sijaan muistuttaa Alec Guinnessin moniottelua Robert Harnerin ohjaamassa brittikomediassa Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (1949) ─ ylipäätäänkin Tohtori Outolempi tuntuu saaneen tiettyjä vaikutteita Ealing-studioiden kuivakan hillittömistä komedioista. Lopputuloksena on nerokas ja pikimusta ydinajan hupijännäri, jonka seurassa kyyninen maailmanlopun odottelu kirvoittaa poikkeuksellisen mehevät naurut.

Pisteytys:
10/10

Johnny Guitar (1954)

Ohjannut Nicholas Ray
USA 1954, 110 min.
Lännenelokuva, Draama
Pääosissa: Joan Crawford, Sterling Hayden, Mercedes McCambridge, Scott Brady

When a fire burns itself out, all you have left is ashes.

Myrskytuulen riepotellessa preeriaa, saapuu muuan yksinäinen kulkija hiljaiseen saluunaan. Saluunan omistaa kylmähermoinen Vienna (Crawford), joka on kutsunut muukalaisen luokseen palkatakseen tämän alaisekseen. Mies on Johnny Guitar (Hayden), aseeton muusikko, jonka Vienna kuitenkin tuntee varsin erilaisista meriiteistä. Yhdessä kaksikko ryhtyy puolustamaan Viennan uhattua asemaa kaupungissa.

Kirkkaana leiskuvissa väreissä kuvattu Johnny Guitar on sikäli erikoinen lännenelokuva, että tapahtumien keskipisteessä ovat itsenäiset, piinkovat naishahmot, joiden vanavedessä jäyhiä miehiä viedään kuin pässiä narussa. Viennan ja tämän ykkösvihollisen Emman (McCambridgen) kaunat saivat kenties lisäpontta siitä, etteivät näiden näyttelijät kerta kaikkiaan tulleet toimeen keskenään. Vahvojen naisten elokuva on kuitenkin monilta osin westernien mehevää peruskauraa: liipaisinsormet syyhyävät, viskipullot lentävät, pankki ryöstetään ja hiekka pöllyää hevosten kavioiden alla. Ja kuten varsin moni muu aikakautensa länkkäri, myös Johnny Guitar on, ainakin jälkeenpäin, tulkittu kuvaukseksi Hollywoodin surullisenkuuluisista kommunistivainoista. Tuskinpa tarina on kuitenkaan näin yksioikoinen. Toinen katselukerta taatusti paljastaisi sellaisia teemoja, joita ensikatselulla ei vielä ehdi tavoittaa.

Vaikka ranskalaiset uuden aallon ohjaajat ylistivät Johnny Guitaria, se ei ollut ilmestyessään mikään Hollywoodin menestystarina. Syy on arvatenkin ollut elokuvan poikkeavissa sukupuolirooleissa tai kenties kiusallisen ilmeisessä vainojen tematiikassa. Myös rehellinen parisuhdekuvaus ja aikaansa nähden estottomat viittaukset päähenkilöiden seksielämään ovat saattaneet olla joillekin kriitikoille liikaa. Suositummaksi nousi yksinomaan Johnny Guitarin tunnussävelmä, joka muuten ehti Suomessakin soida radiossa hyvän aikaa jo ennen elokuvan ensi-iltaa. Reino Helismaan sanoittama, melankolinen Surujen kitara lienee lukuisine versioineen suomalaisille tutumpi kuin itse elokuva.

Pisteytys:

8/10

The Asphalt Jungle - Asfalttiviidakko (1950)

Ohjannut John Huston

USA 1950, 112 min.

Rikos, Draama

Pääosissa: Sterling Hayden, Louis Calhern, Sam Jaffe, Jean Hagen

Everything's gonna be okay...

Rikollinen Doc Erwin Riedenschneider (Jaffe) vapautuu vankilasta ja ryhtyy heti juonimaan uutta keikkaa. Remmiin astuvat muun muassa vauras Alonzo D. Emmerich (Calhern) ja kovanaama Dix Handley (Hayden). Homma hoidetaan kotiin vankalla kokemuksella ja hetken kaikki vaikuttaa sujuvan täydellisesti. Vähitellen punottu juoni kuitenkin purkautuu ja alamaailman ammattilaiset jäävät loukkuun yksi kerrallaan.

Ammattilaisten elkein kriminaalit suunnittelevat keikkansa huolella ja kaikessa rauhassa. Niinpä elokuvan tapahtumat käynnistyvät miltei turhan hidastempoisesti, mutta loppua kohden jännitys tiivistyy. Asfalttiviidakko perustuu W.R. Burnettin samannimiseen romaaniin (1949), jonka pohjalta on myöhemmin tehty muitakin tyyten erilaisia elokuvia. Vuosikymmenen lopulla aihe kääntyi lännenelokuvaksi (Lainsuojattomat, 1958), 1960-luvulla tarina vietiin Egyptiin (Cairo, 1963) ja 1970-luvulla teoksesta syntyi ajalleen tyypillisesti niin sanottu blaxploitaatio-versio (Cool Breeze, 1972).

Asfalttiviidakko luetaan usein John Hustonin ohjaustöiden parhaimmistoon, mutta minä en pitänyt tästä aivan yhtä paljon kuin vaikkapa Maltan haukasta (1941). Tässäkin film noirissa on kuitenkin Hustonille tyypillistä karkeaa realismia, joka kyllä säväyttää. Elokuvan rikolliset elävät karussa maailmassa, eikä ylimääräisellä glamourilla mässäillä. Roolitukset ovat erinomaiset, varsinkin Sterling Hayden on vakuuttava. Elokuvassa myös nähdään sivuroolissa Marilyn Monroe, joka tuolloin oli vielä varsin tuntematon näyttelijänalku. Monroen hahmo Angela Phinlay tuo viileän vakavaan elokuvaan hieman kepeyttä ja huumoria: "Haven't you bothered me enough, you big banana-head?"

Pisteytys:
8/10