A Prairie Home Companion - Robert Altmanin huonot vitsit (2006)

Ohjannut Robert Altman

USA 2006, 105 min.

Draama, Komedia, Musikaali

Pääosissa: Garrison Keillor, Meryl Streep, Lily Tomlin, Lindsay Lohan, John C. Reilly, Woody Harrelson

 

This isn't really going to be your last show, is it?

 

A Prairie Home Companion oli varietee-tyylin radio-ohjelma, jota lähetettiin livelähetyksinä vuosina 1974─2016. Robert Altmanin elokuvassa ollaan ohjelman kuvitteellisessa viimeisessä lähetyksessä, jossa rutiineista pidetään kiinni. Tähtiensemblen kaarti tuo lavalle takuuvarmaa nostalgiaviihdettä ikivihreiltä radioaalloilta, mutta kulisseissa tapahtuu kummia. Mystiset hahmot lipuvat esityksen laitamilla ja heilläkin on sanansa sanottavanaan.

Robert Altmanin (1925─2006) viimeiseksi jäänyt ohjaustyö on ehtaa americanaa. Nostalgian lämmöstä huolimatta filmi jättää hieman etäälle. Film noirista karanneen etsivän sivurooli jää kiinnittymättömäksi sivujuonteeksi, lavasteissa hortoileva enkeli taas pääsee paremmin juoneen mukaan. Sekavuus ei kiusaa liikaa, kun ymmärtää, että monet paikalla haahuilevat ja omiaan lörpöttelevät hahmot kuuluvat Altmanin tyyliin. Miltei jokaisella on jokin huono vitsi kerrottavanaan, mutta se ei olisi sentään oikeuttanut ihan näin karseaan nimisuomennokseen.

Robert Altmanin huonot vitsit sai kotimaassaan lempeän vastaanoton, vaikka suureksi hitiksi omalaatuisesta filmistä ei ollutkaan. Täällä Pohjolan perukoilla kriitikot pikemminkin ähisivät tuskasta, eikä jokainen jenkkikään ymmärtänyt radiohönöilyn viihdearvoa. Hajanaisena huojuvasta tarinasta huolimatta elokuvassa on sympaattinen tunnelma, joka auttaa sietämään outoakin hortoilua. Ainakin nostalgisessa draamakomediassa on takuuvarma livelähetyksen tuntu.

Pisteytys: 6/10

This is England (2006)

Ohjannut Shane Meadows

Iso-Britannia 2006, 101 min. 

Draama 

Pääosissa: Thomas Turgoose, Stephen Graham, Joe Gilgun

 

Honestly mate, you look sterling.

On vuosi 1983 ja 12-vuotias Shaun Fields (Turgoose) sisuuntuu. Koulukiusattu poika pääsee mukaan skinien hyväntahtoiseen jengiin, mutta hiljalleen meno alkaa muuttua. Vanha jengiläinen Combo (Graham) palaa vankilasta, pää täynnä äärioikeistolaisia asenteita. Shaunin isä on kuollut Falklandin sodassa, joten Combosta tulee hänelle isähahmo. Jengi kuitenkin jakaantuu Combon mielipiteiden vuoksi, ja lopulta myös Shaun joutuu pohtimaan, mikä todella on oikein.

Shane Meadowsin (s. 1972) käsikirjoittama ja ohjaama elokuva tuntuu huokuvan aidosti kohdattuja tilanteita 1980-luvun brittiläisestä pikkukaupungista. Margaret Tacherin aikakauden ilmapiiriin johdatellaan heti elokuvan alussa: ajat olivat kovat ja johtivat monenlaiseen kurjuuteen. Combon hahmon taustaltakin paljastuu kipeitä kokemuksia, jotka ovat suistaneet hänet raiteilta. Surullisia ihmiskohtaloita riittää ja katselu tekee kipeää, vaikka kuvataan filmissä lämpimiä ystävyyksiäkin.

This is England menestyi ilmestyessään erinomaisesti, vaikka sille lyötiinkin kotimaassaan tarpeettoman kova ikäraja. Maine poiki peräti kolme suosittua minisarjaa (2010─2015), joissa nähdään samaa näyttelijäkaartia ja jatketaan tarinaa aina 1990-luvulle saakka.  Ideaa 2000-luvulle sijoittuvasta sarjasta tai elokuvasta on palloteltu, mutta toistaiseksi on ollut hiljaista. Sympaattisen ja samalla surullisen jengin edesottamuksia jää kyllä elokuvan päättyessä kaipaamaan.

Pisteytys: 7/10

Efter brylluppet - Häiden jälkeen (2006)

Ohjannut Susanne Bier

Tanska, Ruotsi, Iso-Britannia & Norja 2006, 120 min.

Draama 

Pääosissa: Mads Mikkelsen, Rolf Lassgård, Sidse Babett Knudsen, Stine Fischer Christensen

 

Dare I offer a glass of wine?

Intialaisessa orpokodissa työskentelevä Jacob (Mikkelsen) joutuu palaamaan kotimaahansa Tanskaan. Vastentahtoisen käynnin oli määrä olla nopea työmatka, mutta yhdet yllätyshäät avaavat menneisyyden padot. Entinen rakastettu (Knudsen), koko entinen elämä ja vaietut perhesalaisuudet saavat itseään pakenevan miehen pysähtymään. Miten elämä jatkuu häiden jälkeen, miten menneisyys kohdataan?

 

Susanne Bierin taitava draama olisi voinut toisissa käsissä jäädä laimeaksi saippuaoopperaksi. Nyt rytmi on hallittu, ihmeellisistä sattumuksistaan huolimatta arkinen ja todentuntuinen melodraama. Ristiriitaiset ja tunteitaan patoavat hahmot ovat aitoja murtuessaan. Näyttelijäntyö on vuoroin hienovaraista ja voimakasta. Tarina itsessään on jossain määrin ennalta-arvattava, mutta yllätyksettömyys ei oikeastaan haittaa. Hahmojen reaktiot ja selviäminen kiinnostavat silti.

Häiden jälkeen (engl. After the Wedding) oli ehdolla vieraskielisen Oscarin saajaksi ja kohosi useille vuoden 2006 top-listoille. Elokuvasta on jopa tehty samanniminen Hollywood-remake (2019), joka menestyi selvästi heikommin. Myös Susanne Bierin menestyksekäs ura jatkui sittemmin Hollywoodiin (esim. Bird Box, 2018), mutta ei ole syytä unohtaa ohjaajan tanskalaiselokuviakaan. Tämän filmin jälkeen syntynyt Kosto (2010) liikkuu sekin kahdessa erilaisessa maassa ja tutkii ihmisten välisiä konflikteja. Molempia voi suositella hyvän henkilödraaman ystäville.

Pisteytys: 8/10

The Devil Wears Prada - Paholainen pukeutuu Pradaan (2006)

Ohjannut David Frankel

USA & Ranska 2006, 109 min.  

Komedia, Draama 

Pääosissa: Anne Hathaway, Meryl Streep, Emily Blunt 

 

A million girls would kill for this job.

 

Nuori toimittajanalku Andy (Hathaway) palkataan assistentiksi kuuluisan muotilehti Runwayn toimitukseen. Andy tosin ei tiedä muodista mitään ja tehtävät karsean Miranda-mogulin (Streep) alaisuudessa tekisivät kenet tahansa kaistapäiseksi. Andy päättää silti sinnitellä uranousun toivossa. Ainakin hän oppii matkalla yhtä sun toista muotimaailman erikoisuuksista ja itsestään.

Paholainen pukeutuu Pradaan perustuu Lauren Weisbergerin samannimiseen menestysromaaniin (2003). Elokuva alkaa sähäkkänä uratarinana ja lupailee mojovaa katharista, jossa muotimaailman itsekeskeiset pomot saavat nenilleen ja koko alallekin ehkä vähän nauretaan. Sellaista kuviota ei kuitenkaan ole odotettavissa, sillä Mirandan maailma toimii omilla ehdoillaan. Koko muotiseikkailu jää Andylle pelkäksi karmeaksi anekdootiksi uran varrella. Vai jääkö? Siitä taidetaan kertoa elokuvan jatko-osassa, joka saa ensi-iltansa keväällä 2026.

Aikansa hittielokuvan käsittelytapa tuntuu jo nykypäivänä auttamattoman väljähtyneeltä. Naisen kehoon ja toimijuuteen kohdistuvista ihanteista voi tehdä huumoria, mutta tässä elokuvassa vitsailu ei ole rakenteita kyseenalaistavaa. On vain vähän hassu juttu, että Andy on muotimaailmassa lihava ja tyylitön, eikä hänen oikeaoppisesti kuulu murjottaa saamastaan palautteista ─ vaan laihduttaa ja hankkia paremmat vaatteet. Juoni on valju ja vanhentunut, mutta on elokuvassa toki hyvääkin. Meryl Streep tekee tutun laadukasta roolityötä ja sai osastaan jälleen yhden Oscar-ehdokkuuden.

Pisteytys: 4/10

A Scanner Darkly - Hämärän vartija (2006)

Ohjannut Richard Linklater 

USA 2006, 100 min. 

Animaatio, Rikos, Draama, Scifi

Pääosissa: Keanu Reeves, Robert Downey Jr., Woody Harrelson

 

What does a scanner see?

Philip K. Dickin scifiromaani Hämärän vartija (1977) kertoo maailmasta, jossa huumeiden vastainen sota on auttamattomasti hävitty. Tarina on dystopia, mutta se pohjautuu Dickin omiin huuruisiin kokemuksiin 1970-luvun huumepiireistä. Elokuvaversio sijoittaa tarinan 2000-luvulle. Miltei neljännes Yhdysvaltain väestöstä on koukussa aivoja mädättävään D-huumeeseen, minkä vuoksi on kehitetty ennennäkemätön valvontajärjestelmä salaisine agentteineen.

Tarinan päähenkilö on päihteisiin uponnut huumekyttä Bob Arctor (Reeves), joka kamppailee vaikeassa kaksoisroolissaan. Tukahduttava ja synkähkö rikosfilmi on viimeistelty vinolla huumorilla, joka estää uppoamasta liian syvälle huumehelvetin lohduttomaan maailmaan. Elokuva on toteutettu rotoskooppitekniikalla, eli alun perin filmille näytelty materiaali on animoitu jälkeenpäin. Vaikutelma on hieman unenomainen ja kuva häilyy kuin öljyinen veden pinta. Se sopii elokuvan tyyliin, jossa todellisuuden eri tasoja kyseenalaistetaan ja pohditaan, kuka saa katsoa ja ketä.

Hämärän vartija ei noussut ilmestyessään menestykseen, vaikka kokeellisuus saikin jokusia kehuja. Elokuva on jäänyt verrattain tuntemattomaksi siivuksi Richard Linklaterin uralla, kovasta tähtikaartista ja kulttikirjailijan pohjateoksesta huolimatta. Kontrasti vaikkapa pari vuotta aiemmin ilmestyneeseen hittifilmiin School of Rockiin (2003) on ilmeinen, menestyksen, jälkimaineen ja ylipäätään elokuvien tyylin puolesta. Hämärän vartija on kiinnostavaa kyynistä scifiä, vaikka ajoittain paikoillaan jankkaava tarina ei tunnu etenevän mihinkään. Vai enkö vain ymmärtänyt Dickin tai Linklanterin nyansseja? Kaiken varalta lienee parasta suositella elokuvaa Dickin tuotantoa tunteville.

Pisteytys: 6/10

Letters from Iwo Jima - Kirjeitä Iwo Jimalta (2006)

Ohjannut Clint Eastwood 

USA 2006, 141 min.

Sota, Historia

Pääosissa: Ken Watanabe, Kazunari Ninomiya, Tsuyoshi Ihara

 

We can die here, or we can continue fighting.

 

Pienellä Iwo Jiman saarella käytiin tuhoisa taistelu helmi-maaliskuussa 1945. Japanin ja Yhdysvaltain joukkojen verisessä kohtaamisessa yli 20 000 sotilasta kuoli ja tuhansia haavoittui. Clint Eastwoodin sotaelokuva seuraa taistelutapahtumia japanilaisten näkökulmasta. Joukossa on isänmaallisia ja kunniantuntoisia miehiä, mutta myös heitä, jotka haluaisivat kotiin perheensä luo harjoittamaan ammattiaan. Kuka muka haluaa kaivaa omaa hautaansa hylätyllä saarella, kun oma elämä odottaa toisaalla? Kosmopoliitin kenraali Kuribayashin (Watanabe) kautta avautuu näkökulma yhdysvaltalaisten ja japanilaisten suhteisiin.
 

Kirjeitä Iwo Jimalta on poikkeava sotakuvaus, koska se pyrkii paikkaamaan sodassa syntyneitä haavoja. Ymmärtävä japanilaisnäkökulma on uutta, sillä Japani ei ole pelkkä vihollinen: asetelma on sodanvastainen ja hahmot inhimillisiä. Kerronta ei ole kuitenkaan erityisen hienovaraista ja oivaltavaa (vrt. Veteen piirretty viiva, 1998), vaan pikemminkin rautalangasta vääntelyä. Ehkäpä sitäkin tarvitaan, jotta sanoma menee perille. Clint Eastwood ohjasi elokuvalle parin, Isiemme liput (2006), joka kertoo samasta taistelusta yhdysvaltalaisten sotilaiden näkökulmasta. Olin aikeissa katsoa senkin, mutta tähtilippujen kohoaminen sotatantereilla tuntuu juuri nyt aiheena uuvuttavalta, oli kyseessä sitten ensimmäinen, toinen tai kolmas maailmansota.

Eastwoodin sotakaksikko sai positiivisen vastaanoton, joskin tämä japanilaisversio kohosi parivaljakosta hieman kehutummaksi. Ylipäätään molemmat elokuvat noteerattiin monien kriitikoiden top-listoilla, usein nimenomaan yhdessä, toisiaan täydentävinä teoksina. Kirjeitä Iwo Jimalta menestyi erityisen hyvin Japanissa, jossa elokuva sai kiitosta lähestymistavastaan ja autenttisesta toteutuksestaan. Japanilaiset näyttelijät, kieli ja maan oloihin perehtyminen eivät ole vieläkään itsestäänselvyyksiä Hollywood-tuotannoissa.

Pisteytys: 6/10

Zwartboek - Black Book (2006)

Ohjannut Paul Verhoeven

Alankomaat, Saksa, Iso-Britannia & Belgia 2006, 145 min.

Sota, Draama, Trilleri

Pääosissa: Carice van Houten, Sebastian Koch, Thom Hoffman

 

Work is work, right?

Juutalainen laulajatähti Rachel Stein (van Houten) joutuu jättämään parrasvalot natsimiehityksen vuoksi. Alankomaissa kytee kapina ja kovia kokenut Stein osallistuu päättäväisesti vastarintaliikkeen toimintaan. Edessä on kovia uhrauksia, sillä Stein soluttautuu käärmeenpesään ja aloittaa lemmensuhteen kapteeni Ludwig Müntzen (Koch) kanssa. Sota ei ole mustavalkoista: vaikeita valintoja, pahuutta, itsekkyyttä on kaikkialla, mutta niin myös pyyteettömyyttä ja avunantoa.

Black Book on pohjimmiltaan vakoojajännäri, jota on Paul Verhoevenin tapaan maustettu hienoisella erotiikalla. Onneksi pahimmalta kiusallisuudelta vältytään ja fokus on enemmän vastarintaliikkeen toiminnassa. Elokuvalla on kestoa, mutta intensiteetti säilyy hyvin loppuun saakka. Verhoeven on aiemminkin käsitellyt kotimaansa vaiheita toisessa maailmansodassa: Gestapon vihollinen numero 1 (1977) on niin ikään pitkä mutta hyvin rytmitetty sotatrilleri, joka kertoo vastarintaliikkeestä.

Venetsiassa ensi-iltansa saanut Black Book vastaanotettiin pääosin positiivisesti ja elokuva oli jopa ehdolla Kultaisen leijonan saajaksi. Verhoevenin paluu Hollywoodista kotimaahansa oli onnistunut, ja sittemmin ura on jatkunut Euroopan kamaralla muutaman filmin voimin (mm. Elle, 2016). Suomessa Black Book ei tainnut saada laajaa teatterikierrosta, vaikka filmi menestyikin maailmalla hyvin. Näinä eurooppalaisen vastarinnan aikoina Black Book sopii mainiosti katsottavaksi, jos kaipaa terävää poikkiteloin asettautumista. Tyyli ammentaa Hollywoodista, mutta on kuitenkin leimallisen eurooppalaista ja monisävyistä tarinankerrontaa.

 

Pisteytys: 7/10

20. luukku: 20 vuotta sitten (Sin City, 2005)

The night's as hot as hell.

 

On kaksikymppisten elokuvien juhlaparaatin vuoro!  Vuoden kiinnostavimpiin elokuviin lukeutuvat, minun mielestäni, ranskalaistrilleri Kätketty (2005), häkellyttävä karhudokumentti Grizzly Man (2005) ja mystinen A History of Violence (2005). Ykköspaikan kuitenkin nappaa haikea queer-romanssi Brokeback Mountain (2005). Viimeisenä mainittu taisi olla vuotensa eniten keskustelua herättänyt elokuva, joka keräsi rutkasti katsojia, pystejä ja kriitikoiden kehuja.

Muita vuotensa hittifilmejä olivat muun muassa uuden trilogian avausosa Batman Begins (2005) ja tuoreen Star Wars -saagan päätös Sithin kosto (2005). Menestystä niitti myös visuaalisesti kaunis Geishan muistelmat (2005), jossa kiusana on takavuosien vanhentunut, eksotisoiva tyyli. Muinainen meininki riivaa myös tätä päivän luukusta löyhähtävää rikosklassikkoa.

 

 

Sin City
Ohjannut Frank Miller & Robert Rodriguez

USA 2005, 124 min.

Rikos, Trilleri 

Pääosissa: Clive Owen, Bruce Willis, Jessica Alba

 

 

 

 

Sin Cityn kaupunki on korruption ja rikollisuuden pesä. Synkkä, sateinen ja saastainen kaupunki kertoo kolme toisiinsa kietoutuvaa tarinaa: on salaperäisiä murhia, vainoavia exiä ja väkivaltaisia rikollisliigoja. Pulp noir -elokuvassa meno on raakaa ja maailma armoton, mutta muutamilla sankareilla on kuitenkin vielä sydämessään sijaa oikeudenmukaisuudelle.

Frank Millerin sarjakuviin perustuva Sin City on visuaalisesti taitavaa, eläväksi muuttuvaa sarjakuvaa. Ohjaajana, kuvaajana, leikkaajana ja jopa säveltäjänä häärinyt Robert Rodriguez tavoittaa elokuvan rytmissä hieman samankaltaista vauhtia kuin lännenfilmi Desperadossa (1995), mutta tässä tarinassa ei ole rahtustakaan huumoria. Elokuvan suurin kauneusvirhe on seksismi, vaikka eipä se monia vielä 00-luvulla kiusannut ─ tuskin olisin itsekään huomannut koko asiaa, jos olisin nähnyt Sin Cityn tuoreeltaan. Vaan ajat muuttuvat ja ajattelu, siksipä koko elokuvaa riivaa tahmaisen menneisyyden ummehtunut maku.

Nykypäivänä Sin Cityn tunnelmasta ei välttämättä innostu, mutta ilmestyessään elokuva oli kuitenkin kelpo menestys ja jälkimainekin on ollut suopeaa. Odotettu jatko-osa Sin City: A Dame to Kill For (2014) ei yllyttänyt samanlaiseen riemuun, joten kolmas elokuva jäi lopulta tekemättä. Haaveita tv-sarjasta ei tiettävästi olla vielä tyyten haudattu, vaikka tuotantorintamalla on ollut hiljaista jo monta vuotta. Toivottavasti menneisyyden tunkka tuuletetaan pois, jos paluu ankeaan Sin Cityyn jossain muodossa vielä koittaa.

Pisteytys: 5/10

Grizzly Man (2005)

Ohjannut Werner Herzog

USA 2005, 103 min.

Dokumentti

 

The bear, Miss Chocolate, has left me her poop!

 

Timothy Treadwell (1957─2003) oli karhuja rakastava, itseoppinut dokumentaristi. Treadwell vietti useita kesiä Alaskassa Katmain kansallispuistossa, jossa hän eli rinta rinnan karhujen, kettujen ja muiden luonnonvaraisten eläinten parissa. Lopulta elämäntapa koitui kohtaloksi ja Treadwell menehtyi harmaakarhun hyökättyä hänen kimppuunsa. Grizzly Man tutkii taitavasti omalaatuisen Treadwellin mielenmaisemaa ja laajemminkin ihmisten luontosuhdetta. Herää ajatus: onko ihminen jo niin vieraantunut luonnosta, että sinne mennessään hän on enemmän haitaksi kuin hyödyksi?

 

Werner Herzog tunnetaan omaperäisistä fiktioelokuvistaan (esim. Nosferatu, 1979), mutta ohjaaja on urakoinut kattavasti myös dokumenttien parissa. Ihmisen ja luonnon suhde tulee esille jo esimerkiksi elokuvissa Aguirre - jumalan viha (1972) ja Fitzcarraldo (1982) ─ vivahde samaa tutkailua löytyy Grizzly Manin oudon upottavasta karhutarinasta. Dokumentti on koostettu valtavasta määrästä Timothy Treadwellin itse kuvaamaa kummaa videomateriaalia, jonka lisäksi kerronta syvenee erikoisilla haastattelupätkillä ja Herzogin omalla pohdiskelulla.

 

Treadwellista syntyvä kuva lienee erilainen kuin mitä hän itse olisi halunnut kertoa. Elokuva ei silti rienaa tai naura erikoisen persoonan kustannuksella, vaikka kiistämättä miehen äkkiväärät toilailut saavat välillä tyrskähtelemään. Toisinaan luonnon omalakisuus tuntuu tuskastuttavan jopa suurta eläinten ystävää, joka ei löydä kaipaamaansa yhteyttä mistään. Ajatukset kääntyvät ihmiseen nomadina ja vieraslajina, välillä taas yhteisöä kiivaasti etsivinä laumaeläjinä. Taidokas dokumentti saa ajatukset laukkaamaan Alaskan laajoilla mailla.

 

Pisteytys: 8/10

A History of Violence (2005)

Ohjannut David Cronenberg 

USA, Kanada, Iso-Britannia & Saksa 2005, 96 min.

Rikos, Trilleri, Draama

Pääosissa: Viggo Mortensen, Maria Bello, Ed Harris, Ashton Holmes, William Hurt

 

Who's Joey?

 

Tom Stall (Mortensen) on rehti ja rauhallinen perheenisä, joka työskentelee pikkukaupungin dinerissä. Yllättäen Tom saa tahatonta mainetta paikallisena sankarina, sillä hän taltuttaa yksin kaksi aseistautunutta ryöstäjää. Mediahuomiota saanut tapaus poikii ikäviä jälkiseurauksia: pian Tomin kotikonnuille saapuu lisää kutsumattomia vieraita. Tomin ovelle saapuu philadelphialaisia gangstereita, jotka väittävät tuntevansa Tomin väkivaltaisena rikollisena nimeltään Joey Cusack.

Hämyisen tunnelmallinen rikoselokuva perustuu samannimiseen mafiasarjakuvaan (1997). Elokuvassa juoni tikittää tarkasti, eikä mysteeri avaudu yhtään liikaa. Gangstereiden ja Tomin tarinat saavat epäilemään, uskomaan ja vaikuttumaan. Kuka Joey on? Miksi gangsterit riivaavat Tomia? Voiko itsensä kadottaa? Epävarmuudella pelaaminen on taitavaa loppuun saakka, vaikka keskeinen juju lopulta paljastuukin. Katsoja saa täydentää aukkoja oman mielensä mukaan: toisella katselukerralla olisi varmasti mahdollista löytää vihjeitä, jotka ensinäkemältä jäävät huomiotta.

A History of Violence on noussut esille monilla listoilla, joilla hekumoidaan 2000-luvun parhaita elokuvia. Jo ilmestyessään filmi oli arvostelumenestys, vaikka suurten yleisöjen megahittiä elokuvasta ei tullutkaan. Taitavasti kerrottu tarina kiistämättä kuuluu vuotensa elokuvatapauksiin, eikä vain tasapainoisen tarinansa ansiosta. Viggo Mortensenin vaativa päärooli on onnistunut, Maria Bello hallitsee skaalan vihaa, pelkoa ja epävarmuutta, ja mieleen jää myös William Hurtin lyhyt mutta intensiivinen mafiosotulkinta. Yksi ontuva seksikohtaus on oikeastaan elokuvan ainoa outo töyssy, jossa ajan patina näkyy kiusallisesti. A History of Violence on silti valtaosin sangen onnistunut rikostrilleri. Tarina hyytää, vaan ei jätä kylmäksi.

Pisteytys: 8/10

Munich - München (2005)

Ohjannut Steven Spielberg

Ranska, Kanada & USA, 164 min. 

Trilleri, Historia

Pääosissa: Eric Bana, Daniel Craig, Ciarán Hinds

 

We can't afford to be that decent anymore.

 

Vuonna 1972 Münchenin kesäolympialaisten yhteydessä tapahtui terrori-isku. Yksitoista Israelin olympiatiimin jäsentä menehtyi ja jäljelle jäi suru sekä syvä kauna iskun suorittaneita palestiinalaisia kohtaan. Tapahtumasarja ei saanut alkuaan tyhjästä, vaan taustalla oli pitkällinen koston kierre. Verenvuodatukselle ei tule loppua, sillä Münchenin tapauksen seurauksena agentti Avner Kaufman (Bana) lähetetään tappoiskun tekijöiden jäljille. Kaufman joutuu punnitsemaan tarkasti tekojensa seurauksia ja sitä, mitä järkeä koko tehtävässä on. Loppuuko kosto kostamalla?

Tarina on kerrottu israelilaisten näkökulmasta, mutta elokuva ei lopulta asetu heidän puolelleen. München pyrkii neutraaliuteen ja tavoitteena on antaa ääni sekä israelilaisille ja palestiinalaisille, vaikka jälkimmäiset jäävät melko kasvottomiksi. Kukaan ei ole sankari tai konna, vaan tarinan henkilöt ovat tavallisia ihmisiä pitkittyneen konfliktin jaloissa ─ tai oikeastaan he vaikuttavat vain ajelehtivan virran mukana. Puolueeton ymmärtäminen on toki arvokasta, mutta voiko elokuva todella olla neutraali? Nykytapahtumien valossa tyyli tuntuu väistämättä melko lattealta. Jos kuitenkin unohdetaan hetkeksi elokuvan konteksti, trillerinä München kyllä toimii: Kaufmanin vainoharhaisuus ja pelko kasvavat tehokkaasti tapahtumien edetessä.

München on vakavinta Spielbergiä sitten Schindlerin listan (1993), aiheessakin on samoja kaikuja. Surumielinen trilleri kiinnosti katsojia ja se nousi monien kriitikoiden top-listoille vuoden 2005 elokuvasadosta. Kaikki kritiikki ei kuitenkaan ole ollut pelkkää ylistystä, vaan puolueetonta lähestymistapaa on myös karsastettu: soraääniä on tullut sekä israelilaisten että palestiinalaisten suunnalta. Tavallaan elokuvan vastaanotto heijastuu Oscar-kisailussa: München tienasi viisi ehdokkuutta (mm. paras elokuva, käsikirjoitus), mutta yhtäkään pystiä sille ei annettu.

Pisteytys: 6/10

The Hitchhiker's Guide to the Galaxy - Linnunradan käsikirja liftareille (2005)

Ohjannut Garth Jennings

Iso-Britannia & USA 2005, 109 min.

Scifi, Seikkailu, Komedia

Pääosissa: Martin Freeman, Yasiin Bey, Zooey Deschanel, Sam Rockwell, Stephen Fry

 

A cup of tea would restore my normality.

Douglas Adamsin legendaarinen kuunnelmasarja Linnunradan käsikirja liftareille (1978) kääntyi ensin kirjamuotoon (1979) ja sittemmin moniksi muiksi kulttuurituotteiksi. Avaruuteen sinkoutuva tarina alkaa maapallon tuhosta, sillä planeettamme sattuu olemaan hyperavaruuden moottoritien rakennustyömaalla. Muuan Arthur Dent (Freeman) onnistuu liftaamaan ohikiitävään avaruusalukseen alienystävänsä Fordin (Bey) avustuksella. Alkaa seikkailu halki universumin!

 

Elokuvan pulppuilevasta juonesta pääsee jotenkuten jyvälle, vaikka ei olisi tutustunut kirjaan tai kuunnelmaan. Toki ne syventävät elokuvaelämystä ja auttavat vauhdissa pysymistä. Menevä scifiparodia toimii silti ehdottomasti parhaiten kuunnelmana tai kirjana, sillä verbaliikka ei pääse elokuvassa oikeuksiinsa. Sinänsä filmi on ihan hyväntuulisen hauska, vaikka jääkin hyvin pintapuoliseksi esittelyksi Adamsin maailmankaikkeudesta. Muutamat kohtaukset ovat komeita: eritoten loppuvaiheessa esiteltävä maailmanluominen on valloittavaa seurattavaa.

 

Linnunradan käsikirja liftareille lunasti korkeat odotuksensa jotenkuten ja sen arviot ovat vaihdelleet myötäsukaisista keskinkertaisiin. Suurta megahittiä elokuvasta ei tullut, sillä tarina lienee hieman liian omaperäistä kulttikamaa ollakseen jättisuosittua valtavirtaviihdettä. Ja toisaalta tarina taipuu elokuvamuotoon hankalasti, vaikkei tehtävä olekaan mahdoton. Kohtalaiset lipputulot jäivät sen verran mataliksi, ettei jatko-osan tekoon ryhdytty. Ehkei olisi ollut tarvekaan, mutta Linnunrata kiehtoo yhä uusia tekijöitä. Adamsin kertomuksesta on toistaiseksi tehty yksi tv-sarja (1981) ja toista on viime vuosina odoteltu, ilmeisesti turhaan. Vieläkö uusia adaptaatioita on luvassa?

 

Pisteytys: 6/10

Brick (2005)

Ohjannut Rian Johnson

USA 2005, 110 min.

Rikos, Trilleri, Mysteeri

Pääosissa: Joseph Gordon-Levitt, Lukas Haas, Emilie de Ravin

 

I'll call you if whatever.

High school -nuorten kellareissa kukoistaa huumebisnes ja koulunkäynti on pelkkää etäistä taustakohinaa. Erakkoelämään mieltynyt Brendan (Gordon-Levitt) joutuu sukeltamaan sekopäiseen teinirihmastoon, sillä hänen ex-tyttöystävänsä Emily (de Ravin) on pahassa pulassa. Nuorten alamaailman rikoskiemurat avautuvat, mutta Brendan ei peräänny tai pelkää.

Rian Johnsonin (s. 1973) esikoisohjaus Brick on tarinaltaan, dialogiltaan ja hahmoiltaan täyttä film noiria. Erikoista on kuitenkin tarinan sijoittuminen 2000-luvun high schooliin, olkoonkin, että koulu todella jää vieraaksi todellisuudeksi. Muistutukset opiskelijaelämästä ovat suorastaan pieniä vitsejä. Yhdistelmästä syntyy hieno, omaperäinen tunnelma: eipä taida yhdessäkään toisessa elokuvassa olla samanaikaisesti high school -draamaa, koleaa trilleriä ja ohutta, unenomaista utua kaiken yllä. Lopulta tunnelma jää hieman liian kolkoksi ja etäiseksi, vaikka erikoisuus viehättääkin.

Sundancessa ensi-iltansa saanut Brick vastaanotettiin positiivisesti, ja elokuva toi Johnsonin uralle hyvää nostetta. Vuosien varrella Brick on kohonnut lähes kulttimaineesen, sen verran erikoinen on elokuvan tunnelma. Sittemmin Johnsonin uran suurimmat hitit ovat olleet Star Wars: Episode VIII - The Last Jedi (2017) ja Veitset esiin (2019) ─ ura Star Warsien parissa tiettävästi tulee vielä jatkumaan ja Veitset esiin -murhakomediasarjan tuorein osa saa ensi-iltansa tänä vuonna. Uran alkupäästä mainittakoot vielä aikamatkustusscifi Looper (2012), jonka pääosassa kovistelee Brickin tapaan Joseph Gordon-Levitt. Katselun väärti sekin.

 

Pisteytys: 7/10

Memoirs of a Geisha - Geishan muistelmat (2005)

Ohjannut Rob Marshall

USA 2005, 145 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Ziyi Zhang, Ken Watanabe, Michelle Yeoh

 

The heart dies a slow death.

Nuori Chiyo Sakamoto (Zhang) myydään geishataloon orjaksi. Lapsuutta värittävät epätoivoiset karkumatkat ja vastoinkäymiset, kunnes Chiyo lopulta otetaan geishaoppilaaksi. Rakkaus vaurasta Puheenjohtajaa (Watanabe) kohtaan ohjaa Chiyon ponnisteluja: aherrus ei mene hukkaan, mutta uusia vaikeuksia on aina vain edessä. Dramaattisten käänteiden sävyttämä tarina perustuu Arthur Goldenin samannimiseen romaaniin (1997) ja lienee jopa pohjateostaan tunnetumpi.

En ole lukenut kirjaa, joten vertailu sikseen. Elokuva on tunnelmallisen kaunis mutta muuten nihkeää seurattavaa. Kerrontaa vaivaa Hollywood-katse, joka ei tavoita todellista Japania. Suurimmat riesat ovat miljööseen täysin sopimaton aksentti-englanti, eksotisoinnin sivumaku ja tarinassa välähtävät groomaus-elementit. Geishan muistelmia on lisäksi kritisoitu muun muassa kiinalaisnäyttelijöistä (eikö japanilaisia löytynyt?) sekä monista aikakauteen sopimattomista yksityiskohdista. Vääränlaiset kampaukset eivät haittaa katselua, ellei ole erityisen perehtynyt geishakulttuuriin. Sinne päin -toteutus kuitenkin tuntuu jo ajatuksena valjulta.

Parasta Geishan muistelmissa ovat upeat lavasteet ja puvustus, vaikka ehkäpä nekin ovat hieman romantisoituja ja toistavat länsimaisia mielikuvia Japanista. Juuri näistä esteettisistä ansioistaan elokuva voitti kolme Oscaria (kuvaus, lavastus, puvustus). Ehdokkuuksia oli kokonaisuudessaan hulppeat kuusi, mutta musiikki- ja äänipalkinnot jäivät saamatta. Sentään parhaan elokuvan kisailuun Geishan muistelmia ei otettu, vaikka eipä vuoden voittajakaan ollut kaksinen: himotuimman pystin vei lattea rasismidraama Crash (2004). Akatemiaehdokkuuksien tai -voittojen määrä ei tosiaankaan aina ole laadun tae.

Pisteytys: 4/10

Serenity (2005)

Ohjannut Joss Whedon

USA 2005, 119 min.

Scifi, Seikkailu, Toiminta

Pääosissa: Nathan Fillion, Chiwetel Ejiofor, Gina Torres, Summer Glau

 

This landing is gonna get pretty interesting.

Serenity-aluksen miehistö on haastavan tehtävän edessä. Aurinkokuntaa johtava Allianssi on kaapannut lapsinero River Tamin (Glau), jolla on piileviä voimia. River pelastautuu Serenityn kyytiin, mutta suojelutehtävä saa Allianssin agentin (Ejiofor) jahtaamaan alusta. Riverin avustuksella Serenityn miehistö onnistuu selvittämään, millaisia hirmutekoja Allianssin taustalta paljastuu.

Serenity perustuu lyhytikäiseksi jääneeseen Firefly-sarjaan (2002─2003), jossa seurataan samojen hahmojen avaruusseikkailua. Serenity sijoittuu sarjan päätösjakson jälkeiseen aikaan, mutta elokuvan voi aivan hyvin katsoa sarjaa näkemättäkin. Vauhdikas Serenity on tv-sarjojen parissa uransa aloittaneen Joss Whedonin (s. 1964) ensimmäinen elokuvaohjaus. Sittemmin Whedonin scifitarinat ovat jatkuneet suuremmin panoksin Marvelin leivissä (esim. The Avengers, 2012).

Serenityn juoni tuo mieleen Star Wars -saagan: pikkualuksen kapinoiva miehistö asettuu poikkiteloin suurta valtakoneistoa vastaan. Kuitenkin kertomus on tyyliltään omanlaisensa avaruuslänkkäri, jossa on enemmän huumoria kuin Star Warseissa. Sanailu ja hahmot tosin eivät ole aivan niin nokkelia kuin vaikkapa Whedonin aiemmassa sarjassa Buffy vampyyrintappaja (1997─2003), mutta hetkensä tässäkin filmissä. Harmillisesti elokuva ei saanut odotetun kaltaisia lipputuloja, joten monissa maissa filmi julkaistiin ainoastaan dvd-versiona ja siten elokuva on jäänyt hieman tuntemattomaksi.

Pisteytys: 7/10

20. luukku: 20 vuotta sitten (Hotelli Ruanda, 2004)

Why are people so cruel?

Vuoden 2004 elokuvista populaarikulttuurin muistiin on jäänyt eritoten Perikadon (2004) räyhäävä Hitler. Moni muukin kaksikymppinen hittifilmi tunnetaan edelleen: suuria yleisöjä vetivät puoleensa esimerkiksi Pixar-animaatio Ihmeperhe (2004) sekä verinen Jeesus-filmatisointi The Passion of the Christ (2004). Oscar-gaalan suurimmat menestyjät olivat Howard Hughes -biografia Lentäjä (2004) sekä Clint Eastwoodin nyrkkeilydraama Million Dollar Baby (2004). Oma suosikkini vuoden filmeistä lienee viininlipittäjistä kertova draamakomedia Sideways (2004). Päivän filmi lukeutuu vuotensa nimekkäiden menestysteosten joukkoon.

 

 

Hotel Rwanda - Hotelli Ruanda
Ohjannut Terry George

USA, Iso-Britannia & Etelä-Afrikka 2004, 121 min.

Draama, Biografia, Historia

Pääosissa: Don Cheadle, Sophie Okonedo, Joaquin Phoenix

Vuonna 1994 Ruandassa tapahtui verinen kansanmurha, jossa surmansa sai noin 800 000 ihmistä vain muutaman kuukauden aikana. Tositapahtumiin pohjautuva elokuva seuraa hotellipäälikkö Paul Rusesabaginan (Cheadle) pyrkimystä pelastaa ihmishenkiä. Suhteiden, rahojen, lahjusten ja välillä silkan tuurin avulla mies onnistuu majoittamaan tuhatpäisen joukon vainottua väkeä hotelliinsa.

Nyt kun kansanmurha-aihe on valitettavasti Lähi-Idässä ajankohtaistunut, Hotelli Ruanda tuntuu puhuttelevalta. Miten tapahtumia käsitellään mediassa, kuunteleeko maailma? Kiinnostaako ketään? Milloin kansanmurhaa voidaan kutsua kansanmurhaksi? Riittämättömien aputoimien vuoksi Ruandan uhriluvut kasvoivat valtaviksi. On pohjattoman murheellista, että vastaavat tapahtumat toistuvat jälleen, eikä mitään olla opittu. Toki lähtökohdat ovat erilaiset, mutta lopputulos on hyytävän tuttu.

Hotelli Ruanda on aiheeltaan tärkeä ja koskettava elokuva, vaikka tarinana se keskittyy liikaa päähenkilöönsä. Elokuvassa olisi paljon muitakin merkittäviä tarinoita, jotka nyt jäävät sivuun. Käsikirjoitusta toisaalta kehuttiin aikanaan paljon ja se oli ehdolla Oscarin saajaksi. Sinänsä yllätyksetöntä ja samalla tylsää, sillä Hollywood-konventioita noudattava tarina ei tee oikeutta tositapahtumille. Noh, elokuva sentään sai näkyvyyttä ja nostatti kyyneleitä, toisin kuin Ruandan tapahtumat vuosikymmentä aiemmin.

Pisteytys: 6/10

19. luukku: 20 vuotta sitten (2046, 2004)

I once fell in love with someone.

 

Elokuva-aikakone kiitää uudelle vuosituhannelle ja saapuu järistysten vuoteen 2004. Alkuvuodesta suurta surua synnytti Konginkankaan linja-autoturma ja joulukuussa kaukomaiden tsunamit. Vaan olipa vuodessa iloisempaakin seurattavaa: tammikuussa kotisohvilla tuijoteltiin sävelkorva tarkkana ensimmäisen Idols-kauden huipentumista ja kesällä huomion veivät Ateenan olympialaiset. Vuoden uusia, vielä huonosti tunnettuja tulokkaita olivat muun muassa Facebook ja Gmail, joista on sittemmin muodostunut merkittävä osa arkeamme.

Vuoden 2004 tunnelmia voi haistella katselemalla vaikkapa Facebook-elokuvan The Social Network (2010). Päivänpoliittisten teemojen muisteluun sopii Irakin sotaan vievä The Hurt Locker (2008), jolle  hyvä pari on aikansa puhuttanein dokumentti Fahrenheit 9/11 (2004). Päivän elokuvassa liikutaan eri aikatasoissa, menneessä ja tulevassa. Jokin aikakausia kuitenkin yhdistää!

 

2046
Ohjannut Wong Kar-wai

Hongkong, Ranska, Kiina, Italia, Saksa & Alankomaat 2004, 129 min.

Draama, Romantiikka, Scifi

Pääosissa: Tony Chiu-wai Leung, Ziyi Zhang

 

 

 

Herra Chow (Leung) palaa Hongkongiin. Vanha menetetty rakkaus kirvelee yhä, mutta Chow antautuu uuteen kepeään suhteeseen. Haikeat hotellissa vietetyt päivät synnyttävät miehen mielessä tulevaisuuteen sijoittuvan scifikertomuksen, jossa tutkitaan unohtamista ja muistamista. Lopulta villistä tulevaisuuskuvitelmasta kasvaa kertomus menneisyyden muistoista.

Wong Kar-wai tunnetaan viipyilevistä, haikeista ihmissuhdedraamoistaan. Tämä elokuva on löyhää jatkumoa ohjaajan aiemmille teoksille Days of Being Wild (1991) sekä eritoten filmille In the Mood for Love (2000). Varsinainen jatko-osa 2046 ei ole, mutta elokuvissa on sama päähenkilö, tutun kaihoisa tunnelma ja tunnistettava miljöö. Päähenkilö ei ole tismalleen samanlainen kuin edelliselokuvassa: onko mies muuttunut? Toisaalta ero korostaa elokuvien erillisyyttä toisistaan.

2046 on on kerännyt kehuja, mutta hieman vähemmän kuin In the Mood for Love. Scifikäänteineen 2046 on kenties vaikeammin sulateltava ja vaatii katsojalta hieman enemmän pohdintaa. Cannesissa ensi-iltansa saanut elokuva oli kuitenkin ehdolla Kultaisen palmun saajaksi. Haikeiden rakkaustunnelmointien ja ajatuksia kutkuttelevien elokuvien ystäville 2046 sopii, kenties Kar-wain aiempien filmien perään katsottavaksi tai ihan itsenäisenä teoksenaan. Filmi muuten istuu mainiosti joulutunnelmissa katsottavaksi, sillä osa sen tapahtumista sijoittuu jouluaattoon.

Pisteytys: 8/10

Kauhukuu V ─ Kauhuvuosi 2004

Fuck-a-doodle-do!

 

Mitä muistat kauhuvuodesta 2004? Kassamagneeteista mieleen ovat todennäköisesti jääneet japanikummittelu Kauna (2004),  zombieuusinta Kuolleiden aamunkoitto (2004) tai raajoja irroitteleva gorekauhu Saw (2004). Minä katsoin kaikki aikanaan melko tuoreeltaan mutta hittikolmikosta ainoastaan Kauna herätti pienen kiinnostuksen 20-vuotisjuhlinnan mukaiseen uusintakatseluun. Kaunan ohella uusintakatseluun pääsi Shaun, kuolleiden kunkku (2004), joka lukeutuu jälkimaineeltaan vuotensa kauhuaatelistoon. Vuoden filmeistä mainittakoot myös synkkä supersankaritarina Hellboy (2004) sekä kiusallisen b-kauhun ystäville Pirun pikku apuri (2004).

 

 

The Grudge - Kauna
Ohjannut Takashi Shimizu

USA & Japani 2004, 91 min.

Kauhu

Pääosissa: Sarah Michelle Gellar, Jason Behr, Clea DuVall

 

 

 

 

Kostonhimoinen kummitus vainoaa kaikkia, jotka astuvat aaveen kanssa samaan taloon. Kauna on Takashi Shimizun Hollywood-versio ohjaajan aiemmasta menestysteos Ju-onista (2002). Molemmat elokuvat sijoittuvat Tokioon, mutta nyt päähenkilöt ovat englantia puhuvia amerikkalaisia. Jo alkutekstit vihjaavat siihen suuntaan, että hyppysäikäytyksiä on luvassa. Kauhukliseitä pelkäämättömille ja äkki-hätkähdyksiä etsiville Kauna kelvannee viihteestä. Mörköjä tosin vilautellaan hieman turhan innokkaasti ja itseään toistavista säpsäytyksistä menee nopeasti maku. Oikein mitään muuta sisältöä leffassa ei sitten olekaan. Sen verran hyvät lipputulot elokuva kuitenkin keräsi, että jatko-osia on tullut jo kolme (2006, 2009, 2019).

Pisteytys: 3/10

 

Shaun of the Dead - Shaun, kuolleiden kunkku

Ohjannut Edgar Wright

Iso-Britannia, Ranska & USA 2004, 99 min.

Komedia, Kauhu

Pääosissa: Simon Pegg, Nick Frost, Kate Ashfield

 

 

 

 

Elämänsä pohjamudissa rypevä surkimus Shaun (Pegg) joutuu krapulapäivänä keskelle zombiapokalypsia. Tollolla kestää hetki ymmärtää tilanteen vakavuus, mutta pian rytisee. Onko tässä tilaisuus näyttää isäpuolelle, voittaa mielitietyn sydän ja ylipäätään ryhdistäytyä? Zombi-elokuvien kliseillä riemastuttavasti leikittelevä komedia aloittaa Edgar Wrigthin Cornetto-trilogian, joista kaikkien pääosissa on Simon Pegg. Hot Fuzz (2007) on poliisitoimintaa, mutta päätösosa The World's End (2013) vivahtaa maailmanlopputeemallaan hieman Shaunin kauhuparodiatunnelmaan. Wright on sittemmin leikitellyt genrerajoilla esimerkiksi elokuvallaan Last Night in Soho (2021).

Pisteytys: 7/10

20. luukku: 20 vuotta sitten (Pirates of the Caribbean, 2003)

Why is the rum gone?

Elokuvavuoden 2003 maineikkaimpia kohokohtia olivat Kill Bill (2003), Lost in Translation (2003) ja Oldboy (2003). Kyseenalaisinta mainetta puolestaan niitti legendaarisen huono The Room (2003), jonka tekoprosessista syntyi sittemmin elokuva The Disaster Artist (2017). Vuoden lipputulojen ykköseksi kohosi LOTR-trilogian päätösosa, edelleen komea Kuninkaan paluu (2003). 

 

Vaikka hienoja uusia elokuvia pulpahteli pinnalle, entisen maailman tähtiloisto himmeni: ohjaaja Elia Kazan (mm. Viettelyksen vaunu, 1951) sekä näyttelijät Gregory Peck (mm. Kuin surmaisi satakielen, 1962) ja Katharine Hepburn (mm. Afrikan kuningatar, 1951) menehtyivät. Jotta emme jäisi liian surumielisiin tunnelmiin, johdattelee tämä 20-vuotias hittifilmi vuoristorata-ajelulle ja meren tyrskyihin.

 

 

Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl
Ohjannut Gore Verbinski

USA 2003, 143 min.

Seikkailu, Toiminta, Fantasia

Pääosissa: Johnny Depp, Orlando Bloom, Keira Knightley, Geoffrey Rush

 

 

 

Disneylandin huvipuistolaitteesta innoituksensa saanut Pirates of the Caribbean kiitää mustin purjein Karibianmeren sineen. Kapteeni Jack Sparrow (Depp) tavoittelee tietään takaisin armaan laivansa ruoriin, mutta sen uudella kapteenilla Barbossalla (Rush) on muita suunnitelmia. Merirosvojen juonitteluun sekaantuu tahtomattaan kuvernöörin tytär Elizabeth Swann (Knightley) ja perässä seuraa neitoa lempivä aseseppä Will Turner (Bloom).

Pirates of the Caribbean on kuin huvipuistoajelu itsessään: vauhtia, komeita lavasteita, hupia, naurua ja jännitystä. Ripaus romantiikkaakin ja salasuukkoja vuoristoradan tunnelissa! Viihde-elokuva on toteutettu menevästi, vaikka toisteisella miekankalinalla täytetään liikaa ruutuaikaa. Tarinan käänteet ovat kankeita, mutta tässä lajityypissä se ei ole yletön synti. Pääasia on, että kyydissä riittää hupia.

Mittavaksi ilmiöksi kasvanut elokuva teki merirosvoista jälleen kuumaa tavaraa, ja sittemmin elokuva on saanut jopa viisi jatko-osaa. Elokuvien päätähti Johnny Depp ei ole viime vuosina saanut järin imartelevaa suosiota ja filmisarjan jatko on ollut vaakalaudalla. Mutta mitenpä lopulta käynee, vieläkö Karibialla seilataan ja millä kokoonpanolla? Ehkäpä piraattien olisi aika siirtyä nauttimaan ansaittuja eläkepäiviä ennen kuin dublonit hupenevat ja aarrearkun pohja alkaa paistaa.

Pisteytys: 5/10

19. luukku: 20 vuotta sitten (Memories of Murder, 2003)

Did you see his face?

 

Vuoden 2003 kuumia puheenaiheita olivat SARS-virus, Irakin sodan loppurytinät ja Suomessa pääministerieroon johtanut Irak-vuoto. Samana vuonna seurattiin Suomen ensimmäistä Idols-ohjelmaa, Pikku G:n Räjähdysvaara (2003) möi multiplatinaa ja klubien hämärässä villitsi Beyoncén Crazy in Love. Päivän elokuvassa matkataan Etelä-Koreaan. Samalle vuodelle sattui pari muutakin menestyksekästä eteläkorealaista ensi-iltaa: hurmeinen kostotoiminta Oldboy (2003) sekä rauhallisesti filosofoiva Viisi vuodenaikaa (2003). Aika kova kolmikko!

Salinui chueok - Memories of Murder

Ohjannut: Bong Joon-ho

Etelä-Korea 2003, 132 min.

Rikos, Draama, Mysteeri

Pääosissa: Song Kang-ho, Kim Sang-kyung, Roe-ha Kim

 

 

 

 

 

Pienessä maaseutukylässä liikkuu sarjamurhaaja, joka tappaa nuoria naisia sateisina iltoina. Paikalliset poliisivoimat ovat ymmällään, eivätkä perinteiset kuulustelukeinot tuota tulosta. Lopulta paikalle saapuu Soulista saakka rikostutkija (Sang-kyung), jonka menetelmät aiheuttavat paikallisten koppalakkien keskuudessa hämmennystä ja kiukkua.

Bong Joon-hon toinen kokopitkä elokuva on kuin monta filmiä samassa paketissa. Tarina on synkkä rikostrilleri ja piinaava murhamysteeri, mutta silti ajoittain täysi komedia ja farssi. Ennen kaikkea Memories of Murder on hahmotutkielma, jossa korostuvat ihmisten väliset suhteet ja erot. Tyylilajit vaihtelevat hämmästyttävän taitavasti ja tasapainoisesti, lähes huomaamatta.

Memories of Murder tarkastelee kaupungin ja maaseudun sekä perinteisen ja modernin eroja. Poliisien vallan oikeutus nousee myös tärkeäksi teemaksi. Aiheissa riittää edelleen ajankohtaisuutta! Elokuvaa on syystäkin ylistetty, vaikka siitä ei tullutkaan suurta kansainvälistä hittiä. Uutta nostetta ja näkyvyyttä elokuvalle kuitenkin on tullut Joon-hon Oscar-palkitun Parasiten (2019) jälkimainingeissa.

Pisteytys: 8/10