LUUKKU 7 ─ 80 vuotta sitten (Jään tänne yöksi, 1941)

I'm going to show you what yum-yum is.

 

Aikamatka saavuttaa vuoden 1941, jolloin toisen maailmansodan pauhu kajahtelee maailman joka kolkkaan. Saksalaiset vyöryivät kohti Moskovaa ja pommittivat Lontoota, Suomen pojat marssivat syvälle Karjalaan ja kotirintamilla kärvisteltiin. Tänään tulee kuluneeksi päivälleen 80 vuotta Pearl Harborin yllätyshyökkäyksestä, joka sysäsi Yhdysvallat mukaan sotatapahtumiin. Sotavuoden 1941 tapahtumiin voi matkata useiden elokuvien voimin: Täältä ikuisuuteen (1953) sijoittuu Pearl Harboriin, Sukellusvene U-96 (1981) vie keskelle merisotaa ja Casablancan (1942) puolueettomalla maaperällä jännitteet tiivistyvät. Suomalaisfilmeistä vuoden tapahtumia kertaa menestyselokuva Rukajärven tie (1999). Vaan murheet pois, sillä tämän päivän luukku keinuttaa katsojansa kauas sota-ajan huolista!

 

Ball of Fire - Jään tänne yöksi
Ohjannut Howard Hawks

USA 1941, 111 min.

Komedia, Romantiikka

Pääosissa: Gary Cooper, Barbara Stanwyck, Henry Travers, Oskar Homolka

 

 

 

Joukko eri alojen professoreja on muuttanut saman katon alle, sillä he kokoavat yhdessä ennenkuulumattoman täsmällistä tietosanakirjaa. Kielitieteilijä Bertram Potts (Cooper) päättää täydentää slangi-tuntemustaan lähtemällä kenttätöihin, jossa hän tutustuu slangi- ja tanssitaituri Katherine "Sugarpuss" O'Sheaan (Stanwyck). Gangstereita pakoileva Sugarpuss majoittautuu professorien tiedon pesään, sekoittaa työnteon ja saa akatemian kuihduttamat sydämet läpättämään kongan tahtiin!

Jään tänne yöksi kommentoi hilpeästi norsunluutornien suhdetta tyyten erilaiseen arkeen: tutkimus on vaikeaa, jos tutkimuskohdettaan ei ymmärrä alkuunkaan. Yliopistolaisena minulla on toki hieman oma lehmä ojassa, mutta väitän, ettei tiedemaailma (enää) ole aivan näin poteroitunutta. Väärinkäsitykset ja vierauden kohtaaminen on toteutettu hauskalla tavalla, sillä hahmot ovat tavattoman sympaattisia. Professorit ovat kuin seitsemän (tai tässä tapauksessa kahdeksan) kääpiötä ja Sugarpuss on Lumikki pahat mielessään!

 

Screwball-elokuvan asetelma on herkullinen jo itsessään, ja lisää hupia saadaan matkan varrella vastaan tulevista mehevistä väärinkäsityksistä. Lajityypin pieni ennalta-arvattavuus romantiikan suunnanmuutosten osalta ei haittaa, vaan helpottaa heittäytymistä kevyen tarinan vietäväksi. Jään tänne yöksi oli ilmestyessään iso hitti, joka takoi messevät lipputulot. Yhdysvalloissa elokuva oli ilmestymisvuotensa viidenneksi katsotuin ja Oscar-ehdokkuuksiakin tuli neljä kappaletta (mm. käsikirjoitus), vaikka voitot jäivät lunastamatta.

Pisteytys: 8/10

Rio Bravo (1959)

Ohjannut Howard Hawks
USA 1959, 141 min.
Lännenelokuva, Toiminta, Draama
Pääosissa: John Wayne, Dean Martin, Walter Brennan, Ricky Nelson

A game-legged old man and a drunk. That's all you got?

Klassikkowestern Rio Bravo on jyrkkä vastalause muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneelle Seriffille (1952), jossa päähenkilö jää yksin kantamaan raskasta vastuuta ystävien kääntäessä hänelle selkänsä. Rio Bravo pyöräyttää asetelman päälaelleen, sillä tämän kylän seriffillä John T. Chancella (Wayne) apulaisia riittää, kun roistojoukko pyrkii vapauttamaan Chancen pidättämän murhamiehen. Chance tosin mielestään hoitaisi homman kotiin yksinkin, varsinkin, kun apukäsinä hääräävät krapulainen Dude (Martin), rampa Stumpy (Brennan) ja yli-innokkaalta vaikuttava nuori Colorado Ryan (Nelson). Yhteistyön voima kuitenkin kantaa pitkälle.

 

Rio Bravo ei suotta ole suuren klassikon asemassa. Elokuva on varsin positiivisella tavalla suoranainen lännenkliseiden tiivistymä, mutta siinä on myös kaikki suuren Hollywood-elokuvan ainekset. Monipuolisena ohjaajana tunnetun Howard Hawksin (1896─1977) tarinankerronta kulkee sujuvasti aina jännittävistä hetkistä leppoisaan komediaan ja tietenkin myös tunteita herkistävään romanssiin. Ja mikä parasta, jäyhä miehisyyskin taipuu tarvittaessa huolenpidoksi ja omanlaisekseen hellyydeksi.

 

Sulavan kerronnan ohella myös elokuvan roolitus on erinomainen. John Waynen ja Walter Brennanin suorastaan ikonisten hahmotyyppien ohella Dean Martin on loistava juopporetkuksi repsahtaneena entisenä apulaisseriffinä. Paremmin laulajana tunnettu aikansa teinitähti Ricky Nelson pärjää myös roolissaan hyvin. Muusikot Nelson & Dean pääsevät toki elementtiinsä, sillä tarinaan on saatu mahtumaan yksi tunnelmallinen laulelmakohtaus. Rio Bravon menestyksen siivittämänä Hawks päätyi vielä varioimaan teemasta kaksi muutakin elokuvaa, El Doradon (1967) ja Rio Lobon (1970) ─ molempia tietenkin tähditti John Wayne.

Pisteytys:

9/10

Gentlemen Prefer Blondes - Herrat pitävät vaaleaveriköistä (1953)

Ohjannut Howard Hawks
USA 1953, 91 min.
Komedia, Musikaali, Romantiikka
Pääosissa: Marilyn Monroe, Jane Russell, Charles Coburn, Elliot  Reid, Tommy Noonan

Diamonds are a girl's best friend!

Broadway-musikaalin tunnelmaa henkivä Herrat pitävät vaaleaveriköistä kertoo kahdesta tosirakkautta etsivästä onnenonkijasta. Lorelei Leen (Monroe) unelmien miehen tulee olla varakas, kun taas hänen ystävänsä Dorothy Shaw (Russell) luottaa ainoastaan urhojen komeaan ulkonäköön. Luksusristeilyllä miehiä riittää joka sormelle, mutta pinnalliset naiset joutuvat kuitenkin lopulta punnitsemaan todellisia arvojaan  ─ tai ainakin valitsemaan seuralaisensa hieman tarkemmin.

Värikäs, räiskyvä ja hetkittäin suorastaan hävytön komedia lukeutuu päätähtiensä Marilyn Monroen ja Jane Russellin ikimuistoisimpiin roolisuorituksiin. Russell oli tehnyt nimeään tunnetuksi jo 1940-luvulta alkaen ja ikoninen Monroe oli tehnyt läpimurtonsa 1950-luvun alussa. Herrat pitävät vaaleaveriköistä oli sen sortin menestys, että sille puuhattiin tuota pikaa "jatko-osa" But Gentlemen Marry Brunettes (1955), jossa Monroe tosin ei esiintynyt. Molemmat elokuvat perustuvat alun alkaen Anita Loosin romaaneihin 1920-luvulta. Herrat pitävät vaaleaveriköistä on arvatenkin taipunut myös mykkäelokuvaksi, joskin tuo versio on valitettavasti kadonnut aikojen saatossa. Ennen tätä filmatisointia kertomusta esitettiin menestyksekkäästi myös Broadwaylla, ja juuri tuon musikaalin käsikirjoituksen pohjalta luotiin myös tämä elokuva. Laulutkin ovat samoja, erityisen tunnettu on tietenkin  Diamonds Are a Girl's Best Friend.

Elokuvan tarina vaikuttaa asetelmansa puolesta lähes ärsyttävän stereotyyppiseltä: Lorelei on täysi bimbo, oikea blondivitsien äitihahmo, kun taas brunette Dorothy tietenkin toimii järjen äänenä. Huomautettakoon kuitenkin, että Dorothyn hahmo on loistava ja Loreleikin on itse asiassa yllättävällä tavalla hauska ja tuntuu lähes satiirilta. Marilyn Monroe oli loistava ja älykäs näyttelijä, joten Lorelein (tai Monroen!) tulkinta pelkkänä avuttomana tollona olisi suuri vääryys. Tulkintani saattaa tässä kohtaa olla liian moderni, mutta 1950-luvun elokuvaksi Herrat pitävät vaaleaveriköistä esittää päätähtensä suorastaan yllättävän vahvoina, vapaina ja itsenäisinä naisina.

Pisteytys:

8/10

The Big Sky - Korkean taivaan alla (1952)

Ohjannut Howard Hawks
USA 1952, 140 min.
Lännenelokuva, Draama, Seikkailu
Pääosissa: Kirk Douglas, Dewey Martin

How much you're gonna pay for his daughter?

1830-luvun Amerikassa ystävykset Jim (Douglas) ja Boone (Martin) viettävät vapaata elämää erämaassa. Miehet liittyvät turkiskauppiaiden iloiseen joukkoon ja matkaavat Missouri-jokea pitkin kohti intiaanien asuttamia seutuja. Reissulla taistellaan omien oikeuksien puolesta suuryhtiötä vastaan, vikitellään intiaanityttöä, hoilotetaan kaihoisia veisuja iltanuotiolla ja tietenkin annetaan nyrkkien ja pyssyjen laulaa.

Vaikka elokuva sijoittuu menneeseen, sen lähes patrioottisen tunnelman tarkoituksena lienee puhutella aikalaiskatsojaa. Miehisellä pullistelulla pyritään osoittamaan, että tällaista se oli elämä, kun miehet olivat rautaa. Eipä ihme, että Howard Hawks karsasti niin paljon samana vuonna ilmestynyttä Seriffiä, joka on tunnelmaltaan täysin erilainen. Tämän elokuvan teemana on nimittäin myös luja yhteishenki. Intiaaneihin kurjasti suhtautuva Boonekin oppii työntämään ennakkoluulonsa syrjään nuorta intiaanineitoa lempiessään. Lisäksi päähenkilöiden seurueeseen liittyy toinenkin mukava intiaani, joskin tietenkin tämä on typerien stereotypioiden mukaisesti viinaanmenevä hölmö. Argh.

Korkean taivaan alla heijastaa kiintoisasti yhtä puolta aikakautensa ajatusmaailmasta, mutta elokuvana se on jokseenkin keskinkertainen eikä ainakaan kovin ajaton. Filmi ei tunnu istuvan 1001-listalle, eikä ole ihme, että se poistettiin vuonna 2013. Eipä Hawksin länkkäriä olla juuri muillekaan top-listoille nostettu. Kuten elokuvan nimikin jo lupaa, kuvatut maisemat toki ovat upeita. Sääli tosin, että dvd-version kuva on hieman epätarkka ja suttuinen.

Pisteytys:
6/10

Red River - Punainen virta (1948)

Ohjannut Howard Hawks & Arthur Rosson
USA 1948, 133 min.
Lännenelokuva, Seikkailu
Pääosissa: John Wayne, Montgomery Clift, Walter Brennan

Pretty unhealthy job.

Lännenklassikko Punainen virta kertoo karjatilallisista, jotka tekevät vaarallisen matkan Teksasista Kansasiin. Matkaseuruetta luotsaa karjatilan omistaja Thomas Dunson (Wayne) ja hänen oikeina käsinään toimivat kasvattipoika Matthew (Clift) ja vanha ystävä Groot (Brennan). Dunsonin kovaotteinen johtamistyyli ei miellytä kaikkia, joten matkan varrella miehistö niskuroi, kantturat oikuttelevat ja lopulta Matthew ottaa ohjat käsiinsä - vastoin Dunsonin tahtoa.

Kasvatti-isän ja -pojan välinen vastakkainasettelu korostaa kiinnostavasti vanhan konkarinäyttelijän John Waynen ja esikoiselokuvaansa tekevän Montgomery Cliftin kohtaamista valkokankaalla. Wayne edustaa perinteistä Hollywoodia, kun taas Clift tuo elokuvaan raikkaan tuulahduksen modernia metodinäyttelemistä. Molempien roolisuoritukset ovat loistavia ja maininnan arvoinen on myös hauska Walter Brennan. Karismaa siis piisaa! Myös eläinnäyttelijöitä on hurjaa seurata ja ainakin Howard Hawks sai karjalauman luotsaamisesta tarpeekseen - on siinä varmasti työtä ollut riittämiin.

Kaikkinensa Punainen virta on oikein hyvä länkkäri, jonka katselee mieluusti useammankin kerran. Vaihtoehtojakin löytyy, sillä elokuvasta on olemassa kaksi erimittaista versiota. Alunperin elokuvalla oli mittaa 133 minuuttia, mutta vastavalmistunutta elokuvaa lyhenneltiin pariin otteeseen. Pidempi versio on se aito ja alkuperäinen, mutta saatavilla on myös 127 minuuttinen lyhennelmä, jota Hawks lopulta itse preferoi. Lyhemmässä tekeleessä kohtauksia on karsittu ja kertojanääneksi on lisätty Walter Brennanin lupsakkaa rupattelua. Diplomaattisesti todettakoon, että molemmissa versioissa on hyvät puolensa enkä varsinaisesti osaa nostaa toista ehdottomasti paremmaksi. Molemmat ovat ehdottomasti näkemisen arvoisia!

Pisteytys:

8/10

The Big Sleep - Syvä uni (1946)

Ohjannut Howard Hawks
USA 1946, 114 min.
Jännitys, Rikos, Mysteeri
Pääosissa: Humphrey Bogart, Lauren Bacall, John Ridgely, Martha Vickers

She tried to sit in my lap while I was standing up.

Yksityisetsivä Philip Marlowe (Bogart) saa työtehtävän rikkaalta mieheltä, jonka uhkapelejä harrastava tytär Carmen (Vickers) on joutunut pelivelkoihin. Velkajutun takaa paljastuu kuitenkin mysteeri toisensa perään. Katoamisten, kiristysten ja murhien ratkominen on Marlowelle tuttua, mutta Carmenin sisko Vivian (Bacall) herättää kovanaamaetsivässä jotain uutta - nimittäin helliä tunteita.

Raymond Chandlerin klassikkoromaani Syvä uni (1939) esitteli maailmalle kovaksikeitetyn yksitysetsivän Philip Marlowen, joka on nähty valkokankailla useaan otteeseen eri näyttelijöiden tulkitsemana. Chandlerin teoksen pohjalta on tehty toinenkin samaa nimeä kantava elokuva vuonna 1978, joskaan 1970-luvun Lontooseen sijoitettu Syvä uni ei juuri niittänyt menestystä vaikka tiettävästi jäljitteleekin alkuperäisen tarinan käänteitä uskollisemmin. Jahka joskus ennätän lukea tuon Chandlerin romaanin, voisi tuon uudemmankin filmatisoinnin ihan mielenkiinnosta katsoa.

Siinä missä Chandlerin teos on itsessään klassikko, myös tämä alkuperäinen karismaa tihkuva filmatisointi on Marlowe-leffoista arvostetuimpia, samaten kuin edeltäjänsä Hyvästi, kaunokaiseni (1944). Syvä uni on maineensa ansainnut. Pääparin liki maaginen yhteispeli, sensuurikoodin rajojen roisi paukuttelu, rohkea dialogi ja  tietenkin se hemmetin hyvä tarina räjäyttävät potin. Kertomus tosin on niin täynnä arvoituksia, että perässä on välillä vaikea pysyä. Mutta toisaalta, sehän on vain mainio syy katsoa tämä uudelleen!

Pisteytys:

9/10

To Have and Have Not - Kirjava satama (1944)

Ohjannut Howard Hawks
USA 1944, 100 min.
Draama, Romantiikka, Jännitys
Pääosissa: Humphrey Bogart, Lauren Bacall, Walter Brennan, Hoagy Carmichael

Anybody got a match?

On kesä vuonna 1940. Ranskalle kuuluva Martiniquen saari Karibianmerellä on kuin ruutitynnyri Vichyn hallituksen otettua vallan omiin käsiinsä. Puolueettomana pysyttelevä yhdysvaltalainen kalastaja Harry "Steve" Morgan (Bogart) törmää eräänä iltana pikkurikoksia tekevään laulajaan, Marie "Slim" Browningiin (Bacall). Rakkaus saa kipparin lopulta sekaantumaan natsien ja vastarintaliikkeen välisiin  kahinoihin ja lopulta jopa pistämään oman henkensä alttiiksi.

Kirjava satama on Casablancaa (1942) henkivä elokuva aina tunnelmaa, miljöötä, poliittista taustakontekstia ja jopa tutun oloisen kuppilan pianistia myöten. Mistään kopiosta ei kuitenkaan ole kyse, vaikka runsaasti yhtäläisyyksiä löytyykin. Voitaneen silti sanoa, että Casablancaa rakastaville tämä tummasävyinen, charmantti klassikko on takuulla merkittävä elämys.

Ernest Hemingwayn samannimisen romaanin (1937) alkutekstiin pohjautuva elokuva on uskomattoman monipuolinen kokonaisuus, jonka erilaiset osaset sulautuvat yhteen kauniisti. Kirjava satama on savumarinoitu, seikkailunmakuinen, puolikovaksi keitetty, erotiikkaa sekä suurta romanssia tihkuva sota-aikaan sijoittuva jännityskertomus - eli ihan mieletön pakkaus. Kaiken päälle mukana on blues-henkistä musiikkia ja tunnelmaa sopivasti keventävää komediaa hulvattoman juoppo-Eddien (Brennan) muodossa.

Merkittävimpänä elementtinä esille nousee tietenkin pääpari Humphrey Bogart ja Lauren Bacall, joista jälkimmäinen teki Kirjavan sataman myötä elokuvadebyyttinsä 19-vuotiaana. Lauren Bacall jäi historiaan eritoten film noir -elokuvien femme fatalena, joskin upean näyttelijän ura jatkui aina 2010-luvulle saakka ja päättyi vasta tämän kuolemaan. Kuuluisa on myös Bogart-Bacall-kaksikon rakkaustarina, joka alkoi juurikin tämän elokuvan kuvauksissa. Pariskunta ehti tehdä 1940-luvulla yhteensä viisi yhteistä elokuvaa. Tosielämän rakastavaisten intohimo välittyy vahvasti myös valkokankaalle. "You know how to whistle, don't you, Steve? You just put your lips together and... blow."

Pisteytys:

9/10

His Girl Friday - Meidän vastaeronneiden kesken (1940)

Ohjannut Howard Hawks
USA 1940, 92 min.
Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Cary Grant, Rosalind Russell, Ralph Bellamy

Divorce doesn't mean anything nowadays!

Sukkelasanainen screwball-komedia Meidän vastaeronneiden kesken kertoo toimittajista rakkauden pyörteissä. Päätoimittaja Walter Burns (Grant) yrittää keinolla millä hyvänsä palata yhteen ex-vaimonsa, tähtireportteri Hildegard Johnsonin (Russell) kanssa. Aikaa ei ole hukattavaksi, sillä Hildy on jo menossa uusiin naimisiin ja asettumassa aloilleen - kauhistus sentään - kotivaimoksi! Onneksi Walter tuntee entisen vaimonsa paremmin kuin uusi sulho Bruce Baldwin (Bellamy), ja kaupungissa vellova murhajuttu on omiaan houkuttelemaan Hildyn takaisin kirjoituskoneen ääreen.

Elokuvan alkuperäisessä näytelmäversiossa Hildegardin tilalle oli käsikirjoitettu mies, mutta Howard Hawks keksi muokata toimittajien kisailusta ex-aviopuolisoiden tahtojen taiston. Idea on loistava, eikä elokuvan voisi kuvitella toimivan paremmin muunlaisena. Cary Grantin ja Rosalind Russelin kemiat soljuvat yhteen täydellisesti ja osin improvisoitujen repliikkien tykitys saa katsojankin hengästymään. Mehevän sanailu, piikittely ja vitsailu ovat elokuvan parasta antia, mutta kiinnostavaa on myös tarkastella hahmojen häilyvää moraalia ja toiminnan täydellistä ajoitusta.

Tämän elokuvan myötä 1001-projektini siirtyy jälleen uudelle vuosikymmenelle. 1940-luvun Hollywood on edelleen studioiden kulta-aikaa, ja tämänkin elokuvan edustama screwball-komedia kukoistaa ainakin vielä vuosikymmenen alkupuolella. 1940-luku tuo tullessaan vielä monenlaisia myllerryksiä, muutamina mainittakoon sota ja propaganda, televisioajan alku sekä Hollywoodin studiojärjestelmän vapautuminen. Vuonna 1940 Eurooppa on jo sodassa, eivätkä merentakaiset tapahtumat jää tässäkään filmissä huomiotta. "Take Hitler and stick him on the funny page!"

Pisteytys:

8/10

Only Angels Have Wings - Vain enkeleillä on siivet (1939)

Ohjannut Howard Hawks

USA 1939, 121 min.

Draama, Romantiikka, Seikkailu

Pääosissa: Cary Grant, Jean Arthur, Richard Barthelmess, Rita Hayworth, Thomas Mitchell

Some of these days, you'll miss your honey! 

Etelä-Amerikassa, Andien vuoristojen sumuisissa, vaikeakulkuisissa maastoissa sijaitsee rohkeiden postilentäjien tukikohta. Vaaralliseen elämään tottuneet pilotit saavat elämäänsä uutta jännitystä, kun syrjäiselle lentokentälle saapuu vanhoja ja uusia tuttavuuksia. Pianisti Bonnie Lee (Arthur) sulkeutuu kovis-lentäjä Geoff Carterin (Grant) suosioon, mutta pian orastavaa flirttiä sekoittavat sekä Carterin entinen heila Judy MacPherson (Hayworth) että tämän tuore aviomies Bat MacPherson (Barthelmess), jonka häpeällinen menneisyys kalvaa lentokentän väkeä.

Vain enkeleillä on siivet on todellinen seikkailuklassikko, joka huokuu menneen maailman romantiikkaa. Tarina on kiinnostava yhteisökuvaus ja juonessa piisaa jännitteitä. Mielenkiintoa pitävät yllä myös upeasti toteutetut lentokohtaukset: elokuva olikin aikanaan Oscar-ehdokkaana sekä parhaasta kuvauksesta että erikoistehosteista. Rooleissa nähdään aikansa tähtinäyttelijöitä, jotka ovat edelleen legendoja. Erityisesti Jean Arthurin ja Cary Grantin yhteispeli on ilahduttavaa seurattavaa.

Elokuvan ajoittaiseen räväkkään kapakkatunnelmaan sopisi myös mainiosti juomapeli: huikka jokaisesta kerrasta, kun Carter (tai joku muu) sytyttää savukkeen. Runsas, tunnelmaa luova ja glamouria uhkuva tupakointi toki on leimallista monille muillekin vanhoille elokuville sekä tuolle aikakaudelle ylipäätään - syystä tai toisesta kiinnitin tähän verrattain epäterveelliseen kulttuuriseen käytäntöön huomiota juuri tämän elokuvan kohdalla. Ehkä ikonista on juuri Grantin taukoamaton sauhuttelu, joskin tämä vanha tervakeuhko tiettävästi luopui tupakasta jo 1950-luvulla. Smokin' hot?

Pisteytys:

8/10

Briging Up Baby - Hätä ei lue lakia (1938)

Ohjannut Howard Hawks
USA 1938, 102 min.
Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Cary Grant, Katharine Hepburn

-- "Don't lose your head!" -- "I've got my head, I've lost my leopard!"

Howard Hawksin screwball-klassikko Hätä ei lue lakia kertoo vässykästä palentologista David Huxleysta (Grant), jonka työ- ja avioliittosuunnitelmat menevät sekaisin rikkaan perijättären Susan Vancen (Hepburn) ansiosta. Susan rakastuu höpsöön Davidiin korviaan myöten, ja tämän sydämen valloittaakseen hän juonittelee professoriraukan hyysäämään musiikkia rakastavaa lemmikkileopardiaan - joka tietenkin pääsee karkuun.

Ironista kyllä, väärinkäsitysten kustannuksella vitsaileva filmi ei saanut aikanaan osaksi ymmärrystä useimmilta kriitikoilta, saati sitten suurelta yleisöltä: sukupuoliroolien ja ajan tapojen raisu pöllytys oli monille kauhistus. Vaikka elokuva ei ollutkaan aivan täydellinen floppi, sen kehno menestys johti kuitenkin Hawksin sopimuksen päättymiseen RKO-studion kanssa. Hawks itse vetosi epäonnistuneisiin hahmoihin, jotka hulluudessaan eivät tarjonneet yleisölle samaistumisen kokemusta tai häivääkään normaalista elämästä. Ajan kuluessa filmi ihastuttavine henkilöineen on kuitenkin saavuttanut ansaitsemaansa arvostusta.

Vuosikymmenet on toki myös arvuuteltu Davidin "Because I just went gay all of a sudden!" -huudahduksen syvempää merkitystä. Onko tämä elokuvahistorian ensimmäinen kerta, kun sanaa gay käytetään tarkoittaen jotain muuta, kuin hilpeää olotilaa? Varmuutta asiasta tuskin saadaan, mutta kohtaus on joka tapauksessa näkemisen arvoinen. Hätä ei lue lakia on filmi täynnä nokkelaa sanailua ja fyysistä toilailua aina riemukkaaseen loppuunsa saakka. Cary Grantin ja Katharine Hepburnin yhteistyö on ilahduttavan luonnollista ja sulavaa, kaksikon kemiat sopivat täydellisesti yhteen. On suorastaan sääli, että Grant ja Hepburn tekivät yhdessä vain neljä elokuvaa. Loputkin kolme täytyy tämän taidonnäytteen perusteella lisätä katselulistalle.

Pisteytys:

8/10

Scarface - Arpinaama (1932)

Ohjannut Howard Hawks, Richard Rosson
USA 1932, 93 min
Rikos, Draama, Trilleri
Pääosissa: Paul Muni, Ann Dvorak, Karen Morley, Osgood Perkins, George Raft, Boris Karloff

The world is yours...

Gangsterileffojen kuningas Arpinaama paljastaa rujon kuvan 1930-luvun epävakaasta ilmapiiristä. Armitage Trailin romaaniin perustuva tarina rikollisliigojen yhteenotoista ei juuri kaunistele sanomaansa: tässä filmissä luodit viuhuvat ja aseet laulavat. Jos Arpinaama olisi tehty kaksi vuotta myöhemmin, olisi sensuuri pakottanut filmin melko erilaiseen muotoon.

Arpinaama sijoittuu kieltolain aikaiseen Chicagoon. Salakuljetus kukoistaa ja gangsterijengit hallitsevat kaupunkia. Johnny Lovon (Perkins) palveluksessa toimiva Tony Camonte (Muni) päättää ryhtyä pyörittämään omia bisneksiään. Keinoja kaihtamatta Tony kohoaa alamaailman huipulle, vikitellen siinä ohessa entisen pomonsa tyttöä Poppya (Morley). Rikollisen elämä ei kuitenkaan ole ruusuista, ja valta-aseman menettäminen käy nopeammin kuin sen saavuttaminen.

Elokuvan tähti Paul Muni oli aloittanut elokuvauransa vuonna 1926. Hänen ensimmäiset filminsä eivät olleet menestystarinoita, vaikka The Valiant (1929) toikin Munille Oscar-ehdokkuuden. Suuren yleisön suosioon ja Warner Brothersien tähdeksi Muni nousi kuitenkin juuri Arpinaaman sekä myöhemmin samana vuonna ilmestyneen vankiladraaman Olen vainottu kahlekarkuri (1932) myötä. Näistä jälkimmäisestä Muni oli myöskin Oscar-ehdokkaana parhaan miesnäyttelijän kategoriassa. Väkevien roolisuoritusten mies Paul Muni ei tuota pettymystä Tony Camontena, kylmäverisenä roistona, joka lopulta kuitenkin joutuu tunteidensa valtaan.

Kunnon gansterifilmin tapaan Arpinaama tarjoaa jännitystä ja rajua meininkiä, vahvoja roolisuorituksia ja visuaalisesti onnistuneita kuvakulmia. Elokuva on toimiva kokonaisuus, joka varmasti muuttuu vielä paremmaksi useammilla katselukerroilla. Rainasta tehtyyn vuoden 1983 uusintafilmatisointiin en tohdi tehdä vielä vertailua, varsinkin, kun uudemman filmin katselusta on allekirjoittaneella kulunut vuosikausia. Ehkä palaan asiaan viimeistään noin 700 elokuvan kuluttua, kun 1980-luvun Arpinaama on katseluvuorossa.

Pisteytys:

8/10