Mantshurian kandidaatti - The Manchurian Candidate (1962)

Ohjannut John Frankenheimer
USA 1962, 126 min.
Trilleri, Draama
Pääosissa: Frank Sinatra, Laurence Harvey, Angela Lansbury, Janet Leigh

I've been having this nightmare.

Kylmän sodan räjähdysherkkään ytimeen osuva Mantshurian kandidaatti kertoo aivopesun uhreiksi joutuneista yhdysvaltalaissotilaista. Korean sota on juuri päättynyt, ja joukko sotavangeiksi joutuneita sotilaita pääsee viimein palaamaan kotikonnuilleen Yhdysvaltoihin. Kiiltävien mitaleiden lisäksi sota jätti osalle miehistä muistoksi karmean painajaisen, joka toistuu samanlaisena yöstä toiseen. Kapteeni Bennett Marco (Sinatra) ryhtyy selvittämään unien mysteeriä ja mekanismia mielenmuokkauksen takana. Suurimman taakan joutuu kantamaan kersantti Raymond Shaw (Harvey), jonka viholliset ovat ohjelmoineet tehokkaaksi tappokoneeksi.

Keskellä Kuuban ohjuskriisin kiihkeintä vaihetta ensi-iltaan tullut Mantshurian kandidaatti kuvaa hyytävästi kylmän sodan pelon ilmapiiriä. Fokus kohdistuu koko kiistelyn järjettömyyteen ja siihen, kuinka tavalliset ihmiset joutuvat suurvaltojen pelinappuloiksi ja propagandan armoille. Yhdysvalloissa elokuva menestyi mainiosti, kun taas Suomessa arkaluontoiselta vaikuttavaa filmiä ei tohdittu esittää ennen vuotta 1989. Salamurhaakin käsittelevän Mantshurian kandidaatin ajankohtaisuus nousi esille vain reilu vuosi sen ensi-illan jälkeen, kun presidentti John F. Kennedy murhattiin. Filmin lennokas juoni ei kenties ollutkaan täysin tuulesta temmattu...

Richard Condonin romaaniin Mantsurian sankari (1959) pohjautuva elokuva käsittelee oivaltavasti aikakautensa kipupisteitä ja pureutuu lisäksi ajattomiin inhimillisiin tuntoihin, kuten pelkoon ja katumukseen. Frank Sinatra ja Laurence Harvey tulkitsevat tunteikkaasti suurta sisäistä kamppailua käyviä sotilaita, jotka ovat hukkua hypnoosin luomaan harhatodellisuuteen. Mainitsematta ei sovi jättää myöskään Shaw'n häikäilemätöntä äitiä näyttelevää Angela Lansburya, joka nappasi puistattavasta roolistaan Oscar-ehdokkuuden. Poliittisen trillerin klassikkoteokseksi muodostuneesta Mantshurian kandidaatista tehtiin samanniminen uusintaversio vuonna 2004, joskaan Jonathan Demmen filmatisoinnista ei ole syntynyt aivan esikuvaansa vastaavaa ikonista teosta.

Pisteytys:
8/10

Some Came Running - Yli kaiken ymmärryksen (1958)

Ohjannut Vincente Minnelli
USA 1958, 137 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Frank Sinatra, Dean Martin, Shirley MacLaine, Arthur Kennedy

Bumming around can only help to make you a bum.

Toisen maailmansodan päättymisestä on vierähtänyt muutama vuosi, kun kaiken nähnyt keskinkertaisuus Dave Hirsch (Sinatra) on tullut elämässään tienhaaraan. Kirjailijanuraa, asepalvelusta ja uhkapelejä kokeillut Dave saapuu entiseen kotikaupunkiinsa etsimään vastauksia, mutta löytää vain uusia ristiriitoja ja epäonnistumisia. Snobi isoveli Frank (Kennedy) yrittää auttaa Daven jaloilleen, vaikka kompuroi itsekin kaksinaismoraaliin omassa kiiltokuvaelämässään. Työhön kannustavan Frankin vastapainoksi Dave löytää itselleen mieluisan ystävän viskisieposta uhkapelurista Bama Dillertista (Martin). Naissuhteetkin vievät miestä kahteen suuntaan...

Kirjailija James Jonesin kaksi ensimmäistä romaania Täältä ikuisuuteen (1951, suom. 1961) ja Some Came Running (1957) pääsivät valkokankaalle varsin nopeasti. Toisen maailmansodan aikaiseen Pearl Harboriin sijoittunutta menestyselokuvaa Täältä ikuisuuteen (1953) tähditti niin ikään Frank Sinatra. Elokuvissa (ja olettaen kirjoissakin) on paljon muitakin yhtäläisyyksiä, vaikka ne eivät jatkakaan samojen henkilöiden tarinaa. Eritoten molemmissa kertomuksissa on samankaltaisia ihmissuhdesotkuja, kiellettyjä romansseja ja hapuilevia yrityksiä saada sekava elämä viimein raiteilleen.

Yli kaiken ymmärryksen menestyi ilmestyttyään hyvin ja sai peräti viisi Oscar-ehdokkuutta. Yhtäkään voittoa ei tullut, joskin ainakin Shirley MacLaine olisi ansainnut pystin osastaan. Uransa huipulla paistattelevalle ohjaaja Vincente Minnellille (1903─1986) gaala oli erinomainen, sillä tämän filmin menestyksen lisäksi hittimusikaali Gigi (1958) voitti yhdeksän palkintoa. Näin vuosikymmenien jälkeen arvioiden Yli kaiken ymmärryksen on ehdottomasti säilyttänyt tenhonsa Gigiä paremmin. Pikkukaupungin salaisuudet tarjoavat mehukasta saippuaoopperamaista viihdettä, mutta se ei ole elokuvan pääansio. Yli kaiken ymmärryksen on hieno tulkinta sodat kokeneen sukupolven yrityksestä saada elämän syrjästä kiinni, mutta mikä jottei sitä voisi tulkita ylipäätään kuvaelmana ristiriidoista ja oman polun löytämisestä.

Pisteytys:
8/10

Guys and Dolls - Enkeleitä Broadwaylla (1955)

Ohjannut Joseph L. Mankiewicz
USA 1955, 150 min.
Musikaali, Romantiikka, Rikos
Pääosissa: Marlon Brando, Frank Sinatra, Jean Simmons, Vivian Blaine

Roll 'em, roll 'em, roll 'em, snake eyes!

Uhkapeluri Nathan Detroit (Sinatra) haastaa vanhan tuttavansa Sky Mastersonin (Brando) vedonlyöntiin suuresta summasta ja kuvittelee tienaavansa helppoa rahaa noppapelin järjestämistä varten. Skyn täytyy viedä pelastusarmeijan neito Sarah Brown (Simmons) päivälliselle Kuubaan tai maksaa Nathanille tonni puhtaana käteen. Veto vaikuttaa mahdottomalta, mutta pelimies Sky ei luovuta helpolla. Myös Nathan potee naishuolia, sillä hänen pitkäaikainen heilansa Adelaide (Blaine) tahtoisi väkisin astella alttarille.

Aikakautensa musikaalien tapaan Enkeleitä Broadwaylla sijoittuu räiskyvän värikkääseen lavastemaailmaan, eskapismin iloiseen ulottuvuuteen. Kivat laulunumerot saavat katsojan hieman hyräilemään mukana ja tarinassakin piisaa sopivasti mielenkiintoista sisältöä. On aina hauska ajatus laittaa suuri syntinen kimppaan maanpäällisen enkelin kanssa! Idea toki on toki sen verran tuttu, että romanssin syttymistä tuskin on vaikeaa ennustaa. Laulavien gangstereiden edesottamuksia katselee silti mielellään, vaikka loppuratkaisun jo arvaakin. Nykypäivästä katsellen Skyn iskuyritykset ─ onnellisesta lopputulemasta huolimatta ─ vaikuttavat tosin ahdistavan tunkkaisilta. Parisuhde- tai pariutumisneuvoja elokuvasta ei parane poimia.

Broadway-musikaaliin perustuva elokuva muistetaan toki musiikistaan ja siitä, että vakavien draamaelokuvien tähti Marlon Brando tekee elokuvassa ainoan musikaaliroolinsa. Roolitus tuntuu erikoiselta ja vähän huonosti istuvalta, mutta Brando pärjää olosuhteisiin nähden hyvin. Osa ei silti mitenkään ole näyttelijän parhaimmistoa. Sen sijaan Brandon vastanäyttelijä Jean Simmons on aivan loistava! Niin ikään Frank Sinatra sopii rooliinsa kuin valettu. Vaikka Sinatra jäi elokuvassa jopa hieman sivurooliin, teki hän myöhemmin Brandon esittämästä Luck Be a Lady -kappaleesta oman ikimuistoisen tulkintansa.

Pisteytys:

7/10

The Man with the Golden Arm - Kultainen käsivarsi (1955)

Ohjannut Otto Preminger
USA 1955, 119 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Frank Sinatra, Eleanor Parker, Kim Novak

Arms made of pure gold.

Entinen korttihai Frankie "Dealer" Machine (Sinatra) kävelee vapaana miehenä Chicagon kaduilla. Turmioon vievistä uhkapeleistä ja huumekoukusta irti pyristellyt Frankie on päättänyt kääntää elämässään uuden lehden ja etsii nyt töitä kunniallisena jazz-rumpalina. Kuitenkin vanhat tuttavat, rahaa kärttävä vaimo ja työnsaannin hankaluus tekevät kaidalla polulla pysyttelemisestä mahdotonta.

Hollywood-tabuja rikkonut elokuva ei enää nykypäivänä tunnu laisinkaan radikaalilta, mutta aikaansa nähden sen teemat ovat rohkeita. Kultainen käsivarsi ei tokikaan ole edes ensimmäisiä huumeidenkäyttöä käsitteleviä elokuvia, mutta laittomien päihdetouhujen avoimuutta pidettiin silti roisina. Vieläpä, kun heroiinihuumassa hikoili viihdemaailman kultapoika Frank Sinatra! Sinatran näyttelemä Frankie on tosin suorastaan rakastettava hahmo, joka itse kärsii pahiten myrkyllisestä ympäristöstään. Draama henkii film noirien väistämätöntä kurjuutta, joka tässä tapauksessa johtuu pitkälti yhteiskunnan rakenteista. Kultainen käsivarsi ei pidä yksilöä tyypillisen amerikkalaiseen tapaan oman onnensa seppänä: Frankie ei voi pelastua onnettomasta tilanteestaan yksin.

Kyseenalaisena pidetystä teemastaan huolimatta Kultainen käsivarsi otettiin vastaan hyvin ja elokuvasta muodostui aikojen kuluessa klassikko, tosin 1001-listalle se lisättiin vasta vuonna 2013. Frankiesta kehkeytyi yksi Sinatran ikimuistoisimmista ja kehutuimmista roolitöistä. Sinatran ohella parasta elokuvassa on Elmer Bernsteinin loistava musiikki, joka toi filmille yhden sen kolmesta Oscar-ehdokkuudesta. Paljosta hyvästä huolimatta Kultainen käsivarsi ei allekirjoittanutta aivan täysin tempaissut mukaansa. Tarina saisi olla tukevampi, jotta kokonaisuus toimisi vielä paremmin. Menevällä jazzilla ryyditetty addikti-draama on toki silti näkemisen arvoinen.

Pisteytys:
7/10

From Here to Eternity - Täältä ikuisuuteen (1953)

Ohjannut Fred Zinnemann
USA 1953, 118 min.
Draama, Romantiikka, Sota
Pääosissa: Burt Lancaster, Montgomery Clift, Deborah Kerr, Donna Reed, Frank Sinatra

Nobody ever kissed me the way you do!

On vuosi 1941 ja Havaijilla Pearl Harborin sotilastukikohdassa tunnelma on sähköinen. Tukikohtaan siirretty sotilas Prewitt (Clift) joutuu kestämään armotonta simputusta, koska ei suostu liittymään kapteenin luotsaamaan nyrkkeilyjoukkueeseen. Prewitt rakastaa armeijaa, mutta ei pysty vetämään nyrkkeilyhansikkaita käteensä erään traagisesti päättyneen ottelun vuoksi. Sentään heila Lorene (Reed) ja solttukaverit tukevat miestä mäessä. Eritoten apuna häärivät railakas sotamies Maggio (Sinatra) ja kersantti Warden (Lancaster), mutta molemmilla miehillä on omatkin ongelmansa. Varsinkin Warden on tiukassa tilanteessa, sillä hän lempii kapteenin vaimoa Karenia (Kerr).

Lukuisten ihmissuhdedraamojen lisäksi sodan uhka tuo elokuvaan oman jännitteensä. Kuten tiedämme, japanilaisten pommikoneet hyökkäsivät Pearl Harboriin joulukuussa 1941 ja Yhdysvallat ajautui lopulta mukaan merien takana riehuvaan maailmansotaan. Hyökkäys nähdään myös tässä elokuvassa, vaikka sitä saadaankin odottaa lähes loppuun saakka. Tunnelmaltaan Täältä ikuisuuteen on kiihkeä, jännittynyt ja hieman epätoivoinen. Kyseessä on epävarma uhkapeli, johon kukin hahmo on itsensä kapinoiden kammennut. Vastapainoksi ryypätään ankarasti ja humalassa toikkaroivat sotilaat vievät muutamat kohtaukset jopa komedian puolelle.

Melodramaattisiin sfääreihin yltävässä tarinassa on ripaus todellisuuspohjaa. Täältä ikuisuuteen perustuu James Jonesin samannimiseen esikoisromaaniin (1951), jonka Jones puolestaan kirjoitti löyhästi omien sotakokemuksiensa pohjalta. Teos on varsinainen järkäle, lähes 800 sivua, joten kirjaa lukemattakin täytyy kehaista tarinan oivaa tiivistämistä. Samojen, tosin toisin nimettyjen, sotilaiden tarina maailmansodan pyörteissä jatkuu Jonesin myöhemmässä tuotannossa. Näistä teos Ohut punainen viiva (1962) on filmatisoitu kahdesti, tunnetumpi versio on Veteen piirretty viiva (1998) ─ se löytyy niin ikään 1001-listalta. Vaikka niin kirjan kuin elokuvankin kerronnassa on mukana roima annos mielikuvitusta, teosten tunnelma koettiin aikanaan osuvana. Yllätyksettömästi armeijan taholta kuultiin soraääniä, esitetäänhän elokuvassa melko brutaalia simputusta ja "tarpeettomia" kuolemia. Joka tapauksessa suurien jännitteiden Täältä ikuisuuteen oli 1950-luvun suurimpia kassamagneetteja ja peräti kahdeksan Oscarin voittaja, mukana muun muassa Frank Sinatran ja Donna Reedin ainoat pystit sekä palkinnot parhaasta käsikirjoituksesta, kuvauksesta ja ylipäätään elokuvasta.

Pisteytys:

8/10

On the Town - Ilo irti (1949)

Ohjannut Stanley Donen & Gene Kelly
USA 1949, 98 min.
Musikaali, Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Frank Sinatra, Gene Kelly, Jules Munshin

New York, New York, a wonderful town!

Tekisikö mieli tutustua New Yorkiin nähtävyyksiä kotisohvalta käsin? Gene Kellyn, Frank Sinatran ja Jules Munshinin matkassa nähtävyyskierros vetää vertoja ainakin Folke Westille. Tanssi- ja laulutaitoinen kolmikko esittää merimiehiä, joilla on yhden vapaapäivän verran aikaa kiertää kaikki ison omenan nähtävyydet. Alkuperäinen suunnitelma tosin unohtuu, kun Gabey (Kelly), Chip (Sinatra) ja Ozzie (Munshin) löytävät itselleen viehättävät heilat. Seuralaisten kanssa New Yorkin yö muuttuu niin villiksi menoksi, että poliisitkin kiinnostuvat joukkion vauhdikkaista touhuista.

Broadway-näytelmään perustuva, kiittävät aikalaisarviot osakseen saanut musikaali on hieman jäänyt saman ohjaajakaksikon Laulavien sadepisaroiden (1952) varjoon. Musikaalina Ilo irti ei tosin ole paras näkemäni ja onhan siinä joitakin aika pöhköjä kohtauksia, mutta siitä on kaikesta huolimatta helppo pitää. Elokuvan puhtaan naiivi sodanjälkeinen optimismi tarttuu ja kuuden tanssijan hulluttelua seuratessa mieli kevenee. Ammattimaiset viihdyttäjät osaavat asiansa varsinkin tanssikohtauksissa, joten mikäpä jottei tämän riemukkaan energisen musikaalin parissa viihtyisi.

Ilo irti muistetaan myös yhtenä Frank Sinatran parhaista musikaaleista. Joskin on syytä huomata, että Sinatran kuuluisimpiin hitteihin lukeutuva New York, New York -laulu ei ole peräisin tästä elokuvasta. Sen laulun nimittäin alunperin lurautti Liza Minelli elokuvassa New York, New York (1977)  ja Sinatra nosti kappaleen kuuluisuuteen vasta vuonna 1980. Tosin onpa tuo tämänkin elokuvan New York, New York -sävelmä aikamoinen korvamato!

Pisteytys:

8/10