keskiviikko 15. elokuuta 2018

Jules and Jim - Jules ja Jim (1962)

Ohjannut François Truffaut
Ranska 1962, 105 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Jeanne Moreau, Oskar Werner, Henri Serre, Michel Subor

It started like a dream.
François Truffaut'n kolmas elokuva on ystävyyden, rakkauden ja vapauden ylistys. Ensimmäisen maailmansodan tienoille sijoittuvan kertomuksen päähenkilöitä ovat boheemit ystävykset Jules (Werner) ja Jim (Serre), jotka rakastuvat samaan naiseen, vallattomaan Catherineen (Moreau). Onnen aika katkeaa suursotaan, jossa itävaltalainen Jules ja ranskalainen Jim taistelevat eri puolilla rintamaa. Sota ei katkaise toveruutta, mutta nuoruuden täydelliset päivät eivät enää palaa.

Vapaamielisyydestä hurmioitunut Jules ja Jim (Jules et Jim) on kolmiodraama, joka unohtaa säädyllisyyden traditiot. Tavallisista romanttisista draamoista tai 1900-luvun alkuun sijoittuvista elokuvista poikkeava Jules ja Jim otettiin aikanaan vastaan ilolla, eikä ilmestyessään edistyksellisen elokuvan maine ole kadonnut edes uutuudenviehätyksen hälvennyttyä. Kiitos Truffaut'n ilahduttavan luovuuden, uuden aallon merkkiteos tuntuu raikkaalta tuulahdukselta vielä puoli vuosisataa ilmestymisensä jälkeenkin.

Truffaut hyödyntää kekseliäästi ja uskaliaasti mitä erilaisempia kerrontakeinoja aina arkistofilmien käytöstä moninaisiin kuvaus- ja leikkauskikkoihin. Keinot eivät ehkä ole sinällään ennennäkemättömiä, mutta niiden yhdistelmä on perin omaleimainen kokonaisuus. Eritoten Michel Suborin intensiivinen, kaunista ranskaa luritteleva kertojaääni luo elokuvalle leimallisen tunnelman. Samankaltaista tyylikeinojen yhdistelmää on sittemmin käytetty Jean-Pierre Jeunet'n Améliessa (2001), jossa Jules ja Jim muuten vilahtaa myös omana kohtauksenaan.

Pisteytys:
8/10

lauantai 11. elokuuta 2018

Keeper of Promises - Lupaus (1962)

Ohjannut Anselmo Duarte
Brasilia 1962, 98 min.
Draama
Pääosissa: Leonardo Villard, Glória Menezes, Dionísio Azevedo

Santa Barbara!
Yksinkertainen maanviljelijä Zé (Villard) haluaa kiittää pyhää Barbaraa, koska uskoo tämän pelastaneen perheen rakkaan aasin. Zé on luvannut pyhimykselle kantavansa suuren ristin pyhimykselle osoitettuun kirkkoon Salvadorin kaupunkiin, mutta perille päästyään Zé joutuu ongelmiin. Pappi ja kaupunkilaiset eivät ymmärrä miehen tarkoitusperiä, ja viaton uskontunnustus räjähtää karnevalistiseksi kapinaksi.

Lupaus (O Pagador de Promessas, engl. myös The Given Word) toi Brasilian jälleen elokuvamaailman valokeilaan. Pari vuotta aiemmin maailmanmaineeseen oli noussut sambatunnelmissa keinuva rytmikäs Musta Orfeus (1959). Samankaltaisilla sambarytmeillä ryyditetty Lupaus palkittiin Kultaisella palmulla ja nimettiin myös Oscar-ehdokkaaksi. Elokuvan saama suosio on helppo ymmärtää: kokonaisvaltaisesti toimivan näyttämöllepanon lisäksi yksinkertainen mutta paljonpuhuva käsikirjoitus on loistava.

Suureen väärinkäsitykseen perustuvan draaman ainekset löytyvät itsekkyydestä ja sokeudeksi muuttuvasta fanaattisuudesta. Päähenkilön kohtaamat epäoikeudenmukaisuudet johtuvat siitä, etteivät hänen kohtaamansa henkilöt kykene todelliseen altruismiin. Erityisesti korostuu ristiriita kansan ja kirkonmiesten uskonnonharjoittamisen välillä: kansanperinne ja kristinoppi sulautuvat tavallisen kansan elämässä ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi, mutta elokuvan antagonistiksi nouseva pappi isä Olavo (Azevedo) onnistuu näkemään Zén toiminnassa ainoastaan paholaisen tekoja. Huomiotta eivät jää myöskään maallistuneet toimittajat tai muut kaupunkilaiset, jotka pyrkivät hyötymään kirkon portaille syntyneestä konfliktista "auttamalla" ristinkantajaa omine häikäilemättömine keinoineen.

Pisteytys:
8/10

torstai 9. elokuuta 2018

The Exterminating Angel - Tuhon enkeli (1962)

Ohjannut Luis Buñuel
Meksiko 1962, 95 min.
Draama, Fantasia, Komedia
Pääosissa: Silvia Pinal, Enrique Rambal, Claudio Brook

Death is preferable to this anarchy.
Joukko hienostoväkeä kokoontuu fiinille illalliselle, mutta mitä tapahtuu, kun upeasta juhlasta ei koskaan pääse lähtemään? Osa ikuisiin juhliin vangiksi jääneistä yrittää luoda järjestystä syntyvään kaaokseen, mutta valtaosalla pettävät hermot ja mieli horjuu. Ulospääsyn mahdottomuus on selittämätön mysteeri, mutta sen syytä ei ole tarpeen tietää. Pääasia on, että tapakulttuurin kangistamat elitistit ovat joutuneet valtavan herkulliseen tilanteeseen vailla paon mahdollisuutta. Sielläpä ovat kuin kultakalat maljassa!

Jo elokuvan ensimmäisen kymmenminuuttisen aikana selviää, ettei kerronta välttämättä noudata aivan tavanomaisia konventioita. Luis Buñuelin surrealismi vilahtelee tarinassa pieninä vitseinä tai outoina käänteinä, mutta mistään Andalusialaisen koiran (1929) kaltaisesta absurdista teoksesta ei sentään ole kyse. Tuhon enkeli  (En ángel exterminador) on tulkittu niin kuvauksena Francon ajan espanjalaisesta eliitistä kuin myös porvariston moraalista. Elokuvaan toki sopivat monet selitykset ─ eritoten siitä syystä, että ohjaaja itse jätti elokuvan tulkinnan täysin katsojille.

Ajattomimmillaan Tuhon enkeli on kuvatessaan satiirin keinoin kulttuurimme hupaisuutta. Kuinka ällistyttäviä ovatkaan ne tavat, joilla ihmiset osaavat rajoittaa elämäänsä ja tehdä siitä mahdollisimman jäykkää ja hankalaa! Nokkelan elokuvan hykerryttävän hyvä idea ei tosiaan hivellyt edellämainitun Francon mieltä ja Neuvostoliitossakin filmi päätyi kieltolistalle. Muutoin Tuhon enkeli menestyi mainiosti ja palkittiin esimerkiksi Cannesissa. Sittemmin elokuva on muodostunut yhdeksi parhaimmista Buñuel-klassikoista, 1001-listalle elokuva tosin lisättiin vasta vuonna 2013.

Pisteytys:
9/10

maanantai 6. elokuuta 2018

Heaven and Earth Magic (1962)

Ohjannut Harry Smith
USA 1962, 66 min.
Animaatio, Avantgarde, Surrealismi

The loss of a very valuable watermelon.
Avantgarde-animaatio Heaven and Earth Magic herättää vanhat lehtileikkeet eloon kummallisessa unenomaisessa maailmassa. Elokuvan juoni on absurdi, eikä sitä välttämättä ymmärtäisi ilman ohjaajan laatimaa selostusta. Tiiviisti: päähenkilö kärsii vesimelonin katoamisesta aiheutuneesta hammassärystä ja lääkärireissu vie hänet taivaallisiin maisemiin. Erikoislaatuisen animaation vaikutteita on taatusti soljunut ainakin Terry Gilliamille, sillä Heaven and Earth Magic tuo väistämättä mieleen kuuluisat Monty Python -animaatiot.

Harry Smith (1923─1991) oli esoteriasta, okkultismista ja antropologiasta vaikutteita ammentava boheemi taiteilija sekä näkyvä hahmo eritoten New Yorkin beatnik-skenessä. Muutamien kokeellisten elokuvien ohella Smith muistetaan ansiokkaan folk-laulujen antologian American Folk Music (1952) laatimisesta. Moni Smithin elokuvista jäi kesken, ja myös Heaven and Earth Magic vei vuosikausia valmistuakseen. Ensimmäinen versio julkaistiin jo 1956, mutta lopullinen työ tuli valmiiksi vasta 1962.

Heaven and Earth Magic on älyttömyydessään raskasta seurattavaa, mutta hiljalleen siitä kasvaa outo mieliteko, joka ainakin herättää mukavia ajatuksia taiteen päämääristä. Ihmiseloon kuuluu tarve löytää asioista merkityksiä, ja juuri tuon kyltymättömän halun vuoksi moni aivosoluja haastava absurdi tai abstrakti taideteos jää vaille ymmärrystä. Smithin maaginen maailma saattaa olla täynnä symboleita, mutta varmaksi en menisi asiaa vannomaan. Epävarmuus teoksen päämäärästä saattaa jäytää, mutta harmistunut tietämättömyyden tunne voi olla myös löytö itsessään, ehkäpä jopa vapauttava nautinto.

Pisteytys:
6/10

lauantai 4. elokuuta 2018

Lawrence of Arabia - Arabian Lawrence (1962)

Ohjannut David Lean
Iso-Britannia 1962, 216 min.
Sota, Draama, Seikkailu, Biografia
Pääosissa: Peter O'Toole, Alec Guinness, Anthony Quinn, Omar Sharif, Jack Hawkins

I pray that I may never see the desert again.
Kairossa palveleva omapäinen brittiupseeri T. E. Lawrence (O'Toole) komennetaan uusiin tehtäviin Arabian niemimaalle. Ensimmäisen maailmansodan kiemurat näkyvät myös Lähi-idässä, jossa Englanti taistelee arabiliittolaistensa rinnalla Ottomaanien valtakuntaa vastaan. Uuteen tehtäväänsä mieltynyt Lawrence johdattaa arabijoukot valloittamaan Akaben kaupungin, ja voitonhuumassa hän innostuu tavoittelemaan yhä uljaampaa menestystä ─ sankaruudella on kuitenkin kova hintansa.

1940-luvulla elokuvauransa aloittaneen David Leanin (1908─1991) ura koki huippukautensa 1950─1960-luvuilla. Toista maailmansotaa kuvanneen Kwai-joen sillan (1957) menestyksen jälkeen syntyi tositapahtumiin pohjautuva Arabian Lawrence, joka on noussut vielä edeltäjäänsäkin suurempaan suosioon. Elokuvia yhdistävät kunnianhimoiset sotasankarit, tai ainakin sellaisiksi pyrkivät urhot. Lopulta sankaritekojen takaa kuitenkin paljastuu armottomasti kaiken uhoamisen ja verenvuodatuksen kohtuuttomuus. Arabian Lawrencessa korostuu myös siirtomaavallan järjettömyys. Leanin mestariteos on sittemmin innoittanut nuoremman polven ohjaajia, tunnetuimpana Arabian Lawrencen fanina muistetaan useimmiten mainita Steven Spielberg.

Arabian Lawrence huomioitiin kymmenellä Oscar-ehdokkuudella, joista se lopulta voitti täysin ansaitusti seitsemän pystiä (mm. paras elokuva, kuvaus, musiikki). Jännittävän tarinan ja sitä tunteikkaasti tulkitsevien näyttelijöiden ohella Arabian Lawrence on henkeäsalpaava visuaalinen elämys. Tästä on kiittäminen kuvaaja Freddie Youngia, joka taltioi ällistyttävästi loputtomat aavikkomaisemat ja suuret joukkokohtaukset, mutta myös liki huomaamattomat yksityiskohdat ja ilmeiden värisävyt. Visuaalisuutta täydentää Maurice Jarren loistokas musiikki. Päästäpä näkemään Arabian Lawrence joskus isolta valkokankaalta!

Pisteytys:
10/10

torstai 2. elokuuta 2018

Heinäkuun elokuvat 2018

Sameblod - Saamelaisveri
Ohjannut Amanda Kernell
Norja, Tanska & Ruotsi 2016, 110 min.
Draama, Historia
Pääosissa: Lene Cecilia Sparrok, Mia Erika Sparrok, Maj-Doris Rimpi



Amanda Kernellin moninkertaisesti palkittu Saamelaisveri sijoittuu 1930-luvun Ruotsin Lappiin. Teini-ikäinen Elle Marja (L. Sparrok/Rimpi) käy saamelaislapsille tarkoitettua koulua, mutta kyläyhteisön pilkka ja rotuopillinen häväistys saavat hänet haaveilemaan toisenlaisesta elämästä. Saamelaisveri on erinomainen avaus, jonka soisi tuovan vanavedessään lisää tilaa ja volyymia saamelaisten äänelle. Tärkeän ja koskettavan aiheensa lisäksi elokuvan ansioksi luettakoon myös sen kaunis kuvaus ja ennen kaikkea pääosaa näyttelevän Lene Cecilia Sparrokin upean voimakas roolityö.

Pisteytys: 8/10

Mr. Bean's Holiday - Mr. Bean lomailee
Ohjannut Steve Blendelack
Iso-Britannia, Ranska, Saksa & USA 2007, 90 min.
Komedia
Pääosissa: Rowan Atkinson, Maxim Baldry, Emma de Caunes, Willem Dafoe



Mr. Bean (Atkinson) voittaa lomamatkan Ranskaan ja tietenkin reissu on täynnä kommelluksia. Löyhäjuonisessa road moviessa huumorin kukka ei oikein kukoista, sillä vitsit ovat lähinnä uudelleenlämmityksiä Beanin vanhoista toilailuista. Mr. Beanin edesottamukset toimivat kyllä mainiosti lyhyinä sketseinä, mutta elokuviin paukut eivät riitä. Kymmenen vuotta vanhempi Bean - äärimmäinen katastrofielokuva (1997) on sekin vain niukasti tätä lomareissua parempi. Juonen heikkoudesta huolimatta Ranskan maaseudun leppoisat näkymät välttivät ainakin tällä kertaa viihteeksi helteen uuvuttamille laiskureille.

Pisteytys: 4/10

Tokasikajuttu
Ohjannut Jukka Kärkinen & Jani-Petteri Passi
Suomi, Tanska, Norja & Ruotsi 2017, 100 min.
Dokumentti
Pääosissa: Pertti Kurikka, Kari Aalto, Sami Helle, Toni Välitalo



Menestysdokkarin Kovasikajuttu (2012) rinnalle tehty Tokasikajuttu tarkastelee Pertti Kurikan Nimipäivien viisuhumua sekä bändiläisten arkea akuuttia kakkahätää tai riipaisevaa kolmiodraamaa unohtamatta. Tokasikajutussa ei aivan ole ensiosan taikaa, mutta aitoudessaan se on silti mainio ja samaistuttavakin, esille kun nousevat monet ihmiselon tunteet aina pettymyksestä veljesrakkauteen. Ennen kaikkea Tokasikajuttu todistaa, että punk ei ole kuollut!

Pisteytys: 8/10

One Hundred and One Dalmatians  - 101 dalmatialaista
Ohjannut Clyde Geronimi, Hamilton Luske & Wolfgang Reitherman
USA 1961, 79 min.
Animaatio, Seikkailu, Komedia
Pääosissa: Rod Taylor, Ben Wright, Betty Loy Gerson



Lontoolaisperheen dalmatialaispari pyöräyttää viisitoista hellyyttävää luppakorvaa, mutta perheonnea uhkaa turkisintoilija Cruella De Vil (Gerson). Kun koiranpennut varastetaan, vain hämyhaukku voi auttaa. Cruella De Vil on kiistämättä yksi kaikkien aikojen antagonisteja, mikä puistattava ilkimys hän onkaan! 17. Disney-klassikko on animoitu mainion luonnosmaisesti ja kulmikas jazz sopii piirrostyyliin. 101 dalmatialaista oli ilmestyessään menestys ja kirvoitti kehut myös kriitikoilta. Hauvoilla rahastusta jatkettiin vuonna 1996, kun elokuvasta väännettiin kehno mutta tuottoisa uusintaversio, ja kauppojen lastenosastot täyttyivät laikukkaista oheistuotteista.

Pisteytys: 8/10

Leningrad Cowboys Go America
Ohjannut Aki Kaurismäki
Suomi & Ruotsi 1989, 78 min.
Komedia, Musikaali
Pääosissa: Matti Pellonpää, Sakke Järvenpää, Sakari Kuosmanen



Aki Kaurismäen road moviessa "maailman surkein yhtye" Leningrad Cowboys muuttaa otsatötteröt tutisten Siperiasta Ameriikkaan, jossa rock'n'roll tulee tutuksi. Hupaisista musiikkinumeroista ja pikkuvitseistä koostuva elokuva on kehno ihan tietoisestikin. Jonkinmoista kulttimainettakin nauttinut leffa sai sittemmin pari jatko-osaa (1993, 1994). Hauska fakta: tämä on ensimmäinen Kaurismäen elokuva, jonka olen nähnyt. Ensikatselu tapahtui television välityksellä joskus 1990-luvun alussa ja tukkatyyli painui lähtemättömästi mieleen.

Pisteytys: 6/10

tiistai 31. heinäkuuta 2018

Lolita (1962)

Ohjannut Stanley Kubrick
Iso-Britannia & USA 1962, 153 min.
Draama, Komedia, Rikos
Pääosissa: James Mason, Sue Lyon, Shelley Winters, Peter Sellers

We have fun together, don't we?
Kirjallisuudentutkija Humbert Humbertin (Mason) kesäloma New Hamphsiressa tuo mukanaan romanttisia tunteita, jotka muuttavat miehen elämän pysyvästi. Humbert vuokraa loma-asunnon leskirouva Charlotte Hazelta (Winters), joka iskee välittömästi silmänsä karismaattiseen vuokralaiseensa. Kuitenkin Humbertin jakamattoman huomion vie Charloten teini-ikäinen tytär Lolita (Lyon), joka on oleva miehen kohtalo. Humbert avioituu Charloten kanssa vain päästäkseen lähemmäs Lolitaa, ja intohimo vie ukkopolon aina vain oudommille poluille.

Stanley Kubrickin ura on poikkeuksellisen täynnä ylistettyjä teoksia, ja niiden nimekkäässä sarjassa Lolita tuntuu hieman unohdetulta helmeltä. Ellei huomioida Kubrickin uran alkuteoksia 1950-luvun alkupuolelta, Lolita on itselleni viimeinen Kubrick-elokuva, jota en ollut aiemmin nähnyt. (Pari muutakin myöhempää teosta voisi miltei laskea samaan lajiin, koska niiden katselusta on niin kauan...) Lolitan jääminen muiden elokuvien varjoon voi toki olla vain omaa subjektiivista mutuiluani. Ilmestyessään elokuva oli yleisömenestys, samaten kuin bestselleriksi päätynyt alkuperäisteoskin ─ sangen kontroversiaaleja luomuksia kumpainenkin.

Vladimir Nabokovin samannimiseen romaaniin (1955) perustuva Lolita koetteli aikanaan elokuvasensuuria, vaikka tarinaa onkin siistitty alkuperäisasustaan. Nabokovin teoksessa Lolita on vasta 12-vuotias ja seksuaalisuutta kuvataan huomattavasti avoimemmin. Lolitan toisessa elokuvaversiossa (1997) kirjaa toisinnetaan ymmärtääkseni tarkemmin, vaikka tietenkään uskollisuus alkuperäisteokselle ei ole adaptaatioiden tärkein itseisarvo. Kubrickin Lolitassa kiehtovinta on hersyvien roolisuoritusten ohella mainioin repliikein ryyditetty tarina pakkomielteestä. Musta huumori käväisee hetkellisesti jopa slapstickin puolella, mutta valtaosin elokuva on kieroutunut draama ihmismielessä tapahtuvista käsittämättömistä oikuista. Yksi katselukerta ei riitä Lolitan kohdalla mihinkään, ällisteltävää jäi vielä uusintakierroksellekin.

Pisteytys:
8/10