maanantai 21. toukokuuta 2018

Saturday Night and Sunday Morning - Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun (1960)

Ohjannut Karel Reisz
Iso-Britannia 1960, 89 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Albert Finney, Shirley Anne Field, Rachel Roberts

What's that black stuff you're drinking?
Tehtaassa työskentelevän Arthurin (Finney) kuusipäiväinen työviikko huipentuu lauantai-illan änkyräkänniin ja työkaverin vaimon Brendan (Roberts) vikittelyyn. Tuttu arki saa hieman uutta suuntaa, kun Arthur tapaa pubissa viehättävän Doreenin (Field). Orastavan suhteen tosin vaarantaa se, että Brenda odottaa lasta Arthurille. Mutta onko Arthur edes valmis vakiintumaan kummankaan heilansa kanssa?

Alan Sillitoen samannimiseen romaaniin (1958) perustuvan elokuvan tarina tuo mieleen Hollywood-draaman Paikka auringossa (1951). Kahden naisen loukussa oleva Arthur ei kuitenkaan havittele paikkaansa sukupolvien ketjussa ja avioliiton loukussa, vaikka ei tiedä, mitä muutakaan hän voisi päämäärättömällä elämällään tehdä. Tyyliltään uutta aaltoa edustava Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun vertautuu tunnelmaltaan paremmin vaikkapa Francois Truffaut'n teokseen 400 kepposta (1959), jossa niin ikään nuori kapinallinen ajelehtii huonojen päätösten ristiaallokossa. Sama teema taitaa toistua useissa uuden aallon elokuvissa.

Realistisesti työväenluokan elämää kuvaava Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun oli yksi vuoden 1960 menestyselokuvia kotimaassaan ja se keräsi mainioiden lippuluukkutulojen lisäksi jokusen BAFTA-palkinnon. Avioliiton ulkopuolisia suhteita ja aborttikokeiluita käsittelevä kertomus oli taatusti aikanaan melko säväyttävä, ja paikkaansa etsivän sukupolven kertomus puolestaan osui monen mielenmaisemaan. Harmaat, toistensa kaltaiset päivät kulkevat eteenpäin turhauttavan samanlaisina, mutta taustalla soi kujeilevasti kutsuva, kiihkeä jazz...

Pisteytys:
8/10

tiistai 15. toukokuuta 2018

Shoot the Piano Player - Ampukaa pianistia (1960)

Ohjannut François Truffaut
Ranska 1960, 92 min.
Rikos, Komedia, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Charles Aznavour, Marie Dubois, Nicole Berger

She knows silence and romance go hand in hand...
Entinen konserttipianisti ja nykyinen baarimuusikko Charlie (Aznavour) viettää rauhallista elämää, johon sopivaa jännitystä tuo heilastelu tarjoilija Lénan (Dubois) kanssa. Charlien rikolliset veljet ovat kuitenkin toista maata, ja heidän toilailujensa vuoksi myös hissukka Charlie joutuu keskelle gangstereiden kiistoja. Vähitellen paljastuu myös Charlien karvas menneisyys ja se kohtalo, joka häntä vääjäämättä odottaa.

François Truffaut'n toinen ohjaustyö Ampukaa pianistia (Tirez sur le pianiste) on ohjaajan rakkaudenosoitus elokuvataiteelle ja sen viehättävän tutuille konventioille. Erityistarkastelussa ovat Hollywoodin rikoselokuvat, joiden tapakulttuurista elokuva on hauskan tietoinen. Lajityypeistä huomiotta eivät jää myöskään romantiikka saati slapstickista asti ponnistava komedia! Ampukaa pianistia vieläpä pohjautuu yhdysvaltalaisen kirjailijan David Goodsin suosittuun rikosromaaniin Down There (1956).

Ampukaa pianistia on teräväkatseista Hollywood-kierrätystä, jota täydentävät ranskalaisen uuden aallon elementit. Genrekliseitä rikotaan varsinkin yllättävin leikkauksin ja tarinan erikoisen poukkoilevalla etenemisellä. Elokuvaa tekee mieli verrata Truffaut'n esikoisteokseen 400 kepposta (1959), mutta huomata saattaa, että teokset ovat keskenään sangen erilaisia niin sisällöltään kuin maineeltaankin. Ampukaa pianistia ei ollut ilmestyessään 400 kepposta vastaava menestys, mutta filmihulluuden ylistys sentään upposi kuin häkä niin oman aikansa kuin myöhempienkin sukupolvien cinefiileihin. Mieluisa elämys kaikille elokuvaromantikoille.


Pisteytys:
8/10

lauantai 12. toukokuuta 2018

Peeping Tom - Kurkistelija (1960)

Ohjannut Michael Powell
Iso-Britannia 1960, 101 min.
Kauhu, Trilleri, Draama
Pääosissa: Karlheinz Böhm, Anna Massey, Maxine Audley

Whatever I photograph I always lose.
Omissa oloissaan viihtyvä hissukka Mark Lewis (Böhm) työskentelee studiolla kameramiehen apulaisena. Vapaa-ajallaan Mark kuvaa omaa dokumenttiaan, jonka karmea sisältö paljastaa häiriintyneen mielen aran ulkokuoren takaa. Mark on erikoistunut kuvaamaan naisia, joiden viimeiset kauhunhetket hän tallentaa filmille samalla kun murhaa heidät brutaalisti. Mitä on kaikkein pelottavin pelko, mikä on sen syvin olemus?

Kurkistelija (myös Pelon kasvot) tarkastelee nerokkaasti elokuvataiteen ydintä. Kuten Markin murhatöissään käyttämä kauhujen peili, myös elokuva heijastaa sekä aikalaisilmiöitä että katsojan omia tuntemuksia. Valkokankaan kuvat manipuloivat ajatuksia sekä herättävät impulsseja ja muistoja. Suorastaan ironisesti aikalaiskatsojille Kurkistelijan kuvat olivat liikaa ja elokuva floppasi täysin. Vaikka samana vuonna ensi-iltaan tuli vähintään yhtä hätkähdyttävä Psyko (1960), brittiyleisön konservatiivinen maku ja Michael Powellin (1905─1990) maine kauniiden draamojen ohjaajana olettaen edesauttoivat Kurkistelijan jyrkkää tuomitsemista. Suomessakin elokuva oli kieltolistalla aina 1980-luvulle saakka.

Koska päähenkilö Mark on mieleltään järkkynyt pakonomainen tirkistelijä-murhaaja, elokuva tietenkin vertautuu vahvasti Alfred Hitchcockin tuotantoon ja sen teemoihin. Eritoten Kurkistelija muistuttaa Takaikkunaa (1954) ja jo mainittua Psykoa. Siinä missä Hitchcock oli 1950─1960-lukujen taitteessa uransa aallonharjalla, Powellin kohtalo oli Kurkistelijan myötä päinvastainen. Sittemmin elokuvan arvo tietenkin huomioitiin ja toki sen idea on kiistattoman oivaltava. Vaikka teos onkin kiehtova, ajatuksia kutkutteleva ja sikäli näkemisen arvoinen, en aivan täysin päässyt sisälle Kurkistelijan kieroutuneeseen tunnelmaan.

Pisteytys:
7/10

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Rocco and His Brothers - Rocco ja hänen veljensä (1960)

Ohjannut Luchino Visconti
Italia & Ranska 1960, 177 min.
Draama
Pääosissa: Alain Delon, Renato Salvatori, Annie Giradot

There is no hope.
Parondin kuusihenkinen perhe muuttaa köyhältä Etelä-Italian maaseudulta vilkkaaseen Milanoon töiden toivossa. Veljeksistä Rocco (Delon) ja Simone (Salvatori) ryhtyvät elättämään perhettä nyrkkeilemällä, mutta nuorukaisten elämä kulkee kuitenkin eri polkuja. Luonteeltaan suoraselkäinen ja anteeksiantavainen Rocco alistuu kaidalta polulta lipsuvan Simonen edessä, ja taipuu jopa uhraamaan oman tulevaisuutensa veljessiteen vuoksi.

Luchino Viscontin (1906─1976) ylistetty teos Rocco ja hänen veljensä (Rocco e i suoi fratelli) on neorealismin perinteestä ponnistava perhekuvaelma. Yhtäältä elokuva on valtavien tunteiden melodraamaa, jota on usein verrattu oopperassa kerrottaviin suuriin tarinoihin. Köyhyyden tuomat ongelmat ja realistinen ote tekevät tarinasta aidon ja nivovat draaman vahvasti italialaiseen elokuvaperinteeseen. Toisaalta suunta on kohti tulevaa: vahvojen italialaisten perhesiteiden käsittely herättää jo mielleyhtymän reilua vuosikymmentä myöhemmin ilmestyvään Kummisetään (1972).

Kertomuksena Rocco ja hänen veljensä on liikuttavan täynnä toivoa, siitä huolimatta, että tarinan tapahtumat vyöryvät jatkuvasti yhä kurjempaan suuntaan. Tässäkin mielessä elokuva eroaa selkeästi neorealismin lohduttomuudesta. Hahmot ovat monisyisiä ja hetkittäin samaistuttavia, vaikka toisinaan yksioikoisessa ehdottomuudessaan jopa raivostuttavia ─ mutta sellaisia ovat ihmiset! Melkoinen suurteos, joka kasvanee vielä upeammaksi uusintakatselun myötä.

Pisteytys:
8/10

torstai 3. toukokuuta 2018

Huhtikuun elokuvat 2018

Annihilation - Hävitys
Ohjannut Alex Garland
Iso-Britannia & USA 2018, 115 min.
Scifi, Draama, Mysteeri
Pääosissa: Natalie Portman, Jennifer Jason Leigh, Oscar Isaac



Kiinnostavan scifirainan Ex Machinan (2015) ohjanneen Alex Garlandin toisessa teoksessa ollaan jälleen omaperäisen ihmismielen tutkiskelun äärellä. Elokuvan hahmoja koetellaan eristetyllä alueella, jossa majakasta alkunsa saava mystinen hohde nielee sotilaita ja tutkijoita. Kaikki alueelle uskaltautuneet ovat kuitenkin valmiita uhraamaan henkensä, ja itsetuhoisuuden syyt paljastuvat vähitellen. Idealtaan ja toteutukseltaan aivan kelvollisesti toimiva scifidraama, jos nyt ei kuitenkaan kovin ikimuistoinen luomus.

Pisteytys: 7/10

Kaguyahime no monotari - Prinsessa Kaguyan taru
Ohjannut Isao Takahata
Japani 2013, 137 min.
Animaatio, Fantasia, Draama
Pääosissa: Aki Asakura, Takeo Chii, Nobuko Miyamoto




Japanilaiseen kansantarinaan perustuva Prinsessa Kaguyan taru kertoo bambunleikkaajan (Chii) löytämästä pienestä prinsessasta (Asakura). Kaguyasta kasvaa miesten tavoittelema kaunotar, mutta haluaako prinsessa keisarin ja puoli valtakuntaa? Satu on valloittava ja sen kertova animaatio on uskomattoman kaunista. Studio Ghiblin teos pääsi Oscar-ehdokkaaksi ja olisi myös ansainnut palkinnon, mutta tietenkään ei sitä voittanut. Prinsessa Kaguyan taru jäi mm. Tulikärpästen haudan (1988) ohjanneen Isao Takahatan (1935─2018) viimeiseksi joutsenlauluksi.

Pisteytys: 9/10

Atlantis: The Lost Empire -
Atlantis - kadonnut kaupunki
Ohjannut Gary Trousdale & Kirk Wise
USA 2001, 95 min.
Animaatio, Seikkailu, Fantasia
Pääosissa: Michael J. Fox, James Garner, Cree Summer



Kadonneiden kielten tutkija Milo (Fox) pääsee mukaan retkikuntaan, jonka tavoitteena on löytää tarujen Atlantis. Jules Vernen tyyliä havitteleva isompien lasten seikkailu on 41. Disney-klassikko, mutta se ei tunnu hiventäkään Disney-elokuvalta. Syynä on epätavallinen synkkyys, kulmikkuus ja toki myös se, ettei elokuvassa luritella laulun laulua. Vaihtelu voisi virkistää, jos Atlantis olisi tehty loppuun asti pieteetillä. Se mikä ideassa voitetaan, hävitään keskeneräisissä hahmoissa ja tarinan valjuissa käänteissä.

Pisteytys: 5/10

Samurai Rauni Reposaarelainen
Ohjannut Mika Rättö
Suomi 2016, 80 min.
Toiminta, Komedia
Pääosissa: Mika Rättö, Reetta Turtiainen, Minna Norrgård




Meri-Porin samurai ryyppää ja rellestää Mika Rätön esikoisohjauksessa, Rättö myös näyttelee nimikkoroolin. Moderni Kanuuna -taiteilijaryhmän työstämä absurdi komedia yhdistelee kesäteatteria ja samuraileffoja omaperäisen hauskasti, rakkaus lajiin välittyy ruudun läpi. Harmillisesti tarina kuitenkin on ohut ja sirpaleinen kuin kevätjää länsirannikolla. Visuaalisesti Samurai Rauni Reposaarelainen on sentään hieno luomus ja eritoten siksi näkemisen arvoinen.

Pisteytys: 6/10

Hamlet liikemaailmassa
Ohjannut Aki Kaurismäki
Suomi 1987, 86 min.
Draama, Rikos, Komedia
Pääosissa: Pirkka-Pekka Petelius, Esko Salminen, Kati Outinen



Hamlet liikemaailmassa vie nimensä mukaisesti William Shakespearen Hamletin (1609) suomalaiseen liikemaailmaan. Tuttua tarinaa mukaillen Hamlet (Petelius) perii rikkaan liikemiesisänsä ja pyrkii kostamaan tämän kuoleman. Klassinen näytelmä muuntautuu loistavasti film noiriksi, jossa parodian sävyin piikitellään ökyrikkaiden ylilyöntejä rahan ja ahneuden pyörteissä.

Pisteytys: 8/10

maanantai 30. huhtikuuta 2018

Psycho - Psyko (1960)

Ohjannut Alfred Hitchcock
USA 1960,  109 min.
Kauhu, Mysteeri, Trilleri
Pääosissa: Anthony Perkins, Janet Leigh, John Gavin, Vera Miles

We all go a little mad sometimes. Haven't you?
Marion Crane (Leigh) viettää kuumaa kesäpäivää miesystävänsä Sam Loomisin (Gavin) seurassa, mutta pariskunnan onnea varjostaa heikko taloustilanne. Vielä samana päivänä tilaisuus tekee Marionista varkaan ja 40 000 dollaria mukanaan hän ajaa pakoon kaupungista pelko kintereillään. Yön tullessa rankkasade johdattaa Marionin pysähtymään hiljaiseen motelliin, jossa vieras otetaan vastaan ristiriitaisissa tunnelmissa.

Alfred Hitchcockin kenties tunnetuin teos Psyko yhdistää ohjaajan aiemmalta uralta tutuksi tulleita aiheita aina freudilaisesta mielentulkinnasta lähes täydelliseen rikokseen. Kuvaus, leikkaus ja erilaiset efektit nivoutuvat mestarilliseksi tirkistelyfantasiaksi, jossa katsoja vuoroin seuraa kauhutöitä turvallisen välimatkan päästä ja välillä miltei liian lähellä ─ suihkussa heiluva veitsi pettää katsojan odotukset ja on lävistää valkokankaan. Pelkoa ei voi enää ennakoida ja katsoja on haavoittuvaisempi kuin koskaan aiemmin.

Ikoninen kauhuklassikko Psyko lienee perin juurin tuttu useimmille, mutta kauhuklassikko on piinaavan jännittävä kerta toisensa jälkeen eikä sen analysoinnista saa tarpeekseen. Elokuvaa katsoessa on myös hauska tarkastella sitä, miten uraauurtavan Psykon ideat ovat juurtuneet tiukasti myöhempien vuosikymmenten populaarikulttuuriin ja eritoten slasher-kauhuun. Ainoastaan uransa huipulla oleva Hitchcock saattoi vuonna 1960 tuoda suuren yleisön eteen tällaisen määrän alastomuutta, verta ja muita paheita, joutumatta kuitenkaan sensuurirovioille. Psyko määritti suunnan uudelleen.

Pisteytys:
10/10

tiistai 24. huhtikuuta 2018

Black Sunday - Paholaisen naamio (1960)

Ohjannut Mario Bava
Italia 1960, 87 min.
Kauhu
Pääosissa: Barbara Steele, John Richardson, Andrea Checchi

You too can feel the joy and happiness of hating!
1630-luvun Moldaviassa, nykyisen Romanian seuduilla, noita Asa Vajda (Steele) kidutetaan hengiltä. Viime hetkillään Vadja kiroaa murhaajansa Saatanan nimeen, eikä uhkaus lopulta jää täysin toteutumatta... Kaksi vuosisataa myöhemmin tohtori Thomas Kruvajan (Checchi) matkustaa läpi Moldavian assistenttinsa Andre Gorobecin (Richardson) kanssa. Kaksikko löytää sattumalta Vajdan kuolinnaamion, jonka tutkimisella on kohtalokkaat seuraukset ─ noitajahti alkaa jälleen.

Monilla nimillä tunnettu Paholaisen naamio (La maschera del demonio, engl. myös The Mask of Satan, Revenge of the Vampire) on italokauhun jyhkeä klassikko. Elokuva on saanut vaikutteita Nosferatun (1922) ja Draculan (1931) goottitunnelmista: matkan varrella nähdään suunnilleen kaikki mahdolliset lajityypin kliseet aina huojuvista haarniskoista hautausmaihin ja synkän metsän läpi kiitäviin kärryihin. Jopa hellyyttävän kliseiseltä tuntuva Paholaisen naamio näyttäytyy osin tahattoman koomisena, mutta aidosti kauniita ja puistattaviakin elementtejä on mukana. Maininnan arvoinen on eritoten Barbara Steelen ikoninen kaksoisrooli, joka tuo jo hieman mieleen Manaajan (1973). Ilmestyessään elokuva oli suorastaan poikkeuksellisen groteski, mikä arvatenkin johti jokusiin esityskieltoihin. Sensuuriyrityksistä huolimatta Paholaisen naamio oli yleisömenestys ja myöhempi maine oli taattu.

Paholaisen naamio ilmestyi kiinnostavaan aikaan, sillä samana vuonna ensi-iltaan tuli myös kauhugenren mullistanut Psyko (1960). Kun massamurhaajaleffoista ja slasherista tuli valtavirtaa, väräjävien kynttilänliekkien varjossa lausutut vanhat kiroukset jäivät auttamatta toiseksi. Toki goottikauhua on tehty sittemminkin, eritoten lajin parissa on puuhastellut Tim Burton ─ joskin ainakin allekirjoittaneen mielestä sangen laihoin tuloksin. Tämä kauhun alalaji tosin ei varsinaisesti ole suosikkityylini, joten edes Paholaisen naamion kaltainen genreklassikko ei innosta suunnattomasti. Mutta mikäli esimerkiksi Burtonin Päätön ratsumies (1999) kolahtaa, Paholaisen naamiosta nauttii taatusti.

Pisteytys:
7/10