tiistai 18. heinäkuuta 2017

Shane - Etäisten laaksojen mies

Ohjannut George Stevens
USA 1953, 118 min.
Lännenelokuva, Draama
Pääosissa: Alan Ladd, Van Heflin, Jean Arthur, Brandon De Wilde

A man has to be what he is.
Eräässä syrjäisessä laaksossa rikkaat maanomistajat kyykyttävät tilallisia. Muutoksen tuuli puhaltaa preerialta ja tuo mukanaan vaatimattoman, mutta salaperäisen yksinäisen ratsastajan, Shanen (Ladd). Rauhanomaisten keinojen puolesta puhuva mies paljastuu taitavaksi aseenkäyttäjäksi ja lopulta hän päätyy auttamaan paikallisia asukkaita.

Etäisten laaksojen mies on yksi suurista lännenelokuvista ja se tuntuu juurikin sellaiselta genrensä kivijalalta, josta kumpuavat lukuisat kliseet. Jo tarinan perusasetelma on varsinaista klassikkokamaa ja sen yksittäiset kohtaukset täyttäisivät mainiosti länkkäriaiheisen bingoruudukon (ja suora tulisi taatusti!). Erityisesti pyssysankari Shanen merkitys genrelle on kiinnostava, sillä jotain tuon rauhallisen miehen hahmosta on tuntunut siirtyneen ainakin Clint Eastwoodin tiettyihin länkkärirooleihin.

Vaikka lännenelokuvat kertovat pitkälti kuvitteellisesta maailmasta, on niissä usein mukana myös ripaus tositapahtumia tai vähintäänkin kommentaaria aikalaismaailman ajankohtaisista tapahtumista. Tätä elokuvaa on tulkittu viittauksena Yhdysvaltain asuttamisen alkuaikoihin, jolloin lain koura ei ole ulottunut jokaiseen niemeen ja notkelmaan, vaan onni on ollut ihmisten omissa käsissä. Teema on verrattoman perusamerikkalainen näkemys individualismista ja myös Shanen hahmo tuntuu edustavan samaa itsenäisyyttä. Amerikkalaisen unelman teemaan pureutuvat myös muut George Stevensin Amerikka-trilogian osat, joista edellinen Paikka auringossa (1951) käsitteli teemaansa ryysyistä rikkauksiin -tarinana. Etäisten laaksojen miehestä täytyy vielä mainita sen komeat maisemat! Visuaalisesti onnistunut elokuva palkittiin myös parhaan kuvauksen Oscarilla ja huomioitiin lisäksi viidellä muulla ehdokkuudella.

Pisteytys:
8/10

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Mr. Deeds Goes to Town - Mr. Deeds tulee kaupunkiin

Ohjannut Frank Capra
USA 1936, 115 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Gary Cooper, Jean Arthur, George Bancroft

People here are funny!
Maailma kärvistelee laman kourissa, mutta herra Longfellow Deedsiä (Cooper) potkaisee onni. Deeds perii yllättäen valtavan omaisuuden ja lähtee selvittelemään perintöasioitaan New Yorkiin, jossa juoruja janoava lehdistö nappaa Deedsin hampaisiinsa. Tähtireportteri Louise "Babe" Bennett (Arthur) soluttautuu Deedsin läheisyyteen kirjoittaakseen tästä mehukkaita paljastuksia, mutta huomaakin yllättäen rakastuneensa aitoon ja maanläheiseen mieheen. Lehdistön lisäksi Deedsin kimpussa ovat tämän omat asianajajat, jotka tietenkin himoitsevat osuuttaan muhkeasta perinnöstä. Kun Deeds yrittää lahjoittaa ylimääräiset rahansa hyväntekeväisyyteen, pidetään häntä tietenkin aivan tärähtäneenä.

Frank Capran kepeätunnelmainen klassikkodraama haluaa sanoa, ettei vauraus ole tie onneen. Lisäksi elokuva kritisoi juorulehdistöä ja oikeuslaitosta sekä toisaalta taas ylistää yksinkertaisuutta ja "tervettä järkeä". Teema on ajattomuudessaan iskevä! Oikeudentunnosta ja omatunnosta muistutteleva elokuva vetosi sekä kriitikoihin että yleisöön, ja Capra voitti ohjauksestaan Oscarin. Myös herra Deedsiä vakaasti tulkitseva Gary Cooper oli ehdolla, mutta palkinto jäi saamatta.

Mr. Deeds tulee kaupunkiin on todella ohjaajansa näköinen elokuva. Sen screwball-henkinen romanssi muistuttaa uran alkupuolen komedioista. Elokuva lähes toisintaa Capran edellisen suurmenestyksen Tapahtuipa eräänä yönä (1934) asetelmaa, jossa kauas kotoaan joutunut päähenkilö lyöttäytyy yhteen kieron toimittajan kanssa. Kuitenkin loppukohtauksen oikeussalidraama viittaa jo tuleviin, syvällisempiin elokuviin. Erityisesti mieleen tulee tietenkin Mr. Smith lähtee Washingtoniin (1939). Selkeistä yhtäläisyyksistä huolimatta Mr. Deeds on täysin omannäköisensä elokuva, ilahduttavan hyväntuulinen ja hauska seikkailu rikkaiden kummallisessa maailmassa. Pakahduttavat epäoikeudenmukaisuudet purkautuvat mahtavassa katharsiksessa ja hyvyys sekä inhimillisyys voittavat jälleen. Capran elokuvat ovat todella omiaan herättelemään joskus naiiviltakin tuntuvaa toiveikkuutta!

Pisteytys:
8/10

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Monsieur Hulot's Holiday - Riemuloma Rivieralla

Ohjannut Jacques Tati
Ranska 1953, 83 min.
Komedia
Pääosissa: Jacques Tati, Nathalie Pascaud, Micheline Rolla

A marvelous view!
Ranskan tunnetuin koomikko Jacques Tati (1907─1982) aloitti elokuvauransa toisen maailmansodan jälkeen. Tatin tunnetuimmaksi hahmoksi muodostui herra Hulot, sydämellinen koheltaja, jonka ympärillä vaikuttaa leijuvan tahattoman kaaoksen aura. Tatin slapstickiin ja väärinkäsityksiin nojaava komiikka tuo hetkittäin mieleen vanhat mykkäelokuva klassikot, varsinkin Buster Keatonin. Tunnelmansa ja miljöönsä vuoksi assosioin Tatin elokuvat aina myös ranskalaisiin, 1950-luvulle sijoittuviin Pikku Nikke -kirjoihin, joita luin innokkaasti lapsena ja vielä näin aikuisiälläkin olen tavaillut niitä alkuperäiskielellä.

Riemuloma Rivieralla (Les Vacances de M. Hulot) ei ole Tatin ensimmäinen elokuva, mutta se on kuitenkin herra Hulotin ensimmäinen seikkailu. Myöhemmin Hulot-elokuvia tuli neljä lisää, joskin tämä esikoisteos lienee se arvostetuin. Komedia menestyi hyvin ilmestyessään ja sai osakseen arvostusta Cannesissa sekä Oscareissa, missä elokuva huomioitiin käsikirjoitusehdokkuudella. Käsikirjoitus on kieltämättä ilahduttava, sillä perinteisen draaman kaaren sijaan yksittäiset kohtaukset muodostavat onnistuneesti elokuvan selkärangan.

Elokuvassa pitkänhuiskea Hulot toilailee rantamaisemissa, joskaan ei kuitenkaan Rivieralla vaan Bretonissa. Jo elokuvan alkutekstit kehoittavat katsojaa heittäytymään lomatunnelmaan, jossa turhaa juonta ei tarvita. Ajatus on mainio, sillä vapaa-ajan suorittamispaineiden vuoksi pelkkä rento oleilu on suorastaan aliarvostettua. Riemuloma Rivieralla esittelee leppoisaan tahtiin sarjan hupaisia tilanteita, joihin lomakohteen asukkaat joutuvat osallisiksi ─ pitkälti päähenkilömme myötävaikutuksesta. Täydellinen kesäleffa!

Pisteytys:
9/10

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Kesäkuun elokuvat 2017

Son of Saul
Ohjannut Lázló Nemes
Unkari 2015, 107 min.
Draama, Historia, Sota
Pääosissa: Geza Röhrig, Levente Molnár, Urs Rechn




Son of Saul sijoittuu toisen maailmansodan aikaiselle keskitysleirille. Kamera seuraa hellittämättömän tiiviisti päähenkilö Saulia (Röhrig), jonka tehtävänä on johdattaa muita vankeja kaasukammioon. Ruumiit ja raa'at teot näkyvät sumeina kuorensa kovettaneen Saulin näkökentän laitamilla. Epäinhimillisyyttä ja karmeutta syventää se, että Saul uskoo löytäneensä tuhottavien vankien joukosta oman poikansa. Son of Saul on ahdistavan lohduton elokuva, joskin erinomaisesti toteutettu ja tärkeä. Arvostettu draama on voittanut melkoisen kasan palkintoja, muun muassa parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin.

Pisteytys: 8/10

Batman v Superman: Dawn of Justice
Ohjannut Zack Snyder
USA 2016, 151 min.
Toiminta, Scifi
Pääosissa: Ben Affleck, Henry Cavill, Amy Adams, Jesse Eisenberg



Painajaisista kärsivä Batman (Affleck) uhittelee Supermiehelle (Cavill), joka taas paheksuu lepakkomiehen toimintatapoja. Elokuvassa häivähtää pieni, surullinen muisto Zack Snyderin loistavasta Watchmenista (2009), mutta kokonaisuus muistuttaa lähinnä elokuvan masentavaa esiosaa Man of Steeliä (2013). Visuaalisesti Batman v Superman on hivenen edeltäjäänsä hienompi, mutta sillä ei pitkälle pötkitä. Hahmojen moralisointi on ideana hyvä, mutta ei skulaa tällä toteutuksella. Niinpä elokuvan tuskallinen vakavuus tuntuu ainoastaan tyhmältä. Kaiken lisäksi keskinkertaisenkin elokuvan kohdalla kaksi ja puoli tuntia on pitkä aika, mutta tämän synkistelyn tapauksessa kesto on jo piinallinen.

Pisteytys: 3/10

Suicide Squad
Ohjannut David Ayer
USA 2016, 123 min.
Toiminta
Pääosissa: Will Smith, Margot Robbie, Viola Davis, Jared Leto



Yllä arvioidun Batmanin ja Supermiehen keskinäisen moukaroinnin jälkeen maailma on entistäkin turvattomampi paikka. Niinpä vangitut superpahikset valjastetaan maailmanlopun kesyttäjiksi. Ennakko-odotukset eivät olleet kovin korkealla ja ehkä hyvä niin, sillä eipähän ainakaan tarvinnut pettyä kovin rajusti! Suicide Squad sai Oscarin puvustuksesta ja maskeerauksesta, ja sillä saralla se toki on omannäköisensä. Myös soundtrack on mainio. Sekava tarina ei kuitenkaan toimi oikein millään mittarilla, vaikka muutama yksittäinen kohtaus saattaakin hieman hymähdyttää. Yksiulotteisista hahmoistakaan ei saa mitään irti. Elokuvasta paistaa armottomasti tuotantovaiheen hätäisyys ja epätoivo. Sääli, sillä potentiaalia olisi ollut parempaankin.

Pisteytys: 4/10

Sensuela
Ohjannut Teuvo Tulio
Suomi 1973, 109 min.
Romantiikka, Draama
Pääosissa: Marianne Mardi, Mauritz Åkerman, Ismo Saario, Ossi Elstelä




Suomalaisessa camp-klassikossa seurataan "saamelaista" Lailaa (Mardi), joka muuttaa Helsinkiin rakastuttuaan saksalaissotilas Hansiin (Åkerman). Sota-aikana alkaneet tapahtumat hyppäävät silmänräpäyksessä ainakin kaksi vuosikymmentä eteenpäin. Uusi synnin aika tuo mukanaan kolmiodraaman ja kaikenlaista turmellusta. Arvata saattaa, että saamelaiskuvaus on Pulttibois-tasoa. Räikeä muovikuvasto (ämpäripornoa suomalaisille?) ja Agapio-tasoa lähentelevä dubbaus sen sijaan naurattavat. Ja mikäpä tämän outouden kruunaisi paremmin kuin Tsaikovskin klassikkoteokset...

Pisteytys: 3/10

The Gift
Ohjannut Joel Edgerton
USA, Australia & Kiina 2015, 108 min.
Trilleri, Draama
Pääosissa: Jason Bateman, Rebecca Hall, Joel Edgerton




Psykologisessa trillerissä vanha koulukaveri (Edgerton) ahdistelee pariskuntaa (Bateman & Hall). Elokuva on näyttelijänä paremmin tunnetun Joel Edgertonin ensimmäinen kokopitkä ohjaustyö, jonka hän on myös käsikirjoittanut ja näyttelee vieläpä yhdessä päärooleista. Hienoisesta kliseisyydestään huolimatta henkilöasetelmat eivät ole täysin ennalta-arvattavia. Rooleja rakennetaan varsin hienovaraisesti ja moni pieni, vähäpätöiseltä vaikuttanut ele muuttaa merkitystään jahka tarinan juju valkenee. Toinen katselukerta varmasti olisi uudella tavalla avartava. Kuitenkaan The Gift ei ole niin kiehtova kokonaisuus, että sen viitsisi katsoa uudelleen.

Pisteytys: 6/10

perjantai 30. kesäkuuta 2017

The Bigamist - Kahden naisen rakkaus

Ohjannut Ida Lupino
USA 1953, 80 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Edmond O'Brien, Ida Lupino, Joan Fontaine, Edmund Gwenn

For the first time, I felt needed.
San Franciscossa asuva aviopari, Harry (O'Brien) ja Eve Graham (Fontaine), yrittävät adoptoida lapsen. Pariskunnan taustoja selvittävälle adoptiovirkailijalle (Gwenn) kuitenkin selviää, että Harry viettääkin jo osa-aikaista perhe-elämää Los Angelesissa toisen naisen, Phylliksen (Lupino) kanssa. Phyllis puolestaan ei tiedä mitään Evestä. Kaikkeen on kuitenkin syynsä.

Kahden naisen rakkaus on film noir, joskaan ei aivan tyypillinen sellainen. Rikos on kaksinnaiminen ja rikollinen on päällepäin tavalliselta vaikuttava mies, joka kärsii syvästä yksinäisyydestä. Myös Harryn molemmat kumppanit vellovat omassa surussaan. Eve suree isänsä heikentyvää terveyttä ja lapsettomuuttaan, eikä osaa käsitellä vaikeuksiaan muutoin kuin paneutumalla tarmokkaasti bisnesasioihin. Hylätyksi olonsa tunteva Harry löytää lohtua Phylliksestä, joka puolestaan ei tahdo paljastaa miehelle mitään menneisyydestään. Jännitys syntyy moraalittomasta salamyhkäisyydestä, jota tukevat film noireille tyypilliset raskassävyiset sävelmät. Kohtalon oikkujen vuoksi päähenkilöt saavat maistaa vain pienen palan onnea, vaikka kenties sisimmässään tietävät sen katoavaisuuden. Mikäli katsoja pääsisi omantunnon äänenä kuiskimaan oikeita ratkaisuja elokuvan henkilöiden korviin, voisi olla vaikeaa sanoa, mitä kenenkin lopulta pitäisi tehdä tilanteen korjaamiseksi. Mahdottomuus löytää oikeita ratkaisuja on vain inhimillistä.

Elokuvan ohjasi Phylliksen roolia näyttelevä Ida Lupino ja tiettävästi Kahden naisen rakkaus on ensimmäinen elokuva, jonka on ohjannut pääroolissa näyttelevä nainen. Eivätkä naisohjaajat olleet tuona aikana muutoinkaan itsestäänselvyys! Ilmestyessään elokuva ei saavuttanut kummoistakaan suosiota, mutta sittemmin kriitikot ovat löytäneet tämän omalaatuisen helmen. Tunnelmaltaan surumieliseen draamaan on ujutettu myös jokunen vitsinpoikanen: Harry ja Phyllis tapaavat turistibussissa, joka kiertää elokuvatähtien kotikulmilla. Tietenkin bussi ajaa elokuvassa adoptiovirkailijaa näyttelevän Edmund Gwennin talon ohi ja kuski muistaa mainita Gwennin joulupukkiroolin kuuluisassa jouluelokuvassa Ihme 34. kadulla (1947).

Pisteytys:
7/10

tiistai 27. kesäkuuta 2017

From Here to Eternity - Täältä ikuisuuteen

Ohjannut Fred Zinnemann
USA 1953, 118 min.
Draama, Romantiikka, Sota
Pääosissa: Burt Lancaster, Montgomery Clift, Deborah Kerr, Donna Reed, Frank Sinatra

Nobody ever kissed me the way you do!
On vuosi 1941 ja Havaijilla Pearl Harborin sotilastukikohdassa tunnelma on sähköinen. Tukikohtaan siirretty sotilas Prewitt (Clift) joutuu kestämään armotonta simputusta, koska ei suostu liittymään kapteenin luotsaamaan nyrkkeilyjoukkueeseen. Prewitt rakastaa armeijaa, mutta ei pysty vetämään nyrkkeilyhansikkaita käteensä erään traagisesti päättyneen ottelun vuoksi. Sentään heila Lorene (Reed) ja solttukaverit tukevat miestä mäessä. Eritoten apuna häärivät railakas sotamies Maggio (Sinatra) ja kersantti Warden (Lancaster), mutta molemmilla miehillä on omatkin ongelmansa. Varsinkin Warden on tiukassa tilanteessa, sillä hän lempii kapteenin vaimoa Karenia (Kerr).

Lukuisten ihmissuhdedraamojen lisäksi sodan uhka tuo elokuvaan oman jännitteensä. Kuten tiedämme, japanilaisten pommikoneet hyökkäsivät Pearl Harboriin joulukuussa 1941 ja Yhdysvallat ajautui lopulta mukaan merien takana riehuvaan maailmansotaan. Hyökkäys nähdään myös tässä elokuvassa, vaikka sitä saadaankin odottaa lähes loppuun saakka. Tunnelmaltaan Täältä ikuisuuteen on kiihkeä, jännittynyt ja hieman epätoivoinen. Kyseessä on epävarma uhkapeli, johon kukin hahmo on itsensä kapinoiden kammennut. Vastapainoksi ryypätään ankarasti ja humalassa toikkaroivat sotilaat vievät muutamat kohtaukset jopa komedian puolelle.

Melodramaattisiin sfääreihin yltävässä tarinassa on ripaus todellisuuspohjaa. Täältä ikuisuuteen perustuu James Jonesin samannimiseen esikoisromaaniin (1951), jonka Jones puolestaan kirjoitti löyhästi omien sotakokemuksiensa pohjalta. Teos on varsinainen järkäle, lähes 800 sivua, joten kirjaa lukemattakin täytyy kehaista tarinan oivaa tiivistämistä. Samojen, tosin toisin nimettyjen, sotilaiden tarina maailmansodan pyörteissä jatkuu Jonesin myöhemmässä tuotannossa. Näistä teos Ohut punainen viiva (1962) on filmatisoitu nimellä Veteen piirretty viiva (1998) ─ se löytyy niin ikään 1001-listalta. Vaikka niin kirjan kuin elokuvankin kerronnassa on mukana roima annos mielikuvitusta, teosten tunnelma koettiin osuvana. Yllätyksettömästi armeijan taholta kuultiin soraääniä, esitetäänhän elokuvassa melko brutaalia simputusta ja "tarpeettomia" kuolemia. Joka tapauksessa suurien jännitteiden Täältä ikuisuuteen oli 1950-luvun suurimpia kassamagneetteja ja peräti kahdeksan Oscarin voittaja, mukana muun muassa Frank Sinatran ja Donna Reedin ainoat pystit sekä palkinnot parhaasta käsikirjoituksesta, kuvauksesta ja ylipäätään elokuvasta.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Tokyo Story - Ensimmäinen matka

Ohjannut Yasujirô Ozu
Japani 1953, 136 min.
Draama
Pääosissa: Chishû Ryû, Chieko Higashiyama, Setsuko Hara

None can serve his parents beyond the grave.
Vanha pariskunta Shukichi (Ryû) ja Tomi (Higashiyama) lähtevät Tokioon tapaamaan aikuisia lapsiaan. Perillä he saavat kuitenkin huomata olevansa vain tiellä, sillä vanhemmistaan etääntyneet lapset elävät kukin omaa kiireistä elämäänsä. Ainoastaan leskeksi jäänyt miniä Noriko (Hara) tekee kaikkensa järjestääkseen aikaa appivanhemmilleen. Varsin pian vanhusten lähdettyä takaisin kotiinsa joutuvat lapset keskeyttämään kiireensä ja vuorostaan matkaamaan vanhempiensa luo. Matkan rasittama äiti Tomi on sairastunut äkillisesti ja menehtynyt.

Ylistetty Ensimmäinen matka (Tokio Monogatari) on nostettu lukuisille maailman parhaiden elokuvien listoille, eikä ainoastaan tuhannen ja yhden joukossa. Yasujirô Ozun merkkiteos löytyy lähes taatusti useimmilta elokuvakriitikkojen laatimilta top-100-listoilta ja vieläpä varsin läheltä kärkisijoja. Syynä ylistyslauluun on elokuvan mestarillinen tapa käsitellä aihepiiriään ajatuksia herätellen, muttei kuitenkaan ketään syyttäen tai provosoiden. Tunnelma syntyy rauhallisesta kerronnasta, joka ilmenee niin dialogissa, näyttelijäsuorituksissa kuin myös kameran kuvakulmissa. Vanhenemisen, lapsista (sekä nykymaailmasta) vieraantumisen ja yksinjäämisen teemoja on käsitelty elokuvissa toki muulloinkin. 1950-luvulta mieleen nousee ainakin Ingmar Bergmanin Mansikkapaikka (1957) ja hieman varhaisemmalta ajalta Leo McCareyn Make Way for Tomorrow (1937).

Tämän elokuvan erikoisuus on sen ajattomuus, jonka ansiosta tarina ei kerro vain 1950-luvun japanilaisesta yhteiskunnasta, vaan mistä tahansa ihmisyhteisöstä, sukupolvien ketjusta ja ajan vääjäämättömästä kulusta. Täytyy myöntää, että katseluhetkellä olin parin todella hektisen viikon päätteeksi hieman väärässä mielentilassa rauhoittumaan näin hitaan ja yhtä aikaa sekä suuren että pienen elokuvan äärelle, vaikka toisaalta vaikutus oli myös mahtavan tyynnyttävä. Elokuvaa katsellessa tunnelma on lähes nöyrä, ja sen päätyttyä on erikoisella tavalla sopusoinnussa oman inhimillisyytensä kanssa.

Pisteytys:
10/10