keskiviikko 29. toukokuuta 2024

Lady Bird (2017)

Ohjannut Greta Gerwig
USA 2017, 94 min.
Draama, Komedia
Pääosissa: Saoirse Ronan, Laurie Metcalf, Beanie Feldstein, Lucas Hedges

Some people aren't built happy, you know.

Teinityttö Lady Bird McPherson (Ronan) tietää mitä haluaa. Hän on hylännyt ristimänimensä Christinen ja viis veisaa vanhempiensa tai opettajiensa mukaviisaista näkemyksistä. Kaliforniaan kyllästynyt Lady Bird aikoo hakea New Yorkin taidekouluihin, vaikka rahkeet tai rahat eivät riittäisi. Vuoteen 2002 sijoittuva draamakomedia seuraa viiltävän samaistuttavalla tavalla suurten unelmien täyttämää teinituskaa sydänsuruineen, perheriitoineen ja kenties ikuisine ystävyyksineen.
 
Yksi Lady Birdin keskeisimmistä teemoista on tyttären ja äidin välinen dynamiikka, jota kuvataan taitavan rehellisesti. Kahden jääräpään läheinen suhde repiytyy rikki, sillä teini itsenäistyy ja äidin tehtävänä olisi osata päästää irti. Elokuvan ohjannut ja käsikirjoittanut Greta Gerwig (s. 1983) on ammentanut tarinaan aihioita omasta nuoruudestaan. Aitouden aistii voimakkaasti. Elokuvan tapahtumat ovat ainutlaatuisia, mutta teemoiltaan ne ovat yleisiä ja tunnistettavia.

Lady Birdistä tuli Gerwigin ohjausuran läpimurto, jota ovat seuranneet vielä menestyksekkäämmät Pikku naisia (2019) ja Barbie (2023). Elokuvia yhdistää raikas feministinen ote ja nuorten naisten kasvutarinat, joita valkokankaille onkin kaivattu miehisten myyttien rinnalle. Lady Bird ei voittanut yhtäkään viidestä Oscar-ehdokkuudestaan (mm. paras elokuva), eivätkä edes Pikku naisia tai Barbie vielä tuoneet suurta voittopottia. Se tosin kertonee enemmän akatemiaraadeista kuin Gerwigin taidoista. Gerwig työstää paraikaa Disneyn Lumikki-uusintaa ja Narnian uudelleenkäynnistystä, joita voinee uumoilla suuren yleisön hittifilmeiksi. Luvassa lienee omaperäisiä tulkintoja, mutta toivottavasti Gerwig loisi tulevaisuudessa vielä jotain Lady Birdin kaltaista, täysin originaalia!

Pisteytys: 8/10

sunnuntai 26. toukokuuta 2024

Call Me By Your Name (2017)

Ohjannut Luca Guadagnino
Italia, Ranska, USA & Brasilia 2017, 132 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Timothée Chalamet, Armie Hammer, Michael Stuhlbarg

Are you saying what I think you're saying?

Pohjoisitalialaisessa pikkukaupungissa hehkuu rakkauden kesä 1983. Nuori Elio (Chalamet) viettää idyllisen laiskoja lomapäiviä lukien, musisoiden ja juhlien tuttujen nuorten naisten kanssa. Kesän lemmentanssit saavat syvempiä sävyjä, kun Elion professori-isän (Stuhlbarg) apulaiseksi saapuu arkeologian opiskelija Oliver (Hammer). Kipinät iskevät, rakkaus syvenee ja pian nuoruuden huolettomat kesäpäivät ovat ohi.

André Acimanin samannimiseen romaaniin (2007) perustuva elokuva on huumaava. Osin vaikutelma syntyy myyttisen kukkeasta miljööstä, salaisesta paratiisista, mutta myös hienosta käsikirjoituksesta ja karismaattisista näyttelijöistä. Tarina on hienovarainen ja herkkä, tai toisaalta suoraviivainen ja yllättävän raju. Sovitus on jopa parempi kuin alkuperäisromaani. Tähän päälle vielä Sufjan Stevensin kauniit, mieleenjäävät laulut ja valkokankaan taika on sinetöity. Kuinka ihastuttava elokuva!

Call Me By Your Name on vedonnut moniin katsojiin katkeransuloisella rakkaustarinallaan, joka käsittelee samaistuttavasti nuoruuden ensirakkauksia. Hienoista kritiikkiä on kuultu pääparin ikäerosta, mutta romaaniin verraten elokuva ei tunnu yhtä ongelmalliselta. Armie Hammerin myöhemmät vaiheet ja syytteet seksuaalisesta väkivallasta kitkeröittävät hieman tunnelmaa, mutta elokuvan tekoaikaan niistä ei tainnut olla kenelläkään haisuakaan. Potentiaaliseen jatko-osaan Hammeria tuskin otetaan. Aluksi täydellä höyryllä hekumoitu jatkosuunnitelma taitaa muutenkin olla toistaiseksi jäissä, mutta onhan meillä kuitenkin ikuisesti tämä yksi upottava rakkauden kesä, vaikka toista ei koskaan tulisi.

Pisteytys: 10/10

tiistai 21. toukokuuta 2024

Blade Runner 2049 (2017)

Ohjannut Denis Villeneuve
USA, Kanada & Espanja 2017, 164 min.
Scifi, Draama, Mysteeri
Pääosissa: Ryan Gosling, Ana de Armas, Harrison Ford, Jared Leto

You look like a good Joe.
 
Orjuutettujen replikantti-androidien keskuudessa kytee kapinan siemen. Joukko lainsuojattomia replikantteja piileskelee Los Angelesin ankeudessa, mutta heitä jahtaa blade runner -poliisi K (Gosling). Kaupungin slummimaiset korttelit, romahtaneet talot ja loputtomat neonmainokset kielivät hitaasti kuolevasta planeetasta ja ihmisyyden vääjäämättömästä lopusta ─ tai muutoksesta.

Scifiklassikko Blade Runnerin (1982) jatko-osaa odotettiin jännityksellä. Onnistunut lopputulos yllättää positiivisesti, vaikka esiosan veroinen Denis Villeneuven teos ei olekaan. Elokuvien välissä on kulunut yli kolme vuosikymmentä, mutta silti niiden tunnelmassa ja cyberpunk-estetiikassa on paljon samaa kylmyyttä. Temaattisesti molemmat elokuvat käsittelevät ihmisyyttä ja sen katoavaisuutta. Onko androidi ihminen? Aihetta tutkitaan monipuolisesti, vaikka mahtipontisen mittainen elokuva hieman vesittää teemaa. Mystinen, hidas filosofisuus tuntuu hetkittäin hieman ontolta.

Visuaalisesti komea Blade Runner 2049 oli kriitikoiden mieleen. Samoin elokuva teki komean voitollisen tuloksen, mutta siitä ei kuitenkaan tullut vuotensa megahittiä. Ei sinänsä ihme, sillä elokuva on melko erilainen kuin suosituimmat scifi-toimintaelokuvat. Filmi kuitenkin jää elokuvahistoriaan vähintään siksi, että se toi kuvaajalegenda Roger Deakinsille (s. 1949) viimeinkin uran ensimmäisen Oscarin. Tyylikkään kuvauksen ohella Blade Runner 2049 on kerännyt palkintoja eritoten efekteistään. Aika näyttää, vieläkö androidien saagalle nähdään jatkoa elokuvamuodossa. Paraikaa työn alla on, ajan hengen mukaisesti, tv-sarja Blade Runner 2099.

Pisteytys: 7/10

sunnuntai 19. toukokuuta 2024

La La Land (2016)

Ohjannut Damien Chazelle
USA & Hongkong 2016, 128 min.
Musikaali, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Emma Stone, Ryan Gosling
 
City of stars, are you shining just for me?

Tähtien kaupunki Los Angelesissa piilee monia toteutumattomia unelmia. Näyttelijän urasta ja elokuvarooleista haaveileva Mia (Stone) ja määrätietoinen jazzmuusikko Sebastian (Gosling) kohtaavat sattumalta. Vastentahtoisesta alusta huolimatta kaksikon välillä leimahtaa lempi. Ihmissuhteiden ja suurien intohimojen yhteensovittaminen osoittautuu kuitenkin karikkoiseksi tieksi.
 
Suuria unelmia kohti kurotteleva La La Land on kuin yhtä suurta Hollywood-kulissia. Välillä steppikengät irtoavat maan kamaralta ja haaveet ottavat vallan, mutta tarina ei silti muutu täysin unenomaiseksi fantasiaksi. Köyhien taiteilijoiden arki ei ole tanssia ruusuilla. Tulevaisuuden haaveiden lisäksi elokuva tutkii menneen haikailua, mikä näkyy elokuvan kertaustyylissä. Tarina on täynnä silmäniskuja klassikoille aina Laulavista sadepisaroista (1952) Rochefortin tyttöihin (1967).
 
La La Land oli jättimenestys, joka tuntuu saaneen yksinomaan ylistäviä arvosteluja. Kuudella Oscarilla (mm. paras ohjaus, lavastus, laulu) palkittu musikaali on kiistämättä raikas tuulahdus supersankari-megaversumien hallitsemasta Hollywoodista, ihana muisto menneistä loiston ajoista. Perinteisestä sävystä ja monista klassikkoviitteistä huolimatta elokuva ei ole pelkkää vanhan toistoa, mistä näytteenä on nykypäivän tekniikka ja modernit miljööt. Vaan ei La La Land ole aivan esikuviensa veroinenkaan, sillä nostalgia vie omaperäisyyden kustannuksella. Siksi en aivan pääse kiinni La La Landin huumaan, vaikka tyylipuhtaan klassinen musikaali onkin kaikin puolin taitavasti tehty.
 
Pisteytys: 7/10

tiistai 14. toukokuuta 2024

I, Daniel Blake (2016)

Ohjannut Ken Loach
Iso-Britannia, Ranska & Belgia 2016, 100 min.
Draama
Pääosissa: Dave Johns, Hayley Squires
 
It's a monumental farce, isn't it?
 
Puuseppä Daniel Blake (Johns) saa sydänkohtauksen ja joutuu lääkärin määräyksestä jättämään työnsä. Työvoimatoimisto evää mieheltä elämiseen tarvittavat tuet ja edessä on loputon taistelu byrokraattien, online-palveluiden ja cv-klinikoiden pyörteissä. Onneksi Daniel tutustuu nuoreen yksinhuoltajaäiti Katieen (Squires), jonka perhe on myös ajettu ahtaalle. Kahden yksinäisen ystävyys auttaa heistä molempia, vaikka tulevaisuus vaikuttaa täysin toivottomalta.

I, Daniel Blake on tunteita herättävää arkirealismia, joka voisi olla aivan tosielämää kenelle vain. Tarinassa on kyllä kärjistyksiä, joita ilman draama ei kuitenkaan toimisi näin väkevästi. Lajityypiltään elokuva on brittiläisen kitchen sink -lajin jälkeläinen. Ken Loachin uralla yhteiskunnalliset aiheet ja työväenluokka ylipäätään ovatkin tuttuja teemoja jo monen vuosikymmenen ajalta: tästä muistuttaa jo toinen 1001-listan Loach-filmi Poika ja haukka (1969). Tavallaan I, Daniel Blake tuntuu jopa uran synteesiltä, vaikka eipä ahkera ohjaaja työntekoa tähän teokseen lopettanut.

Kultaisella palmulla palkittu I, Daniel Blake oli arvostelumenestys kotimaassaan ja Euroopassa laajemminkin. Palkintokokoelmaan lukeutuu myös muun muassa parhaan brittifilmin Bafta. Vajaan vuosikymmenen aikana elokuva ei ole menettänyt terävyyttään ja ajankohtaisuuttaan. Lähivuosina Danielin kokemat nöyryytykset lienevät yhä useampien kohtalona Suomessakin. Brittiläisen byrokratian kiemurat ovat hieman erilaisia, mutta eipä aihe kovin vieraalta silti vaikuta. Tarina synkistää, mutta jättää myös hyvälle mielelle. Yhteistyössä on voimaa!

Pisteytys: 8/10

lauantai 11. toukokuuta 2024

Manchester by the Sea (2016)

Ohjannut Kenneth Lonergan
USA 2016, 137 min.
Draama
Pääosissa: Casey Affleck, Lucas Hedges, Michelle Williams
 
There's nothin' there.
 
Masentunut huoltomies Lee Chandler (Affleck) pitäytyy omissa oloissaan. Harmaa arki katkeaa, kun Lee saa tiedon veljensä yllättävästä kuolemasta. Ei auta muu, kuin palata entiselle kotiseudulle järjestelemään käytännön asioita ja kohtaamaan entisen elämän raunioita. Lee näkee edessään vain menneisyyden murheita, eikä avoimeen tulevaisuuteen ole helppo katsoa. Teini-ikäinen veljenpoika Patrick (Hedges) kaipaa kuitenkin aikuista rinnalleen.
 
Elokuvan puolivälissä umpimielisen Lee Chandlerin suru iskee katsojaa suoraan palleaan. Näinkö tämä on mennyt? Vaikka päähenkilö on aika tuskainen tapaus ─ ongelmia pakeneva riidanhaastaja, täysin kykenemätön puhumaan tunteistaan ─ hänen asemaansa on pakko solahtaa. Ja kuinka antoisaa se onkaan! Valtavan hieno käsikirjoitus saa tukea hienovaraisesta, ensiluokkaisesta näyttelijätyöstä. Kuvakulmat ovat tarkkaan harkittuja, pikkukaupungin ankaraan arkeen juurruttavia.

Manchester by the Sea on taitava kuvaus surutyön eri sävyistä. Aihe pakahduttaa, mutta mukaan mahtuu pieni pilkahdus huumoriakin. Kerronnassa hyvää on sekin, ettei surutyö tule elokuvan päättyessä valmiiksi. Leen elämä ainoastaan nytkähtää johonkin suuntaan, kenties kohti muutosta. Manchester by the Sea oli ansaitusti vuotensa puhutuimpia ja ylistetyimpiä draamaelokuvia. Elokuvan käsikirjoitus ja Casey Affleckin roolityö palkittiin Oscareilla ja Baftoilla.

Pisteytys: 9/10

keskiviikko 8. toukokuuta 2024

Moonlight (2016)

Ohjannut Barry Jenkins
USA 2016, 111 min.
Draama
Pääosissa: Trevante Rhodes, Ashton Sanders, Alex R. Hibbert, Naomie Harris, Mahershala Ali
 
My name is Chiron, people call me little.

Nuori Chiron (Hibbert/Sanders/Rhodes) varttuu huumeluolien naapurissa. Koulukiusatusta lapsesta ja teinistä kasvaa lopulta kovapintainen lihaskimppu, mutta epävarmuus ei haihdu vahvasta ulkokuoresta huolimatta. Moonlight seuraa Chironin elämää lineaarisesti kolmessa aikatasossa. Muutamien lyhyiden mutta merkittävien kohtaamisien kautta tarkastellaan alituista oman itsensä etsimistä, herkkyyden kätkemistä ja maskuliinisuuden ihanteiden epätoivoista tavoittelua.

Moonlight on koskettava kasvutarina, jossa tutkitaan minuuden muodostumista. Ote on realistinen mutta ei liian rujo. Elokuvasta merkittävän tekeekin juuri se, että uhon ja nyrkkienheilutuksen sijaan fokus on rakkaudessa ja sen kaipuussa. Vaikeita asioita kokenut Chiron kokee kyllä sokaisevaa vihaa, ymmärrettävästi, mutta lopulta sijaa saa anteeksiantokin. Kuinka tärkeä tällainen tunne-elokuva onkaan, varsinkin, kun se kertoo nuoresta miehestä!

Parhaan elokuvan Oscarilla palkittu Moonlight kruunasi akatemiajuhlan, jota oli moitittu ja myllytetty liiasta valkoisuudesta. Elokuva ehdottomasti ansaitsi kaikki voittonsa omine ansioineen, eikä vain siksi, että Moonlight sattumalta sopi uuden ajan palkintokriteereihin. Kriitikoiden ylistämä elokuva teki Barry Jenkinsistä (s. 1979) hetkessä tunnetun ohjaajan, jonka tulevia töitä moni ryhtyi välittömästi odottamaan innolla. Sittemmin Jenkins on jatkanut rakkauden ja rikosten polulla erinomaisessa teoksessaan If Beale Street Could Talk (2018).

Pisteytys: 10/10