lauantai 23. maaliskuuta 2019

Terra em Transe - Valta ja kumous (1967)

Ohjannut Glauber Rocha
Brasilia 1967, 111 min.
Draama
Pääosissa: Jardel Filho, Paulo Autran, José Lewgoy

The streets belong to the people, like the sky belongs to the condors.
Kylmän sodan aika Latinalaisessa Amerikassa tarkoitti ankaria sotilasdiktatuureja ja näitä vastaan taistelevia sissiliikkeitä. Brasilialaiseen uuteen aaltoon eli cinema novoon lukeutuva teos Valta ja kumous (engl. Entranced Earth) sijoittuu kuvitteelliseen Eldoradon valtioon, jossa toimittaja ja runoilija Paolo Martins (Filho) käy henkistä kamppailua yrittäessään valita kahden naisen ja kahden korruptoituneen poliitikon väliltä.
 
Glauber Rochan vaikutteet elokuvantekoon tulevat ranskalaisen uuden aallon lisäksi Hollywoodista ja kaiken nivoo yhteen brasilialainen yhteiskunta ja kulttuuri. Tässä elokuvassa osa tunnelmasta tuntuu myös löytyneen Italiasta, eritoten Michelangelo Antonionin synkästä maailmasta. Elokuva on aikansa kuva tyylillisesti, mutta myös sanomansa puolesta. Nyt 1960-luvun mellakoiden pöly on laskeutunut, mutta uusia kapinoita tulee ja huonojen poliitikkojen teema taitaa olla aina ajankohtainen.

Valta ja kumous muistuttaa yhteiskuntakritiikkinsä osalta Rochan edellistä kokopitää elokuvaa Musta jumala, valkea paholainen (1964). Molempien teosten suurin rasite on liiallinen hidastempoisuus, joka tekee katselusta hieman turhan raskasta. Erojakin teosten välillä toki on: Valta ja kumous sijoittuu kaupunkeihin ja selkeämmin elokuvan ilmestymisajan nykyhetkeen, kun taas Musta jumala, valkoinen paholainen on ajattomampi maaseutukuvaus. Juuri tämän vuoksi Valta ja kumous tuntuu olevan hitusen pisteliäämpi kritiikissään, eikä kitkeriä sanoja juuri yritetä peitellä. Hämmästyttävää, että näin tiukkasävyinen filmi onnistuttiin ylipäätään tekemään sotilasdiktatuurin vuosina!

Pisteytys:
7/10

keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Marketa Lazarová (1967)

Ohannut Frantisek Vlácil
Tsekkoslovakia 1967, 162 min.
Historia, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Magda Vásáryová, Josef Kemr, Frantisek Velecký

Holy virgin!
Vladislav Vančuran samannimiseen romaaniin (1931) perustuva Marketa Lazarová sijoittuu keskiaikaiseen Böömiin. Nimikkohenkilö Marketaa (Vásáryová) odottaa tulevaisuus nunnaluostarissa, mutta hän joutuu maantierosvojen kidnappaamaksi ─ Jumalan rakkauden sijaan Marketan sydämen valtaa hänen kaappaajansa Mikoláš (Velecký). Kristinuskon ja pakanallisuuden kohtaaminen on tarinan keskeinen teema, mutta eivät aiheet siihen jää. Suurteoksen lukemattomista poimuista voi löytää laajan kirjon aihealueita aina naiivista rakkaudesta brutaaliin väkivaltaan.

Marketa Lazarová on äänestetty 1990-luvulla parhaaksi tsekkielokuvaksi kautta aikojen. Elokuvan nähtyään titteliä ei tule mieleenkään kyseenalaistaa, vaikka ennakkoon tieto hieman hämmästytti. Ylipäätään Marketa Lazarová on maailmanlaajuisesti aika vähän tunnettu siihen nähden, miten teknisesti huikeasta ja uraauurtavasta kokonaisuudesta on kysymys. Hengästyttävän kaunis elokuva tekee katselusta suorastaan pyhän ja arjen yläpuolelle nousevan elämyksen. Marketa Lazarová ei päästä katsojaa helpolla: vaikka katselukokemus vaatii paljon, yhtä runsaasti se myös antaa.

Intensiivinen, vuosia kestänyt elokuvaprojekti vei Frantisek Vlácilin terveyden, eivätkä näyttelijät päässeet juuri sen helpommalla. Lopputulemana syntyi mittava, usean eri osan varaan rakentuva eepos. Kertomuksen seuraaminen vaatii keskittymiskykyä, eikä kaikkia tarinan juonteita taida olla mahdollista hoksata ensikatselulla. Kuitenkin jo tunnelman aistiminen on tarpeeksi, eikä jokusen juonenkäänteen hämäräperäisyys ehdi vaivata. Ehkäpä upeinta on elokuvan pyrkimys taltioida keskiaikaista mielenmaisemaa. Tietenkään täysi rekonstruktio ei ole mahdollinen, mutta yritys ymmärtää aikakauden oloja ja "menneisyyden nykyhetken" epävarmuuksia on perin ansiokas.

Pisteytys:
10/10

lauantai 16. maaliskuuta 2019

Week-end - Viikonloppu (1967)

Ohjannut Jean-Luc Godard
Ranska & Italia 1967, 105 min.
Seikkailu, Komedia
Pääosissa: Mireille Darc, Jean Yanne

Are you in a film or in reality?
Aviopari (Darc & Yanne) lähtee roadtripille vaimon vanhempien luokse perintöä himoiten. Rattoisan viikonloppuajelun sijaan matka ottaa rajun suunnan jo heti alussa, eikä ahne päämäärä ole sen parempi. Metsän siimeksestä tosin löytyy porvarillista menoa kyseenalaistava elämäntapa, jonka pyörteissä pariskunnan retki saa uuden suunnan. Itse tarina vyöryy kovalla vauhdilla yhä surrealistisempaan suuntaan, eikä katsoja lopulta hätkähdä kovin vähäisestä. Mitäpä olisikaan pieni kannibalismi uusien ystävien kesken!

Kaupungin kuhinasta pois suuntaava elokuva heijastaa ihmisen paluuta luontoon. Idea havainnollistuu jo kuvattaessa autojensa kanssa nollasta sataan kiihtyviä itsekkäitä kuskeja. Jokaisen lelu on hienoin, arvokkain ja tärkein, mutta käytöstavoista ei voi sanoa samaa. Myös päähenkilöt ovat näennäisen elitistisiä ja muodinmukaisia, mutta kulttuurin kahleet romuttuvat maantieraivon tai ahneuden vallatessa mielen. Räväkän esitystyylin taustalla piilee osuvia huomioita niistä ihmisluonnon puolista, joita yritämme parhaamme mukaan peitellä ja häivyttää.

Viikonloppu on tätä nykyä Jean-Luc Godardin tunnetuimpia ja arvostetuimpia elokuvia, joskaan vielä ilmestyessään elokuva ei saavuttanut kovin kummoista mainetta. Groteski painajainen on kiistämättä hieman hankalasti sulateltava kokonaisuus, joka tuskin aukeaa yhdellä katselukerralla. Kiinnostavan teemansa ja yhteiskuntakritiikkinsä ohella Viikonloppu herättää myös ajatuksia elokuvakerronnasta: levottomat välitekstit ja leikkaukset, paikoitaiset toistot ja tyylilajeilla leikittelyt aktivoivat katsojaa lukemaan elokuvaa. Vai lukeeko elokuva katsojaa?

Pisteytys:
8/10

torstai 14. maaliskuuta 2019

Le Samouraï - Ajojahti (1967)

Ohjannut Jean-Pierre Melville
Ranska & Italia 1967, 101 min.
Rikos, Draama, Mysteeri
Pääosissa: Alain Delon, François Périer, Nathalie Delon

Nothing to say?
Palkkamurhaaja Jef Costello (Delon) jää miltei kiinni suorittamansa murhakeikan jälkeen, mutta mies selviää esitutkinnasta lähes puhtain paperein. Epäileväinen poliisipäällikkö (Périer) ei kuitenkaan luovuta Costellon alibista huolimatta. Välinpitämättömyyden ilmapiiri leijuu savusumun tavoin ankeanharmaan Pariisin yllä ja tuntuu kietovan syleilyynsä eritoten niukkasanaisen Costellon. Niukka dialogi ei paljasta Costellon tai hänen työnantajiensa motiivia murhalle ja katsojankin mielessä herää väistämättä masentava huoli kaiken turhuudesta.

Ajojahdin (engl. The Godson) maailma on kylmissä värisävyissään ja kaikkinaisessa karuudessaan vieras todellisuus, eikä sen lakonisista hahmoistakaan ole apua arkisen tunnistettavuuden etsinnässä. Jef Costello on yksinäinen ja ilmeetön mies, joka kenties noudattaa epätodellista samuraikoodia kaikissa teoissaan. Kytkeytyykö koko niin kutsuttu tilan poetiikka osaksi vuosikymmenensä suurta vierautumisahdistusta? Zeitgeist eli ajan henki yhdistyy tietoisesti film noirin antisankarien koleaan traditioon: lajityypiltään Ajojahti edustaakin jälkimodernistista neo-noiria.

Ajojahti on omaperäisen eksistentialistinen rikoselokuva, joka on viileydellään inspiroinut monia tulevia elokuvantekijöitä. Tämän vuosikymmenen filmeistä vaikutteita Ajojahdista on saanut eritoten Drive (2011), jonka päähenkilö on pitkälti Jef Costellon kaltainen. Ylipäätään samaa elokuvallista sävyä on helppo löytää useista varsinkin 1970─1980-luvulla suosituista neo-noirin teoksista kuten Blade Runnerista (1982). Suomalaisittain mieleen tulee myös Aki Kaurismäen lempeän humoristinen I Hired a Contract Killer (1990).

Pisteytys:
8/10

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Wavelength (1967)

Ohjannut Michael Snow
Kanada & USA 1967, 45 min.
Avantgarde
Pääosissa: Hollis Frampton, Lyne Grossman

Living is easy with eyes closed, misunderstand all you see.
Ensimmäiset kokeelliset, taiteen konventioita ravistelevat avantgarde-elokuvat syntyivät 1920-luvulla tuhoisan suursodan jälkeensä jättämän kauhun myötä. Tunnetuin varhainen avantgarde-elokuva on Andalusialainen koira (1929), jonka perintö ilmenee seuraavan suursodan aikana syntyneessä lajityypin klassikossa Meshes of the Afternoon (1943). Vireä ja kapinallinen 1960-luku oli avantgarde-elokuville mitä parhain kasvualusta: vuosikymmenen aikana syntyi liuta elokuvakerrontaa venyttäviä teoksia, joiden joukkoon lukeutuu myös lajityyppinsä merkkiteos Wavelength.

Avantgarde-elokuvistaan ja monesta muustakin taiteestaan tunnettu Michael Snow (1929─) pyrkii elokuvassaan käsittelemään maailman kokemisen tapaa. Elokuvakokemuksen kannalta keskeisimmät aistit ovat tietenkin näkö ja kuulo, joille elokuva tarjoaa elämyksiä. Kuitenkin nuo elämykset ovat vain illuusioita, toden ja epätoden rajalla liikkuvia kuvia ja ääniä. Wavelength korostaa ideaansa toimimalla julmana illuusion tirehtöörinä: kuva kulkee jopa kuolevan miehen ohitse järkähtämättömällä varmuudella, ja kimeäksi nouseva ääniraita ylittää inhimillisen toiminnan äänet.

Teknisesti ottaen Wavelenght on 45 minuutin mittainen zoomaus yhden huoneen laidalta sen vastapäiseen seinään. Ikkunoiden takana vilahtelee liikennettä, vuorokaudenajat vaihtuvat ja huoneessakin käväisee muutama ihminen ─ yksi kuolemassa ja toinen hälyttämässä apua. Katse kiinnittyy kuitenkin aivan muualle kuin ympäröivän maailman tapahtumiin. Kaiken taustalla surisee häiritsevä ääniaalto, joka johdattaa katsojan kohti yllättäviä laineita. Elokuva on raskasta ja kiistämättä hetkittäin myös aika tylsää katsottavaa, mutta sen idea on silti kiinnostava ja ajatuksiaherättävä.

Pisteytys:
7/10

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Horí, má panenko! - Palaa, palaa! (1967)

Ohjannut Milos Forman
Tsekkoslovakia & Italia 1967, 73 min.
Komedia, Draama
Pääosissa: Jan Vostrcil, Josef Sebánek

Happy, happy, one, two...
Paloasemalla järjestellään suurta juhlaa palopäällikön eläkkeelle siirtymisen kunniaksi. Suunnitelmissa on tarjota yleisölle ikimuistoisia elämyksiä kauneuskilpailun ja jännittävän arvonnan myötä, mutta kaikki vaikuttaa menevän pieleen vaikka juhla ei ole vielä edes päässyt alkamaan. Juhlat kompuroivat silti urheasti eteenpäin, vaikka arpajaispalkinnot katoavat mystisesti, kauneuskilpailuun ei millään saada osallistujia ja lopulta tietenkin syttyy tulipalo!

Milos Formanin (1932─2018) nolojen tilanteiden komedia irvailee avoimesti itäblokin arjelle ja neuvostovallan onnettomuudelle. Palokunnan johtoporras on täysiä tunareita, joiden arvovalta tuntuu ilmenevän ainoastaan yhtenäisissä univormuissa. Satiiri on niin ilmiselvää, että tietenkin Tsekkoslovakian valtionjohto tuohtui ja hävyttömän elokuvan esittäminen kiellettiin. Uuden aallon radikalismia henkivä Palaa, palaa! (engl. The Firemen's Ball) sai ensi-iltansa juuri Prahan kevään alla ja edustaa vielä sitä hetkellistä vapauden aikaa, jonka Varsovan liitto lopulta nitisti vuoden 1968 jälkipuolella.

Vaikka Palaa, palaa! oli kotimaassaan aivan liian röyhkeä teos, maailmalla elokuva menestyi hyvin ja pääsi Oscar-ehdokkaaksikin. Formanin ura sai jatkua Yhdysvalloissa, ja seuraava elokuva Otetaan hatkat (1971) käsitteli sukupolvieroja. Molempien elokuvien huumorissa on samaa hellyyttävää kömpelyyttä ja arjen tuntua, mutta hulvattoman komedian takaa pilkahtaa hetkittäin myös melko surullisia hetkiä. Palaa, palaa! on hauskimmillaan ja surullisimmillaan yhtä aikaa: tulipalossa palonsa menettänyt vanhus saa jalona lahjana kaikki juhlien arpajaisliput, mutta palkinnot ovat jo kadonneet pitkäkyntisten matkaan ─ jäljellä on vain kasa arvotonta paperia, jonka lahjoittamisesta saadaan silti aikaiseksi komea näytös.

Pisteytys:
8/10

maanantai 4. maaliskuuta 2019

Playtime (1967)

Ohjannut Jacques Tati
Ranska & Italia 1967, 115 min.
Komedia
Pääosissa: Jacques Tati, André Fouché, Barbara Dennek

Monsieur Hulot!
Herra Hulot (Tati) saapuu uuteen Pariisiin! Amerikkalaisturistien vanavedessä ällistelevä Hulot saa kokea, millainen on modernisoitu metropoli, mutta onneksi hän tapaa myös vanhoja tuttuja vuosien takaa. Jacques Tatin uran huipentuma Playtime luo kontrolloidun kaaoksen, joka osoittaa elämämme hullunkurisuuden sitä kuitenkaan ivaamatta. Ihmisten jäykät tavat huvittavat, mutta tunnelman rentoutuessa joutavat rakennetut roolit unholaan.

Playtimen ideoiden runsaus huimaa päätä, eikä aivan kaikkea ehdi yhdellä kertaa huomatakaan. Elokuvan vauhti on tosin melko rauhallinen ja tarina mahtuu yhteen vuorokauteen. Hupailu tiivistyy eritoten modernisaation ilkikuriseen, mutta lempeään piikittelyyn: elokuva sijoittuu Pariisiin, mutta betonikorttelit voisivat olla mistä tahansa kaupungista. Tunnetut maamerkit vilahtavat vain muutamassa lasioven heijastuksessa! Tosiasiassa elokuva tapahtuikin lavasteissa, joten elokuvan ultramoderneja toimistoblokkeja ja ravintoloita on turha yrittää etsiä todellisen Pariisin kätköistä.

Vaikka Playtime on aikojen saatossa kasvanut arvostetuksi mestariteokseksi, aikalaisyleisöt eivät lainkaan lämmenneet elokuvan visioille ja juonettomuudelle. Fyysiseen komediaan teoksensa perustava Tati on tunnettu omalaatuisesta tyylistään, joka toki voi yllättää niin hyvässä kuin pahassakin. Playtimen kehno vastaanotto lähes romutti Tatin uran ja saattoi hänet järjettömiin velkoihin. Herra Hulot sai kuitenkin vielä yhden oman elokuvansa, Liikenne (1970), jossa maailmamme hassuja tapoja tarkkaillaan vielä kerran, joskin hieman rakenteellisemman juonen avulla.

Pisteytys:
10/10