maanantai 18. tammikuuta 2021

A Passage to India - Matka Intiaan (1984)

Ohjannut David Lean 
Iso-Britannia & USA 1984, 164 min.
Draama, Seikkailu
Pääosissa: Judy Davis, Victor Banerjee, Peggy Ashcroft, James Fox, Alec Guinness, Nigel Havers

Adventures do occur, but not punctually.

Kaksi yläluokkaista brittinaista saapuu Intiaan. Rouva Moore (Ashcroft) on tullut tapaamaan poikaansa Ronnya (Havers), joka työskentelee paikallisen oikeusistuimen palveluksessa. Kupletin juonena on tutustuttaa Ronny matkalle lähteneeseen Adelaan (Davis) ja tuudittaa nuori pari avioliiton satamaan. Reissu muuttuu kuitenkin odottamattomaksi seikkailuksi, sillä kohtaamiset paikallisväestön ja erilaisen kulttuurin kanssa saavat kokemattoman Adelan suunniltaan.

1920-luvun Intiaan sijoittuva elokuva tuo väistämättä mieleen toisen siirtomaateoksen, australialaisfilmin Huviretki hirttopaikalle (1975), jossa viktoriaanisen perinnön kasvattamat nuoret joutuvat kasvotusten heräävän seksuaalisuuden kanssa. Tässä elokuvassa kulttuurien kohtaaminen avartaa pidättyväisessä ilmapiirissä varttuneen Adelan sisintä ja tunneryöppy johtaa kriisiin. Taustalla häilyy Intian itsenäistymisliike ja ristiriita eri tavoin arvotettujen ihmisten välillä. Tämä tematiikka tosin voisi nousta vielä vahvemminkin yksilökokemukseen kiinnittyvän tarinan rinnalle.

Matka Intiaan jäi David Leanin viimeiseksi elokuvaksi. Massiivisista spektaakkeleista tunnettu ohjaaja pysyi yhä uskollisena perinteiselle mammuttityylilleen, ja kiistämättä elokuva onkin sangen näyttävä teos kiehtovine maisemineen. Tarinansa puolesta Matka Intiaan ei ole aivan yhtä hallittu kokonaisuus kuin Leanin parhaat klassikot Kwai-joen silta (1957) saatika Arabian Lawrence (1962). Filmi sai silti aikanaan hyvän vastaanoton sekä peräti 11 Oscar-ehdokkuutta ja kaksi voittoa ─ tismalleen saman määrän ehdokkuuksia kerännyt Amadeus (1984) vei silti pysteistä valtaosan, kenties tuoreemman otteen ansiosta. Matka Intiaan on tyylikäs päätös pitkälle uralle, vaikka ei Leanin ykkösteos olekaan.

Pisteytys: 7/10

lauantai 16. tammikuuta 2021

Amadeus (1984)

Ohjannut Milos Forman
USA, Ranska, Tsekkoslovakia & Italia 1984, 160 min.
Biografia, Draama, Historia
Pääosissa: F. Murray Abraham, Tom Hulce, Elizabeth Berridge

Scribbling and bibbling, bibbling and scribbling.
 
Faktaan ja runsaaseen fiktioon perustuva Amadeus vie ajassa 1800-luvun alkuun. Vanha ja raihnainen säveltäjä Antonio Salieri (Abraham) yrittää itsemurhaa, ja sairaalassa toipuessaan hän vuodattaa katkerimmat muistonsa häkeltyneelle papille. Kertomus vie 1700-luvun Wieniin, jossa muuan eriskummallinen säveltäjänero Wolfgang Amadeus Mozart (Hulce) sai kateellisen Salierin raivon partaalle. Missä määrin Salieri lopulta vaikutti Mozartin ennenaikaiseen kuolemaan?

Amadeus on mielikuvituksellinen kertomus kateudesta, petoksesta ja lahjakkuudesta. Vaikka tarina perustuu todellisuuteen vain löyhästi, fiktio tuntuu tarpeeksi uskottavalta ajatusleikiltä, johon on hauska lähteä mukaan. Keksityn legendan ja todellisten tapahtumien (joita kaikkia emme tiedäkään) välillä säilyy hauskan kutkuttava arvuuttelun tasapaino. Mestarilliselta tuntuu sekin, kuinka lämminhenkinen elokuva voidaankaan saada aikaiseksi murhayrityksestä ja sen tunnustamisesta.

Varsinaisen Mozart-kuumeen synnyttänyt Amadeus oli yksi ilmestymisvuotensa menestysteoksista ja kohosi Suomessakin vuoden toiseksi katsotuimmaksi elokuvaksi. Elokuva keräsi liudan pystejä ja puhdisti Akatemian palkintopöydän voittamalla peräti kahdeksan Oscaria (mm. paras elokuva). Suosio on helppo ymmärtää, sillä Amadeus on loisteliasta draamaa, omaperäistä komediaa ja musiikin ilotulitusta poikkeuksellisen hulppeassa miljöössä. Pienet pätkät tunnetuista oopperoista maustavat tarinaa ja nekin on tehty sangen taitavasti. Mainio spektaakkeli.

Pisteytys: 8/10

torstai 14. tammikuuta 2021

Le dernier combat - Viimeinen taistelu (1983)

Ohjannut Luc Besson
Ranska 1983, 92 min.
Scifi
Pääosissa: Pierre Jolivet, Jean Bouise, Jean Reno

Bon... jour...

Postapokalyptiseen maailmaan sijoittuva Viimeinen taistelu (engl. The Last Battle) kohdistaa katseensa mieheen (Jolivet) ja tämän selviytymistaisteluun oudossa maailmassa. Katsojille tuntemattomasta syystä ihmiset ovat menettäneet puhekykynsä, eikä maailman tila saa sanallista selitystä. Ilmeisesti taustalla on jonkinlainen ympäristökriisi, sillä maailma hukkuu hiekkaan ja taivaalta sataa outoja asioita. Samalla maailma hukkuu tavaraan: on diakuvia, seksinukkeja, rautaromua ja viinaa, kaikki samanaikaisesti sekä käyttökelpoista että täysin turhaa.

Monenlaisiin tulkintoihin kannustava elokuva tuntuu kapitalismikriittiseltä, ja nykypäivänä teema on helppo liittää myös ilmastonmuutokseen. Luolamaalauksen kaltaisia luomuksia taiteileva tohtori (Bouise) edustaa tarinassa hoivaa ja kulttuurin säilymistä. Ilman kieltä kulttuuri on vaarassa kadota; maailma on pelkkää kauppatavaraa ja vaistonvaraista hengissä pysymistä. Vaikka Viimeisen taistelun tematiikka tuntuu vakavalta ja edelleen aika ajankohtaiselta, on elokuvassa mukana keventävää mustaa huumoria: apeassa maailmassa räpiköinti tuntuu hieman surkuhupaisaltakin.

Mad Maxin (1979) ja vastaavien dystopioiden toiminnantäyteisen vakavamielisyyden päälle Viimeinen taistelu on nokkela lisä. Elokuvassa lienee raikkautta siksikin, että Viimeinen taistelu on vasta ensimmäinen kokopitkä elokuva Luc Bessonilta (1959─). Sittemmin Besson on jatkanut scifin parissa (mm. The Fifth Element - puuttuva tekijä, 1997), mutta urakoinut myös muiden lajien kanssa. Jean Renon roolihahmo väläyttää jo mieleen Bessonin palkkamurhaajatrillerin Léon (1994), jossa Reno näyttelee pääosaa. Vaikka moni Bessonin työ on saanut mainetta ja menestystä, Viimeinen taistelu on silti ohjaajan elokuvista ainoa 1001-listalle nostettu teos, joskin poistettu vuonna 2013.

Pisteytys: 7/10

tiistai 12. tammikuuta 2021

Once Upon a Time in America - Suuri gangsterisota (1984)

Ohjannut Sergio Leone
Italia & USA 1984, 229 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Robert De Niro, James Woods, Elizabeth McGovern

I like the stink of the streets.

Kolmella eri vuosikymmenellä liikkuva Suuri gangsterisota kertoo amerikanjuutalaisesta katujen kasvatista David "Noodles" Aaronsonista (De Niro). Ura pikkurikollisina ja sittemmin kieltolain ajan gangsterina toi Noodlesille hyviä ystäviä, mutta myös murhetta ja kuolemaa. Erään epäonnisen keikan jälkeen New Yorkin kadut jäävät lopulta taakse, kunnes 1960-luvulla jokin kaiku menneestä saa entisaikaa paenneen Noodlesin palaamaan tutuille kulmille.

Sergio Leonen hulppean eeppinen testamentti on elokuvakerronnan juhlaa. Miljöö tuntuu niin autenttiselta, että kadut voi lähes haistaa. Mutta mikä lopulta on totta ja mikä kuvitelmaa? Häkellyttävän upeasti toteutetut siirtymät eri aikatasojen ja todellisuuksien välillä ovat teoksen parasta antia. Muistojen teemaa käsitellään suorastaan runollisesti, ja tietenkin ajatuksemme menneestä ovat aina jollain tapaa värittyneitä ja toisinaan nostalgian sävyttämiä. Kerronnassa kiehtovaa on sekin, että tapahtumat voi tulkita joko todellisina tai Noodlesin muistojen, haaveiden ja kuvitelmien tuotteena.
 
Suuri gangsterisota sai ilmestyttyään ristiriitaisen vastaanoton ja siitä on syyttäminen teatterilevitykseen päätynyttä, parituntiseksi saksittua tynkäversiota. Tunnetusti maine on sittemmin kasvanut, eritoten Leonen kuoleman jälkeen. Minulle elokuva on ihan omanlaisensa legenda, sillä teoksen ensikatselu toi aikanaan suoranaisen elokuvakerronnallisen valaistumisen ja elokuvat todella muuttuivat kiinnostavaksi taiteenlajiksi. Aiemmin täyden kympin elokuvasta on viime katseluilla löytynyt kauneusvirhe filmin naiskuvasta ja raiskauskohtauksista ─ niille on sinänsä tarinassa peruste, mutta tapahtumien jälkipyykki on kuvattu ällöttävän toksisen maskuliinisuuden linssien läpi, asian olisi voinut aivan hyvin esittää toisinkin. Paitsi onko siinäkin todellisuuden sijaan kyse Noodlesin muistosta, kuvitelmasta? Vai haluanko vain itse selittää asian parhain päin?

Pisteytys: 9/10

sunnuntai 10. tammikuuta 2021

Utu - kosto (1983)

Ohjannut Geoff Murphy
Uusi-Seelanti 1983, 104 min.
Draama, Historia
Pääosissa: Anzac Wallace, Bruno Lawrence, Kelly Johnson

I feel no guilt.

Puolivälissä 1800-lukua Uusi-Seelanti oli sodassa. Taisteluita käytiin eurooppalaisvalloittajien ja maorien välillä, sillä alkuperäisväestö ei halunnut luovuttaa maitaan vieraiden käsiin. Näiden tapahtumien tiimellykseen sijoittuu Utu - kosto, jonka päähenkilö Te Wheke (Wallace) taistelee alkuun brittiarmeijan riveissä. Nähtyään sotilastovereidensa teurastaneen kotikylänsä asukkaat, Wheke tekee täyskäännöksen ja ryhtyy organisoimaan vastaiskuja kostaakseen brittien hirmutyöt.
 
Tunteikas teos tarkastelee alkuperäisväestön asemaa kolonialismin ikeessä. Tarinaa kerrotaan kiinnostavasti sekä brittien että maorien kannalta, ja sotatantereilta kaukana pysyvät siviilitkin joutuvat tahtomattaan väkivallan pyörteisiin. Utu pohtii verilöylyjen syitä ja seurauksia sekä sitä, miksi karismaattinen Te Wheke ei voi muuta kuin valita koston tien. Väkivallalla on aina pitkä varjo, ja näiden sotien perintöä niitetään Uudessa-Seelannissa edelleen.
 
Utu - kosto on tunnelmaltaan jopa hieman kummallinen, mutta silti tutuilla konventioilla rakennettu kertomus. Maori-perintöä kerrotaan hollywoodilaisittain, ja onpa elokuvaa jopa luonnehdittu sinällään osuvasti "maorien westerniksi". Menevä kertomus nousi aikansa ykkösteoksiksi kotimaassaan, mutta yleismaailmallinen aihe menestyi hienosti maailmallakin. Kolonialismi-teema on valitettavan tuttu aihe jokaisessa maailmankolkassa, joko suoraan tai välillisesti. Aihe on myös edelleen arka ja kipeä, minkä osoittaa jo vaikkapa Suomessa käytävän saamelaiskeskustelun tunteikkuus.

Pisteytys: 7/10

perjantai 8. tammikuuta 2021

The Natural - Voittajan paluu (1984)

Ohjannut Barry Levinson
USA 1984, 138 min.
Draama
Pääosissa: Robert Redford, Robert Duvall, Glenn Close, Kim Basinger
 
Do you wanna watch me sock a few dingers?
 
Nuori baseball-lupaus Roy Hobbs (Redford) on matkalla huipulle, mutta joutuu hautaamaan unelmansa saatuaan luodista. Vierähtää 16 vuotta, kunnes miltei nelikymppinen Roy viimein saa uuden mahdollisuuden todistaa häikäisevät taitonsa. Täysin tyhjästä ilmestyvän mystisen luonnonlahjakkuuden rehellisyys punnitaan, kun vaakakuppiin lastataan urheilupomojen salakähmäiset vedonlyöntirahat ja naisellinen viettelys.

Seuraan pesäpalloa, mutta baseballista en ymmärrä hölkäsen pöläystä, eivätkä lajia käsitä kaikki yhdysvaltalaisetkaan. Voittajan paluu onnistuu kuvaamaan lajia sen verran yksinkertaisesti ja kohokohtia korostaen, että huumaan pääsee helposti mukaan. Itse tarina on yllätyksetön ja jää urheilukohtauksille toiseksi. Kertomuksen symboliikka on lähes vaivaannuttavan kömpelöä, eikä jäyhän Robert Redfordin salaperäinen vaitiolo tee mysteeristä yhtään sen koukuttavampaa.

Romaaniin The Natural (1952) pohjautuva kertomus jää etäiseksi, johtuneeko se sitten vieraaksi jäävästä periamerikkalaisuudesta vai Royn hahmon liioitellusta sisäänpäinkääntyneisyydestä. Teemat ovat lähes kliseisiä amerikkalaisuuden kuvia: Roy nousee ryysyistä rikkauksiin ja tavallaan hän on myös oman onnensa seppä. Voittajan paluu menestyi aikanaan mukavasti ja sai pari Oscar-ehdokkuuttakin. Nostalgiseen menneisyyteen sijoittuva filmi tietenkin on jenkeissä urheiluelokuvien klassikko. Mutta milloinkas meillä tehtäisiin Tahko Pihkala -elokuva?

Pisteytys: 5/10

keskiviikko 6. tammikuuta 2021

Videodrome - tuhon ase (1983)

Ohjannut David Cronenberg
Kanada 1983, 87 min.
Kauhu, Scifi
Pääosissa: James Woods, Sonja Smits, Debbie Harry

You'll have to learn to live in a very strange new world.

Body horror -kulttiklassikko Videodrome kuljettaa katsojansa dystopialta haiskahtavaan maailmaan. Tv-yhtiössä työskentelevä Max Renn (Woods) etsii toinen toistaan shokeeraavampia ohjelmia nälkäisten katsojien silmänruuaksi. Maxin huomio kiinnittyy salamyhkäiseen Videodrome-ohjelmaan, jossa esitetään erilaisia kidutuksia ja murhia. Ohjelman jäljille lähtevä Max uppoutuu äkkiarvaamatta outojen hallusinaatioiden ja vääristyneen todellisuuden maailmaan, josta ei ole paluuta.

Videodromen ilmestyessä elettiin aikaa, jolloin VHS-kasetit ja videonauhurit yleistyivät ja valtasivat markkinoita. Elokuva kysyy, kuinka valmiita olemme uuden teknologian edessä: erotammeko todellisuuden ja fiktion toisistaan? Makaaberin ällöttävät kohtaukset ovat osuvia ja parhaimmillaan hauskojakin. Omaakin vatsaa vääntää tuskallisesti, kun ase solahtaa Max Rennin sisuskaluihin, tekee siellä tuhojaan ja juurtuu lopulta Maxin uudeksi tuhoisaksi kädeksi. Nokkela vertaus väkivaltavaikutteiden imeytymisestä tuo mieleen Taksikuskin (1976) lopun.
 
Televisio- ja videoväkivallan rajoja ja mieltä pohtiva elokuva esittää tarkoituksellisen karmivaa kuvastoa. Liekö se yksi syy sille, miksi Videodrome floppasi lippuluukuilla; teoksen onkin myöhemmin pohdittu olleen "edellä aikaansa". Kiistämättä elokuvan nihilistinen mediakritiikki tuntuu aika puhuttelevalta täältä tulevaisuudesta käsin, kun pienet ruudut kulkevat mukanamme kaikkialle. Internet tulvii loppumattomana virtana videoita, jotka leviävät salamannopeasti ympäri maailman ja tahkovat valtavia katsojalukuja ennen kuin kukaan ehtii sanoa, olisiko tätä saanut katsoa.

Pisteytys: 8/10