torstai 21. syyskuuta 2017

Les Diaboliques - Pirulliset (1955)

Ohjannut Henri-Georges Clouzot
Ranska 1955, 117 min.
Rikos, Draama, Kauhu, Trilleri
Pääosissa: Simone Signoret, Véra Clouzot, Paul Meurisse, Charles Vanel

Watch out, ma'am.
Pariisin laitamilla sijaitsevassa poikakoulussa tyranni-rehtori Michel Delassalle (Meurisse) tekee vaimonsa Christinan (Clouzot) ja jalkavaimonsa Nicolen (Signoret) elämästä piinaa. Christina ja Nicole turvautuvat toisiinsa, ryhtyen suunnittelemaan Michelin murhaa ─ jossa onnistuvatkin. Mutta siitä todellinen jännitys vasta alkaa, eikä tulevia kieroja käänteitä parane paljastaa etukäteen.

Henri-Georges Clouzotin, "Ranskan Hitchcockin", omalaatuisessa murhamysteerissä hyytävintä eivät ole ruumiit, vaan ihmisten tunnekylmyys ja suoranainen sadistisuus. Jännitys puolestaan syntyy odottamattomista käänteistä ja hermojen totaalisesta pettämisestä. Pitäisihän tämä toki arvata, sillä täydellisen murhan käsikirjoitus ei koskaan mene suunnitelmien mukaan. Elokuvan loppuratkaisun on tarkoitus olla kaiken paljastava yllätys, mutta hätäisen oloista toimintaa on myös kritisoitu. Loppu ei ole aivan huono, mutta se voisi olla paremmassakin linjassa koko elokuvan kanssa.

Pirulliset oli ilmestyessään menestys, ja on myös uumoiltu, että se on inspiroinut Alfred Hitchcockin myöhempää menestyselokuvaa Psykoa (1960). Elokuva kieltämättä jo ennakoi Psykon tunnelmaa ja muutoinkin tuntuu hyvin hitchcockmaiselta elokuvalta, ainakin enemmän kuin Clouzotin edellinen jännäri Pelon palkka (1953). Psykon alkuperäisteoksen kirjoittanut Robert Bloch sitä paitsi piti Pirullisia lempielokuvanaan! Varsinkin Hitchcockin elokuvista ja ylipäätään jännityksestä nauttiville Clouzotin klassikot ovat katsomisen arvoisia.

Pisteytys:
9/10

tiistai 19. syyskuuta 2017

A Star is Born - Tähti on syntynyt (1954)

Ohjannut George Cukor
USA 1954, 176 min.
Draama, Romantiikka, Musikaali
Pääosissa: Judy Garland, James Mason

I'll be someone!
Norman Maine (Mason) on alkoholisoitunut filmitähti, jonka ura on jo hieman hiipunut aiemmasta loistostaan. Norman löytää elämäänsä uutta iloa tavatessaan valovoimaisen laulajan Esther Blodgettin (Garland), jolle hän näyttää tien tähtiin. Tuossa tuokiossa Estheristä tehdään Vicky Lester, Hollywoodin uusi ykkösnimi. Vicky ja Norman ovat nyt paitsi kollegoita, myös rakastavaisia, joiden yhteiselämää kuitenkin kolhii Normanin yhä paheneva alkoholismi.

Tähti on syntynyt perustuu elokuvaan Tapahtuipa Hollywoodissa (1937). Menestyselokuva sai uuden remaken vuonna 1976 ja jälleen yksi on tulossa ensi-iltaan vuonna 2018. Aiheen suosiota puoltaa erinomainen tarina, josta kieltämättä on moneksi. Unelmatehtaaseen sijoittuva filmi on kauniita, todeksi käyviä haaveita, mutta toteutuvien unien taustalla odottaa kuitenkin arki ja pakahduttava tragedia. Kiinnostavuutta kertomukseen lisää myös upean Judy Garlandin tunteikas roolityö, johon kenties löytyi pontta tähden itsensä kokemista vaikeuksista ja pettymyksistä niin rakkaudessa kuin urallaankin. Tähti on syntynyt oli Garlandin suuri comeback, joka palkittiin lämpimällä vastaanotolla ja palkintoehdokkuuksilla.

Liki kolmituntinen elokuva on pitkä, mutta sen kesto ei kuitenkaan missään vaiheessa tunnu puuduttavalta. Alunperin filmi oli itse asiassa vielä pidempikin, mutta studio epäili pitkän keston rajaavan elokuvan esitysmääriä ja näin tietenkin myös lipputuloja. Pitkin hampain George Cukor suostui leikkaamaan alkuperäisestä 182 minuutin kestosta puolituntisen, eikä itse nauttinut lopputuloksesta lainkaan. Ajan saatossa osa leikepöydälle päätyneistä kohtauksista tietenkin hävisi. 1980-luvulla puuttuvia kohtauksia liitettiin jälleen osaksi elokuvaa, korvaten osa materiaalista valokuvilla. Olisi mielenkiintoista katsoa myös saksittu versio, mutta ainakaan blu-ray ei sellaista tarjonnut. Karsittunakin Tähti on syntynyt nimittäin otettiin vastaan positiivisesti, ja saipa se muun muassa kuusi Oscar-ehdokkuuttakin.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Rear Window - Takaikkuna (1954)

Ohjannut Alfred Hitchcock
USA 1954, 112 min.
Trilleri, Jännitys
Pääosissa: James Stewart, Grace Kelly, Thelma Ritter, Wendell Corey

What do you need as evidence?
L. B. "Jeff" Jefferies (Stewart) on matkustelevaan elämäntyyliin tottunut valokuvaaja tukalassa tilanteessa. Miehen jalka on tukevassa kipsissä, eikä hän ole päässyt liikkeelle asunnostaan viikkokausiin. Seuraa yksinäiselle pitävät pääasiassa sairaanhoitaja Stella (Ritter), Jeffin vaimoksi haikaileva Lisa (Kelly) ja tuntemattomat naapurit, joiden edesottamuksia Jeff tiirailee ikkunastaan aikansa kuluksi. Tylsyys muuttuu äkkiä piinaavaksi jännitykseksi, kun Jeff uskoo erään naapurin murhanneen vaimonsa.

Takaikkuna on Alfred Hitchcockin ykkösteoksia, jossa jännitys on sakeaa ja elokuvakerronnan hallinta mestarillista. Huomio kiinnittyy erityisesti viehättävään äänimaailmaan ja taitaviin leikkauksiin, mutta myös kerronnan subjektiivisuuteen ─ kaikki Hitchcockille tavanomaisia elementtejä, mutta Takaikkunan tapauksessa timantiksi hiottuja. Keskeistä on Jeffin murhaepäilyn todenperäisyys: Jeffin etsivä-ystävä Doyle (Corey) pitää miestä mökkihöperönä, mutta ainakin Lisan mielestä tarinassa on perää. Myös katsoja on kahden vaiheilla: tapahtuiko murha todella vai lähtikö Jeffin mielikuvitus liian villiin laukkaan? Epäily mahdollistuu, koska kamera pysyttelee tiiviisti Jeffin tuntumassa ja tapahtumat kuvataan uskollisesti ainoastaan hänen kauttaan.

Elokuvan kenties analysoiduin teema lienee voyerismi, onhan Takaikkuna suoranainen tirkistelyklassikko. Päähenkilö tiirailee naapureitaan osin viihteen vuoksi, mutta ei vain siksi. Häntä nimittäin painaa horisontissa siintävän aviovelvollisuuden taakka. Jeff etsii lohtua ja apua ajatuksiinsa katselemalla naapureitaan, peilaten omia tuntojaan toisiin pariskuntiin tai aviomiehiin. Mutta näkeekö hän vain sen, mitä haluaa nähdä? Asetelma on nerokas ja puhutteleva, yhä yli puolen vuosisadan jälkeenkin.


Pisteytys:
10/10

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Johnny Guitar (1954)

Ohjannut Nicholas Ray
USA 1954, 110 min.
Lännenelokuva, Draama
Pääosissa: Joan Crawford, Sterling Hayden, Mercedes McCambridge, Scott Brady

When a fire burns itself out, all you have left is ashes.
Myrskytuulen riepotellessa preeriaa, saapuu muuan yksinäinen kulkija hiljaiseen saluunaan. Saluunan omistaa kylmähermoinen Vienna (Crawford), joka on kutsunut muukalaisen luokseen palkatakseen tämän alaisekseen. Mies on Johnny Guitar (Hayden), aseeton muusikko, jonka Vienna kuitenkin tuntee varsin erilaisista meriiteistä. Yhdessä kaksikko ryhtyy puolustamaan Viennan uhattua asemaa kaupungissa.

Kirkkaana leiskuvissa väreissä kuvattu Johnny Guitar on sikäli erikoinen lännenelokuva, että tapahtumien keskipisteessä ovat itsenäiset, piinkovat naishahmot, joiden vanavedessä jäyhiä miehiä viedään kuin pässiä narussa. Viennan ja tämän ykkösvihollisen Emman (McCambridgen) kaunat saivat kenties lisäpontta siitä, etteivät näiden näyttelijät kerta kaikkiaan tulleet toimeen keskenään. Vahvojen naisten elokuva on kuitenkin monilta osin westernien mehevää peruskauraa: liipaisinsormet syyhyävät, viskipullot lentävät, pankki ryöstetään ja hiekka pöllyää hevosten kavioiden alla. Ja kuten varsin moni muu aikakautensa länkkäri, myös Johnny Guitar on, ainakin jälkeenpäin, tulkittu kuvaukseksi Hollywoodin surullisenkuuluisista kommunistivainoista. Tuskinpa tarina on kuitenkaan näin yksioikoinen. Toinen katselukerta taatusti paljastaisi sellaisia teemoja, joita ensikatselulla ei vielä ehdi tavoittaa.

Vaikka ranskalaiset uuden aallon ohjaajat ylistivät Johnny Guitaria, se ei ollut ilmestyessään mikään Hollywoodin menestystarina. Syy on arvatenkin ollut elokuvan poikkeavissa sukupuolirooleissa tai kenties kiusallisen ilmeisessä vainojen tematiikassa. Myös rehellinen parisuhdekuvaus ja aikaansa nähden estottomat viittaukset päähenkilöiden seksielämään ovat saattaneet olla joillekin kriitikoille liikaa. Suositummaksi nousi yksinomaan Johnny Guitarin tunnussävelmä, joka muuten ehti Suomessakin soida radiossa hyvän aikaa jo ennen elokuvan ensi-iltaa. Reino Helismaan sanoittama, melankolinen Surujen kitara lienee lukuisine versioineen suomalaisille tutumpi kuin itse elokuva.

Pisteytys:
8/10

tiistai 5. syyskuuta 2017

La Strada - Tie (1954)

Ohjannut Federico Fellini
Italia 1954, 108 min.
Draama
Pääosissa: Giulietta Masina, Anthony Quinn, Richard Basehart, Aldo Silvani

You want to go with Zampano?
Voimamies Zampano (Quinn) ostaa eräältä köyhältä äidiltä apulaisekseen ujon Gelsominan (Masina). Epäsuhtainen parivaljakko liittyy sirkukseen, mutta pesti jää lyhyeksi. Zampano menettää malttinsa irvailevan akrobaatin (Basehart) vuoksi ja joutuu putkaan. Gelsominalle tarjoutuu tilaisuus paeta julman uhittelijan palveluksesta, mutta hän päättää jäädä.

Gelsomina on ainutlaatuisen sympaattinen ja rakastettava hahmo, omassa lajissaan suorastaan elokuvahistorian mieleenpainuvimpia. Federico Fellinin vaimo Giulietta Masina tekee upean roolityön. Vaikka elokuva on kaikkien keskeisten henkilöidensä kannalta täysi tragedia, se käsittelee nuhjuisia kulkureitaan lempeästi ymmärtäen. Haikeana soiva Nino Rotan musiikki kruunaa kokonaisuuden. Tunnussävelmästä tuli itsessäänkin hitti: Suomessa laulua on levytetty useat kerrat nimellä Tie tai Tie mittaamaton, ensimmäistä kertaa Vieno Kekkosen tunnelmallisena tulkintana (1956). Sivumennen voin paljastaa rakastavani suomalaista jazziskelmää vähintään yhtä paljon kuin Fellinin elokuvia.

Federico Fellini (1920─1993) toimi toisen maailmansodan jälkeen käsikirjoittajana (esim. Rooma - avoin kaupunki, 1954) ja siirtyi ohjaajaksi vuonna 1950. Kansainvälinen läpimurto koitti La Stradan myötä. Fellinin neorealismi vaihtui hiljalleen kohti yhä omaleimaisempaa ilmaisua. Tie osuu vielä ohjausuran alkupuolelle, mutta edustaa silti jo tätä näkemyksellistä käännettä Fellinin tuotannossa: neorealismin elementit yhdistyvät varsin kiinnostavasti sadunomaiseen fantasiaan, maailman ihmeelliseen kauneuteen. Köyhien kurjat kohtalot eivät niinkään vie pohtimaan suuria, rakenteellisia yhteiskunnallisia ongelmia, vaan pikemminkin yksilöiden kykyä osoittaa lähimmäisenrakkautta. Kertomuksessa ihmiselon järjettömyys ja järjellisyys kumpuavat molemmat rakkauden epätasapainosta ─ jokaisen täytyisi saada tulla rakastetuksi, ja jokaisen täytyy saada rakastaa.

Pisteytys:
10/10

lauantai 2. syyskuuta 2017

Elokuun elokuvat 2017

Sicario
Ohjannut Denis Villeneuve
USA 2015, 121 min.
Rikos, Toiminta
Pääosissa: Emily Blunt, Benicio El Toro, Josh Brolin




FBI-agentti Kate Macer (Blunt) iskee joukkoineen huumekartellin taloon ja löytää läjäpäin ruumiita. Epämiellyttävät päivät huumesodan parissa ovat vasta alussa, sillä Maceria pyydetään mukaan salaiseen operaatioon. Työ käy alati tympeämmäksi, sillä uusien työtovereiden menetelmät ovat täysin moraalittomia. Denis Villeneuven eettinen trilleri on kova paketti toimintaa, mutta myös kommentaaria Yhdysvaltojen huumesodan hankalista puolista. Kaikkia taisteluita ei kenties tarvitsisi käydä väkivalloin. Erinomainen Emily Blunt nähtiin toimintaroolissa myös elokuvassa Edge of Tomorrow (2014), jossa hän haastoi alan konkarin Tom Cruisen. Lisääkin Bluntin tähdittämää toimintaa voisi kernaasti katsoa.

Pisteytys: 8/10

Prisoners - Vangitut
Ohjannut Denis Villeneuve
USA 2013, 153 min.
Rikos, Draama, Mysteeri
Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Hugh Jackman, Viola Davis



Kaksi tyttöä katoaa kiitospäivän iltana samasta naapurustosta. Etsivä Loki (Gyllenhaal) tarttuu hankalaan tapaukseen, mutta johtolangat vievät vain outoihin umpikujiin. Toisen tyttären isä Keller (Jackman) ottaa turhautuneena oikeuden omiin käsiinsä. Vangitut ei ole Denis Villeneuven paras teos, mutta oikein hyvä trilleri silti ─ ehkä vain hieman liian pitkä. Sicarion (2015) tapaan tässäkin filmissä piisaa aihetta moraalisille pohdinnoille: on esimerkiksi kiinnostavaa, kuinka hermostunut isä Keller ei ehdi herättää katsojassa sympatiaa, vaan pikemminkin ellottaa tarinan edetessä.

Pisteytys: 7/10

Doctor Strange
Ohjannut Scott Derrickson
USA 2016,  117 min.
Toiminta, Fantasia
Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Tilda Swinton, Chiwetel Ejiofor



Nerokas mutta ylpeä neurokirurgi Stephen Strange (Cumberbatch) menettää työkykynsä onnettomuuden seurauksena. Apu löytyy Nepalista, Kamar-Tajn mystisestä maailmasta. Kirurgin työt saavat jäädä, kun astraaliulottuvuuksiin perehtynyt Dr. Strange ryhtyy pelastamaan maailmaa pahalta Dormammulta. Doctor Strange on tuttua ja turvallista Marvelia, eli huumorilla höystettyä toimintaa. Tohtori Oudon tarinassa tosin olisi ollut aineksia vielä parempaankin käsikirjoitukseen. Eritoten efektiensä puolesta elokuva on katsomisen arvoinen.

Pisteytys: 6/10

Lobster
Ohjannut Yorgos Lanthimos
Kreikka, Irlanti, Alankomaat, Iso-Britannia & Ranska 2015, 119 min.
Draama, Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Colin Farrell, Rachel Weisz, John C. Reilly



Dystopia-komedia Lobster maalailee valkokankaalle koomisen ja kamalan tulevaisuuskuvan: sinkkuus on rikos, joten yksinäiset etsivät kumppania pariutumiseen tarkoitetusta hotellista. Mikäli sopivaa partneria ei löydy, on kohtalona muuttua eläimeksi. Parhaan käsikirjoituksen Oscar-ehdokas on kiistämättä tarinansa puolesta verraton, vaikka elokuvan loppupuolella homma hieman lipeää käsistä. Erikoislaatuinen kertomus naurattaa ja vähän ahdistaa ─ ja sitten taas naurattaa. Tietenkin tarinassa on myös hilpeän karmivia yhtymäkohtia nykypäivän pariutumisriitteihin.

Pisteytys: 7/10

Rock-a-Bye Baby - Jerry sai kolmoset
Ohjannut Frank Tashlin
USA 1958, 103 min.
Komedia, Musikaali, Romantiikka
Pääosissa: Jerry Lewis, Connie Stevens, Marilyn Maxwell




Koomikko Jerry Lewis (1926─2017) teki pitkän uran viihteen parissa ja toilaili tiensä elokuvahistoriaan. Uran huippu oli 1950─1960-luvuilla, ja niinpä myös Jerry sai kolmoset osuu Lewisin suosion kultaisiin aikoihin. Elokuva kertoo pikkukaupungin miehestä Claytonista (Lewis), joka ottaa hoidettavakseen nuoruudenrakkautensa Carlan (Maxwell) kolmoset. Lewisin slapstick-vaikutteisella komiikalla ryyditetty yllättävä perheonni on hassua seurattavaa, vaikka filmi nyt ei olekaan ihan Lewisin ykkösteoksia. Elokuvasta The Miracle of Morgan's Creek (1944) mukautettu tarina on vähän turhan pöhkö, ja aikansa sukupuoliroolit ovat silmiinpistävän voimakkaita, mutta ainakin niitä jo hieman kyseenalaistetaan!

Pisteytys: 6/10

The Imaginarium of Doctor Parnassus
Ohjannut Terry Gilliam
USA 2009, 123 min.
Fantasia, Seikkailu
Pääosissa: Heath Ledger, Christopher Plummer, Andrew Garfield


The Imaginarium of Doctor Parnassus kertoo oudosta teatteriseurueesta, joka vie ihmisiä vielä oudompaan mielikuvitusmaailmaan. Visuaalisesti elokuvan maailma on kiva, mutta tarina on liian arvoituksellinen ollakseen kiinnostava ─ vaikka pohjimmiltaan elokuvassa on kyse kaiketi vain hyvän ja pahan ikuisesta taistelusta. Lähinnä elokuva muistettaneen siksi, että Heath Ledger menehtyi kesken kuvausten. Hänen puuttuvia roolisuorituksiaan riensivät täydentämään Johnny Depp, Jude Law sekä Colin Farrell. Katsottavaa hc-tason Heath Ledger -faneille, muut voinevat jättää väliin.

Pisteytys: 3/10

Ratatouille - Rottatouille
Ohjannut Brad Bird & Jan Pinkava
USA 2007, 111 min.
Animaatio, Komedia
Pääosissa: Patton Oswalt, Lou Romano, Ian Holm




Pixarin animaatiossa ranskalainen Remy-rotta (Oswalt) toteuttaa haaveensa ja ryhtyy kokiksi. Animaatio on hauskannäköistä ja eläväistä, rohkeudesta ja erilaisuuden hyväksymisestä kertova tarina puolestaan on peruskivaa Pixar-laatua. Ei liene yllätys, että elokuva voitti parhaan animaation Oscarin.

Pisteytys: 7/10

Mary Shelley's Frankenstein
Ohjannut Kenneth Branagh
USA 1994, 123 min.
Kauhu, Romantiikka
Pääosissa: Kenneth Branagh, Helena Bonham Carter, Robert De Niro


Mary Shelleyn Frankensteiniin (1818) perustuva elokuva on kauhuklassikon haaleaksi jäävä uudelleenlämmitys. Vaivaannuttavasta ylidramaattisesta pullistelusta outoon sekoluun poukkoileva elokuva ei yllä alkeellisimmallakaan tavalla samaan, mihin Universalin klassikko (1931) pystyi. Jopa vuoden 1910 versio on parempi. Leffa jää myös toisen kauhuklassikon uusintafilmatisoinnin, kaksi vuotta aiemmin ilmestyneen Bram Stoker's Draculan (1992) varjoon. Moitittakoon vielä hieman huolimatonta aikakauden kuvausta liian silmiinpistävistä anakronismeista.

Pisteytys: 2/10

maanantai 21. elokuuta 2017

On the Waterfront - Alaston satama (1954)

Ohjannut Elia Kazan
USA 1954, 108 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Marlon Brando, Karl Malden, Lee J. Cobb, Eve Marie Saint

Conscience... that stuff can drive you nuts.
New Jerseyn satamassa häikäilemättömät rikolliset elävät kulta-aikaansa. Satamatyöläiset ovat korruptoituneiden pomojen armoilla, sillä työoloihin parannusta vaativa voidaan tarvittaessa vaikka murhata. Nuorukainen Terry Malley (Brando) on rikollisten leivissä, mutta ystävän murha ja rakastuminen tämän siskoon (Saint) vavahduttavat Terryn maailmankuvaa. Sataman pappi (Malden) jaksaa myös väsymättä ohjata Terryn ristiriitaisia tuntemuksia kohti oikeuden toteutumista.

Alaston satama kulkee samoja polkuja Elia Kazanin edellisen menestysteoksen Viettelyksen vaunun (1951) kanssa. Molemmat elokuvat olivat suurmenestyksiä ja saivat peräti kaksitoista Oscar-ehdokkuutta. Tämä elokuva voitti niistä enemmän, jopa kahdeksan palkintoa ja mukana voittopotissa oli toki parhaan elokuvan pysti. Menestys ei missään nimessä tullut aivan suotta. Realistinen ote yhdistettynä voimakkaaseen moraaliteemaan on taattua Kazania, mutta tässä elokuvassa tuo pettämätön yhdistelmä on hiottu  huippuunsa valtavan taitavasti. Elokuva on myös kuvattu häkellyttävän kauniisti! Jälki on Boris Kaufmanin käsialaa, mies toimi kuvaajana muun muassa visuaalisesti upeassa, realismia huokuvassa mestariteoksessa L'atalante (1934).

Muiden ylistysten ohella ei tietenkään sovi jättää mainitsematta Alastoman sataman timanttisia roolisuorituksia. Eve Marie Saintin elokuvadebyytti on kehujen arvoinen, samoin Karl Maldenin roolityö elämää nähneenä, mutta silti arvojensa puolesta sinnikkäästi taistelevana pappina on erinomainen. Ykköstähti on tietenkin Marlon Brando, jonka ura oli 1950-luvun alkupuolella mainiossa nousukiidossa. Brandon tulkinta herkkiä tuntoja kokevasta kovanaamaisesta satamajätkästä on ihailtavan hienovarainen. Uskomatonta, että Terryn rooli oli mennä Frank Sinatralle! Ei hänkään varmasti huono olisi ollut, mutta olisipa elokuva ainakin ollut melko erilainen.

Pisteytys:
9/10