torstai 23. toukokuuta 2019

Z - hän elää! (1969)

Ohjannut Costa-Gavras
Ranska & Algeria 1969, 127 min.
Rikos, Draama, Trilleri
Pääosissa: Yves Montand, François Périer, Jacques Perrin, Pierre Dux

Our system is not an "-ism." This is a democracy.
Z - hän elää! on poliittinen trilleri, joka kommentoi sotilasvallankaappauksen aikaa 1960-luvun Kreikassa. Elokuvan alkutilanteessa ydinaseita vastustavien pasifistien kokous on ahdingossa, sillä tiloja ja lupia kokoontumisen järjestämiselle ei tahdo löytyä. Tapahtumat vyöryvät nopeasti siihen pisteeseen, että vasemmistolaispoliitikko (Montand) saa surmansa. Poliisien avustama murha lavastetaan "onnettomuudeksi", mutta valheen jäljet ovat lyhyet. Voiko oikeus kuitenkaan voittaa?

Elokuva viittaa tarkoituksella todellisiin hahmoihin ja tilanteisiin, mutta mukana on myös hienoista etäännytystä. Ranskalais-algerialaista tuotantoa oleva filmi kuvattiin Algeriassa ja kielenä on ranska, mutta ajatukset suuntaavat vahvasti Kreikkaan. Kreikkalaissyntyisen Costa-Gavrasin ohjaus pohjautuu maanmiehen Vassilis Vassilikoksen romaaniin Z (1969), ja elokuvan musiikit ovat kreikkalaisen kuuluisuuden Mikis Theodorakiksen käsialaa ─ projekti oli varmasti kaikille perin juurin henkilökohtainen, sillä koko joukko oli 1960-luvulla maanpaossa poliittisten taustojensa tai mielipiteidensä vuoksi.

Z - hän elää! menestyi maailmalla hyvin ja se palkittiin niin Cannesissa kuin Oscar-gaalassakin. Kreikan sotilasjuntta sai negatiivista näkyvyyttä; tämä herättää kiinnostavan ajatuksen siitä, millainen rooli elokuvilla voikaan olla mielipiteiden muokkaajana. Kreikassa filmi tietenkin kiellettiin ja ensi-iltaa saatiin odottaa aina vuoteen 1994 saakka, vaikka sotilasjuntan vuodet olivatkin onneksi ohi jo 1970-luvulla. Elokuvan jännitys ei ole menettänyt tehoaan vuosien varrella, ja sitä paitsi sen aihe on yhä tärkeä puheenvuoro demokratian ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Eipä nimittäin ole täysin mahdoton ajatus, etteikö vastaavaa tapahtumasarjaa voisi vielä tapahtua Euroopassakin äärioikeiston tiivistäessä rivejään. Tätä tekstiä kirjoittaessani eletään europarlamenttivaalien viikkoa ja kohtalon hetket tuntuvat jälleen olevan käsillä.

Pisteytys:
8/10

maanantai 20. toukokuuta 2019

Butch Cassidy and the Sundance Kid ─ Butch ja Kid - auringonlaskun ratsastajat (1969)

Ohjannut George Roy Hill
USA 1969, 110 min.
Lännenelokuva, Draama, Rikos, Biografia, Komedia
Pääosissa: Paul Newman, Robert Redford, Katharine Ross

We're back in business, boys and girls, just like the old days!
Huuliveikko Butch Cassidy (Newman) ja taitava pyssysankari Sundance Kid (Redford) elättävät itsensä rosvoilemalla pankkeja ja junia. Epäonnisten junaryöstöjen myötä kaksikko saa jäljilleen Pinkertonin etsiväpalvelun tehokkaat vainukoirat, joiden tehtävänä on päästää junayhtiön kiusanhenget päiviltä. Lännen laajat preeriat käyvät koko ajan ahtaammiksi, eikä entisiin rötöstelyn päiviin voi enää palata. Butch, Kid ja jälkimmäisen opettajaheila Etta Place (Ross) suuntaavat vauhdilla kohti Bolivian karuja maisemia, jossa uudet haasteet odottavat.

Butch ja Kid kuvaa samaa villin lännen aikakauden loppua kuin muutamaa kuukautta aiemmin ensi-iltaan tullut Hurja joukko (1969). Elokuvien teemoissa on paljon yhtäläisyyksiä, mutta tämän filmin lähestymistapa on humoristisempi ja huomattavasti vähemmän verinen. Kepeydestä on kiittäminen eritoten Paul Newmanin huoletonta tulkintaa Butchista ja ylipäätään pääosakaksikon veijarimaista yhteispeliä. Ilahduttavia ovat myös elokuvan Oscar-palkitut musiikit ja niin ikään pystinsä ansainnut ilomielinen kappale Raindrops Keep Fallin' on My Head. Oscar-palkinnot tulivat lisäksi parhaasta käsikirjoituksesta ja kuvauksesta.

Lännenelokuvan kultakausi kukoisti Hollywoodissa eritoten 1950-luvulla ja lajityypin suosio kantoi myös seuraavalle vuosikymmenelle. Butch ja Kid sekä Hurja joukko edustavat molemmat tämän aikakauden päätöstä, vaikka toki länkkäreitä on tehty melko tasaiseen tahtiin aina näihin päiviin saakka. Hollywoodin ja ylipäätään elokuvien muutos sekä aikakauden uudet tuulet tuntuvat voimakkaasti Butchin ja Kidin hilpeässä, jännittävässä ja hieman surumielisessäkin tarinassa. Entiset pyssysankarit päätyvät vieraalle maalle, tapailevat hankalan kielen kanssa ja yrittävät omaksua uuden ammatin ─ maailman muuttuessa ei auta muu kuin yrittää uudistua itsekin.

Pisteytys:
9/10

lauantai 18. toukokuuta 2019

The Wild Bunch - Hurja joukko (1969)

Ohjannut Sam Peckinpah
USA 1969, 144 min.
Lännenelokuva, Toiminta, Seikkailu
Pääosissa: William Holden, Ernest Borgnine, Robert Ryan, Edmond O'Brian, Warren Oates

Give 'em hell!
Uusi aika ja suursodan kaiut vyöryvät 1910-luvun Teksasiin, eikä villi länsi ole enää entisensä. Ikääntyneiden lainsuojattomien joukko ottaa kaiken irti viimeisistä vapauden hetkistä ja suuntaa kohti viimeistä suurta keikkaansa. Onni ei ole myötä, ja vaihtoehtona on vain vauhdikas pakomatka Meksikoon. Lopun aika lähestyy vääjäämättömästi ja palkkionmetsästäjät kirivät joukon kannoilla...

Muutoksen tuulet puhalsivat voimakkaina myös 1960-luvun Hollywoodissa. Studio-otokset ja sensuuri olivat jo jääneet menneisyyteen, ja niinpä Sam Peckinpah ei suotta joutunut pidättelemään itseään väkivaltakuvauksia kehitellessään ja ammentaessaan ideoita italowesterneistä. Nykypäivän mittapuulla Hurja joukko ei ole erityisen groteski tai poikkeavan verinen, mutta hävytön räiskintä säväyttää edelleen: edes siviilit eivät säästy antisankareiden luodeilta.
 
Elokuvassa nähdyt viattomien kuolemat tuovat mieleen 1960-luvun lopulla ajankohtaiset Vietnamin sodan kauhut. Yhtäläisyyksiä aikansa ilmapiiriin on muitakin. Esimerkiksi päähenkilöiden yleinen antisankarius, vastuuttomuus ja moraalittomuus tuntuvat resonoivan voimakkaasti yleisen sodanvastaisen mielipiteen rinnalla. Hurjan joukon rikollisten elostelu huomioitiin kahdella Oscar-ehdokkuudella ja vuosien saatossa filmistä on kasvanut uuden ajan lännenklassikko, jossa westernien idealistiset moraalitarinat sortuvat rytinällä.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Midnight Cowboy - Keskiyön cowboy (1969)

Ohjannut John Schlesinger
USA 1969, 113 min.
Draama
Pääosissa: Jon Voight, Dustin Hoffman

You look real nice, lover boy, real nice.
Joe Buck (Voight) on naiivi teksasilainen nuorukainen, joka lähtee New Yorkiin etsimään onneaan. Tiskaajana työskennellyt Joe ryhtyy luomaan uraa rattopoikana, mutta tienestin hankkiminen onkin kuviteltua vaikeampaa aidoista cowboy-vaatteista ja sänkytaidoista huolimatta. Vauraiden naisten sijaan keikkoja irtoaa korkeintaan vähävaraisilta miehiltä nuhjuisten elokuvateattereiden takapenkeillä. Yhdessä suurkaupungin kuppiloista Joe tapaa onnenonkija Enrico "Ratso" Rizzon (Hoffman) ja miesten välille syntyy odottamaton ystävyys.

Keskiyön cowboyn keskeinen teema on haave paremmasta elämästä, mutta arvoitukseksi jää, saavutetaanko sitä kuitenkaan koskaan. Loistokkaaseen elämään on harvoja oikoteitä, eivätkä portit onneen aukene kenelle tahansa. Elokuva on koskettava kuvaus amerikkalaisen unelman ulkopuolelle jäämisestä ja siitä, ettei oman onnensa sepäksi noin vaan ryhdytä. Sanomaa vahvistavat Joen menneisyyden takaumat ja traumaattiset muistot, jotka ovat vieläpä toteutettu visuaalisesti erittäin kiehtovalla tavalla.

Seksiä, huumeita ja väkivaltaa tihkuva elokuva on akatemiapalkituksi filmiksi harvinaisen rietas ja varusteltu poikkeavan korkealla ikärajalla (Suomessa K-16). Tarina ja sen toteutus taisivat silti osua puhuttelevasti aikalaistodellisuuteen, sillä filmi palkittiin parhaan elokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen pysteillä. Palkintoehdokkuudet parhaan miesnäyttelijän ansioista tulivat osissaan erinomaisille, uransa alkutaipaleella oleville päätähdille Jon Voightille ja Dustin Hoffmanille. Perinteetkin olivat silti vielä voimissaan, sillä palkinto meni lopulta John Waynelle klassisesta lännenmiehen roolista.

Pisteytys:
9/10

keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Fellini Satyricon - Fellinin Satyricon (1969)

Ohjannut Federico Fellini
Italia 1969, 129 min.
Draama, Historia, Fantasia
Pääosissa: Martin Potter, Hiram Keller

Each moment presented may be your last, so fill it up until you vomit!
Rooman keisarikunnan ylimystö sikailee autuaasti pidoissaan, joissa sekoittuvat jalo ylhäisyys ja estoton karkeus. Keisari Neron hovissa vaikuttaneen Titus Petroniuksen Satyricon-romaaniin (n. 60 jaa.) pohjautuva Fellinin Satyricon koostuu alkuperäisteoksen tapaan hieman katkonaisista fragmenteista, joiden aikana sukelletaan syvälle entisaikain roomalaisten orgioihin. Petroniuksen kertomus on onnistuneesti täydennetty fantasiaan ja surrealismiin vivahtavalla mielikuvituksella.

Fellinin Satyricon on räikeä ja huumaava, mitään häpeilemätön irstailu. Omalaatuisissa väreissä kylpevä miljöö täyttyy hahmojen hurmiosta, jota kiihkeä musiikki ainoastaan yllyttää. Näyttelijöiden raju fyysinen ilmaisu korostaa sekin pitojen lihallisuutta ja dialogi uhkuu dekadenssia, jos toki myös hieman yletöntä dramaattisuutta. Kaunopuheiden alta paljastuva eläimellisyys korostaa yhteiskunnan ja kulttuurin rapistumista. Alkuperäisteos on tyyliltään satiiri, ja Federico Fellini kohdistaa sen kärjen moderniin maailmaan: estoton mielihyvän tavoittelu johtaa lopulta kaaokseen ja turmioon.

Elokuvien lopullinen sensuurisäännöksistä vapautuminen näkyy Satyriconissa railakkaana revittelynä, jossa alastomuutta ei häpeillä eikä sanoja säästellä. Aiemmin hankalasti kuvattavia aiheita, kuten homoutta, ei ole tarpeen kätkeä pelkkiin vihjauksiin. Elokuva edustaa taiteen uudenlaista vapautumista, mutta myös Fellinin itsensä uutta vaihetta ohjaajana. Yhtäältä teos nivoutuu vielä Fellinin 1960-luvun unimaailmoihin ja fantasioihin, ja varsinkin väreiltään se on samankaltainen kuin edellisteos Giulietta ja viettelykset (1965). Mutta siinä missä Giulietta ja moni muu Fellinin teos tarkkaili maailmaa yhden ihmisen silmin, Satyricon kiinnittää huomionsa koko yhteiskuntaan. Seksuaalisuuden kuvaus ja monien hahmojen tarinat toistuivat myös seuraavan vuosikymmenen elokuvissa, kuten elokuvissa Fellinin Rooma (1972) ja Amarcord (1973).

Pisteytys:
8/10

torstai 2. toukokuuta 2019

Huhtikuun elokuvat 2019

Elle
Ohjannut Paul Verhoeven
Ranska, Saksa & Belgia 2016, 130 min.
Draama, Rikos, Trilleri
Pääosissa: Isabelle Huppert, Laurent Lafitte, Charles Berling




Michèle (Huppert) joutuu seksuaalisen väkivallan kohteeksi, mutta hän ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä. Elle on parhaimmillaan Isabelle Huppertin hienossa, vähäeleisen viileässä roolisuorituksessa ja kerronnan omaperäisessä rakenteessa. Itse teeman käsittely sen sijaan hiertää, eikä vain siksi, että elokuvan aihe on epämukava. Tavallaan on hieno idea alleviivata päähenkilön toimijuutta ja sitä, ettei hän suostu olemaan vain uhri. Mutta hyödyttääkö ongelmien maton alle lakaisu kuitenkaan mitään? Ymmärrän hyvin, miksi elokuvaa on kehuttu, mutta en kuitenkaan pääse yli kylmäksi jättävästä postfeministisestä asenteesta, jossa protagonisti voi tehdä mitä huvittaa. Näkökulma voi olla yksilöä voimaannuttava, mutta myös seksuaalisen väkivallan ongelman rakenteita ja laajuutta vähättelevä.

Pisteytys: 5/10

Incredibles 2 - Ihmeperhe 2
Ohjannut Brad Bird
USA 2018, 118 min.
Animaatio, Toiminta, Seikkailu
Pääosissa: Holly Hunter, Craig T. Nelson, Sarah Vowell



Mainion Ihmeperheen (2004) jatko-osassa supersankareista pyritään tekemään laillisia jälleen, mutta joku lykkii kapuloita rattaisiin. Viimeistään 2010-luvulla supersankareista elokuvissa on tullut niin massiivista valtavirtaa, että Ihmeperheen kaivatussa jatko-osassa on aivan hyvä ratkaisu keskittyä perhedynamiikkaan. Lopputulos ei kuitenkaan ole aivan yhtä omaperäinen kuin edelliselokuvassa ja juoni on hetkittäin turhankin ennalta-arvattava ja helppo.

Pisteytys: 6/10

Behind the Curve
Ohjannut Daniel J. Clark
USA 2018,  96 min.
Dokumentti





Litteän maanpiirin kannattajat saavat kaikessa rauhassa puhua itsensä pussiin kummaa ilmiötä tarkastelevassa dokkarissa. Lisäpontta saadaan eri alojen tutkijoiden kiinnostavista kommentaareista. Behind  the Curven aihe saa aivot sulamaan nopeammin kuin jäätiköt, mutta dokumentti on kuitenkin aika kiinnostava kuvaus "totuudenjälkeisestä ajasta" ja siitä, mikä kumma saa ihmiset uskomaan toinen toistaan älyttömämpiin salaliittoihin. Erityisen kiinnostava on pyrkimys ymmärtää tarvetta tieteen vähättelylle ja sokeaa huuhaa-uskomuksiin hurahtamista, tätä puolta oltaisi voitu käsitellä vielä tuhdimminkin.

Pisteytys: 7/10

Twinsters
Ohjannut Samantha Futerman & Ryan Miyamoto
Iso-Britannia, Ranska, Etelä-Korea & USA 2015, 89 min.
Dokumentti





Sympaattinen dokumentti kertoo identtisistä kaksossisarista, jotka löytävät toisensa vasta aikuisina. Etelä-Koreasta vauvaikäisinä adoptoidut siskokset ovat eläneet elämänsä eri puolilla maapalloa, mutta mystinen kaksosten taika yhdistää, vaikka kokemukset esimerkiksi adoptiosta ovat erilaisia. Tätä katsoessa on väkisinkin hymy herkässä.

Pisteytys: 8/10

Yoidore tenshi - Juopunut enkeli
Ohjannut Akira Kurosawa
Japani 1948, 102 min.
Draama
Pääosissa: Takashi Shimura, Toshirō Mifune




Viinaanmenevä lääkäri (Shimura) hoitaa yakuza-gangsterin (Mifune) tuberkuloosia. Tästä elokuvasta alkoi Akira Kurosawan ja Toshirō Mifunen yhteisten elokuvien taival, joista muistetaan niin Rashomon (1950), Seitsemän samuraita (1954) kuin monta muutakin klassikkoa. Toisin kuin tulevissa feodaaliajalle sijoittuvissa elokuvissa, tässä filmissä ollaan vielä tukevasti 1900-luvulla ja sotien runteleman Japanin alakulo on vahvasti läsnä.

Pisteytys: 8/10

sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Sayat Nova - Granaattiomenan väri (1969)

Ohjannut Sergei Paradžanov
Neuvostoliitto 1969, 79 min.
Biografia, Draama, Historia
Pääosissa: Sofiko Chiaureli, Gogi Gegechkori

A poet may die, but not his muse.
Granaattiomenan väri (engl The Color of Pomegranates) tunnelmoi 1700-luvulla eläneen armenialaisen trubaduurin Sayat-Novan (mm. Chiaureli, Gegechkori) elämäkerran parissa. Kertomus runoilijan vaiheista alkaa lapsuudesta ja etenee muun muassa rakastumisen ja pappiselämän kautta kuolemaan. Kronologinen etenemissuunta on ainoa tutun tarinallinen elementti, sillä muutoin elokuva on muodoltaan unen kaltainen tunnelmakuvaelma, jonka alkaessa on parasta antaa vain estetiikan viedä mennessään.

Taiteellisten saavutustensa ohella Granaattiomenan värissä kiehtoo armenialainen kulttuuri, joka punoo idän ja lännen elementit yhdeksi omintakeiseksi kokonaisuudeksi. Ohjaaja Sergei Paradžanov kunnostautui folkloristisella näkemyksellään myös elokuvassa Menneitten sukupolvien varjot (1964), vaikka aikanaan hänen taiteensa ei saanut osakseen arvostusta ainakaan Neuvostoliitossa. Tämänkin elokuvan nimeen kajottiin, sen sisältöä typistettiin ja lopulta teos kiellettiin kokonaan. Kului vuosikymmeniä, ennen kuin Granaattiomenan väri vähitellen levisi maailmalle ja kohosi Paradžanovin ehkäpä ylistetyimmäksi teokseksi.

Voimakkaan visuaalisen ja poeettisen taideteoksen tyyli on ainutlaatuisen onnistunut tapa taltioida filmille yhden suuren taiteilijan sielunelämää. Elokuvan jokainen otos on henkiin herännyt taulu, tulvillaan runsaita värejä, hallittua liikettä ja kiehtovaa symboliikkaa. Puhetta ei kuulla, vaan kertomusta vievät eteenpäin ainoastaan muutamat välitekstit. Mielenkiintoista on myös Sofiko Chiaurelin näyttelijäntyö, hän kun esittää valtaosan elokuvan tärkeimmistä rooleista. Kokonaisuus kiehtoo ja hämmentää, ja vertauskuvallinen kertomus saattaa hyvinkin jäädä avautumatta, kun kontekstia ei lainkaan tunne. Elokuva on silti verrattoman hieno visuaalinen elämys ─ kauneutta on joka hetkessä.

Pisteytys:
8/10