Call Me By Your Name (2017)

Ohjannut Luca Guadagnino

Italia, Ranska, USA & Brasilia 2017, 132 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Timothée Chalamet, Armie Hammer, Michael Stuhlbarg

Are you saying what I think you're saying?

Pohjoisitalialaisessa pikkukaupungissa hehkuu rakkauden kesä 1983. Nuori Elio (Chalamet) viettää idyllisen laiskoja lomapäiviä lukien, musisoiden ja juhlien tuttujen nuorten naisten kanssa. Kesän lemmentanssit saavat syvempiä sävyjä, kun Elion professori-isän (Stuhlbarg) apulaiseksi saapuu arkeologian opiskelija Oliver (Hammer). Kipinät iskevät, rakkaus syvenee ja pian nuoruuden huolettomat kesäpäivät ovat ohi.

André Acimanin samannimiseen romaaniin (2007) perustuva elokuva on huumaava. Osin vaikutelma syntyy myyttisen kukkeasta miljööstä, salaisesta paratiisista, mutta myös hienosta käsikirjoituksesta ja karismaattisista näyttelijöistä. Tarina on hienovarainen ja herkkä, tai toisaalta suoraviivainen ja yllättävän raju. Sovitus on jopa parempi kuin alkuperäisromaani. Tähän päälle vielä Sufjan Stevensin kauniit, mieleenjäävät laulut ja valkokankaan taika on sinetöity. Kuinka ihastuttava elokuva!

Call Me By Your Name on vedonnut moniin katsojiin katkeransuloisella rakkaustarinallaan, joka käsittelee samaistuttavasti nuoruuden ensirakkauksia. Hienoista kritiikkiä on kuultu pääparin ikäerosta, mutta romaaniin verraten elokuva ei tunnu yhtä ongelmalliselta. Armie Hammerin myöhemmät vaiheet ja syytteet seksuaalisesta väkivallasta kitkeröittävät hieman tunnelmaa, mutta elokuvan tekoaikaan niistä ei tainnut olla kenelläkään haisuakaan. Potentiaaliseen jatko-osaan Hammeria tuskin otetaan. Aluksi täydellä höyryllä hekumoitu jatkosuunnitelma taitaa muutenkin olla toistaiseksi jäissä, mutta onhan meillä kuitenkin ikuisesti tämä yksi upottava rakkauden kesä, vaikka toista ei koskaan tulisi.

Pisteytys: 10/10

Cidade de Deus ─ Jumalan kaupunki (2002)

Ohjannut Fernando Meirelles & Kátia Lund

Brasilia, Ranska & Saksa 2002, 130 min.

Rikos, Draama

Pääosissa: Alexandre Rodrigues, Leandro Firmino, Phellipe Haagensen

 

 

In the hand or in the foot?

 

Sambarytmit raikuvat ja luodit laulavat Rio de Janeiron slummikortteleissa. Paulo Linsin samannimiseen romaaniin (1997) perustuva Jumalan kaupunki (engl. City of God) kertoo huono-osaisuuden synnyttämästä pahuudesta ja rikosten kierteestä eräässä 1960─1980-lukujen favela-slummissa. Kertojaäänenä toimii lehtikuvaajan urasta haaveileva nuorukainen Buscapé (Rodrigues), joka todistaa lähietäisyydeltä suurten rikollisten nousun ja tuhon.

Fernando Meirellesin ja Kátia Lundin vauhdikas kertomus poukkoilee rytmikkäästi kuin samba ja sulautuu slummikortteleiden elämään. Tarinassa on monia hahmoja ja sivupolkuja, mutta kokonaisuus ei horju. Aitoutta kerrontaan tuo sekin, että rooleissa nähdään favela-elämän kasvattamia amatöörinäyttelijöitä. Roolisuoritukset ovat väkeviä ja varmoja. Vaikka elokuvasta ei puutu pelottavia ja ahdistavia kohtauksia, lopulta hylsyt ja verenroiskeet lakaistaan maton alle. Elämä jatkuu samanlaisena, eikä mikään taida muuttua paremmaksi.

Jumalan kaupunki sai ensi-iltansa pallon toisella puolen Cannesin elokuvajuhlilla. Filmi nousi monille vuoden 2002 parhaiden elokuvien TOP-listoille ja keräsi ehdokkuuksia useissa palkintogaaloissa. Vaikka vastaanotto oli positiivinen, joitakin kriitikoita elokuvan ajoittainen kepeys vieroksutti. Totta sinänsä, että väkivaltaan on helppo turtua, mutta sitähän elokuva juuri käsitteleekin. Mutta mitä faveloihin kuuluu tänä päivänä? Elokuva tuskin onnistui muuttamaan kuvaamaansa todellisuutta, vaikka se toikin slummitodellisuuden hetkeksi valkokankaille ja kotikatsomoihin. Rikoselokuvana Jumalan kaupunki on joka tapauksessa mestarillinen.

Pisteytys: 8/10

Kiss of the Spider Woman - Hämähäkkinaisen suudelma (1985)

Ohjannut Hector Babenco

Brasilia & USA 1985, 120 min.

Draama, Rikos

Pääosissa: William Hurt, Raúl Juliá, Sõnia Braga

This girl's finished.

Jossain päin Etelä-Amerikkaa on vankila ja siellä selli, jonka kolkkoudessa viruu kaksi vankia. Luis Molina (Hurt) on syrjitty homoutensa vuoksi, ja hän pakenee karua todellisuutta romanttisiin haavekuviin. Poliittinen vanki Valentin Arregui (Juliá) ei ymmärrä Molinan pakenevaa suhtautumista elämän realiteetteihin, mutta eroavaisuuksistaan huolimatta sellitoverit kasvavat ymmärtämään toisiaan. Aikansa ratoksi Luis selostaa Valentinille eläväisesti muistojaan ja camp-henkisten suosikkifilmiensä juonia, tarinoita, joissa fantasiat ja todellisuus sekoittuvat.

Hämähäkkinaisen suudelma on kiinnostavasti toteutettu mielikuvamatka, jossa nähdään elokuvia elokuvan sisällä. Itse elokuvan todellisin todellisuus eli vankila tuntuu sekin hieman mielikuvituksen tuotteelta, varmaan aivan tarkoituksella. Molinan ja Arreguin välinen tarina puolestaan on klassinen aihio siitä, kuinka kaksi erilaista ihmistä hitsautuu yhteen pakon sanelemana. Tyyli on omaan makuuni hieman turhankin teatraalista ja etäännyttävää. Elokuva tuntuu pyrkivän kommentoimaan Etelä-Amerikan sotilasjunttahallintoja, jollainen Brasiliassakin vielä elokuvan ilmestyessä vallitsi. Mutta sanooko Hämähäkkinaisen suudelma näistä lopulta mitään kovin oivaltavaa?

Argentiinalaisen Manuel Puigin samannimiseen menestysromaaniin (1976) perustuva Hämähäkkinaisen suudelma kenties avautuisi eri tavalla, jos olisi lukenut alkuperäisteoksen. Ymmärtääkseni romaaniversiossa kiehtovaa on sen dialogityyli ja lukuisat elokuvaviitteet, joiden kautta kerronta nivoutuu niin aikansa politiikkaan kuin Luis Molinan homouteenkin. Aikansa sietämättömästä homofobiasta ja hieman stereotyyppisestä kuvailusta huolimatta Molinan hahmo on koskettava. Suurella tunteella näyttelevä William Hurt sai roolityöstään lukuisia palkintoehdokkuuksia ja voittoja, muun muassa Oscarin ja Cannesin parhaan näyttelijän palkinnon.

Pisteytys: 7/10

Terra em Transe - Valta ja kumous (1967)

Ohjannut Glauber Rocha
Brasilia 1967, 111 min.
Draama
Pääosissa: Jardel Filho, Paulo Autran, José Lewgoy

The streets belong to the people, like the sky belongs to the condors.

Kylmän sodan aika Latinalaisessa Amerikassa tarkoitti ankaria sotilasdiktatuureja ja näitä vastaan taistelevia sissiliikkeitä. Brasilialaiseen uuteen aaltoon eli cinema novoon lukeutuva teos Valta ja kumous (engl. Entranced Earth) sijoittuu kuvitteelliseen Eldoradon valtioon, jossa toimittaja ja runoilija Paolo Martins (Filho) käy henkistä kamppailua yrittäessään valita kahden naisen ja kahden korruptoituneen poliitikon väliltä.
 

Glauber Rochan vaikutteet elokuvantekoon tulevat ranskalaisen uuden aallon lisäksi Hollywoodista ja kaiken nivoo yhteen brasilialainen yhteiskunta ja kulttuuri. Tässä elokuvassa osa tunnelmasta tuntuu myös löytyneen Italiasta, eritoten Michelangelo Antonionin synkästä maailmasta. Elokuva on aikansa kuva tyylillisesti, mutta myös sanomansa puolesta. Nyt 1960-luvun mellakoiden pöly on laskeutunut, mutta uusia kapinoita tulee ja huonojen poliitikkojen teema taitaa olla aina ajankohtainen.

Valta ja kumous muistuttaa yhteiskuntakritiikkinsä osalta Rochan edellistä kokopitää elokuvaa Musta jumala, valkea paholainen (1964). Molempien teosten suurin rasite on liiallinen hidastempoisuus, joka tekee katselusta hieman turhan raskasta. Erojakin teosten välillä toki on: Valta ja kumous sijoittuu kaupunkeihin ja selkeämmin elokuvan ilmestymisajan nykyhetkeen, kun taas Musta jumala, valkoinen paholainen on ajattomampi maaseutukuvaus. Juuri tämän vuoksi Valta ja kumous tuntuu olevan hitusen pisteliäämpi kritiikissään, eikä kitkeriä sanoja juuri yritetä peitellä. Hämmästyttävää, että näin tiukkasävyinen filmi onnistuttiin ylipäätään tekemään sotilasdiktatuurin vuosina!

Pisteytys:
7/10

Deus e o Diabo na Terra do Sol - Musta jumala, valkea paholainen (1964)

Ohjannut Glauber Rocha
Brasilia 1964, 120 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Geraldo Del Rey, Yoná Magalhães, Maurício da Valle, Othon Bastos

Save the poor from starving.

Köyhä mies Manuel (Del Rey) surmaa huijaripomonsa ja lähtee pakosalle mukanaan vastentahtoinen vaimo Rosa (Magalhães). Pariskunta liittyy karismaattisen saarnaajan hurmoshenkiseen seurueeseen, jossa väkivaltaa ei säästellä. Mustan jumalan kuoltua pariskunta tavoittaa valkean paholaisen Coriscon (Bastos), joka myöskin vaatii seuraajiltaan brutaaleja tekoja. Väkivaltaiset johtajat eivät saa tehdä tekosiaan rauhassa, sillä jäljissä seuraa palkkiometsästäjä Antonio das Môrtes (Valle).

Hehkuvan mustavalkoisena kuvattu Musta jumala, valkea paholainen (engl. Black God, White Devil) sijoittuu karuihin erämaihin ja köyhiin hökkelikyliin. Tehokeinona käytetyt viipyilevät otokset toimivat, vaikka niitä tuntuu toisinaan olevan liiankin kanssa. Vastapainoksi mukana on myös muutamia montaasimaisia leikkauksia lähes Sergei Eisensteinin tapaan. Aikakautensa vapautta janoavat äänet tuovat toki niin ikään mieleen Eisensteinin elokuvista löytyvän kiihkeyden ja sanan palon, vaikka konteksti on toinen.

Musta jumala, valkea paholainen edustaa neorealismin ja ranskalaisen uuden aallon myötävaikutuksella syntynyttä brasilialaista cinema novoa, joka oli elokuvantekijöiden ajanmukaisen poliittinen reaktio maan sosiaalipoliittisiin ongelmiin. Glauber Rochaa (1939─1981) pidetään cinema novon nimikkohahmona ja Musta jumala, valkea paholainen puolestaan on suunnan keskeisimpiä teoksia. Ajan hermoon osunut filmi noteerattiin myös uuden aallon synnyinsijoilla Ranskassa, jossa teos pääsi kisaamaan Kultaisesta palmusta. Suosion siivittämänä Rochan elokuvaura käynnistyi toden teolla ja Antonio das Môrtesin seikkailutkin saivat jatkoa vuonna 1969.

Pisteytys:
8/10

Keeper of Promises - Lupaus (1962)

Ohjannut Anselmo Duarte
Brasilia 1962, 98 min.
Draama
Pääosissa: Leonardo Villard, Glória Menezes, Dionísio Azevedo

Santa Barbara!

Yksinkertainen maanviljelijä Zé (Villard) haluaa kiittää pyhää Barbaraa, koska uskoo tämän pelastaneen perheen rakkaan aasin. Zé on luvannut pyhimykselle kantavansa suuren ristin pyhimykselle osoitettuun kirkkoon Salvadorin kaupunkiin, mutta perille päästyään Zé joutuu ongelmiin. Pappi ja kaupunkilaiset eivät ymmärrä miehen tarkoitusperiä, joten viaton uskontunnustus räjähtää karnevalistiseksi kapinaksi.

Lupaus (O Pagador de Promessas, engl. myös The Given Word) toi Brasilian jälleen elokuvamaailman valokeilaan. Pari vuotta aiemmin maailmanmaineeseen oli noussut sambatunnelmissa keinuva rytmikäs Musta Orfeus (1959). Samankaltaisilla sambarytmeillä ryyditetty Lupaus palkittiin Kultaisella palmulla ja nimettiin myös Oscar-ehdokkaaksi. Elokuvan saama suosio on helppo ymmärtää: kokonaisvaltaisesti toimivan näyttämöllepanon lisäksi yksinkertainen mutta paljonpuhuva käsikirjoitus on loistava.

Suureen väärinkäsitykseen perustuvan draaman ainekset löytyvät itsekkyydestä ja sokeudeksi muuttuvasta fanaattisuudesta. Päähenkilön kohtaamat epäoikeudenmukaisuudet johtuvat siitä, etteivät hänen kohtaamansa henkilöt kykene todelliseen altruismiin. Erityisesti korostuu ristiriita kansan ja kirkonmiesten uskonnonharjoittamisen välillä: kansanperinne ja kristinoppi sulautuvat tavallisen kansan elämässä ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi, mutta elokuvan antagonistiksi nouseva pappi isä Olavo (Azevedo) onnistuu näkemään Zén toiminnassa ainoastaan paholaisen tekoja. Huomiotta eivät jää myöskään maallistuneet toimittajat tai muut kaupunkilaiset, jotka pyrkivät hyötymään kirkon portaille syntyneestä konfliktista "auttamalla" ristinkantajaa omine häikäilemättömine keinoineen.

Pisteytys:

8/10

Black Orpheus - Musta Orfeus (1959)

Ohjannut Marcel Camus
Brasilia, Ranska & Italia 1959, 100 min.
Draama, Fantasia, Musikaali, Romantiikka
Pääosissa: Breno Mello, Marpessa Dawn

Samba!

Antiikin taruissa Orfeus ja Eurydike ovat rakastavaiset, joiden lempi päättyy traagisella tavalla. Käärmeenpuremaan menehtyvä Eurydike siirtyy manalan majoille, josta surun murtama Orfeus palaa häntä hakemaan. Apollonin lyyralla jumalaisia säveliä soittava Orfeus luulee hetkeksi saavansa rakkaansa takaisin soittotaitonsa avulla, mutta hän kuitenkin menettää Eurydiken pian uudelleen. Marcel Camusin elokuvasovituksessa tuttu taru on siirretty Rio de Janeiron slummikortteleihin. Sambakarnevaalin tahtiin tanssivassa kaupungissa kitaristi-tanssija Orfeus (Mello) ja kuolemaa pakeneva Eurydike (Dawn) tapaavat ja rakastuvat, mutta kolmiodraama ja Eurydiken vainoaja uhkaavat päättää lemmen ennen aikojaan.

Realismia ja fantasiaa saumattomasti yhdistelevä Musta Orfeus (Orfeu Negro) syntyi neorealistiseen tyyliin minimibudjetilla ja amatöörinäyttelijöiden voimin. Köyhään yhteisöön sijoitettu elokuva on lähtökohdiltaan arkinen, mutta sambakarnevaalin juhlahumu sopii symbolisesti täyttä tarua olevaan pohjatarinaan: karnevaali vie slummikorttelit hetkeksi jumalten vuorten yltäkylläisiin pitoihin. Kiihkeän huumaava samba sykkii tietenkin lähes tauotta läpi elokuvan, ja lopussa kuullaan myös voodoo-sävyjä saavia mystisiä rytmejä.

Elokuvahistoriaan Musta Orfeus on jäänyt harvinaislaatuisella kolmoisvoitollaan. Elokuva palkittiin Kultaisella palmulla sekä parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla ja Golden Globella. Suosiota selittänee upean tarinan, kerronnan ja musiikin ohella myös karnevaalin väriloisto ja eksotiikka ─ elettiinhän aikaa ennen kaukomatkojen yleistymistä, puhumattakaan väritelevisiosta, internetistä tai muusta nykypäivän kuvatulvasta. Mustan Orfeuksen menestys ja edellämainittu eksotiikka siivittivät osaltaan bossa novan menestystä 1960-luvulla. Elokuvassa kuullaan jokusia pakahduttavan kauniita bossa nova -rytmejä, joita säveltämässä oli muun muassa lajityypin grand old man Antônio Carlos Jobim. Jobimin tunnetuin, upea sävellys Garota de Ipanema (1962) lienee tuttu useimmille ainakin The Girl from Ipanema -versiona. Mustan Orfeuksen herkimmät sävelmät ovat varsin samankaltaisia, niinpä samban, jazzin ja bossa novan ystäville elokuva on taattu nautinto.

Pisteytys:

8/10

8 x Halloween: osa IV (The VVitch, 2016)

Wouldst thou like to live deliciously?

On perjantai 13. päivä, joten taikauskoisia hirvityksiä kuvaava kauhuleffa sopii mainiosti päivän teemaan. Neljännessä osassa Halloween-haaste pysyttelee yhä 2010-luvulla, joskin tällä kertaa mukana on myös elementtejä vuosisatoja vanhoista kansantaruista. Kehuttu elokuva yhdistelee oivasti mennyttä maailmaa uudistuvaan kauhuleffagenreen, jossa jumpscare-tylsäilyn sijaan maalaillaan piruja seinille pureutumalla ihmismielen todellisiin painajaisiin.

The VVitch: A New-England Folktale

Ohjannut Robert Eggers

USA, Iso-Britannia, Kanada, Brasilia 2016, 92 min.

Kauhu, Mysteeri, Historia

Pääosissa: Anya Taylor-Joy, Ralph Ineson, Harvey Scrimshaw, Kate Dickie

Meren takaa uuteen maailmaan matkustanut puritaaniperhe karkoitetaan yhteisöstään vääräuskoisuuden vuoksi. Seitsenhenkinen perhe joutuu aloittamaan elämänsä jälleen alusta raivaamattomilla korpimailla, tällä kertaa kuitenkin ypöyksin. Lapsista vanhin Thomasin (Taylor-Joy) aiheuttaa päänvaivaa vanhemmilleen, sillä hän on varttumassa nuoreksi naiseksi eikä elämä korvessa kiehdo. Perhe-elämä järkkyy lisää, kun Thomasinin vahtima kuopus katoaa kehdostaan. Hiljalleen vastoinkäymiset ajavat perheenjäsenet kääntymään toisiaan vastaan.

The VVitch on syntynyt historiallisten lähteiden inspiroimana, joskin toki se on noituustulkintana monella tapaa aika mielikuvituksellinen. Elokuvassa kuitenkin kuvataan onnistuneesti 1600-luvun uudisraivaajien todellisuutta, sillä temaattisesti se osuu käsittelemään niitä tunteita, joiden parissa aikalaiset taatusti painiskelivat. Kodin kaipuu, vierauden tunne ja yhteisöstä ulossulkeminen olivat karmeita asioita tapahtuvaksi, ja toki ovat yhä nykypäivänäkin. Siksi elokuvaan voi myös samaistua. Tietenkään fiktiivisen elokuvan ei tarvitse näyttää menneisyyttä juuri sellaisena kuin se on ollut, johan se on mahdotontakin. The VVitch kuitenkin välttää kiusalliset, illuusion särkevät anakronismit onnistuneesti.

Aikakauden miljöö on rakennettu hemmetin taitavasti. Lisäksi kolea tunnelma on jatkuvasti läsnä harmaiden, toivottomien maisemien ansiosta. Painostavaa virettä ei onneksi pilata typerillä säpsäytyksillä, sillä jo vain hellittämätön ankeuden tuntu yksin riittää vaivaannuttamaan ja luomaan ahdistusta. Muutamat karmivat hetket pikemminkin hiipivät esille omia aikojaan. Lopulta on katsojasta kiinni, pitääkö paholaisia ja noitia todellisena vai mielensisäisinä ja symbolisina. Kiehtovan elokuvan jälkeen uskaltaa hieman iloita uutisesta, jonka mukaan Robert Eggers on ohjaamassa Nosferatun (1922) uusintaversiota, johon The VVitchin tuore tähti Anya Taylor-Joy on niin ikään kiinnitetty.

Pisteytys: 8/10

Limite (1931)

Ohjannut Mário Peixoto
Brasilia 1931, 120 min.
Mykkäelokuva, Draama
Pääosissa: Olga Breno, Tatiana Rey, Raul Schnoor

Limite = Border. Maailman rajalla.

Limiten tarina alkaa avomereltä. Yksinäisessä paatissa lojuu kolme epätoivoista matkustajaa, mies ja kaksi naista, joilla ei tunnu olevan juuri sanottava toisilleen. Muistot täyttävät veneen ja lopulta upottavat sen. Kuinka tähän päädyttiin ja minne kohtalo heidät vie? Vaikka kertomus varsinaisesti käynnistyy venekohtauksesta, elokuvan alkukuva on kuitenkin kuva naisesta ja käsiraudoista. Samaan kuvaan palataan vielä lopuksi. Kuvan luoma intensiivinen vaikutelma imaisee heti mukaansa.

Limite on varsinainen elokuvaharvinaisuus: se on brasilialaisen ohjaajan Mário Peixoton ainoa teos ja avantgardistinen kuvaelma ihmissuhteista. Elokuva on toteutukseltaan rohkean kokeellinen ja ehkäpä juuri siksi se tuntuu ihmeen modernilta ja paljon nuoremmalta kuin onkaan! Limite on saanut vaikutteita aikansa elokuvista, mutta se myös toimi innoittajana muille elokuvantekijöille. Kokeellista elokuvaa ihailivat muun muassa Sergei Eisenstein sekä Orson Welles. Vuonna 2015 brasilialaiset elokuvakriitikot asettivat Limiten ykköspaikalle sadan parhaan brasilialaiselokuvan listalla.

Niin huikean ainutlaatuiselta kuin koko filmi tuntuukin, sen kahden tunnin kesto on turruttava. Jokainen kohtaus on viipyilevä ja kamera tuntuu etsivän jatkuvasti uusia näkökulmia tarkastella ja pohdiskella tapahtumahetkiä. Elokuvaan keskittyminen on lajityypin omalaatuisuuden vuoksi hieman haasteellista ─ mitään kun ei oikein osaa ennakoida ja katsoessa on väkisinkin tavallistakin skarpimpana. Lievästä uuvuttavuudestaan huolimatta Limite on kokemisen arvoinen elokuva. Se on myös kiehtova oppitunti elokuvakerronnan keinoista: kuvan ansiosta asioita voi sanoa valtavan upein keinoin, toisinaan jopa paremmin kuin dialogin avulla. Myös tämän vuoksi oli virkistävää palata listalla pitkästä aikaa mykkäelokuvien pariin, kirjoitushetkellä kun 1001-projekti on edennyt jo 1950-luvun alkuun.

Pisteytys:
8/10