Här börjar äventyret - Täällä alkaa seikkailu (1965)

Ohjannut Jörn Donner 

Suomi & Ruotsi 1965, 84 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Harriet Andersson, Matti Oravisto, Claude Titre

 

Olen väsynyt sinuun ja tähän pikkukaupunkiin.

 

Keskikesän kukkeassa Helsingissä kaivataan, rakastetaan ja riudutaan. Ruotsalainen muotisuunnittelija Anna Englund (Andersson) on saapunut kaupunkiin tapaamaan rakastettuaan, arkkitehti Toivo Pajusta (Oravisto). On aika asettaa piste lyhyelle mutta kiihkeälle suhteelle, sillä Annan kintereillä kulkee pitkäaikainen heila, ranskalainen liikemies Jacques (Titre). Intohimot vetävät puoleensa ja jättävät silti etäälle ─ kenet Anna valitsee?

Täällä alkaa seikkailu kuvaa tyylikkäästi aikakautensa Helsinkiä kansainvälisyyden ja suomalaisuuden ristipaineessa. Elokuvassa puhutaan monia kieliä ja Helsinki toimii kohtaamispaikkana, mutta juro suomalaisuus pilkistää muutamissa hetkissä taka-alalta. Elokuva on kiinnostava pari toiselle saman vuoden Helsinki-filmille Onnenpeli (1965): molemmat teokset kuvaavat rakkautta kesäisessä pääkaupungissa, jolla on tarinassa keskeinen rooli. Yhteistä on myös vaikuttuminen ranskalaisesta uudesta aallosta, joskin tunnelma on aivan erilainen. Onnenpeli on kepeä ja Donnerin visio puolestaan raskas, täynnä Michelangelo Antonionin elokuvien vieraantuneisuutta (esim. Yö, 1961)

 

Vaikka Jörn Donnerin Helsinki-kuvaelmassa on hienot hetkensä, tarinana elokuva ei ole erityisen mieleenjäävä. Tympeintä on dialogi, joka on toisinaan lähes koomisen kömpelöä. Moni kriitikko on kiinnittänyt huomion samaan kiusallisuuteen ja osa aikalaiskommentaattoreista piti elokuvaa pitkäveteisenä. Elokuva sai toki kehujakin, ja Täällä alkaa seikkailu palkittiin muun muassa valtion elokuvapalkinnolla sekä käsikirjoitus-Jussilla. Kansainvälisyyttä korostava elokuva pääsi levitykseen maailmalle, vaikka kansainvälistä hittiä siitä ei tullutkaan. Kotimaassa lippuluukuilla kuitenkin kävi iloinen kassakoneen kilkatus ja haikeasta kaupunkiromanssista tuli varsin suosittu.

Pisteytys: 6/10

22. luukku: 10 vuotta sitten (Turisti, 2014)

There's nothing in your head that you haven't said!

 

Elokuvavuoden 2014 suurimpia megahittejä olivat muun muassa Hobitti-trilogian mössöinen päätös Viiden armeijan taistelu (2014), Marvel-hupailu Guardians of the Galaxy (2014) sekä Christopher Nolanin scifiteos Interstellar (2014). Palkintogaalojen valokeilassa paistattelivat Birdman (2014), The Grand Budapest Hotel (2014) sekä Whiplash (2014). Puhetta riitti myös arkea taltioivista filmeistä Boyhood (2014) ja Leviathan (2014). Päivän elokuva ei ole vuotensa tunnetuin kassamagneetti, mutta eräänlainen aikakauden aloittaja. Mars rinteeseen ja suksille!

 

 

Turist - Turisti
Ohjannut Ruben Östlund

Ruotsi, Ranska, Norja, Tanska & Italia 2014, 120 min.

Draama, Komedia

Pääosissa: Johannes Kuhnke, Lisa Loven Kongsli, Kristofer Hivju

 

 

 

Ruotsalais-norjalainen perhe on luksuslomalla Sveitsin Alpeilla. Loma on tuskin päässyt vauhtiin, kun lumivyöry pöläyttää ravintolaterassin valkeaksi ja säikäyttää asiakkaat. Yksi pahoin pelästyneistä on perheen isä Tomas (Kuhnke), joka säntää pakoon jättäen muun perheen oman onnensa nojaan. Välikohtauksesta tulee omanlaisensa maanvyörymä, joka saa ihmissuhteet raiteiltaan.
 

Turisti (engl. Force Majeure) tutkii miehistä epävarmuutta, parisuhdedynamiikkaa ja ydinperhekuvaelman haurasta teennäisyyttä. Vinoutunut huumori läikähtää taitavasti sopivissa kohdissa ja saa tyrskähtelemään, vaikka hahmot ovat täysin vakavissaan. Lopulta miehisyyden rooliodotukset saadaan asetettua täysin naurettavaan valoon. Kuinka osuvaa!

Olen katsonut joulukalenterifilmeinä pääasiassa itselleni uusia elokuvia, mutta Turistin kohdalla tein poikkeuksen. Elokuva nimittäin muodostaa kiinnostavan taitteen ohjaaja-käsikirjoittaja Ruben Östlundin (s. 1974) tuotannossa. Elokuva pääsi Cannesin kilpasarjaan ja tuomaristopalkinnon myötä Östlundin ura lähti toden teolla nousuun. The Square (2017) ja Triangle of Sadness (2022) voittivat kumpainenkin Kultaisen palmun. Östlundin seuraava elokuva on jo tekeillä, vaikka ensi-illan ajankohta ei vielä ole selvillä. Jos tähän astiseen tuotantoon on luottaminen, jotain timanttisen vähäeleistä, tummasävyistä ja lajityyppejä leikkaavaa lienee luvassa.

Pisteytys: 8/10

7. luukku: 80 vuotta sitten (Kiihko, 1944)

Didn't you prepare for the lesson?

Vuonna 1944 toisen maailmansodan loppujylinät olivat  kiivaassa vaiheessa ─ vetäytymisiä, verilöylyjä, kansannousuja! Alkuvuonna jysähtelivät Helsingin suurpommitukset ja kesällä räjähti käyntiin Neuvostoliiton suurhyökkäys. Rauhanneuvotteluita hiottiin aina syyskuulle saakka, jolloin jatkosota lopulta päättyi ja Lapin sota alkoi. Muuallakin Euroopassa melskattiin kiihkeästi, sillä Saksa alkoi sortua ja keskitysleirien kauhut paljastua. Julmuuksien aika ei silti ollut vielä ohi: holokausti oli täydessä vauhdissa ja junat kuljettivat ihmisiä kuin karjaa. Kun kesä kääntyi syksyksi, muuan nuori Anne Frank oli matkalla kohti Auschwitzia...

Vuoden sotatapahtumiin voi uppoutua elokuvien parissa. Normandian maihinnousuun vievät Atlantin valli murtuu (1962) sekä Pelastakaa sotamies Ryan (1998). Son of Saul (2015) puolestaan rysäyttää katsojansa syvälle keskitysleirien ahdinkoon. Lapin sodan tunnelmia välittävät Pojat (1962) sekä Kätilö (2015). Mikäli tositapahtumat kaipaavat mausteekseen mielikuvitusta, sotavuoteen 1944 sijoittuvat myös Juna (1964) sekä Panin labyrintti (2006). Päivän elokuva pakenee sodan kauhuja rauhalliseen Ruotsiin, vaikka täysin huolista vapaata ei elo ollut sielläkään.

 

 

Hets - Kiihko
Ohjannut  Alf Sjöberg

Ruotsi 1944, 95 min.

Draama

Pääosissa: Alf Kjellin, Stig Järrel, Mai Zetterling

Tulevien ylioppilaiden viimeinen kouluvuosi lähestyy loppuaan. Uhkana valmistumisen jälkeen alkavalle vapaudelle on kuitenkin tiukka koulukuri, joka koettelee eritoten nuorta Jan-Erikiä (Kjellin). Sadistinen latinanopettaja "Caligula" (Järrel) piinaa rakkaushuolien riuduttamaa nuorukaista. Kahden voimakkaan hahmon taistelu ajautuu synkkiin vesiin.

Kiihko (engl. Torment) on Alf Sjöbergin (1903─1980) tunnetuimpia ohjaustöitä. Nykyisin filmi on maineikas eritoten siksi, että se oli Ingmar Bergmanin ensimmäinen elokuvakäsikirjoitus. Tuolloin vielä nuori elokuvanoviisi latasi tekstiin kitkeriä muistoja omilta kouluvuosiltaan. Ankaran opettajan vastapainona nähdään toki myös hieman lempeämpiä auktoriteetteja, vaikka kunnon ymmärrystä Jan-Erik ei saa osakseen keneltäkään.

Edelleen samaistuttavalta tuntuva nuoruuskiihkon kuvaus menestyi aikanaan hyvin, sillä tarina varmasti puhutteli monia. Kotimaassaan elokuva herätti suorastaan kiivasta keskustelua kouluoloista, eikä edes Bergmanin entinen rehtori malttanut olla julkisesti kommentoimatta filmin aiheuttamaa hälyä. Kiihko sai näkyvyyttä ulkomaillakin ja se palkittiin Cannesin Grand Prixillä.

Pisteytys: 7/10

Festen - Juhlat (1998)

Ohjannut Thomas Vinterberg

Tanska & Ruotsi 1998, 105 min.

Draama

Pääosissa: Ulrich Thomsen, Henning Moritzen, Thomas Bo Larsen

 

Here's to the man who killed my sister...

 

Perheen patriarkka Helge (Moritzen) viettää 60-vuotisjuhlaansa. Helgen omistama hotelli täyttyy perheenjäsenistä ja ystävistä, laseihin kaadetaan kuplivaa ja puheet voivat alkaa. Esikoispoika Christian (Thomsen) pitää isälleen puheen, jossa hän paljastaa isänsä hyväksikäyttäneen lapsiaan. Kuinka juhlat jatkuvat ja kenen hyväksi puheidenpito lopulta kääntyy?

 

Joukko tanskalaisohjaajia kehitti 1990-luvun puolimaissa minimalistisen elokuvasuuntauksen, joka sai nimekseen Dogma 95. Juhlat (engl. The Celebration) on suuntauksen tunnetuimpia teoksia ja varsin tyylipuhdas esimerkki sen opinkappaleiden noudatuksesta. Suuntaukseen kuuluu esimerkiksi käsivarakuvaus ja reaaliaikaisuus. Dogmaelokuvia ei erikseen lavasteta eikä niihin ei tehdä sävellyksiä ─ kaikessa kuultaa pyrkimys aitouteen ja Hollywoodin hylkäämiseen. Suuntaus on sittemmin hiipunut, mutta sen kaikuja näkyy eritoten Lars von Trierin tuotannossa ja Thomas Vinterbergin (s. 1969) menestyselokuvassa Jahti (2012).

 

Juhlat on kiinnostava elokuva juuri tyylikeinojensa vuoksi. Elokuvan tarina antaa odottaa konfliktia, mutta kuten kunnon dogmaelokuvassa kuuluukin, juoni ei noudata genrekaavoja. Kotivideomainen tunnelma korostaa aitoutta. Oikeassa elämässäkään ei voi aina täysin tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu! Omaperäinen Juhlat menestyi oivasti ja palkittiin muun muassa Cannesissa tuomariston palkinnolla. Suosion jälkeen Vinterbergin ura jatkui hieman epätasaisena, mutta viimeistään Jahdin suuren suosion myötä nousukiito on jatkunut. Viimeisin menestysteos on ollut Yhdet vielä (2020). Dogma-teesejä tuoreimmat teokset eivät enää noudata, mutta pieniä piirteitä niissä vielä väreilee.

Pisteytys: 8/10

The Girl with the Dragon Tattoo (2011)

Ohjannut David Fincher

USA, Ruotsi & Norja 2011, 158 min.

Rikos, Draama, Mysteeri

Pääosissa: Daniel Craig, Rooney Mara, Christopher Plummer

Rape, torture, fire, animals, religion. Am I missing anything?

Toimittaja Mikael Blomkvist (Craig) saa erikoisen toimeksiannon vauraalta vanhukselta. Blomkvistin on määrä tutkia vuosikymmeniä sitten kadonneen sukulaistytön arvoitusta, vaikka jäljet ovat kylmenneet aikapäiviä sitten. Tapaukseen sotkeutuu taitava hakkeri Lisbeth Salander (Mara), jolla on samanaikaisesti omat ongelmansa setvittävinään. Menneisyyteen haudattu ja nykypäivässä piiloteltu naisviha on aika tuoda näkyviin, lopultakin.

Stieg Larssonin koukuttavan Milliennium-trilogian avausosaan (2005) perustuva Hollywood-filmatisointi on jo toinen kirjan pohjalta tehty elokuva. Ensimmäinen ruotsalaisversio Miehet jotka vihaavat naisia (2009) tavoittaa kirjan tunnelman, mutta hahmot jäävät puolitiehen. Hieman sama vaivaa tätäkin elokuvaa. Harmi, että hahmot jäävät ohuiksi, mutta ainakin hyytävä juoni jyskyttää eteenpäin armottomana ja koleana. Synkkä talvinen tarina ei yllä David Fincherin parhaimmistoon, mutta pitää katsojan riittävän tukevasti penkissä.

The Girl with the Dragon Tattoo sijoittuu Tukholmaan, kuten alkuperäisteoskin. Ratkaisu tuntuu persoonallisemmalta kuin amerikkalaistetun version tekeminen, mutta jokin tässäkin hiertää. Ehkäpä englantia puhuvat ruotsalaiset tuntuvat hassulta lähinnä Pohjoismaissa. Se taas on täysin oma preferenssini, ettei Daniel Craig sovi minusta Blomkvistin rooliin mitenkään. Vaikka suhtaudun Fincherin jännäriin hieman penseästi, sen vastaanotto on ollut pääosin sangen hyvä. Suosion innoittamana jatko-osista huhuttiin aikanaan, mutta suunnitelmat ovat tainneet hautautua ikiroutaan.

 

Pisteytys: 6/10

Låt den rätte komma in ─ Ystävät hämärän jälkeen (2008)

Ohjannut Tomas Alfredson

Ruotsi 2008, 114 min.

Draama, Fantasia, Kauhu

Pääosissa: Kåre Hedebrant, Lina Leandersson

 

I've been twelve for a long time.

 

Oskar (Hedebrant) on 12-vuotias koululainen eräästä Tukholman lähiöstä. Koulukiusatun, yksinäisen lapsen ajatukset ovat synkkiä, mutta eräänä iltana naapuriin muuttaa kivalta vaikuttava tyttö Elin (Leandersson). Naapurustossa tapahtuvat murhat ja lasten väkivaltafantasiat sulavat samaksi tarinaksi, kun nuori vampyyri joutuu tyydyttämään verenjanonsa keinolla millä hyvänsä.

Ystävät hämärän jälkeen (engl. Let the Right One In) kuvaa elämässä eksymistä, yksin jäämistä ja ikuisia kasvukipuja. Keskeinen aihe on koulukiusaaminen ja sen synnyttämät vakavat seuraamukset. Nuhjuinen 1980-lukulainen miljöö on kodikkaan pohjoismainen, tarina voisi yhtä hyvin sijoittua Suomeen. Urbaani kauhufantasia uppoaa sulavasti tutulta tuntuvaan maisemaan, lintukotoon. Melko rauhallisena etenevä kertomus painottuu draamaan, jota fantasian ja kauhun elementit maustavat.

 

John Ajvide Lindqvistin samannimiseen esikoisromaaniin (2004) perustuvan elokuvan käsikirjoitus on tasapainoinen, onhan se kuitenkin kirjailijan itsensä laatima. Kriitikoiden arvostama elokuva kiinnitti Hollywoodin huomion ja pian syntyi jenkkiversio Let Me In (2010). Ohjaaja Matt Reeves muokkasi käsikirjoitusta, sijoittaen tarinan New Mexicoon. Ruotsalaisversio vie minun mielestäni selvästi voiton, vaikka molemmat filmit ovat sinänsä omaperäisiä vampyyrigenren edustajia.

Pisteytys: 8/10

19. luukku: 20 vuotta sitten (Lilja 4-ever, 2002)

You can't buy my heart and soul.

 

Vuonna 2002 sanottiin hyvästit markka-ajalle. Eurojen lisäksi Suomeen saapuivat ensimmäiset Lidlit ja Aserején korvamatosävelet. Nuorisoa innoitti MTV:n hittisarja The Osbournes (2002─2005) ja Eminemin The Eminem Show -albumit vaihtuivat vauhdilla uuteen rahaan levykaupoissa. Nokia julkaisi ensimmäisen kamerakännykkänsä (Nokia 7650), mutta 0,3 megapikselin kameralla saavutetut tuhnulaatuiset kuvat eivät vielä aiheuttaneet ostoryntäystä.

Päivän luukun myötä suunnataan entisten neuvostokaupunkien raunioille, joissa ajankuva näkyy etäisesti nuorisomuodissa ja kuunnelluissa sävelmissä. Elokuvassa kajahtaa suosittu Rammstein, jonka tuska kuvaa hyvin filmin mielenmaisemaa. Millaisena uuden vuosituhannen maailma näyttäytyi heille, joille yletön kuluttaminen ei ollut mahdollista?

 

Lilja 4-ever

Ohjannut Lukas Moodysson

Ruotsi & Tanska 2002, 109 min.

Draama, Rikos

Pääosissa: Oksana Akinshina, Artyom Bogucharskiy

Lilja (Akinshina) on teinityttö, joka haaveilee paremmasta elämästä ankeassa neuvostoraunioiden kaupungissa. Äiti lähtee uuden miehensä kanssa Amerikkaan, rahaa ei ole ja ystävät kääntävät selkänsä. Paremman elämän toivossa Lilja lähtee vanhemman miehen matkaan Ruotsiin, mutta tuleekin huijatuksi ja päätyy prostituoiduksi vasten tahtoaan.

Lilja 4-ever on lohduttoman ankea elokuva. Tarinaa keventävät haaveelliset enkelikohtaukset, joissa kaikki on hyvin ja lapset saavat olla lapsia. Liljan kertomus on saanut ideansa tositapahtumien pohjalta, eikä ole vaikea uskoa, että tällaista tapahtuu maailmassa yhä. Kertomuksesta ei surkeutta puutu, mutta sanoma olisi jopa tehokkaampi ilman pientäkään enkeleiden tuomaa helpotusta.

Lukas Moodyssonin (1969─) kolmas kokopitkä ohjaustyö vastaanotettiin positiivisesti, vaikka filmi ei kohonnutkaan aivan edeltäjiensä lipputulojen tasolle. Kuten kriitikotkin huomasivat, Lilja 4-everiä on helppo verrata paria vuotta vanhempaan Lars von Trierin Dancer in the Darkiin (2000): teoksissa on samankaltaisia epäoikeudenmukaisuuden teemoja ja kuvastoa. Molemmissa elokuvissa todellisuus ja haaveet sekoittuvat, mutta Lilja 4-everin hahmot ovat enemmän todellisen tilanteen tasalla. Jos ainoaan elämäänsä saa näin heikot lähtökohdat, auttaako pakeneminenkaan mitään?

Pisteytys: 8/10

9. luukku: 70 vuotta sitten (Odottavia naisia, 1952)

We'll have to try to comfort each other.

 

Seitsemänkymmentä vuotta sitten maailman valtaapitävien joukkoon kruunattiin nuori Elisabet II (1926─2022). Tuoreen kuningattaren hallitsijakollegoina vaikuttivat muun muassa Josef Stalin, Mao Zedong ja Harry S. Truman, joiden kunkin valtakausi päättyi aikapäiviä Elisabetia varhemmin.

Vaan se suurvaltapolitiikasta, sillä vuonna 1952 Suomen kesässä elettiin hekumallisia hetkiä: Armi Kuuselasta tuli Miss Universum, Helsingissä vietettiin olympiajuhlaa ja elokuun viimeisenä päivänä vihoviimeinen sotakorvausjuna puksutti rajan yli. Päivän elokuvassa kiidetään kauniin kesäisiin maisemiin, joita tosin katsellaan länsinaapurissamme Ruotsissa.

Kvinnors väntan - Odottavia naisia
Ohjannut Ingmar Bergman

Ruotsi 1952, 107 min.

Draama, Komedia

Pääosissa: Anita Björk, Eva Dahlbeck, Maj-Britt Nilsson

Idyllisellä kesähuvilalla on odottava tunnelma. Neljä naista odottaa saapuvaksi aviomiehiään, jotka ovat veljeksiä keskenään. Ukkoja saa aina odottaa, joten vaimoväki ehtii jakaa antaumuksella kokemuksiaan avioliittojensa ja lemmenleikkiensä kiemuroista. Yhden rouvan pikkusisar kuuntelee vaimoväkeä tarkkaavaisesti ja tekee tärkeän päätöksen oman rakkauselämänsä suhteen ─ hänen kohtalonsa tulee olemaan aivan erilainen!

Ingmar Bergmanin avioliittodraamassa on monia sävyjä. Naiset kertovat tarinoitaan takaumakohtauksina, joiden lajityypit vaihtelevat, mutta erotiikan ja rakkauden sävyt kietoutuvat niistä kaikkiin. Ihmeellisellä tavalla symbolinen draama ja puhdas farssi muodostavat yhdessä soinnukkaan kokonaisuuden. Kuin katsoisi eri elokuvia, mutta silti ne ovat selkeästi samaa tarinaa!

Odottavia naisia (engl. Secrets of Women) on teos tuottelijaan ohjaajan uran alkupuolelta. Teoksesta löytyy paljon samoja sävyjä kuin Bergmanin monesta muustakin elokuvasta; 1001-listalle nostetuista mieleen kohoaa eritoten kepeä rakkauskomedia Kesäyön hymyilyä (1955). Odottavia naisia ei ole ohjaajansa parhaiten tunnettu teos, vaikka olisikin muistamisen väärti. Aikanaan menestystä sentään tuli, sillä taidokkaasti hallittu kokonaisuus oli Venetsiassa ehdolla Kultaisen leijonan saajaksi.

Pisteytys: 8/10

Dancer in the Dark (2000)

Ohjannut Lars von Trier

Tanska, Ranska, Saksa, Italia & Ruotsi 2000, 140 min.

Draama, Musikaali, Rikos

Pääosissa: Björk, Catherine Deneuve, David Morse, Peter Stormare

 

In a musical, nothing dreadful ever happens.

Maahanmuuttaja Selma Ježková (Björk) yrittää epätoivoisesti tienata rahaa poikansa silmäleikkaukseen. Perinnöllinen, sokeuttava sairaus on Selman suurin suru. Musikaalien haavemaailmat vetävät puoleensa herkkää Selmaa, jonka on vaikea pitää päänsä pois pilvistä. Tragediat seuraavat toisiaan, eikä tämä tarina tule päättymään kuten onnea etsivissä musikaaleissa.

Dancer in the Dark on melankolinen kertomus kurjasta kohtalosta. Toiveikkaita hetkiä ovat ainoastaan Selman kuvittelemat rujot ja eriskummalliset musikaalikohtaukset. Niiden luoma kontrasti on mestarillinen ja miltei koominen, mutta hyvin tummalla tavalla. Muutoin teosta kuvataan heiluvin kameroin kuin dokumenttia: tosielämän ja fantasian raja piirretään selvästi, mutta välillä se hämärtyy. Björkin persoonalliset laulut purskahtelevat ilmoille tunteikkaasti ja ujuttautuvat syvälle sieluun. Albumi Selmasongs (2000) menestyi oivasti, kuten elokuvakin.

Katsoin elokuvan aikanaan melko tuoreeltaan ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Silti olen lykännyt uudelleenkatselua, koska musertava tarina ei houkuttele puoleensa kovin montaa kertaa. Sitä paitsi #metoon myötä on paljastunut, miten vastenmielisissä olosuhteissa päätähti Björk joutui työskentelemään Lars von Trierin harjoittaman ahdistelun vuoksi. Dancer in the Dark jättää ristiriitaisiin tunnelmiin, mutta niinpä se jakoi aikanaan kriitikoitakin ─ ja rajusti! Silti elokuva sai kruunukseen Kultaisen palmun ja myös Björkin oiva rooli palkittiin Cannesissa. 1001-listalta filmi on poistettu jo 2013, eikä von Trierin uudempia ja vielä sadistisempia filmejä olla ainakaan toistaiseksi liitetty joukkoon. Ehkä hyvä niin.

Pisteytys: 8/10

Riget ─ Valtakunta (1994)

Ohjannut Lars von Trier

Tanska, Italia, Saksa, Ranska, Norja, Ruotsi & Alankomaat 1994, 273 min.

Draama, Komedia, Fantasia, Kauhu

Pääosissa: Ernst-Hugo Järegård, Kristen Rolffes, Søren Pilmark

The good will cry and the evil will laugh.

Kööpenhaminan Rigshospitalet on Tanskan suurin sairaala, joka muodostaa oman pienen valtakuntansa. Sairaalan neuro-osastolla valtaa pitää ruotsalainen Stig Helmer (Järegård), joka katselee kelvottomia alamaisiaan nenänvarttaan pitkin. Helmerin suorittama epäonninen leikkaus saa tasapainon horjumaan. Valtakunnan romahtamista edesauttaa spiritismiä harjoittava vakiopotilas Sigrid (Rolffes), jonka avulla menneisyyden haamut heräävät. Portti toiseen valtakuntaan on avautunut.

Lars von Trierin (1956─) varhaisteos Valtakunta (engl. The Kingdom) on 1001-listan ainoa tv-sarja. Neljästä reilun tunnin mittaisesta jaksosta koostuva Valtakunta näyttää kotikutoiselta, mutta se oikeastaan vain lisää sarjan erikoista tunnelmaa. Valtakunta pursuaa farssimaista mustaa huumoria ja on huomattavasti kiehtovampi kuin monet von Trierin myöhemmät masentelut. Eri lajityyppejä sekoittava sarja tutkiskelee ihmisyyden synkkiä puolia, aihetta, jota ohjaaja on jaksanut ehtymättömällä tarmolla pyöritellä läpi uransa. Tässä sarjassa näkökulma ihmisen pahuuteen ja erilaisiin vastakkainasetteluihin on suorastaan kujeileva.

Valtakunnan tarina alkaa melko normaalilla sairaalasarjan sykkeellä, mutta kuin varkain kaiken ylle hiipii pahaenteinen varjo. Hahmokavalkadi on laaja, eivätkä kaikki tarinat suoraan risteä toisiinsa. Siitä huolimatta kokonaisuus pysyy taidokkaasti kasassa, niin kaoottiseksi kuin sairaalan elo lopulta muodostuukin. Moninkertaisesti palkittu ja kulttimaineeseen kohonnut Valtakunta sai pian neliosaisen jatkokauden (1997) ja sittemmin Stephen King teki sarjasta oman versionsa Stephen Kingin sairaala (2003). Vanhat haamut ovat hereillä jälleen, sillä Lars von Trier on viime vuosina palannut sarjan pariin. Valtakunnan kolmas kausi saa ensi-iltansa vuonna 2022.

Pisteytys: 8/10

LUUKKU 21 - 10 vuotta sitten (Kosto, 2010)

Things will be alright again.

Vuvuzelat raikaavat, kun aikakone laskeutuu lopulta vuoteen 2010. Suurien muutosten vuosikymmen on alkamassa: Suomessa myllerryksessä on Nokia, arabimaissa järisee ja ihan konkreettisia, tuhoisia maanjäristyksiäkin raportoidaan Karibialta. Onpa vuodessa juhlahumuakin, jota tarjoavat niin isot urheilutapahtumat (mm. Vancouverin olympialaiset) kuin naapurimaamme kruununperillisten hääkekkerit. Päivän filmi pysyy pääosin Pohjoismaissa ja tavallisten tallaajien arjen huolissa.

Haeven - Kosto

Ohjannut Susanne Bier

Tanska & Ruotsi 2010, 118 min.

Draama

Pääosissa: Mikael Persbrandt, William Jøhnk Juels Nielsen, Markus Rygaard

 

 

 

Anton (Persbrandt) on lääkäri, joka työskentelee pakolaisleirillä Sudanissa. Kotona Tanskassa perheongelmat odottavat lopullista ratkaisuaan: avioliitto on päättymässä ja lasta (Rygaard) kiusataan koulussa. Vanhempien huomaamatta Elias-poika tutustuu Christianiin (Nielsen), jonka kokema suru äidin menetyksestä purkautuu vihana. Kolhuja kokeneet toverukset pistävät tuulemaan yhteistuumin. Kaikille kiusaajille on kostettava, mutta suru ei silti helpota.

Koston (engl. In a Better World) ydinteemana on nimensä mukaisesti kosto, mutta elokuvassa pohditaan laajemminkin moraalia, tekojen vaikutusta ja toisaalta myös inhimillistä erehtymistä. Riittämättömyys, väsymys ja oma suru estävät joskus toisen ihmisen kuuntelemisen, eikä tärkeää kohtaamista synny ─ väärinkäsitykset ja heikko kommunikaatio voivat pahimmillaan johtaa kuilun partaalle, jossa jäljellä on vain äärimmäisiä ratkaisuja.

Tasapainoinen draama käsittelee monimutkaista aihetta selkeästi, mutta ei kuitenkaan väännä liikaa rautalangasta. Omillekin ajatuksille ja tulkinnoille jää tilaa. Tarinassa on useita henkilöitä ja toisiinsa limittyviä juonilinjoja, mutta kokonaisuus ei silti lainkaan rönsyile. Taitavasti tehty Kosto palkittiin parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla, joka oli Tanskalle jo kolmas lajissaan.

Pisteytys: 8/10

LUUKKU 12 - 60 vuotta sitten (Neidonlähde, 1960)

Jag lovar dig, Gud...

 

Jos halajaa sukeltaa kuudenkymmenen vuoden takaiseen elämänmenoon, sopii filmivalinnaksi vaikkapa brittityöläisten arkeen ja juhlaan vievä Karel Reiszin Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun. Pariisin kaduille puolestaan jalkautuu Jean-Luc Godardin Viimeiseen hengenvetoon, ja matka jatkuu ikuiseen Roomaan Federico Fellinin Ihanan elämän myötä. Jos reissua mielii vielä jatkaa Yhdysvaltoihin saakka, on päämääränä piskuinen motelli elokuvassa Psyko. Kun nyt Hollywoodin maassa ollaan, muisteltakoon vielä aikansa yleisömenestyksiä: vuoden suurin hitti oli antiikkispektaakkeli Spartacus. Akatemiakisoissa puolestaan menestyi romcom Poikamiesboksi, ja olipa päivän ruotsalaiselokuvakin palkittujen joukossa.

Jungfrukällan - Neidonlähde

Ohjannut Ingmar Bergman

Ruotsi 1960, 89 min.

Draama

Pääosissa: Birgitta Pettersson, Gunnel Lindblom, Max von Sydow

Nuori neito Karin (Pettersson) ja hänen sisarpuolensa Ingeri (Lindblom) lähtevät kirkkomatkalle. Matkan vaarat koituvat kauniin Karinin kohtaloksi: Karin joutuu rosvojoukon raiskaamaksi ja surmaamaksi. Paennut Ingeri ei uskalla kertoa kotonaan suosikkitytär Karinin kuolemasta, mutta totuus tulee ilmi julmalla tavalla. Rosvojoukko saapuu sattumalta Karinin kotitaloon ja yrittää myydä kuolleen tytön vaatteita tämän vanhemmille. Isä Tören (von Sydow) kosto tulee olemaan julma.

Keskiaikaiseen balladiin perustuvan Neidonlähteen (engl. The Virgin Spring) vaikutteissa näkyvät Akira Kurosawan Rashomon (1950) sekä Bergmanin omista elokuvista etenkin Seitsemäs sinetti (1957). Jälkikäteen katsoen on myös kiinnostava huomata, miten Bergmanin uskontoteema muuttuu yhä vain lohduttomammaksi. Siinä missä Seitsemäs sinetti vielä katsoi uskoa uteliaasti, tässä elokuvassa jumaluudet ovat julman hiljaisia. Kuin kuvastimessa (1961) ihminen on jo jäänyt yksin.

Neidonlähde käsittelee seksuaalisen väkivallan myrkyllistä vaikutusta päähenkilöön ja hänen lähipiiriinsä. Vaikka elokuva sijoittuu etäännyttävästi menneisyyden tarujen maailmaan, sen aihe on tarkkanäköisesti kiinni ilmestymisajassaan. Tästä kertonee sekin, että elokuvan pahimpia rivouksia tai raakuuksia pyrittiin sensuroimaan. Nykykatsojan silmin moisia on suorastaan vaikea löytää ─ näin olemme turtuneet. Pöyristyttävistä kuvista huolimatta Neidonlähde menestyi ilmestyttyään hyvin ja palkittiin muun muassa parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla. Upea teos!

Pisteytys: 9/10

LUUKKU 3 - 100 vuotta sitten (Erotikon, 1920)

Hör du inte hur mitt hjärta bultar....

 

Vuosisadan kuluessa maailma muuttuu, mutta paljon myös pysyy: kun tänä vuonna kiusanamme on ollut korona, vuonna 1920 maailmalla tuskailtiin espanjantaudin aiheuttaman pandemian loppulöylyissä. Sentään olympialaiset järjestettiin normaalisti, vaikka vuonna 2020 kisat jäivät haaveeksi. Antwerpenin kesäolympialaisten lisäksi lehdet kirjoittivat tiuhaan Venäjän myllerryksistä ja Virolle (ensimmäisen) itsenäisyyden tuoneesta Tarton rauhasta. Jos kurkistamme tasan vuoden takaisen Helsingin sanomain sivuille, ei ulkomaanuutisilta voi välttyä. Sulassa sovussa mahtuvat sivuille ilmoitukset myytävistä turkeista, pestattavista karjakoista, kasvatettavaksi annettavasta poikalapsesta sekä iloiset uutiset kihlauksista ja lukuisista tansseista. Vuosisadan takaiseen kummaan ja tuttuun maailmaan johdatelkoot seuraava iloinen ruotsalaisfilmi!

Erotikon

Ohjannut Mauritz Stiller

Ruotsi 1920, 106 min.

Mykkäelokuva, Romantiikka, Komedia

Pääosissa: Anders de Wahl, Tora Teje, Karin Molander, Lars Hanson

Professori Leo Charpentier (de Wahl) on suunnattoman kiinnostunut hyönteisistä ja näiden sukuvietistä, minkä johdosta Leon Irene-vaimo (Teje) jää tyyten vaille huomiota. Nuori ja viehättävä Irene ei mokomaa touhua kauaa kestä, vaan etsii ympärilleen naimattomia liehittelijöitä. Kaikki tapahtuu tietenkin Leon selän takana, vaikka tuskinpa mies edes välittäisi vaikka tietäisi! Aviorikoksen tie sitä paitsi kutkuttaa myös Leon mieltä, kun kuvaan astuu sisarentytär Marthe (Molander).

 

Erotikon on perin hurmaava lemmenseikkailu, joka on melko railakkaasta juonestaan huolimatta sangen kiltti ja hyväntuulinen. Tarina on saanut ympärilleen hulppeat puitteet: Charpentierien kotikartano on häikäisevä ja loistelias oopperakohtaus on vertaansa vailla. Herättääpä elokuva myös kaipuun suloisille Tukholman kaduille, joille kaipaan jo käyskentelemään. Erotikon toimii viehättävänä nojatuolimatkana kadonneeseen aikaan, mutta sen romanssisotkut ovat ajattomia.

Viehättävä romanttinen komedia ei ole aikansa tyypillisintä slapstick-huumoria, vaan vitsit kujeilevat porvarillisen rakkausihanteen kustannuksella. Kaksimieliset vitsit ovat hienovaraisia, mutta aikaansa nähden aika rohkeitakin. Lämminhenkinen huumori ja pirskahteleva keveys toimivat sittemmin inspiraationa esimerkiksi Ernst Lubitschille, joka ylisti elokuvaa yhdeksi suosikeistaan. Ylipäätään Erotikon menestyi aikanaan varsin mukavasti ja filmi levisi maailmalle laajalti, mutta soisipa kivan teoksen tavoittavan uusia yleisöjä vielä tänäkin päivänä.

Pisteytys: 8/10

Fanny och Alexander - Fanny ja Alexander (1982)

Ohjannut Ingmar Bergman

Ruotsi, Ranska & Länsi-Saksa 1982, 188 min.

Draama

Pääosissa: Bertil Guve, Gunn Wållgren, Jan Malmsjö, Jarl Kulle, Allan Edwall

Let us be happy while we are happy.

 

Ekdahlin teatterisuvun jäsenet ovat jälleen kerran kokoontuneet joulunviettoon isoäiti Helenan (Wållgren) luokse. Nuoren Alexanderin (Guve) ja hänen Fanny-sisarensa osalta leikin ja laulun täyttämät päivät ovat pian ohitse, sillä isä Oscar (Edwall) menehtyy yllättäen. Äidin uusi avioliitto ankaran piispan (Malmsjö) kanssa vie avoimen taiteilijaperheen lapset vieraaseen ympäristöön, jossa oman isän muisto ei jätä Alexanderia rauhaan. 

 

Alun perin tv-sarjaksi luotu Fanny ja Alexander jäi Ingmar Bergmanin viimeiseksi valkokangastyöksi. Myöhemmällä urallaan Bergman ohjasi vielä kourallisen tv-elokuvia ja dokumentteja, mutta tätä täyteläistä periodifilmiä voitaneen silti pitää Bergmanin ohjausuran sinettinä ja hyvästijättönä. Elokuva niitti ilmestyttyään maailmanlaajuista menestystä, ja teos palkittiin muun muassa neljällä Oscarilla. Parhaan vieraskielisen pystin pääsi noutamaan tuottaja Jörn Donner, joten sikäli elokuvaan liittyy ripaus (sangen vaatimatonta) suomalaista Oscar-historiaa.

Fanny ja Alexander käsittelee useita niistä keskeisistä teemoista, joita Bergman on elokuvissaan toistuvasti nostanut esille. Draaman aihioissa korostuvat varsinkin heijastumat Bergmanin omasta kipeästä isäsuhteesta sekä kyynisen kitkerät ajatukset uskonnosta. Kolkko piispankartano luo järkyttävän kontrastin sille hauskuudelle ja lempeydelle, jota Ekdahlien lämmin koti on tulvillaan. Vastinparien elokuvassa koetellaan myös todellisuuden rajoja, kun kerronta läikähtää hetkittäin unitodellisuutta henkivien maagisten kokemusten puolelle. Sadunomaisuus tuntuu takaavan, ettei mitään pahaa lopulta voi tapahtua. Upeasti luotuun maailmaan tekisi mieli upota.

Pisteytys:

10/10

LUUKKU 3 - 100 vuotta sitten (Laulu tulipunaisesta kukasta, 1919)

Kohisevan voittaja!

Vuosisata sitten maailma toipui ensimmäisen maailmansodan tuoksinnoista: sodan jälkipuinnit aloitettiin Pariisissa Versailles'n palatsissa ja Suomessa saatiin viimein toimitettua ensimmäiset presidentinvaalit. Moraalia päätettiin pyrkiä kohottamaan alkoholin kieltolain avulla niin kotomaassamme kuin myös meren takana Yhdysvalloissa.

Vuonna 2019 satavuotispäiväänsä ovat viettäneet muun muassa Helsingin päärautatieasema ja Suomen valtiomuoto ─ sekä tietenkin päivän elokuva. Suomalais-ruotsalainen mykkäklassikko Laulu tulipunaisesta kukasta on ilahduttavasti ollut juhlavuonnaan näyttävästikin esillä. Osin näkyvyys on kietoutunut elokuvan musiikin säveltäneen Armas Järnefeltin (1869─1958) 150-vuotisjuhlintaan. Järnefeltin ohella saman merkkipaalun on saavuttanut myös ikätoveri ja alkuperäisteoksen kirjoittaja Johannes Linnankoski (1869─1913).

Sången om den eldröda blomman - 

Laulu tulipunaisesta kukasta

Ohjannut Mauritz Stiller

Ruotsi 1919, 145 min.

Mykkäelokuva, Draama, Romantiikka

Pääosissa: Lars Hansson, Greta Almroth, Lillebil Ibsen

Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta (1905) on suomalainen Don Juan -kertomus. Päähenkilö Olavi (Hansson) on maanviljelijän poika, joka nauttii nuoruudestaan täysin rinnoin ja heilastelee lähes jokaisen vastaantulevan neidon kanssa. Kiertolaiselämä vie miehen mukanaan, kunnes kevytmielisyyden raskas taakka alkaa viimein painaa ja omatunto kolkuttaa. Temaattisesti tarina käsittelee inhimillistä kasvua ja henkistä kehitystä.

Greta Garbon "löytäjänä" tunnetuksi tullut Mauritz Stiller (1883─1928) loi uraansa maailmalla ja saikin lopulta ─ toistaiseksi ainoana suomalaisena ─ tähtensä Hollywoodin Walk of Famelle. Maailmanmies tarttui kuitenkin myös perisuomalaisiin, agraareihin maaseutukuvauksiin, ja kuinka upeasti hän tehtävästä suoriutuikaan! Laulu tulipunaisesta kukasta on hehkuvan kaunista, kansallisromanttista luonto- ja maaseutukuvaelmaa. Esteettisten ansioidensa lisäksi tietenkin itse tarinakin toimii ytimekkäästi, sillä alkuperäisromaanista on nostettu esiin vain jokunen kiehtova hahmo.

Mykkäelokuva tuskin koskaan on ollut täysin mykkää, ja niinpä tämänkin teoksen täydentää Armas Järnefeltin komea sävellystyö. Musiikki on kauniin tunnelmallista ja hyödyntää tuttujen kansallissävelmien teemoja. Järnefeltin tunnettavuus edisti taatusti elokuvan suosiota, vaikka filmin merkittävimmät ansiot perustuvat häikäisevän kauniisiin kuviin ja tarinan ajattomiin teemoihin. Aiheen puhuttelevuudesta kertoo sekin, että romaanista on tehty neljä muutakin elokuvasovitusta (1934, 1938, 1956 ja 1971).

Pisteytys:
10/10

Viskningar och rop - Kuiskauksia ja huutoja (1972)

Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1972, 91 min.
Draama
Pääosissa: Harriet Andersson, Ingrid Thulin, Liv Ullmann, Kari Sylwan

No one wept or grew hysterical.

Kolme sisarta ovat palanneet lapsuutensa kotikartanoon. Yksi heistä, Agnes (Andersson), tekee kuolemaa. Karin (Thulin) ja Maria (Ullmann) valvovat Agnesin vuoteen vierellä, mutta ovat liian käpertyneitä omaan tuskaansa ollakseen hyödyksi. Suurimman lohdun Agnes saa lopulta palvelijaltaan Annalta (Sylwan), joka on kartanon ainoa äidillinen ja lempeä hahmo

Kuiskauksia ja huutoja (engl. Cries and Whispers) käsittelee jo nimenkin ennustamalla tavalla vastapareja, ja räikeiden värierojen kulisseissa tapahtuva draama on täynnä symboliikkaa. Sisarukset ovat kuin saman henkilön eri puolia: yhden tuskan alle kätkeytyy elämänilo ja onni, toinen on ailahtelevainen ja kolmannen tunteet ovat jäätä. Elokuva on kuoleman talossa hiiviskelyä ja vain puoliksi ääneen lausuttuja kuiskauksia, mutta hiljaisuuden katkaisevat kiusallisella ja kivuliaalla tavalla lamaannuttavat huudot, ainoat peittelemättömät tunteenpurkaukset.

Kuolevan tuska ujuttautuu luihin ja ytimiin, eikä kahden terveenkään sisaren elämä järjestettyjen avioliittojen vankilassa vaikuta erityisen kahdehdittavalta. Ahdistava ilmapiiri on tuttu jokusesta muustakin Ingmar Bergmanin elokuvasta, esimerkiksi uskonto-trilogiasta (ks. avausosa Kuin kuvastimessa, 1961). Tämä elokuva vie kyllä piinaavuudessaan voiton kaikista muista! Unenomainen ja epätodellinen tunnelma puolestaan vie ajatukset Bergman-erikoisuuteen Suden hetki (1968). Painostavan elokuvan katselu ei ole erityinen ilo tai nautinto, mutta luomus on joka tapauksessa vangitseva eritoten Oscar-palkitun kuvauksen ansiosta. Bergmanin luottonäyttelijät ovat tapansa mukaan erinomaisia.

Pisteytys:

8/10

Skammen - Häpeä (1968)

Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1968, 103 min.
Draama, Sota
Pääosissa: Liv Ullmann, Max von Sydow, Gunnar Björnstrand

Sometimes everything seems just like a dream.

Muusikkopariskunta Jan (Sydow) ja Eva (Ullmann) ovat muuttaneet sotaa pakoon maaseudulle. Kauan jatkuneen sodan vuoksi entinen elämä on enää ylellinen muisto ja tulevaisuuden suunnittelu on riskialtista. Sodan perimmäiset syyt eivät missään vaiheessa selviä, eivätkä Jan ja Eva voi olla varmoja siitä, kuka on taistelun oikeamielisin osapuoli. Häpeä (engl. Shame) tarkastelee sitä, mitä tapahtuu ihmismielelle kriisin keskellä ja kuinka eri tavoin sodasta kärsivät siviilit yrittävät selvitä painajaiseksi muuttuneessa arjessaan.

Ingmar Bergmanin Häpeä on ohjaajansa elokuvaksi sangen yhteiskunnallinen ja ajankohtainen, vaikka tarkastelun kohteena ovatkin yksilöiden kokemukset. Toisin kuin vain noin puoli vuotta aiemmin ensi-iltansa saanut Suden hetki (1968), tämä elokuva tuntuu pohdiskelevan laajemmin aikakautensa todellisuutta. Yhteistä elokuville sen sijaan on painajaisten muuttuminen todeksi. Maailmansotien muisto sekä ajankohtainen Vietnamin sota ja pasifistinen liikehdintä herättivät Bergmanin pohtimaan, miten pitkästä rauhan kaudesta nauttineet ruotsalaiset sodan kokisivat.

Hiljalleen yhä ahdistavammaksi muuttuva kertomus täyttää tehtävänsä, eli muistuttaa sotien kauhuista rauhan aikana. Varsinkin sotia kokemattomalle elokuva tarjoaa hyvän mahdollisuuden empatiaan ja pelottavaan mielikuvitusleikkiin. Erityisesti loppukohtaus puhuttelee piinallisella ajankohtaisuudellaan: sotaa pakenevat siviilit tarttuvat viimeiseen oljenkorteen ja lähtevät pakoon tulenkatkuisesta maasta avomerelle pienellä kalastuspaatilla. Edessä on joka tapauksessa kuolema, mutta merillä siintää ainoa toivon kipinä. On karmea ajatus, että tämä elokuvan kuvitteellinen ahdinko on toisille täyttä totta tänäkin päivänä.

Pisteytys:
9/10

Vargtimmen - Suden hetki (1968)

Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1968,  90 min.
Draama, Kauhu
Pääosissa: Max von Sydow, Liv Ullmann

You see what you want to see.

Taiteilija Johan Borg (von Sydow) ja hänen vaimonsa Alma Borg (Ullmann) viettävät kesää saaristossa. Johan kärsii unettomuudesta ja häntä vainoavat menneisyyden haamut, jotka yllättäen näyttäytyvät myös miehensä tilaan samaistuvalle Almalle. Kuka vastaantulijoista on todellinen ja kuka silkkaa kuvitelmaa? Kehyskertomus paljastaa Johanin lopulta kadonneen, ja Alma puolestaan on jäänyt yksin miehensä päiväkirjan ja sen sivuilla vaeltavien demoneiden kanssa.

Ingmar Bergmanin psykologinen kauhuelokuva Suden hetki (engl. Hour of the Wolf) on saanut inspiraationsa hänen työstäessään niin ikään ihmisen psyykettä tutkivaa draamaa Persona - naisen naamio (1966). Alitajuntaa, mielen horjumista, menneisyyden painolastia ja identiteettejä käsittelevä elokuva on hyvin lähellä Personan teemoja ja sen tummasävyisellä mielenmaisemalla on paljon yhtymäkohtia ohjaajan aiempiin teoksiin. Bergmanin elokuvien kaanonissa teos on tuttuudestaan huolimatta kiinnostava sivupolku: Suden hetki poikkeaa monesta muusta Bergmanin elokuvasta, koska se vie surrealistisilla elementeillään kertomusta yllättävänkin selkeästi kauhun suuntaan.

Liekö elokuvan käsittelytapa ollut aikalaiskriitikoille liian kummallinen ja odotusten vastainen vai oliko kyse Personan aiheuttamasta painolastista, sillä Suden hetki ei saanut ilmestyessään lähimainkaan niin positiivista vastaanottoa kuin moni muu Bergmanin elokuva. Myöhempien aikojen kriitikoiden suopeudesta huolimatta elokuva ei vieläkään ole aivan niitä Bergmanin tunnetuimpia ykkösteoksia. Tunnelmaltaan Suden hetki on joka tapauksessa perin onnistunut ja pääosia näyttelevät Max von Sydow ja Liv Ullmann onnistuvat rooleissaan jälleen kerran hienosti. Kiehtova kuriositeetti!

Pisteytys:

8/10

Persona - naisen naamio (1966)

Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1966, 83 min.
Draama
Pääosissa: Liv Ullmann, Bibi Andersson

The hopeless dream of being.

Ingmar Bergmanin 1960-lukua sävyttävät mustan ja valkean kontrastit sekä Fårön kivikkoiset maisemat. Synkkien uskontoteemaisten elokuvien jälkeen Bergman sukelsi syvemmälle ihmisen psyykeeseen, ja ensimmäisenä syntyi tutkielma kahden naisen sisimmästä. Persona - naisen naamio käsittelee naiseutta, identiteettejä ja niitä naamioita (lat. persona), joiden avulla heijastamme haluttua minuuttamme muille ihmisille.

Persona - naisen naamio kertoo sairaanhoitaja Almasta (Andersson), joka saa hoidettavakseen mykäksi ryhtyneen kuuluisan näyttelijän Elisabeth Voglerin (Ullmann). Alma aloittaa hoitosuhteen pirteänä omana itsenään, mutta Elisabethin seura paljastaa pintakerroksen alla piilevät tunnot. Samoin Alman seura sulattaa Elisabethin ulkokuoren. Suhde saa syventyä kaikessa rauhassa hiljaisella saarella, jossa Elisabeth ja Alma asuvat kahdestaan.

Psykologinen kertomus on kaikkinensa onnistunut, mutta erityisesti Persona puhuttelee visuaalisuudellaan. Liki jokainen kuva on järjettömän upea ja yksinkertaiset elementit laskostuvat tyylikkäiksi kerroksiksi. Kamera on paljastava katse, joka riisuu naamiot ja näkee roolien lävitse. Osansa työssä on toki kaikkensa antavilla näyttelijöillä: Bibi Andersson kuului jo Bergmanin vakiokaartiin ja Personan myötä siihen liittyi myös Liv Ullmann.

Pisteytys:

10/10

Masculin Féminin - Maskuliini feminiini (1966)

Ohjannut Jean-Luc Godard
Ranska & Ruotsi 1966, 103 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Jean-Pierre Léaud, Chantal Goya, Marlène Jobert

The Children of Marx and Coca-Cola.

Jos mielii astua 1960-luvun kiihkeän muutoksen, aktivismin sekä estoistaan vapautuvan seksuaalisuuden aikakauteen, harva elokuva tarjoaa yhtä sävähdyttävää aikamatkaa kuin Maskuliini feminiini. Vuonna 1965 kuvattu elokuva laskeutuu kaduille sekä kahviloihin "Coca-Colan ja Marxin lasten kanssa" ja taltioi filmimuotoon myrskyä edeltävät kuohunnan vuodet.

Elokuvan päähenkilö on toimittajana työskentelevä nuorukainen nimeltä Paul (Léaud), joka kuluttaa aikaansa tyttöjä vikitellen, ystävänsä kanssa haastellen sekä niin elokuvissa kuin pesuloissakin notkuen. Näennäisen kiireetön elämä on kiihkeää, ja sitä on myös kuolema. Kerronta jaksottuu viiteentoista kohtaukseen; korostetun pilkottu rakenne on tuttu jo Jean-Luc Godardin aiemmasta teoksesta Elää elämäänsä (1962).

Monen muun Godardin 1960-luvun villin teoksen tapaan myös Maskuliini feminiini koettelee elokuvataiteen totuttuja rajoja. Uutta on esimerkiksi dialogin kyselevä tyyli, jonka kautta yhteiskunnallisten aiheiden pohdiskelu korostuu kiinnostavalla tavalla. Huomio kiinnittyy myös erikoisesti rajattuihin kuviin. Kamera tuntuu tämän tästä harhautuvan täysin väärille reiteille, mutta tietenkin katsojan katseen ohjaaminen yllättäviin paikkoihin tai jopa kuvan ulkopuolelle on täysin tarkoituksenmukaista. Lopputuloksena on huolimattoman tarkka kuva aikansa nuorison kuumeisen levottomasta ajatusmaailmasta ja muutoksenkaipuusta.

Pisteytys:

9/10