Kauhukuu III ─ Maissilapset (1984)

He wants you too!

 

Kauhujen aikakone kiitää vuoteen 1984, jolloin valkokankailla vilisevät monenlaiset pelottavat rainat. Haamujengi (1984) viettelee mukaan rytmikkääseen kummitushupailuun, Painajainen Elm Streetillä (1984) taas sukeltaa teinipainajaiseen. Ehkäpä kuukauden jännittäviin tunnelmiin voidaan laskea myös lokakuun lopussa ensi-iltansa saanut Terminator (1984), joka maalailee synkkää kuvaa tulevaisuudesta ja nostattaa sykkeitä. Hieman kepeämpää synkistelyä tarjoaa Tim Burtonin lyhäri Frankenweenie (1984) ja joulua odottaville maittaa jo riemukas Riiviöt (1984). Päivän filmissä suunnataan Stephen Kingin pariin ja päästetään riivatut lapset irti.

 

 

Children of the Corn - Maissilapset
Ohjannut Fritz Kiersch

USA 1984, 92 min.

Kauhu, Trilleri

Pääosissa: Peter Horton, Linda Hamilton, John Franklin

Stephen Kingin novelliin (1977) perustuva Maissilapset sijoittuu Nebraskan syrjäkylille, jossa kuivuvia maissipeltoja kastelee ihmisveri. Seudulla matkustava pariskunta löytää tieltä lapsen ruumiin ja ajaa hakemaan apua pelkkien lasten kansoittamasta pikkukaupungista. Paikkakunnalta löytyy kummallinen lasten kansoittama uskonlahko, joka tuntee pelloilla piilevän uhan.

Maissilapset on huonomaineinen, kriitikoiden lyttäämä folk-slasher, joka on kaikesta huolimatta saanut peräti kahdeksan jatko-osaa. Viimeisin on vuodelta 2018 ─ vieläkö sarja joskus jatkuu? Stephen Kingin kertomuksessa on nähty sen verran potentiaalia, että alkuperäistarina on filmatisoitu uudelleen kahdesti (2009, 2020), mutta uusinnat ovat menestyneet ehkä jopa vielä alkuperäistäkin heikommin. Onhan tarinassa toki lupaava, pelottavalta tuntuva idea, mutta elokuvaversiot eivät silti onnistu millään.

Fritz Kierschin (s. 1951) version suurin helmasynti on pitkäveteisyys. Jännitys pysyy yllä heikosti ja efektit ovat jopa aikansa mittapuulla hieman huvittavia. Loppukin menee silkaksi tahattomaksi komediaksi. Milteipä kiinnostavinta koko elokuvassa on Linda Hamilton, joka pärjää pääroolissa pätevästi. Kovia lipputuloja kerännyt Maissilapset nosti näyttelijän näkyvyyttä ja lopulta tie tähtiin avautui Terminatorin (1984) myötä samana vuonna.

Pisteytys: 3/10

16. luukku: 40 vuotta sitten (Flashdance, 1983)

When you give up your dream, you die.

Vuosi 1983 antoi elokuvamaailmalle Greta Gerwigin, Lupita Nyong'on, Chris Hemsworthin ja Andrew Garfieldin. Vuoden ensi-illoista muistetaan eritoten julma rikosräiskintä Arpinaama (1983) ja kylmän sodan avaruuskilpaa dramatisoiva Valiojoukko (1983). Suurin Oscar-menestys oli katkeransuloinen äiti-tytär-draama Hellyyden ehdoilla (1983), mutta vuotensa komeimmat tulot keräsi kuitenkin Star Wars -trilogian päätös Jedin paluu (1983). Päivän elokuva lukeutuu vuotensa kassamagneettien kovimpaan kärkeen. Tanssikengät jalkaan ja kasaridisko soimaan!

Flashdance

Ohjannut Adrian Lyne

USA 1983, 95 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Jennifer Beals,  Michael Nouri, Lilia Skala

Nuori Alex Owens (Beals) työskentelee päivisin hitsaajana ja tanssii iltaisin klubeilla. Alexin suurena haaveena on jonain päivänä elättää itsensä ammattitanssijana, mutta elämä on asettanut nuoren naisen unelmien toteutumisen tielle esteitä. Tanssikouluja käymättömän Alexin kamppailu kohti haaveita vaatii kovaa työtä, ylpeyden nielemistä ja rakkauden ryppyjen sietämistä.

Flashdance on parhaimmillaan räväköissä tanssikohtauksissaan, mutta niiden ympärillä ei ole tarinaa edes nimeksi. Löysä, jännitteetön ja harvinaisen huteralla päämäärällä varustettu juoni tuntuu kertovan pääasiassa mieskatseesta ja sen kautta muotoutuvista naisihanteista. Jos näkökulma olisikin raikas, leffassa olisi jo ideaa, mutta kokonaisuus vaikuttaa vain vanhentuneella kehopuheella ryyditetyltä jumppavideolta. Alex Owens on samaan aikaan siveellinen ja rietas, itsenäinen ja alistuva, ikiaikainen ja nykyaikainen nainen. Hahmossa on kyllä potentiaalia, jonka käsikirjoitus hukkaa täysin.

Nuorisoa villinnyt Flashdance tahkoi kovia lipputuloja ja nousi vuotensa kolmanneksi tuottoisimmaksi elokuvaksi. Kriitikot tosin lyttäsivät hittifilmin kovin sanoin, mutta se ei nuorta yleisöä haitannut. Elokuvan vaikutusvaltaa ei käy kieltäminen: Flashdance löi leimansa nuorisomuotiin ja elokuvan estetiikasta aistii kaikuja myöhemmissä vuosikymmenen nuorisoelokuvissa (esim. Top Gun, 1986). Elokuvassa parasta on sen tunnuskappale, Irene Caran ikoninen Flashdance... What a Feeling, joka palkittiin parhaan laulun Oscarilla.

Pisteytys: 3/10

Kauhukuu IV ─ Leprechaun (1993)

I need me gold!

 

Kauhukuu on saapunut puolimatkan krouviin, kehnojen hirvitysten kummaan maailmaan! Anno 1993 ei ole suurien kauhuklassikoiden vuosi, vaikka päivän elokuva nauttiikin kulttimainetta. Mutta mikäli halajaa juhlistaa muita 30-vuotiaita syyssesonkiin sopivia filmejä, nytpä vasta onkin oiva tilaisuus katsoa ikimuistoinen animaatio Painajainen ennen joulua (1993). Jännitystä kaatosateessa tuo lisäksi kesä-blockbuster Jurassic Park (1993), jonka viidakkomaisemat voivat taipua syystunnelmaankin. Vaan nyt on aika päästää ilkeä menninkäinen irti!

 

 

Leprechaun
Ohjannut Mark Jones

USA 1993, 92 min.

Kauhu, Komedia, Fantasia

Pääosissa: Jennifer Aniston, Warwick Davis, Ken Olandt

 

 

 

 

Kulttimaineeseen kohonneessa fantasiakauhussa irlantilaisen kansanperinteen menninkäishahmo Leprechaun (Davis) etsii kulta-aarrettaan. Erään talon kellariin lukittu taruolento paljastuu varsin verenhimoiseksi vekkuliksi. Taloon vasta muuttanut nuori Tory (Aniston) uusine tuttavineen joutuu kamppailemaan vihertävää kullanetsijää vastaan, eikä taisto ota laantuakseen kevyin asein.

Leprechaun on lähes hellyyttävän kömpelösti toteutettu b-kauhu. Idea on huvittava ja huumoria on koitettu saada hieman mukaan, vaikka komedia onkin pääasiassa tahatonta tuskaa. Kriitikot suhtautuivat elokuvaan vastentahtoisesti, mutta filmi on löytänyt innokkaan fanikuntansa. Sen ansiosta elokuvalle on tehty jo peräti seitsemän jatko-osaa (1994─2018) ja sarjan reboot on paraikaa tekeillä. Rooliaan sittemmin nolostellutta Jennifer Anistonia tuskin nähdään uudelleen pääosassa. Vai saataisiinko Leprechaunin tarinasta vielä aikaiseksi kriitikoitakin innostava hittifilmi?

Pisteytys: 3/10

The Passion of the Christ (2004)

Ohjannut Mel Gibson

USA 2004, 127 min.

Draama

Pääosissa: Jim Caviezel, Monica Bellucci, Francesco De Vito

 

Forgive them, Father. They know not what they do.

 

The Passion of the Christ on elokuva Jeesuksen (Caviezel) viimeisestä vuorokaudesta, petollisista opetuslapsista ja piinallisesta vaelluksesta ristiinnaulittavaksi Golgatalle. Mel Gibson on halunnut elokuvallaan pyrkiä mahdollisimman realistiseen kuvaukseen, mikä on melko mahtipontinen ja vaikeasti saavutettava tavoite. Aitouden pyrkimys vesittyy väkisinkin ehdaksi Hollywoodiksi: viulukonsertto soi ja valkoinen Jeesus taivaltaa kohti turmiota.

 

Kaksituntiseen elokuvaan on ripeästi tiivistetty 12 tapahtumarikasta tuntia, mutta siitä huolimatta The Passion of the Christ on tuskastuttavan hidastempoista Via Dolorosaa. Alkuun raju väkivalta puistattaa, mutta ennen pitkää siihenkin turtuu. Verta ja kidutusta ei todellakaan säästellä, minkä vuoksi filmi on vastaanottanut melkoisesti kritiikkiä. Vielä enemmän elokuva herätti aikanaan kohua antisemitismiepäilyjen vuoksi. Kaikesta huolimatta The Passion of the Christ oli aikanaan suuri yleisömenestys, jopa ilmestymisvuotensa 5. katsotuin filmi. 1001-listalla Gibsonin Jeesus on kokenut jo kaksinkertaisen ylösnousemuksen; viimeksi elokuva poistettiin vuonna 2012.

The Passion of the Christ ei saa minulta ylistyssanoja, mutta on filmissä kiistattomat ansionsakin: autenttinen kieli on sinänsä erittäin hieno lisä tarinaan ja elokuva on leikattu niin rytmikkäästi kuin vain mahdollista. Luultavasti Kristuksen kärsimysnäytelmä puhuttelee paremmin, jos kristinuskon kokee itselleen läheiseksi tai mikäli suhtautuu siihen samalla tulenpalavalla tunteella kuin Gibson. Ohjaaja on sittemmin kaavaillut filmille jatko-osaa, joka kenties seuraisi Jeesuksen hetkiä ristiinnaulitsemisen jälkeen. Viimeisimmän tiedon mukaan jatko-osan teko on käynnistynyt alkuvuodesta 2023.

Pisteytys: 3/10

Children of a Lesser God ─ Sanaton rakkaus (1986)

Ohjannut Randa Haines

USA 1986,  119 min.

Romantiikka, Draama

Pääosissa: William Hurt, Marlee Matlin

I can't ever get close enough.

 

James (Hurt) opettaa kuurojen koulussa lapsia puhumaan ja reagoimaan musiikkiin kuulevien tapaan. Idealistinen James päättää opettaa taidon myös koulun kuurolle siivoojalle Sarahille (Matlin). Sarah viittaa kintaalla idealisti-opettajan määrätietoisuudelle ja pitää kiinni viittomakielestä omana äidinkielenään. Torailusta huolimatta kaksikon välille syttyy yhtäkkiä kiihkeä romanssi. Lopulta suhde ajautuu kriisiin, koska James ei ymmärrä kuurojen maailmaa.

Sanaton rakkaus on kyllä ärsyttävin filmi, minkä olen hetkeen katsellut. Jamesin takapajuinen puheopetus ällistyttää, samoin siivoojien väheksyntä ─ "eihän se ole mikään ammatti". Elokuvaa on kehuttu romanssikuvauksestaan, mutta en rehellisesti sanoen saanut siitäkään otetta. James vain vinkuu Sarahin maailman etäisyydestä toinen toistaan typerämpien repliikkien kautta, mitä nyt välillä yrittää ymmärtää istumalla baarissa sormet korvissa. Jotain hyvääkin elokuvassa toki on: näyttelijät ovat taitavia, eritoten Oscar-palkinnon roolistaan saanut Marlee Matlin. Visuaalisesti elokuva on niin ikään toteutettu ihan kivasti.

Kun nyt kerran lähdettiin niuhottamaan, jatkan vielä moittimalla heppoisia kerronnallisia ratkaisuja. Epäaitouksia riittää: kuuroille viitotaan välillä ilman katsekontaktia ja James pajattaa hölmösti ääneen jokaisen hänelle viitotun repliikin. Syynä lienee se, että yhdysvaltalainen yleisö tunnetusti karsastaa tekstityksiä. Mutta tuntuuhan se vähän tekosyyltä. Kuurojen maailma jää etäälle, kuulevien surkuttelevaksi tulkinnaksi "tuntemattomasta mysteeristä". Kerronnan painopisteiden takia huomio väkisinkin kiinnittyy Jamesin sielunelämään ja Sarah jää sivurooliin. Kenties Sanaton rakkaus on vielä 30 vuotta sitten ollut enemmän ajan tasalla, mutta onneksi maailma muuttuu.

Pisteytys: 3/10

20. LUUKKU - 20 vuotta sitten (Armageddon, 1998)

Aw, gee, lady... I just came here to drill.

Vuoden 1998 elokuvista muistetaan muun muassa massiivinen sotaleffa Pelastakaa sotamies Ryan, eri elämäntarinoiden palasia yhteen nivova draama Magnolia, romanttinen komedia Sekaisin Marista ja hieman edellämainittua omalaatuisempi komedia The Big Lebowski. 1001-listalta puuttuvista nimekkäistä filmeistä 20 vuoden takaa mainittakoot ainakin jättimäinen tirkistelyleffa Truman Show, teini-ikää osuvasti kuvaava Fucking Åmål sekä rasismiin pureutuva American History X. Myös päivän elokuva on ilmestymisvuotensa nimekkäimpiä tuotoksia.

Armageddon

Ohjannut Michael Bay

USA 1998, 151 min.

Toiminta, Seikkailu, Scifi

Pääosissa: Bruce Willis, Ben Affleck, Liv Tyler

Uhkaavat meteorikuurot pommittavat maapalloa, mutta tuhot paljastuvat vain maailmanlopun alkusoitoksi: jättimäinen meteori on Telluksen kanssa törmäyskurssilla ja ihmiskunnalla on vain pari viikkoa armonaikaa. NASA ei keksi nopeasti lähestyvään uhkaan muuta ratkaisua, kuin lähettää meteorille joukon mestariporaajia ujuttamaan ydinpommin tuomiopäivän murikan hyisiin sisuksiin. Öljynporaajakonkari Harry Stamper (Willis) miehistöineen koulutetaan pikavauhtia avaruusmatkaan ja kiidätetään hengenvaaralliseen tehtävään hippulat vinkuen.

Armageddon on yliampuvan massiivinen toimintaseikkailu, jossa raha näkyy: efektit ovat näyttäviä ja päärooleissa nähdään joukko isoja tähtiä. Panokset ovat melkoiset, mutta toimintaan hukkuva tarina on typerän epäuskottava ja täynnä päälleliimattua draamaa. Yhdentekevää ja ylipitkää hulinaa koko leffa, mutta elokuvan sietää taustahälynä kertaalleen. Näkemättäkin pärjää; olen itse asiassa onnistunut tahattomasti välttelemään Armageddonia siten, etten ole kertaakaan aiemmin katsonut sitä alusta loppuun. Ainakin olen jälleen yhtä tehoste-elämystä rikkaampi.

Niin tyhjäpäinen kuin kokonaisuus onkin, tuli Armageddonista yksi ilmestymisvuotensa isoimmista kassamagneeteista ja purevasta kritiikistä huolimatta viihteennälkäinen fanikunta löytyi nopeasti. Elokuva keräsi peräti neljä Oscar-ehdokkuutta, tosin sentään vain teknisten palkintojen ja musiikin saralla. Armageddonin eläväisin muistomerkki taitaakin tätä nykyä olla Aerosmithin esittämä tunnuskappale I Don't Wanna Miss a Thing. Siirappinen slovari soi tiuhaan radiossa ja diskoissa varsinkin millenniumin molemmin puolin, mutta taatusti se keinuu ainakin joidenkin radiokanavien soittolistoilla edelleen.

Pisteytys: 3/10