sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Monsieur Verdoux - Ritari Siniparta

Ohjannut Charlie Chaplin
USA 1947, 124 min.
Komedia, Romantiikka, Rikos
Pääosissa: Charlie Chaplin, Martha Raye, Marilyn Nash

These are desperate days, my dear.
Monsieur Henri Verdoux (Chaplin) on vanha veijari, joka tienaa elantonsa naimalla rikkaita neitoja ja perimällä heidän omaisuutensa kuoleman koittaessa. Valitettavasti vaimojen murhaaminen kuuluu Verdouxin työnkuvaan, mutta mitäpä mies ei elantonsa eteen tekisi. Ongelmia ilmenee, kun muuan etsivä on päästä herrasmiesmurhaajan jäljille. Ja sitten on vielä se yksi vaimo (Raye), jota ei meinaa millään saada hengiltä...

Hurjaa kyllä, elokuvan tarina pohjautuu noin sadan vuoden takaisiin tositapahtumiin. Ranskalaisen sarjamurhaajan tarina tuli Charlie Chaplinille tutuksi aiheeseen paneutuneen Orson Wellesin ansiosta, joka puolestaan vaati tästä hyvästä nimensä elokuvan alkuteksteihin. Traagisesta tosikertomuksesta syntyi mestarikoomikon työstämänä hulvattoman hauska musta komedia, joka on monella tapaa todellinen neronleimaus. Aikalaisyleisö tosin ei ymmärtänyt sodanvastaista murhakomediaa, joka onkin saavuttanut merkittävää arvostusta vasta vuosikymmeniä ilmestymisensä jälkeen. Ritari Siniparran huonon menestyksen lisäksi Chaplin joutui 1940-luvun puolivälissä FBI:n hampaisiin kommunismisympatioista ja arveluttavista poliittisista kannoista syytettynä. Vastoinkäymisten seurauksena Chaplin jätti lopulta Hollywoodin taakseen ja muutti Eurooppaan vuonna 1953. 

Diktaattori (1940) oli Chaplinin ensimmäinen äänielokuva ja Ritari Siniparta toinen, joskin jo Nykyaika (1936) ja Kaupungin valot (1931) hyödynsivät ääniteknologiaa, jälkimmäinen tosin lukeutuu vielä aivan selkeästi mykkäelokuvaksi. Äänielokuviin siirtymisen myötä Chaplin hylkäsi kulkurihahmonsa, vaikkakin Diktaattorin parturi vielä muistuttaakin tuota tuttua kulkijaa. Uusista tuulista huolimatta Ritari Siniparrassa loistaa edelleen se tuttu ja takuuvarma elokuvamestarin kädenjälki, jota katsoessaan ehtii läpikäydä lähes koko ihmismielen tunteman tunneskaalan. Verdouxin toilailuita seuratessa tuntee niin myötätuntoa, surua, iloa, rakkautta kuin onneakin. Ja tietenkin kaiken taustalla on myös syvällinen, edelleen ajankohtainen ja ajaton sanoma ihmisarvon ja rauhan puolesta.

Pisteytys:
10/10

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Black Narcissus - Musta narsissi

Ohjannut Michael Powell & Emeric Pressburger
Iso-Britannia 1947, 100 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Deborah Kerr, Flora Robson, Kathleen Byron, David Farrar

What would Christ have done?
Rumer Goddenin samannimiseen romaaniin (1939) perustuva Musta narsissi on psykologinen draama, joka kertoo Himalajan vuoristossa lähetysasemaa perustavista nunnista. Eristyneessä ympäristössä jännitteet kiristyvät ja maalliset vietit ovat ottaa vallan. Lopulta yksi sisarista ajautuu hulluuden rajamaille.

Suoraan sanoen juoni himokkaista (ja himojaan vastaan taistelevista) nunnista hylätyssä aasialaistemppelissä ei kuulostanut ennakkoon erityisen jännältä. The Archersien tuotanto on kuitenkin kauttaaltaan niin mainiota, että eipä tämäkään elokuva voi olla huti, ajattelin. Enkä joutunut pettymään, sillä Musta narsissi on jälleen todella ainutlaatuinen ja kiehtova teos! Täytyy tosin myöntää, että itse tarina ei ole loppujen lopuksi elokuvassa kovin kummoinen, vaikka se onkin aivan kelvollinen. Tärkeämpää on tässä tapauksessa se, miten tuota tarinaa kerrotaan.

Elokuvan hienoudet piilevät eritoten sen estetiikassa ja visioissa sekä musiikin ja liikkeen sulavassa yhteispelissä. Tietyt tanssikohtaukset viittaavat jo ohjaajakaksikon seuraavaan mestariteokseen, tanssillista kerrontaa hyödyntävään Punaiset kengät -elokuvaan (1948). Kaiken lisäksi studiossa luodut Himalajan maisemat ovat kerrassaan huikeita ja Technicolor korostaa upeaa miljöötä entisestään. Kiinnostavana historiallisena kontekstina kerrottakoon, että Musta narsissi tuli ensi-iltaan vain joitakin kuukausia ennen Intian itsenäistymistä. Näinpä eurooppalaisten invaasio kummalliseen ympäristöön ja lopulta koittava paluu kotimaahan yhdistyivät varmasti monen katsojan mielessä ajankohtaisiin tapahtumiin Aasian mantereella.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Maaliskuun elokuvat 2016

On the Road - Matkalla
Ohjannut Walter Salles
Ranska, Iso-Britannia, USA & Brasilia 2012, 124 min.
Draama, Seikkailu
Pääosissa: Sam Riley, Garrett Hedlund, Kristen Stewart



Jack Kerouacin kirjoittaman samannimisen beatnik-klassikon (1957) elokuvaversio ei oikein onnistu tavanomaisen ja yllätyksettömän muotonsa vuoksi tavoittamaan Kerouacin intensiivisyyttä saati beat-sukupolven henkeä. Silti se kuvaa kohtalaisesti villiä sodanjälkeistä aikaa sekä aina ajatonta nuoruuden hulluutta ja kiihkoa. Road movien visuaaliset puitteet ovat myös kunnossa.

Pisteytys: 6/10

Star Wars Episode II: Attac of the Clones
Star Wars Episodi II: Kloonien hyökkäys
Ohjannut George Lucas
USA 2002, 242 min.
Fantasia, Seikkailu, Toiminta
Pääosissa: Hayden Christensen, Ewan McGregor, Natalie Portman


Pimeän uhan (1999) tapahtumista on kulunut vuosikymmen. Jedioppilas Anakin (Christensen) on kasvanut isoksi ja rakastuu ex-kuningattar Padméen (Portman), Obi-Wanin (McGregor) tutkiessa galaksin outoja tapahtumia. Näyttävä toiminta pärähtää käyntiin elokuvan alkumetreillä, ja vauhtia ja hulinaa piisaa loppuun asti. Ulkoisesti puitteet ovat toimivia, mutta sisältö ontuu, vaikka Kloonien hyökkäys onkin juoneltaan edellisosaa parempi. Anakinin ja Padmén romanssi on älyttömän epäaito ja tönkkö, eikä Hayden Christensen muutenkaan veny roolihahmonsa vaatimaan tunneskaalaan.

Pisteytys: 5/10

Star Wars Episode III: Revenge of the Sith
Star Wars Episodi III: Sithin kosto
Ohjannut George Lucas
USA 2005, 140 min.
Fantasia, Seikkailu, Toiminta
Pääosissa: Hayden Christensen, Ewan McGregor, Natalie Portman


Kolmannessa episodissa viimein näemme, kuinka Anakinista (Christensen) tulee pahis, vaikka tarina ei tietenkään mitenkään voi yllättääkään. Elokuvan kertoma tarina Darth Vaderin synnystä voisi toki olla kiinnostava, jos se kerrottaisiin paremmin. Osa elokuvan kohtauksista on niin tyhjäpäisiä tai yksinkertaistettuja, että niitä katsoessa joko tuskastuttaa tai naurattaa. Toiminta on edelleen näyttävää, ja sen vuoksi koko tämä kakkatrilogia sietää jotenkuten katselua. Olen nähnyt Sithin koston vain elokuvateatterissa joskus aikanaan, ja muistelin tämän olevan huomattavasti kahta edelllistä episodia parempi - mutta eipä se kyllä ollut.

Pisteytys: 4/10

Fun and Fancy Free - Pennitön ja suruton
Ohjannut Bill Roberts, Hamilton Luske, Jack Kinney & William Morgan
USA 1947, 70 min.
Animaatio, Musikaali, Komedia
Pääosissa: Cliff Edwars, Edgar Bergen, Dinah Shore



Pennitön ja suruton on yksi Disneyn kuudesta 1940-luvulla tehdystä lyhytanimaatiokoosteesta. Toisen suursodan päätyttyä ilmestynyt animaatio korostaa huolien unohtamista ja elämästä nauttimista suorastaan pakkomielteisesti. Elämäniloinen Samu Sirkka (Edwards) hoitaa elokuvan juontotehtävät, ja nähdäänpä väliajalla ihan live-actionina toteutettu vatsastapuhumisesityskin. Ensimmäinen animaatio kertoo sirkuksesta karkaavasta Bongo-karhusta, ja kokonaisuus vaikuttaa laimealta Dumbon (1941) sekä Bambin (1942) yhdistelmältä. Toinen animaatio on mukaelma Jaakko ja pavunvarsi -satuklassikosta, joka taasen tuo mieleen Disneyn mainion Pikku räätäli -lyhärin (1938), joka muuten oli lapsena yksi lemppareitani. Pennitön ja suruton sen sijaan on mitäänsanomaton ja helposti unohtuva Disney-klassikko, mutta ei sentään aivan huonokaan.

Pisteytys: 6/10

Casper
Ohjannut Brad Silberlin
USA 1995, 100 min.
Komedia, Fantasia
Pääosissa: Christina Ricci, Malachi Pearson, Bill Pullman, Cathy Moriarty



Sarjakuvahahmoon perustuva Casper kertoo ystävällisestä kummituslapsesta (Pearson), joka etsii ystävää. Onneksi kummitusterapeutti James Harvey (Pullman) ja hänen tyttärensä Kat (Ricci) muuttavat Casperin kotitaloon. Casper olisi paljon surkeampi leffa, jos en olisi sattunut katsomaan sitä lapsena lukemattomia kertoja! Vitsit eivät enää jaksa naurattaa, mutta viihdyin elokuvan parissa yllättävän mainiosti, koska muistin edelleen suuren osan repliikeistä ja kompuroinneista ulkoa. Casper on muuten ensimmäinen elokuva, jossa päähenkilö on luotu kokonaan CGI-tekniikalla.

Pisteytys: 5/10

Janis: Little Girl Blue
Ohjannut Amy Berg
USA 2015, 103 min.
Dokumentti, Biografia
Pääosissa: Cat Power, Janis Joplin, Karleen Bennet, Laura Joplin



Odotetussa Janis Joplin -dokumentissa laulajalegenda pääsee itse ääneen kirjoittamiensa kirjeiden välityksellä. Lisäksi Janisin läheiset kertovat tähden elämästä ja muistelevat hänen kanssaan vietettyjä yhteisiä hetkiä.  Janis on ollut minulle yksi niitä merkittäviä artisteja, joiden kautta varhaisessa teini-iässä löysin musiikin soittolistaradioiden tuolla puolen. Siispä joskus aikoinaan olen lueskellut Janisin elämästä yhtä ja toista, joten tästä dokkarista ei sinällään irronnut mitään kovin uutta ja ihmeellistä. Esimerkiksi Alice Echolsin Paratiisin arvet (2003) on jäänyt mieleen sellaisena kiinnostavana elämäkertana ja 1960-luvun radikalismin kuvauksena, jota suosittelen lämpimästi jokaiselle aikakaudesta tai Joplinista kiinnostuneelle. Janis: Little Girl Blue on jokseenkin sama paketti, mutta tiiviimmässä ja muodossa. Näinpä tutkimusmatka wanhan kunnon bluesrockin aikakauteen on helppo aloittaa vaikkapa tästä dokkarista. I got dem ol' kozmic blues again mama!

Pisteytys: 8/10

The Limits of Control
Ohjannut Jim Jarmusch
Espanja, USA & Japani 2009, 116 min.
Draama, Rikos, Mysteeri
Pääosissa: Isaach De Bankolé, Tilda Swinton, Luis Tosar



Katsoin The Limits of Controlin uudelleen (joskin sivusilmällä), sillä vuosien takaisesta edellisestä katselukerrasta jäi ristiriitainen fiilis, ja ristiriitaisesti tätä Jim Jarmuschin kummajaista on arvosteltukin. Edelliskerralta mieleen jäivät kauniit maisemat, oudot tunnelmat ja kertomuksen tyhjyys. Juonikin on olemassa vain juuri ja juuri. Kyseessä on siis palkkamurhaajan duunikeikka Espanjassa. Filmin alkupuolella päähenkilö (De Bankolé) katselee taidegalleriassa kubistista maalausta, joka (kai) pyrkii avartamaan elokuvan tarkastelutapaa. Ehkäpä Jarmusch on kubismin ideologiasta inspiroituneena tehnyt elokuvakerrontaa tutkivan elokuvan, joka katselee kohdettaan eri näkökulmista, minimalistista toistoa hyödyntäen. Tämä elokuva on kuin niin kutsuttua tekotaiteellisuutta tutkiva itsetietoinen vitsi, joskin tunnelmaltaan hyytävän vakavamielinen. The Limits of Control ei herätä intohimoa yrittää ymmärtää sitä perinpohjaisesti. En edelleenkään tiedä, onko kyseessä nerokas läppä vai epäonnistunut filosofointi, eikä aiheen pohdiskelu oikeastaan edes kiinnosta tämän enempää.

Pisteytys: 5/10