Some Like It Hot - Piukat paikat (1959)

Ohjannut Billy Wilder
USA 1959, 121 min.
Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Marilyn Monroe, Tony Curtis, Jack Lemmon

Running wild, lost control...

1920-luvun Chicagossa saksofonisti Joe (Curtis) ja basisti Jerry (Lemmon) ovat kipeästi vailla tuohta. Kaksikko joutuu kuitenkin vielä rahapulaakin suurempiin ongelmiin, kun he vahingossa osuvat todistamaan gangstereiden verilöylyä. Muusikkopolot pakenevat henkensä kaupalla ja pestautuvat valeasuissa naisorkesteriin välttääkseen gangstereiden koston. "Josephinen" ja "Daphnen" matka Floridan aurinkoon osoittautuu varsin mullistavaksi elämänmuutokseksi...

Aikansa kassamagneetti, kuuden Oscarin ehdokas ja yhden akatemiapystin voittaja Piukat paikat flirttailee hilpeästi sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuudella. 1950-luvun lopulle tultaessa elokuviin kohdistuneet sensuuritoimenpiteet eivät enää vastanneet ajan henkeä, ja paheellisena yleisömenestyksenä Piukat paikat musersi aimo loven niin sanotun Haysin koodin kivijalkaan. Vuosikymmentä myöhemmin vanhentunut sensuurisäännöstö oli jo kuopattu ja tilalla oli nykypäivänäkin tuttu ikärajoihin perustuva järjestelmä.

Ilahduttavan rietas ja vapauttava Piukat paikat on ehdoton komediasuosikkini ja ylipäätään useissa genren listauksissa elokuva keikkuu kärkipaikoilla. Onnistuneita asioita on turha edes eritellä yksityiskohtaisesti, sillä kaikki on kohdillaan aina tarinasta, näyttelijöistä ja pienistä gageista musiikkiin sekä visuaalisiin elämyksiin. En muuten taatusti ole katsonut yhtäkään 1001-listan elokuvaa yhtä monesti kuin tätä. Ensimmäisen kerran Piukat paikat tuli tutuksi joskus tämän vuosituhannen alussa ja tämän blogin elinkaaren aikana kirjoitin elokuvasta ensimmäisen kerran vuonna 2012. Sen jälkeen olen nähnyt Piukat paikat ainakin viidesti. Elokuvan kuuluisa loppurepliikki kuuluu "Nobody's perfect" ─ se on totta, joskin tämä täydellinen elokuva tekee poikkeuksen sääntöön.

Pisteytys:

10/10

The Defiant Ones - Kahle (1958)

Ohjannut Stanley Kramer
USA 1958, 96 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: Tony Curtis, Sidney Poitier

How come they chained a white man to a black?

Vankeja kuljettava auto ajaa ojaan, ja rytäkässä kaksi toisiinsa kahlittua vankia pääsee pakoon. John "Joker" Jacksonin (Curtis) ja Noah Cullenin (Poitier) pakomatka vaatii kummaltakin varsin paljon venymistä, sillä epäluulo toista kohtaan on suuri. Rämmintä läpi soiden ja ryteiköiden kuitenkin lopulta yhdistää riitaisan parivaljakon. Erikoiset ihmiskohtaamiset ovat myös omiaan ravistelemaan ennakkoluuloja ja pakottavat varsinkin Joker Jacksonin puntaroimaan arvomaailmaansa uusiksi.

Kahle osui ilmestyessään ajan hermoon, sillä Yhdysvaltojen rotujännitteet olivat 1950-luvun lopulle tullessa virittyneet tulenarkaan pisteeseen. Vuonna 1958 oli kulunut vain jokunen vuosi Montgomeryn bussiboikoteista ja Martin Luther Kingin noususta kansalaisoikeusliikkeen keulahahmoksi. Jokusia erävoittoja oltiin jo saavutettu, mutta mellakat jatkuivat pitkälle 1960-lukua. Vaikka vuosikymmenten taitteessa rotuerottelua oli jo hivenen purettu lain keinoin, umpirasistisella asenneilmastolla oli tietyissä paikoissa liian syvät juuret kitkettäväksi parin lakipykälän avulla. Kahle näyttää, että muutos on kuitenkin mahdollinen.

Kahdeksan Oscarin ehdokas Kahle sai osakseen ansaittua arvostusta ja se myös oli Sidney Poitierin (1927─) läpimurtoelokuva. Teemaan sopivasti Poitier myös nousi Oscar-ehdokkaaksi roolityöstään, joskin voitto ensimmäisenä mustana näyttelijänä tuli vasta elokuvasta Kedon kukkaset (1963). Sittemmin Poitier tähditti myös Stanley Kramerin toista rotuerotteluteemaista elokuvaa Arvaa kuka tulee päivälliselle (1967). 1960-luvun lopulla maailma oli taas hieman muuttunut, mutta tasa-arvoon riitti yhä matkaa. Taivallettavaa riittää vieläkin.

Pisteytys:

8/10

Sweet Smell of Success - Menestyksen huuma (1957)

Ohjannut Alexander Mackendrick
USA 1957, 96 min.
Draama
Pääosissa: Tony Curtis, Burt Lancaster, Susan Harrison

The scruples of a guinea pig and the morals of a gangster.

Häikäilemättömän kolumnistin J.J. Hunseckerin (Lancaster) pr-hännystelijä Sidney Falcon (Curtis) tekee mitä tahansa kohotakseen vallan huipulle. Pomoa mielistellessä ei ole sijaa moraalille, mutta ala on haastava kovapintaisimmallekin pyrkyrille. Sidney on ajaa itsensä useampaankin umpikujaan yrittäessään häätää innokkaan kosijan Hunseckerin siskon Susanin (Harrison) kimpusta ─ J.J. nimittäin haluaa pitää sisarensa itsellään.

Menestyksen huuma ei ollut ilmestymisvuotensa hittejä, jos nyt ei täysin floppikaan vaikka lippuluukuilla tappiota tulikin. Mainetta karttui ajan kanssa, ja tätä nykyä elokuva lukeutuu film noirien merkkiteoksiin. Menestyksen huuma hyytää niljaisen mustalla tunnelmallaan, sähäkän piikittelevä dialogikin pistää kuin parvi ampiaisia. Moraalittoman ja pessimistisen elokuvan erityisenä ansiona pidetään myös oivaa New Yorkin kuvausta. Dynaamisen rytmikäs Menestyksen huuma huokuu alati hereillä olevan kaupungin tunnelmaa kaikkine värivaloineen, jazz-klubeineen ja muine synnin pesineen. Eipä ihme, että elokuvaa on ylistänyt muun muassa New York -kuvauksistaan tunnettu Martin Scorsese. Samankaltainen kaupungin tunnelma on tavoitettavissa Scorsesen elokuvissa, esimerkiksi Taksikuskissa (1976).

Ohjaajista puheen ollen, kiinnostava knoppi Menestyksen huumassa on Alexander Mackendrickin (1912─1993) uran yllättävä suunnanmuutos. Manhattanilla syntynyt siirtolaisten jälkeläinen Mackendrick palasi jo lapsena vanhempiensa synnyinseuduille Skotlantiin ja teki vartuttuaan uraa Ealing-studioiden komediaohjaajana. Menestyksen huumaa edelsi pikimusta brittikomedia Naisentappajat (1955). Yhdistävänä tekijänä elokuvien välillä sentään on kertomusten kyynisyys!

Pisteytys:

8/10