13. luukku: 50 vuotta sitten (Fellinin Rooma, 1972)

The last illusion is at hand.

 

Vuoden 1972 soundtrackilla raikuvat David Bowien Ziggy Stardust ja Elton Johnin Rocket Man. Tosin täällä Suomen perämetsissä soivat paremminkin Fredi ja Kirka, eikä tuskin kukaan saanut välttyä Kai Hyttisen Dirlandan kuulemiselta. Kevyistä sävelistä huolimatta vakavia kriisejä mahtuu vuoteen kuin vuoteen: viisikymmentä vuotta sitten ainakin Münchenin verilöyly, Vietnamin sodan loppurytinät ja IRA:n pommiräjäytykset Belfastissa koettelivat mieliä.

Suomessa kohistiin koko vuosi Kekkosen toimikauden jatkamisesta poikkeuslailla ja Yhdysvalloissa repesi Watergate-skandaali, kun presidentti Nixonin "putkimiehet" hiippailivat demokraattien vaalitoimistoon. Sen tunnelmiin vievät esimerkiksi elokuvat Presidentin miehet (1976) ja The Post (2017). Mutta tänään suuntana on Eurooppa ja jälleen Rooma! Onko ikuinen kaupunki vuosikymmenessä muuttunut? (Ks. toissapäiväinen Mamma Roma, 1962)

 

 

Roma - Fellinin Rooma
Ohjannut Federico Fellini

Italia & Ranska 1972, 120 min.

Komedia, Draama
Pääosissa: Fiona Florence, Peter Gonzales Falcon, Pia De Doses

Ikuinen Rooma on yksi Federico Fellinin elokuvien vakiotähdistä. Kaupungin kuolemattomalle sykkeelle omistettu teos seuraa Rooman tapahtumia eri aikatasoissa ja tyyleissä. Osa kertomuksesta sijoittuu Fellinin nuoruusaikaan, toisen maailmansodan pommituksiin. Dramatisoidun muistelukerronnan vastapainoksi kiidetään dokumentaarisesti 1970-luvun alun öisillä kaduilla.

Fellinin Rooma on vastakohtien elokuva. Kaupunki on ikiaikaisen kaunis, mutta myös viehättävän rähjäinen ja toisinaan rehellisen likainen. Hahmot ovat joko prostituoituja ja irstailevia miehiä tai hurskaita nunnia ja kirkonmiehiä. Tunteet kuumenevat ja irvileuat ovat irti! Hartaimmassa kohtauksessa seurataan erikoista, kardinaalille ja papeille suunnattua muotinäytöstä. Ivapuheita ei kuulla, mutta koko kohtaus on huvittavan rienaava.

Vaikka Fellinin Rooma on hajanaisuudessaan ihmeellisen hallittu, ei elokuva silti nouse ohjaajan ikimuistoisimpien teosten joukkoon. Toisistaan irralliset kohtaukset ovat parhaimmillaan hauskoja ja kauniita: jopa armottomassa sadesäässä kuvatussa suuressa ruuhkassa on viehkoa estetiikkaa, hirveästä kuravellistä huolimatta. Elokuva päättyy dokumentaariseen otokseen Rooman symboliksi ja äitisudeksi nostetusta Anna Magnanista, roomalaisesta näyttelijälegendasta, joka vetäytyy väsyneenä kotiinsa. Magnani menehtyi seuraavana vuonna ja nopea cameo jäi näyttelijän viimeiseksi rooliksi. Mutta Rooma selviää menetyksistään ja elää iäti!

Pisteytys: 7/10

11. luukku: 60 vuotta sitten (Mamma Roma, 1962)

Look what a jewel my son is.

 

Vuosi 1962 antoi maailmalle The Beatlesin, Spider-Manin ja vertahyytävän ohjuskriisin. Millaista olisikaan kurkistaa jännitteiden täyttämään vuoteen elokuvien avulla? Aikansa nuorisohuumaan pääsee Thunderbirdin kyydissä elokuvassa Svengijengi 62' (1973), kun taas Villikaislat (1994) tutkiskelee teini-ikää ranskalaisella maaseudulla. Algerian sodan loppukaiuilta ei säästytä sielläkään. Rakkautta etsiville sopii melankolinen In the Mood for Love (2000) tai kepeämpi Hymyilevä mies (2016), jossa kuljetaan suomalaisen kesäyön kautta suuriin urheilutapahtumiin.

 

Yksi loppuvuoden 1962 kuumottavimmista tapahtumista oli Kuuban ohjuskriisi, jonka hikisiin vaiheisiin vie neuvostovankiloita koluava Kuriiri (2020). Ylipäätään aikalaistunnelmaa henkii jännittävä Mantsurian kandidaatti (1962), jonka ensi-ilta oli keskellä kriisin kireintä vaihetta. Päivän luukusta avautuu näköala Rooman köyhille kaduille, jossa soi houkutteleva cha-cha-cha...

 

Mamma Roma
Ohjannut Piero Paolo Pasolini

Italia 1962, 110 min.

Draama

Pääosissa: Anna Magnani, Ettore Garofolo, Franco Citti

 

 

 

 

Entinen prostituoitu Mamma Roma (Magnani) vaihtaa alaa taatakseen teini-ikäiselle pojalleen Ettorelle (Garofolo) vakaan elämän. Nainen pakkaa omaisuutensa, etsii toisten hoteissa eläneen Ettoren käsiinsä ja suuntaa kärrynsä toiveikkaana kohti Roomaa. Vihanneksia kaupittelevan äidin menneisyys kuitenkin paljastuu viattomalle Ettorelle, joka hairahtuu raivoissaan ja pettyneenä pois kaidalta polulta. Huono-osaisuus periytyy äidiltä pojalle, eikä kohtaloaan voi välttää.

Pier Paolo Pasolinin Rooma-elokuvassa on roimasti neorealismin henkeä. Vielä kun pääosassa on aitoutta säkenöivä legendaarinen Anna Magnini, mieleen tulee väistämättä lajin merkkiteos Rooma - avoin kaupunki (1945). Elokuva tavallaan tuntuu jatkavan Roberto Rossellinin perintöä ja sota-aikaan sijoittuvaa tarinaa. Tarkoituksellisen rosoinen teos on koskettava kuvaus sodanjälkeisestä Italiasta, joka on hitaasti nousemassa jaloilleen. Suurkaupunkiin mahtuu monenlaisia ihmiskohtaloita.

Mamma Roma herätti katolisessa maassa paheksuvaa jupinaa, mutta se ei estänyt elokuvan oivaa menestystä. Elokuva huomioitiin Venetsian filmijuhlilla parilla palkinnolla ja teos sai jopa ehdokkuuden Kultaiseen leijonaan. Se on kiistämättä hyvä saavutus, sillä Mamma Roma on sentään vasta Pasolinin toinen elokuva. Ohjaajan nimekkäimmistä teoksista tutut tyylikeinot ovat varhaisfilmissä jo hyvin esillä, vaikkakin vasta kehittymässä kohti huippuaan.

Pisteytys: 7/10

The Golden Coach - Kultaiset vaunut (1952)

Ohjannut Jean Renoir
Ranska & Italia 1952, 103 min.
Draama, Komedia, Romantiikka, Historia
Pääosissa: Anna Magnani, Duncan Lamont, Paul Campbell, Riccardo Rioli

Commedia dell'arte.

Italialainen commedia dell'arte -teatteriryhmä saapuu Peruun ja kohoaa nopeasti yleisön suosioon. Pian myös teatteriseurueen tähteä Camillaa (Magnani) liehitellään kolmelta taholta: varakuningas Ferdinand (Lamont) tarjoaa hänelle kultaisia vaunuja, suosittu matadori Ramon (Rioli) kuuluisuutta ja sotilas Felipe (Campbell) lupaa hänelle yksinkertaisen, rauhallisen elämän tavallisen kansan parissa. 1700-luvulle sijoittuva kertomus perustuu Prosper Merimèen näytelmään (1829), josta Luchino Visconti sovitti elokuvakäsikirjoituksen.

Technicolorin väreissä hehkuvassa elokuvassa soivat viehättävät Vivaldin sävelmät, ja kiehtova maailma tempaa nopeasti mukaansa. Kokonaisuus on erikoislaatuinen, enkä olisi mitenkään osannut arvata sen sisältöä saati tunnelmaa etukäteen. Ensinnäkin ranskalaisen ohjaajan Jean Renoirin ranskalais-italialainen elokuva on, hieman yllättäen, puhuttu pääasiassa englanniksi. Toinen elokuvan yllätys on sen kepeä ja hyväntuulinen tunnelma, vaikka onhan Renoir osoittanut taitavansa komedian keinot esimerkiksi mestariteoksessaan Pelin säännöt (1939). Kultaisten vaunujen hupaisaksi äityvä kolmiodraama tarkastelee myös kiehtovasti sitä, miten elämä on draamaa ja toisinaan täyttä teatteria.

Kultaiset vaunut on kaikkinensa viehättävä elokuva, mutta eräs asia nousee ylitse muiden ─ nimittäin pääosassa loistava Anna Magnani. Italialainen tähti oli Renoirin sanojen mukaan paras näyttelijä, jonka kanssa hän kuunaan oli työskennellyt. Eikä ihme, sillä Magnanin tunnelataus on mahtava. Valloittava elokuva ei kaikesta hyvästä huolimatta aivan nouse Jean Renoirin töiden parhaimmistoon ja 1001-listaltakin se on saanut kyytiä vuoden 2013 painoksessa. Siltikin katsomisen arvoinen klassikko!

Pisteytys:
8/10

Roma, città aperta - Rooma - avoin kaupunki (1945)

Ohjannut Roberto Rossellini
Italia 1945, 103 min.
Draama, Sota
Pääosissa: Anna Magnani, Aldo Fabrizi, Marcello Pagliero, Francesco Grandjacquet

"All roads lead to Rome, Open City." -Jean-Luc Godard

On vuosi 1944 ja natsit ovat miehittäneet Rooman. Vastarintaliike toimii aktiivisesti: Giorgio Manfredi (Pagliero) pakenee Gestapon käsistä ja piileskelee ystävänsä Francescon (Grandjacquet) asunnossa. Francescon tuleva vaimo Pina (Magnani) järjestää ruokaa nälkäisille naapureille, hänen nuori poikansa osallistuu muiden lasten kanssa pommiattentaattiin ja myös pappi (Fabrizi), jonka on määrä vihkiä Pina ja Francesco, avustaa partesaaneja välittämällä viestejä ja rahaa.

Elokuvan tapahtumilla on vastineensa todellisuudessa. Robert Rossellinin olikin alunperin määrä ohjata kaksi dokumenttia, joista toisen aiheena olisi ollut vastarintaliikkeessä toimineen papin teloitus ja toinen taas olisi tarkastellut lasten osuutta vastarintaliikkeessä. Nuoren ystävänsä Federico Fellinin ja käsikirjoittaja Sergio Amidein ehdotuksesta Rossellini päätyi kuitenkin yhdistämään aiheet fiktiiviseksi melodraamaksi, jossa on vahva realismin tuntu. Ei ollut helppoa työstää elokuvaa sodan runtelemassa Roomassa, jonka kukkuloilla natsien saappaiden uhkaava kopina vielä kaikui etäisesti. Sodan lopuilla myöskään rahaa tai laadukkaita kuvaustarvikkeita ei tietenkään juuri ollut, joten oli tyydyttävä minimalistisiin puitteisiin - tarina kertoo, että filmimateriaali olisi ostettu mustasta pörssistä. Haastavista kuvausolosuhteista huolimatta, tai jopa niiden ansiosta, syntyi upea elokuvahistorian merkkiteos, josta tuli milteipä välittömästi italialaisen neorealismin kulmakivi.

Rooma - avoin kaupunki on kiehtova historiansa ja estetiikkansa puolesta. Se on vahvasti antifasistinen yhteiskunnallinen kommentaari, ja tämä taustaideologia ohjaa ylivoimaisesti elokuvan muotoa ja kerrontaa. Autenttisuuden estetiikka näkyy vahvasti esimerkiksi siinä, että elokuva on tehty kaduilla, eikä studiossa. Se on myös kuvattu käsivaralla ja luonnonvalossa, moni sen näyttelijöistä on naapurustosta poimittuja amatöörejä tai muutoin tuntemattomia näyttelijänalkuja. Elokuvan realistinen muoto ja kerrontakieli on omalaatuista ja upeaa, sillä se tuo sotatodellisuuden lähelle erikoisella tavalla. Nämä ihmiset todella kokivat sodan ja kotikaupunkinsa valtauksen: tavalliset kaduntallaajat, lapset, vanhemmat, puolisot, naapurukset. Ihmisiä on teloitettu ja kidutettu vailla armoa tai inhimillisyyttä, lapsia on jäänyt orvoiksi ja perheitä kodittomiksi. Mutta silti - tämäkään sota ei lopettanut kaikkia sotia, kitkenyt fasismia tai ehkäissyt moraalin rappeutumista. Neorealismia, "vapautuksen koulukuntaa", tarvitaan taas.

Pisteytys:

10/10