perjantai 31. elokuuta 2018

The House is Black (1963)

Ohjannut Forugh Farrokhzad
Iran 1963, 22 min.
Lyhytelokuva, Dokumentti
Pääosissa: Forugh Farrokhzad

There is no shortage of ugliness in the world.
Runoilija Forugh Farrokhzadin (1935─1967) lyhytdokumentti The House is Black (Khaneh siah ast) tarkastelee elämää iloineen ja suruineen lepraa sairastavien yhteisössä. Dokumentti ei millään muotoa ole Mondo Canen (1962) kaltainen shokkidokumentti, vaikka tämäkin elokuva toki kytkeytyy jokseenkin samoihin ihmisyyden aspekteihin. Tavoitteena ei kuitenkaan ole tirkistellä suljetun yhteisön elämää, vaan jo elokuvan ensi hetket puhuvat inhimillisyyden ja rakkauden puolesta.

The House is Black pyrkii purkamaan lepraan liitettyjä ennakkoluuloja kuvaamalla tautiin sairastuneita viettämässä kohtalaisen normaalia elämää. Lohtu löytyy lääkäreiden lisäksi vapaa-ajasta, koulunkäynnistä, yhteisöstä ja uskonnosta. Erityisesti viimeksimainittu elementti korostuu Koraanin kohdissa ja Farrokhzadin omissa runoissa, joita ohjaaja itse lausuu kuvien taustalle. Herkästä dokumentista muodostuu voimakas puheenvuoro ihmisarvon puolesta.

Kauniista sanomastaan huolimatta filmi jäi hieman etäiseksi, jos toki olen iloinen, että katsoin sen. Erityisesti elokuvassa puhuttelee tapa, jolla rumuudesta kasvaa kauneutta ja erilaisuus muuttuu tuttuudeksi. Voi toki myös olla, että tämä iranilaiseen elokuvataiteeseen vaikuttanut teos avautuu paremmin, jahka maan myöhempi elokuvataide tulee tutummaksi. On todella sääli, että The House is Black jäi nuorena kuolleen Farrokhzadin ainoaksi elokuvaksi; ties millaisia elokuvarunoja lupaavalta taiteilijalta vielä olisikaan syntynyt.

Pisteytys:
7/10

keskiviikko 29. elokuuta 2018

Il Gattopardo - Tiikerikissa (1963)

Ohjannut Luchino Visconti
Italia & Ranska 1963, 186 min.
Draama, Historia
Pääosissa: Burt Lancaster, Claudia Cardinale, Alain Delon

Three balls in a week are too much.
Luchino Viscontin pakahduttavan kaunis periodidraama sijoittuu 1860-luvun kuohuvaan Italiaan. Punapaitaiset nationalistit käyvät taisteluita hajanaisen maan yhdistämisen puolesta ja muutoksen tuuli tuivertaa myös vanhojen aristokraattien elämässä. Jopa sisilialainen Salinan ruhtinas Don Fabrizio (Lancaster) saa todeta, ettei hänen jälkikasvunsa tulevaisuus noudata juuri millään muotoa hänen ylellistä elämänpolkuaan. Ainoa tulevaisuuden turva on lyöttäytyä hyviin väleihin tulevien vallanpitäjien kanssa.

Tiikerikissa (engl. The Leopard) on visuaalisesti niin huumaava teos, että sitä katsoisi täysin onnellisena vaikka käsikirjoitus olisi kehno. Vaan se ei ole! Giuseppe Tomasi di Lampedusan samannimiseen romaaniin (1958) pohjautuva tarina on viipyilevän toteava kuvaus yläluokan jalustan sortumisesta ─ aihe, jota marxistisympatioistaan tunnettu Luchino Visconti toisti useissa elokuvissaan. Viscontin tuotannosta Tiikerikissaa lähimmäksi asettuu niin ikään 1860-luvulle sijoitettu Senso (1954). Tarkkanäköiseen yhteiskunnan kerman tulkintaan löytyi aineksia Viscontin omasta taustasta, hän kun oli syntyjään yläluokkaista milanolaissukua.

Suuresta yhteiskunnallisesta aihekehyksestään huolimatta Tiikerikissa on varsin vähäisten tapahtumien elokuva: häitäkin juhlitaan tunnin verran, mikä tosin tarjoaa kiehtovan tilaisuuden tarkkailla taitavasti rakennettua kadonnutta maailmaa aikamatkan tavoin. Jokaisen otoksen ollessa oma piiruntarkka taideteoksensa, ei liene yllättävää, että Tiikerikissa oli aikansa kallein italialaistuotanto. Pieteetillä luotu teos ansaitsi menestystä maailmalla ja palkittiin muun muassa Kultaisella palmulla. Loppumainintana huomioitakoon pääroolissa näyttelevä Burt Lancaster, joka tekee Don Fabriziona yhden uransa loisteliaimmista roolitöistä.

Pisteytys:
9/10

maanantai 27. elokuuta 2018

Flaming Creatures (1963)

Ohjannut Jack Smith
USA 1963, 45 min.
Avantgarde, Underground, Komedia
Pääosissa: Francis Francine, Sheila Bick, Judith Malina

Be-bob-a-lula, she's my baby...
Undergroud-elokuvan tienraivaajan Jack Smithin (1932─1989) avantgardistinen queer-elokuva Flaming Creatures vie katsojansa New Yorkin salattuihin huoneisiin. Kohtalaisen juonettomassa kuvastossa drag-hahmot ehostautuvat, tanssivat ja lopulta antautuvat raiskaus-orgioiden vietäviksi. Hetkittäin villisti poukkoilevan kameran katse yltyy intensiiviseksi tuijotukseksi, ja myös musiikit sekoittuvat kakofoniaksi. Välillä toistensa kehoista huumaantuneiden, lemmekkäästi painivien hahmojen ylle laskeutuu täysi hiljaisuus.

Flaming Creatures esitettiin ensimmäistä kertaa yhteisesityksessä samaa lajityyppiä edustavan Blonde Cobran (1963) kanssa. Molemmat filmit ovat sisällöltään valtavirtaelokuvien rajoja railakkaasti rikkovia, mutta eritoten Flaming Creatures aiheutti pöyristystä. Estottomasti genitaaleja kuvaava ja seksuaalisuuden kirjolla flirttaileva elokuva oli tietenkin viranomaisten silmissä silkkaa pornografiaa, ja niinpä filmille myönnettiin herkemmin esityskieltoja kuin -lupia. Kohun myötä elokuvan esitykset johtivat jopa väkivaltaisiin yhteenottoihin virkavallan ja yleisöiden kesken.

Kaikessa hämmentävyydessään Flaming Creaturesin kuvasto on viehättävän sympaattista toisintoa Hollywoodin glamourista, joskin valtavirran elokuvien tyyli on avantgarde-luomuksesta perin kaukana. Inspiraatiota elokuvan hahmoihin on haettu myös b-elokuvista ja burleskista. Kaikkeen tähän b-glamouriin kiteytyy itseilmaisun vapaus, jota tosin groteski raiskauskohtaus kyseenalaistaa jättäen katsojalle hieman ristiriitaisen olon. Flaming Creaturesin yhteiskuntakritiikki korostuu parhaiten sen herättämissä reaktioissa. Maailma muuttuu kun sitä muutetaan; sittemmin tästäkin ihmiselon ja -kehon runollisesta ylistyksestä on tullut arvostetumpi taideteos, joskaan ei välttämättä suuren yleisön silmissä.

Pisteytys:
7/10

sunnuntai 26. elokuuta 2018

Blonde Cobra (1963)

Ohjannut Ken Jacobs
USA 1963, 33 min.
Lyhytelokuva, Avantgarde, Underground
Pääosissa: Ken Jacobs, Jack Smith

"Life is a sad business." -Greta Garbo
Mies, jonka järjen valo vaikuttaa himmenneen, haahuilee asunnossaan oksentaen 1930─1950-lukujen yhdysvaltalaisia populaarikulttuurin vaikutteita. New Yorkin underground-mestari Ken Jacobs (1933─) loi ystävänsä Jack Smithin (1938─1989) kanssa häkellyttävän puolituntisen Blonde Cobran, jossa kaksikko poukkoilee Jacobsin asunnossa mitä erilaisimmissa asustuksissa siteeraten Greta Garboa ja höpötellen niin orgioista kuin jumalastakin. Elokuvan ensiesitys oli yhtä aikaa Smithin ohjaaman Flaming Creaturesin (1963) kanssa.

Blonde Cobra muistuttaa lapsuudessa tehtyjä sekopäisiä kotivideoita ja c-kasettien äänityksiä, jotka nekin pohjautuvat tekijöiden omalaatuiseen huumorintajuun ja erilaisten populaarikulttuurin vaikutusten kierrättämiseen. Kyse on lopulta Hollywood-parodiasta, mutta myös asteittaisesta vapautumisesta Hollywood-kuvaston luomista rajoitteista. Absurdi kokonaisuus on toki täysin älytön, mutta myös aika koominen, villin vapautunut ja juuri siksi melko tarkkanäköinen aikalaiskommentaari.

Lisäkontekstia Blonde Cobran erikoislaatuisuudelle antaa eritoten 1960-luvulla voimissaan ollut happening-taide, johon elokuva voitaneen lukea kuuluvaksi. Performanssitaidetta edeltävä happening kiteytyy taiteen elämiseen hetkessä, vallitsevien taidekäsitysten kritisointiin ja esimerkiksi surrealismin perintöön. Elementit ovat vahvasti läsnä myös Blonde Cobrassa, jonka teatteriesityksiin Smith oli laatinut ohjeistuksen: keskeiseen esiintyjän rooliin pääsee koneenkäyttäjä, jonka tehtävänä on soittaa esityksen päälle radiota. Radio jäi nyt kotikatsomossa kokematta, mutta ehkäpä ensi kerralla!

Pisteytys:
8/10

perjantai 24. elokuuta 2018

What Ever Happened to Baby Jane? - Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? (1962)

Ohjannut Robert Aldrich
USA 1962, 134 min.
Draama, Kauhu, Trilleri
Pääosissa: Bette Davis, Joan Crawford, Victor Buono, Maidie Norman

Mama's little angel.
Baby Jane Hudson (Davis) on entinen vaudeville-lapsitähti, jonka ura kääntyy laskuun aikuisuuden kynnyksellä. Sen sijaan hänen sisarensa Blanche (Crawford) kohoaa varjoista Hollywoodin kermaan ja näyttelee lukuisissa klassikoiksi muodostuvissa elokuvissa. Blanchen joutuessa mystiseen auto-onnettomuuteen, myös hänen uransa on auttamattomasti ohi. Hudsonin sisarukset erakoituvat ja unohtuvat, kunnes katkera Jane ryhtyy haikailemaan lapsuutensa päiviä valokeilassa.

Katkeraan ihmismieleen sukeltava Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? on ensiluokkainen trilleri. Jännitys perustuu Janen sisareensa kohdistamaan julmaan vallankäyttöön, jos toki myös unohdetun ja hieman höpsähtäneen Baby Janen kohtalo herättää sääliä. Jane on traaginen antagonisti, jonka mieli ailahtelee lapsekkaasta riemusta katkeroituneen vanhan viskisiepon julmuuteen. Kamera ja valot ovat nokkelasti mukana juonessa, kun Jane paljastaa kulloisenkin mielentilansa.

Baby Jane Hudson on kuin höyrähtäneempi versio Davisin roolityöstä elokuvassa Kaikki Eevasta (1950). Elokuvia yhdistää myös viihdemaailman varjopuoliin tarttuva tarina ja kitkerän musta huumori. On aivan käsittämätöntä, ettei Davis saanut roolistaan Oscaria! Puvustuksensa ansiosta elokuva sentään sai yhden pystin. Davisia ylistetäessä ei sovi jättää kehumatta myös muita elokuvan näyttelijöitä saati roolitusta ylipäätään: Bette Davis ja Joan Crawford eivät olleet erityisen lämpimissä väleissä, joten valmis ristiriita syventää herkullisesti parivaljakon viha-rakkaussuhdetta. Mestarillista kieroutta!

Pisteytys:
10/10

tiistai 21. elokuuta 2018

Mantshurian kandidaatti - The Manchurian Candidate (1962)

Ohjannut John Frankenheimer
USA 1962, 126 min.
Trilleri, Draama
Pääosissa: Frank Sinatra, Laurence Harvey, Angela Lansbury, Janet Leigh

I've been having this nightmare.
Kylmän sodan räjähdysherkkään ytimeen osuva Mantshurian kandidaatti kertoo aivopesun uhreiksi joutuneista yhdysvaltalaissotilaista. Korean sota on juuri päättynyt, ja joukko sotavangeiksi joutuneita sotilaita pääsee viimein palaamaan kotikonnuilleen Yhdysvaltoihin. Kiiltävien mitaleiden lisäksi sota jätti osalle miehistä muistoksi karmean painajaisen, joka toistuu samanlaisena yöstä toiseen. Kapteeni Bennett Marco (Sinatra) ryhtyy selvittämään unien mysteeriä ja mekanismia mielenmuokkauksen takana. Suurimman taakan joutuu kantamaan kersantti Raymond Shaw (Harvey), jonka viholliset ovat ohjelmoineet tehokkaaksi tappokoneeksi.

Keskellä Kuuban ohjuskriisin kiihkeintä vaihetta ensi-iltaan tullut Mantshurian kandidaatti kuvaa hyytävästi kylmän sodan pelon ilmapiiriä. Fokus kohdistuu koko kiistelyn järjettömyyteen ja siihen, kuinka tavalliset ihmiset joutuvat suurvaltojen pelinappuloiksi ja propagandan armoille. Yhdysvalloissa elokuva menestyi mainiosti, kun taas Suomessa arkaluontoiselta vaikuttavaa filmiä ei tohdittu esittää ennen vuotta 1989. Salamurhaakin käsittelevän Mantshurian kandidaatin ajankohtaisuus nousi esille vain reilu vuosi sen ensi-illan jälkeen, kun presidentti John F. Kennedy murhattiin. Filmin lennokas juoni ei kenties ollutkaan täysin tuulesta temmattu...

Richard Condonin romaaniin Mantsurian sankari (1959) pohjautuva elokuva käsittelee oivaltavasti aikakautensa kipupisteitä ja pureutuu lisäksi ajattomiin inhimillisiin tuntoihin, kuten pelkoon ja katumukseen. Frank Sinatra ja Laurence Harvey tulkitsevat tunteikkaasti suurta sisäistä kamppailua käyviä sotilaita, jotka ovat hukkua hypnoosin luomaan harhatodellisuuteen. Mainitsematta ei sovi jättää myöskään Shaw'n häikäilemätöntä äitiä näyttelevää Angela Lansburya, joka nappasi puistattavasta roolistaan Oscar-ehdokkuuden. Poliittisen trillerin klassikkoteokseksi muodostuneesta Mantshurian kandidaatista tehtiin samanniminen uusintaversio vuonna 2004, joskaan Jonathan Demmen filmatisoinnista ei ole syntynyt aivan esikuvaansa vastaavaa ikonista teosta.

Pisteytys:
8/10

perjantai 17. elokuuta 2018

The Man Who Shot Liberty Valance - Mies joka ampui Liberty Valancen (1962)

Ohjannut John Ford
USA 1962, 123 min.
Lännenelokuva, Draama
Pääosissa: James Stewart, John Wayne, Vera Miles, Lee Marvin

This time, right between the eyes...
Shinbonen asemalle puuskuttava juna tuo mukanaan senaattori Ransom Stoddardin (Stewart), joka on saapunut rauhalliseen kaupunkiin osallistuakseen hautajaisiin. Vainaja on monelle kaupunkilaiselle tuntematon vanhus. Utelias lehdistö vaatii Stoddardia kertomaan kuka edesmennyt oli, ja niin alkaa tarina nuoresta kaupunkilaisesta lakimiehestä, karskista karjatilallisesta Tom Doniphonista (Wayne), hurmaavasta Hallie-neidosta (Miles) ja roistosta nimeltä Liberty Valance (Marvin), jotka kaikki kerran kohtasivat keskellä villeintä länttä, kylässä nimeltä Shinbone.

John Fordin (1894─1973) Mies joka ampui Liberty Valancen jäi westernmestarin viimeiseksi suureksi klassikoksi. Elokuva asettuu Fordin ikimuistoisimpien länkkäreiden sarjaan, josta yhtä mainiosti muistetaan teokset Etsijät (1956), Aavikon laki (1946) ja Hyökkäys erämaassa (1939). Spagettiwesternien valtakauden aattona ilmestynyt filmi tuntuu myös ylipäätään aikakautensa ja lajinsa viimeiseltä merkkiteokselta. Liberty Valancen mitä mainioin lännentarina maalailee valkokankaalle täsmällisesti vanhan kunnon mielikuvituksellisen myyttisen villin lännen saluunatappeluineen, urheine ratsumiehineen ja pyssyä paukuttelevine lainsuojattomineen. On kuitenkin jo hyvästien aika, sillä sivistys hiipii vähitellen syrjäkylillekin Ransom Stoddardin hahmossa. Legendat jäävät silti elämään, ja sen saa myös Stoddard huomata.

Mies joka ampui Liberty Valancen kysyy, täytyykö villin lännen olla villi ─ eivätkö erimielisyydet ratkeaisi muutenkin kuin ruutia tuhlaamalla? Kontrastia tuovat parhaiten esiin vakiorooleissaan loistavat päätähdet: James Stewart on oikeudentuntoinen sovittelija ja John Wayne jäyhä konservatiivi. Kuitenkin yhteistyö on voimaa ja erilaiset miehet onnistuvat myös ymmärtämään toisiaan. Mies joka ampui Liberty Valancen on ensimmäinen elokuva, jossa monia lännenklassikoita tähdittäneet Stewart ja Wayne esiintyvät yhdessä. Miehet nähdään samassa elokuvassa, joskaan ei vastanäyttelijöinä, myös seuraavana vuonna ensi-iltaan tulleessa usean ohjaajan (mm. Fordin) eeppisessä lännensaagassa Näin valloitettiin villi länsi (1962). Konkareiden toista kunnollista yhteistyötä saatiin odottaa aina vuoteen 1976, jolloin kaksikko kohtasi Don Siegelin länkkärissä Revolverimies. Kumpikaan mainituista elokuvista ei liene tämän mestariteoksen veroisia, mutta täytynee silti lisätä kumpainenkin katselulistalle jo ihan vain legendaaristen näyttelijöiden tuoman ilon vuoksi.

Pisteytys:
9/10

keskiviikko 15. elokuuta 2018

Jules and Jim - Jules ja Jim (1962)

Ohjannut François Truffaut
Ranska 1962, 105 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Jeanne Moreau, Oskar Werner, Henri Serre, Michel Subor

It started like a dream.
François Truffaut'n kolmas elokuva on ystävyyden, rakkauden ja vapauden ylistys. Ensimmäisen maailmansodan tienoille sijoittuvan kertomuksen päähenkilöitä ovat boheemit ystävykset Jules (Werner) ja Jim (Serre), jotka rakastuvat samaan naiseen, vallattomaan Catherineen (Moreau). Onnen aika katkeaa suursotaan, jossa itävaltalainen Jules ja ranskalainen Jim taistelevat eri puolilla rintamaa. Sota ei katkaise toveruutta, mutta nuoruuden täydelliset päivät eivät enää palaa.

Vapaamielisyydestä hurmioitunut Jules ja Jim (Jules et Jim) on kolmiodraama, joka unohtaa säädyllisyyden traditiot. Tavallisista romanttisista draamoista tai 1900-luvun alkuun sijoittuvista elokuvista poikkeava Jules ja Jim otettiin aikanaan vastaan ilolla, eikä ilmestyessään edistyksellisen elokuvan maine ole kadonnut edes uutuudenviehätyksen hälvennyttyä. Kiitos Truffaut'n ilahduttavan luovuuden, uuden aallon merkkiteos tuntuu raikkaalta tuulahdukselta vielä puoli vuosisataa ilmestymisensä jälkeenkin.

Truffaut hyödyntää kekseliäästi ja uskaliaasti mitä erilaisempia kerrontakeinoja aina arkistofilmien käytöstä moninaisiin kuvaus- ja leikkauskikkoihin. Keinot eivät ehkä ole sinällään ennennäkemättömiä, mutta niiden yhdistelmä on perin omaleimainen kokonaisuus. Eritoten Michel Suborin intensiivinen, kaunista ranskaa luritteleva kertojaääni luo elokuvalle leimallisen tunnelman. Samankaltaista tyylikeinojen yhdistelmää on sittemmin käytetty Jean-Pierre Jeunet'n Améliessa (2001), jossa Jules ja Jim muuten vilahtaa myös omana kohtauksenaan.

Pisteytys:
8/10

lauantai 11. elokuuta 2018

Keeper of Promises - Lupaus (1962)

Ohjannut Anselmo Duarte
Brasilia 1962, 98 min.
Draama
Pääosissa: Leonardo Villard, Glória Menezes, Dionísio Azevedo

Santa Barbara!
Yksinkertainen maanviljelijä Zé (Villard) haluaa kiittää pyhää Barbaraa, koska uskoo tämän pelastaneen perheen rakkaan aasin. Zé on luvannut pyhimykselle kantavansa suuren ristin pyhimykselle osoitettuun kirkkoon Salvadorin kaupunkiin, mutta perille päästyään Zé joutuu ongelmiin. Pappi ja kaupunkilaiset eivät ymmärrä miehen tarkoitusperiä, ja viaton uskontunnustus räjähtää karnevalistiseksi kapinaksi.

Lupaus (O Pagador de Promessas, engl. myös The Given Word) toi Brasilian jälleen elokuvamaailman valokeilaan. Pari vuotta aiemmin maailmanmaineeseen oli noussut sambatunnelmissa keinuva rytmikäs Musta Orfeus (1959). Samankaltaisilla sambarytmeillä ryyditetty Lupaus palkittiin Kultaisella palmulla ja nimettiin myös Oscar-ehdokkaaksi. Elokuvan saama suosio on helppo ymmärtää: kokonaisvaltaisesti toimivan näyttämöllepanon lisäksi yksinkertainen mutta paljonpuhuva käsikirjoitus on loistava.

Suureen väärinkäsitykseen perustuvan draaman ainekset löytyvät itsekkyydestä ja sokeudeksi muuttuvasta fanaattisuudesta. Päähenkilön kohtaamat epäoikeudenmukaisuudet johtuvat siitä, etteivät hänen kohtaamansa henkilöt kykene todelliseen altruismiin. Erityisesti korostuu ristiriita kansan ja kirkonmiesten uskonnonharjoittamisen välillä: kansanperinne ja kristinoppi sulautuvat tavallisen kansan elämässä ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi, mutta elokuvan antagonistiksi nouseva pappi isä Olavo (Azevedo) onnistuu näkemään Zén toiminnassa ainoastaan paholaisen tekoja. Huomiotta eivät jää myöskään maallistuneet toimittajat tai muut kaupunkilaiset, jotka pyrkivät hyötymään kirkon portaille syntyneestä konfliktista "auttamalla" ristinkantajaa omine häikäilemättömine keinoineen.

Pisteytys:
8/10

torstai 9. elokuuta 2018

The Exterminating Angel - Tuhon enkeli (1962)

Ohjannut Luis Buñuel
Meksiko 1962, 95 min.
Draama, Fantasia, Komedia
Pääosissa: Silvia Pinal, Enrique Rambal, Claudio Brook

Death is preferable to this anarchy.
Joukko hienostoväkeä kokoontuu fiinille illalliselle, mutta mitä tapahtuu, kun upeasta juhlasta ei koskaan pääse lähtemään? Osa ikuisiin juhliin vangiksi jääneistä yrittää luoda järjestystä syntyvään kaaokseen, mutta valtaosalla pettävät hermot ja mieli horjuu. Ulospääsyn mahdottomuus on selittämätön mysteeri, mutta sen syytä ei ole tarpeen tietää. Pääasia on, että tapakulttuurin kangistamat elitistit ovat joutuneet valtavan herkulliseen tilanteeseen vailla paon mahdollisuutta. Sielläpä ovat kuin kultakalat maljassa!

Jo elokuvan ensimmäisen kymmenminuuttisen aikana selviää, ettei kerronta välttämättä noudata aivan tavanomaisia konventioita. Luis Buñuelin surrealismi vilahtelee tarinassa pieninä vitseinä tai outoina käänteinä, mutta mistään Andalusialaisen koiran (1929) kaltaisesta absurdista teoksesta ei sentään ole kyse. Tuhon enkeli  (En ángel exterminador) on tulkittu niin kuvauksena Francon ajan espanjalaisesta eliitistä kuin myös porvariston moraalista. Elokuvaan toki sopivat monet selitykset ─ eritoten siitä syystä, että ohjaaja itse jätti elokuvan tulkinnan täysin katsojille.

Ajattomimmillaan Tuhon enkeli on kuvatessaan satiirin keinoin kulttuurimme hupaisuutta. Kuinka ällistyttäviä ovatkaan ne tavat, joilla ihmiset osaavat rajoittaa elämäänsä ja tehdä siitä mahdollisimman jäykkää ja hankalaa! Nokkelan elokuvan hykerryttävän hyvä idea ei tosiaan hivellyt edellämainitun Francon mieltä ja Neuvostoliitossakin filmi päätyi kieltolistalle. Muutoin Tuhon enkeli menestyi mainiosti ja palkittiin esimerkiksi Cannesissa. Sittemmin elokuva on muodostunut yhdeksi parhaimmista Buñuel-klassikoista, 1001-listalle elokuva tosin lisättiin vasta vuonna 2013.

Pisteytys:
9/10

maanantai 6. elokuuta 2018

Heaven and Earth Magic (1962)

Ohjannut Harry Smith
USA 1962, 66 min.
Animaatio, Avantgarde, Surrealismi

The loss of a very valuable watermelon.
Avantgarde-animaatio Heaven and Earth Magic herättää vanhat lehtileikkeet eloon kummallisessa unenomaisessa maailmassa. Elokuvan juoni on absurdi, eikä sitä välttämättä ymmärtäisi ilman ohjaajan laatimaa selostusta. Tiiviisti: päähenkilö kärsii vesimelonin katoamisesta aiheutuneesta hammassärystä ja lääkärireissu vie hänet taivaallisiin maisemiin. Erikoislaatuisen animaation vaikutteita on taatusti soljunut ainakin Terry Gilliamille, sillä Heaven and Earth Magic tuo väistämättä mieleen kuuluisat Monty Python -animaatiot.

Harry Smith (1923─1991) oli esoteriasta, okkultismista ja antropologiasta vaikutteita ammentava boheemi taiteilija sekä näkyvä hahmo eritoten New Yorkin beatnik-skenessä. Muutamien kokeellisten elokuvien ohella Smith muistetaan ansiokkaan folk-laulujen antologian American Folk Music (1952) laatimisesta. Moni Smithin elokuvista jäi kesken, ja myös Heaven and Earth Magic vei vuosikausia valmistuakseen. Ensimmäinen versio julkaistiin jo 1956, mutta lopullinen työ tuli valmiiksi vasta 1962.

Heaven and Earth Magic on älyttömyydessään raskasta seurattavaa, mutta hiljalleen siitä kasvaa outo mieliteko, joka ainakin herättää mukavia ajatuksia taiteen päämääristä. Ihmiseloon kuuluu tarve löytää asioista merkityksiä, ja juuri tuon kyltymättömän halun vuoksi moni aivosoluja haastava absurdi tai abstrakti taideteos jää vaille ymmärrystä. Smithin maaginen maailma saattaa olla täynnä symboleita, mutta varmaksi en menisi asiaa vannomaan. Epävarmuus teoksen päämäärästä saattaa jäytää, mutta harmistunut tietämättömyyden tunne voi olla myös löytö itsessään, ehkäpä jopa vapauttava nautinto.

Pisteytys:
6/10

lauantai 4. elokuuta 2018

Lawrence of Arabia - Arabian Lawrence (1962)

Ohjannut David Lean
Iso-Britannia 1962, 216 min.
Sota, Draama, Seikkailu, Biografia
Pääosissa: Peter O'Toole, Alec Guinness, Anthony Quinn, Omar Sharif, Jack Hawkins

I pray that I may never see the desert again.
Kairossa palveleva omapäinen brittiupseeri T. E. Lawrence (O'Toole) komennetaan uusiin tehtäviin Arabian niemimaalle. Ensimmäisen maailmansodan kiemurat näkyvät myös Lähi-idässä, jossa Englanti taistelee arabiliittolaistensa rinnalla Ottomaanien valtakuntaa vastaan. Uuteen tehtäväänsä mieltynyt Lawrence johdattaa arabijoukot valloittamaan Akaben kaupungin, ja voitonhuumassa hän innostuu tavoittelemaan yhä uljaampaa menestystä ─ sankaruudella on kuitenkin kova hintansa.

1940-luvulla elokuvauransa aloittaneen David Leanin (1908─1991) ura koki huippukautensa 1950─1960-luvuilla. Toista maailmansotaa kuvanneen Kwai-joen sillan (1957) menestyksen jälkeen syntyi tositapahtumiin pohjautuva Arabian Lawrence, joka on noussut vielä edeltäjäänsäkin suurempaan suosioon. Elokuvia yhdistävät kunnianhimoiset sotasankarit, tai ainakin sellaisiksi pyrkivät urhot. Lopulta sankaritekojen takaa kuitenkin paljastuu armottomasti kaiken uhoamisen ja verenvuodatuksen kohtuuttomuus. Arabian Lawrencessa korostuu myös siirtomaavallan järjettömyys. Leanin mestariteos on sittemmin innoittanut nuoremman polven ohjaajia, tunnetuimpana Arabian Lawrencen fanina muistetaan useimmiten mainita Steven Spielberg.

Arabian Lawrence huomioitiin kymmenellä Oscar-ehdokkuudella, joista se lopulta voitti täysin ansaitusti seitsemän pystiä (mm. paras elokuva, kuvaus, musiikki). Jännittävän tarinan ja sitä tunteikkaasti tulkitsevien näyttelijöiden ohella Arabian Lawrence on henkeäsalpaava visuaalinen elämys. Tästä on kiittäminen kuvaaja Freddie Youngia, joka taltioi ällistyttävästi loputtomat aavikkomaisemat ja suuret joukkokohtaukset, mutta myös liki huomaamattomat yksityiskohdat ja ilmeiden värisävyt. Visuaalisuutta täydentää Maurice Jarren loistokas musiikki. Päästäpä näkemään Arabian Lawrence joskus isolta valkokankaalta!

Pisteytys:
9/10

torstai 2. elokuuta 2018

Heinäkuun elokuvat 2018

Sameblod - Saamelaisveri
Ohjannut Amanda Kernell
Norja, Tanska & Ruotsi 2016, 110 min.
Draama, Historia
Pääosissa: Lene Cecilia Sparrok, Mia Erika Sparrok, Maj-Doris Rimpi



Amanda Kernellin moninkertaisesti palkittu Saamelaisveri sijoittuu 1930-luvun Ruotsin Lappiin. Teini-ikäinen Elle Marja (L. Sparrok/Rimpi) käy saamelaislapsille tarkoitettua koulua, mutta kyläyhteisön pilkka ja rotuopillinen häväistys saavat hänet haaveilemaan toisenlaisesta elämästä. Saamelaisveri on erinomainen avaus, jonka soisi tuovan vanavedessään lisää tilaa ja volyymia saamelaisten äänelle. Tärkeän ja koskettavan aiheensa lisäksi elokuvan ansioksi luettakoon myös sen kaunis kuvaus ja ennen kaikkea pääosaa näyttelevän Lene Cecilia Sparrokin upean voimakas roolityö.

Pisteytys: 8/10

Mr. Bean's Holiday - Mr. Bean lomailee
Ohjannut Steve Blendelack
Iso-Britannia, Ranska, Saksa & USA 2007, 90 min.
Komedia
Pääosissa: Rowan Atkinson, Maxim Baldry, Emma de Caunes, Willem Dafoe



Mr. Bean (Atkinson) voittaa lomamatkan Ranskaan ja tietenkin reissu on täynnä kommelluksia. Löyhäjuonisessa road moviessa huumorin kukka ei oikein kukoista, sillä vitsit ovat lähinnä uudelleenlämmityksiä Beanin vanhoista toilailuista. Mr. Beanin edesottamukset toimivat kyllä mainiosti lyhyinä sketseinä, mutta elokuviin paukut eivät riitä. Kymmenen vuotta vanhempi Bean - äärimmäinen katastrofielokuva (1997) on sekin vain niukasti tätä lomareissua parempi. Juonen heikkoudesta huolimatta Ranskan maaseudun leppoisat näkymät välttivät ainakin tällä kertaa viihteeksi helteen uuvuttamille laiskureille.

Pisteytys: 4/10

Tokasikajuttu
Ohjannut Jukka Kärkinen & Jani-Petteri Passi
Suomi, Tanska, Norja & Ruotsi 2017, 100 min.
Dokumentti
Pääosissa: Pertti Kurikka, Kari Aalto, Sami Helle, Toni Välitalo



Menestysdokkarin Kovasikajuttu (2012) rinnalle tehty Tokasikajuttu tarkastelee Pertti Kurikan Nimipäivien viisuhumua sekä bändiläisten arkea. Tokasikajutussa ei aivan ole ensiosan taikaa, mutta aitoudessaan se on silti mainio ja samaistuttavakin, esille kun nousevat monet ihmiselon tunteet aina pettymyksestä veljesrakkauteen, akuuttia kakkahätää tai riipaisevaa kolmiodraamaa unohtamatta. Ennen kaikkea Tokasikajuttu todistaa, että punk ei ole kuollut!

Pisteytys: 8/10

One Hundred and One Dalmatians  - 101 dalmatialaista
Ohjannut Clyde Geronimi, Hamilton Luske & Wolfgang Reitherman
USA 1961, 79 min.
Animaatio, Seikkailu, Komedia
Pääosissa: Rod Taylor, Ben Wright, Betty Loy Gerson



Lontoolaisperheen dalmatialaispari pyöräyttää viisitoista hellyyttävää luppakorvaa, mutta perheonnea uhkaa turkisintoilija Cruella De Vil (Gerson). Kun koiranpennut varastetaan, vain hämyhaukku voi auttaa. Cruella De Vil on kiistämättä yksi kaikkien aikojen antagonisteja, mikä puistattava ilkimys hän onkaan! 17. Disney-klassikko on animoitu mainion luonnosmaisesti ja kulmikas jazz sopii piirrostyyliin. 101 dalmatialaista oli ilmestyessään menestys ja kirvoitti kehut myös kriitikoilta. Hauvoilla rahastusta jatkettiin vuonna 1996, kun elokuvasta väännettiin kehno mutta tuottoisa uusintaversio, ja kauppojen lastenosastot täyttyivät laikukkaista oheistuotteista.

Pisteytys: 8/10

Leningrad Cowboys Go America
Ohjannut Aki Kaurismäki
Suomi & Ruotsi 1989, 78 min.
Komedia, Musikaali
Pääosissa: Matti Pellonpää, Sakke Järvenpää, Sakari Kuosmanen



Aki Kaurismäen road moviessa "maailman surkein yhtye" Leningrad Cowboys muuttaa otsatötteröt tutisten Siperiasta Ameriikkaan, jossa rock'n'roll tulee tutuksi. Hupaisista musiikkinumeroista ja pikkuvitseistä koostuva elokuva on kehno ihan tietoisestikin. Jonkinmoista kulttimainettakin nauttinut leffa sai sittemmin pari jatko-osaa (1993, 1994). Hauska fakta: tämä oli aikanaan ensimmäinen näkemäni Kaurismäen elokuva. Ensikatselu tapahtui television välityksellä joskus 1990-luvun alussa ja tukkatyyli painui lähtemättömästi mieleen.

Pisteytys: 6/10