Marathon Man - Maratoonari (1976)

Ohjannut John Schlesinger

USA 1976, 125 min.

Trilleri, Rikos 

Pääosissa: Dustin Hoffman, Laurence Olivier, Roy Scheider, Marthe Keller

 

Is it safe?

 

Thomas "Babe" Levy (Hoffman) treenaa maratonia varten, valmistelee väitöskirjaa ja pohtii edesmenneen isänsä keskenjäänyttä elämää. Suht huoleton arki muuttuu yhdessä silmänräpäyksessä, kun Henry-veli (Scheider) saapuu Baben kynnykselle vertavuotavana ja heittää henkensä. Pian Baben kannoilla ovat isot pahat rikolliset ─ mihin velipoika on oikein sekaantunut? Epäluulon sankka sumu laskeutuu, ja se paljastaa ainoastaan piileskeleviä natsirikollisia, kätkettyjä timantteja ja armottomia murhia.

Maratoonari on hiostava trilleri, joka perustuu William Goldmanin samannimiseen menestysromaaniin (1974). Yllätyksiä odottaa joka mutkassa, eikä päähenkilö tiedä, keneen luottaa. Paranoiaa kasvattava jännäri tarjoaa tuskallisia hetkiä eritoten heille, jotka potevat hammaslääkäripelkoa. Tyyliltään Maratoonari on rauhallisempi ja hiljaisempi kuin moni nykyaikainen trilleri, mutta se ei silti tarkoita jännityksen laimenemista. Kolea hiljaisuus vain korostaa tarinan armottomuutta ja Baben yksinäisyyttä karmeiden tapahtumien polttopisteessä.

 

Hyvään yleisömenestykseen kohonnut Maratoonari tunnetaan hyytävien kohtaustensa ohella pätevistä roolisuorituksista. Näyttelijälegenda Laurence Olivier on pakoileva rikollinen, tohtori Christian Szell, jonka julmuus on saanut innoituksensa natsilääkäri Josef Mengelestä. Olivier palkittiin osastaan Golden Globella ja Oscar-ehdokkuuskin tuli. Hieno saavutus, varsinkin, kun Olivier oli kuvausten aikaan vakavasti sairas. Elokuvan kulisseista tunnetaan tapaus, jossa Olivier ja nuoremman polven näyttelijä Dustin Hoffman sanailivat työtapojensa erilaisuudesta. Metodinäyttelemiseen luottava Hoffman tekee niin ikään hyvää työtä yksinäisenä nuorena miehenä, jonka maratonjuoksulle ei näy päätepistettä.

Pisteytys: 8/10

One Battle After Another (2025)

Ohjannut Paul Thomas Anderson

USA 2025, 161 min.

Trilleri, Toiminta

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Sean Penn, Chase Infiniti, Teana Taylor

 

You know what freedom is?

 

Vallankumousryhmä French 75 kylvää pommeja ja vapautta. Ryhmän entinen aktiivi Bob (DiCaprio) on tätä nykyä päätoiminen pössyttelijä ja yksinhuoltajaisä, joka on unohtanut vanhat tunnuslauseet ja kiivaan toiminnan. Kun rauhallinen perhe-elämä on yllättäen uhattuna, Bob joutuu herättelemään uinuvat aivosolunsa. Vastassa on Willa-tyttären (Infiniti) kidnapannut häikäilemätön eversti Lockjaw (Penn), jonka menneisyydessä muhii mojovia salaisuuksia.

 

One Battle After Another on melkoinen pommi. Kiivaan toiminnan ja pikimustan satiirin keinoin elokuva jysäyttää estradille rehevän kuvauksen Yhdysvaltojen nykyfasismista. Rinnalla kulkee ajaton kertomus vanhemman ja lapsen suhteesta, erillisyyden hakemisesta ja toista kohden hapuilusta. Aiheita ja lajityyppejä on paljon yhteen elokuvaan mutta kokonaisuus pysyy ehyenä. Kestoakin toki on reilusti, kuten Paul Thomas Andersonin elokuville on tyypillistä, mutta ohjaaja hallitsee pidemmän mitan moitteetta. Andersonin paras elokuva tämä ei kuitenkaan ole.

 

Ylistävän vastaanoton saanut toimintatykitys saa nyökyttelemään myötämielisenä, jännittämään läkähdyttäviä takaa-ajoja ja ylipäätään uppoutumaan hulluun maailmaansa. Räikeät vastakkainasettelut tosin tuntuvat välillä laiskalta alleviivailulta ja pääosassa huuruileva Leonardo DiCaprio ei ole uransa parhaassa vireessä. Sean Penn sen sijaan tekee huikean roolityön monisärmäisenä pahiksena. Elokuvan ajankohtaisuus joka tapauksessa puree ja hyvä niin. One Battle After Another on paraikaa valokeilassa, sillä se on kahminut peräti kolmetoista Oscar-ehdokkuutta. Tilillä on jo pari parhaan elokuvan titteliä (Golden Globe, Bafta) sekä liuta muita pystejä ja ehdokkuuksia. Eiköhän Oscareissakin kuulla muutama kiitospuhe.

 

Pisteytys: 7/10

Assault on Precinct 13 - Hyökkäys poliisiasemalle 13 (1976)

Ohjannut John Carpenter

USA 1976, 91 min.

Toiminta, Rikos, Trilleri

Pääosissa: Austin Stoker, Darwin Joston, Laurie Zimmer 

Can't argue with a confident man.

Pahamaineiset rikosjengit vaeltavat Los Angelesin kaduilla, eivätkä säästä viattomia ohikulkijoita verenjanoltaan. Taistelut yltyvät täydeksi kaupunkisodaksi eräällä suljetulla poliisiasemalla, jonka sisälle lukittautuu sekalainen joukko selviytyjiä: poliisi, vanki ja pari sivullista taistelevat lopulta hengestään. Sähköt ja puhelinyhteydet ovat poikki, joten piileskelijät ovat oman onnensa nojassa.

John Carpenterin ura lähti nousukiitoon Halloweenin (1978) myötä. Slasher-kauhua edelsi jo kaksi kokopitkää elokuvaa, scifielokuva Dark Star (1974) ja tämä räväkkä eksploitaatiofilmi. Hyökkäys poliisiasemalle 13 on vielä pienen budjetin teos, mutta taidolla tehty. Musiikit, kuvakulmat ja rytmi ovat kaikki kohdillaan, eikä sykkivä jännitys herpaannu hetkeksikään. Tarinan vaikutteina näkyvät selvästi kauhuelokuva Elävien kuolleiden yö (1968) ja lännenklassikko Rio Bravo (1959).

 

Hyökkäys poliisiasemalle 13 edustaa näyttävästi 1970-luvun toimintafilmien tyyliä. Hahmoilla on merkitystä ja tarinan alussa henkilöitä pohjustetaan kaikessa rauhassa. Loppukamppailussa isot paukut eivät ratkaise, vaan selviytyjien taidot. Aikanaan elokuva ei kuitenkaan ollut erityinen menestys ja sen raa'at kohtaukset aiheuttivat paheksuntaa. Vankka kulttimaine on rakentunut myöhemmin. Tarinasta on sittemmin tehty samanniminen uusintaversio (2005), joka ei kuitenkaan ole yhtä kehuttu saati nimekäs kuin Carpenterin hikinen tykittely.

Pisteytys: 7/10

Zwartboek - Black Book (2006)

Ohjannut Paul Verhoeven

Alankomaat, Saksa, Iso-Britannia & Belgia 2006, 145 min.

Sota, Draama, Trilleri

Pääosissa: Carice van Houten, Sebastian Koch, Thom Hoffman

 

Work is work, right?

Juutalainen laulajatähti Rachel Stein (van Houten) joutuu jättämään parrasvalot natsimiehityksen vuoksi. Alankomaissa kytee kapina ja kovia kokenut Stein osallistuu päättäväisesti vastarintaliikkeen toimintaan. Edessä on kovia uhrauksia, sillä Stein soluttautuu käärmeenpesään ja aloittaa lemmensuhteen kapteeni Ludwig Müntzen (Koch) kanssa. Sota ei ole mustavalkoista: vaikeita valintoja, pahuutta, itsekkyyttä on kaikkialla, mutta niin myös pyyteettömyyttä ja avunantoa.

Black Book on pohjimmiltaan vakoojajännäri, jota on Paul Verhoevenin tapaan maustettu hienoisella erotiikalla. Onneksi pahimmalta kiusallisuudelta vältytään ja fokus on enemmän vastarintaliikkeen toiminnassa. Elokuvalla on kestoa, mutta intensiteetti säilyy hyvin loppuun saakka. Verhoeven on aiemminkin käsitellyt kotimaansa vaiheita toisessa maailmansodassa: Gestapon vihollinen numero 1 (1977) on niin ikään pitkä mutta hyvin rytmitetty sotatrilleri, joka kertoo vastarintaliikkeestä.

Venetsiassa ensi-iltansa saanut Black Book vastaanotettiin pääosin positiivisesti ja elokuva oli jopa ehdolla Kultaisen leijonan saajaksi. Verhoevenin paluu Hollywoodista kotimaahansa oli onnistunut, ja sittemmin ura on jatkunut Euroopan kamaralla muutaman filmin voimin (mm. Elle, 2016). Suomessa Black Book ei tainnut saada laajaa teatterikierrosta, vaikka filmi menestyikin maailmalla hyvin. Näinä eurooppalaisen vastarinnan aikoina Black Book sopii mainiosti katsottavaksi, jos kaipaa terävää poikkiteloin asettautumista. Tyyli ammentaa Hollywoodista, mutta on kuitenkin leimallisen eurooppalaista ja monisävyistä tarinankerrontaa.

 

Pisteytys: 7/10

20. luukku: 20 vuotta sitten (Sin City, 2005)

The night's as hot as hell.

 

On kaksikymppisten elokuvien juhlaparaatin vuoro!  Vuoden kiinnostavimpiin elokuviin lukeutuvat, minun mielestäni, ranskalaistrilleri Kätketty (2005), häkellyttävä karhudokumentti Grizzly Man (2005) ja mystinen A History of Violence (2005). Ykköspaikan kuitenkin nappaa haikea queer-romanssi Brokeback Mountain (2005). Viimeisenä mainittu taisi olla vuotensa eniten keskustelua herättänyt elokuva, joka keräsi rutkasti katsojia, pystejä ja kriitikoiden kehuja.

Muita vuotensa hittifilmejä olivat muun muassa uuden trilogian avausosa Batman Begins (2005) ja tuoreen Star Wars -saagan päätös Sithin kosto (2005). Menestystä niitti myös visuaalisesti kaunis Geishan muistelmat (2005), jossa kiusana on takavuosien vanhentunut, eksotisoiva tyyli. Muinainen meininki riivaa myös tätä päivän luukusta löyhähtävää rikosklassikkoa.

 

 

Sin City
Ohjannut Frank Miller & Robert Rodriguez

USA 2005, 124 min.

Rikos, Trilleri 

Pääosissa: Clive Owen, Bruce Willis, Jessica Alba

 

 

 

 

Sin Cityn kaupunki on korruption ja rikollisuuden pesä. Synkkä, sateinen ja saastainen kaupunki kertoo kolme toisiinsa kietoutuvaa tarinaa: on salaperäisiä murhia, vainoavia exiä ja väkivaltaisia rikollisliigoja. Pulp noir -elokuvassa meno on raakaa ja maailma armoton, mutta muutamilla sankareilla on kuitenkin vielä sydämessään sijaa oikeudenmukaisuudelle.

Frank Millerin sarjakuviin perustuva Sin City on visuaalisesti taitavaa, eläväksi muuttuvaa sarjakuvaa. Ohjaajana, kuvaajana, leikkaajana ja jopa säveltäjänä häärinyt Robert Rodriguez tavoittaa elokuvan rytmissä hieman samankaltaista vauhtia kuin lännenfilmi Desperadossa (1995), mutta tässä tarinassa ei ole rahtustakaan huumoria. Elokuvan suurin kauneusvirhe on seksismi, vaikka eipä se monia vielä 00-luvulla kiusannut ─ tuskin olisin itsekään huomannut koko asiaa, jos olisin nähnyt Sin Cityn tuoreeltaan. Vaan ajat muuttuvat ja ajattelu, siksipä koko elokuvaa riivaa tahmaisen menneisyyden ummehtunut maku.

Nykypäivänä Sin Cityn tunnelmasta ei välttämättä innostu, mutta ilmestyessään elokuva oli kuitenkin kelpo menestys ja jälkimainekin on ollut suopeaa. Odotettu jatko-osa Sin City: A Dame to Kill For (2014) ei yllyttänyt samanlaiseen riemuun, joten kolmas elokuva jäi lopulta tekemättä. Haaveita tv-sarjasta ei tiettävästi olla vielä tyyten haudattu, vaikka tuotantorintamalla on ollut hiljaista jo monta vuotta. Toivottavasti menneisyyden tunkka tuuletetaan pois, jos paluu ankeaan Sin Cityyn jossain muodossa vielä koittaa.

Pisteytys: 5/10

16. luukku: 40 vuotta sitten (Elää ja kuolla LA:ssa, 1985)

You're beautiful.

 

Kuluvana vuonna 2025 on vietetty Sodankylän elokuvajuhlien 40-vuotisjuhlaa. Vuoden 1985 muita juhlakaluja ovat muun muassa Keira Knightley, Rooney Mara ja Carey Mulligan. Eläköön elokuva ja sen tekijät! Mutta millaiseen valkokangasmaailmaan nämä tähdet ja filmijuhlat syntyivät? Vuoden 1985 suurimpia elokuvahittejä olivat muun muassa vauhdikas aikamatkustustarina Paluu tulevaisuuteen (1985) ja romaanifilmatisointi Häivähdys purppuraa (1985). Palkintoehdokkuuksia ja pystejä kahmivat romanttinen biografia Minun Afrikkani (1985) ja rikosraina Prizzin kunnia (1985).

 

Oma suosikkini vuoden sadosta on koskettava sotatarina Tule ja katso (1985), joka puhuttelee jälleen näinä maailmanaikoina. Kunniamainintoja voisi jakaa useita, mutta mainittakoon tällä kertaa hieman tuntemattomampi elokuva: kontroversiaalin japanilaiskirjailijan unenomainen biografia Mishima - elämän neljä lukua (1985). Mainio on myös päivän elokuva, joka vie kasarin vauraisiin tunnelmiin ja Los Angelesin setelisateisiin. Filmi ei ole vuotensa megahittien kastia, mutta se edustaa erinomaisesti aikakautensa tyypillistä rikoselokuvaa.

 

 

To Live and Die in L.A. - Elää ja kuolla L.A.:ssa
Ohjannut William Friedkin

USA 1985, 116 min.

Toiminta, Rikos, Trilleri 

Pääosissa: William Petersen, Willem Dafoe, John Pankow

 

 

 

 

Salaisen palvelun agentti Richard Chance (Petersen) on nokkelan rahanväärentäjän jäljillä. Chancen pari saa surmansa läpimurron hetkellä: panokset kasvavat ja aseet ladataan valmiiksi. Uuden parinsa John Vukovichin (Pankow) kanssa Chance käyttää kaikki keinonsa saadakseen nalkkiin leveää taiteilijaelämää viettävän Rick Mastersin (Dafoe), joka on koko sotkun takana. Laittomiin keinoihin sortuva Chance on pian monessa liemessä, mutta hän ei aio luovuttaa.

Elää ja kuolla L.A.:ssa huokuu tiheää tunnelmaa. Elokuva on kyyninen ja jännittävä toimintatrilleri, jossa nähdään enemmän nuhjuisia takahuoneita kuin väärällä rahalla hankittua luksuselämää: vauhdikkaan juppiajan rappio lähestyy vääjäämättä. Tarinaan uppoutuu nopeasti, sillä juoni on suoraviivainen, miljöö tyylillä toteutettu ja toimintakohtauksissa on todellista vauhtia. Taustalla väreilee kertomus rahan vallasta, ahneudesta ja moraalin kuolemasta. New wave -yhtye Wang Chungin kasariestetiikkaa sykkivät musiikit kruunaavat kokonaisuuden.
 

Jälkimaineeltaan elokuva on arvostettu kasarijännärin malliesimerkki: tyyli ja tunnelma huokuvat aikaansa kliseisesti mutta silti omaperäisesti. Vaikka 1980-luvulla vastaavat rikosrainat olivat valtavirtaa, tämän elokuvan saama aikalaisvastaanotto oli melko maltillinen. Muutamat kriitikot ylistivät, toiset lyttäsivät ja lippuluukuilla tulos jäi vaatimattomaksi. Ehkäpä elokuvan sähäkkyys ja tarinallinen arvo on helpompaa nähdä vasta näin vuosien etäisyyden päästä.

Pisteytys: 8/10

14. luukku: 50 vuotta sitten (Korppikotkan kolme päivää, 1975)

I am not a spy. I just read books!

Viisikymppisten filmien juhlapäivä koittaa! Vuonna 1975 saivat ensi-iltansa menestyneet klassikot Tappajahai (1975), The Rocky Horror Picture Show (1975) ja Hikinen iltapäivä (1975). Vuoden suurin Oscar-magneetti ja parhaan elokuvan voittaja oli Yksi lensi yli käenpesän (1975), jossa tutkitaan valtaa ja vapautta mielisairaalamiljöössä. Vuoden merkkiteoksiin lukeutuu lisäksi yksinhuoltajan arkea realistisesti kuvaava Jeanne Dielman (1975), jonka Sight & Sound julisti kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi vuonna 2022.

 

Ellei tässä hittikimarassa vielä ole kylliksi, maailmanympärysmatkakin on tarjolla: kesäiseen Neuvostoliittoon vie Peili (1975), Filippiinien lämpöön puolestaan Manila in the Claws of Light (1975) ja lopuksi reissu on mukava suunnata kaukaiseen Australiaan, jossa odottaa unenomainen Huviretki hirttopaikalle (1975). Päivän filmi palaa kuitenkin tuttuun Hollywoodiin ja joulusesonkiin!
 

 

Three Days of the Condor - Korppikotkan kolme päivää
Ohjannut Sydney Pollack 

USA 1975, 117 min. 

Trilleri, Rikos, Mysteeri 

Pääosissa: Robert Redford, Faye Dunaway, Cliff Robertson

 

 

 

 

CIA:n rivimiehen Joe Turnerin (Redford) joulukuinen työpäivä muuttuu odottamattomaan suuntaan, kun kaikki hänen kollegansa murhataan. Tappajat vaikuttavat olevan myös Joen perässä, mutta ketkä häntä jahtaavat ja miksi? Edes soitto CIA:n päämajaan ei auta, vaan uhka vaikuttaa tulevan tiedustelupalvelun sisältä. Vaara vaanii yhtäkkiä kaikkialla!

Sidney Pollackin poliittisessa jännärissä tahti on rauhallinen, vaikka hetkittäin syke nousee taitavasti. Aikaa on silti pohtimiselle ja hieman lemmiskelyllekin. Tyyli on ajankuvaa: nykypäivänä sama tarina puserrettaisiin hengästyttävän täyteen. Vaikka elokuva on muuten kelpo, kesken tarinan tapahtuva rakkaussuhteen syttyminen on epäuskottavaa miesfantasiaa. Nykypäivänä sillä on lähinnä kiusallinen huumoriarvo. Jos tätä ei oteta lukuun, elokuva on edelleen maineensa veroinen.

Korppikotkan kolme päivää perustuu James Gradyn samannimiseen jännitysromaaniin (1974). Menestyneestä kirjasta tuli menestynyt elokuva, joka oli yksi vuotensa suurimmista kassamagneeteista. Kriitikotkin mieltyivät ja jälkimaine kantaa: elokuva on muun muassa AFI:n sadan parhaan jännitysfilmin listalla ja The New York Timesin tuhannen elokuvan listalla. Sittemmin sama tarina on tuotu nykypäivään sarjassa Condor (2018─2020), joka sekin on menestynyt hyvin.

Pisteytys: 7/10

9. luukku: 70 vuotta sitten (Varkaitten paratiisi, 1955)

The man I want doesn't have a price.

 

Vuonna 1955 elettiin kylmän sodan ja nuoren rock'n'rollin aikaa. Suomessa ei vielä juuri rokattu, mutta iskelmälaulaja Annikki Tähti tunnelmoi entisaikain Viipurin kauneutta laulussa Muistatko Monrepos'n, josta tuli Suomen ensimmäinen kultalevytys. Vaikka edellisen vuosikymmenen haikeus heilimöi, oli edessä jo uusia tuulia: Neuvostoliitto palautti miehittämänsä Porkkalan ja Suomi liittyi YK:n jäseneksi. Valtameren toisella puolen kuhisi kiivas keskustelu rotuerottelusta ja joulukuussa muuan bussimatkustaja Rosa Parks nousi koko kansalaisoikeusliikkeen symboliksi.

 

Päivän elokuva tulee Yhdysvalloista, mutta pitäytyy tiukasti vanhan, ylellisen Euroopan kamaralla. Siihen sopii vielä yksi muistelo: 70-vuotisjuhlaansa viettää tänä vuonna Euroopan lippu, joka otettiin käyttöön ensi kerran 8.12.1955. Oodi ilolle kajahtakoon sille ja muille juhlavuottaan viettäville!

 

 

To Catch a Thief - Varkaitten paratiisi
Ohjannut Alfred Hitchcock 

USA 1955, 106 min.

Mysteeri, Trilleri, Romantiikka 

Pääosissa: Cary Grant, Grace Kelly

 

 

 

Entinen timanttivaras John "Kissa" Robie (Grant) elää leveää elämää Ranskan Rivieralla. Rikokset lopettaneen miehen riesaksi tulee timanttiroisto, joka jäljittelee hänen tuttuja tekniikoitaan. Robien täytyy saada kriminaali pian kiinni, jotta hän voi puhdistaa oman maineensa ja karistaa timanttivarkauksista kiinnostuneet poliisit kintereiltään.

Alfred Hitchcockin kultakaudelle sijoittuva rikoselokuva tarkastelee ohjaajalle tuttua "väärän miehen" teemaa. Cary Grant tuo kevyehköön tarinaan hienostunutta huumoria ja muutenkin elokuva on leppoisaa huvittelua vauraiden luksuselämän pyörteissä. Varkaitten paratiisi huokuu suorastaan lomatunnelmaa, sillä upeissa väreissä kuvattu Riviera on henkeäsalpaavan kaunis. Toki jännitystäkin on mukana: erityismaininnan saa huima autoilukohtaus mutkittelevilla teillä!

Varkaitten paratiisi voitti Oscarin näyttävästä värikuvauksestaan ja elokuva oli myös ehdolla pariin muuhun esteettisiä ansioita huomioivaan pystiin. Vaikka filmi on näyttävä, jännityksen puute harmitti muutamia aikalaiskriitikoita, olihan Hitchcockilta totuttu jo odottamaan melko piinallisiakin rikostrillereitä (esim. Muukalaisia junassa, 1951 ja Takaikkuna, 1954). Varkaitten paratiisi ei kenties ole Hitchcockin ykkösteoksia, mutta sangen viihdyttävä mysteeri. Nimekkäät päätähdet Cary Grant ja Grace Kelly tuovat Rivieralle ripauksen Hollywoodin tähtipölyä ja timanttien säihkettä!

Pisteytys: 7/10

8. luukku: 80 vuotta sitten (Minun on kosto, 1945)

I'll never let you go. Never, never, never!

Vaikka vuosi 1945 oli ankara ja katkera, elokuvateollisuus porskutti. Aikalaistodellisuus kuitenkin heijastuu monissa elokuvissa, kuten Roberto Rossellinin neorealistisessa draamassa Rooma, avoin kaupunki (1945) ja John Hustonin lyhytdokumentissa San Pietron taistelu (1945). Upea ranskalainen historiaromanssi Paratiisin lapset (1945) sen sijaan vie kauas sotatapahtumista, mutta sen tuotanto-olosuhteet olivat sodan vuoksi poikkeuksellisen vaikeita.

Vuoden 1945 suurimpia hittifilmejä olivat muun muassa Alfred Hitchcockin psykoanalyysiin sukeltava Noiduttu (1945) ja Billy Wilderin Oscar-menestys, alkoholistidraama Tuhlattuja päiviä (1945). Päivän luukusta esiin hiipivä jännäri oli myös vuotensa tuottoisimpien filmien arvostettua kastia. Siinä ollaan kesäisissä tunnelmissa, mutta elokuva sai kuitenkin ensi-iltansa jouluna 1945. Tämähän sopii siis oivasti kesänkaipuuseen tuiskujen keskellä!
 

 

Leave Her to Heaven - Minun on kosto
Ohjannut John M. Stahl

USA 1945, 110 min.

Draama, Trilleri, Romantiikka 

Pääosissa: Gene Tierney, Cornel Wilde, Jeanne Crain

 

 

 

 

Kirjailija Richard Harland (Wilde) rakastuu viehättävään Ellen Berentiin (Tierney) ja pari purjehtii pikavauhtia avioliiton satamaan. Avio-onni kuitenkin säröilee nopeasti, sillä Ellen ei siedä miehensä aikaavievää työtä, tilaa vieviä sukulaisia saati ylipäätään mitään häiriöitä, jotka kiilautuvat tiiviin yhdessäolon väliin. Ja yrittääkö Ellenin oma sisar Ruth (Crain) vikitellä Richardia? On tullut aika kostaa ─ Richardille, Ruthille ja kaikille.

Minun on kosto on erikoinen film noir -elokuva, sillä se on kuvattu hehkuvissa technicolor-väreissä ja tarina sijoittuu suurelta osiin heleisiin kesämaisemiin. Värikäs kesämökkijännäri palkittiinkin parhaan värikuvauksen Oscarilla. Ihmissuhdedraamassa on häivähdys Douglas Sirkin myöhempien melodraamojen tunnelmaa, joskaan ei yhtä täyteläistä kuin mitä Sirk parhaimmillaan on. Ellen Berentin hahmo on jäytävä ja luo ympärilleen piinaavaa jännitystä. Hahmon motiivit jäävät silti vaillinaiseksi, vaikka niitä selitetään liiankin auliisti.

Venäläissyntyinen ohjaaja John M. Stahl (1886─1950) muutti Yhdysvaltoihin jo lapsena ja aloitti Hollywood-uransa 1910-luvun alussa. Minun on kosto edustaa jo uran loppuvaihetta ja on myös Stahlin parhaiten tunnettuja teoksia. Aikanaan elokuva oli vuoden 1945 katsotuimpia filmejä, joka sai katsojavirtojen ohella osakseen positiivisia arvioita. Mieleenjäävänä lajityyppiyhdistelmänä elokuva on edelleen katsomisen väärti.

Pisteytys: 7/10

Kauhukuu VII: kauhuvuosi 2024

The balance must be respected.

 

Vuosi 2024 oli iloista aikaa kauhugenrelle. Kauhuelokuvia kehuttiin ja monet saivat arvostettuja palkintoehdokkuuksia: esimerkiksi Oscar-gaalassa ehdolla olivat The Substance (2024) ja Nosferatu (2024), ensiksi mainittu kilpaili jopa Kultaisesta palmusta. Ja onpa tälle vuosikymmenelle mahtunut jo yksi ehtaa bodyhorroria edustava Kultaisen palmun voittajakin, Julia Ducornaun Titane (2021).

Päivän kauhukavalkadiin on katettu kolme viimevuotista hittikauhua, joissa on mukana kaksi onnistumista ja yksi lässähdys. Viime vuoden kauhukuussa tunnelmoitiin aika heikkojen viritelmien äärellä. Hittisarjan jatkis Ghostbusters: Frozen Empire (2024) ja ranskalainen haihurvittelu Seinen syvyyksissä (2024) olivat kyllä lipputuloissa mitaten menestyneitä mutta toteutuksina turhanpäiväisiä. Ikimuistoisempia kauhufilmejä viime vuodelta ovat esimerkiksi klassikoiden onnistuneet uudelleenlämmittelyt Nosferatu (2024) ja Beetlejuice Beetlejuice (2024). Viimevuotisista filmeistä lempeään Halloween-tunnelmaan katsottavaksi voisi sopia megahitti Wicked (2024).

Alien: Romulus
Ohjannut Fede Alvarez

Iso-Britannia, USA, Unkari ym. 2024, 119 min.

Scifi, Kauhu, Trilleri 

Pääosissa: Cailee Spaeny, David Jonsson, Archie Renaux

 

 

 

 

Joukko kaivossiirtokunnassa työskenteleviä nuoria saa raatamisesta tarpeekseen. Yllättäen ankean kaivosplaneetan ohi lipuu hylätty avaruusalus, joka mahdollistaa matkan kohti parempaa elämää. Arvata voi, että aluksen kyydissä piileskelee karmeita matkustajia. Ajallisesti tarina sijoittuu Alienin (1979) ja Aliens - paluun (1986) väliin. Ylipäätään Alien: Romulus on harkittu paluu sarjan juurille, eikä omaperäisiä ideoita ole montaa. Lopputulemana on jälleen kerran selkeä fanituote ja nostalgialla rahastus, tuo aikamme ilo ja vitsaus. Parhaimmillaan Alien: Romulus on ihan hauska kertakäyttöviihdyke, mutta huonoimmillaan paikallaan junnaavaa härvellystä.

Pisteytys: 5/10
 

Longlegs
Ohjannut Osgood Perkins 

Kanada & USA 2024, 101 min.

Kauhu, Trilleri, Mysteeri 

Pääosissa: Maika Monroe, Nicolas Cage, Blair Underwood, Alicia Witt

 

  

 

FBI-agentti Lee Harker (Monroe) etsii sarjamurhaajaa, jonka jäljet antavat aihetta saatananpalvontapaniikkiin. Ysärin sarjamurhaajatrillereiden jalanjäljissä kulkeva Longlegs on erinomaisen kolea ja sopivasti karmaiseva kauhuoutoilu. Elokuva hyödyntää taitavasti kliseisen tuttuja kauhukikkoja, jotka saavat odottamaan säikäytystä: halpoja hyppyjä ei kuitenkaan ole luvassa lainkaan, mutta katsoja pidetään jatkuvassa jännityksessä. Lopussa tarina sortuu harmillisesti selittelemään liikaa ja mysteeri latistuu.

Pisteytys: 7/10
 

The Substance
Ohjannut Coralie Fargeat

Iso-Britannia & Ranska 2024, 141 min. 

Kauhu, Draama

Pääosissa: Demi Moore, Margaret Qualley

 

 

 

Viisikymppinen Elisabeth Sparkle (Moore) on entinen Hollywood-tähti ja aerobic-ohjaaja, joka joutuu antamaan tilaa nuoremmilleen. Yhden tähden hiipuessa toinen nousee, mutta Elisabethin omasta selkärangasta. Uutuushuume jakaa Elisabethin kahtia, eivätkä naisen eri versiot tule toimeen keskenään. Coralie Fargeatin (s. 1976) ohjaama ja käsikirjoittama The Substance on saanut vaikutteita monista suunnista, aina klassikkoromaani Dorian Grayn muotokuvasta (1890) David Cronenbergin bodyhorroreihin. Tyyliltään The Substance on tarkoituksellisen yliampuva ja räiskyvä kokeilu on onnistunut. Naiseutta kommentoiva kehokauhu puree mustalla huumorillaan ja hälyyn kätketyllä surullisuudellaan.

Pisteytys: 8/10

Kauhukuu III: Verenpunainen kauhu (1975)

Something strange and sharp...

Kauhuvuosi 1975 viiltää ja vainoaa! Päivän elokuva on verinen giallo-klassikko Italiasta. Eteläisestä Euroopasta tulee myös kyseenalainen klassikko Sodoman 120 päivää (1975), jonka sadismi ja seksuaalisuuden kuvaus häkellyttävät edelleen. Hollywood-tunnelmia kaipaavan katselulistalle kelvannee Tappajahai (1975), joka sopii kesämeiningeistään huolimatta loppuvuoden pimeyteen. Viisikymppisten ehdoton ykkösteos on kuitenkin The Rocky Horror Picture Show (1975), jonka hirviömäiset sävelet sopivat synkän vuodenajan piristäjiksi.

Profondo Rosso - Verenpunainen kauhu

Ohjannut Dario Argento 

Italia 1975, 127 min.

Kauhu, Trilleri 

Pääosissa: David Hemmings, Daria Nicolodi, Gabriele Lavia

 

 

 

Pianisti Marcus Daly (Hemmings) todistaa verisen surmatyön, jonka yksityiskohdat eivät jätä häntä rauhaan. Daly ajautuu selvittämään, kuka mystinen puukonheiluttaja on ja minne hänen jättämänsä oudot vihjeet johtavat. Juoni tuo mieleen Dario Argenton aiemman elokuvan Kuoleman lintu (1970), mutta nyt tunnelma on kiihkeämpi ja hypnoottisempi.

Verenpunainen kauhu (engl. Deep Red) yhdistää tyylikkäästi giallo-verenroiskeen jännitystä, hienoista huumoria ja ihmisen psyykeen outoihin unikerroksiin sukeltavia kohtauksia. Goblin-yhtyeen progeraidat rokkaavat ja junnaavat täydellisesti, ja ne kiinnittyvät tiukasti elokuvan jättämiin visuaalisiin muistijälkiin. Jo pelkkä elokuvan soundtrack menestyi erinomaisesti.

Koko elokuva oli suosittu ilmestyessään, jolloin se keräsi valtavasti katsojia eritoten kotimaassaan Italiassa. Monessa maassa Verenpunainen kauhu ei kuitenkaan harmillisesti levinnyt valkokankaille, eivätkä paljon myöhemmin perässä seuranneet vhs-levitykset tuoneet teatterikierroksen veroista näkyvyyttä. Sittemmin maine on sentään kasvanut ja tätä nykyä Verenpunainen kauhu tunnustetaan giallo-legendaksi. Suomen teatteriensi-iltansa elokuva sai vasta vuonna 2018!

Pisteytys: 8/10

Kauhukuu II: Kuolema kulkee talossa (1965)

That's what I'm here for, to look after all of you.

Kauhukuu matkustaa ajassa vuoteen 1965. Päivän elokuva on mehevä jännäri, jossa päästään kuristavan ahdistaviin tunnelmiin. Muina vuoden kauhukuuluisuuksina mainittakoot ahdinkoa maalaileva, Roman Polanskin Inho (1965), joskin ohjaajan jälkimaine aiheuttaa vielä elokuvaakin suurempia puistatuksia. Hieman hilpeämpää camp-tunnelmaa kaipaaville sopii katsottavaksi Orgiat hautausmaalla (1965), joka huokuu omalaatuista ajankuvaa.

 

The Nanny - Kuolema kulkee talossa
Ohjannut Seth Holt

Iso-Britannia 1965, 91 min.

Trilleri, Mysteeri

Pääosissa: Bette Davis, William Dix, Jill Bennett

 

 

 

Pienen sisarensa murhasta epäilty Joey-poika (Dix) palaa kotiin vietettyään kaksi vuotta häiriintyneille lapsille tarkoitetussa sisäoppilaitoksessa. Kotiinpaluu on vaikea, sillä siellä odottaa perheen pitkäaikainen lastenhoitaja (Davis) ─ joka on Joeyn mielestä murhan todellinen syypää. Päivät kuluvat, uusi arki ei asetu uomiinsa ja lopulta jännitys sakenee sietämättömäksi...

Psykologiseen kauhuun luottava trilleri saa katsojan epäilevälle kannalle. Bette Davisin taidokkaasti tulkitsema nanny on herttainen rouva, jonka katseessa ja hellässä hymyssä häilähtää jo alun alkaen jotain omituista. Joey ei ole avuton poikanen, vaan kouluvuosien kovettama selviytyjä, ajoittain suorastaan julma ja ilkeä. Miten surmatyö todellisuudessa meni? Kun arvoitus lopussa ratkeaa, katharsis on värisyttävä ja riipaiseva.

Kuolema kulkee talossa tuo mieleen Bette Davisin mestariteoksen Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? (1962), joka kuitenkin on monella tapaa monisäikeisempi ja upeampi kauhutrilleri. Tämän elokuvan tapauksessa kokonaisuus sitä paitsi kärsii tehottomasta rytmistä, sillä mehukkaisiin lopputapahtumiin päästään turhan hitaasti. Varsinkin Davis-faneille tämä paranoiaa väläyttelevä nanny-filmi on silti ehdottomasti näkemisen väärti.

Pisteytys: 7/10

A History of Violence (2005)

Ohjannut David Cronenberg 

USA, Kanada, Iso-Britannia & Saksa 2005, 96 min.

Rikos, Trilleri, Draama

Pääosissa: Viggo Mortensen, Maria Bello, Ed Harris, Ashton Holmes, William Hurt

 

Who's Joey?

 

Tom Stall (Mortensen) on rehti ja rauhallinen perheenisä, joka työskentelee pikkukaupungin dinerissä. Yllättäen Tom saa tahatonta mainetta paikallisena sankarina, sillä hän taltuttaa yksin kaksi aseistautunutta ryöstäjää. Mediahuomiota saanut tapaus poikii ikäviä jälkiseurauksia: pian Tomin kotikonnuille saapuu lisää kutsumattomia vieraita. Tomin ovelle saapuu philadelphialaisia gangstereita, jotka väittävät tuntevansa Tomin väkivaltaisena rikollisena nimeltään Joey Cusack.

Hämyisen tunnelmallinen rikoselokuva perustuu samannimiseen mafiasarjakuvaan (1997). Elokuvassa juoni tikittää tarkasti, eikä mysteeri avaudu yhtään liikaa. Gangstereiden ja Tomin tarinat saavat epäilemään, uskomaan ja vaikuttumaan. Kuka Joey on? Miksi gangsterit riivaavat Tomia? Voiko itsensä kadottaa? Epävarmuudella pelaaminen on taitavaa loppuun saakka, vaikka keskeinen juju lopulta paljastuukin. Katsoja saa täydentää aukkoja oman mielensä mukaan: toisella katselukerralla olisi varmasti mahdollista löytää vihjeitä, jotka ensinäkemältä jäävät huomiotta.

A History of Violence on noussut esille monilla listoilla, joilla hekumoidaan 2000-luvun parhaita elokuvia. Jo ilmestyessään filmi oli arvostelumenestys, vaikka suurten yleisöjen megahittiä elokuvasta ei tullutkaan. Taitavasti kerrottu tarina kiistämättä kuuluu vuotensa elokuvatapauksiin, eikä vain tasapainoisen tarinansa ansiosta. Viggo Mortensenin vaativa päärooli on onnistunut, Maria Bello hallitsee skaalan vihaa, pelkoa ja epävarmuutta, ja mieleen jää myös William Hurtin lyhyt mutta intensiivinen mafiosotulkinta. Yksi ontuva seksikohtaus on oikeastaan elokuvan ainoa outo töyssy, jossa ajan patina näkyy kiusallisesti. A History of Violence on silti valtaosin sangen onnistunut rikostrilleri. Tarina hyytää, vaan ei jätä kylmäksi.

Pisteytys: 8/10

Munich - München (2005)

Ohjannut Steven Spielberg

Ranska, Kanada & USA, 164 min. 

Trilleri, Historia

Pääosissa: Eric Bana, Daniel Craig, Ciarán Hinds

 

We can't afford to be that decent anymore.

 

Vuonna 1972 Münchenin kesäolympialaisten yhteydessä tapahtui terrori-isku. Yksitoista Israelin olympiatiimin jäsentä menehtyi ja jäljelle jäi suru sekä syvä kauna iskun suorittaneita palestiinalaisia kohtaan. Tapahtumasarja ei saanut alkuaan tyhjästä, vaan taustalla oli pitkällinen koston kierre. Verenvuodatukselle ei tule loppua, sillä Münchenin tapauksen seurauksena agentti Avner Kaufman (Bana) lähetetään tappoiskun tekijöiden jäljille. Kaufman joutuu punnitsemaan tarkasti tekojensa seurauksia ja sitä, mitä järkeä koko tehtävässä on. Loppuuko kosto kostamalla?

Tarina on kerrottu israelilaisten näkökulmasta, mutta elokuva ei lopulta asetu heidän puolelleen. München pyrkii neutraaliuteen ja tavoitteena on antaa ääni sekä israelilaisille ja palestiinalaisille, vaikka jälkimmäiset jäävät melko kasvottomiksi. Kukaan ei ole sankari tai konna, vaan tarinan henkilöt ovat tavallisia ihmisiä pitkittyneen konfliktin jaloissa ─ tai oikeastaan he vaikuttavat vain ajelehtivan virran mukana. Puolueeton ymmärtäminen on toki arvokasta, mutta voiko elokuva todella olla neutraali? Nykytapahtumien valossa tyyli tuntuu väistämättä melko lattealta. Jos kuitenkin unohdetaan hetkeksi elokuvan konteksti, trillerinä München kyllä toimii: Kaufmanin vainoharhaisuus ja pelko kasvavat tehokkaasti tapahtumien edetessä.

München on vakavinta Spielbergiä sitten Schindlerin listan (1993), aiheessakin on samoja kaikuja. Surumielinen trilleri kiinnosti katsojia ja se nousi monien kriitikoiden top-listoille vuoden 2005 elokuvasadosta. Kaikki kritiikki ei kuitenkaan ole ollut pelkkää ylistystä, vaan puolueetonta lähestymistapaa on myös karsastettu: soraääniä on tullut sekä israelilaisten että palestiinalaisten suunnalta. Tavallaan elokuvan vastaanotto heijastuu Oscar-kisailussa: München tienasi viisi ehdokkuutta (mm. paras elokuva, käsikirjoitus), mutta yhtäkään pystiä sille ei annettu.

Pisteytys: 6/10

Witness - Todistaja (1985)

Ohjannut Peter Weir 

USA 1985, 112 min.

Trilleri, Romantiikka 

Pääosissa: Harrison Ford, Kelly McGillis, Lukas Haas

 

You be careful out among them English!

Pennsylvanian amish-yhteisö tempautuu tahtomattaan mukaan suurkaupungin paheelliseen elämään. Nuori poika Samuel (Haas) joutuu vahingossa murhan ainoaksi silminnäkijäksi: käy ilmi, että murhamies on kaidalta polulta suistunut kyttä, joka haluaa peittää jälkensä. Samuelin ainoa luotettava suojelija on etsivä John Book (Ford), jonka omakin henki on pian vaarassa. Ainoa turvapaikka on Samuelin kotitila, jossa John kohtaa odottamattoman rakkauden.

 

Todistaja yhdistää kaksi hyvin erilaista lajityyppiä. Elokuva on trilleri ja rakkaustarina samassa sievässä paketissa: välillä murhajännitys miltei unohtuu, mutta lopussa on taas luvassa kovaa kyytiä. Rakkauden ja jännityksen tunnelmat vaihtelevat sulavasti. Amish-arki rauhoittaa suurkaupungin sykettä ja antaa perinteiseen tappotarinaan persoonallista sävyä. Avonainen rakkaustarina on tunnusteleva, sillä täysin eri taustoista tulevien Johnin ja Rachelin (McGillis) keskinäinen vetovoima vaatii sillanrakentamista. Voiko pari saada toisensa?

Jos romanssia ja rikostarinaa käsiteltäisiin erillisinä kokonaisuuksinaan, ne tuntuisivat melko tyypillisiltä tuulahduksilta 1980-luvun valkokankailta. Todistaja on riittävän tuttu ja omaperäinen helpoksi menestystarinaksi: kahdeksasta Oscar-ehdokkuudesta tuli kaksi voittoa (käsikirjoitus ja leikkaus) ja monessa muussakin filmigaalassa satoi suosiota. Käsikirjoituksen ja Harrison Fordin roolityön ohella ohella kehuja sai varsinkin Maurice Jarren sävellystyö. Elokuva ei ole Peter Weirin ikimuistoisin ohjaustyö, mutta pätevästi tehty ja persoonallinen viihde-elokuva.

Pisteytys: 7/10

Kôkaku Kidôtai - Ghost in the Shell (1995)

Ohjannut Mamoru Oshii

Japani 1995, 83 min.

Animaatio, Scifi, Toiminta, Trilleri

Pääosissa: Atsuko Tanaka, Akio Ôtsuka, Kôichi Yamadera

 

 

I guess once you start doubting, there's no end to it.

Ghost in the Shell -mangasarjaan (1989─1991) perustuva anime-elokuva sijoittuu futuristiselle 2020-luvulle. Tietoverkot ovat tulleet kiinteäksi osaksi ihmiskehoja, joita osataan muokata kyberneettisin implantein. Nukkemestarina tunnettu vaarallinen kyberterroristi murtautuu ihmisten mieliin ja muokkaa heidän muistojaan, mutta turvallisuusosasto 9 on hänen jäljillään. Poliisiupseeri Motoko Kusanagin (Tanaka) keho on lähes sataprosenttisesti keinotekoinen ja hänen kollegansakin ovat osittain paranneltuja. Saako teknologian vahvistama yksikkö Nukkemestarin taltutettua?

Kylmänviileä scifitoiminta kuvaa komeasti tyylikkään harmaata mutta ankeaa maailmaa. Surullinen tulevaisuuskuva tuo mieleen Blade Runnerin (1982) sateisen kolkkouden, temaattisestikin elokuvissa on paljon samaa. Ghost in the Shell on hyvin rytmitettyä menoa, mutta siinä on runsaasti tilaa ihmisyyden filosofoinnille. Milloin ihmisyys katoaa kehosta? Onko ihmisyys tietoisuutta? Mikä on muistojen ja todellisuuden suhde? Tällä todellisella 2020-luvulla emme vielä ole aivan tässä pisteessä, mutta tekoälyaihe on polttavan ajankohtainen. Elokuvan kysymykset ovat hyviä.

Ghost in the Shell on teemaansa sopivasti animoitu sekä tietokoneella että käsin piirtämällä. Filmi näyttää tyylikkäältä ja tunnelman viimeistelee erinomainen musiikki. Katsoessa ei ihmetytä, että elokuvalla on laaja kulttimaine! Ghost in the Shell on vaikuttanut voimakkaasti eritoten Matrixiin (1999), jossa on lukuisia yhtymäkohtia animen esittelemiin teemoihin ja tunnelmiin. Cyberpunk-tarina on lisäksi jatkunut omassa universumissaan, jossa on suuri liuta sarjakuvia, elokuvia ja pelejä. Tuorein elokuva on tämän alkuperäisen tarinan Hollywood-remake Ghost in the Shell (2017), joka on saanut osakseen ristiriitaisen vastaanoton.

Pisteytys: 8/10

Brick (2005)

Ohjannut Rian Johnson

USA 2005, 110 min.

Rikos, Trilleri, Mysteeri

Pääosissa: Joseph Gordon-Levitt, Lukas Haas, Emilie de Ravin

 

I'll call you if whatever.

High school -nuorten kellareissa kukoistaa huumebisnes ja koulunkäynti on pelkkää etäistä taustakohinaa. Erakkoelämään mieltynyt Brendan (Gordon-Levitt) joutuu sukeltamaan sekopäiseen teinirihmastoon, sillä hänen ex-tyttöystävänsä Emily (de Ravin) on pahassa pulassa. Nuorten alamaailman rikoskiemurat avautuvat, mutta Brendan ei peräänny tai pelkää.

Rian Johnsonin (s. 1973) esikoisohjaus Brick on tarinaltaan, dialogiltaan ja hahmoiltaan täyttä film noiria. Erikoista on kuitenkin tarinan sijoittuminen 2000-luvun high schooliin, olkoonkin, että koulu todella jää vieraaksi todellisuudeksi. Muistutukset opiskelijaelämästä ovat suorastaan pieniä vitsejä. Yhdistelmästä syntyy hieno, omaperäinen tunnelma: eipä taida yhdessäkään toisessa elokuvassa olla samanaikaisesti high school -draamaa, koleaa trilleriä ja ohutta, unenomaista utua kaiken yllä. Lopulta tunnelma jää hieman liian kolkoksi ja etäiseksi, vaikka erikoisuus viehättääkin.

Sundancessa ensi-iltansa saanut Brick vastaanotettiin positiivisesti, ja elokuva toi Johnsonin uralle hyvää nostetta. Vuosien varrella Brick on kohonnut lähes kulttimaineesen, sen verran erikoinen on elokuvan tunnelma. Sittemmin Johnsonin uran suurimmat hitit ovat olleet Star Wars: Episode VIII - The Last Jedi (2017) ja Veitset esiin (2019) ─ ura Star Warsien parissa tiettävästi tulee vielä jatkumaan ja Veitset esiin -murhakomediasarjan tuorein osa saa ensi-iltansa tänä vuonna. Uran alkupäästä mainittakoot vielä aikamatkustusscifi Looper (2012), jonka pääosassa kovistelee Brickin tapaan Joseph Gordon-Levitt. Katselun väärti sekin.

 

Pisteytys: 7/10

Rififi (1955)

Ohjannut Jules Dassin

Ranska 1955, 118 min.

Rikos, Trilleri

Pääosissa: Jean Servais, Carl Möhner, Robert Manuel, Jules Dassin

 

You got moths in your wallet?

Timanttivaras Tony le Stéphanois (Servais) on vapautunut vankilasta. Mies yrittää pysytellä kaidalla polulla, mutta erään koruliikkeen helykokoelma ei jätä mestarivarasta rauhaan. Pian kasassa on neljän taitavan varkaan liiga, joille viimeinen suuri keikka ei ole lainkaan mahdoton toteuttaa. Mutta vaikka ryöstö sujuisikin suunnitellusti, pysyykö joka ukon pää kylmänä timanttien polttaessa takataskussa? Voiko rikoskumppaneihin kuitenkaan luottaa?

Jules Dassin (1911─2008) tunnetaan lukuisista film noir -elokuvistaan. Hollywoodin kommunistivainojen leimahdettua Dassin joutui hetkeksi vaihtamaan maisemaa ja siksi uran kenties tunnetuin filmi Rififi syntyi Ranskassa. Hollywoodille leimallinen syvien varjojen tyylilaji kohtaa kauniisti vanhan mantereen eleganssin. Elokuva on ylipäätään jännittävä ja hyvin rytmitetty, mutta parhaiten se tunnetaan liki puolituntisesta ryöstökohtauksestaan. Täydessä hiljaisuudessa tapahtuva ryöstö virittää jännityksen taidokkaasti äärimmilleen ja ryöväreiden kuumotus on käsinkosketeltavaa.

Vaikka Dassin oli paennut kotimaansa ilmapiiriä, Rififi otettiin Yhdysvalloissa vastaan kehuen. Elokuvan aikalaismenestys oli ylipäätään kiittelevää, ja tunnetuihin kehujiin lukeutuu silloinen elokuvakriitikko, ranskalaiselokuvan tuleva suuri nimi François Truffaut. Kultainen palmu jäi saamatta, mutta sentään Dassin palkittiin Cannesissa parhaasta ohjaustyöstä. Jälkimaineeltaan Rififi on säilyttänyt asemansa film noir -klassikoiden kaanonissa. Rikoselokuvien ystäville elokuva on lähes pakollista katsottavaa, sillä sen ryöstökohtaus on jättänyt jälkensä lajityypin myöhempiin legendoihin.
 

Pisteytys: 8/10

10. luukku: 70 vuotta sitten (Paluuta ei ole, 1954)

We're takin' this bird all the way to 'Frisco

Tänä vuonna 70-vuotisjuhlaansa ovat viettäneet monet elokuvalegendat ─ Tie (1954), Takaikkuna (1954), Seitsemän samuraita (1954)! Ihka ensimmäinen Godzilla (1954) sai ensi-iltansa, ja tuskinpa kukaan vielä tuolloin aavisti sarjan jatkuvan yli seitsemän vuosikymmentä. Vuoden 1954 näyttävimpiä elokuvatapauksia olivat yleisöhitti Valkeaa joulua (1954), Judy Garlandin suuri paluu elokuvassa Tähti on syntynyt (1954) sekä Oscar-menestys Alaston satama (1954). Myös päivän elokuva lukeutuu osaksi vuoden 1954 nimekästä hittikimaraa.

 

Vuoden 1954 filmitähtien joukossa ei vielä juurikaan tunnettu sellaisia legendaarisia nimiä kuten Sean Connery tai Jack Lemmon, mutta molemmat kuitenkin tekivät tuona vuonna valkokangasdebyyttinsä. Vielä tuntemattomampia olivat vuoden vauvabuumilaiset: John Travolta, Jackie Chan, Amy Heckerling, Ang Lee... Nyt tie vie seitsemänkymppisten juhlalennolle, josta ei jännitystä puutu.

 

The High and the Mighty - Paluuta ei ole

Ohjannut William A. Wellman

USA 1954, 147 min.

Toiminta, Seikkailu, Trilleri

Pääosissa: John Wayne, Claire Trevor, Robert Stack

Matkustajalentokone lähtee reittilennolle Honolulusta kohti San Franciscoa, kunnes kesken matkan koneeseen tulee vakava vika. Konkarikapteeni John Sullivania (Wayne) riivaa aiempi muisto tuhoisasta lento-onnettomuudesta, mutta tilanteeseen on suhtauduttava viileällä ammattitaidolla. Lopulta takaisin ei voi enää kääntyä, vaan koneen miehistön ja matkustajien on valmistauduttava pahimpaan.

Paluuta ei ole perustuu Ernest K. Gannin bestseller-romaaniin The High and the Mighty (1953). Myös filmiversiosta tuli odotetusti hitti ja yksi vuotensa katsotuimmista elokuvista. Dimitri Tiomkinin score palkittiin Oscarilla ja muitakin ehdokkuuksia elokuvalle tuli. Nykynäkökulmasta tarinan viihdyttävin anti taitaa kuitenkin olla se, miten paljon lentomatkailu onkaan muuttunut.

Sittemmin Paluuta ei ole on toiminut vaikuttimena monille muille katastrofielokuville. Jännityksen tahti ei tässä filmissä vielä ole kovinkaan hengästyttävä, vaan draamaa annostellaan maltillisesti ja hienoisen huumorin sävyttämänä. Kaikessa rauhassa vaan! Elokuva ei kylläkään ole varsinainen komedia, mutta moni sen käänne meinaa naurattaa. Syynä on eritoten myöhempi lentoparodia Hei me lennetään (1980), jonka idea, rakenne ja moni hahmokin on suurelta osin napattu tästä filmistä.

Pisteytys: 6/10

4. luukku: 90 vuotta sitten (Mies joka tiesi liikaa, 1934)

Have a drink?

Elokuvamatka jatkuu vuoteen 1934, jolloin Euroopan yllä häilyivät synkät pilvet. Fasismi jatkoi nousukiitoaan ja aatteet kovenivat entisestään: Saksassa koettiin poliittinen puhdistus, "pitkien puukkojen yö" ja pian Hitler julistautui Führeriksi. Kuuluisa ja elokuvallisilta ansioiltaan kehuttu propagandaelokuva Tahdon riemuvoitto (1934) heijastaa osaltaan ajan julmaa henkeä.

 

Yhdysvalloissa yksi vuoden suurtapaus oli rikoskaksikko Bonnien ja Clyden ampuminen. Parivaljakon vaiheista ja 1930-luvun ajankuvasta on sittemmin syntynyt kuuluisa elokuva Bonnie ja Clyde (1967). Hollywoodin ihmemaa kuitenkin sikseen, sillä päivän elokuva sijoittuu tukevasti vanhalle mantereelle ja huokuu hieman aikansa painostavia tunnelmia.

The Man Who Knew Too Much - Mies joka tiesi liikaa

Ohjannut Alfred Hitchcock

Iso-Britannia 1934, 75 min.

Trilleri, Jännitys, Rikos

Pääosissa: Leslie Banks, Peter Lorre, Edna Best

Bob Lawrence (Banks) on perheineen lomalla Sveitsissä. Idyllinen matka muuttuu piinaavaksi jännitykseksi, sillä perhe sotkeutuu tahattomasti salaliittoon. Eräs valtionpäämies aiotaan murhata, mutta nyt herra Lawrence on saanut vihiä asiasta täysin tahtomattaan. Salamurhaa hautovat rikolliset kidnappaavat Lawrencen perheen tyttären, jotta saisivat kiristettyä perheen hiljaiseksi.

Mies joka tiesi liikaa kohosi Alfred Hitchcockin siihen saakka menestyneimmäksi elokuvaksi, joka oli varsinkin kotimaassaan valtava hitti. Katsojien näkemysten vastaisesti Hitchcock itse totesi myöhemmin, että elokuva on suorastaan amatöörimainen. Hän teki tarinasta uusintaversion Mies joka tiesi liikaa (1956), joka on vielä alkuperäistäkin maineikkaampi. Tällä elokuvalla oli kuitenkin keskeinen merkitys ohjaajan uran suunnan kannalta ─ ei siis lainkaan turha teos!

Vaikka ohjaaja ei myöhemmin lämmennyt hittifilmilleen, sen jännitys on edelleen vetovoimaista. Sähäkkä leikkaus ja hyvät roolityöt ovat elokuvan parasta antia. Yksi näyttelijätähdistä on unkarilaissyntyinen Peter Lorre, joka nousi maineikkaaksi filmitähdeksi Saksassa. Vaan vuonna 1933 NSDAP nousi valtaan, joten juutalainen Lorre katsoi parhaaksi paeta maasta ja siirtyä englanninkielisten tuotantojen pariin. Pian Lorren tie jatkuikin Hollywoodiin, jonne myös Hitchcock siirtyi 1930-luvun lopulla. Lorre esiintyi urallaan vielä yhdessä Hitchcockin elokuvassa, sota-ajan vakoilutrillerissä Salainen asiamies (1936).

Pisteytys: 7/10