23. luukku: Elokuvavuosi 2025 (Mickey 17, 2025)

Our entire life is a punishment.

 

Joulu saapuu ja elokuvakalenteri on tullut matkansa päähän. Tänään ja huomenna luukuista löytyy vielä vuoden 2025 elokuvia. Vuosi 2025 on ollut sotahulluutta ja -herruutta, saksia ja ahdinkoa, lotisevan märkää joulukuuta ja huolta ilmastosta. Kriisien aikana valo on vähissä mutta ei kadonnut! Päivän elokuva sijoittuu ankeaan tulevaisuuteen ja heijastelee osuvasti aikamme ajankohtaisia ilmiöitä. Tässäkin tarinassa on mukana ihmiskunnan selviytymiskeinoista tärkeimpiä, mustaa huumoria, sinnikkyyttä ja lähimmäisenrakkautta. Ehkäpä karmeinkin aika voi vielä kääntyä hyväksi?

 

 

Mickey 17
Ohjannut Bong Joon Ho 

USA & Etelä-Korea 2025, 137 min.

Scifi, Seikkailu, Komedia 

Pääosissa: Robert Pattinson, Naomi Ackie, Patsy Ferran, Mark Ruffalo

 

 

 

Eletään 2050-lukua ja avaruuden valloitus on tuottoisa bisnes. Vaikeuksiin ajautunut Mickey (Pattinson) päätyy armottomalle loppuelämän keikalle kaukaiselle Nilfheimin jääplaneetalle. Mickey-polon tehtävänä on altistaa itseään vaaroille, mutta suoranaista hätää ei ole ─ kuoleman jälkeen uusi Mickey-klooni vanhoine muistoineen herää jälleen uuteen aamuun.

Mickey 17 roiskii satiiria kolonialismista ja aikamme diktaattoreista. Mark Ruffalon hahmo retkikuntaa johtavana poliitikkona on yhdistelmä monia vallanpitäjiä, mutta Trump-viittaukset ovat silmiinpistävän selviä. Eritoten Ruffalon ja Robert Pattinsonin hahmot koettelevat äärilaitoja fyysisyydellään. Välillä sketsihahmoiksi stailatut tyypit lipsahtavat farssiksi, mutta pääasiassa liioiteltu tyyli toimii hauskasti. Huumori on monessa kohtaa yliampuvaa ja alleviivaavaa. Se ei silti liikaa vaivaa, koska elokuvan kanssa on niin helppo olla samaa mieltä: diktaattorit roskiin.

Yhteiskunnallinen satiiri on tuttua jo monista muista Bong Joon-hon elokuvista. Vieraan planeetan oudot olennot tuovat mieleen filmit Salaisuus pinnan alta (2006) ja Okja (2017), joissa kummat olennot niin ikään ovat ratkaisevassa asemassa ihmiskunnan törttöilyssä. Hittielokuva Parasiten (2019) kaltaisesta mestariteoksesta Mickey 17 on kaukana, mutta elokuvan parissa on silti helppo viihtyä. Oikeastaan ainoa ongelma on rönsyävä tarina, jonka satiiri on turhan ohutta. Klooni-idea on mainio ja yksittäisissä kohtauksissa on hyviä kuitteja, mutta ydin ei ole tarpeeksi vahva. Elokuvan menestys onkin ollut melko maltillista, eikä Mickey 17 taida nousta mukaan Oscar-kisailuun.

Pisteytys: 6/10

The Lighthouse (2019)

Ohjannut Robert Eggers

USA & Kanada 2019, 109 min.

Draama, Mysteeri, Kauhu

Pääosissa: Robert Pattinson, Willem Dafoe

 

If I had a steak... I'd fuck it.

 

Kaksi miestä rantautuu syrjäiselle, säänpieksämälle majakkasaarelle avomerellä Uuden-Englannin edustalla. Yksinäisen saaren asukkaiksi saapuvat konkari, merimiestarinoiden kertoja Thomas Wake (Dafoe) sekä ensikertalainen Ephraim Winslow (Pattinson), jolla on synkkä menneisyyden salaisuus taakkanaan. Saaren jylhässä yksinäisyydessä mielen mustimmat syöverit avautuvat, armoton meri syöksyy sisään, ja taruolennot muuttuvat lihaksi ja vereksi.
 

Robert Eggersin (s. 1983) hykerryttävä kertomus on täynnä salaperäisiä myyttejä. Selkeimmin havaittava on Prometheus-taru, johon on rakennettu selkeitä yhtymäkohtia elokuvan loppupuolella. Tarina sukeltaa hienovaraisesti kauhun puolelle, vaikka hetkittäin kerronnassa on jopa koomisia sävyjä. Kaiken monimuotoisuuden solmii yhteen elokuvan tyylikäs visuaalinen ilme: näyttävä mustavalkokuvaus ja mykkäkaudelta tuttu, nykyisin harvinainen kuvasuhde. Ne sopivat elokuvan tapahtuma-aikaan 1890-luvulle, jolloin filmit olivat jo aivan lähitulevaisuutta. The Lighthouse on mystistä, hieman pelottavaa kauneutta.

 

The Lighthouse on Eggersin toinen kokopitkä ohjaustyö. Esikoinen The VVitch (2016) on 2010-luvun parhaita kauhuelokuvia ja samaa sarjaa jatkaa tämäkin teos. Kolmas elokuva The Northman (2022) on hienoinen notkahdus laadukkaasti alkaneella uralla, liiallinen sukellus Hollywood-suurkoneiston persoonattomuuteen. Toivottavasti pian ensi-iltansa saava Nosferatu nostaa Eggersin jälleen omalle tasolleen. Jokainen tähän saakka ilmestyneistä elokuvista on kuitenkin menestynyt hyvin: The Lighthouse huomioitiin esimerkiksi Cannesissa FIPRESCI-palkinnolla. Oscareissa ehdolle pääsi vain kuvaus ─ ällistyttävää, etteivät Robert Pattinsonin ja Willem Dafoen ilmiömäiset roolityöt saaneet edes ehdokkuutta. Onko Eggersin majakka liian kaukana valtavirrasta?

Ehdin katsoa The Lighthousen aikanaan tuoreeltaan ja naputtaa siitä tuolloin pitkän tekstin, mutta helpostipa syntyi näemmä toinenkin. Edellisarvio täällä.

Pisteytys: 8/10

LUUKKU 24 - Elokuvavuosi 2019, osa 2 (Joker & The Lighthouse)

Put on a happy face.

Viimeisessä luukussa suunnataan katse vuoden uutuuksiin ja ehkä hieman tulevaisuuteenkin. Tietenkään mikään elokuva ei synny tyhjiössä, vaan aiemman pohjalta: Joker vie ajatukset 1970-luvun väkivaltaelokuviin ja The Lighthouse muistuttaa mykkäelokuvien ajasta. Kumpikin filmi on omalla tavallaan pelottava, mutta toivottavasti joulu on itse kullakin säädyllä päivän elokuvien tarjoamaa tunnelmaa iloisempi ja rauhallisempi!

Vuoden 2019 parhaiten tuottanut elokuva taitaa tähän mennessä olla Avengers: Endgame (2019), mutta myös Joker lähentelee katsotuimpien kärkeä. Elokuva tosin on väkivaltaisuutensa vuoksi kenties vuoden paheksutuin teos, vaikka veren ja suolenpätkien määrässä mitattuna elokuva ei ole likimainkaan pahimmasta päästä. On silti ymmärrettävää, että terrorismin, koulusurmien ja pahoinvointiyhteiskunnan aikakaudella filmi tuntuu tavallista pelottavammalta ja sen kerronnan tapaan kiinnitetään tavallista enemmän huomiota. Toisenlaista kauhua tarjoaa The Lighthouse, joka oikeastaan taipuu enemmän komedian ja niin kutsutun oudon aallon suuntaan.

Joker

Ohjannut Todd Phillips

USA & Kanada 2019, 122 min.

Trilleri, Draama, Rikos

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Frances Conroy, Robert De Niro

Gotham Cityn kadut täyttyvät roskista ja rotista, sosiaalipalveluista leikataan ja rikollisuus on kasvussa. Tämän maailman keskellä elää Arthur Fleck (Phoenix), mielenterveysongelmista kärsivä köyhä ja yksinäinen mies, jota kukaan ei tunnu ymmärtävän. Vaikka elämä on murheen laakso, Arthur haaveilee silti stand-up-koomikon urasta ja tähteydestä Murray Franklinin (De Niro) suositussa tv-ohjelmassa. Joker on elokuva mielen murenemisesta ja turvaverkon läpi putoamisesta, tai oikeastaan siitä, että mitään turvaverkkoa ei koskaan ollutkaan.

Jokerin idea on kiinnostava, mutta sen käsikirjoitus on epätasainen. Loistavia, henkeäsalpaavan jännittäviä hetkiä piisaa, mutta saman verran on myös lähes naurettavan kliseisiä murheenkryynejä. Lisäksi harmittaa sanoman hukkuminen turhaan meteliin. Päähenkilön tuska täyttää ruudun jokaisen sentin ja itkuksi muuttuva nauru kaikuu katsojan pääkopassa vielä elokuvan päätyttyäkin. Voimakas ahdistus toki välittyy oikein hyvin, mutta kerronta olisi ansiokkaampaa, jos tarina ei olisi näin yksiulotteinen. Nyansseja saisi helpoiten esiin, jos katsojalle annettaisiin mahdollisuus hengähtää tai tarkastella kertomusta ilman ylenpalttista rautalangasta vääntämistä. Idea havainnollistuisi kyllä vähemmälläkin alleviivaamisella, ja silloin tarinakin saisi tilaa kasvaa muottiaan suuremmaksi.

Sarjakuvaan pohjautuvaksi elokuvaksi Joker on rohkea ja ennennäkemättömän synkkä. Muuta erityistä leffassa ei juuri olekaan, sillä tarinan elementit ovat pääosin lainaa. Joker muistuttaa kovasti Martin Scorsesen katuklassikkoa Taksikuski (1976) ja draamakomediaa Koomikkojen kuningas (1982). Molempien elokuvien tähti Robert De Niro on vieläpä merkittävässä sivuroolissa Arthurin idolina Murrayna. Kuitenkin siinä missä vaikkapa Taksikuskin päähenkilön napsahtaminen jättää rohkeasti tilaa katsojan omille ajatuksille, Joker tuntuu hieman aliarvioivan katsojan kykyä ymmärtää elokuvan päähenkilön tuskaa. Joker on kerronnaltaan hyvien ja keskinkertaisten hetkien vuoristorataa, mutta yksi asia elokuvassa on kohdillaan kautta linjan: Joaquin Phoenixin roolisuoritus on fyysisyydessään onnistunut. Voi kuitenkin käydä niin, että elokuvan aiheuttaman väkivaltakohun vuoksi mahdollinen Oscar-ehdokkuus ei vieläkään tuo Phoenixille voittoa.

Pisteytys: 6/10

The Lighthouse
Ohjannut Robert Eggers
Kanada, USA & Brasilia 2019, 109 min.
Draama, Komedia, Mysteeri, Fantasia
Pääosissa: Willem Dafoe, Robert Pattinson




Kaksi miestä, Thomas (Dafoe) ja Ephraim (Pattinson), saapuu karulle majakkasaarelle. Majakanvartijoiden kuukauden mittainen vuoro on alkamassa. Yksinäisellä saarella aika kuluu askareita toimittaen, ryypäten ja legendoita kertoen. Toisen seura on kaikki kaikessa, mutta aiheuttaa myös kateutta, raivoa ja harhaisia ajatuksia. Ja pian nousee myrsky...

Onnistuneen The Vvitchin (2015) jälkeen Robert Eggersin huhuttiin ryhtyvän Nosferatun (1922) uudelleenfilmatisointiin. Projekti on tainnut ainakin toistaiseksi jäädä sikseen, mutta hyvin mies on kuitenkin Murnaunsa opiskellut, sillä The Lighthouse on selkeästi legendaarisen ohjaajan jäljissä tehty teos. Filmi on ikään kuin mykkäelokuva hyvin valituilla äänillä, mutta hieman vähemmällekin jorinan olisi voinut jättää ─ tosin Willem Dafoen rouheat monologit ovat loistavia.

Henkeäsalpaavan upea tunnelman maalailu on ehdottomasti elokuvan tärkein anti, mutta myös tarina on kiehtova. Taustalla vaikuttaa antiikin ajoilta tuttu Prometeus-myytti, jota tulkiten toinen majakkasaaren miehistä on jumala, toinen titaani. Poseidonin valtakunta kuplii ympärillä ja kätkee salaisuuksia. On kerta kaikkiaan kiehtova seurata majakanvartijoiden estotonta sekoilua, vimmaisaa rellestämistä ja lopullista järjen valon himmenemistä. The Lighthouse on hauskaa leikkiä elokuvan muodoilla ja mahdollisuuksilla: tarinassa vaihtelee sekä tempo että genre, ja mikäpä sen hauskempaa, kun sen onnistuneesti toteuttaa!

(1001-listan mukainen uusi arvio täällä.)

Pisteytys: 9/10