Le scaphandre et le papillon ─ Perhonen lasikuvussa (2007)

Ohjannut Julian Schnabel

Ranska & USA 2007, 112 min. 

Biografia, Draama

Pääosissa: Mathieu Amalric, Emmanuelle Seigner, Anne Consigny, Max von Sydow

 

We're all children, we all need approval.

 

Perhonen lasikuvussa (engl. The Diving Bell and the Butterfly) perustuu Jean-Dominique Baubyn samannimiseen omaelämäkertaan (1997). Vaikeasti halvaantunut Bauby (1952─1997) kykeni kommunikoimaan ainoastaan vasemman silmänsä avulla, mutta kirjoitti silti kokemuksistaan bestselleriksi kohonneen kirjan. Elokuvaversiossa tarinaan tuodaan ripaus fiktiota.

 

Tarina alkaa Baubyn (Amalric) havahtumisesta sairaalassa: jotain hirveää on tapahtunut, sillä mies huomaa puheensa ja kaikkien liikkeidensä kadonneen. Tiukasti Baubyn näkökulmasta alkava kertomus avautuu vähitellen ja saa tilaa hengittää. Bauby pysyy kertojana, joskin alun shokin jälkeen maailma lavenee. Halvaantuneen arki on hidasta, toisteista ja paikallaan junnaavaa, mutta muistojen ja unelmien kaikkivoipaisesta maailmasta löytyy vastapaino sairaalan pysähtyneisyydelle.

 

Perhonen lasikuvussa menestyi erinomaisesti, kuten kirjakin aikanaan. Julian Schnabel (s. 1951) huomioitiin taitavasta työstään Cannesissa parhaan ohjaajan palkinnolla. Neljän Oscarin ehdokasta kehuttiin, ohjauksen ohella, käsikirjoituksestaan ja kuvauksestaan. Varsinkin kuvaus on kiistatta kekseliästä ja monipuolista, sillä se ottaa matkan varrella uusia muotoja. Käsikirjoitusta puolestaan on kehuttava siitä, ettei surullinen ja hieman pelottavakin aihe sorru sentimentaaliseksi voimalausekerronnaksi. Kaunis ja rehellinen teos.

 

Pisteytys: 8/10

Hannah and Her Sisters ─ Hannah ja sisaret (1986)

Ohjannut Woody Allen

USA 1986, 107 min.

Komedia, Draama

Pääosissa: Mia Farrow, Michael Caine, Woody Allen, Dianne Wiest, Barbara Hershey, Max von Sydow

 

I can't fathom my own heart.

Hannah ja sisaret kertoo kolmen aikuisen sisaruksen elämästä ja itsensä etsimisestä. Päähenkilö Hannah (Farrow) on jättänyt neuroottisen ex-miehensä Mickeyn (Allen) ja rakentaa uutta elämää uuden puolisonsa Elliotin (Caine) kanssa. Elliot on kuitenkin ihastunut Hannahin Lee-sisareen (Hershey), joka on pienen romanttisen seikkailun tarpeessa. Sisarista kolmas on Holly (Wiest), jolle ura näyttelijänä on tuottanut pettymyksen ja Mickeyn deittailu on vain osa kurjaa jatkumoa.

 

Taitavasti rakennettu draamakomedia Hannah ja sisaret viehättää eritoten ohjaaja-käsikirjoittaja Woody Allenin taitavan kerrontakikkailun ansiosta. Juoni on peruslähtökohdaltaan yksinkertainen, mutta silti juuri niin monisyinen, outo ja polveileva kuin elämä oikeastikin. Tarinassa on varsinaisesti kahdeksan henkilöä ─ kolme sisarta, heidän vanhempansa ja kolme miekkosta ─ joiden välillä näkökulmia vaihdellaan vuorotellen ja limitysten. Eri tarinalinjat punoutuvat alusta saakka yhdeksi.

 

Sisarusten ja ex-miesten keskinäinen parinvaihto tuntuu kaikessa mutkattomuudessaan älyttömältä, mutta ihmeellisesti asiaa ei jää katsoessaan vatvomaan sen suuremmin. Syynä on tietenkin jo ylistetty taitava tarinankerronta. Hittielokuvaksi kohonnut Hannah ja sisaret sai aivan ansaitusti käsikirjoitus-Oscarin, jonka lisäksi Michael Caine ja Dianne Wiest nappasivat pystit sivurooleistaan. Pätevien näyttelijäsuoritusten ohella New Yorkin viehättävä kuvaus ansaitsee tunnustusta.

Pisteytys: 8/10

LUUKKU 12 - 60 vuotta sitten (Neidonlähde, 1960)

Jag lovar dig, Gud...

 

Jos halajaa sukeltaa kuudenkymmenen vuoden takaiseen elämänmenoon, sopii filmivalinnaksi vaikkapa brittityöläisten arkeen ja juhlaan vievä Karel Reiszin Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun. Pariisin kaduille puolestaan jalkautuu Jean-Luc Godardin Viimeiseen hengenvetoon, ja matka jatkuu ikuiseen Roomaan Federico Fellinin Ihanan elämän myötä. Jos reissua mielii vielä jatkaa Yhdysvaltoihin saakka, on päämääränä piskuinen motelli elokuvassa Psyko. Kun nyt Hollywoodin maassa ollaan, muisteltakoon vielä aikansa yleisömenestyksiä: vuoden suurin hitti oli antiikkispektaakkeli Spartacus. Akatemiakisoissa puolestaan menestyi romcom Poikamiesboksi, ja olipa päivän ruotsalaiselokuvakin palkittujen joukossa.

Jungfrukällan - Neidonlähde

Ohjannut Ingmar Bergman

Ruotsi 1960, 89 min.

Draama

Pääosissa: Birgitta Pettersson, Gunnel Lindblom, Max von Sydow

Nuori neito Karin (Pettersson) ja hänen sisarpuolensa Ingeri (Lindblom) lähtevät kirkkomatkalle. Matkan vaarat koituvat kauniin Karinin kohtaloksi: Karin joutuu rosvojoukon raiskaamaksi ja surmaamaksi. Paennut Ingeri ei uskalla kertoa kotonaan suosikkitytär Karinin kuolemasta, mutta totuus tulee ilmi julmalla tavalla. Rosvojoukko saapuu sattumalta Karinin kotitaloon ja yrittää myydä kuolleen tytön vaatteita tämän vanhemmille. Isä Tören (von Sydow) kosto tulee olemaan julma.

Keskiaikaiseen balladiin perustuvan Neidonlähteen (engl. The Virgin Spring) vaikutteissa näkyvät Akira Kurosawan Rashomon (1950) sekä Bergmanin omista elokuvista etenkin Seitsemäs sinetti (1957). Jälkikäteen katsoen on myös kiinnostava huomata, miten Bergmanin uskontoteema muuttuu yhä vain lohduttomammaksi. Siinä missä Seitsemäs sinetti vielä katsoi uskoa uteliaasti, tässä elokuvassa jumaluudet ovat julman hiljaisia. Kuin kuvastimessa (1961) ihminen on jo jäänyt yksin.

Neidonlähde käsittelee seksuaalisen väkivallan myrkyllistä vaikutusta päähenkilöön ja hänen lähipiiriinsä. Vaikka elokuva sijoittuu etäännyttävästi menneisyyden tarujen maailmaan, sen aihe on tarkkanäköisesti kiinni ilmestymisajassaan. Tästä kertonee sekin, että elokuvan pahimpia rivouksia tai raakuuksia pyrittiin sensuroimaan. Nykykatsojan silmin moisia on suorastaan vaikea löytää ─ näin olemme turtuneet. Pöyristyttävistä kuvista huolimatta Neidonlähde menestyi ilmestyttyään hyvin ja palkittiin muun muassa parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla. Upea teos!

Pisteytys: 9/10

Skammen - Häpeä (1968)

Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1968, 103 min.
Draama, Sota
Pääosissa: Liv Ullmann, Max von Sydow, Gunnar Björnstrand

Sometimes everything seems just like a dream.

Muusikkopariskunta Jan (Sydow) ja Eva (Ullmann) ovat muuttaneet sotaa pakoon maaseudulle. Kauan jatkuneen sodan vuoksi entinen elämä on enää ylellinen muisto ja tulevaisuuden suunnittelu on riskialtista. Sodan perimmäiset syyt eivät missään vaiheessa selviä, eivätkä Jan ja Eva voi olla varmoja siitä, kuka on taistelun oikeamielisin osapuoli. Häpeä (engl. Shame) tarkastelee sitä, mitä tapahtuu ihmismielelle kriisin keskellä ja kuinka eri tavoin sodasta kärsivät siviilit yrittävät selvitä painajaiseksi muuttuneessa arjessaan.

Ingmar Bergmanin Häpeä on ohjaajansa elokuvaksi sangen yhteiskunnallinen ja ajankohtainen, vaikka tarkastelun kohteena ovatkin yksilöiden kokemukset. Toisin kuin vain noin puoli vuotta aiemmin ensi-iltansa saanut Suden hetki (1968), tämä elokuva tuntuu pohdiskelevan laajemmin aikakautensa todellisuutta. Yhteistä elokuville sen sijaan on painajaisten muuttuminen todeksi. Maailmansotien muisto sekä ajankohtainen Vietnamin sota ja pasifistinen liikehdintä herättivät Bergmanin pohtimaan, miten pitkästä rauhan kaudesta nauttineet ruotsalaiset sodan kokisivat.

Hiljalleen yhä ahdistavammaksi muuttuva kertomus täyttää tehtävänsä, eli muistuttaa sotien kauhuista rauhan aikana. Varsinkin sotia kokemattomalle elokuva tarjoaa hyvän mahdollisuuden empatiaan ja pelottavaan mielikuvitusleikkiin. Erityisesti loppukohtaus puhuttelee piinallisella ajankohtaisuudellaan: sotaa pakenevat siviilit tarttuvat viimeiseen oljenkorteen ja lähtevät pakoon tulenkatkuisesta maasta avomerelle pienellä kalastuspaatilla. Edessä on joka tapauksessa kuolema, mutta merillä siintää ainoa toivon kipinä. On karmea ajatus, että tämä elokuvan kuvitteellinen ahdinko on toisille täyttä totta tänäkin päivänä.

Pisteytys:
9/10

Vargtimmen - Suden hetki (1968)

Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1968,  90 min.
Draama, Kauhu
Pääosissa: Max von Sydow, Liv Ullmann

You see what you want to see.

Taiteilija Johan Borg (von Sydow) ja hänen vaimonsa Alma Borg (Ullmann) viettävät kesää saaristossa. Johan kärsii unettomuudesta ja häntä vainoavat menneisyyden haamut, jotka yllättäen näyttäytyvät myös miehensä tilaan samaistuvalle Almalle. Kuka vastaantulijoista on todellinen ja kuka silkkaa kuvitelmaa? Kehyskertomus paljastaa Johanin lopulta kadonneen, ja Alma puolestaan on jäänyt yksin miehensä päiväkirjan ja sen sivuilla vaeltavien demoneiden kanssa.

Ingmar Bergmanin psykologinen kauhuelokuva Suden hetki (engl. Hour of the Wolf) on saanut inspiraationsa hänen työstäessään niin ikään ihmisen psyykettä tutkivaa draamaa Persona - naisen naamio (1966). Alitajuntaa, mielen horjumista, menneisyyden painolastia ja identiteettejä käsittelevä elokuva on hyvin lähellä Personan teemoja ja sen tummasävyisellä mielenmaisemalla on paljon yhtymäkohtia ohjaajan aiempiin teoksiin. Bergmanin elokuvien kaanonissa teos on tuttuudestaan huolimatta kiinnostava sivupolku: Suden hetki poikkeaa monesta muusta Bergmanin elokuvasta, koska se vie surrealistisilla elementeillään kertomusta yllättävänkin selkeästi kauhun suuntaan.

Liekö elokuvan käsittelytapa ollut aikalaiskriitikoille liian kummallinen ja odotusten vastainen vai oliko kyse Personan aiheuttamasta painolastista, sillä Suden hetki ei saanut ilmestyessään lähimainkaan niin positiivista vastaanottoa kuin moni muu Bergmanin elokuva. Myöhempien aikojen kriitikoiden suopeudesta huolimatta elokuva ei vieläkään ole aivan niitä Bergmanin tunnetuimpia ykkösteoksia. Tunnelmaltaan Suden hetki on joka tapauksessa perin onnistunut ja pääosia näyttelevät Max von Sydow ja Liv Ullmann onnistuvat rooleissaan jälleen kerran hienosti. Kiehtova kuriositeetti!

Pisteytys:

8/10

Nattvardsgästerna - Talven valoa (1963)

Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1963, 81 min.
Draama
Pääosissa: Gunnar Björnstrand, Max von Sydow, Ingrid Thulin

Helig, helig, helig...

Talven valoa (eng. Winter Light) kertoo pastori Tomaksesta (Björnstrand), joka suorittaa virkansa vaatimia velvollisuuksia uskollisella rutiinilla. Pastorin uskosta ei kuitenkaan ole jäljellä rahtuakaan, eikä mies kykene toimittamaan sielunpaimenen roolia täydestä sydämestään. Tomas kehoittaa harvalukuista seurakuntaansa luottamaan jumalaan, uskomatta itse sanaakaan: tyhjät puheet ajavat yhden masentuneen miehen riistämään itseltään hengen.

Ingmar Bergmanin Talven valoa jatkaa temaattisesti samaa uskonnollista pohdintaa kuin edellisteos Kuin kuvastimessa (1961). Bergman käsitteli Jumalan vaikenemista myös elokuvassa Hiljaisuus (1963), ja yhdessä elokuvat muodostavat uskontoaiheisen trilogian. Kahta ensimmäistä elokuvaa yhdistää teeman lisäksi karu miljöö ja riisutun minimalistinen mutta silti intensiivinen kerronta. Hiljaisuus poikkeaa joukosta huomattavasti erilaisella tyylillään ja se puuttuu niin ikään 1001-listalta.

Talven valoa on kaikin puolin erinomaisesti tehty draama, jos toki tunnelmaltaan karmean synkkä ja pessimistinen. Kerronnan pohjavire laahaa tietoisen raskaana, vaikkakin loppukohtauksesta voi aistia jopa pientä ironiaa. Erityisen onnistuneita elokuvassa ovat sen hahmot, joita Bergmanin luottotiimi tulkitsee aina yhtä varmasti. Persoonalliset sivuhenkilöt asettuvat kiinnostavaksi vastinpariksi kylmän kovalle ja omaan tuskaansa käpertyneelle Tomasille, joka on menettänyt kaiken kiinnostuksensa elämäänsä kohtaan. Vahvasta elokuvasta on hankala keksiä mitään moitittavaa, mutta en silti kerta kaikkiaan osaa innostua tästä aivan samalla tapaa kuin monesta muusta Bergmanin loistoteoksesta.

Pisteytys:
7/10

Såsom i en spegel - Kuin kuvastimessa (1961)

Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1961, 89 min.
Draama
Pääosissa: Harriet Andersson, Gunnar Björnstrand, Max von Sydow, Lars Passgård

Nu se vi ju på ett dunkelt sätt..

Kivisellä Fårölla pieni perhe viettää hidasta kesäpäivää. Leskeksi jäänyt isä David (Björnstrand) on taiteellisesti kunnianhimoinen kirjailija, jota pelkät rojaltit eivät tyydytä ja jo aikuiset lapset jäävät edelleen taiteelle toiseksi. Kertomuksen päähenkilöksi nousee mielisairas Karin (Andersson), joka suistuu yhä syvemmälle vaikean sairautensa syövereihin.

Kuin kuvastimessa aloittaa Ingmar Bergmanin uskontoteemaisen trilogian, jota jatkavat elokuvat Talven valoa (1963) ja Hiljaisuus (1963). Vastaavaa aihepiiriä Bergman käsitteli jo varsin samankaltaisessa teoksessaan Seitsemäs sinetti (1957). Yhteistä elokuville on myös ihmisen jylhä yksinäisyys ja kivikkoinen miljöö syvine värikontrasteineen; Bergmanin pohdiskeleva maailma on väreistä riisuttuna syvän musta ja kirkkaan valkoinen. Tämän elokuvan päähenkilöt nousevat yksin karuun maailmaan kertomuksen alkukuvassa, ja yksin he myös jäävät sekä suhteessa toisiinsa että johonkin korkeampaan luomisvoimaan.

Yksinkertaisella mutta silti monitasoisella symboliikalla puhutteleva Kuin kuvastimessa luetaan usein Bergman-parhaimmistoon, ja jo ilmestyessään elokuva menestyi Oscarin arvoisesti. Näin ensinäkemältä Kuin kuvastimessa jäi vielä osin etäiseksi, vain puolittain avautuvaksi teokseksi, jos toki riisutussa filosofisuudessaan elokuva tekee väistämättä vaikutuksen. Koruton, hetkittäin jopa piinaavan askeettinen maailmanlopun tunnelma jää ihmeellisesti häilymään ajatuksiin pitkäksi aikaa elokuvan päättymisen jälkeen...

Pisteytys:
8/10

Det sjunde inseglet - Seitsemäs sinetti (1957)

Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1957, 96 min.
Draama, Fantasia
Pääosissa: Max von Sydow, Gunnar Björnstrand, Bengt Ekerot

Du spelar ju schack, inte sant?

Ritari Antonius Block (von Sydow) palaa aseenkantajansa Jönsin (Björnstrand) kanssa pitkältä ristiretkeltä epätoivoisten ajatusten riivaamana. Ruttotauti niittää ihmisiä kuin heinää, eikä urhea ritarikaan voi välttyä kuoleman kosketukselta. Block kuitenkin kohtaa itse Kuoleman (Ekerot) silmästä silmään ja haastaa tämän shakkiotteluun omasta elämästään, pidentäen näin maallista taivaltaan. Ehtisikö tällä jatkoajalla tehdä edes yhden hyvän teon ja saavuttaa mielenrauhan?

Seitsemäs sinetti (engl. The Seventh Seal) on intensiivinen kuolemantanssi, jossa maailmanlopun tunnelma yhdistyy täydellisessä rytmissä karnevalistisen kepeään humuun. Kun yhtenä hetkenä päähenkilöiden reitti risteää iloisen ilveilijäseurueen kanssa, äkisti vastassa ovatkin lopun aikoja odottavat itsensäruoskijat ja armottomat roviot. Elokuva on vaikuttavaan fantasiahahmoon puettua uskontokritiikkiä, tai ainakin uskonnollisen teeman ansiokasta pohdiskelua.

Ingmar Bergmanille (1918─2007) vuosi 1957 oli jälkeenpäin arvioiden huikea. Vuosi alkoi tällä mestariteoksella ja loppuvuodesta ilmestyi vielä niin ikään Bergmanin uran toinen huipputeos Mansikkapaikka (1957). Arvatenkin molemmat saivat osakseen kiitosta jo ilmestyessään, eikä teosten merkitys elokuvataiteen kehitykselle ole suinkaan mitätön. Tämän vuoden heinäkuussa tulee kuluneeksi sata vuotta Bergmanin syntymästä, joten nyt jos koskaan on oiva hetki tutustua maestron ainutlaatuisen vaikuttavaan taiteeseen vaikkapa näiden vuoden 1957 fantastisten fantasioiden myötä!

Pisteytys:

10/10