20. luukku: 20 vuotta sitten (Pirates of the Caribbean, 2003)

Why is the rum gone?

Elokuvavuoden 2003 maineikkaimpia kohokohtia olivat Kill Bill (2003), Lost in Translation (2003) ja Oldboy (2003). Kyseenalaisinta mainetta puolestaan niitti legendaarisen huono The Room (2003), jonka tekoprosessista syntyi sittemmin elokuva The Disaster Artist (2017). Vuoden lipputulojen ykköseksi kohosi LOTR-trilogian päätösosa, edelleen komea Kuninkaan paluu (2003). 

 

Vaikka hienoja uusia elokuvia pulpahteli pinnalle, entisen maailman tähtiloisto himmeni: ohjaaja Elia Kazan (mm. Viettelyksen vaunu, 1951) sekä näyttelijät Gregory Peck (mm. Kuin surmaisi satakielen, 1962) ja Katharine Hepburn (mm. Afrikan kuningatar, 1951) menehtyivät. Jotta emme jäisi liian surumielisiin tunnelmiin, johdattelee tämä 20-vuotias hittifilmi vuoristorata-ajelulle ja meren tyrskyihin.

 

 

Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl
Ohjannut Gore Verbinski

USA 2003, 143 min.

Seikkailu, Toiminta, Fantasia

Pääosissa: Johnny Depp, Orlando Bloom, Keira Knightley, Geoffrey Rush

 

 

 

Disneylandin huvipuistolaitteesta innoituksensa saanut Pirates of the Caribbean kiitää mustin purjein Karibianmeren sineen. Kapteeni Jack Sparrow (Depp) tavoittelee tietään takaisin armaan laivansa ruoriin, mutta sen uudella kapteenilla Barbossalla (Rush) on muita suunnitelmia. Merirosvojen juonitteluun sekaantuu tahtomattaan kuvernöörin tytär Elizabeth Swann (Knightley) ja perässä seuraa neitoa lempivä aseseppä Will Turner (Bloom).

Pirates of the Caribbean on kuin huvipuistoajelu itsessään: vauhtia, komeita lavasteita, hupia, naurua ja jännitystä. Ripaus romantiikkaakin ja salasuukkoja vuoristoradan tunnelissa! Viihde-elokuva on toteutettu menevästi, vaikka toisteisella miekankalinalla täytetään liikaa ruutuaikaa. Tarinan käänteet ovat kankeita, mutta tässä lajityypissä se ei ole yletön synti. Pääasia on, että kyydissä riittää hupia.

Mittavaksi ilmiöksi kasvanut elokuva teki merirosvoista jälleen kuumaa tavaraa, ja sittemmin elokuva on saanut jopa viisi jatko-osaa. Elokuvien päätähti Johnny Depp ei ole viime vuosina saanut järin imartelevaa suosiota ja filmisarjan jatko on ollut vaakalaudalla. Mutta mitenpä lopulta käynee, vieläkö Karibialla seilataan ja millä kokoonpanolla? Ehkäpä piraattien olisi aika siirtyä nauttimaan ansaittuja eläkepäiviä ennen kuin dublonit hupenevat ja aarrearkun pohja alkaa paistaa.

Pisteytys: 5/10

The King's Speech ─ Kuninkaan puhe (2010)

Ohjannut Tom Hooper

Iso-Britannia & USA 2010, 118 min.

Biografia, Historia, Draama

Pääosissa: Colin Firth, Geoffrey Rush, Helena Bonham Carter

Buggerty buggerty, fuck, fuck, arse!

Kuningas Yrjö VI (Firth) nousee valtaan veljensä jätettyä kruununperillisen tehtävät. Pesti ei ole tuoreelle kuninkaalle unelmien täyttymys, mutta syntyperä velvoittaa. Kuninkaan vaikea änkytys on kuitenkin saatava kuriin ─ monien tohtoreiden ja kehnojen troppien jälkeen apu löytyy pieneltä klinikalta, jossa omalaatuinen mies nimeltä Lionel Logue (Rush) vapauttaa kuninkaan kielenkannat.

Tom Hooperin (s. 1972) henkilödraama seilaa onnistuneesti komedian sävyjen, poliittisen draaman ja isänmaallisen paatoksen välillä. Tasapaino säilyy, vaikka konservatiivisia sävyjä voisi olla vähemmänkin. Tarina toki on kiinnostava näinkin, eritoten mainioiden päähahmojen ja varmaotteisten roolitöiden vuoksi. Kahden miehen ja yhden puhevian ympärillä pyörivän tarinan taustalla välähtelee 1930-luvun huolestuttava todellisuus: äärioikeiston nousu ja sodan uhka.

Parhaan elokuvan Oscarilla palkittu Kuninkaan puhe on vuotensa suurimpia arvostelumenestyksiä. Erityiskiitosta saivat käsikirjoitus ja näyttelijät, taitava Colin Firth etunenässä. Jo mainitsemani konservatiivisuus on kirvoittanut hienoista kritiikkiä, ymmärrettävästi, mutta paatos ei lopulta kasva häiritsevän suureksi. Monarkian kritiikiksi elokuva ei edes pyri, vaikka koettaakin antaa hallitsijalle inhimillisyyttä, huonoja ja hyviä puolia sekä hovitapojen taakse kätkettyä maanläheisyyttä. Klassinen hallitsijadraama kantaa.

Pisteytys: 7/10

Shine ─ Loisto (1996)

Ohjannut Scott Hicks

Australia 1996, 105 min.

Draama, Biografia

Pääosissa: Geoffrey Rush, Noah Taylor, Armin Mueller-Stahl

 

You must play as if there's no tomorrow.

 

Pianisti David Helfgottin (1947─) elämään perustuva biografia on dramaattinen kertomus suuresta lahjakkuudesta ja romahduksesta. Nuori David (Taylor/Rush) on lahjakas pianisti, jonka tyrannimainen isä (Mueller-Stahl) haluaa yksin vastata poikansa koulutuksesta. Isä on arkkityyppi vanhemmasta, joka elää unelmiaan todeksi lapsensa kautta. David nousee isäänsä vastaan ja kiipeää uransa huipulle, mutta lopulta hänen piinattu mielensä romahtaa ja soitto vaikenee.

Tositapahtumiin perustuva Loisto on vahvasti dramatisoitu, sillä oikeasti Helfgottin isä ei ollut mikään diktaattori. Elokuvakerronnan vuoksi tarinallinen ratkaisu toimii, sillä sen myötä voidaan taustoittaa vääjäämätöntä käännettä Davidin nousujohteisella uralla. Mielenterveysongelmien kuvaus ei kyllä ole ihan tätä päivää, vaikka Geoffrey Rush sinänsä tekeekin antaumuksellisen roolityön omalaatuisena aikuis-Davidina. Kerronnassa on on onneksi monia toimivia elementtejä, joiden vuoksi Loisto on yhä näkemisen arvoinen. Sentimentaalisuuteen ei onneksi sorruta!

 

Hienoisen hollywoodmainen suurten tunteiden tarina menestyi Yhdysvalloissa. Loisto oli ehdolla seitsemän Oscarin saajaksi (mm. paras elokuva), mutta ainoastaan Geoffrey Rush voitti palkinnon roolityöstään. Loppuknoppina on syytä mainita, että David Helfgott vastasi itse elokuvan musiikeista ja soitannosta, ja muusikko esiintyi vuoden 1997 Oscar-gaalassa persoonallisella tyylillään.

 

Pisteytys: 6/10