The Devil Wears Prada - Paholainen pukeutuu Pradaan (2006)

Ohjannut David Frankel

USA & Ranska 2006, 109 min.  

Komedia, Draama 

Pääosissa: Anne Hathaway, Meryl Streep, Emily Blunt 

 

A million girls would kill for this job.

 

Nuori toimittajanalku Andy (Hathaway) palkataan assistentiksi kuuluisan muotilehti Runwayn toimitukseen. Andy tosin ei tiedä muodista mitään ja tehtävät karsean Miranda-mogulin (Streep) alaisuudessa tekisivät kenet tahansa kaistapäiseksi. Andy päättää silti sinnitellä uranousun toivossa. Ainakin hän oppii matkalla yhtä sun toista muotimaailman erikoisuuksista ja itsestään.

Paholainen pukeutuu Pradaan perustuu Lauren Weisbergerin samannimiseen menestysromaaniin (2003). Elokuva alkaa sähäkkänä uratarinana ja lupailee mojovaa katharista, jossa muotimaailman itsekeskeiset pomot saavat nenilleen ja koko alallekin ehkä vähän nauretaan. Sellaista kuviota ei kuitenkaan ole odotettavissa, sillä Mirandan maailma toimii omilla ehdoillaan. Koko muotiseikkailu jää Andylle pelkäksi karmeaksi anekdootiksi uran varrella. Vai jääkö? Siitä taidetaan kertoa elokuvan jatko-osassa, joka saa ensi-iltansa keväällä 2026.

Aikansa hittielokuvan käsittelytapa tuntuu jo nykypäivänä auttamattoman väljähtyneeltä. Naisen kehoon ja toimijuuteen kohdistuvista ihanteista voi tehdä huumoria, mutta tässä elokuvassa vitsailu ei ole rakenteita kyseenalaistavaa. On vain vähän hassu juttu, että Andy on muotimaailmassa lihava ja tyylitön, eikä hänen oikeaoppisesti kuulu murjottaa saamastaan palautteista ─ vaan laihduttaa ja hankkia paremmat vaatteet. Juoni on valju ja vanhentunut, mutta on elokuvassa toki hyvääkin. Meryl Streep tekee tutun laadukasta roolityötä ja sai osastaan jälleen yhden Oscar-ehdokkuuden.

Pisteytys: 4/10

Bad Boys - Pahat pojat (1995)

Ohjannut Michael Bay

USA 1995, 119 min.

Toiminta, Komedia, Rikos

Pääosissa: Will Smith, Martin Lawrence, Téa Leoni

 

My shit always works sometimes!

Kyttäkaverukset Mike Lowrey (Smith) ja Marcus Burnett (Lawrence) päätyvät tutkimaan mehevää mafiajuttua. Homma menee likaiseksi, kun valtava heroiinilasti varastetaan, luodit laulavat ja kello tikittää armottomasti. Kaksikko päätyy suojelemaan jutun avaintodistajaa, viehättävää Julie Mottia (Leoni), joka herättää raavaissa katujen sankareissa helliä tunteita.

 

Bad Boys -toimintakohellus on samanaikaisesti tuttu ja tuore. Elokuva toistaa monia Hongkongin ja Hollywoodin toimintakliseitä, joskin ilmestyessään Bad Boys onnistui uudistamaan lajityyppiä nopeatempoisuudellaan. Vauhtia sinänsä jaksaa seurata, mutta huumori on kulahtanutta vänkäämistä menneiden vuosikymmenten testosteronihuuruissa. Sille on sentään annettava arvoa, että moni sanailu syntyi improvisaationa. Spontaanius sopii filmin vauhdikkaaseen tyyliin.

Kassamagneetiksi ampaissut Bad Boys oli ilmestyessään varsin suosittu, joskaan ei kriitikoiden keskuudessa. Tämä jakolinja on määrittänyt ohjaaja Michael Bayn myöhempää uraa; Bad Boys oli räjähtävä esikoinen, joka teki mainoksia ja musavideoita ohjanneesta Baysta hetkessä tunnetun. Samoin elokuva oli läpimurto sen päätähdille, räppäri Will Smithille ja näyttelijänuraansa aloitelleelle Martin Lawrencelle. Sittemmin Bayn hitteihin ovat lukeutuneet muun muassa Armageddon (1998), Pearl Harbor (2001) ja Transformers (2007) ─ unohtamatta pahispoikien jatkista Bad Boys II (2003). Elokuvasarjaan on sittemmin tullut vielä kaksi osaa (2020, 2022) uusien ohjaajien voimin. Tämä ja muutama muu aiemmin näkemäni Bay-filmi eivät suoranaisesti kasvata intoa ohjaajan muun tuotannon koluamiseen. Elokuvia on tulossa edelleen: tällä hetkellä tuotannossa on muun muassa "Skibidi Toilet" -filmi. Kriitikoiden suosikkia tuskin tulee siitäkään, mutta katsojia riittää varmasti.

Pisteytys: 4/10

Memoirs of a Geisha - Geishan muistelmat (2005)

Ohjannut Rob Marshall

USA 2005, 145 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Ziyi Zhang, Ken Watanabe, Michelle Yeoh

 

The heart dies a slow death.

Nuori Chiyo Sakamoto (Zhang) myydään geishataloon orjaksi. Lapsuutta värittävät epätoivoiset karkumatkat ja vastoinkäymiset, kunnes Chiyo lopulta otetaan geishaoppilaaksi. Rakkaus vaurasta Puheenjohtajaa (Watanabe) kohtaan ohjaa Chiyon ponnisteluja: aherrus ei mene hukkaan, mutta uusia vaikeuksia on aina vain edessä. Dramaattisten käänteiden sävyttämä tarina perustuu Arthur Goldenin samannimiseen romaaniin (1997) ja lienee jopa pohjateostaan tunnetumpi.

En ole lukenut kirjaa, joten vertailu sikseen. Elokuva on tunnelmallisen kaunis mutta muuten nihkeää seurattavaa. Kerrontaa vaivaa Hollywood-katse, joka ei tavoita todellista Japania. Suurimmat riesat ovat miljööseen täysin sopimaton aksentti-englanti, eksotisoinnin sivumaku ja tarinassa välähtävät groomaus-elementit. Geishan muistelmia on lisäksi kritisoitu muun muassa kiinalaisnäyttelijöistä (eikö japanilaisia löytynyt?) sekä monista aikakauteen sopimattomista yksityiskohdista. Vääränlaiset kampaukset eivät haittaa katselua, ellei ole erityisen perehtynyt geishakulttuuriin. Sinne päin -toteutus kuitenkin tuntuu jo ajatuksena valjulta.

Parasta Geishan muistelmissa ovat upeat lavasteet ja puvustus, vaikka ehkäpä nekin ovat hieman romantisoituja ja toistavat länsimaisia mielikuvia Japanista. Juuri näistä esteettisistä ansioistaan elokuva voitti kolme Oscaria (kuvaus, lavastus, puvustus). Ehdokkuuksia oli kokonaisuudessaan hulppeat kuusi, mutta musiikki- ja äänipalkinnot jäivät saamatta. Sentään parhaan elokuvan kisailuun Geishan muistelmia ei otettu, vaikka eipä vuoden voittajakaan ollut kaksinen: himotuimman pystin vei lattea rasismidraama Crash (2004). Akatemiaehdokkuuksien tai -voittojen määrä ei tosiaankaan aina ole laadun tae.

Pisteytys: 4/10

12. luukku: 60 vuotta sitten (Kleopatra, 1963)

You're not supposed to look at me. No one is.

 

Elokuvavuoden 1963 ikonisimpia klassikkoteoksia ovat muun muassa Alfred Hitchcockin hyytävä Linnut (1963), Federico Fellinin unenomainen 8½ (1963) ja Kultaisella palmulla palkittu Tiikerikissa (1963). Sen sijaan ajan villiin underground-huumaan viettelee Scorpio Rising (1963) ja B-leffojen kiehtovia maisemia maalailee mystinen Shokkikäytävä (1963).

Aikansa elokuvatapauksia olivat, lipputuloissa mitaten, päivän elokuva Kleopatra ja edellisvuoden lopuilla ensi-iltansa saanut western Näin voitettiin Villi Länsi (1962). Kassamagneettien kärkeä kärkkyi eilisessä luukussa ilkamoinut Tom Jones (1963), tuo vuotensa Oscar-pystien kahmija. Nyt aikakoneen matka vie 1960-luvun Hollywoodin lavasteloistoon sekä Roomaan ja Egyptiin aikojen taa. Vai kertooko historialliseen miljööseen sijoittuva elokuva kuitenkin enemmän tekoajastaan?

 

 

Cleopatra - Kleopatra
Ohjannut Joseph L. Mankiewicz

USA, Sveitsi & Iso-Britannia 1963, 251 min.

Historia, Biografia, Draama

Pääosissa: Elizabeth Taylor, Richard Burton, Rex Harrison

 

 

 

 

Egyptin kuningatar Kleopatra VII (Taylor) hallitsi maataan pari vuosikymmentä, ennen kuin surmasi itsensä vuonna 40 ennen ajanlaskun alkua. Jälkipolvet muistavat kuningattaren paitsi tarumaisesta kauneudestaan, häikäilemättömästä tavastaan hallita ja vastustaa Rooman valloitusaikeita. Kleopatra perustuu lähtökohdiltaan aikansa tietämykseen todellisen kuningattaren vaiheista, mutta tarina on kuorrutettu fiktiolla. Taisto Egyptin herruudesta maustuu lemmenleikeillä, joita kuningatar harrastaa roomalaishallitsijoiden Julius Caesarin (Harrison) ja Marcus Antoniuksen (Burton) kanssa.

Kleopatra edustaa aikansa massiivisten historiafilmien huumaa. Tuotantoprosessissa kuluja ei säästelty ja kymmenien miljoonien budjetti oli valtava. Alun perin kaksiosaiseksi suunniteltu elokuva typistyi lopulta "vain" muutaman tunnin spektaakkeliksi, josta valtaosa jäi leikkauspöydälle. Siitä johtuu se, että tarinan rytmi on pahasti hukassa. Patsastelevaa kerrontaa on vaikea kehua, mutta rahat eivät kuitenkaan menneet aivan hukkaan: elokuva on visuaalisesti näyttävä ja kokeneet näyttelijät taitavia.

 

Joseph L. Mankiewiczin murheenkryyni on melkoinen kärsimysnäytelmä katsottavaksi, mutta on filmissä kiehtoviakin piirteitä. Kiinnostavimmillaan Kleopatra on kuvatessaan aikansa Hollywoodia.  Historialliset suurelokuvat olivat aikanaan suosiossa, mutta yksi elokuvan vetonauloista taisi kuitenkin olla supertähti Elizabeth Taylorin ja Richard Burtonin tosielämän romanssi. Kaikki ajankuva ei ole järin mairittelevaa: kuten monissa muissakin aikansa historiallisissa filmeissä (esim. Ben-Hur, 1959 tai Arabian Lawrence, 1962) valkoiset näyttelijät ovat pääosissa, kun taas mustat tai ruskeat ihmiset ovat kelvanneet vain orjiksi ja kulisseiksi. Aikalaistodellisuuden heijastumaa sekin, valitettavasti.

Pisteytys: 4/10

Avatar (2009)

Ohjannut James Cameron

USA 2009, 162 min.

Seikkailu, Fantasia, Toiminta

Pääosissa: Sam Worthington, Zoe Saldana, Sigourney Weaver

 

I see you.

Ihmiskunta on saavuttanut kaukaiset tähdet ja kiitänyt louhimaan arvokkaita mineraaleja toisista aurinkokunnista. Yksi kohteista on kuu nimeltä Pandora, jota asuttaa na'vi-humanoidien kansa. Lentävät vuoret ja viisaat puut eivät kaivosyhtiötä kiinnosta, sillä heidän asialistallaan on pistää metsät päreiksi ja tahkoa tuohta. Na'vi-kansaan tutustuva Jake Sully (Worthington) matkaa kansan pariin avatar-hahmon avulla: aluksi Pandoran olennot ovat Sullyn vihollisia, mutta pian hän löytää yhteyden luontoon ja päättää johtaa na'vit taistoon puskutraktoreita vastaan.

Visuaalilta puitteiltaan hulppea Avatar osui täydelliseen hittisaumaan, 3D-elokuvien nousevaan buumiin. Elokuvasta tuli nopeasti kaikkien aikojen tuottoisin kassamagneetti. Yhdysvalloissa ohi on mennyt Avengers: Endgame (2019), mutta Avatar keikkuu edelleen vakaasti maailmanlaajuisen tilaston kärjessä. Menestyselokuvalle ryhdyttiin tuota pikaa kaavailemaan monia jatko-osia, joita tosin saatiin odottaa erikoisen kauan. Avatar: The Way of Water (2022) on toistaiseksi ensimmäinen jatkis, mutta sarjan on lopulta tarkoitus kasvaa viiden osan mittaiseksi.

Vaikka Pandoran maailma on kaunis ja kutsuu seikkailuun, tuntuu viiden elokuvan putki kyllästyttävältä. Avatarin heikkous nimittäin on kaavamaisen pitkäveteinen tarina. Jos Avatarista riisuisi hienot efektit ja maisemat, jäljelle ei jäisi mitään kokemisen arvoista. Kiistämättä visuaalinen puoli toimii, ja siitä hyvästä elokuva palkittiin muun muassa kolmella Oscarilla. Sisällöllisesti köyhä tarina, paperinohuet hahmot ja valkoisen pelastajan syndroomasta kärsivä juonikuvio sen sijaan saavat ihmettelemään hittielokuvien syvintä olemusta.

Pisteytys: 4/10

The Curious Case of Benjamin Button ─ Benjamin Buttonin uskomaton elämä (2008)

Ohjannut David Fincher

USA 2008, 166 min.

Draama, Fantasia, Romantiikka

Pääosissa: Brad Pitt, Cate Blanchett, Taraji P. Henson, Tilda Swinton

Some days, I feel different than the day before.

 

On vuosi 1918, kun erään neworleansilaisen vanhainkodin rappusille hylätään vastasyntynyt vauva. Benjaminiksi (Pitt) nimetty lapsukainen on syntynyt vanhuksen ruumiissa, mutta nuortuu ikääntyessään. Erikoisesista lähtökohdista huolimatta Benjaminin elämästä muodostuu samanlainen seikkailu kuin kenellä tahansa, joka sattuu saamaan rikkaalta isältään muhevan perinnön. Benjaminin elämää määrittävät jännittävät vuodet merillä ja maanteillä, sekä vuosikymmeniä kestävä kaukorakkaus ihanaan Daisyyn (Blanchett).

 

F. Scott Fitzgeraldin tarinaan (1922) perustuva Benjamin Button oli ilmestymisvuotensa näyttäviä elokuvamenestyksiä, vaikka kaikki kriitikot eivät lämmenneet. Oscar-ehdokkuuksia tuli huimat 13: lopulta filmi palkittiin vain lavastuksesta, maskeerauksesta ja erikoistehosteista. Nuo kehut vielä jotenkin ymmärtää, sillä elokuvassa on tekniset ja visuaaliset ansionsa. Muutoin olen vankasti sillä kannalla, että elokuva on David Fincherin ohjausuran ehdoton aallonpohja. Eipä sekään tosin suuri romahdus ole, koska filmi on saanut osakseen ihan mukiinmenevän menestyksen.

Forrest Gumpiin (1994) helposti vertautuva Benjamin Button on lattea ja laahaava kollaasi tyhjänpäiväisiä mietelauseita Benjaminin elämän varrelta. Eri vuosikymmeniä erottavat laimeahkot, juuri ja juuri erottuvat visuaaliset tyylikokeilut. Ne ovat sinänsä ihan kivoja, mutta jäävät kokonaisuuden kannalta täysin irrallisiksi. Kokonaisuuden koossapitävänä liimana on Benjaminin erikoinen ikääntyminen, joka on kuitenkin enemmän efektikikkailua kuin kiinnostavaa draamaa. Kerta kaikkiaan erinomaista, että elokuva on saanut 1001-listalta ripeästi kyytiä jo vuonna 2010.

Pisteytys: 4/10

20. luukku: 20 vuotta sitten (Ice Age, 2002)

You're an embarrassment to nature. You know that?

 

Elokuvavuosi 2002 muistetaan monista suuria lipputuloja keränneistä jatko-osista. Näistä ikonisimmaksi on selvästi noussut Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia (2002). Sen sijaan uuden Star Wars -esitrilogian kakkososa Kloonien hyökkäys (2002) ei saanut yhtä suopeaa vastaanottoa, vaikka filmi vetikin väkeä teattereihin aivan kiitettävästi. Löytyypä hittifilmeistä uusia tuulahduksiakin, kuten Tobey Maguiren tähdittämä Spider-Man (2002).

 

Vuotensa palkintogaaloissa puolestaan loistivat Chicago (2002), Pianisti (2002) sekä jo edellisvuonna ilmestynyt animaatio Henkien kätkemä (2001). Alkuvuodesta Oscar-historiaan jäi Halle Berryn tunteikas palkintopuhe ja toki voittokin, sillä kyseessä oli ensimmäinen mustan naisen saama pääosapysti. Päivän filmi edustaa hittikaartia, sillä se kohosi maailmanlaajuisesti katsotuimpien elokuvien top-10-listalle ja aloitti näihin päiviin jatkuneen jääkausibuumin.

 

 

Ice Age

Ohjannut Chris Wedge & Carlos Saldanha

USA 2002, 81 min.

Animaatio, Seikkailu, Komedia

Pääosissa: Ray Romano, John Leguizamo, Dennis Leary

 

 

Jääkausi lähestyy ja esihistorialliset elikot ovat liikekannalla. Erakkoluontoinen Manfred-mammutti (Ray Romano) saa tahtomattaan seurakseen kahelin Sid-laiskiaisen (Leguizamo), sapelihammastiikeri Diegon (Leary) ja ihmisvauvan. Alkaa eriskummallinen pelastusreissu, jonka päämääränä on pitää kummallinen vauveli hengissä ja saada hänet omiensa pariin.

Siihen nähden, että elokuva kertoo ystävyydestä ja avuliaisuudesta, tarinantäytteenä on kohtuuttoman paljon tyhjänpäiväistä ärhentelyä ja karjumista. Sama typeryys vaivaa valitettavasti monia muitakin lapsille suunnattuja elokuvia ja tv-sarjoja: on makukysymys, viihdyttääkö melskaus, mutta minua sellainen hieman kiusasi jo lapsena. Ice Agen juoni on stereotyyppisine hahmoineen yllätyksetön, joskaan ei kuitenkaan piinallisen kulunut. Toimintakohtauksissa on vauhtia sitä kaipaaville ja rytmi on kohdillaan, sillä napakaa tarinaa ei suotta pitkitetä tarpeettomasti.

Ice Age ei yllä animaatiojätti Pixarin tasolle juonensa saati visuaalisen ilmeensä puolesta, vaikka animaatio onkin oikein tasokasta aloittelevan studion jäljeksi ja ilmestymisaikaansa nähden. Tasapaksun tarinan huumori on joka tapauksessa vedonnut moniin katsojiin, sillä, kuten edellä todettua, Ice Age oli ilmestymisvuotensa isoimpia hittielokuvia. Leffalle on sittemmin tehty monia jatko-osia, lyhäreitä, tv-jaksoja ja pelejäkin, eikä franchise-juna ole vieläkään hidastanut vauhtiaan. Uusin sai ensi-iltansa tänä vuonna ja seuraavaa tehdään jo kovalla höyryllä.

Pisteytys: 4/10

4. luukku: 90 vuotta sitten (Tarzan - viidakon valtias, 1932)

You're just like a nasty little boy!

Juuri kun eilisestä Robin Hoodin metsäseikkailusta on toivuttu, on tänään tartuttava tiukasti liaaniin. Tämän viidakkoseikkailun myötä aikakone heilahtaa syvälle lama-aikaan ja vuoteen 1932, jona BBC aloitti televisiolähetyksensä, Amelia Earhart lensi ensimmäisenä naisena yksin yli Atlantin ja Yhdysvalloissa vietettiin peräti kaksinkertaista olympiajuhlaa.

Suomessa vuodesta 1932 muistetaan eritoten kieltolain päättyminen, minkä johdosta pitkäripaisissa vietettiin tänä keväänä 90-vuotissynttäreitä. Eipä vuosi pelkkää iloa ollut, sillä isänmaallisiksi itseään kutsuvien oikeistovoimien murina purkautui Mäntsälän kapinaan ja sittemmin fasistisen IKL-puolueen perustamiseen. Päivän filmistä ei onneksi sinimustia sävyjä löydy. Omalla tavallaan elokuva silti heijastaa aikansa aatemaailmaa, joka nykyaikana tuntuu jo varsin tunkkaiselta.

 

 

Tarzan the Ape Man ─ Tarzan - viidakon valtias
Ohjannut W.S. Van Dyke

USA 1932, 100 min.

Seikkailu, Toiminta, Romantiikka

Pääosissa: Maureen O'Sullivan, Johnny Weissmuller

Kirjailija Edgar Rice Burroughsin luoma viidakkosankari Tarzan on säilynyt valkokankaiden vakiokasvona halki vuosikymmenten. Uljas miekkonen seikkaili ensimmäisen kerran sanomalehdessä julkaistussa jatkokertomuksessa vuonna 1912, ja sittemmin kertomus paisui yli 20-osaiseksi kirjasarjaksi. Tarzan - viidakon valtias on jo aiheen yhdeksäs filmatisointi, joka sai peräänsä viisi jatko-osaa. Aikansa hittielokuva on jäänyt elokuvahistoriaan eritoten siksi, että tässä Tarzan kajauttaa ensi kertaa ikonisen jodlailevan huutonsa.

Tarzan - viidakon valtias alkaa elefanttien hautausmaata etsivien tutkijoiden viidakkoretkenä. Mukaan lähtenyt Jane-tytär (O'Sullivan) nousee tarinan päähenkilöksi, sillä uhkaavat viidakon vaarat vievät neidon mukanaan. Janen kaappaa mystinen viidakkomies Tarzan (Weissmuller), joka onneksi paljastuu kiltiksi apinoiden kasvattamaksi orpopojaksi. Janen osaksi tulee hoivata löydökkiään ja väkivahva Tarzan puolestaan pelastaa viidakkoa säikkyvän Janen milloin mistäkin pulasta ─ siinäpä vasta kauhistuttavan klassinen parisuhdeihanne!

Mystiseen viidakkoon sijoittuva seikkailu on pääkaksikon draaman osalta onnistunut ja tyylikkäästi lavastettu. Myös todelliset villieläinkuvaukset ovat iskeviä. Kuitenkin arvata saattaa, että aikansa  sukupuoliroolien ohella tarina on voimakkaan eksotisoiva. Kolonialismin ja imperialismin perintö voi paksusti, joskaan tekijät tuskin hahmottivat teeman ongelmallisuutta. Tarzanin lähtökohtana on uteliaisuus vierasta maailmaa kohtaan, mutta eläimiä lukuunottamatta todellista Afrikkaa ei elokuvassa nähdä. Aikalaiskatsojille viihteellisyys silti riitti ja Tarzan oli valtava yleisömenestys.

Pisteytys: 4/10

Gladiator ─ Gladiaattori (2000)

Ohjannut Ridley Scott

USA 2000, 155 min.

Draama, Toiminta

Pääosissa: Russell Crowe, Joaquin Phoenix, Connie Nielsen

 

Are you not entertained?

 

Roomalaiskenraali Maximus (Crowe) ansioituu taisteluissa ja päätyy keisari Marcus Aureliuksen suosioon. Kun iäkäs hallitsija kupsahtaa, hänen ilkeämielinen poikansa Commodus (Phoenix) päättää sysätä Maximuksen turmioon. Entinen sotilas joutuu gladiaattoriksi ja nousee uudenlaiseen kansansuosioon. Kaksikon viimeinen kohtaaminen on vääjäämätön, eikä sen areenaksi sovi mikään Colosseumia vähäisempi taistelutanner.

Gladiaattori on ylvästelevä paluu Hollywoodin historiaspektaakkelien kulta-aikoihin. Selvin innoittaja on Spartacus (1960), mutta sen ohella mieleen kohoavat Quo Vadis (1951), kostoklassikko Ben-Hur (1959) ja monet muut uljaat historiadraamat. Esikuviensa veroisesti Gladiaattorilla on kestoa ja kokoa, mutta se hylkää oppi-isänsä Technicolorin värien runsaudessa. Vuosituhannen vaihteen synkeän harmaa värimaailma masentaa, vaikka kai se tavallaan tukee jäyhän miehekästä tarinaa. Värimaailma on vain yksi elokuvan anakronismeista. Tahalliset virheet ja muotoseikat eivät haittaisi niin paljoa, jos edes tarina olisi omaperäisempi, eikä tuntuisi halvalta kopiolta.

Vuotensa suurmenestykseksi nousseen Gladiaattorin suosio sinetöitiin viidellä Oscarilla (mm. paras elokuva). Elokuvaa kehuttiin komeudestaan ja tarinallisista jännitteistään, joskin minua näkemykset kummastuttavat. Juoni on tyhjänpäiväinen ja sen tosikkomainen vakavuus lähinnä huvittaa. Ettei nyt menisi pelkiksi haukuiksi, on myönnettävä, että joukkokohtaukset ovat komeita. Näyttelijät hoitavat osansa hyvin, vaikka yksiulotteiset roolit eivät vaadi paljoa. Olisipa joku keisari näyttänyt elokuvalle alapeukkua jo tekovaiheessa, niin oltaisiin säästytty edes antiikki-innon tuomilta hännystelijöiltä (esim. Sparta, 2004). Niillekin on silti onneksi löytynyt oma fanikuntansa, joten eivät nämä verilöylyt ole hukkaan menneet. Näiden filmien faneja joko innostanee tai jännittänee tieto siitä, että Gladiaattorille tehdään paraikaa jatko-osaa Ridley Scottin johdolla.

Pisteytys: 4/10

There's Something About Mary ─ Sekaisin Marista (1998)

Ohjannut Bobby Farrelly & Peter Farrelly

USA 1998, 119 min.

Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Ben Stiller, Cameron Diaz, Matt Dillon, Chris Elliott

Is that... is that hair gel?

 

Teini-ikäinen Ted Stroehmann (Stiller) on korviaan myöten rakastunut ihanaan Maryyn (Diaz). Ensitreffit päättyvät noloon katastrofiin ja pian nuorten tiet vievät eri puolille maata. Vielä aikuisenakin Ted-polo haikailee ensirakkautensa perään ja päättää etsiä Maryn käsiinsä. Tedin palkkaama niljakas yksityisetsivä Pat Healy (Dillon) kuitenkin iskee silmänsä karismaattiseen Maryyn, eikä kilpakosijoista näytä muutenkaan olevan pulaa. Mary on aivan yhtä ihana kuin ennenkin!

Sekaisin Marista oli ilmestymisvuotensa suurimpia hittifilmejä. Kriitikot kehuivat ja katsojatilastoissa mitattuna elokuva oli maailmanlaajuisesti vuoden neljänneksi tuottoisin; Suomessakin komedia menestyi erinomaisesti ja sitä esitetään edelleen ahkerasti televisiossa. Syitä kovalle maineelle on hankala ymmärtää, vaikka joskus parikymmentä vuotta sitten pöljät gagit naurattivat minuakin. Tätä nykyä filmin kiusallisen väkinäisestä huumorista ei meinaa enää löytää ilon aiheita, vaikka pari kertaa väärinkäsityksille pääseekin hymähtämään.

Farrellyn ohjaajakaksikko tunnetaan hyvän maun rajoilla häilyvistä vitseistään. Sekaisin Marista oli niin oiva menestys, että saman kaliiperin teoksia oli helppo tehtailla lisääkin: ilouutinen heille, joita kikatuttaa ajatus sperman käyttämisestä hiusgeelinä vahingossa. Kahden tunnin vaivaannuttavuuden kuitenkin sietää miten kuten, koska ainakin rytmiltään tarina toimii kelvollisesti. Ajan patina on silti tehnyt tehtävänsä ja 1001-listalta elokuva on lopultakin poistettu vuonna 2011.

Pisteytys: 4/10

Philadelphia (1993)

Ohjannut Jonathan Demme

USA 1993, 125 min.

Draama

Pääosissa: Tom Hanks, Denzel Washington, Jason Robards

Are you gay?

Aidsiin sairastunut juristi Andrew Beckett (Hanks) saa yllättäen potkut. Syyksi väitetään huolimattomuutta ja epäpätevyyttä, mutta Beckett epäilee sairautensa ja homoutensa olevan irtisanomisen todellinen syy. Beckett nostaa oikeusjutun entistä työnantajaansa vastaan, ja ainoaksi asianajajakseen hän saa homofobisen kollegansa Joe Millerin (Washington).

Uhrilampaat (1991) -trilleristä tunnetun Jonathan Demmen Philadelphia on rakenteeltaan niin tavanomainen oikeussalidraama, ettei lopputulosta paljoa tarvitse jännittää. Alun hyvä tempo ei oikein pysy yllä, mutta puolivälin suvantovaiheiden jälkeen saavutetaan odotettu katharsis. Suuria katsojamääriä kerännyt elokuva nostatti odotetusti kyyneleitä silmäkulmiin ja toi Tom Hanksille uran ensimmäisen Oscarin. Sittemmin Philadelphia on tainnut jäädä elokuvahistoriaan lähinnä aiheensa vuoksi, sillä homoutta ja aidsia ei oltu aikaisemmin käsitelty tämän kokoluokan valtavirtaelokuvissa.

 

Homouden normalisoimisen ja sairausstigman riisumisen osalta elokuvalla on aikalaisansionsa, vaikka nykypäivänä Philadelphia tuntuu väkisinkin aika takapajuiselta. Kuvattu homofobia on ällistyttävän julmaa ja realistista. Siksi tuntuu karulta, miten sille annetaankin näin paljon ruutuaikaa. Andrew Beckett jää vihaisia vitsejä sietäväksi, mahdollisimman sympaattiseksi taustahahmoksi, kun varsinainen fokus on pikemminkin Joe Millerissä. Vaikka Miller ehkä lopulta tuntee myötätuntoa päämiestään kohtaan, anteeksipyyntöjä ei kuulla eikä barrikadeille nousta. Philadelphia tuntuu nykypäivänä lähinnä kertomukselta heteromiehestä, joka urheasti sietää aidsiin sairastunutta homoa.

Pisteytys: 4/10

Glory (1989)

Ohjannut Edward Zwick

USA 1989, 122 min.

Historia, Sota, Draama

Pääosissa: Matthew Broderick, Denzel Washington, Morgan Freeman, Cary Elwes

If I should fall, remember what you see here.

Tositapahtumiin perustuva Glory kertoo Yhdysvaltain sisällissodassa taistelleesta, ensimmäisestä mustien muodostamasta rykmentistä. Vapaaehtoisista koostuneen joukon vaiheita seurataan eversti Robert Gould Shawn (Broderick) kautta. Rotuennakkoluuloilta ei vältytä sotakenttien kummallakaan puolella, kun ennennäkemätön joukko pyrkii armeijan varusteisiin ja opettelee tantereiden tavoille.

Patrioottinen Glory kuvastaa sisällissotaa kunnian, rohkeuden ja isänmaallisuuden näkökulmasta. Tarina yrittää sanoa jotain rotusorrosta ja rasismista, mutta ei tunnu ymmärtävän aihettaan riittävästi. Joukko mustia asettuu entisten sortajiensa tykinruuaksi ja pääosassa on valkoinen, ihmeellisen suvaitsevainen sankari ─ kenties tämä asetelma ei vielä 1980-luvulla näyttäytynyt yhtä latteana eleenä kuin nykypäivänä. Joitakin hyviä hetkiä elokuvassa toki on, mutta teemoista ja tarinasta saisi irti huomattavasti enemmän.

Varsinkin kotimaassaan Glory on yksi arvostetuimpia Yhdysvaltain sisällissotaa käsitteleviä elokuvia. Teos palkittiin aikanaan muun muassa kolmella Oscarilla: kuvaus- ja äänipalkintojen ohella voiton sai hyvästä sivuroolistaan Denzel Washington. Hänen lisäkseen Morgan Freeman tekee aivan pätevän suorituksen, mutta muut hahmot hieman hukkuvat ennalta-arvattavan tarinan syövereihin ja taistelukentän surkeisiin liejukuoppiin. Niin puiseva kuin elokuva onkin, on sen tarinassa potentiaalia. Uusintaversio voisi olla pureva, mutta liekö elokuva Yhdysvalloissa liian rakastettu klassikko jo sellaisenaan?

Pisteytys: 4/10

LUUKKU 17 - 30 vuotta sitten (Talvisota, 1989)

Kolomekertaanen eläköön-huuto!

Suurten uutispäivien vuosi 1989 jätti jälkensä historian lehdille. Berliinin muuri murtui ja lähes kaikkialla Itä-Euroopassa räiskyivät vallankumoukset. Suomessa villitsi pikemminkin Lambada-huuma ja kulutusonnelan aallonharja, eikä Neuvostoliiton hajoamista saati seuraavan vuosikymmenen lamaa vielä osattu odottaa. Päivän elokuvassa pysytellään Suomen kamaralla, joskin Talvisota muistuttaa turvallisessa hyvinvointivaltiossa eläjiä surkeammista ajoista.

Talvisota
Ohjannut Pekka Parikka
Suomi 1989, 199 min.
Sota, Historia, Draama
Pääosissa: Taneli Mäkelä, Vesa Vierikko, Timo Torikka, Konsta Mäkelä

Antti Tuurin romaaniin Talvisota (1984) perustuva elokuva seuraa talvisodan tapahtumia pohjanmaalaisten sotilaiden silmin. Päähenkilöiksi nousevat Hakalan veljekset, joista esikoispoika Martti (T. Mäkelä) yrittää taisteluiden tuoksinnassa huolehtia pikkuveljestään Paavosta (K. Mäkelä). Veljekset lähtevät yhtä matkaa kertausharjoituksiin lokakuun harmaudessa ja joutuvat pian tositoimiin. Komppaniasta moni saa surmansa ja myös toinen Hakalan veljeksistä palaa kotiin arkussa.

Pekka Parikan Talvisodassa Edvin Laine kohtaa amerikkalaisen pyrotekniikan. Kuudella Jussilla palkittu sotakuvaus oli ilmestymisvuoteensa mennessä kaikkien aikojen kallein suomalaistuotanto ja miehitetty lukuisilla nimekkäillä eturivin näyttelijöillä. Tuotanto huokuu mahtipontisuutta vielä 30 vuotta myöhemminkin ja rintaman rytinä on yhä sangen näyttävää. Lopputuloksena on silti tuskastuttavan perinteinen ja raskassoutuinen spektaakkeli. Kehuttu rivimiehen näkökulmakin tuntuu hieman pinnalliselta.

Traditionaalisen lähestymistavan ja rahantuhlauksen kyllä ymmärtää: olihan vuosi 1989 talvisodan 50. muistovuosi ja elokuvassa oli paras pelata varman päälle. Tosifanien iloksi järisyttävän pitkästä Talvisodasta tehtiin vielä reipasta tuntia pidempi tv-sarja! Mikäli kokee olevan Tuntemattoman sotilaan elokuvaversioiden kohderyhmää, on Talvisota varmasti myös antoisa elämys. Itsekin toki mieluummin katsoin tämän elokuvan kuin kykin talvipakkasella poterossa tosipaikan edessä, mutta perhanan koville se otti tämäkin. Kotomaamme sotaelokuvien sijaan taidan jatkossa mieluummin nauttia suomalaisen sotahistorian annokseni kirjallisuuden ja museonäyttelyiden kautta.

Pisteytys: 4/10

LUUKKU 16 - 40 vuotta sitten (Hair, 1979)

This is the dawning of the Age of Aquarius!

Neljäkymmentä vuotta sitten elokuvateattereiden kassamagneetteja olivat muun muassa Robert Brentonin Oscar-hitti Kramer vastaan Kramer, Kultaisella palmulla palkittu Vietnam-draama Ilmestyskirja. Nyt, "tositapahtumiin" pohjautuva kauhu The Amityville Horror sekä sittemmin scifiklassikoksi muotoutunut Alien.  Päivän elokuvakin menestyi hyvin: Suomessa hippimuistelo Hair oli vuoden 14. katsotuin elokuva, joskin Yhdysvalloissa se ylsi vasta sijalle 41.

Hair

Ohjannut Milos Forman

Länsi-Saksa & USA 1979, 121 min.

Musikaali, Komedia

Pääosissa: John Savage, Treat Williams, Beverly D'Angelo

Nuorukainen nimeltä Claude (Savage) muuttaa maalta kaupunkiin ja kohtaa ensi töikseen arveluttavia hippejä. Nuoruuden huumassa Claude tempautuu hippijoukkoa luotsaavan villin Bergerin (Williams) matkaan ja tutustuu niin huumeisiin kuin vapaan rakkauden täyttämään maailmankatsomukseenkin. Iloiset päivät uhkaavat kuitenkin loppua lyhyeen, kun Clauden on jatkettava matkaansa sotilasleirille.

Musikaali Hair sai ensi-iltansa teatterilavoilla vuonna 1967. Broadway-hitti rantautui Suomeen ensi kerran vuonna 1969 ja kohosi menestykseksi täälläkin. Vuosikymmentä myöhemmin hippiliike oli kuihtunut, mutta tarinaan tarttui silti Milos Forman ja teki Hairista täysin omanlaisensa. Alkuperäisen musikaalin tekijät eivät ymmärrettävästikään arvostaneet Formanin näkemystä, mutta kriitikoilta ja yleisöiltä elokuva keräsi myötämielisempää palautetta.

Hair-elokuvan suosio perustuu aikanaan ajankohtaiseen Vietnamin sotaan. Filmissä sotaa vastustetaan, mutta sotaa puolustaneen Formanin omaa kantaa ei voi olla huomaamatta, jos yhtään kurkistaa tanssin ja laulun pintakerrosta syvemmälle. Hairin hipit ovat ärsyttäviä pummeja, eikä ohuissa hahmoissa oikein olekaan mitään muuta sisältöä. Tarina itsessään ei ole kummoinen ja sen idea tuntuu kiusallisen ristiriitaiselta. Sentään pientä viehätystä löytyy svengaavista kappaleista ja ajoittaisesta hauskan psykedeelisestä tunnelmasta. Kertoopa ristiriitainen teos myös kiinnostavasti aikansa kahtiajakautuneesta ilmapiiristä, vaikka se tuskin filmin alkuperäinen tarkoitus olikaan.

Pisteytys: 4/10

LUUKKU 11 - 60 vuotta sitten (Virtaset ja Lahtiset, 1959)

Sic transit gloria mundi!

1950-luvun lähestyessä loppuaan oli elintaso kohonnut monta pykälää ja monlla levylautasilla soi jo villi rock'n'roll. Suomessa vuoden kulttuuritapauksia olivat toisaalta Paul Ankan konsertti Linnanmäellä, toisaalta taas Väinö Linnan menestysromaanin Täällä Pohjantähden alla -trilogian ensimmäisen osan ilmestyminen. Päivän elokuvassa puhaltavat myös nuorisokulttuurin uudet tuulet, mutta eipä perhettä perinteisine juhlineenkaan olla vielä unohdettu.

Virtaset ja Lahtiset
Ohjannut Jack Witikka
Suomi 1959, 96 min.
Komedia
Pääosissa: Heimo Lepistö, Terttu Soinvirta, Ritva Valkama, Pertti Palo

Virtasten perhe kadehtii naapurissa asuvia Lahtisia, joilla tuntuu aina olevan kaikki paremmin. Kun Lahtis-Kauko (Palo) täyttää pyöreitä vuosia, on Virtasten kuitenkin muistettava naapuriaan kukkakimpulla. Kömmähdyksen vuoksi kukkien sijaan naapuriin lähteekin kauniisti paketoitu luuta ja sitä soppaa selvitellään pian molempien perhekuntien kesken. Nousukasvanhempien keskinäisten torailuiden lisäksi elokuvassa seurataan menevää nuorisohulinaa niin ensirakkauksien kuin pärinäpoikienkin merkeissä.

Elokuvahistoriaan Virtaset ja Lahtiset on jäänyt eritoten siksi, että filmi on ensimmäinen täysin suomalainen kokopitkä värifilmi. Värien ohella mitään muuta ikimuistoista elokuvassa ei oikein olekaan, vaikka esimerkiksi roolisuoritukset sinällään eivät ole huonoja. Vika on pikemminkin ohjauksessa tai koko tuotannon hätäisyydessä. Kerronnassa välähtelevät pienet jälkihöyryt Suomisen perheen menestyksen ajoista, mutta perheenjäsenten rooleja ei sen kummemmin pohdita. Aikansa nuorison edesottamusten seuraaminen jää sekin muun kohelluksen varjoon. Niinpä 1950-luvun teinielämästä kiinnostuneiden on syytä katsoa ennemmin vaikkapa Kuriton sukupolvi (1957). 

Virtaset ja Lahtiset on värikäs, mutta tylsän staattinen elokuva. Lähes yksinomaan kodin kolkkoihin kulisseihin sijoittuva tarina junnaa liikaa paikallaan ihan fyysisestikin: edes pieni maisemanvaihdos auttaisi asiaa jo suuresti. Elokuva jää hieman yksipuoliseksi, vaikka onkin omalla tavallaan sympaattinen teos. Aikanaan filmi kyllä keräsi menestystä, todennäköisesti pitkälti sen ansiosta, että tarinaan oltiin tykästytty vuotta aiemmin teatterilavoilla. Elokuva ei ole juuri kestänyt aikaa, mutta teatterissa tarina sen sijaan saattaisi yhäkin toimia.

Pisteytys: 4/10

M*A*S*H - armeijan liikkuva kenttäsairaala (1970)

Ohjannut Robert Altman
USA 1970, 116 min.
Komedia, Sota
Pääosissa: Donald Sutherland, Elliott Gould, Tom Skerritt, Sally Kellerman, Robert Duvall

This isn't a hospital! It's an insane asylum!

Lähellä erästä Korean sodan taistelutannerta sijaitsee Yhdysvaltain armeijan kenttäsairaala, jossa ammattitaitoiset kirurgit ja lääkärit pistävät elämän risaiseksi. Vastapainona veriselle ja raaistavalle työlleen ovat ammattimiehet keksineet liudan viihdykettä aina urheilukisoista mitä moninaisimpiin kepposiin, drinkkitarjoilua ja lääkkeiden väärinkäyttöä unohtamatta.

Vietnamin sodan jyllätessä tehty sotaparodia haistattaa pitkät pokkuroinnille, byrokratialle ja kohteliaille fraaseille. Groteskissa sekoilussa on häivähdys Marx-veljesten anarkistista kakofoniaa, mutta vietynä täysin uudelle härskiyden tasolle. Aikanaan raju elokuva oli varsinainen jymymenestys ja se huomioitiin hyvien arvioiden ja lipputulojen lisäksi muun muassa Kultaisella palmulla, parhaan käsikirjoituksen Oscarilla sekä isolla liudalla erinäisiä ehdokkuuksia. Suosio poiki saman tien elokuvalle jatkona samannimisen, niin ikään hitiksi nousseen tv-sarjan (1972─1983).

M*A*S*H jättää jälkeensä kumman ristiriitaisen fiiliksen. On surkeaa katsoa komediaa, joka ei naurata, vaikka ymmärränkin kupletin juonen. Elokuvan ideana on mahdollisimman mauton huumori, sillä raskas työ vaatii raskaat huvit. Idea resonoi nokkelasti sota-ajan kauhujen ja niistä selviämisen kanssa; ajatuksella on toki pohjaa todellisuudessakin. Vaikka tavoitteena ehkä onkin kyseenalaistaa sodan brutaaliuden raaistava vaikutus, kritiikin ääni hukkuu täysin seksististen ja muuten vaan tuhnuisten vitsien valtavirtaan. Kaikelle voi nauraa, mutta ei miten tahansa.

Pisteytys:

4/10

2. LUUKKU - 110 vuotta sitten (The Adventures of Dollie, 1908)

A marvelous experience!

Elokuvataiteen uraauurtavana veteraanina D. W. Griffith (1875─1948) on runsaasti edustettuna 1001-listan alkupuolella. Griffithin melodramaattinen tyyli oli allekirjoittaneelle, tuolloin jokseenkin kokemattomalle mykkäelokuvien katselijalle hieman liikaa, mutta viime aikoina mielessä on ollut palata näiden aikanaan tuskastuttaneiden teosten äärelle uudelleen paremmin eväin. Taatusti noita varhaisia mykkäklassikoita jo katselisi toisin. Griffithin toisinkatsomisprojekti on hyvä aloittaa niin sanotusti alusta eli miehen ensimmäisestä ohjaustyöstä tasan 100 vuoden takaa.

The Adventures of Dollie

Ohjannut D. W. Griffith

USA 1908, 12 min.

Mykkäelokuva, Lyhytelokuva, Draama

Pääosissa: Arthur V. Johnson, Linda Arvidson, Gladys Egan, Charles Inslee

The Adventures of Dollie kertoo nimikkohenkilöstään Dollie-tytöstä (Egan), joka pääsee ihastuttavalle retkelle joenrantaan vanhempiensa kanssa. Joella kiertelevät romanit kidnappaavat Dollyn, joka sentään onnistuu pakenemaan ─ vaikkakin vahingossa. Vaatimaton tarina on kuvattu luonnossa ja ainakin liikekielensä puolesta verrattain vauhdikkaasti. Typerä rasismi täytyy suhteuttaa aikaansa, jos kohta Griffith jatkoi rotusorron tiellä myös luodessaan suurinta klassikkoaan Kansakunnan syntyä (1915).

Aloittelevan ohjaajan kokemattomuus näkyy jokusissa kankeissa ja paikoin suorastaan hölmöissä ratkaisuissa, jotka saavat elokuvan hahmot näyttämään vähintäänkin kuuroilta. Joskus toki on jokaisen oppirahansa maksettava, jopa tulevien mestareiden. Aivan mitättömiä eivät elokuvan saavutukset sentään ole: The Adventures of Dollie menestyi aikanaan hyvin, joten taito vedota katsojiin oli tuoreella ohjaajalla hallussa. Dramaattinen tarina paljastaakin jo ohjaajansa melodramaattiset mieltymykset, jotka puhkesivat täyteen kukoistukseensa seuraavan vuosikymmenen tuotannoissa.

Pisteytys:
4/10

Foolish Wives - Järjettömiä naisia (1922)

Ohjannut Erich von Stroheim
USA 1922, 117 min.
Mykkäelokuva, Draama
Pääosissa: Erich von Stroheim, Miss DuPont, Maude George

Money, money, money.

Järjettömiä naisia on kertomus itsekkäistä, nautintoja halajavista ökyrikkaista elostelijoista. Tapahtumapaikkana on rikkaiden unelmakaupunki Monte Carlo, jossa tapaamme kreivi Sergius Karamzin (Stroheim), joka ei saa kyllikseen naisista ja kaviaarista. Loistokas paratiisi on itsekkäiden lurjusten temmellyskenttä, jossa moraali tai hyveellisyys on parhaimmillaankin vain taitava roolisuoritus.

Tämä elokuva oli aikanaan ensimmäinen miljoonabudjetin elokuva ja sitä myötä myös Universalin siihenastisen historian loistokas kohokohta. Stroheim oli vastikään noussut yhdeksi merkkinimeksi Hollywoodin tärkeiden ohjaajien joukkoon, ja saikin kunnian käsikirjoittaa ja ohjata tämän tärkeän teoksen. Studio tosin ei ollut täysin tyytyväinen lopputulokseen, mikä johti elokuvan railakkaaseen lyhentämiseen. Yhdysvaltalaisyleisö ei sulattanut edes lyhennettyä versiota, mutta muualla maailmassa Järjettömiä naisia sentään menestyi. Alunperin tämä filmi oli kestoltaan reippaat viisi (!) tuntia. Arvoitukseksi jää, olisiko kokopitkä leffa sitten ollut kokonaisvaltaisempi ja parempi, mutta minulle tämä kaksikin tuntia tuotti jonkinasteista tuskaa.

Tietyt tunnelmapalaset Monte Carlon huumasta ovat miellyttävää katseltavaa, ja tunnelmaa luodaan myös ajoittain väliteksteillä kertomalla ilonpidon kokonaisvaltaisesta aistimaailmasta - hevosten kavioiden kopinasta kaduilla ja värivalojen loisteesta. Elokuvan pointti tosin oli jossain aivan muualla, kieroissa roolihahmoissa ja toisiinsa kietoutuvissa mieliteoissa ja oman edun tavoittelussa. Kuulostaa kiehtovalta, mutta ainakaan ensikatselun perusteella en ole laisinkaan myyty.

Pisteytys:

4/10

Intolerance - Suvaitsemattomuus (1916)

Ohjannut D. W. Griffith
USA 1916, 163 min.
Mykkäelokuva, Historia, Draama
Pääosissa: Lillian Gish, Mae Marsh, Robert Harron

Babylonia-spektaakkeli.

Eeppisten historiafilmien teossa kunnostautunut D. W. Griffith pyrki Suvaitsemattomuus -elokuvansa myötä häivyttämään edellisen elokuvansa lyömää rasistin leimaa - ja mikä parasta, on tämä elävä kuva tuotettu samaisen Kansakunnan synnyn (1915) voitoilla. Suvaitsevaisuuden korostaminen onkin toden totta paikoin sangen alleviivaavaa. Muutoin Suvaitsemattomuus keskittyy mahtailemaan kalleimpana koskaan (vuoteen 1916) mennessä tuotettuna elokuvana. Ilmestyessään tämä mahtipontinen draama veti teattereihin väkeä, mutta sotaan valmistautuva kansa ei kuitenkaan ottanut rauhan sanomaa levittävää elokuvaa omakseen. Lopputulemana filmi floppasi ja ajoi Griffithin tuotantoyhtiön konkurssiin.

Suvaitsemattomuus koostuu neljästä eri aikakausiin sijoittuvasta tarinasta, jotka kietoutuvat toisiinsa ihmiskunnan ikiaikaisen suvaitsemattomuuden ja rakkauden teemojen kautta. Elokuvassa eletään uudelleen niin Kristuksen kuolema, ennen ajanlaskun alkua tapahtunut Babylonian tuho kuin vuoden 1572 Pärttylinyön verilöylykin. Lisäksi esillä ovat 1910-luvun köyhien epätoivoiset kohtalonhetket, rikollisuus ja katumus. Tunteisiin vetoavia kohtauksia on toinen toisensa perään, ja ovatpa jopa päähenkilötkin nimetty sangen tunteikkaasti (mm. The Mountain Girl & The Dear One).

Omalle ajalleen ennennäkemättömät, spektaakkelimaiset lavasteet, valtava näyttelijäkaarti ja massiiviset taistelukohtaukset ovat elokuvan kiinnostavinta antia. Joka tapauksessa Suvaitsemattomuus on ennen kaikkea uskomattoman pateettinen ja sentimentaalinen elokuva - molempia minun makuuni aivan, aivan liikaa. Colossal Spectacle indeed: armotonta fanfaari-ilotulitus-kliimaksia sisältyy niin juoneen, kohtauksiin kuin henkilöihinkin. Suvaitsemattomuus on kompleksista juonestaan huolimatta helpompi seurattava ja mukaansatempaavampi kuin Griffithin edellinen tujaus, vaikken voi sanoa kummastakaan filmistä nauttineeni - ainakaan vielä. Tämän megalomaanisen teoksen pariin täytyy varmasti vielä palata uudelleen, mutta ensikatselun sulattelussa voi vierähtää jokunen vuosi.

Pisteytys:

4/10

The Birth of a Nation - Kansakunnan synty (1915)

Ohjannut D. W. Griffith
USA 1915, 190 min.
Mykkäelokuva, Historia, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Lillian Gish, Henry B. Walthall, Mae Marsh

Klaani.

Eeppisen pitkä Kansakunnan synty oli aikansa hitti ja aloitti pitkien näytelmäelokuvien sarjan. Alunperin teos jaettiin kahteen osaan - varteenotettava huomio myös heille, jotka haluavat kokea tämän elokuvan. Koko kolmetuntinen spektaakkeli putkeen katseltuna on nimittäin aikamoinen hardcore-suoritus, jota en voi suositella (been there, done that).

Elokuvan ensimmäinen osio sijoittuu aikaan ennen Yhdysvaltain sisällissotaa. Elämä hymyilee niin vapaille miehille kuin plantaasin orjakansallekin. Sota kuitenkin syttyy ja taistelutanner kutsuu päähenkilöitä. Tähän kuvioon kuuluu vielä pari rakkaustarinaa, Lincolnin murha ja mitä nyt kaikkea. Toisessa osassa sodat on sodittu, orjat vapautettu ja rotujen väliset avioliitot sallittu. Tästä syntyy tietenkin melkoinen soppa, kun mustat yrittävät avioon valkoisten kanssa eikä raiskausyrityksiltäkään säästytä. Lopulta Ku Klux Klan pelastaa päivän ja kansa riemuitsee.

Kansakunnan synnyssä jyrää rasismi ja valkoisen miehen valta. D. W. Griffith tosin pyrki kritiikin myötä kiistämään olevansa rasisti, jota ei elokuvan perusteella uskoisi. Eeppisen pitkä Kansakunnan synty etenee armottoman hitaasti ja juonen seuraaminen on ajoittain työlästä. Soppaan sotkevat vielä lusikkansa epämääräiset ihonvärimaskeeraukset (katsokaa ja ihmetelkää) ynnä muut kummat kuriositeetit. Kärryillä pysyy, jos malttaa keskittyä.

Kansakunnan synty on monella tapaa klassikon maineensa ansainnut ja teoksena arvokas. mutta rehellisesti sanottuna myös mykkäelokuvan kieleen tottumalle pitkäveteinen ja rasismihäröilyjen vuoksi hieman ahdistava. Kahdessa osassa katsottuna tästä jäisi tosin varmasti parempi fiilis. Näyttelijöiden roolisuoritukset tuntuvat nykypäivästä käsin huvittavilta ja historian tapahtumatkin esitetään aika erikoisessa valossa. Nykyelokuvaan tottuneelle Kansakunnan synty voi olla vaikea tapaus, mutta sitäkin suuremmalla syyllä elokuva on katsomisen arvoinen. Täytyy palata Kansakunnan synnyn pariin uudelleen joskus tulevaisuudessa, ehkäpä se sitten avautuu paremmin.

Pisteytys:

4/10