Neuvostoliitto 1969, 79 min.
Biografia, Draama, Historia
Pääosissa: Sofiko Chiaureli, Gogi Gegechkori
 |
| A poet may die, but not his muse. |
Granaattiomenan väri (engl The Color of Pomegranates) tunnelmoi 1700-luvulla eläneen armenialaisen trubaduurin Sayat-Novan (mm. Chiaureli, Gegechkori) elämäkerran parissa. Kertomus runoilijan vaiheista alkaa lapsuudesta ja etenee muun muassa rakastumisen ja pappiselämän kautta kuolemaan. Kronologinen etenemissuunta on ainoa tutun tarinallinen elementti, sillä muutoin elokuva on muodoltaan unen kaltainen tunnelmakuvaelma, jonka alkaessa on parasta antaa vain estetiikan viedä mennessään.
Taiteellisten saavutustensa ohella Granaattiomenan värissä kiehtoo armenialainen kulttuuri, joka punoo idän ja lännen elementit yhdeksi omintakeiseksi kokonaisuudeksi. Ohjaaja Sergei Paradžanov kunnostautui folkloristisella näkemyksellään myös elokuvassa Menneitten sukupolvien varjot (1964), vaikka aikanaan hänen taiteensa ei saanut osakseen arvostusta ainakaan Neuvostoliitossa. Tämänkin elokuvan nimeen kajottiin, sen sisältöä typistettiin ja lopulta teos kiellettiin kokonaan. Kului vuosikymmeniä, ennen kuin Granaattiomenan väri vähitellen levisi maailmalle ja kohosi Paradžanovin ehkäpä ylistetyimmäksi teokseksi.
Voimakkaan visuaalisen ja poeettisen taideteoksen tyyli on ainutlaatuisen onnistunut tapa taltioida filmille yhden suuren taiteilijan sielunelämää. Elokuvan jokainen otos on henkiin herännyt taulu, tulvillaan runsaita värejä, hallittua liikettä ja kiehtovaa symboliikkaa. Puhetta ei kuulla, vaan kertomusta vievät eteenpäin ainoastaan muutamat välitekstit. Mielenkiintoista on myös Sofiko Chiaurelin näyttelijäntyö, hän kun esittää valtaosan elokuvan tärkeimmistä rooleista. Kokonaisuus kiehtoo ja hämmentää, ja vertauskuvallinen kertomus saattaa hyvinkin jäädä avautumatta, kun kontekstia ei lainkaan tunne. Elokuva on silti verrattoman hieno visuaalinen elämys ─ kauneutta on joka hetkessä.
Taiteellisten saavutustensa ohella Granaattiomenan värissä kiehtoo armenialainen kulttuuri, joka punoo idän ja lännen elementit yhdeksi omintakeiseksi kokonaisuudeksi. Ohjaaja Sergei Paradžanov kunnostautui folkloristisella näkemyksellään myös elokuvassa Menneitten sukupolvien varjot (1964), vaikka aikanaan hänen taiteensa ei saanut osakseen arvostusta ainakaan Neuvostoliitossa. Tämänkin elokuvan nimeen kajottiin, sen sisältöä typistettiin ja lopulta teos kiellettiin kokonaan. Kului vuosikymmeniä, ennen kuin Granaattiomenan väri vähitellen levisi maailmalle ja kohosi Paradžanovin ehkäpä ylistetyimmäksi teokseksi.
Voimakkaan visuaalisen ja poeettisen taideteoksen tyyli on ainutlaatuisen onnistunut tapa taltioida filmille yhden suuren taiteilijan sielunelämää. Elokuvan jokainen otos on henkiin herännyt taulu, tulvillaan runsaita värejä, hallittua liikettä ja kiehtovaa symboliikkaa. Puhetta ei kuulla, vaan kertomusta vievät eteenpäin ainoastaan muutamat välitekstit. Mielenkiintoista on myös Sofiko Chiaurelin näyttelijäntyö, hän kun esittää valtaosan elokuvan tärkeimmistä rooleista. Kokonaisuus kiehtoo ja hämmentää, ja vertauskuvallinen kertomus saattaa hyvinkin jäädä avautumatta, kun kontekstia ei lainkaan tunne. Elokuva on silti verrattoman hieno visuaalinen elämys ─ kauneutta on joka hetkessä.
Pisteytys:
8/10
