keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

One-Eyed Jacks - Vihan riivaama (1961)

Ohjannut Marlon Brando
USA 1961, 141 min.
Lännenelokuva, Rikos, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Marlon Brando, Karl Malden, Pina Pellicer

You may not want me around too long...
Meksikon Sonorassa pankkiryöstäjät Rio (Brando) ja Dad (Malden) pakenevat saaliin kanssa onnistuneelta keikalta, mutta piakkoin Rio jää virkavallan kynsiin. Vankilavuosien jälkeen Riolle selviää, että hänet pulaan jättänyt Dad nauttii elämästä pikkukaupungin seriffinä. Kostoretkelle lähtevä Rio uhkuu tukahdettua kaunaa Dadia kohtaan, eikä tunne ole täysin yksipuolinen. Rion kohtaloksi lankeaa rakkaus, jonka kohteena on Dadin kasvattitytär Louisa (Pellicer).

Vihan riivaama on yksi niitä elokuvia, joiden tekoprosessi oli täynnä kompurointia: oikeaa ohjaajaa ei tahtonut löytyä ja rahaongelmat piinasivat. Lopulta päärooliin kiinnitetty Marlon Brando tarttui ohjaajanpestiin itse, ja tätä nykyä Vihan riivaama muistetaan parhaiten juuri siksi, että se on Brandon ainoa ohjaustyö. Elokuvan lopputuloksessa tuotantovaiheen ongelmat näkyvät hienoisena kömpelyytenä esimerkiksi jokusissa tarinan siirtymissä. Tiettävästi halvalla tuotannolla voi saada aikaiseksi erinomaisia elokuvia, ja myös Vihan riivaamassa on kiistämättä puolensa. Elokuva on jakanut voimakkaasti mielipiteitä, ja hieman kaksijakoinen fiilis Brandon ainokaisesta ohjaustyöstä kiistämättä jää. Onko Vihan riivaama nyt sitten yli- vai aliarvostettu? Voiko se olla molempia?

Parhaimmillaan Vihan riivaama on visuaalisesti kaunis elokuva ja jännittävä kertomus kostosta, ryyditettynä tunteikkaalla romanssilla. Toki tarina on epätasainen rytmiltään ja kestoa elokuvalla on ehkä hitusen liikaa. Pääosia näyttelevät Karl Malden sekä Brando klaaraavat roolinsa kunnialla. Välillä tosin on vaikea päättää, onko Rion hahmo mystisen nerokas vai käsikirjoitettu miten sattuu. Hauskaa kyllä, pienet tökeryydet ja erikoiset, "uutta Hollywoodia" enteilevät ratkaisut ovat lopulta elokuvan suola, sillä niiden vuoksi Vihan riivaama on tunnelmaltaan omalaatuisen mieleenpainuva. Juuri tämä erikoinen tunnelma tuo väistämättä mieleen Vihan riivaamasta vaikutteita saaneen David Lynchin, joka nostaa Brandon länkkärille hattua Twin Peaksissa.

Pisteytys:
8/10

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Breakfast at Tiffany's - Aamiainen Tiffanylla (1961)

Ohjannut Blake Edwards
USA 1961, 115 min.
Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Audrey Hepburn, George Peppard

Did I tell you how divinely and utterly happy I am?
Truman Capoten kertomukseen (1958) pohjautuva Aamiainen Tiffanylla kertoo rikkaasta aviomiehestä haaveilevan Holly Golightlyn (Hepburn) ja tämän kirjailijanaapuri Paul "Fred" Varjakin (Peppard) edesottamuksista New Yorkissa. Jäljittelemättömän hupsussa arjen fantasiassa glamour ja maanläheisyys elävät sulavassa sopusoinnussa, samaten kepeä leikkimielisyys ja hassujen naamioiden taakse kätkeytyvä synkkyys. Hollyn tarinassa kyse on samaistuttavasta eskapismista, josta Paul aidolla rakkaudellaan voi hänet viimein pelastaa.

Loistavia sutkautuksia heittelevän Hollyn vapautta ihannoiva maailmankatsomus sekä huolettomuuden taakse piiloutuva herkkyys ja turvallisuuden kaipuu kiteyttävät kiinnostavasti modernin ihmiselon eri puolia. Eipä ihme, että rooli on Audrey Hepburnin (1929─1993) ikimuistoisin. Tyyli-ikonina tunnetun Hepburnin esiintyminen valkokankaalla sisälsi toki myös unohtumattomia muotiluomuksia, joista parhaiten muistetaan Hollyn yksinkertainen musta mekko ─ kolttu kaupattiin sittemmin peräti puolella miljoonalla punnalla! Aamiainen Tiffanylla muistetaan Hepburnin ohella myös herkän kauniista tunnuskappaleestaan Moon River, jonka säveltänyt Henry Mancini palkittiin sävellystyöstään kahdella Oscarilla.

Elokuvan ainutlaatuisen tunnelman ja herkullisten värien ihastuttavuuden pilaa hetkittäin Mickey Rooneyn esittämä vuokraisäntä, jolla toki on tärkeä paikkansa tarinassa. 1960-luvulla japanilaishahmon mahdollinen rasistisuus ei taatusti käynyt ainakaan kenenkään elokuvabisneksessä vaikuttavan valkoisen miehen mielessä, mutta enää kulahtanut stereotypia ei naurata. Myös Hollyn itsenäisyys kuvataan aikakautensa taatulla tyylillä: lopulta naisen ei ole määrä pärjätä yksin! Pienet menneen ajan tunkkaiset tuulahdukset poislukien Aamiainen Tiffanylla on mitä viehättävin liki-ajaton klassikko, hyvien treffi-ideoiden ehtymätön lähde ja ilahduttava arjen seikkailuihin yllyttäjä.

Pisteytys:
8/10

maanantai 18. kesäkuuta 2018

The Ladies Man - Jerry naisten miehenä (1961)

Ohjannut Jerry Lewis
USA 1961, 95 min.
Komedia
Pääosissa: Jerry Lewis, Kathleen Freeman, Pat Stanley, Helen Traubel

Geronimo! Ma!
Herbert H. Heebert (Lewis) on naisia pelkäävä herkkä nuorukainen, joka päätyy vahingossa työskentelemään nuorten naisten asuntolaan. Kun kehystarina on polkaistu käyntiin, sattuu asuntolassa yhtä sun toista kohellusta aina tv-showsta hieman absurdeihin tanssinumeroihin. Asuntolaelämän seuraaminen on hauskaa myös siksi, että lavasteena toimii valtava, kirjaimellisestikin neljännen seinän rikkova nukketalo!

Jo elokuvan alkukohtaus antaa ymmärtää, että luvassa oleva huumori perustuu suurelta osin slapstick-henkiseen kohellukseen. Monenlaiseen irveeseen ja solmuun taipuvan Jerry Lewisin fyysinen elastisuus onkin tässä elokuvassa suorastaan parhaimmillaan. Tarinan hahmot perustuvat hienoisiin stereotyyppeihin, mutta pelkät ihmisten ulkonaiset piirteet eivät onneksi ole komedian varsinainen moottori. Silmiinpistävää toki on Lewisin osuva leikittely sukupuolirooleihin liittyvillä odotuksilla, joita koomikko käsittelee myös elokuvissa Jerry sai kolmoset (1958) ja Jerry Tuhkimona (1960). Hauskan Baby-vitsin kautta löytyy lisäksi yhteys samankaltaiseen komediaklassikkoon Hätä ei lue lakia (1938), jossa sukupuolirooleja ravistellaan oikein kunnolla.

Jerry naisten miehenä tarjoaa parhaimmillaan hauskan vauhdikasta rytmiä, mutta harmillisesti tempo hyytyy pariin otteeseen junnaamaan paikoilleen yhtä ja samaa vitsiä. Olen sanonut saman aiemminkin, mutta sanottakoon jälleen, että Lewisin kohellukset upposivat kuin kuuma veitsi voihin joskus kymmenkesäisenä. Hauskaa Lewis-komedioiden parissa toki on yhäkin, osittain ehkä lapsuusnostalgian vuoksi, mutta kokonaisuus enemmän hymyilyttää kuin kuoliaaksinaurattaa. Kritiikistäkin huolimatta Jerry naisten miehenä on silti kekseliäisyydessään koomikon parhaimmistoa, eiköhän tämän touhotuksen äärelle tule vielä joskus palattuakin.

Pisteytys:
8/10

perjantai 15. kesäkuuta 2018

Spartacus (1960)

Ohjannut Stanley Kubrick
USA 1960, 197 min.
Draama, Historia, Sota
Pääosissa: Kirk Douglas, Laurence Olivier, Jean Simmons, Charles Laughton, Peter Ustinov

Are you afraid to die, Spartacus?
Viimeisellä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua orjat nousevat kapinaan Rooman valtakunnassa. Kapinan siemen itää voimakkaana uhmakkaassa Spartacuksessa (Douglas), joka on päätynyt temppuilunsa vuoksi gladiaattorikouluun katsomaan kuolemaa silmästä silmään. Ura taistelijana saa kuitenkin jäädä nopeasti, kun sorrosta tarpeeksen saanut urho johdattaa kanssaorjansa kapinaan. Dalton Trumbon käsikirjoittama Spartacus mukailee tositapahtumia ja kuvaa myös kiinnostavasti juonitteluja Rooman senaatissa.

Spartacus on Eeppinen Hollywood-suurteos Ben-Hurin (1959) tyyliin, mutta ei laisinkaan yhtä hyvä. Elokuva on kyllä mahtipontisuudessaan hulppea monin tavoin: massiiviset lavasteet ovat upeita ja joukkokohtauksissa on  todella voimaa. Tarinakin tarjoaa parhaimmillaan suurta draamaa: mitä miettivät toisensa tuntevat gladiaattorit samassa häkissä taistelua odottaessaan, tietäen, että toisen on pian surmattava toinen? Oivilla hetkillä on kuitenkin kääntöpuolensa, sillä toisinaan elokuva tuntuu vain ylipitkältä, turruttavan tasaisesti etenevältä jaarittelulta. Spartacuksen yksiulotteinen hahmokin kaipaisi vähän lisää syvyyttä ja taustaa, sillä pelkkä kapinallinen ärtymys ei riitä kolmituntisen spektaakkelin kannattelijaksi.

Jos elokuva on hieman tasapainoton, sitä todella oli myös sen tekoprosessi. Spartacuksen nimekkäällä tekijätiimillä piisasi tukuittain vaikeuksia ja konflikteja, joista jokusia aiheutti diivaileva päätähti ja elokuvan toinen tuottaja Kirk Douglas. Aluksi ohjaajaksi oli kiinnitetty lännenelokuvistaan tuttu Anthony Mann (esim. Mies lännestä, 1958), mutta Douglas näytti Mannille ovea. Uudeksi ohjaajaksi löytyi Kunnian polut (1957) -sotadraaman yhteistyökumppani Stanley Kubrick. Kiistaa näkemyseroista piisasi myös Kubrickin kanssa ja kaksikon välit olivat filmausurakan jälkeen mennyttä. Mutta kuten roomalaiset sanoisivat, "per aspera ad astra", eli vaikeuksista voittoon ─ lopulta Spartacus valmistui, tuotti aivan mukavat lipputulot ja palkittiin neljällä Oscarilla. Jottei lopputulemasta jäisi aivan liian ruusuinen kuva, kritiikkiäkin satoi ja pääasiassa elokuvan positiivinen maine on karttunut vasta ajan kanssa.

Pisteytys:
7/10

tiistai 12. kesäkuuta 2018

The Apartment - Poikamiesboksi (1960)

Ohjannut Billy Wilder
USA 1960, 125 min.
Komedia, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Jack Lemmon, Shirley MacLaine, Fred MacMurray

Shut up and deal.
Yksinäinen poikamies C.C. Baxter (Lemmon) täyttää elämänsä firman pomoja auliisti palvellen. Baxter on päätynyt tarjoamaan asuntoaan isompien herrojen lemmenpesäksi, jolla toki on suotuisa vaikutus miehen urakehitykseen. Elämänmenoon tulee ylimääräisiä mutkia, kun Baxter itse ihastuu surumieliseen hissityttö Franiin (MacLaine) ja joutuu tahtomattaankin setvimään tämän aiempia miessotkuja.

Poikamiesboksin lopputulema on saattaa olla ennalta-arvattava, mutta se ei haittaa laisinkaan, sillä päähenkilöt ehtivät kyllä tuottaa yllätyksiä matkan varrella. Jack Lemmonin loistavasti tulkitsema Baxter ja Shirley MacLainen elämään turtunut Fran ovat molemmat pomojen pelinappuloita, joiden elämä kuitenkin olisi täysin tyhjää ilman kynnysmaton roolia. Vai olisiko? Lähtökohta on pohjattoman surullinen, mutta Billy Wilder on mestari lisäämään vakavaan draamaan juuri oikean määrän satiiria.

Viiden Oscarin voittaja Poikamiesboksi on täydellisen tasapainoisesti sekä melankolinen yksinäisyysdraama että hilpeä väärinkäsityskomedia. Käsikirjoituksessa on loppurepliikkiä myöten samaa nokkeluutta kuin Wilderin edellisessä menestysteoksessa Piukat Paikat (1959). Elokuvia yhdistää myös sähäkkä dialogi ja elokuvasensuurin löyhentymisen mahdollistama riettaus: Poikamiesboksi kuvaa varsin avoimesti kaksinaismoralismin aikakauden pettämiskulttuuria, joka nokkelasti asetetaan naurunalaiseksi. Miehinen toimistomaailma ja viinanhuuruiset flirttituokiot tuovat myös voimakkaasti mieleen hienon tv-sarjan Mad Men (2007─2015), joka taatusti on hakenut inspiraatiota Poikamiesboksin tunnelmista.

Pisteytys:
8/10

torstai 7. kesäkuuta 2018

La Joven - Neitsytsaari (1960)

Ohjannut Luis Buñuel
Meksiko & USA 1960, 96 min.
Draama
Pääosissa: Zachary Scott, Key Meersman, Bernie Hamilton

He said I'm no longer a child... and told me not to tell anyone.
Raiskauksesta valheellisesti syytetty Traver (Hamilton) pakenee syrjäiselle saarelle, jossa asuvat ainoastaan mehiläistarhaaja Miller (Scott) sekä hänen vastuulleen jäänyt varhaisteini Evvie (Meersman). Vieraan saapuminen aiheuttaa konfliktin toistensa vastakohdiksi asettuvien miesten välille. Saarelle ilmestyvät vieraat ovat myös vaarassa paljastaa Millerin salaisuuden: kärttyinen ukkopaha on nimittäin huomannut, että luonnonlapsi Evviestä on hyvää vauhtia varttumassa nuori nainen.

Epäoikeudenmukaisuuksia tarkasteleva Neitsytsaari (engl. The Young One) sopii temaattisesti Luis Buñuelin tuotantoon, mutta tyyliltään eroaa täysin ohjaajan tunnetuimmista surrealistisista teoksista (esim. Andalusialainen koira, 1929). Ainoastaan yksittäiset kohtaukset, kuten vaikkapa korkokengissä hyppivä Evvie laiturilla, onnistuvat liittämään elokuvan Buñuelille tuttuun symboliikkaan ─ joskin silloinkin vain hyvin löyhästi. Elokuvallaan Los Olvidados (1950) maailmanmaineeseen noussut Buñuel teki nipun vastaavia studioelokuvia Meksikossa 1950─1960-luvuilla, ja tästä sarjasta Neitsytsaari lienee tunnetuimpia ja menestyneimpiä. Elokuva oli Los Olvidadosin tapaan esillä Cannesissa ja nousi peräti ehdolle Kultaisen palmun saajaksi.

Neitsytsaari pureutuu Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikkeen aikakaudella (ja edelleen) ajankohtaiseen rasismiteemaan ja käsittelee sen rinnalla myös hyväksikäyttöä sekä pedofiliaa. Bernie Hamiltonin tulkitsema Traver on hieman kuin Sidney Poitierin vastaavat hahmot (erit. Kahle, 1958), mutta ilahduttavasti kipakampi syyttäjiään ja sortajiaan kohtaan. Key Meersmanin Evviessä on hyvä yhdistelmä viatonta lapsekkuutta, itsetietoisuutta ja suorasukaisuutta, Zachary Scott puolestaan onnistuu upean niljakkaasti white trash -roolissaan. Elokuvan aihe on rankka, mutta onneksi sorretut hahmot osaavat pitää puolensa ja kertomus ei pääty aivan kurjasti. Hahmojen lopulliset kohtalot jäävät kuitenkin avoimiksi, eikä katsojan auta muu kuin ottaa maailmanparantajan työ omiin käsiinsä.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Toukokuun elokuvat 2018

10 Cloverfield Lane
Ohjannut Dan Trachtenberg
USA 2016, 103 min.
Draama, Mysteeri, Kauhu
Pääosissa: Mary Elizabeth Winstead, John Goodman




Michelle (Winstead) joutuu auto-onnettomuuteen ja herää myöhemmin survivalisti Howardin (Goodman) bunkkerista. Onko hänet pelastettu suuren katastrofin tieltä vai kidnapattu? Epävarmuuden ympärille kietoutuva idea on kiinnostava ja jännitystä ylläpitävää tarinaa on kehuttu, mutta myönnän auliisti menettäneeni mielenkiintoni viimeistään elokuvan puolivälissä. Kertomus kun ei lopulta johda mihinkään, paitsi keskinkertaisen jännittävään cliffhanger-loppuun. Siitä alkaneekin uusi tarina. Jatkoa todella seurannee, sillä nimensä mukaisesti 10 Cloverfield Lane kuuluu samaan saagaan scifileffa Cloverfieldin (2008) kanssa.

Pisteytys: 6/10

Suffragette
Ohjannut Sarah Gavron
Iso-Britannia & Ranska 2015,  106 min.
Draama, Historia, Biografia
Pääosissa: Carey Mulligan, Anne-Marie Duff, Helena Bonham Carter



1910-luvun Iso-Britanniaan sijoittuva Suffragette kertoo aikakautensa naisasianaisten ansiokkaasta taistelusta patriarkaattia vastaan. Suurelta osin tositapahtumiin ja todellisiin henkilöihin perustuva tarina on kertomisen arvoinen ja sapettaa eritoten siksi, ettei tiettyjä valta-asetelmia olla saatu murrettua vielä vuosisataa myöhemminkään. Tosin eipä elokuvakaan käsittele sortoa erityisen intersektionaalisesta näkökulmasta. Teknisesti Suffragetten kuvauksessa olisi myös hieman parantamisen varaa, käsivaralla huojuvan kameran tehokeinoa käytetään vähän liiankin kanssa.

Pisteytys: 7/10

Ariel
Ohjannut Aki Kaurismäki
Suomi 1988, 73 min.
Draama, Komedia, Rikos
Pääosissa: Turo Pajala, Susanna Haavisto, Matti Pellonpää




Taisto Kasurinen (Pajala) lähtee pikkukylästä Helsinkiin etsimään parempaa tulevaisuutta. Pääkaupungissakin odottavat omat vaikeutensa, mutta päättäväisyydellä pääsee pitkälle. Aki Kaurismäen julma maailma muuttuu hetkittäin kaikessa kömpelyydessään lempeäksi komediaksi, korostetun inhimilliseksi arjen taistoksi. Työläistrilogian keskimmäinen osa on tähän tietoon toinen kahdesta 1001-listalle päässeistä suomalaiselokuvista, joten palaan filmin pariin syvällisemmin vielä tuonnempana.

Pisteytys: 8/10