lauantai 30. maaliskuuta 2019

The Producers - Kevät koittaa Hitlerille (1968)

Ohjannut Mel Brooks
USA 1968, 88 min.
Komedia
Pääosissa: Zero Mostel, Gene Wilder

I don't like people touching my blue blanket.
Max Bialystockin (Mostel) menestyksekäs Broadway-ura on kuihtunut aikapäiviä sitten. Onneksi Maxin arka kirjanpitäjä Leo Bloom (Wilder) keksii, kuinka floppaavan näytelmän avulla voidaan tahkota rahaa. Tekstiksi valikoidaan tärähtäneen natsin käsikirjoittama iloinen musikaali Hitleristä, ja taiteelliseen tiimiinkin yritetään palkata mahdollisimman erikoisia persoonia. Nyt ainoana tehtävänä on vain saada surkea näytelmä menestymään huonosti, mikäpä olisi sen helpompaa!

Kevät koittaa Hitlerille on koomikko Mel Brooksin (1926─) esikoisohjaus ja enteilee mainiosti sitä sekoilevaa tyyliä, jota Brooks on ylläpitänyt muissakin ohjaustöissään. Elokuva sai Oscarin käsikirjoituksestaan, mutta ei muuten ollut kovin suuri hitti ilmestyessään. Maine on kasvanut vuosien varrella, ehkäpä Brooksin myöhempien ohjaustöiden ja roolien myötävaikutuksella. Tätä nykyä räävitön komedia saa kehuja osakseen arvostelussa kuin arvostelussa, joskaan en täysin ymmärrä, minkä vuoksi.

Elokuvan huumori syntyy heteromiehen katseen kautta: on mekkoon pukeutuva mies, ruotsalaisblondi eroottisena leluna ja vanhempia naisia, joiden kanssa leperrellään kärsivinä vain rahan vuoksi. Huumori on näiltä osin auttamattoman vanhentunutta, mutta on elokuvassa mukana hauskojakin oivalluksia. Erityisesti hippi-Hitler hymyilyttää ja toki koko näytelmä on aivan onnistunutta mustaa komediaa. Myös elokuvan hahmoja on kehuttu hupaisiksi ja sitä ne varmasti ovatkin, jos nauttii karikatyyreistä ja huutamisesta. Omalta osaltani naurut jäivät vähiin, mutta aikansa kuvaa tämäkin. Ovatkohan elokuvasta tehty musikaali (2001) ja sen pohjalta syntynyt uusintafilmatisointi (2005) parempia vai laimeampia?

Pisteytys:
6/10

keskiviikko 27. maaliskuuta 2019

Night of the Living Dead - Elävien kuolleiden yö (1968)

Ohjannut George A. Romero
USA 1968, 96 min.
Kauhu
Pääosissa: Duane Jones, Judith O'Dea, Karl Hardman

They're coming to get you, Barbra...
Tavallinen arkipäivä saa karmivan käänteen, kun kuolleet heräävät yllättäen henkiin ja pyrkivät mässäilemään elävien lihalla. Nykypäivänä tarina kuulostaa tuiki tutulta, mutta Elävien kuolleiden yö vasta esitteli inhimillisyytensä menettäneet kannibaali-zombit suurelle yleisölle. Itse zombi-termiä elokuvassa tosin ei kuulla, sillä käsite liittyi täysin voodoo-taikojen muokkaamaan ihmiseen (esim. Yö voodoo-saarella, 1943). Tämä elokuva kuitenkin muutti pelin säännöt ja sittemmin George A. Romero (1940─2017) on tituleerattu modernin zombikauhun isäksi. Elävien kuolleiden yö nyrjäytti kauhun lajityypin jälleen uuteen ja yhä karmivampaan suuntaan.

Elävien kuolleiden yö on inspiroinut lukemattomia elokuvantekijöitä, ja sen hahmottelema apokalypsin mahdollisuus saa edelleen mielikuvituksen laukkaamaan. Varsinkin 2000-luvulla zombileffoja tehtailtiin valtavat määrät, eikä zombien pelottava viehätys ole hirveästi hiipunut tälläkään vuosikymmenellä: elävien kuolleiden maailmanvalloitus näkyy elokuvien ohella muussakin populaarikulttuurissa aina videopeleistä zombikävelyihin. Myös Romero jatkoi uraansa zombien parissa, ja Elävien kuolleiden yö kasvoi kokonaiseksi kuusiosaiseksi Living Dead -elokuvasarjaksi (1968─2009).

Elokuvassa seurataan muutamia elävien kuolleiden hyisistä kourista paenneita selviytyjiä, jotka telkeävät itsensä tyhjään maalaistaloon. Nykypäivästä katsoen selviytymistaisto on kliseitä pullollaan, mutta klassikon voima kantaa ennalta-arvattavien kohtien ylitse. Elokuvaa katsellessa on myös kiinnostavaa pohtia niitä yhteiskunnallisia taustavaikuttimia, jotka aikanaan saattoivat vaikuttaa sen suosioon. Poliittisesti jännittynyt 1960-luku väreilee tuhoontuomitun taistelun taustalla ja häivähtää myös selviytyjäjoukon keskinäisissä kahnauksissa. Siinä kenties yksi syy, miksi pienen budjetin filmi kohosi ilmestyttyään yllättävän suureksi hitiksi.

Pisteytys:
8/10

maanantai 25. maaliskuuta 2019

2001: A Space Odyssey - 2001: Avaruusseikkailu (1968)

Ohjannut Stanley Kubrick
Iso-Britannia & USA 1968, 149 min.
Scifi, Seikkailu
Pääosissa: Keir Dullea, Douglas Rain, Gary Lockwood

Just what do you think you're doing, Dave?
2001: Avaruusseikkailu perustuu scifikirjailija Arthur C. Clarken novelliin The Sentinel (1951), jonka pohjalta sittemmin on syntynyt kokonainen romaanisarja. Tarina alkaa vuosimiljoonien takaiselta maapallolta, jolla apinaihmisten laumat taistelevat toisiaan vastaan. Mystinen musta monoliitti muuttaa kaiken, ja pian uusi teknologia kiidättää ihmiset avaruusaikaan. Seikkailun pääosaan lipuu Discovery One -avaruusalus, jota luotsaa pienen miehistön ohella HAL 9000-tietokone (Rain). Matkan suunnatessa kohti Jupiteria muuttuu elokuva yhä surrealistisemmaksi ja monitulkintaisemmaksi.

Stanley Kubrickin suurteos sai ristiriitaisen vastaanoton ilmestyessään ja tuntuu hieman jakavan mielipiteitä nykypäivänäkin. Hidastempoinen elokuva keskittyy näyttämään pikemminkin kuin kertomaan ja herättämään kysymyksiä sen sijaan että tarjoaisi helppoja vastauksia. On toki ymmärrettävää, ettei filmi välttämättä vastaa odotuksia ja siten voi tuntua samaan aikaan sekä turhantärkeältä että tyhjänpäiväiseltä. 2001: Avaruusseikkailu on kuitenkin Kubrickin tunnetuimpia teoksia ja ylipäätään mullisti kylmän sodan taisteluihin jumiutuneen scifin lajityypin niin perusteellisesti, että sen vaikutus näkyy genren teoksissa yhä. Mikä elokuvassa siis viehättää?

2001: Avaruusseikkailu on järisyttävän komea matka avaruuden kylmässä äärettömyydessä, joka tarjoaa aikaa ja tilaa mielessä kuhiseville ajatuksille. Muuttuuko ihminen perimmäiseltä olemukseltaan vuosituhansienkaan kuluessa? Jännitteen elokuvan tarjoamalle matkalle luo tietenkin ihmisen kehittämä teknologia, joka yrittää lopulta kaapata vallan isännältään. Näiden ja monien muiden ajatusten ohella elokuva painuu mieleen kauniiden kuviensa ja nokkelan ääniraitansa ansiosta. Richard Straussin kohtalokas Näin puhui Zarathustra tuo aina väistämättä mieleen elokuvan kuuluisimman leikkauksen, ja Johann Straussin Tonava kaunoinen puolestaan soi komeasti komeiden futurististen kuvien tanssiessa mekaanista valssiaan. Ainutlaatuinen teos!

Pisteytys:
10/10

lauantai 23. maaliskuuta 2019

Terra em Transe - Valta ja kumous (1967)

Ohjannut Glauber Rocha
Brasilia 1967, 111 min.
Draama
Pääosissa: Jardel Filho, Paulo Autran, José Lewgoy

The streets belong to the people, like the sky belongs to the condors.
Kylmän sodan aika Latinalaisessa Amerikassa tarkoitti ankaria sotilasdiktatuureja ja näitä vastaan taistelevia sissiliikkeitä. Brasilialaiseen uuteen aaltoon eli cinema novoon lukeutuva teos Valta ja kumous (engl. Entranced Earth) sijoittuu kuvitteelliseen Eldoradon valtioon, jossa toimittaja ja runoilija Paolo Martins (Filho) käy henkistä kamppailua yrittäessään valita kahden naisen ja kahden korruptoituneen poliitikon väliltä.
 
Glauber Rochan vaikutteet elokuvantekoon tulevat ranskalaisen uuden aallon lisäksi Hollywoodista ja kaiken nivoo yhteen brasilialainen yhteiskunta ja kulttuuri. Tässä elokuvassa osa tunnelmasta tuntuu myös löytyneen Italiasta, eritoten Michelangelo Antonionin synkästä maailmasta. Elokuva on aikansa kuva tyylillisesti, mutta myös sanomansa puolesta. Nyt 1960-luvun mellakoiden pöly on laskeutunut, mutta uusia kapinoita tulee ja huonojen poliitikkojen teema taitaa olla aina ajankohtainen.

Valta ja kumous muistuttaa yhteiskuntakritiikkinsä osalta Rochan edellistä kokopitää elokuvaa Musta jumala, valkea paholainen (1964). Molempien teosten suurin rasite on liiallinen hidastempoisuus, joka tekee katselusta hieman turhan raskasta. Erojakin teosten välillä toki on: Valta ja kumous sijoittuu kaupunkeihin ja selkeämmin elokuvan ilmestymisajan nykyhetkeen, kun taas Musta jumala, valkoinen paholainen on ajattomampi maaseutukuvaus. Juuri tämän vuoksi Valta ja kumous tuntuu olevan hitusen pisteliäämpi kritiikissään, eikä kitkeriä sanoja juuri yritetä peitellä. Hämmästyttävää, että näin tiukkasävyinen filmi onnistuttiin ylipäätään tekemään sotilasdiktatuurin vuosina!

Pisteytys:
7/10

keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Marketa Lazarová (1967)

Ohannut Frantisek Vlácil
Tsekkoslovakia 1967, 162 min.
Historia, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Magda Vásáryová, Josef Kemr, Frantisek Velecký

Holy virgin!
Vladislav Vančuran samannimiseen romaaniin (1931) perustuva Marketa Lazarová sijoittuu keskiaikaiseen Böömiin. Nimikkohenkilö Marketaa (Vásáryová) odottaa tulevaisuus nunnaluostarissa, mutta hän joutuu maantierosvojen kidnappaamaksi ─ Jumalan rakkauden sijaan Marketan sydämen valtaa hänen kaappaajansa Mikoláš (Velecký). Kristinuskon ja pakanallisuuden kohtaaminen on tarinan keskeinen teema, mutta eivät aiheet siihen jää. Suurteoksen lukemattomista poimuista voi löytää laajan kirjon aihealueita aina naiivista rakkaudesta brutaaliin väkivaltaan.

Marketa Lazarová on äänestetty 1990-luvulla parhaaksi tsekkielokuvaksi kautta aikojen. Elokuvan nähtyään titteliä ei tule mieleenkään kyseenalaistaa, vaikka ennakkoon tieto hieman hämmästytti. Ylipäätään Marketa Lazarová on maailmanlaajuisesti aika vähän tunnettu siihen nähden, miten teknisesti huikeasta ja uraauurtavasta kokonaisuudesta on kysymys. Hengästyttävän kaunis elokuva tekee katselusta suorastaan pyhän ja arjen yläpuolelle nousevan elämyksen. Marketa Lazarová ei päästä katsojaa helpolla: vaikka katselukokemus vaatii paljon, yhtä runsaasti se myös antaa.

Intensiivinen, vuosia kestänyt elokuvaprojekti vei Frantisek Vlácilin terveyden, eivätkä näyttelijät päässeet juuri sen helpommalla. Lopputulemana syntyi mittava, usean eri osan varaan rakentuva eepos. Kertomuksen seuraaminen vaatii keskittymiskykyä, eikä kaikkia tarinan juonteita taida olla mahdollista hoksata ensikatselulla. Kuitenkin jo tunnelman aistiminen on tarpeeksi, eikä jokusen juonenkäänteen hämäräperäisyys ehdi vaivata. Ehkäpä upeinta on elokuvan pyrkimys taltioida keskiaikaista mielenmaisemaa. Tietenkään täysi rekonstruktio ei ole mahdollinen, mutta yritys ymmärtää aikakauden oloja ja "menneisyyden nykyhetken" epävarmuuksia on perin ansiokas.

Pisteytys:
10/10

lauantai 16. maaliskuuta 2019

Week-end - Viikonloppu (1967)

Ohjannut Jean-Luc Godard
Ranska & Italia 1967, 105 min.
Seikkailu, Komedia
Pääosissa: Mireille Darc, Jean Yanne

Are you in a film or in reality?
Aviopari (Darc & Yanne) lähtee roadtripille vaimon vanhempien luokse perintöä himoiten. Rattoisan viikonloppuajelun sijaan matka ottaa rajun suunnan jo heti alussa, eikä ahne päämäärä ole sen parempi. Metsän siimeksestä tosin löytyy porvarillista menoa kyseenalaistava elämäntapa, jonka pyörteissä pariskunnan retki saa uuden suunnan. Itse tarina vyöryy kovalla vauhdilla yhä surrealistisempaan suuntaan, eikä katsoja lopulta hätkähdä kovin vähäisestä. Mitäpä olisikaan pieni kannibalismi uusien ystävien kesken!

Kaupungin kuhinasta pois suuntaava elokuva heijastaa ihmisen paluuta luontoon. Idea havainnollistuu jo kuvattaessa autojensa kanssa nollasta sataan kiihtyviä itsekkäitä kuskeja. Jokaisen lelu on hienoin, arvokkain ja tärkein, mutta käytöstavoista ei voi sanoa samaa. Myös päähenkilöt ovat näennäisen elitistisiä ja muodinmukaisia, mutta kulttuurin kahleet romuttuvat maantieraivon tai ahneuden vallatessa mielen. Räväkän esitystyylin taustalla piilee osuvia huomioita niistä ihmisluonnon puolista, joita yritämme parhaamme mukaan peitellä ja häivyttää.

Viikonloppu on tätä nykyä Jean-Luc Godardin tunnetuimpia ja arvostetuimpia elokuvia, joskaan vielä ilmestyessään elokuva ei saavuttanut kovin kummoista mainetta. Groteski painajainen on kiistämättä hieman hankalasti sulateltava kokonaisuus, joka tuskin aukeaa yhdellä katselukerralla. Kiinnostavan teemansa ja yhteiskuntakritiikkinsä ohella Viikonloppu herättää myös ajatuksia elokuvakerronnasta: levottomat välitekstit ja leikkaukset, paikoitaiset toistot ja tyylilajeilla leikittelyt aktivoivat katsojaa lukemaan elokuvaa. Vai lukeeko elokuva katsojaa?

Pisteytys:
8/10

torstai 14. maaliskuuta 2019

Le Samouraï - Ajojahti (1967)

Ohjannut Jean-Pierre Melville
Ranska & Italia 1967, 101 min.
Rikos, Draama, Mysteeri
Pääosissa: Alain Delon, François Périer, Nathalie Delon

Nothing to say?
Palkkamurhaaja Jef Costello (Delon) jää miltei kiinni suorittamansa murhakeikan jälkeen, mutta mies selviää esitutkinnasta lähes puhtain paperein. Epäileväinen poliisipäällikkö (Périer) ei kuitenkaan luovuta Costellon alibista huolimatta. Välinpitämättömyyden ilmapiiri leijuu savusumun tavoin ankeanharmaan Pariisin yllä ja tuntuu kietovan syleilyynsä eritoten niukkasanaisen Costellon. Niukka dialogi ei paljasta Costellon tai hänen työnantajiensa motiivia murhalle ja katsojankin mielessä herää väistämättä masentava huoli kaiken turhuudesta.

Ajojahdin (engl. The Godson) maailma on kylmissä värisävyissään ja kaikkinaisessa karuudessaan vieras todellisuus, eikä sen lakonisista hahmoistakaan ole apua arkisen tunnistettavuuden etsinnässä. Jef Costello on yksinäinen ja ilmeetön mies, joka kenties noudattaa epätodellista samuraikoodia kaikissa teoissaan. Kytkeytyykö koko niin kutsuttu tilan poetiikka osaksi vuosikymmenensä suurta vierautumisahdistusta? Zeitgeist eli ajan henki yhdistyy tietoisesti film noirin antisankarien koleaan traditioon: lajityypiltään Ajojahti edustaakin jälkimodernistista neo-noiria.

Ajojahti on omaperäisen eksistentialistinen rikoselokuva, joka on viileydellään inspiroinut monia tulevia elokuvantekijöitä. Tämän vuosikymmenen filmeistä vaikutteita Ajojahdista on saanut eritoten Drive (2011), jonka päähenkilö on pitkälti Jef Costellon kaltainen. Ylipäätään samaa elokuvallista sävyä on helppo löytää useista varsinkin 1970─1980-luvulla suosituista neo-noirin teoksista kuten Blade Runnerista (1982). Suomalaisittain mieleen tulee myös Aki Kaurismäen lempeän humoristinen I Hired a Contract Killer (1990).

Pisteytys:
8/10

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Wavelength (1967)

Ohjannut Michael Snow
Kanada & USA 1967, 45 min.
Avantgarde
Pääosissa: Hollis Frampton, Lyne Grossman

Living is easy with eyes closed, misunderstand all you see.
Ensimmäiset kokeelliset, taiteen konventioita ravistelevat avantgarde-elokuvat syntyivät 1920-luvulla tuhoisan suursodan jälkeensä jättämän kauhun myötä. Tunnetuin varhainen avantgarde-elokuva on Andalusialainen koira (1929), jonka perintö ilmenee seuraavan suursodan aikana syntyneessä lajityypin klassikossa Meshes of the Afternoon (1943). Vireä ja kapinallinen 1960-luku oli avantgarde-elokuville mitä parhain kasvualusta: vuosikymmenen aikana syntyi liuta elokuvakerrontaa venyttäviä teoksia, joiden joukkoon lukeutuu myös lajityyppinsä merkkiteos Wavelength.

Avantgarde-elokuvistaan ja monesta muustakin taiteestaan tunnettu Michael Snow (1929─) pyrkii elokuvassaan käsittelemään maailman kokemisen tapaa. Elokuvakokemuksen kannalta keskeisimmät aistit ovat tietenkin näkö ja kuulo, joille elokuva tarjoaa elämyksiä. Kuitenkin nuo elämykset ovat vain illuusioita, toden ja epätoden rajalla liikkuvia kuvia ja ääniä. Wavelength korostaa ideaansa toimimalla julmana illuusion tirehtöörinä: kuva kulkee jopa kuolevan miehen ohitse järkähtämättömällä varmuudella, ja kimeäksi nouseva ääniraita ylittää inhimillisen toiminnan äänet.

Teknisesti ottaen Wavelenght on 45 minuutin mittainen zoomaus yhden huoneen laidalta sen vastapäiseen seinään. Ikkunoiden takana vilahtelee liikennettä, vuorokaudenajat vaihtuvat ja huoneessakin käväisee muutama ihminen ─ yksi kuolemassa ja toinen hälyttämässä apua. Katse kiinnittyy kuitenkin aivan muualle kuin ympäröivän maailman tapahtumiin. Kaiken taustalla surisee häiritsevä ääniaalto, joka johdattaa katsojan kohti yllättäviä laineita. Elokuva on raskasta ja kiistämättä hetkittäin myös aika tylsää katsottavaa, mutta sen idea on silti kiinnostava ja ajatuksiaherättävä.

Pisteytys:
7/10

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Horí, má panenko! - Palaa, palaa! (1967)

Ohjannut Milos Forman
Tsekkoslovakia & Italia 1967, 73 min.
Komedia, Draama
Pääosissa: Jan Vostrcil, Josef Sebánek

Happy, happy, one, two...
Paloasemalla järjestellään suurta juhlaa palopäällikön eläkkeelle siirtymisen kunniaksi. Suunnitelmissa on tarjota yleisölle ikimuistoisia elämyksiä kauneuskilpailun ja jännittävän arvonnan myötä, mutta kaikki vaikuttaa menevän pieleen vaikka juhla ei ole vielä edes päässyt alkamaan. Juhlat kompuroivat silti urheasti eteenpäin, vaikka arpajaispalkinnot katoavat mystisesti, kauneuskilpailuun ei millään saada osallistujia ja lopulta tietenkin syttyy tulipalo!

Milos Formanin (1932─2018) nolojen tilanteiden komedia irvailee avoimesti itäblokin arjelle ja neuvostovallan onnettomuudelle. Palokunnan johtoporras on täysiä tunareita, joiden arvovalta tuntuu ilmenevän ainoastaan yhtenäisissä univormuissa. Satiiri on niin ilmiselvää, että tietenkin Tsekkoslovakian valtionjohto tuohtui ja hävyttömän elokuvan esittäminen kiellettiin. Uuden aallon radikalismia henkivä Palaa, palaa! (engl. The Firemen's Ball) sai ensi-iltansa juuri Prahan kevään alla ja edustaa vielä sitä hetkellistä vapauden aikaa, jonka Varsovan liitto lopulta nitisti vuoden 1968 jälkipuolella.

Vaikka Palaa, palaa! oli kotimaassaan aivan liian röyhkeä teos, maailmalla elokuva menestyi hyvin ja pääsi Oscar-ehdokkaaksikin. Formanin ura sai jatkua Yhdysvalloissa, ja seuraava elokuva Otetaan hatkat (1971) käsitteli sukupolvieroja. Molempien elokuvien huumorissa on samaa hellyyttävää kömpelyyttä ja arjen tuntua, mutta hulvattoman komedian takaa pilkahtaa hetkittäin myös melko surullisia hetkiä. Palaa, palaa! on hauskimmillaan ja surullisimmillaan yhtä aikaa: tulipalossa palonsa menettänyt vanhus saa jalona lahjana kaikki juhlien arpajaisliput, mutta palkinnot ovat jo kadonneet pitkäkyntisten matkaan ─ jäljellä on vain kasa arvotonta paperia, jonka lahjoittamisesta saadaan silti aikaiseksi komea näytös.

Pisteytys:
8/10

maanantai 4. maaliskuuta 2019

Playtime (1967)

Ohjannut Jacques Tati
Ranska & Italia 1967, 115 min.
Komedia
Pääosissa: Jacques Tati, André Fouché, Barbara Dennek

Monsieur Hulot!
Herra Hulot (Tati) saapuu uuteen Pariisiin! Amerikkalaisturistien vanavedessä ällistelevä Hulot saa kokea, millainen on modernisoitu metropoli, mutta onneksi hän tapaa myös vanhoja tuttuja vuosien takaa. Jacques Tatin uran huipentuma Playtime luo kontrolloidun kaaoksen, joka osoittaa elämämme hullunkurisuuden sitä kuitenkaan ivaamatta. Ihmisten jäykät tavat huvittavat, mutta tunnelman rentoutuessa joutavat rakennetut roolit unholaan.

Playtimen ideoiden runsaus huimaa päätä, eikä aivan kaikkea ehdi yhdellä kertaa huomatakaan. Elokuvan vauhti on tosin melko rauhallinen ja tarina mahtuu yhteen vuorokauteen. Hupailu tiivistyy eritoten modernisaation ilkikuriseen, mutta lempeään piikittelyyn: elokuva sijoittuu Pariisiin, mutta betonikorttelit voisivat olla mistä tahansa kaupungista. Tunnetut maamerkit vilahtavat vain muutamassa lasioven heijastuksessa! Tosiasiassa elokuva tapahtuikin lavasteissa, joten elokuvan ultramoderneja toimistoblokkeja ja ravintoloita on turha yrittää etsiä todellisen Pariisin kätköistä.

Vaikka Playtime on aikojen saatossa kasvanut arvostetuksi mestariteokseksi, aikalaisyleisöt eivät lainkaan lämmenneet elokuvan visioille ja juonettomuudelle. Fyysiseen komediaan teoksensa perustava Tati on tunnettu omalaatuisesta tyylistään, joka toki voi yllättää niin hyvässä kuin pahassakin. Playtimen kehno vastaanotto lähes romutti Tatin uran ja saattoi hänet järjettömiin velkoihin. Herra Hulot sai kuitenkin vielä yhden oman elokuvansa, Liikenne (1970), jossa maailmamme hassuja tapoja tarkkaillaan vielä kerran, joskin hieman rakenteellisemman juonen avulla.

Pisteytys:
10/10

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Helmikuun elokuvat 2019

The Favourite
Ohjannut Yorgos Lanthimos
Irlanti, Iso-Britannia & USA 2018, 119 min.
Draama, Komedia, Historia, Biografia
Pääosissa: Olivia Colman, Emma Stone, Rachel Weisz




Eletään 1700-luvun alkuvuosia Englannin hovissa. Jossain kaukaisilla taistelutantereilla sota Ranskaa vastaan jatkuu aina vain, mutta politiikkapuheen ohella hovissa riittää muitakin murheita. Valokeilaan nousevat pyrkyrit Sarah (Weisz) ja Abigail (Stone), jotka kilvoittelevat kuningattaren (Colman) suosiosta. The Favourite ei ole lähimainkaan kummallisinta Yorgos Lanthimosta, vaikka onkin pukudraamaksi omalaatuinen. Lavasteet ja koltut ovat upeita, ja näyttelijätkin onnistuvat osissaan, mutta sisältö jää harmillisen vaisuksi. Hovielämän kuriositeeteista olisi voinut ammentaa enemmänkin, vaikka toki hovinaisten valtataistelua onkin hauska seurata. Lanthimoksen hajuttomin elokuva kahmi tietenkin uran isoimman potin Oscar-ehdokkuuksia (10), mutta niistä omansa sai lopulta vain mainio Olivia Colman.

Pisteytys: 7/10

If Beale Street Could Talk
Ohjannut Barry Jenkins
USA 2018, 119 min.
Romantiikka, Draama, Rikos
Pääosissa: KiKi Layne, Stephan james, Regina King




Ensirakkauden huuma katkeaa vankilatuomioon 1970-luvun New Yorkissa. If Beale Street Could Talk jatkaa Barry Jenkinsin yhteiskuntakriittisten ja valtavan tunteellisten mestariteosten linjaa. Elokuva tempaa mukaansa pimeyteen ja pelkoon, mutta sen mukana voi myös antautua täysin ehdottoman rakkauden vietäväksi. Siihen kiteytyy myös elokuvan sanoma: älä anna pahuuden lannistaa, vaan taistele sitä vastaan rakkauden avulla. Hyvyys voittaa!

Pisteytys: 9/10

Isle of Dogs
Ohjannut Wes Anderson
Saksa & USA 2018, 101 min.
Animaatio, Seikkailu, Komedia
Pääosissa: Bryan Cranston, Edward Norton, Koyu Rankin




Megasaki-kaupungin tautiset koirat karkoitetaan omalle saarelleen, mutta poika nimeltä Atari (Rankin) palaa etsimään rakasta hauvaansa. Koirien eloa seuraava stop motion -animaatio on kaikin tavoin Wes Andersonin tavaramerkkituote niin huumorin kuin kaikkialle ulottuvan pikkutarkkuudenkin puolesta. Tarinassa on  hauskoja ja tärkeitäkin huomioita vaikkapa syrjinnästä ja ehkä jopa rasismistakin, mutta yliyritteliäs kerronta on rasittavan sekavaa seurattavaa.

Pisteytys: 6/10

Avengers: Infinity War
Ohjannut Anthony Russo & Joe Russo
USA 2018, 149 min.
Scifi, Toiminta, Seikkailu
Pääosissa: Robert Downey Jr., Chris Hemsworth, Josh Brolin



Superroisto Thanos (Brolin) keräilee ikuisuuskiviä toteuttaakseen galaktisen massamurhan. Infinity War yhdistää valtavan joukon Marvel-universumin supersankareita Thanosta vastaan ja onnistuu ihmeen hyvin pitämään massiivisen paketin kasassa. Thanos on erinomainen hahmo, mutta valitettavasti ylisuuri elokuva ei jätä riittävästi aikaa kiinnostaville tarinoille. Puhtaana viihteenä filmi toimii oikein hyvin, mutta pelkkä pinnallisuus tekee katselusta hieman yksipuolista ja elokuva monine mäiskeineen katoaa mielestä nopeasti.

Pisteytys: 6/10

End Game - Loppupeli
Ohjannut Rob Epstein & Jeffrey Friedman
USA 2018, 40 min.
Lyhytelokuva, Dokumentti





Oscar-ehdokkaaksi päässyt lyhytdokumentti seuraa syöpäsairaiden viimeisiä aikoja sairaaloissa ja saattohoitoloissa. Elokuva on tyyliltään täysin taustalta tarkkaileva ja päästää ääneen lääkärit näkemyksineen, läheiset huolineen ja pelkoineen ja tietenkin myös kuolemansairaat potilaat. Kokonaisuus kaipaisi jonkinlaista synteesiä tai selkeyttävää lopputulemaa. Filmi koskettaa silti.

Pisteytys: 7/10

Period. End of Sentence. - Kuukautiset: Uusi periodi
Ohjannut Rayka Zehtabchi
USA 2018, 26 min.
Lyhytelokuva, Dokumentti





Lyhytdokkareiden Oscar-voittaja kertoo ansiokkaasta kuukautistabuja rikkovasta työstä Intiassa. Häpeilevien kuukautispuheiden takia ei tarvitsisi lähteä Intiaan asti, mutta elokuva osoittaa, että tietyissä maailman kolkissa ongelmat ovat pelkkää ujostelua suuremmat. Pieneltä tuntuva asia onkin suorastaan koko elämän kokoinen. Koko kuukautisstigmasta sietäisi tehdä lisääkin dokumentteja, jotka voisivat olla rakenteellisesti vielä tätäkin parempia.

Pisteytys: 7/10

Kinder des Kalifats
Ohjannut Talal Derki
Saksa, USA, Syyria, Lebanon, Alankomaat & Qatar 2017, 99 min.
Dokumentti, Sota




Saksaan muuttanut syyrialainen Talal Derki soluttautuu radikaaliin jihadistiperheeseen, jossa isä ylistää Osama Bin Ladenia ja laittaa lapsensa sotilaskouluun. Isän ja poikien koko elämä kietoutuu miinojen, pommien ja Allahin pyhän sodan ympärille. Ansiokas dokumentti auttaa hieman ymmärtämään käsittämättömän elämäntavan ylisukupolvisuutta eli sitä, kuinka maailmankuva siirtyy isältä pojalle. Kinder des Kalifats (engl. Of Fathers and Sons) oli Oscar-ehdokkaana parhaaksi dokumentiksi.

Pisteytys: 7/10

The Egyptian - Sinuhe egyptiläinen
Ohjannut Michael Curtiz
USA 1954, 139 min.
Draama, Historia
Pääosissa: Edmund Purdom, Peter Ustinov, Jean Simmons




Muinaisessa Egyptissä orpo Sinuhe (Purdom) nousee faaraon henkilääkäriksi. Mika Waltarin maailmanmenestys Sinuhe egyptiläinen (1945) saa Hollywood-filmatisoinnissa komeat kehykset, mutta silti elokuva on pelkkä sieluton toisinto erinomaisesta romaanista. Arvoitukseksi jää, olisivatko päärooleihin kaavaillut Marlon Brando ja Marilyn Monroe tehneet Sinuhen tarinasta onnistuneemman.

Pisteytys: 5/10

Tyttö nimeltä Varpu
Ohjannut Selma Vilhunen
Suomi 2016, 100 min.
Draama
Pääosissa: Linnea Skog, Paula Vesala




Varhaisteini Varpu (Skog) etsii isäänsä ja kärsii äitinsä (Vesala) lapsellisuudesta. Selma Vilhusen kasvukertomus kertoo tärkeän tarinan erilaisista perheistä ja itsensä hyväksymisestä. Ote on raikkaan aito ja varsinkin pääroolin Linnea Skog on loistava. Elokuvan lopussa esille tuleva mielenterveystematiikka tuntuu hieman päälleliimatulta ja ylimääräiseltä jatkeelta, vaikka sen idea onkin hyvä. Tyttö nimeltä Varpu on toimiva kokonaisuus, mutta vielä parempi on Vilhusen tuoreempi teos Hölmö nuori sydän (2018).

Pisteytys: 7/10