8. luukku: 80 vuotta sitten (Lassie palaa kotiin, 1943)

She's going somewhere!

 

Elokuvavuoden 1943 katsotuimpien filmien kärkisijoilla killuu monta sota-aiheista teosta, kuten Kenelle kellot soivat (1943) ja Casablanca (1942). Sotamuistot ja ankara todellisuus kuulsivat muissakin vuotensa filmeissä. Se alkoi Berliinissä (1943) kertoo leppeästi sotilaiden toveruudesta, Riivaajat (1943) sijoittuu sodassa riutuneen Italian köyhälle maaseudulle ja Kuolemantuomiopaikka (1943) filosofoi muukalaisvihan ja koston teemoilla. Myllerryksen ja epävarmuuden vuonna syntyivät muun muassa Joe Pesci, Mike Leigh, David Cronenberg ja Robert De Niro, jotka ovat saaneet juhlia kahdeksankymppisiään aikana, jona sodanuhka ei ole maailmasta kadonnut. Vaan päivän elokuvassa unohdetaan torailut ja lähdetään iloiselle seikkailulle uskollisen hauvaystävän seurassa!
 

 

Lassie Come Home - Lassie palaa kotiin
Ohjannut Fred M. Wilcox

USA 1943, 89 min.

Seikkailu, Draama

Pääosissa: Roddy McDowall, Donald Crisp, Edmund Gwenn, Elizabeth Taylor

 

 

 

Eric Knightin lyhyttarinasta (1938) syntynyt collie-narttu Lassie on valkokankaiden suurin koiratähti, joka on seikkaillut elokuvien lisäksi kirjoissa, kuunnelmissa ja jopa yhdessä videopelissä. Lassie palaa kotiin aloitti menestyksekkään elokuvasarjan, jota seurasi pitkäaikainen tv-sarja Lassie (1954─1973). Uusia elokuvia on tehty jokusia vielä sarjan menestysvuosien jälkeen. Tällä erää niistä tuorein on saksalainen remake Lassie Come Home (2020).

Lassie palaa kotiin kertoo herttaisen tarinan yorkshirelaisesta perheestä, joka joutuu rahapulassa myymään rakkaan Lassie-koiransa. Hauva on kuitenkin niin kiintynyt perheen Joe-poikaan (McDowall), että onnistuu karkaamaan ja kirmaa kohti kauaksi jäänyttä kotiaan aina Skotlannista saakka. Pakomatka on täynnä pieniä jännityksen paikkoja ja hieman hupiakin.

Sotavuosina syntynyt elokuva sijoittuu vakaasti Brittein saarille, mutta se on tehty kokonaan Yhdysvalloissa. Syyksi voi helposti uumoilla vallinneen maailmantilanteen ─ millään muulla tavalla sota-aika ei elokuvassa näykään. Lassie palaa kotiin on valtavan hyväntuulinen ja lempeä elokuva, mutta ei kovin yllätyksellinen. Kestoa on hädin tuskin puolitoista tuntia, ja jo sekin tuntuu hieman venytetyltä. Perhe-elokuvana filmi silti viihdyttänee edelleen kaikenikäisiä karvaturrien ystäviä.

Pisteytys: 6/10

The Man from Laramie - Muukalainen Laramiesta (1955)

Ohjannut Anthony Mann
USA 1955, 103 min.
Lännenelokuva, Draama
Pääosissa: James Stewart, Donald Crisp, Arthur Kennedy

You scum!

Will Lockhart (Stewart) on muukalainen Laramiesta, joka saapuu Coronadoon selvittääkseen mystisiä kiväärikauppoja. Lockhart saa kuitenkin huomata, ettei häntä kaivata kaupunkiin nuuskimaan: ensin miehen vankkurit poltetaan ja pian hän istuu itse tulisilla hiilillä kaupunkipahasen tyrmässä, murhasyyte niskassaan.

Upeilla maisemilla ja länkkäreiden klassikkoelementeillä varustettu Muukalainen Laramiesta äityy parhaimmillaan kihelmöivän jännittäväksi ja kitkerän kaunaiseksi kerronnaksi. Kertomusta on jopa verrattu William Shakespearen katkeriin ja kostonhimoisiin draamoihin. Tiettävästi Anthony Mann suunnitteli joskus toteuttavansa Kuningas Learin (n. 1605) western-versiona, mutta ajatus jäi vain idean tasolle. Tässä elokuvassa päästään kuitenkin jo lähelle Learin teemoja. Erityisesti coronadolaisen Alec Waggomanin (Crisp) hahmoa draamaklassikko on taatusti inspiroinut: vanhenevassa miehessä ilmenee sokeuden tematiikka sekä konkreettisena huononäköisyytenä että kykenemättömyytenä ymmärtää jälkikasvuaan.

Muukalainen Laramiesta on hyvin hallittu kokonaisuus eikä siinä oikeastaan ole mitään moitittavaa, mitä nyt loppuratkaisu voisi olla leffan tyylille uskollisempi ja siten dramaattisempi. Lopputulemana on hyvä western, joka ei kuitenkaan säväytä tarpeeksi. Kertaalleen elokuvan kyllä katsoo oikein mielellään ja se houkuttaa myös tutustumaan muihinkin Anthony Mannin ja James Stewartin yhteisprojekteihin ─ niistä Muukalainen Laramiesta jäi viimeiseksi.

Pisteytys:

7/10

How Green Was My Valley - Vihreä oli laaksoni (1941)

Ohjannut John Ford
USA 1941, 118 min.
Draama
Pääosissa: Roddy McDowall, Donald Crisp, Sara Allgood, Maureen O'Hara, Walter Pidgeon, Irving Pichel

How green was my valley then....

1800-luvun Walesin sydämessä, kuvankauniissa laaksossa on pieni herttainen kylä, jonka asukkaat saavat toimeentulonsa hiilikaivoksesta. Tarinan keskipisteenä on Morganien monilapsisen perheen kuopus Huw (McDowall/Pichel), joka kaihoisasti muistelee noita lapsuutensa kauniita, kadotettuja aikoja. Huw on perheensä ainoa kouluja käynyt lapsi, mutta opintojen jatkamisen sijaan hän haluaa kiihkeästi työskennellä hiilikaivoksessa isoveljiensä ja isänsä tapaan ja olla näin osana ikuiselta tuntuvaa perinteen jatkumoa.

Vaikka Huwin muistoissa lapsuus on idyllistä onnen aikaa, oli maailma jo todellisuudessa muuttunut. Hiilikaivoksen tuottavuus ei ollut entisen veroista, ja nuori polvi kauhistutti vanhempiaan osallistumalla ammattiyhdistystoimintaan tai muuttamalla meren taakse Amerikkaan. Uutta aikaa heijastelee myös perheen tyttären Angharadin (O'Hara) epäonninen romanssi saarnamies Gruffyddin (Pidgeon) kanssa. Vihreä oli laaksoni onkin kertomus nostalgiasta, menneisyyden kaipuusta ja aikojen muutoksesta.

Nostalgia on mielenkiintoinen mielenmaisema. Menneisyyttä kohtaan koettu kaiho kertoo usein esimerkiksi kulta-aikojen etsimisestä tai eksotiikan kaipuusta. Vanhoihin hyviin aikoihin palataan muistojen avulla, mutta tämä tapa on vääjäämättä subjektiivisuudessaan epävarmaa. Tämän ja monen muun tekijän summana menneisyys onkin lopulta aina nykyisyyden tuotos. Elokuvan maailmassakin muisteltu kulta-aika on jo muuttumassa, eivätkä muistot välttämättä täysin vastaa todellisuutta. Kuvattu pieni kylä on kliseinen unelma, mutta sellaisenaan toki hyvin aito. Myös kulisseissa autenttisuuden puute on havaittavissa: näyttelijäkaarti ei suinkaan ole Walesista, saati sitten että maailmansodan tuoksinnoissa elokuvaa oltaisi voitu kuvata muualla kuin Yhdysvaltalaisissa lavasteissa. Nämä seikat eivät kuitenkaan vähennä elokuvan laatua tai arvoa, oikeastaan jopa päinvastoin.

Mielenkiintoisen tematiikan lisäksi John Fordin ohjaama draama on kaunis sekä tarinaltaan että visuaaliselta ilmeeltään. Myös roolisuoritukset ovat upeita ja eritoten nuoren Roddy McDowallin Huw on valloittava! Vuoden 1941 myllerryksissä kaihoisa ja koskettava elokuva otettiin vastaan ilolla: suurmenestys palkittiin muun muassa viidellä Oscarilla, ja se nappasi parhaan elokuvan pystin sellaistenkin klassikoiden kuten Citizen Kanen ja Maltan haukan nenän edestä. Vihreä oli laaksoni on omaan makuuni hivenen turhan sentimentaalinen, vaikka sen viehättävyyttä ja kiinnostavuutta en tohdikaan kiistää.

Pisteytys:

8/10

Jezebel (1938)

Ohjannut William Wyler
USA 1938, 104 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Bette Davis, Henry Fonda, George Brent, Margaret Lindsay, Donald Crisp

You never saw an unmarried girl in anything but white!

1850-luvun yläluokkaista elämää seuraavassa elokuvassa Bette Davis näyttelee Julie Madsenia, piloille hemmoteltua, räväkkää nuorta naista. Hölmöyksissään Julie onnistuu karkottamaan kihlattunsa, säädyllisen pankkiirin Prestonin (Fonda) rinnaltaan. Katkeruus ja juonittelu ottavat Juliesta vallan, kun Preston menee naimisiin toisen neitosen kanssa.

Vaikka elokuva kertookin monimutkaisista ihmissuhteista, draaman toteutus jää hieman puolitiehen. Tähtinäyttelijä Bette Davis on toki erittäin hyvä, eivätkä muutkaan näyttelijät ole huonoja - kenties vika on latteassa käsikirjoituksessa. Romanttisen vanhan maailman fiilistelyyn Jezebel on kuitenkin oiva valinta. Elokuvan parhain ansio on lopulta Ernest Hallerin kaunis kuvaus, myös Max Steinerin musiikki tehostaa kohtauksia onnistuneesti.

En oikein löytänyt elokuvasta tarttumapintaa, vaikkei varsinaisia moitteita irtoakaan. Jezebel sisältää hyviä kohtauksia, mutta kokonaisuudesta puuttuu tunnetta. Palkittu ja aikanaan suosittu elokuva jääkin vain keskiverroksi pukudraamaksi, jota ei välttämättä jaksaisi katsoa toista kertaa.

Pisteytys:

6/10

Broken Blossoms - Katkenneita kukkasia (1919)

Ohjannut D. W. Griffith
USA 1919, 90 min.
Mykkäelokuva, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Lillian Gish, Richard Barthelmess, Donald Crisp

What makes you so good to me, Chinky?

Itä-Lontoon sumuiset kadut piilottelevat varjoissaan elämän synkempää puolta - juoppoja, huumeluolia, väkivaltaa. Kaiken tämän vastakohdaksi kohoaa kuitenkin kaikki rajat ylittävä puhdas rakkaus. Ja yleisö huokaa: Griffith did it again! Katkenneet kukkaset kertoo kiinalaisen Chengin (Barthelmess) hellästä rakkaudesta kovaonnista Lucya (Gish) kohtaan. Väkivaltainen ja vierasmaalaisia sietämätön nyrkkeilijäisä piinaa Lucya, joka kuitenkin kohtaa elämässään hetken onnen Chengin hellässä huomassa. Lillian Gish tunteilee itsensä katsojien sydämiin viimeistään tämän elokuvan myötä, ja sittemmin hänen näyttelijäntaitojaan nähtiin useissa elokuvissa aina 1980-luvulle saakka.

Eeppisten Kansakunnan synnyn (1915) ja Suvaitsemattomuuden (1916) jälkeen Katkenneet kukkaset tuntuu sangen minimalistiselta, intiimiltä ja vaatimattomalta elokuvalta. Suuria teemoja, viatonta rakkautta ja väkivaltaa, käsitellään yhden pariskunnan tarinan kautta. Suvaitsemattomuuden teema on tässäkin elokuvassa keskeisessä asemassa. Filmin suuri etu onkin simppeli juoni, jonka seuraaminen ei tuota vaikeuksia mykkäelokuvan kieleenkään tottumattomalle. Katsoja voi rauhassa keskittyä ihastelemaan elokuvan visuaalista estetiikkaa.

Put a smile on yer face!

Sentimentaalisuus taitaa olla D. W. Griffitille sangen tyypillistä, eikä sitä Katkenneista kukkasistakaan puutu. Runollinen ote ja yli laitain tursuileva melodramaattisuus ovat nykykatsojalle ehkä hieman vierasta (tai sitten minä vain olen kamalan kyyninen), mutta aikalaiskontekstiin upotettuna dramatiikkakin on mielenkiintoista tarkasteltavaa. Monet kohtaukset ovat vaikuttavia ja tuovat paikoittain mieleen myöhempien aikojen kuuluisia tilanteita valkokankaalla: eräästäkin väkivaltakohtauksesta tulee väistämättä mieleen Kubrikin Hohto (1980).

Katkenneita kukkasia on tähän mennessä näkemistäni Griffith-elokuvista ehdoton suosikkini. Pitkien spektaakkelien jälkeen on mukavaa katsella jotain intiimimpää ja vähemmän mahtipontista, lisäksi Griffithin taidot ja näkemykset tulevat tässä filmissä selkeämmin esille. Ei tämä mielettömiä viboja antanut, mutta kuitenkin hyviä fiiliksiä.

Pisteytys:
7/10