Eyes Wide Shut (1999)

Ohjannut Stanley Kubrick

USA 1999, 159 min.

Draama, Mysteeri, Trilleri

Pääosissa: Tom Cruise, Nicole Kidman, Sydney Pollack

No dream is ever just a dream.

 

Stanley Kubrickin viimeiseksi elokuvaksi jäänyt Eyes Wide Shut on erikoislaatuinen tutkielma miehen mielestä ja seksuaalimoraalista. Tarinan päähenkilö on lääkäri Bill Hadford (Cruise), jonka elämä järkkyy raiteiltaan, kun hänen vaimonsa Alice (Kidman) kertoo pettämisajatuksistaan. Bill päätyy harhailemaan New Yorkin öisillä kaduilla seksiseikkailusta toiseen ja ajautuu lopulta keskiyön kummiin orgioihin. Yö muuttuu yhä oudommaksi, ja levottomia unia seuraavat piinalliset ajat.

Perfektionistina tunnettu Kubrick työsti teostaan niin suurella hartaudella, että elokuva kantaa edelleen Guinness-ennätystä kaikkien aikojen pisimmistä yhtäjaksoisista kuvauksista. Kubrickin elämäntyö oli ammennettu ja kaikki todellakin annettu, sillä ohjaaja menehtyi pian filmin valmistuttua. Jälkimaine ja keskustelu jäi kuulematta ─ ehkä hyvä niin, sillä arvostetun mestariohjaajan viimeinen työ otettiin vastaan ristiriitaisesti. Ohjaaja itse ehti tiettävästi julistaa Eyes Wide Shutin parhaaksi teoksekseen.

Eyes Wide Shut on ensivilkaisulta tavallinen tarina: stereotyyppiset, jopa täysin mitäänsanomattomat hahmot vaeltelevat verkkaan etenevän tarinan pyörteissä. Kun katsoo tarkemmin, kamera tuntuu luovan tarinaan sen suurimmat jännitteet ja poimivan mukaan vihjailevaa symboliikkaa. Kaikki valinnat elokuvassa ovat tietoisia ja sinänsä nokkelia: Eyes Wide Shut piikittelee osuvasti miesten valtaa ja patriarkaalisia käsityksiä naisen seksuaalisuudesta, mutta ei silti pääse irtaantumaan freudilaisista juuristaan. Elokuvassa on kiehtovia kerronnallisia piirteitä, tietynlaista synteesiä Kubrickin koko urasta, mutta en ole vaikuttunut kokonaisuudesta. Innoton tuomio on langetettu muuallakin: 1001-listalta filmi poistettiin jo 2004.

 

Pisteytys: 6/10

Full Metal Jacket (1987)

Ohjannut Stanley Kubrick

Iso-Britannia & USA 1987, 116 min.

Sota, Draama

Pääosissa: Matthew Modine, Vincent D'Onofrio, Adam Baldwin, R. Lee Ermey

In a world of shit.

 

Full Metal Jacket on Gustav Hastfordin romaaniin Metallivaippa (1979) perustuva kertomus merijalkaväen sotilaista Vietnamin sodassa. Kahteen osaan jaettu elokuva alkaa koulutuskeskuksesta, jossa uunituoreet alokkaat joutuvat elämänsä armottomimpaan myllytykseen ─ osalle jo koulutusvaihe osoittautuu kohtalokkaaksi. Elokuvan toisessa osassa Vietnamissa käydään kaupunkisotaa, jossa sotilaiksi koulittuja miehiä odottavat uudenlaiset tavat heittää henkensä.

Kuten monissa muissakin Vietnam-elokuvissa, myös Stanley Kubrickin visiossa sotatodellisuus näyttäytyy ankeana ja on kaukana kunniakkaista haavekuvista. Full Metal Jacket ei kuitenkaan käsittele vain sodan tuhoisuutta, sillä elokuvan keskeisimmäksi teemaksi nousevat sodan taustamekanismit ja rakenteet eivätkä niinkään yksilöiden kokemukset. Keskeisin aihio on maskuliinisuus: nykytermein tarkasteltuna elokuvan miehisyyden ihanne on niin toksista kuin olla voi, eikä naisia nähdä elokuvassa kuin ruumiina tai prostituoituina. Ahtaaseen miehen muottiin mahtuakseen on siedettävä ja ylläpidettävä simputusta, rasismia, seksismiä sekä kolonialismia.

 

Full Metal Jacketin miehuuden teema kietoutuu Yhdysvaltojen rooliin maailmanpoliisina. Idea kulminoituu elokuvan julmaan loppuun, jossa nähdään vielä yksi julma teloitus ja lopulta sotilaat häviävät kauniin utuiseen auringonlaskuun Mikki Hiiri -laulua rallattaen. Silmät ummistetaan vääryyksiltä, sillä vaihtoehtoa ei ole. Jos miehisyys olisi vain tätä, minä olen kyllä mieluummin hiiri. Full Metal Jacket menestyi aikanaan hyvin, vaikka sai ristiriitaisiakin arvioita esimerkiksi erikoisen rakenteensa vuoksi, kaksiosainen tarina kun on rajattu aika tiukasti yksittäisiin kohtauksiin ja hahmoista pysytään taitavan etäällä. Tätä nykyä elokuva on vakiinnuttanut paikkansa merkittävien sotaelokuvien listoilla ja aivan syystäkin. Suurien mekanismien kuvaus on irvokkaan taitavaa.

Pisteytys: 8/10

The Shining - Hohto (1980)

Ohjannut Stanley Kubrick
Iso-Britannia & USA 1980, 119 / 144 min.
Kauhu
Pääosissa: Jack Nicholson, Shelley Duvall, Danny Lloyd, Scatman Crothers

Here's Johnny!

Kirjailijantekele Jack Torrance (Nicholson) suuntaa pienen perheensä kanssa syrjäiseen Overlook-hotelliin, jonne Jack on pestattu rakennuksen talvihoitajaksi. Toiveissa olisi saada samalla kirjoitettua, jos vain vaimo ja lapsi ymmärtäisivät pysyä pois jaloista. Viisivuotias Danny-poika (Lloyd) aistii jo hyvissä ajoin, ettei kaikki ole Overlookissa kohdallaan. Varoitukset käyvät todeksi, kun autioituvan rakennuksen verinen historia luikertelee äkkiarvaamatta Jackin luihin ja ytimiin.

Hohto perustuu Stephen Kingin samannimiseen romaaniin (1977), mutta toisin kuin Kingin ylipitkä kirja, elokuvaversio on tiivis mutta monitulkintainen. King itse inhosi Stanley Kubrickin visiota. Pidän muuten enemmän Kubrickin tulkinnasta, mutta yhdestä asiasta olen ehdottomasti samaa mieltä Kingin kanssa: Kubrickin naiskuva tuntuu karmealta, varsinkin, kun kulissien hirveä työilmapiiri on jo yleisessä tiedossa. Shelley Duvallin hahmo on käsikirjoitettu heikosti, ja Duvall itse sai osakseen kohtuutonta kiusantekoa. Ihan mitä tahansa ei voi oikeuttaa edes taiteen vuoksi.

Jos King suhtautui Kubrickin teokseen nuivasti, ei aikalaisvastaanotto ollut muutenkaan pelkkää ylistystä. Hohto ei ole sellaista nopeatempoista puukkohippaa, joihin 1980-luvulle tultaessa oltiin jo kauhun saralla totuttu, vaan lopulta melko hidastempoinen kertomus vääjäämättä etenevästä sekoamisesta. Vuosien saatossa Hohdon maine on kuitenkin kasvanut järkälemäisiin mittoihin, eikä elokuva ole välttynyt salaliittoteorioiltakaan. Nerokkaasta filmistä huomaa joka katselukerralla jotain uutta: satiirisen sävyn, viittauksen toiseen kauhuelokuvaan (esim. Psyko, 1960) tai vaikka vain otosten välillä kääntyneen tuolin. Overlookin kummituksilla on yhä tarinoita kerrottavanaan.

Pisteytys:

8/10

Barry Lyndon (1975)

Ohjannut Stanley Kubrick

Iso-Britannia & USA 1975, 185 min.

Seikkailu, Draama, Historia

Pääosissa: Ryan O'Neal, Marisa Berenson, Patrick Magee

I have now come to claim that satisfaction.

William Makepeace Thackerayn romaaniin The Luck of Barry Lyndon (1844) perustuva Barry Lyndon  kertoo nimikkohenkilönsä vaiheista 1700-luvun Euroopassa. Mielikuvituksellisen seikkailun ensimmäinen puoliaika kuvaa, kuinka mies nimeltä Redmond Barry (O'Neal) kipusi ylimpään eliittiin ja sai nimekseen Barry Lyndon. Jälkimmäisellä puoliskolla Lyndon saa huomata, että huipulla tuulee.

Barry Lyndon on herkullinen silmänilo! Upeasti lavastettu, puvustettu ja kuvattu aikamatka palkittiin esteettisistä ansioistaan Oscar-pystein. Tyylikäs teos oli ehdolla myös parhaan elokuvan palkintoon, mutta se kunnia meni sivu suun. Akatemiamenestyksestä huolimatta Barry Lyndon on on Stanley Kubrickin tuotannossa hieman unohtunut helmi, mutta aivan suotta. Sen lisäksi, että elokuva on kaunis kuin mikä, myös seikkailu halki sotivan Euroopan ja säätyaskelmien on kiehtova.

Säätyvallan kultakaudelle eli 1700-luvulle sijoittuvan Barry Lyndonin ilon ja draaman aihe on aikansa tapakulttuurin hupsuus. Aikakausi tarjoaa oivan kehyksen kohtalonomaiselle seikkailulle, jossa Barry Lyndon ajelehtii maanpakoon, sotatantereille ja palatseihin. Juuri kohtalon kouran armoton tai toisinaan hellä sivallus on usein nimetty elokuvan keskeisimmäksi teemaksi. Lopulta tarinan opetus on, etteivät raha tai säätyasema yksin tuo onnea, eikä mies voi määrätä kohtaloaan.

Pisteytys:
8/10

A Clockwork Orange - Kellopeliappelsiini (1971)

Ohjannut Stanley Kubrick
Iso-Britannia & USA 1971, 136 min.
Rikos, Scifi
Pääosissa: Malcolm McDowell, Patrick Magee, Michael Bates

It's a sin!

Alex de Large (McDowell) on ultra-väkivaltaa ihannoiva nuorukainen, joka viis veisaa koulunkäynnistä ja muista kunnollisen elämän raameista. Keskiluokkaisten vanhempiensa tietämättä Alex on ryöstöjä, tihutöitä ja raiskauksia harrastava jengipomo, joka ei tunne sääliä tai katumusta uhriensa kohtalosta. Veristen ilojen aika katkeaa, kun Alex jää kiinni tekosistaan ja joutuu vankilaan. Siellä häntä odottaa kiltin pojan rooli ja koekaniinin osa brutaaleissa hoidoissa, joiden on määrä tehdä rikollisista yhteiskuntakelpoisia valtiokoneen osasia.

Hämärään lähitulevaisuuteen sijoittuva, dystooppinen Kellopeliappelsiini perustuu varsin tarkasti Anthony Burgessin samannimiseen romaaniin (1962). Andy Warholin underground-jumittelu Vinyl (1965) on erikoisen teoksen ensimmäinen filmatisointi, joskaan ei kovin tunnettu. Warholin versio saattaa haukotuttaa, mutta Stanley Kubrikin räväkän vision katselu on sen verran väkivaltainen ja pahoinvointia aiheuttava kokemus, ettei elokuvan osakseen saama paheksunta hämmästytä. Varsinkin Iso-Britanniassa inhoa lietsottiin näkyvästi, vaikka toisaalta Yhdysvalloissa elokuva menestyi erityisen mainiosti ja keräsi neljä Oscar-ehdokkuuttakin.

Kellopeliappelsiini on kylmä ja kuvottava tulevaisuuskuva, josta ei löydy toivon murentakaan. Vaikka tarina sijoittuu tuntemattomaan tulevaisuuteen, ovat sen hahmot keinotekoisine hyveineen tunnistettavia nykyajastakin. Kellopeliappelsiinin puhuttelevat moraaliteemat ovat ajattomia, eikä elokuva ole ainakaan temaattisesti vanhentunut hiventäkään. Kuka onkaan lopulta tarinan konna? Näyttelijät antavat monisävyiselle elokuvalle kaikkensa, eikä periksiantamaton Kubrick päästänyt ohjattaviaan helpolla. Jos ohjaustyö oli piiskurointia, myös itse elokuva on vailla pehmeää särmää. Ratkaisu toimii, vaikka puolensa on myös Burgessin teoksen toivonkipinällä, jonka Kubrick halusi versiostaan häivyttää.

Pisteytys:

8/10

2001: A Space Odyssey - 2001: Avaruusseikkailu (1968)

Ohjannut Stanley Kubrick
Iso-Britannia & USA 1968, 149 min.
Scifi, Seikkailu
Pääosissa: Keir Dullea, Douglas Rain, Gary Lockwood

Just what do you think you're doing, Dave?

2001: Avaruusseikkailu perustuu scifikirjailija Arthur C. Clarken novelliin The Sentinel (1951), jonka pohjalta sittemmin on syntynyt kokonainen romaanisarja. Tarina alkaa vuosimiljoonien takaiselta maapallolta, jolla apinaihmisten laumat taistelevat toisiaan vastaan. Mystinen musta monoliitti muuttaa kaiken, ja pian uusi teknologia kiidättää ihmiset avaruusaikaan. Seikkailun pääosaan lipuu Discovery One -avaruusalus, jota luotsaa pienen miehistön ohella HAL 9000-tietokone (Rain). Matkan suunnatessa kohti Jupiteria muuttuu elokuva yhä surrealistisemmaksi ja monitulkintaisemmaksi.

Stanley Kubrickin suurteos sai ristiriitaisen vastaanoton ilmestyessään ja tuntuu hieman jakavan mielipiteitä nykypäivänäkin. Hidastempoinen elokuva keskittyy näyttämään pikemminkin kuin kertomaan ja herättämään kysymyksiä sen sijaan että tarjoaisi helppoja vastauksia. On toki ymmärrettävää, ettei filmi välttämättä vastaa odotuksia ja siten voi tuntua samaan aikaan sekä turhantärkeältä että tyhjänpäiväiseltä. 2001: Avaruusseikkailu on kuitenkin Kubrickin tunnetuimpia teoksia ja ylipäätään mullisti kylmän sodan taisteluihin jumiutuneen scifin lajityypin niin perusteellisesti, että sen vaikutus näkyy genren teoksissa yhä. Mikä elokuvassa siis viehättää?

2001: Avaruusseikkailu on järisyttävän komea matka avaruuden kylmässä äärettömyydessä, joka tarjoaa aikaa ja tilaa mielessä kuhiseville ajatuksille. Muuttuuko ihminen perimmäiseltä olemukseltaan vuosituhansienkaan kuluessa? Jännitteen elokuvan tarjoamalle matkalle luo tietenkin ihmisen kehittämä teknologia, joka yrittää lopulta kaapata vallan isännältään. Näiden ja monien muiden ajatusten ohella elokuva painuu mieleen kauniiden kuviensa ja nokkelan ääniraitansa ansiosta. Richard Straussin kohtalokas Näin puhui Zarathustra tuo aina väistämättä mieleen elokuvan kuuluisimman leikkauksen, ja Johann Straussin Tonava kaunoinen puolestaan soi komeasti komeiden futurististen kuvien tanssiessa mekaanista valssiaan. Ainutlaatuinen teos!

Pisteytys:

10/10

Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb - Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia (1964)

Ohjannut Stanley Kubrick
USA & Iso-Britannia 1964, 95 min.
Komedia, Sota, Trilleri
Pääasiassa: Peter Sellers, George C. Scott, Sterling Hayden, Slim Pickens

Peace is our Profession.

Salaliittoteorioihin hurahtanut prikaatinkenraali Jack D. Ripper (Hayden) komentaa ydinpommeilla lastatun lentolaivueen kohti Neuvostoliittoa. Kun Ripperin tekoset huomataan, yrittää muu sotilasjohto tehdä kaikkensa käännyttääkseen pommikoneet takaisin. Järkivähänsä kadottanut ja toimistoonsa linnoittautunut kenraali on kuitenkin ainoa, jolla on hyökkäyksen peruutukseen tarvittava koodi. Kiusallinen konflikti poikii sarjan kimurantteja sivujuonteita, ja lopulta koko maapallon kohtalo on sotaa tosissaan leikkivien tunareiden käsissä.

Poikkeuksellisen pitkällä nimellä siunattu Tohtori Outolempi perustuu Peter Georgen vakavaan romaaniin Red  Alert (1958), joka kääntyi Stanley Kubrickin käsissä viiltävän satiiriseksi komediaksi. Elokuva valmistui parahiksi Kuuban ohjuskriisin perään, mutta julkaisua lykättiin vuoden 1964 puolelle John F. Kennedyn murhan vuoksi. 1960-luvun puolivälin tietämillä maailmassa kuohui sellaisella volyymilla, että elokuvan ensi-iltatunnelmiin tuskin osaa täysin eläytyä. Suurvaltapolitiikka toki on yhäkin paikoitellen melkoista farssia, joten Tohtori Outolempi puhuttelee kyllä edelleen.

Tohtori Outolempi tuo mieleen Stanley Kubrickin menestyksekkään sotadraaman Kunnian polut (1957), joka myös alleviivaa sotatouhujen järjettömyyttä. Peter Sellersin huikea kolmoisrooli Yhdysvaltain presidenttinä, saksalaistaustaisena tohtori Outolempenä sekä brittisotilas Lionel Mandrakena sen sijaan muistuttaa Alec Guinnessin moniottelua Robert Harnerin ohjaamassa brittikomediassa Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (1949) ─ ylipäätäänkin Tohtori Outolempi tuntuu saaneen tiettyjä vaikutteita Ealing-studioiden kuivakan hillittömistä komedioista. Lopputuloksena on nerokas ja pikimusta ydinajan hupijännäri, jonka seurassa kyyninen maailmanlopun odottelu kirvoittaa poikkeuksellisen mehevät naurut.

Pisteytys:
10/10

Lolita (1962)

Ohjannut Stanley Kubrick
Iso-Britannia & USA 1962, 153 min.
Draama, Komedia, Rikos
Pääosissa: James Mason, Sue Lyon, Shelley Winters, Peter Sellers

We have fun together, don't we?

Kirjallisuudentutkija Humbert Humbertin (Mason) kesäloma New Hamphsiressa tuo mukanaan romanttisia tunteita, jotka muuttavat miehen elämän pysyvästi. Humbert vuokraa loma-asunnon leskirouva Charlotte Hazelta (Winters), joka iskee välittömästi silmänsä karismaattiseen vuokralaiseensa. Kuitenkin Humbertin jakamattoman huomion vie Charloten teini-ikäinen tytär Lolita (Lyon), joka on oleva miehen kohtalo. Humbert avioituu Charloten kanssa vain päästäkseen lähemmäs Lolitaa, ja intohimo vie ukkopolon aina vain oudommille poluille.

Stanley Kubrickin ura on poikkeuksellisen täynnä ylistettyjä teoksia, ja niiden nimekkäässä sarjassa Lolita tuntuu hieman unohdetulta helmeltä. Ellei huomioida Kubrickin uran alkuteoksia 1950-luvun alkupuolelta, Lolita on itselleni viimeinen Kubrick-elokuva, jota en ollut aiemmin nähnyt. Lolitan jääminen muiden elokuvien varjoon voi toki olla vain omaa subjektiivista mutuiluani. Ilmestyessään elokuva oli suuri yleisömenestys, samaten kuin bestselleriksi päätynyt alkuperäisteoskin ─ sangen kontroversiaaleja luomuksia kumpainenkin.

Vladimir Nabokovin samannimiseen romaaniin (1955) perustuva Lolita koetteli aikanaan elokuvasensuuria, vaikka tarinaa onkin siistitty alkuperäisasustaan. Nabokovin teoksessa Lolita on vasta 12-vuotias ja seksuaalisuutta kuvataan huomattavasti avoimemmin. Lolitan toisessa elokuvaversiossa (1997) kirjaa toisinnetaan ymmärtääkseni tarkemmin, vaikka tietenkään uskollisuus alkuperäisteokselle ei ole adaptaatioiden tärkein itseisarvo. Kubrickin Lolitassa kiehtovinta on hersyvien roolisuoritusten ohella mainioin repliikein ryyditetty tarina pakkomielteestä. Musta huumori käväisee hetkellisesti jopa slapstickin puolella, mutta valtaosin elokuva on kieroutunut draama ihmismielessä tapahtuvista käsittämättömistä oikuista. Yksi katselukerta ei riitä Lolitan kohdalla mihinkään, ällisteltävää jäi vielä uusintakierroksellekin.

Pisteytys:

7/10

Spartacus (1960)

Ohjannut Stanley Kubrick
USA 1960, 197 min.
Draama, Historia, Sota
Pääosissa: Kirk Douglas, Laurence Olivier, Jean Simmons, Charles Laughton, Peter Ustinov

Are you afraid to die, Spartacus?

Viimeisellä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua orjat nousevat kapinaan Rooman valtakunnassa. Kapinan siemen itää voimakkaana uhmakkaassa Spartacuksessa (Douglas), joka on päätynyt temppuilunsa vuoksi gladiaattorikouluun katsomaan kuolemaa silmästä silmään. Ura taistelijana saa kuitenkin jäädä nopeasti, kun sorrosta tarpeeksen saanut urho johdattaa kanssaorjansa kapinaan. Dalton Trumbon käsikirjoittama Spartacus mukailee tositapahtumia ja kuvaa myös kiinnostavasti juonitteluja Rooman senaatissa.

Spartacus on Eeppinen Hollywood-suurteos Ben-Hurin (1959) tyyliin, mutta ei laisinkaan yhtä hyvä. Elokuva on kyllä mahtipontisuudessaan hulppea monin tavoin: massiiviset lavasteet ovat upeita ja joukkokohtauksissa on  todella voimaa. Tarinakin tarjoaa parhaimmillaan suurta draamaa: mitä miettivät toisensa tuntevat gladiaattorit samassa häkissä taistelua odottaessaan, tietäen, että toisen on pian surmattava toinen? Oivilla hetkillä on kuitenkin kääntöpuolensa, sillä toisinaan elokuva tuntuu vain ylipitkältä, turruttavan tasaisesti etenevältä jaarittelulta. Spartacuksen yksiulotteinen hahmokin kaipaisi vähän lisää syvyyttä ja taustaa, sillä pelkkä kapinallinen ärtymys ei riitä kolmituntisen spektaakkelin kannattelijaksi.

Jos elokuva on hieman tasapainoton, sitä todella oli myös sen tekoprosessi. Spartacuksen nimekkäällä tekijätiimillä piisasi tukuittain vaikeuksia ja konflikteja, joista jokusia aiheutti diivaileva päätähti ja elokuvan toinen tuottaja Kirk Douglas. Aluksi ohjaajaksi oli kiinnitetty lännenelokuvistaan tuttu Anthony Mann (esim. Mies lännestä, 1958), mutta Douglas näytti Mannille ovea. Uudeksi ohjaajaksi löytyi Kunnian polut (1957) -sotadraaman yhteistyökumppani Stanley Kubrick. Kiistaa näkemyseroista piisasi myös Kubrickin kanssa ja kaksikon välit olivat filmausurakan jälkeen mennyttä. Mutta kuten roomalaiset sanoisivat, "per aspera ad astra", eli vaikeuksista voittoon ─ lopulta Spartacus valmistui, tuotti aivan mukavat lipputulot ja palkittiin neljällä Oscarilla. Jottei lopputulemasta jäisi aivan liian ruusuinen kuva, kritiikkiäkin satoi ja pääasiassa elokuvan positiivinen maine on karttunut vasta ajan kanssa.

Pisteytys:
7/10

Paths of Glory - Kunnian polut (1957)

Ohjannut Stanley Kubrick
USA 1957, 88 min.
Sota, Draama
Pääosissa: Kirk Douglas, Ralph Meeker, Adolphe Menjou

Which would you rather be done in by: a bayonet or a machine gun?

Ensimmäisen maailmansodan rintamalinjoilla uurastava eversti Dax (Douglas) saa epämieluisan komennuksen. Kabineteissaan myhäilevät, pahasti korruptoituneet kenraalit määräävät Daxin johtamaan toivotonta hyökkäystä, joka johtaa vain turhiin miestappioihin. Järjetön komennus toteutetaan, mutta mikään ei mene kenraalien mielen mukaan. Kärsijöiksi joutuvat rivisotilaat, joita uhkaa lopulta teloitus.

Kunnian polut perustuu Humphrey Cobbin samannimiseen romaaniin (1935), jota puolestaan ovat inspiroineet ranskalaisten sotilaiden kertomat sotakokemukset. Sikäli tarinassa on siis ainakin löyhä todellisuuspohja. 1950-luvulla kumpikin suursota oli vielä niin kipeä aihe, ettei sodan valta-asetelmia kriittisesti tarkastelevan elokuvan teko ollut aivan helppoa. Yhdysvaltalaisille aihetta etäännytti tapahtumien siirto Ranskaan, mutta ranskalaiset eivät hurranneet. Elokuva oli Ranskassa kielletty aina vuoteen 1975 saakka. Monessa muussakin Euroopan maassa ensi-ilta sai odottaa vuosikausia.

Katselukokemusta toki hieman häiritsee se seikka, että ranskalaiset puhuvat englantia. Ärsyttävä yksityiskohta kuitenkin onneksi on unohtua, koska elokuva muuten on loistava ja vähintäänkin Stanley Kubrickin parhaimmistoa. Realistista otetta hienosti tavoittelevassa sotadraamassa on myös häivähdys ironiaa ja toivotonta mustaa huumoria. Näkyyhän se jo elokuvan nimessä: gloriaa ei näillä sotapoluilla nähdä. Kunnian polut on aika tavalla parhaita ensimmäistä maailmansotaa kuvaavia elokuvia, mitä olen kuunaan katsellut!

Pisteytys:
9/10