Bring Me the Head of Alfredo Garcia - Tuokaa Alfredo Garcian pää (1974)

Ohjannut Sam Peckinpah
Meksiko & USA 1974, 112 min.
Toiminta, Rikos
Pääosissa: Warren Oates, Isela Vega

You guys are definitely on my shit list!

Yhdysvaltain armeijasta eläköitynyt Bennie (Oates) elättää itsensä niukin naukin baarimikkona Meksikossa. Pääsylippu pois nuhjuisesta kuppilasta tarjoutuu, kun Bennie saa tietää äveriään rikospomon El Jefen asettamasta etsintäkuulutuksesta. El Jefe tarjoaa miljoonan sille, joka tuo hänelle Alfredo Garcian pään, sillä miespolo on saattanut hänen tyttärensä raskaaksi. Bennie tarttuu tilaisuuteen ─ näin alkaa pölyinen, verinen ja janoinen matka halki Meksikon.

Väkivaltaelokuvat olivat 1970-luvulla muodissa, mutta Tuokaa Alfredo Garcian pää ei siltikään menestynyt vaan floppasi täysin. Hollywoodiin kyllästynyt Sam Peckinpah pääsi elokuvaa tehdessään irroittelemaan toden teolla ja näyttämään peittelemättömät visionsa, mutta aikalaiskatsojia teos ei miellyttänyt. Tämän voi kyllä hyvin ymmärtää: yhtäältä filmi on täynnä silmitöntä ja järjetöntä väkivaltaa, mutta toisaalta veri ei lennä ja eri henkilöiden toiminta ei tunnu muutenkaan noudattavan aivan tavallista rikosrainan kaavaa. Mikä tämä elokuva oikeastaan on?

Tuokaa Alfredo Garcian pää on pintapuolisesti halpaa, yksinkertaista ja siten aivan hauskan viihdyttävää toimintaa, mutta ulkokuoren alla piilee paljon muutakin. Elokuvalle leimallinen rosoisuus on vain kova kuori, jonka takaa löytyy ihmisiä unelmineen, toiveineen ja rakkaudenkohteineen. Päähenkilö Benniekin on kovakourainen antisankari, joka kuitenkin osoittaa haavoittuvaisuutta juuri rakkauden edessä. On aika sympaattista, miten karskit äijät ryyppäävät, kaahaavat ja ammuskelevat toisiaan hengiltä, mutta jokainen kai taitaa lopulta vain kaivata hieman hellyyttä.

Pisteytys:

8/10

Pat Garret and Billy the Kid - Pat Garrett ja Billy the Kid (1973)

Ohjannut Sam Peckinpah
USA & Meksiko 1973, 122 min.
Lännenelokuva, Draama, Biografia
Pääosissa: James Coburn, Kris Kristofferson, Richard Jaeckel, Bob Dylan

Drinkin' tequila, shittin' out chili peppers and waitin' fer nothin'.

Western-ohjaaja Sam Peckinpahin viimeinen lännenfilmi Pat Garrett ja Billy the Kid on hyvästijättö villin lännen konnille ja sankareille. Elokuva kertoo tositapahtumiin pohjautuen kahden lännenlegendan viimeisestä ajojahdista: Pat Garrett (Coburn) on seriffiksi palkattu vanha cowboy, jonka tehtävänä on nitistää vanha ystävänsä, seutuja terrorisoiva Billy the Kid (Kristofferson).

Elokuvan veriset pyssynpaukuttelut ovat samaa raakuuden kaliiperia kuin Peckinpahin läpimurto Hurja joukko (1969). Aikanaan raakana pidetty Pat Garrett ja Billy the Kid sysättiin kovakouraiseen editointiprosessiin, eikä saksittu elokuva lämmittänyt kriitikoiden mieliä saati sytyttänyt suurta yleisöä. Alkuperäinen ohjaajan versio (122 min.) julkaistiin vasta 1980-luvulla ja sen myötä teos sai viimein mainetta ja kunniaa. Itse jouduin tosin nyt tyytymään 2000-luvun DVD-versioon, joka on jokusta minuuttia lyhempi. Eipä tuo kuitenkaan tuntunut katselua haittaavan.

Pat Garret ja Billy the Kid on parhaimmillaan kaunis ja haikea lännentarina, jota kannattelevat hyvät näyttelijät. Pahitteeksi ei ole myöskään oiva musiikkiraita, josta vastasi yhtä sivuroolia näyttelevä Bob Dylan. Muutamissa kohtauksissa ohjaajan tyyli tuntuu rakoilevan, mutta näyttelijät kannattelevat kertomusta sen hauraimpinakin hetkinä. Syynä hetkellisiin notkahduksiin oli Peckinpahin jatkuva torailu studion kanssa, eikä ohjaajan alkoholiongelmakaan tainnut työntekoa juuri edesauttaa. Kokonaisuutta voi silti pitää hyvin hallittuna ja onnistuneena lännenklassikkona.

Pisteytys:
8/10

Straw Dogs - Olkikoirat (1971)

Ohjannut Sam Peckinpah
Iso-Britannia & USA 1971, 113 min.
Trilleri, Draama, Rikos
Pääosissa: Dustin Hoffman, Susan George, Peter Vaughan

I will not allow violence against this house.

Yhdysvaltalainen matemaatikko David Sumner (Hoffman) muuttaa vaimonsa Amyn (George) kanssa englantilaiselle maaseudulle. Pariskunta on saanut tarpeekseen kotimaansa väkivaltaisesta ilmapiiristä ja etsii rauhaa pikkukylän idyllistä. Paikallinen väki ei kuitenkaan ota paria vastaan täysin avosylin ja hiljalleen alkanut kyräily muuttuu tuota pikaa avoimeksi vihamielisyydeksi. Tapahtumat vyöryvät täyteen kaaokseen hätkähdyttävän nopeasti ja rauhanmerkit unohtuvat, kun sormet kiristyvät liipasinten ympärille.

1970-luvun alkupuolella useissa rikoselokuvissa kaupunki nähdään paheiden pesänä, mutta Olkikoirat osoittaa, että osataan aseisiin tarttua muuallakin. Kosto ja tarve puolustautua löytyvät elokuvan mukaan jokaisesta ihmisestä, kun oikein kaivellaan, tökitään ja ärsytetään. Kuinka pitkälle ihminen on valmis menemään puolustaakseen itseään tai moraaliaan? Voiko väkivaltaa vastustaa väkivallalla? Entä onko herkkä miehinen kunnia ainaisessa räjähdysvaarassa? Suuria teemoja piisaa, mutta yksinkertaisena pysyvä tarina jättää sopivasti aikaa niiden pohtimiseen.

Olkikoirat ei kokonaisuutena ole aivan yhtä raaka kuin Sam Peckinpahin extra-verellä marinoitu Hurja joukko (1969), mutta hurja lopputaisto on sangen julmaa kuvastoa. Seksuaalisen väkivallan raju kuvaaminen johti sensurointeihin, mutta muutoin elokuva vastaanotti pääasiassa positiivisia arvioita. David Sumnerin lopullinen kilahtaminen tuo mieleen "home invasion" -leffojen brutaalit sattumukset. Hauskin ja kieroin assosiaatio vie aatokset on lastenkomediaan Yksin kotona (1990), jonka teossa Olkikoirat todella on ollut yhtenä vaikuttimena!

Pisteytys:
8/10

The Wild Bunch - Hurja joukko (1969)

Ohjannut Sam Peckinpah
USA 1969, 144 min.
Lännenelokuva, Toiminta, Seikkailu
Pääosissa: William Holden, Ernest Borgnine, Robert Ryan, Edmond O'Brian, Warren Oates

Give 'em hell!

Uusi aika ja suursodan kaiut vyöryvät 1910-luvun Teksasiin, eikä villi länsi ole enää entisensä. Ikääntyneiden lainsuojattomien joukko ottaa kaiken irti viimeisistä vapauden hetkistä ja suuntaa kohti viimeistä suurta keikkaansa. Onni ei ole myötä, ja vaihtoehtona on vain vauhdikas pakomatka Meksikoon. Lopun aika lähestyy vääjäämättömästi ja palkkionmetsästäjät kirivät joukon kannoilla...

Muutoksen tuulet puhalsivat voimakkaina myös 1960-luvun Hollywoodissa. Studio-otokset ja sensuuri olivat jo jääneet menneisyyteen, ja niinpä Sam Peckinpah ei suotta joutunut pidättelemään itseään väkivaltakuvauksia kehitellessään ja ammentaessaan ideoita italowesterneistä. Nykypäivän mittapuulla Hurja joukko ei ole erityisen groteski tai poikkeavan verinen, mutta hävytön räiskintä säväyttää edelleen: edes siviilit eivät säästy antisankareiden luodeilta.

 

Elokuvassa nähdyt viattomien kuolemat tuovat mieleen 1960-luvun lopulla ajankohtaiset Vietnamin sodan kauhut. Yhtäläisyyksiä aikansa ilmapiiriin on muitakin. Esimerkiksi päähenkilöiden yleinen antisankarius, vastuuttomuus ja moraalittomuus tuntuvat resonoivan voimakkaasti yleisen sodanvastaisen mielipiteen rinnalla. Hurjan joukon rikollisten elostelu huomioitiin kahdella Oscar-ehdokkuudella ja vuosien saatossa filmistä on kasvanut uuden ajan lännenklassikko, jossa westernien idealistiset moraalitarinat sortuvat rytinällä.

Pisteytys:

8/10