torstai 31. tammikuuta 2019

Sedmikrásky - Tuhatkaunokit (1966)

Ohjannut Vera Chytilová
Tsekkoslovakia 1966, 74 min.
Komedia
Pääosissa: Ivana Karbanová, Jitka Cerhová

How do you know you exist?
Vera Chytilován (1929─2014) Tuhatkaunokit (engl. Daisies) päästää irti kaksi miesten maailmassa turhautunutta nuorta naista. Marie-nimiset naiset (Karbanová & Cerhová) päättävät lyödä kaiken läskiksi, ahmia kiellettyjä hedelmiä, juopua väärässä paikassa, aiheuttaa paheksuntaa ja tulla hemmotelluiksi. Tsekkoslovakialaista uutta aaltoa edustava Tuhatkaunokit kritisoi yhteiskunnallista piittaamattomuutta, räjäyttää liudan tabuja ja antaa 1960-lukulaisen feminismin kukoistaa valtoimenaan.

Surrealismilla ja dadalla sävytetty anarkistinen komedia viehättää räväkkyydellään, joka ilmenee upeiden hahmojensa ohella muissa napakoissa kerrontakeinoissa kuten erivärisinä räpsyvissä filttereissä. Tyyli on yhtäältä korostetusti oman aikansa kuva, mutta samalla elokuva tuntuu hämmästyttävän tuoreelta ja viisikymppisenäkin aivan täysin uudelta. Vaikutelma syntyy siksi, ettei aivan vastaavaa teosta taida olla olemassakaan. Rajoja rikkovia naiselokuvia toki on muitakin: tunnettuna, jos toki tyyliltään kovin erilaisena esimerkkinä mieleen nousee ensimmäisenä Thelma ja Louise (1991).

Arvata saattaa, ettei Tsekkoslovakian valtionjohdolla mieli keittänyt mettä Tuhatkaunokkien ansiosta. Yleisöjä miellyttänyttä filmiä ei silti saatu lakaistua maton alle, oli ainoastaan tyytyminen Chytilován uran hankaloittamiseen. Ohjaaja päätyi epäviralliselle mutta tiukasti kontrolloidulle mustalle listalle vuosikymmeneksi, eikä Chytilován työskentelyä tehty turhan helpoksi senkään jälkeen. Se on sääli, vaikka uusiakin teoksia vielä syntyi. Kuitenkin olisi ollut kiehtovaa, jos Chytilová olisi päässyt luomaan lisää nokkelia aikalaiskommentaareja juuri 1960-luvun kiihkeään todellisuuteen. Onneksi Tuhatkaunokit sentään tarjoavat makeaa mahan täydeltä.

Pisteytys:
10/10

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Who's Afraid of Virginia Woolf? - Kuka pelkää Virginia Woolfia? (1966)

Ohjannut Mike Nichols
USA 1966, 131 min.
Draama
Pääosissa: Elizabeth Taylor, Richard Burton, George Segal, Sandy Dennis

You make me puke!
Mike Nicholsin (1931─2014) hengästyttävä ohjausdebyytti marssittaa nuoren avioparin Nickin (Segal) ja Honeyn (Dennis) myöhäiselle yövierailulle vanhemman pariskunnan asuntoon. Jatkot pääsevät tuskin alkuun, kun isäntäpari Marthan (Taylor) ja Georgen (Burton) rakoileva avioliitto jo avautuu kaikessa sotkuisuudessaan vieraiden eteen. Viinanhuuruisen yön edetessä käy ilmi, että myös Nickin ja Honeyn avioliitto on kaukana ihanteista.
 
Kahden intensiivisen tunnin kuluessa sekavan riidan osapuolet paljastavat heikkoutensa, kipeimmät salaisuutensa ja pettymyksensä, vaikka niitä ei aina suoraan lausutakaan ääneen. Kipakoiden tokaisuiden takaa paljastuu kaikki tarpeellinen ja liikaakin. Ahdistavan estoton riitely herättää kiusaantuneen ulkopuolisen olon: saisiko tätä oikeastaan katsoa ja kuunnella? Ripaus mustaa huumoria sentään keventää tunnelmaa aika ajoin ja helpottaa tirkistelijän taakkaa.

Kuka pelkää Virginia Woolfia? perustuu Edward Albeen samannimiseen näytelmään (1962), joka on tuotu teatterilavoille Suomessakin. Elokuvaversio tiivistää näytelmätekstin onnistuneesti ja kiitelty sovitus voitti aikanaan viisi Oscaria. Erityisesti Elizabeth Taylorin saama pysti tuntuu perin ansaitulta, sillä roolisuoritus on intensiivisyydessään ehkäpä Taylorin koko uran kohokohta. Näyttelijäsuoritukset ovat toki kautta linjan ensiluokkaisia, ja Richard Burtonin hillityn ärtynyt tyyli on mainio vastinpari Taylorin räväkkyydelle. Taylor ja Burton olivat naimisissa tosielämässäkin ja tietenkin aviokriisiä käsittelevän elokuvan arvuuteltiin kuvaavan pariskunnan suhteen tilaa. Avioliitto kuitenkin jatkui vielä vuosikymmenen verran, ja yhteisiä elokuviakin syntyi yhteiselon vuosina reilu kymmenkunta.

Pisteytys:
9/10

perjantai 25. tammikuuta 2019

Deus e o Diabo na Terra do Sol - Musta jumala, valkea paholainen (1964)

Ohjannut Glauber Rocha
Brasilia 1964, 120 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Geraldo Del Rey, Yoná Magalhães, Maurício da Valle, Othon Bastos

Save the poor from starving.
Köyhä mies Manuel (Del Rey) surmaa huijaripomonsa ja lähtee pakosalle mukanaan vastentahtoinen vaimo Rosa (Magalhães). Pariskunta liittyy karismaattisen saarnaajan hurmoshenkiseen seurueeseen, jossa väkivaltaa ei säästellä. Mustan jumalan kuoltua pariskunta tavoittaa valkean paholaisen Coriscon (Bastos), joka myöskin vaatii seuraajiltaan brutaaleja tekoja. Väkivaltaiset johtajat eivät saa tehdä tekosiaan rauhassa, sillä jäljissä seuraa palkkionmetsästäjä Antonio das Môrtes (Valle).

Hehkuvan mustavalkoisena kuvattu Musta jumala, valkea paholainen (engl. Black God, White Devil) sijoittuu karuihin erämaihin ja köyhiin hökkelikyliin. Tehokeinona käytetyt viipyilevät otokset toimivat, vaikka niitä tuntuu toisinaan olevan liiankin kanssa. Vastapainoksi mukana on myös muutamia montaasimaisia leikkauksia lähes Sergei Eisensteinin tapaan. Aikakautensa vapautta janoavat äänet tuovat toki niin ikään mieleen Eisensteinin elokuvista löytyvän kiihkeyden ja sanan palon, vaikka konteksti on toinen.

Musta jumala, valkea paholainen edustaa neorealismin ja ranskalaisen uuden aallon myötävaikutuksella syntynyttä brasilialaista cinema novoa, joka oli elokuvantekijöiden ajanmukaisen poliittinen reaktio maan sosiaalipoliittisiin ongelmiin. Glauber Rochaa (1939─1981) pidetään cinema novon nimikkohahmona ja Musta jumala, valkea paholainen puolestaan on suunnan keskeisimpiä teoksia. Ajan hermoon osunut filmi noteerattiin myös uuden aallon synnyinsijoilla Ranskassa, jossa teos pääsi kisaamaan Kultaisesta palmusta. Suosion siivittämänä Rochan elokuvaura käynnistyi toden teolla ja Antonio das Môrtesin seikkailutkin saivat jatkoa vuonna 1969.

Pisteytys:
8/10

tiistai 22. tammikuuta 2019

Repulsion - Inho (1965)

Ohjannut Roman Polanski
Iso-Britannia 1965, 105 min.
Draama, Kauhu, Trilleri
Pääosissa: Catherine Deneuve, Ian Hendry, John Fraser, Yvonne Furneaux

Have you fallen asleep?
Kauneushoitolassa työskentelevä Carol (Deneuve) asuu sisarensa Helenin (Furneaux) asunnossa Lontoossa, mutta hänen arkensa on kaukana ajalleen tyypillisestä lontoolaisnuorison svengaavasta hurvittelusta. Carol suhtautuu inhoten miehiin ja seksuaalisuuteen, eikä siedä varsinkaan sisarensa miesystävää Michaelia (Hendry). Kun Helen ja Michael lähtevät matkoille, Carol jää asuntoon yksin vain alati kasvava ahdistus seuranaan.

Inhon kertomus antaa olettaa, että silmin nähden traumatisoitunut Carol on kenties aiemmin elämässään joutunut seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Suhde kaikkiin miehiin on vaikea eikä yhtäkään miestä kuvata koko filmissä erityisen imartelevassa valossa. Samaan ahdistavuuden tulvaan sekoittuvat myös elämää määrittävät ulkonäköpaineet, joille Carol on töissään jatkuvasti alttiina. Naisnäkökulma on ansiokas ja ajalleen vielä jossain määrin harvinainenkin. Tosin tietäen Polanskin oman hyväksikäyttöhistorian, Inho jättää hieman erikoisen jälkimaun.

Roman Polanskin (1933─) läpimurtoelokuva Inho on runsaan symbolista psykologista kauhua, joka pureutuu tabuihin ja hyödyntää sopivasti säpsäyttäviä kauhuelementtejä. Rujo elokuva meinasi jäädä Suomessa kokonaan esittämättä, mutta pääsi lopulta teattereihin vankalla K-18-leimalla varustettuna. Sittemmin ikäraja on sentään pudonnut viiteentoista. Muutoin Inho menestyi ilmestyessään hyvin ja siivitti Polanskin hyvin alkanutta uraa entisestään. Elokuva noteerattiin eritoten Berliinin elokuvajuhlilla, vaikka Kultaisesta karhusta jäikin käteen vain ehdokkuus.

Pisteytys:
9/10

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Hold Me While I'm Naked (1966)

Ohjannut George Kuchar
USA 1966, 17 min.
Lyhytelokuva, Komedia, Underground
Pääosissa: George Kuchar, Donna Kerness

A lot of things in life, worth living for.
Hold Me While I'm Naked kertoo ohjaajasta (Kuchar), jonka olisi määrä saada näyttelijä (Kerness) riisuutumaan otoksia varten. Tilanne äityy vaivaannuttavaksi ja vaikeaksi. Ohjaaja-näyttelijä George Kuchar (1942─2011) tunnetaan underground-lyhytelokuvistaan, joita laatimassa on usein ollut myös kaksoisveli Mike Kuchar.

Tarkoituksellisen rosoinen äänimaailma, surkeat kuvakulmat sekä tyylitellyn kehno näyttelijäntyö ovat tyypillistä Hollywood-parodiaa, jonka avulla tutkitaan elokuvailmaisun rajoja ja mahdollisuuksia. Kuchar vie tämän niin kutsutun lo-fi-estetiikan lähestulkoon banaalille asteelle ja kameran filmille on tallentunut suoranainen tökeröyksien virta. Vaivaannuttavia kuvakulmia etsivä kamera viilettää surullisissa kulisseissa ja pysähtyy toisinaan tarkastelemaan Kuckharin kasvoja mahdollisimman epäimartelevassa valossa.

Hold Me While I'm Naked osuu suoraan campin ytimeen kaikessa värikylläisyydessään ja tahallisessa mauttomuudessaan. Camp esteettisenä tyylinä oli elokuvan ilmestyessä ajankohtainen pohdinnan aihe, sillä elokuvantekijä-esseisti Susan Sontagin huomiotaherättänyt Notes on "Camp" (1964) -essee oli vastikään ilmestynyt. Hold Me While I'm Naked on omasta kummallisesta katsantokulmastaan perin kiinnostavaa ajankuvaa ja huonoudessaan aivan hauska, mutta ei silti herätä ainakaan allekirjoittaneessa kovin suuria tunteita tai ajatuksia.

Pisteytys:
6/10

torstai 17. tammikuuta 2019

Il buono, il brutto, il cattivo - Hyvät, pahat ja rumat (1966)

Ohjannut Sergio Leone
Italia, Espanja & Länsi-Saksa 1966, 161 min.
Lännenelokuva
Pääosissa: Clint Eastwood, Eli Wallach, Lee Van Cleef

Every gun makes its own tune.
Sergio Leonen (1929─1989) dollaritrilogian huipennus Hyvät, pahat ja rumat (engl. The Good, The Bad and The Ugly) on yksi kaikkien aikojen ikonisimmista lännenelokuvista. Sarjan aiemmat osat Kourallinen dollareita (1964) ja Vain muutaman dollarin tähden (1965) tekivät Leonesta ja elokuvissa näyttelevästä Clint Eastwoodista tähtiä. Filmien suosio yllätti tuiki tuntemattoman Eastwoodinkin täysin ─ kukapa olisi osannut odottaa, että pienen budjetin italialaiset lännenelokuvat tulevat jättämään kädenjälkensä koko lajityyppiin!

Niin kutsuttujen spagettiwesternien genren aloittanut dollaritrilogia poikkeaa yhdysvaltalaisista lännenklassikoista väkivaltaisuudessaan ja kyynisyydessään. Myös Hyvät, pahat ja rumat kunnostautuu surmanluotien määrässä, eikä ainoan "hyväksi" nimetyn päähenkilön hyvyydestäkään ole täysiä takeita. Elokuva kertoo kolmesta miehestä, Blondiesta (Eastwood), Tucosta (Wallach) ja Angel Eyesta (Van Cleef), jotka kukin tavoittelevat kadonnutta kulta-aarretta. Kaunojen täyttämä aarteenmetsästys huipentuu ikimuistoisen kyräilevään päätöskohtaukseen.

Yhdysvaltojen sisällissodan aikaan sijoittuva Hyvät, pahat ja rumat kommentoi sodan järjettömyyttä ja suhtautuu epäileväisesti ihmisten hyvyyteen. Pölyisissä erämaissa kuvattu elokuva on kauttaaltaan karu ja kova kertomus miehistä, jotka eivät luota keneenkään muuhun kuin itseensä ja revolveriinsa. Vaikutteita on kenties imetty kyynisistä film noireista, mutta myös halpa pulp-viihde on sanellut osansa raa'an teoksen sisällöstä. Ennio Morriconen unohtumaton musiikki on sekin usein lähempänä populaarikulttuuria kuin klassista. Legendaarinen elokuva luo kierrätystavarasta uutta, mutta kunnon klassikoiden tapaan Hyvät, pahat ja rumat on sittemmin itse muuttunut loputtoman inspiraation lähteeksi uusille elokuvantekijöille.

Pisteytys:
10/10

tiistai 15. tammikuuta 2019

Masculin Féminin - Maskuliini feminiini (1966)

Ohjannut Jean-Luc Godard
Ranska & Ruotsi 1966, 103 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Jean-Pierre Léaud, Chantal Goya, Marlène Jobert

The Children of Marx and Coca-Cola.
Jos mielii astua 1960-luvun kiihkeän muutoksen, aktivismin sekä estoistaan vapautuvan seksuaalisuuden aikakauteen, harva elokuva tarjoaa yhtä sävähdyttävää aikamatkaa kuin Maskuliini feminiini. Vuonna 1965 kuvattu elokuva laskeutuu kaduille sekä kahviloihin "Coca-Colan ja Marxin lasten kanssa" ja taltioi filmimuotoon myrskyä edeltävät kuohunnan vuodet.

Elokuvan päähenkilö on toimittajana työskentelevä nuorukainen nimeltä Paul (Léaud), joka kuluttaa aikaansa tyttöjä vikitellen, ystävänsä kanssa haastellen sekä niin elokuvissa kuin pesuloissakin notkuen. Näennäisen kiireetön elämä on kiihkeää, ja sitä on myös kuolema. Kerronta jaksottuu viiteentoista kohtaukseen; korostetun pilkottu rakenne on tuttu jo Jean-Luc Godardin aiemmasta teoksesta Elää elämäänsä (1962).

Monen muun Godardin 1960-luvun villin teoksen tapaan myös Maskuliini feminiini koettelee elokuvataiteen totuttuja rajoja. Uutta on esimerkiksi dialogin kyselevä tyyli, jonka kautta yhteiskunnallisten aiheiden pohdiskelu korostuu kiinnostavalla tavalla. Huomio kiinnittyy myös erikoisesti rajattuihin kuviin. Kamera tuntuu tämän tästä harhautuvan täysin väärille reiteille, mutta tietenkin katsojan katseen ohjaaminen yllättäviin paikkoihin tai jopa kuvan ulkopuolelle on täysin tarkoituksenmukaista. Lopputuloksena on huolimattoman tarkka kuva aikansa nuorison kuumeisen levottomasta ajatusmaailmasta ja muutoksenkaipuusta.

Pisteytys:
9/10

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

De man die zijn haar kort liet knippen - Mies, joka antoi leikata tukkansa lyhyeksi (1966)

Ohjannut André Delvaux
Belgia 1966, 94 min.
Draama
Pääosissa: Senne Rouffaer, Beata Tyszkiewicz

She said: "See you soon".
Johan Daisnen samannimiseen romaaniin (1947) perustuva elokuva kertoo opettaja Govert Miereveldista (Rouffaer), joka on rakastunut palavasti oppilaaseensa Fraudiin (Tyszkiewicz). Lukuvuosi päättyy ja samoin Fraudin oppivelvollisuus, eikä Miereveld saa kerrottua tunteistaan. Kasvava ahdistus saa Miereveldin vaihtamaan maisemaa, mutta tunteet ja niiden tuoma tuska eivät jätä häntä rauhaan.

Ensi alkuun aikuisen miehen rakkaus teinityttöön tuo mieleen Stanley Kubrickin Lolitan (1962), mutta tarkastelukulma on erilainen ja tunnelma roimasti synkempi. Elokuvan sävy on erikoisella tavalla surrealistinen: yksittäisistä kohtauksista outoutta on vaikeaa huomata, mutta tarinan edetessä kummallisuuden tunne kasvaa. Päämääränä on korostaa Miereveldin mielenterveyden horjumista, sisäistä kamppailua ja vähittäistä erkaantumista ympäröivästä maailmasta.

Mies, joka antoi leikata tukkansa lyhyeksi (engl. The Man Who Had His Hair Cut Short) on belgialaisen André Delvauxin (1926─2002) ensimmäinen kokopitkä ohjaustyö. Ilmestyessään elokuva ei juuri saavuttanut suosiota kotimaassaan, mutta Delvauxin esikoinen on sittemmin noussut arvoon myös Belgiassa. Ensi-iltavuonnaan Mies, joka antoi leikata tukkansa lyhyeksi noteerattiin esimerkiksi Britanniassa. Elokuva voitti BFI:n Sutherland Trophyn, jolla on palkittu mielikuvituksellisia ja uusia tuulia henkiviä elokuvia vuodesta 1958 lähtien. Elokuva on maineikkaassa seurassa, sillä aiempien palkinnonsaajien kaartiin lukeutuvat muun muassa Seikkailu (1960) sekä takautuvasti palkittu Ensimmäinen matka (1953).

Pisteytys:
7/10

lauantai 12. tammikuuta 2019

La Battaglia di Algeri - Taistelu Algeriasta (1966)

Ohjannut Gillo Pontecorvo
Italia & Algeria 1965, 121 min.
Sota, Draama
Pääosissa: Jean Martin, Brahm Hadjadj, Yacef Saadi

It's hard to start a revolution. Even harder to continue it.
Ranskan entinen siirtomaa Algeria itsenäistyi omaksi valtiokseen verisen Algerian sodan päätteeksi. Vuosina 1954─1962 käyty sota vaati tuhansien ja taas tuhansien ihmisten hengen, sillä sodan eri osapuolet syyllistyivät toistuvasti julmiin ylilyönteihin eikä ihmisuhreissa säästelty. Taistelu Algeriasta kuvaa sotatapahtumia algerialaisten kapinallisten näkökulmasta ja seuraa myös ranskalaisen everstin Mathieun (Martin) toimia kansannousun kukistamiseksi lähes keinolla millä hyvänsä.

Taistelu Algeriasta keräsi maailmalla ylistyssanoja ja se noteerattiin niin Oscar-gaalassa kuin Venetsian elokuvajuhlillakin, jossa elokuva myös sai ensi-iltansa. Sodan kuvaus pyrkii puolueettomuuteen ja elokuva ymmärtää taistelun eri osapuolia: pitkittynyt konflikti oli tragedia niin ranskalaisille kuin algerialaisillekin. Eikä kertomus koske pelkästään Algeriaa tai siirtomaasotia, vaan kuvaa osuvasti ylipäätään kaikkien sotien järjettömyyttä. Elokuvassa myötätunto kallistuu kuitenkin hitusen enemmän siirtomaan puolelle. Siinä taitaa piillä osasyy sille, miksi elokuva ensi alkuun kiellettiin Ranskassa. Ensiesitys koitti vasta vuonna 1971, kun kipeimmät haavat olivat umpeutuneet.

Koskettava elokuva on täynnä toinen toistaan puhuttelevampia kohtauksia: lapsijoukko mukiloimassa petturia, talon seinän sisässä räjähdystä odottavat kapinalliset ja lopun kaoottinen kansannousu. Jokuset hetket ovat liki runollisia, mutta pääasiassa kerronta henkii voimakkaasti neorealismia amatöörinäyttelijöitä myöten. Muutamat kohtaukset ovat lähes dokumentaarisia, ja sellaisena elokuvaa on tietyissä piireissä pidettykin, ainakin haalittaessa lisätietoa kapinallisten toiminnasta. Elokuvan parhaimmat ansiot löytyvät silti ansiokkaasta sodan tuskallisuuden kuvauksesta, johon helpotusta tuo Ennio Morriconen kaunis musiikki.

Pisteytys:
9/10

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Giulietta degli spiriti - Giulietta ja viettelykset (1965)

Ohjannut Federico Fellini
Italia & Ranska 1965, 137 min.
Fantasia, Draama
Pääosissa: Giulietta Masina, Sandra Milo, Mario Pisu

Love is a religion.
Federico Fellinin ensimmäinen värielokuva pureutuu keski-ikäisen naisen ahdinkoon. Päähenkilö Giulietta (Masina) on herkkä ja siveä vaimo, joka kuuntelee mielellään henkimaailman opastusta elämänsä pulmatilanteissa. Kun Giuliettan mies (Pisu) jää kiinni pettämisestä, Giulietta ajautuu muistojen ja riettaiden naapureiden vietäväksi. Menneisyydessä syntyneet estot joutuvat viimein koetukselle.

Sisäänpäin käpertyvä Giulietta ja viettelykset (engl. Juliet of the Spirits) tarkastelee vieraantumista, yhteiskunnan luomia kahleita, itsensä etsimistä ja lopulta rooleista vapautumista. Fellinin luoma maailma on arkisimmillaankin hieman vinksahtanut ja korostaa siten Giuliettan suhdetta ympäröivään yhteiskuntaan. Äidin, sisarten ja kaikkien tuttavien keikistellessä röyhelöissä estoitta, Giulietta muistelee pakonomaisesti lapsuuttaan nunnien ympäröimänä.

Psykoanalyysista ideoita ammentava elokuva on voimakkaan symbolinen, ja häpeilemättömän räikeät värit ovat nekin osa viehättävän vertauskuvallista fantasiaa. Visuaalisesti Giulietta ja viettelykset on suorastaan röyhkeä kaikessa runsaudessaan, värikylläisyydessään ja hetkittäin lähes koomisen eroottisessa kuvastossaan. Eikä kiehtovaa ole vain elokuvan kauneus tai tarina, sillä Fellinin luottotiimi tekee takuuvarmaa työtä. Mainitsemisen arvoinen on varsinkin Giulietta Masinan samanaikaisesti herkkä ja vahva roolityö eri maailmoissa ajelehtivana naisena.

Pisteytys:
8/10

maanantai 7. tammikuuta 2019

Campanadas a medianoche - Falstaff (1965)

Ohjannut Orson Welles
Espanja & Sveitsi 1965, 115 min.
Komedia, Draama, Historia
Pääosissa: Orson Welles, John Gielgud, Keith Baxter, Jeanne Moreau

We have heard the chimes at midnight...
Eletään sotaisia aikoja 1400-luvun alkuvuosien Englannissa. Kuningas Henry IV (Gielgud) tuskailee sotatouhujen ohella poikansa vuoksi, sillä prinssi Hal (Baxter) viettää vapaa-aikansa paikallisessa kapakassa vanhan pulskan ritarin Falstaffin (Welles) turmiollisessa seurassa. William Shakespearen eri kuningasnäytelmiin perustuva Falstaff (engl. Chimes at Midnight) on dramatisoitu alun perin teatterilavalle ja on dialogiaan myöten ehtaa, klassista Shakespearea. Elokuvatulkinta on raikas ja eloisa.

Falstaff nostaa päähenkilökseen useissa Shakespearen näytelmissä sivuhahmona seikkailevan vanhan juopottelijan Falstaffin, sydäntäsärkevän tragikoomisen hahmon, jota ohjaaja Orson Welles itse tulkitsee huikean karismaattisesti. Roolityöstä osuvan tekee Wellesin oma värikäs elämä, josta hän arvatenkin ammensi aineksia Falstaffin monisyisen hahmon ymmärtämiseksi. Pitkään haaveena siintänyt elokuvaprojekti oli sitä paitsi ehtinyt muhia Wellesin mielessä vuosikymmeniä, eivätkä edes tuotantovaiheen töyssyt heikentäneet vahvaa visiota. Ikimuistoisen roolin luovan Wellesin lisäksi myös muut näyttelijät tulkitsevat näytelmätekstiä oivallisesti.

Erityisen eläväksi Shakespearen klassikkonäytelmät hahmoineen ja tapahtumapaikkoineen tulevat hienon kuvauksen ansiosta, joka on lähiotoksineen ja erikoisine kuvakulmineen perin tyypillistä Wellesiä. Varsin ikimuistoinen on erityisesti Shrewsburyn taistelun hallittu kaaos! Ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton saanut elokuva on vuosien saatossa kohonnut Welles-klassikoksi, joka oli myös ohjaajan oma suosikki tuotannostaan. Ensinäkemän perusteella Falstaff tuntuisi olevan niitä elokuvia, jotka kasvavat yhä upeammaksi uusilla katselukerroilla.

Pisteytys:
8/10

lauantai 5. tammikuuta 2019

Doctor Zhivago - Tohtori Zhivago (1965)

Ohjannut David Lean
USA, Italia & Iso-Britannia 1965, 197 min.
Draama, Romantiikka, Sota
Pääosissa: Omar Sharif, Julie Christie, Geraldine Chaplin, Alec Guinness, Tom Courtenay

Wouldn't it have been lovely if we'd met before?
Yuri Zhivago (Sharif) on herkkä ja runollinen nuori lääkäri, joka on varttunut aikamieheksi vauraassa kasvattiperheessään. Vakaa tulevaisuus on pedattu valmiiksi vaimoa myöten, mutta iloinen elämä Moskovassa päättyy suursotaan ja Venäjän vallankumoukseen. Yuri joutuu rintamalle, menettää kotinsa ja pakenee lopulta perheineen syrjäseuduille. Traagisten kohtaloiden ja suurten muutosten vuosien aikana yhteys säilyy vain elämän suureen rakkauteen ja ystävään Laraan (Christie), jonka luo Yurin polku vie yhä uudelleen maailman melskeistä huolimatta.

Tohtori Zhivago perustuu Boris Pasternakin samannimiseen romaaniin (1957), jota länsimaissa kehuttiin ja Neuvostoliitossa paheksuttiin. Neuvostokirjailija joutui luopumaan teokselleen kaavaillusta Nobelista, ja itse opus julkaistiin kotimaassaan vasta 1980-luvulla. Vaikka tarina pääpiirteissään sijoittuu 1900-luvun alkuun, sen teemat arvatenkin herättivät jos jonkinlaisia tunteita myös kylmän sodan aikana. Toisaalta poliittiset teemat jäävät elokuvassa taustaksi, sillä keskeiseen osaan pyrkii nousemaan Yurin ja Laran melodramaattinen romanssi maailman kuohujen keskellä.

Useita näyttäviä elokuvamammutteja ohjanneen David Leanin Tohtori Zhivago oli Palsternakin teoksen tapaan menestys: elokuva palkittiin viidellä Oscarilla, lipputulot olivat huikeat ja edelleen filmi keikkuu useilla laatuteosten listoilla. Menestyksen salaisuus jää tällä erää hieman mysteeriksi, vaikka komea teos jaksaakin kiinnostaa pitkän kestonsa verran. Tarina kuitenkin on paikoitellen sekava ja hahmojen motiiveja on toisinaan ärsyttävän vaikea ymmärtää. Näyttävä elokuva toimisi parhaiten valkokankaalta katsottuna, sillä visuaalinen maalailu on teoksen parasta antia.

Pisteytys:
7/10

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Joulukuun elokuvat 2018

First Man - Ensimmäisenä kuussa
Ohjannut Damien Chazelle
USA & Japani 2018, 141 min.
Biografia, Draama, Historia
Pääosissa: Ryan Gosling, Claire Foy, Corey Stroll, Kyle Chandler



Damien Chazellen biografia kertoo käänteisen sankaritarinan Neil Armstrongin (Gosling) matkasta kuuhun. Ihmiskunnan suuren askeleen takaa paljastuu klaustrofobisia otoksia rakettien sisuksista ja sinnikästä työntekoa hengenvaarallisissa olosuhteissa. Vastentahtoisen sankarinviitan taakakseen saava Armstrong muistetaan myös kuvata perheenisänä, jonka arki on poikkeavan raskasta tyttären vakavan sairauden vuoksi. Kuvaotokset keskittyvät astronautin näkökulmiin myös aivan käytännössä: miltä tuntuu, kun raketin raskas luukku sulkeutuu ja vain koliseva, tutiseva koppero erottaa hauraan ihmisen loputtomasta avaruuden kylmyydestä?

Pisteytys: 8/10

Kingsman: Golden Circle - Kingsman: Kultainen kehä
Ohjannut Matthew Vaughn
Iso-Britannia & USA 2017, 141 min.
Komedia, Toiminta, Rikos
Pääosissa: Taron Egerton, Edward Holcroft, Julianne Moore




Menevän toimintakomedian Kingsmanin (2014) jatko-osassa brittiagentit joutuvat lähes sukupuuton partaalle. Viimeiset herrasmiehet ryhtyvät yhteistyöhän yhdysvaltalaisen agenttijärjestön kanssa kukistaakseen huumemoguli Poppy Adamsin (Moore) rikoskumppaneineen. Elokuvassa on paljon sitä, tätä ja tuota, mutta sekalaisten palojen keskeltä ei löydy kunnollista punaista lankaa. Keskinkertaisella huumorilla höyrytettyä ylipitkää kohellusta ja tylsämielisiä seksivitsejä.

Pisteytys: 3/10

Phantom Thread
Ohjannut Paul Thomas Anderson
USA & Iso-Britannia 2017, 130 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Vicky Krieps, Lesley Manville




Romanssi syttyy nuoren tarjoilijan Alman (Krieps) ja työlleen intohimoisesti omistautuneen pukusuunnittelijan Reynolds Woodcockin (Day-Lewis) välille. Phantom Thread on kertomus rakkauden samanaikaisesta täydellisyydestä ja epätäydellisyydestä sekä siitä oudosta näkymättömästä langasta, joka toisinaan yhdistää kaksi ihmistä. Ihmeellisen kaunis elokuva ansaitsi itselleen puvustus-Oscarin, mutta muihinkin olisi ollut rahkeita.

Pisteytys: 9/10

Kauas pilvet karkaavat
Ohjannut Aki Kaurismäki
Suomi, Saksa & Ranska 1996, 97 min.
Draama, Komedia
Pääosissa: Kari Väänänen, Kati Outinen, Sakari Kuosmanen



Vuoden mittainen "kuukauden Kaurismäki" -haasteeni päätyi komeasti Suomi-trilogiaan, jonka myöhemmät osat ovat Mies vailla menneisyyttä (2002) ja Laitakaupungin valot (2006). Sarjan avausosan aiheena on työttömyys: mies ja vaimo (Väänänen & Outinen) jäävät työttömiksi ja puolisot suhtautuvat ahdinkoonsa eri tavoin. Onneksi sinnikäs taistelu palkitaan ja toivon pilkahdukset jättävät hymyn huulille.

Pisteytys: 8/10

Mies vailla menneisyyttä
Ohjannut Aki Kaurismäki
Suomi 2002, 97 min.
Draama, Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Markku Peltola, Kati Outinen, Sakari Kuosmanen




Mies vailla menneisyyttä kertoo muistinsa menettäneestä miehestä (Peltola), joka löytää sentään hyvyyttä osattomien parista. Karuudessaan kaunis elokuva koskettaa ja naurattaa oikeissa kohdissa, ja näyttelijäntyö on kautta linjan erinomaista. Mies vailla menneisyyttä menestyi hyvin muun muassa Cannesissa ja pääsi kisaamaan myös parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarista; sama kunnia olisi odottanut myös yllä arvioitua elokuvaa Kauas pilvet karkaavat, mutta tuolloin(kaan) Kaurismäki ei halunnut teostaan ehdolle akatemiakisaan.

Pisteytys: 9/10