Japani 1953, 136 min.
Draama
Pääosissa: Chishû Ryû, Chieko Higashiyama, Setsuko Hara
 |
| None can serve his parents beyond the grave. |
Vanha pariskunta Shukichi (Ryû) ja Tomi (Higashiyama) lähtevät Tokioon tapaamaan aikuisia lapsiaan. Perillä he saavat kuitenkin huomata olevansa vain tiellä, sillä vanhemmistaan etääntyneet lapset elävät kukin omaa kiireistä elämäänsä. Ainoastaan leskeksi jäänyt miniä Noriko (Hara) tekee kaikkensa järjestääkseen aikaa appivanhemmilleen. Varsin pian vanhusten lähdettyä takaisin kotiinsa joutuvat lapset keskeyttämään kiireensä ja vuorostaan matkaamaan vanhempiensa luo. Matkan rasittama äiti Tomi on sairastunut äkillisesti ja menehtynyt.
Ylistetty Ensimmäinen matka (Tokio Monogatari) on nostettu lukuisille maailman parhaiden elokuvien listoille, eikä ainoastaan tuhannen ja yhden joukossa. Yasujirô Ozun merkkiteos löytyy lähes taatusti useimmilta elokuvakriitikkojen laatimilta top-100-listoilta ja vieläpä varsin läheltä kärkisijoja. Syynä ylistyslauluun on elokuvan mestarillinen tapa käsitellä aihepiiriään ajatuksia herätellen, muttei kuitenkaan ketään syyttäen tai provosoiden. Tunnelma syntyy rauhallisesta kerronnasta, joka ilmenee niin dialogissa, näyttelijäsuorituksissa kuin myös kameran kuvakulmissa. Vanhenemisen, lapsista (sekä nykymaailmasta) vieraantumisen ja yksinjäämisen teemoja on käsitelty elokuvissa toki muulloinkin. 1950-luvulta mieleen nousee ainakin Ingmar Bergmanin Mansikkapaikka (1957) ja hieman varhaisemmalta ajalta Leo McCareyn Make Way for Tomorrow (1937).
Tämän elokuvan erikoisuus on sen ajattomuus, jonka ansiosta tarina ei kerro vain 1950-luvun japanilaisesta yhteiskunnasta, vaan mistä tahansa ihmisyhteisöstä, sukupolvien ketjusta ja ajan vääjäämättömästä kulusta. Täytyy myöntää, että katseluhetkellä olin parin todella hektisen viikon päätteeksi hieman väärässä mielentilassa rauhoittumaan näin hitaan ja yhtä aikaa sekä suuren että pienen elokuvan äärelle, vaikka toisaalta vaikutus oli myös mahtavan tyynnyttävä. Elokuvaa katsellessa tunnelma on lähes nöyrä, ja sen päätyttyä on erikoisella tavalla sopusoinnussa oman inhimillisyytensä kanssa.
Tämän elokuvan erikoisuus on sen ajattomuus, jonka ansiosta tarina ei kerro vain 1950-luvun japanilaisesta yhteiskunnasta, vaan mistä tahansa ihmisyhteisöstä, sukupolvien ketjusta ja ajan vääjäämättömästä kulusta. Täytyy myöntää, että katseluhetkellä olin parin todella hektisen viikon päätteeksi hieman väärässä mielentilassa rauhoittumaan näin hitaan ja yhtä aikaa sekä suuren että pienen elokuvan äärelle, vaikka toisaalta vaikutus oli myös mahtavan tyynnyttävä. Elokuvaa katsellessa tunnelma on lähes nöyrä, ja sen päätyttyä on erikoisella tavalla sopusoinnussa oman inhimillisyytensä kanssa.
Pisteytys:
10/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti