sunnuntai 30. syyskuuta 2012

The Jazz Singer - Jazzlaulaja (1927)

Ohjannut Alan Crosland
USA 1927, 88 min.
Mykkäelokuva, Draama, Musikaali, Romantiikka
Pääosissa: Al Jolson, May McAvoy

I'm gonna sing it jazzy!
"Wait a minute, wait a minute, you ain't heard nothin' yet. Wait a minute I tell ya, you ain't heard nothin'!"

Näin kuuluu Al Jonsonin lausumana elokuvahistorian ensimmäinen äänitetty repliikki. Warner Brothersin studio laittoi likoon suuren omaisuuden ja otti riskin ryhtyessään tuottamaan Jazzlaulajaa eli ensimmäistä äänielokuvaa. Todettava toki on, että äänen läpimurto olisi joka tapauksessa tapahtunut 1920-luvun loppupuolella, mutta Warner ennätti ottamaan riskin ensimmäisenä. Toinen huomattava seikka on myös mykkäelokuvan termi, jossa mykkyydellä viitataan puheen esittämiseen välitekstein ja elein. Erilaiset musiikkisäestykset ja ääniefektit olivat kuuluneet aina elokuvien yhteyteen, joten sikäli todellista mykkäfilmiä tuskin koskaan olikaan. Jazzlaulajassa on myös paljon mykkäelokuvan elementtejä, eikä se ole kauttaaltaan puhuttu. Filmi sisältää esitettyjen laulujen lisäksi vain pari ääneen lausuttua puhejaksoa.

Vaikka Jazzlaulaja onkin eritoten tunnettu ääniteknillisistä seikoistaan, on siinä myös viehättävä juoni - ohjauksesta tosin ei voi sanoa samaa. Tarinan yksinkertaisuus tuntuu tietoisesti tekevän tilaa äänen ja musiikkinumeroiden esittelylle. Elokuvan pääosaa esittävä Al Jonson on Jakie Rabinowitz, nuori ja lahjakas laulaja, joka tekee kaikkensa kohotakseen viihdetaivaan tähdeksi. Jakien isä, juutalainen kanttori, ei kuitenkaan hyväksy poikansa suunnitelmia. Toteuttaako Jakie haaveensa jazzlaulajan urasta, vai seuraako hän lopulta rakkaan isänsä jalanjälkiä? Jännitys vaikean valinnan välillä säilyy loppuun asti, vaikkei loppuratkaisu olekaan suuri yllätys.

Vaikka tarina eteneekin töksähdellen, on sen ideassa kuitenkin paljon hyvää ajattomuutta. Al Jonsonin hahmo on mielenkiintoinen yhdistelmä mykkäelokuvien ilmeikästä näyttelemistä (joka tässä tapauksessa lipeää yliyrittämisen puolelle) ja uutta musikaalitähteä, samoin koko elokuva on tietynlainen rajanylitys ja erikoinen sekoitus vanhaa ja uutta. Ensimmäisten ääneenlausuttujen repliikkien kuuleminen on filmin ehdoton kohokohta, mutta mitään mieletöntä tajunnanlaajennusta Jazzlaulaja ei tarjoa. Elokuvassa on lisäksi elämystä pilaamassa jokusia ikäviä blackface-kohtauksia, joita ei tekoaikanaan osattu nähdä ongelmallisina.

Pisteytys:
6/10

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

October - Lokakuu (1928)

Ohjannut Sergei Eisenstein
Neuvostoliitto 1928, 104 min.
Mykkäelokuva, Draama, Historia
Pääosissa: Vladimir Popov, Vasili Nikandrov

"Long live the Socialist Revolution!" huudahti Lenin.

Vuonna 1927 oli kulunut kymmenen vuotta lokakuun vallankumouksesta. Juhlavuoden kunniaksi neuvostohallitus pyysi aiheesta elokuvan Sergei Eisensteinilta, joka oli vastikään saavuttanut suuren suosion edellisen ohjauksensa, Panssarilaiva Potemkinin (1925) myötä. Eisenstein tarttui toimeen, ja loi valkokankaalle oman tulkintansa mukaisen rekonstruktion vuoden 1917 tapahtumista.

Eisensteinille ominaiseen tapaan Lokakuu on nopeatempoinen montaasielokuva, jossa massat ovat yksilöitä merkittävämmässä roolissa. Elokuvan propagandistinen ja ylettömän dramatisoitu sävy ei myöskään ole ohjaajan tuotantoa tuntevalle yllätys. Lokakuu ei siten ole järin dokumentaarinen vallankumoustapahtumien kuvaaja, mutta tunnelman välittämisessä Eisenstein on taitava.

Lokakuu on ennen kaikkea visuaalista ilotulitusta, jota on kiintoisaa katsoa, vaikka itse tarinassa ei pysyisikään kärryillä. Toisin kuin Eisensteinin aiemmat filmit, tämä elokuva ei tehnyt minuun ensinäkemältä kovin pysäyttävää vaikutusta. Avantgardistinen elokuva vaatii katsojaltaan keskittymiskyä, ja ensikertalaisena pitkästyin Lokakuun äärellä puolikuoliaaksi. Uusintakatselun myötä teoksen oivaltava symboliikka avartui ja saatoin paremmin nauttia näyttävästä kerronnasta. Ei Lokakuusta silti suosikkiani tullut, mutta kannattipa antaa uusi mahdollisuus!

Pisteytys:
7/10

tiistai 18. syyskuuta 2012

The Unknown - Kädetön Alfonso (1927)

Ohjannut Tod Browning
USA 1927, 50 min
Mykkäelokuva, Kauhu, Romantiikka, Draama
Pääosissa: Lon Chaney, Norman Kerry, Joan Crawford

Men's hands! Eww!
Antonio Zanzin sirkuksen tähti on veitsenheittäjä Alfonso (Chaney), kädetön mies, jolla on synkkä salaisuus. Todellisuudessa Alfonso on etsintäkuulutettu rikollinen, joka vain peittää kätensä kätkeäkseen silmiinpistävän tuntomerkkinsä, vasemman käden kaksi peukaloa. Alfonso on järjettömän rakastunut Zanzin tyttäreen Nanoniin (Crawford), jolle Alfonso tosin on vain hyvä ystävä. Alfonson harmiksi Nanonia liehittelee myös sirkuksen voimamies Malabar (Kerry), jota Nanon ei kuitenkaan saata rakastaa omituisen fobiansa vuoksi - hän ei voi sietää miehen käsiä ympärillään. Tuskallinen kolmiodraama on kuitenkin valmis.

Elokuvan tähtikaarti on vaikuttava. Lon Chaney ja Norman Kerry ovat tuttuja jo Suuren oopperan kummituksesta (1925), heistä erityisesti Chaney loistaa Alfonson roolissa. Huomautettakoon tosin, ettei Alfonson ällistyttävä jalkatyöskentely ole sentään tuhatkasvo-Chaneyn omaa akrobatiaa. Häntä avusti kädetön sijaisnäyttelijä Peter Dismuki. Nanonin roolissa puolestaan sädehtii uransa alkuvaiheissa oleva Joan Crawford, yksi Hollywoodin kultakauden näyttelijälegendoista.

Pelkän juonensa perusteella Kädetön Alfonso vaikuttaa ensiolettamalta hieman hupsulta tekeleeltä. Elokuva on kuitenkin mainio, ja eritoten sirkuksen kiehtova miljöö luo filmille omalaatuisen tunnelmansa. Elokuvan eduksi on kuitenkin todettava, ettei se ollut kovin pitkä. Noin tunnin mittaisena tämä on toimiva pätkä, mutta loppui kerrassaan ajallaan. Kiehtova elokuva, joskaan ei Tod Browningin ykkösteos.

Pisteytys:
7/10

lauantai 15. syyskuuta 2012

The General - Kenraali (1926)

Ohjannut Buster Keaton
USA 1926, 107 min
Mykkäelokuva, Komedia, Sota, Historia
Pääosissa: Buster Keaton, Marion Mack

Johnnie veturijahdissa.
Veturinkuljettaja Johnnie Grayn (Keaton) elämässä on kaksi suurta rakkautta: hänen veturinsa Kenraali sekä nuori neito, Annabelle Lee (Mack). Johnnien rauhaisa elo kuitenkin järkkyy Yhdysvaltain sisällissodan syttyessä. Heilansa yllyttämänä hän lähtee värväytymään sotaan, mutta värvääjien mielestä veturinkuljettajasta on enemmän hyötyä siviilitoimessaan. Väärinkäsitysten myötä Johnnie saa pelkurin maineen ja menettää mielitiettynsä. Kaiken lisäksi Kenraali-veturikin ryöstetään yllättäen - luvassa on siis melkoinen seikkailu sodan rajalinjoilla ja vihollisen leirissä. Saako Johnnie-polo veturinsa takaisin, entäpä lemmittynsä sydämen?

Buster Keatonin suurimpana mestariteoksena pidetty Kenraali on toisaalta tuttua ja taattua Keatonia, mutta kuitenkin myös hieman uutta ja erilaista. Slapstick-tyylisen ilottelun sijaan tässä filmissä nähdään enemmän draamagenren elementtejä, mikä tosin ei tarkoita huumorin puuttumista! Varkaiden metsästäminen rautateillä on täynnä jos jonkinlaisia kommelluksia, ja eritoten pakomatka takaisin ryöstetyn veturin kanssa on hulvaton. Oman upeutensa tarjoaakin Keatonin fiksaatio vanhoihin vetureihin - tässä elokuvassa niitä nähdäänkin peräti kolme kappaletta. Kuuluisassa sillanpolttokohtauksessa kokonainen veturi upotettiin jokeen, jossa se saikin lojua turistinähtävyytenä vuosikaudet elokuvan teon jälkeen.

KA-BOOM?
Vaikka Kenraali nauttiikin nykypäivänä suurta arvostusta, ja on tituleerattu yhdeksi niin mykkäkauden kuin ylipäätäänkin elokuvahistorian merkittävimmistä komedioista, ei se ilmestyessään saanut suosionosoituksia. Filmi pidettiin floppina, sitä ei pidetty lainkaan hauskana - ennen kaikkea sisällissodan käsittely huumorin keinoin oli suorastaan pöyristyttävää. Elokuvan tarina kumpuaa todellisista tapahtumista, eräästä oikeasti tapahtuneesta junaryöstöstä ja korpraali William Pittengerin sotakokemuksista. Jos nyt verrattaisiin vaikka Griffithin Kansakunnan syntyyn (1915), tämä filmi on ainakin minun mielestäni lähestymistavaltaan mielenkiintoisempi.

Pisteytys:
9/10

perjantai 14. syyskuuta 2012

Sunrise: A Song of Two Humans - Auringonnousu: laulu kahdesta ihmisestä (1927)

Ohjannut F. W. Murnau
USA 1927, 95 min
Mykkäelokuva, Draama, Romantiikka
Pääosissa: George O'Brien, Janet Gaynor, Margaret Livingston

City lights!
Auringonnousu - laulu kahdesta ihmisestä on F. W. Murnaun omien sanojen mukaan ajaton kertomus rakkaudesta ja elämästä - sen katkerista ja suloisista hetkistä, synnistä ja anteeksiannosta. Tämä elokuva kertoo yhden pariskunnan tarinan, auringonnoususta hämärtyvään iltaan, tunteiden äärilaidasta toiseen.

Elokuvan pääosassa on maatalon isäntä (O'Brien), joka on hullaantunut erääseen kaupunkilaisneitoon (Livingston). Juonitteleva nainen yllyttää rakastajaansa murhaamaan vaimonsa (Gaynor) hukuttamalla tämän veneretkellä, ja lavastamaan tapahtuneen onnettomuudeksi. Hurmioon ajautunut mies on kahden vaiheilla, mutta päättää lopulta viedä vaimonsa soutelemaan. Kumman naisen hän lopulta valitsee? Loppuratkaisu kääntää selvältä näyttävän lopun vielä kerran päälaelleen ja pitää katsojan jännityksessä loppuun saakka.

Vaikka Murnaun ensimmäinen Hollywood-filmi voittikin Oscar-pystejä, aikalaiskatsojille se oli vain rakkauselokuva muiden joukossa. Minulle Auringonnousu on ensisijaisesti aikamatka erääseen päivään vuonna 1927. Murnaun elokuvissa on tietty leimallinen tapansa kuvata ympäristöä - lavasteet ja kameran liike ovat täydellisesti toteutettuja. Katsoja liikkuu lennokkaasti kameran mukana tarkastellen ympäristöä ja yksityiskohtia. Murnaun elokuville on tyypillistä myös välitekstien vähäisyys: Auringonnousu onkin upea todiste siitä, että kuva todellakin voi kertoa enemmän kuin tuhat sanaa.

Auringonnousu pitää sisällään runsaasti tunnetta, muttei kuitenkaan ole hiventäkään turhan sentimentaalinen! Tunteiden äärilaidat käydään läpi upealla tavalla, eikä tunnelmiin voi olla eläytymättä. Myös näyttelijät ovat loistavia, eikä tästä filmistä juuri keksi mitään negatiivista sanottavaa. Ajoittain tapahtumat rönsyilevät hieman - karkaapa kamera esimerkiksi seuraamaan paenneen possun seikkailua ravintolan keittiössä. Jokaisella kohtauksella on kuitenkin selvä tarkoituksensa, ja porsaan villi laukkakin kertoo hetken huumasta, vauhdista ja siitä rakastuneesta tunteesta, jolloin kaikki on aina kaksin verroin hauskempaa. Auringonnousu on niitä elokuvia, jotka luultavasti muuttuvat yhä paremmiksi jokaisella katselukerralla - vaikka elämys on varsin täydellinen jo ensinäkemältä.

Pisteytys:
10/10

maanantai 10. syyskuuta 2012

Metropolis (1927)

Ohjannut Fritz Lang
Saksa 1927, 145 min
Mykkäelokuva, Draama, Scifi
Pääosissa: Gustav Frölich, Brigette Helm, Rudolf Klein-Rogge, Alfred Abel

Where do the hands belong?
Fritz Langin kuuluisa megaprojekti Metropolis on mielikuvituksellinen visio 2020-luvusta. Kaupunkivaltio Metropoliksen maisemaa hallitsevat valtavat pilvenpiirtäjät ja yhteiskunnan huipulla elosteleva ylimystö viettää lokoisaa elämää upeissa puutarhoissa käyskennellen. Maan alta paljastuu kuitenkin työläisten kurjuus, raadanta ja suoranainen orjuus.

Elokuvan päätähtenä seikkailee kaupunginjohtajan poika Freder (Frölich), joka luopuu ylellisestä elämästään kohdattuaan alamaailman kurjuuden silmästä silmään. Freder ihastuu suloiseen Mariaan (Helm), joka toimii työläisten hengellisenä johtajana ja innoittajana. Nuorukaisen uppoutuessa työläisten kurjuuteen, hänen isänsä (Abel) haluaa aiheuttaa sekasortoa työläisten keskuudessa: tehtävässään hän saattaa onnistua vain entisen ystävänsä, tiedemies Rotwangin (Klein-Rogge) avustuksella. Rotwangin luoma robotti saa puhtoisen Marian kasvot, ja kaaoksen ainekset ovat valmiina.

Tämä elokuva lukeutuu jälleen niihin mestariteoksiin, jotka eivät ilmestyessään saavuttaneet kovinkaan merkittävää suosiota. Sittemmin Metropolis on kohonnut useissa listauksissa maailman parhaiden elokuvien joukkoon sekä toiminut inspiraationa useille merkittäville elokuvantekijöille. Alkuperäisen kehnon menestyksensä vuoksi elokuvaa on kuitenkin leikelty rutkasti, joka arvatenkin on johtanut poisleikattujen kohtausten katoamiseen. Vuonna 2008 suuri osa kadonneista kohtauksista kuitenkin löytyi ja elokuvan entistetty versio valmistui vuonna 2010.

Elokuvan ehdottomasti upeinta antia ovat sen mahtavat lavasteet ja karut tulevaisuudenvisiot. Tarinan takaa on selkeästi tavoitettavissa myös yhteiskunnallista kommentaaria, josta toki voi tehdä kovin monta tulkintaa - olipa tämä filmi nimittäin Hitlerinkin suosikki. Lievää tympääntymistä aiheuttavat juonen ajoittaiset epäloogisuudet ja railakas, tahattoman hupaisa ylinäyttely: Frölichin poukkoileva esiintyminen aiheuttaa nauruntyrskähdyksiä, vielä kun tunteiden äärilaidasta toiseen sinkoileva Gustav lähinnä näyttää maanisesti haluavan suukotella jokaista vastaantulijaa. Kun katsoin tämän elokuvan ensimmäistä kertaa pari vuotta sitten, sen kiehtova futurismi teki omaperäisyydessän vaikutuksen - tämä toinen katselukerta tuntui valitettavasti jokseenkin latteammalta. Metropolis on monin tavoin mielenkiintoinen filmi, joka kuitenkin taitaa säväyttää erikoisuudellaan parhaiten ensimmäisellä katselukerralla.

Pisteytys:
8/10

lauantai 8. syyskuuta 2012

The Big Parade - Suuri paraati (1925)

Ohjannut King Vidor
USA 1925, 141 min.
Mykkäelokuva, Sota, Romantiikka
Pääosissa: John Gilbert, Renée Adorée

Waiting! Orders! Mud! Blood! Stinking stiffs!
On kevät 1917 ja maailmansota ravistelee Eurooppaa. Sota ulottaa armottomat lonkeronsa myös Yhdysvaltoihin ja tempaa taisteluihinsa nuorukaisia kaukaa valtameren takaa. Myös nuori James Apperson (Gilbert) jättää taakseen huolettoman elämänsä ja lähtee taisteluun patrioottiystäviensä kannustamana. Voitontahtoa uhkuvat nuorukaiset päätyvät Ranskaan, jossa James rakastuu silmittömästi erääseen ranskattareen, Melisandeen (Adorée). Pian edessä ovat kuitenkin taistelutantereen kauhut, mutaisat juoksuhaudat, kuolevat toverit ja huoli rakkaimpien selviämisestä.

King Vidorin Suuri paraati on merkittävä teos erityisesti sotaelokuvan kehittymisen kannalta. Tässä elokuvassa ei aiempiin sotaelokuviin verraten keskitytä niinkään patrioottisuuteen ja propagandaan, vaan ennemminkin sodan karuun todellisuuteen ja yksilöiden kokemuksiin. Vidorin käsikirjoitustiimiin kuuluikin sotaveteraani Laurence Stallings, jonka omakohtaiset kokemukset ovat merkittävässä roolissa. Suuri paraati onkin enemmän kertomus sodan herättämistä tunteista, kuin varsinaisesta taistelutantereella räiskimisestä. Elokuvassa myötäeletään sotaanlähdön into, omaisten huoli, rakastavaisten ero sekä filmin loppupuolella myös taisteluiden kauhu ja kurjuus. Myöskään elokuvan hahmoihin ei liity suurempaa gloriaa - kyse on loppujen lopuksi tavallisista ihmisistä sodan pyörteissä. Tätä kaikkea käsitellään päähenkilö Jamesin perheen, ystävien ja rakastetun kautta.

Tässä filmissä myös tavoitettiin jotain tiettyä mentaalista rakennetta, jota esimerkiksi nykypäivänä tehtävässä ensimmäisen maailmansodan filmatisoinnissa ei välttämättä löydettäisi. En ryhdy tässä spekuloimaan tarkemmin elokuvaa historian lähteenä tai elokuvan tekemiä tulkintoja todellisuudesta, mutta varsin mielenkiintoisen alustan tämä filmi sellaisellekin filosofoinnille antaisi. Mentaalisilla seikoilla tarkoitan tässä pieniä yksityiskohtia, arkisia elementtejä, jotka vielä vuonna 1925 olivat lähempänä ihmisten kokemusmaailmaa ja elämää, kuin mitä ne ovat tällä kirjoitushetkellä, vuonna 2012. Muutoinkin tässä elokuvassa nähtiin paljon sodan kokemusmaailmasta kumpuavia kohtauksia, kuten lauluja ja taistelutilanteita, jotka varmasti ovat merkinneet sodan kokeneille paljon laajoja asiayhteyksiä. Muisteluun ja kokemuksiin pohjautuva tyyli on erittäin kiehtova elementti elokuvassa kuin elokuvassa.

En ole katsellut kovinkaan huikeaa määrää ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuvia elokuvia, ja mututuntumalla voisin veikata toisen maailmansodan olevan huomattavasti laajemmin filmattu aihe. Joka tapauksessa tätä elokuvaa voisin ehdottomasti suositella nähtäväksi, mikäli mieli tekee katsella jotain ensimmäiseen maailmansotaan liittyvää. Myönnettäköön - ennakkoon odotin lähinnä umpitylsää romantiikkalässytystä, mutta Suuri paraati osoittautuikin sangen tasapainoiseksi ja monimuotoiseksi kokonaisuudeksi, ja ennen kaikkea se herätti paljon hyviä ajatuksia.

Pisteytys:
8/10

torstai 6. syyskuuta 2012

The Gold Rush - Kultakuume (1925)

Ohjannut Charlie Chaplin
USA 1925, 96 min.
Mykkäelokuva, Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Charlie Chaplin, Georgia Hale, Mack Swain

Yukonissa pyryttää.
Charlie Chaplin (1889─1977) on yksi elokuvahistorian tunnetuimmista henkilöistä ja varsinkin mykkäfilmikauden monipuolinen mestari sekä suuryhtiöistä riippumaton tähti. Kultakuume oli Chaplinin kolmas pitkä elokuva, ja juuri se teos josta hän myöempinä vuosinaankin halusi jäädä muistetuksi. Sen lisäksi, että tämä filmi oli yksi mykkäkauden suurimpia menestyksiä, sitä onkin tekijänsä toiveiden mukaisesti pidetty Chaplinin uran nerokkaana pääteoksena.

Klondiken kultakuumeesta aiheensa saanut elokuva kertoo lähtökohdiltaan karun tarinan Yukonin lumisilta seuduilta, jossa suuri joukko ihmisparkoja on kaivamassa kultaa paremman elämän toivossa. Yksi näistä onnenonkijoista on tietenkin Chaplinin esittämä kulkuri. Armottomien lumipyryjen ja pakkasten keskellä pikku kulkuri kärsii nälästä ja puuttesta, mutta myös sydäntä lämmittävästä rakkaudesta saluunan tanssijattareen (Hale). Koittelemuksia riittää, mutta onko loppu onnellinen?

Kenkää al dente.
Vaikka Kultakuume onkin eritoten loistava komedia, on siinä myös Chaplinille leimalliseen tapaan vastapainona traagisuutta ja synkkä puolensa. Jonkinlaiseen todellisuuspohjaan perustuva juoni on lähtökohtaisesti melko surullinen, mutta sen käsittelytapa on täydellinen. Esimerkiksi nälkäisten kullankaivajien ainoa ateria, keitetty kenkä, ei sinänsä ole hilpeä aihe, mutta se on kuitenkin yksi elokuvan hupaisimpia kohtauksia. Tämän elokuvan parissa katsojan mielessä heräileekin melkoisen laaja tunteiden kirjo. Riipaiseva yksinäisyys, kepeä tanssi, vahingonilon aiheuttama tuska ja muut äärimmäiset tunteet vuorottelevat elokuvan aikana upealla tavalla.

Katsoin tästä elokuvasta tällä kertaa vuoden 1942 version, josta Chaplin itse on hieman leikannut kohtauksia sekä lisännyt oman kertojaäänensä välitekstien tilalle. Olen joskus aiemmin nähnyt alkuperäisen version ─ jota on kehuttu paremmaksi ─ mutta ainakin minun mielestäni tämäkin on vähintään yhtä loistava. Eritoten Chaplinin hupaisat juonnot ovat mahtavia. Suosittelen kumman tahansa, tai kummankin, Kultakuumeen katsomista lämpimästi. Ihan jo vaikka sen vuoksi, että missään tuskin näkee upeampaa sämpylätanssia.

Pisteytys:
10/10

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Battleship Potemkin - Panssarilaiva Potemkin (1925)

Ohjannut Sergei Eisenstein
Neuvostoliitto 1925, 75 min.
Mykkäelokuva, Draama, Historia
Pääosissa: Aleksandr Antonov, Grikori Aleksandrov

Odessan portaiden kaaos.
Panssarilaiva Potemkin on yksi niistä elokuvahistorian suurimmista tapauksista, jotka sävähdyttävät edelleen ainutlaatuisuudellaan. Eisensteinin kuvakerronta ja eritoten taitavat leikkaukset luovat elokuvaan sille ominaisen kokonaiskuvan, joka etenee nopeatempoisesti sykkien - sekavana, mutta silti niin hallittuna kaaoksena.

Löyhästi tositapahtumiin perustuva filmi kertoo panssarilaivalla syttyneestä miehistön kapinasta, joka pian leviää satamakaupunki Odessaan. Kuten myös elokuvassa Lakko (1924), tässäkin tapauksessa tarinaa käsitellään kollektiivisuuden kautta - yksilöiden rooli on toimia luokkansa edustajina. Molemmissa Eisensteinin merkkiteoksissa on useita mieleen syöpyviä kohtauksia, jotka jäävät vääjäämättä elämään katsojan muistikuvissa. Panssarilaiva Potemkinissa näitä ovat muun muassa matojen kalvama liha, uhkaava välähdys hirtetyistä miehistä ja portaita alas vyöryvät lastenvaunut. Näistä jälkimmäinen on myös yksi kaikkien aikojen kuuluisimmista elokuvakohtauksista.

Aatteen paloa huokuvan Panssarilaiva Potemkinin esittäminen oli pitkään kielletty useissa maissa, eikä sitä Suomessakaan saatettu näyttää rajattomasti ennen vuotta 1951. Kommunismin ideologialle uskollisen Eisensteinin ajatukset ovat tässäkin filmissä läsnä, mutta ne eivät kuitenkaan nouse kokonaisuuden kannalta merkittävimpään rooliin. Panssarilaiva Potemkinin poliittisesta sisällöstä on taatusti useita näkemyksiä, mutta ainakin minulle tämän elokuvan hedelmällisintä antia ovat sen voimakkaat kuvat ja ekspressiiviset tunnelmat.

Pisteytys:
9/10

tiistai 4. syyskuuta 2012

The Phantom of the Opera - Suuren oopperan kummitus (1925)

Ohjannut Rupert Julian
USA 1925, 107 min.
Mykkäelokuva, Kauhu
Pääosissa: Lon Chaney, Mary Philbin, Norman Kerry

Oh, my ugliness!
Kertomus oopperan kummituksesta on nykypäivänä takuulla tuttu lähes kaikille, ainakaan nimen kuulemiselta tuskin kukaan on voinut välttyä. Vuonna 1910 ilmestyneen Gaston Lerouxin romaaniin (Oopperan kummitus) perustuen onkin syntynyt runsaasti erilaisia populaareja sovellutuksia, joista tämä vuoden 1925 elokuva on ensimmäinen. Suuren oopperan kummitus on upeiden naamioiden juhlaa, tarina riutuneesta sydämestä ja ennen kaikkea suurta suosiota niittänyt kauhuelokuva.

Suuren oopperan kummitus kertoo synkän tarinan Pariisin oopperatalon syövereissä asuvasta salaperäisestä kummituksesta (Chaney). Harva on koskaan nähnyt tämän mystisen hahmon kasvoja, saati saanut todisteita sen olemassaolosta. Pian kummitus kuitenkin alkaakin toimittaa uhkaavia kirjeitä oopperan uudelle johdolle. Asia koskee meneillään olevan Faust-näytelmän pääosaa, johon kummituksen mielestä täytyisi valita nuori Christine-neito (Philbin) - muutoin oopperaa uhkaa karmea onnettomuus!

Jännittävän kauhistuttavasta tarinasta tuli ilmestyessään menestys ja filmin myötä kauhugenre kohosi Universalin erikoisalueeksi. Oopperan kummituksen tarinaa seurasivat lähivuosina muun muassa Dracula (1931) sekä Frankenstein (1931). Itse elokuvan tekoprosessi tosin ei ollut kovin ruusuinen: taival piti sisällään lukuisia eri otoksia, muutoksia käsikirjoituksessa ja räiskyviä riitoja. Epätasainen tuotantoprosessi näkyy myös turhankin teatraalisessa lopputuloksessa, mutta esteettisesti Suuren oopperan kummitus on vaikuttava, jos toki silläkin saralla hieman sekava. Joka tapauksessa huikeat maskeeraukset ja väritetyt kohtaukset ihastuttavat edelleen.

Pisteytys:
6/10

lauantai 1. syyskuuta 2012

Seven Chances - Seitsemän mahdollisuutta (1925)

Ohjannut Buster Keaton
USA 1925, 56 min.
Mykkäelokuva, Komedia
Pääosissa: Buster Keaton, Snitz Edwards, Ruth Dwyer

Is it seven o'clock already?
Jimmie Shannonin (Keaton) yritys on vararikon partaalla, mutta yllättäen Jimmien isoisän menehtyminen koituu pelastukseksi yhtiömiehille. Perintöosuutensa, seitsemän miljoonan dollarin saamiseksi Jimmien täytyy kuitenkin astua avioon täyttäessään 27 vuotta, kello seitsemään mennessä. Ja kuinka ollakaan - kaikki tämä selviää Jimmielle juuri tuona 27. syntymäpäivänä. Kun häihin on aikaa vain tunteja, ei tuleva sulhanen voi välttyä kommelluksilta morsianta etsiessään.

Buster Keaton piti elokuvan tarinaa typeränä, mutta tuottajansa kehoituksesta hänen oli kuitenkin suostuttava ohjaustyöhön. Myöhemminkään urallaan Keaton ei halunnut muistella tätä mielestään surkeaa tekelettä, joka kieltämättä on mestarikoomikon tuotokseksi keskinkertaisen kehno. Sittemmin Seitsemän mahdollisuutta on filmattu uudelleen useita kertoja, joista viimeisin versio on vuonna 1999 valmistunut Poikamies pulassa. Sen nähneenä voin ilolla todeta tämän alkuperäisen olevan sentään roimasti parempi.

Seitsemän mahdollisuutta pitää sisällään tyypillistä Keatonia eli vauhtia ja vaarallisia tilanteita hykerryttävää huumoria unohtamatta. Varsinainen toiminta tosin käynnistyy vasta elokuvan puolivälin jälkeen, ja silloinkin osa kohtauksista tuntuu hieman venytetyiltä. Keatonille ominainen huumori ei tässä elokuvassa ole parhaassa terässään, mutta kaikesta huolimatta Seitsemän mahdollisuutta on ihan hauskaa viihdettä.
Pisteytys:
7/10

The Last Laugh - Viimeinen mies (1924)

Ohjannut F. W. Murnau
Saksa 1924, 77 min.
Mykkäelokuva, Draama
Pääosissa: Emil Jannings, Georg John

Viiksiä myöten tyylikäs kokonaisuus.
Loistokkaan berliiniläisen Atlantic-hotellin portieeri ei voisi olla onnellisempi. Hän on arvostettu mies lähipiirissään ja tekee työnsä ylpeänä. Vanhuuden myötä vähenevät voimat eivät kuitenkaan jää hotellin johdolta huomioimatta, ja miesparka siirretään kevyempiin tehtäviin miestenhuoneen puolelle. Upean viran myötä katoaa myös pohja maailmalta, yhteisön arvostus on mennyttä. Murheen murtama vanhus ei saata kertoa kohtalostaan edes perheelleen, eikä hänen salaisuutensa yllättävä paljastuminen tee tukalaa tilannetta helpommaksi.

Tämän elokuvan ehdoton valttikortti on ajalleen ennennäkemättömän kameratyöskentelyn upeus. Kamera elää päähenkilön mukana: unikuvat, pyörryttävä humaltuminen, pettymys ja jopa pöyhkeä ylpeys välittyvät kuvan liikkeistä. Viimeinen mies edustaa myös lyhyen aikaa elänyttä genreä (kammerspielfilm), jossa välitekstejä ei juuri nähdä, vaan kerronnassa luotetaan nimenomaan visuaalisuuteen. Ainoassa välitekstissä ohjaaja puuttuu peliin, kommentoiden tavallaan elokuvan ja todellisuuden suhdetta. Murnau toteaa, ettei tarinalla oikeasti olisi onnellista loppua - mutta elokuvissahan kaikki on mahdollista!

Viimeinen mies on kertomus ihmisen arvosta ja arvottomuudesta, ihmisen sosiaalisen pääoman perustoista ja yhteisöön sopeutumisen keinoista. Portieerin puku representoi vanhan herran identiteettiä ja paikkaa yhteisössä - ilman sitä kaikki on tuhoontuomittua. Pukuun konkretisoitunut arvomaailma heijastelee myös pikkuporvariston maailmankuvaa ja ammattiaseman merkitystä. Viimeinen mies on juonen, toteutuksen ja tekniikan puolesta kertakaikkiaan loistava, tekisi mieli katsella filmi heti uudelleen! Tässä elokuvassa riittää nimittäin nähtävää ja havainnoitavaa useammallekin katselukerralle.

Pisteytys:
10/10