12. luukku: 60 vuotta sitten (Kleopatra, 1963)

You're not supposed to look at me. No one is.

 

Elokuvavuoden 1963 ikonisimpia klassikkoteoksia ovat muun muassa Alfred Hitchcockin hyytävä Linnut (1963), Federico Fellinin unenomainen 8½ (1963) ja Kultaisella palmulla palkittu Tiikerikissa (1963). Sen sijaan ajan villiin underground-huumaan viettelee Scorpio Rising (1963) ja B-leffojen kiehtovia maisemia maalailee mystinen Shokkikäytävä (1963).

Aikansa elokuvatapauksia olivat, lipputuloissa mitaten, päivän elokuva Kleopatra ja edellisvuoden lopuilla ensi-iltansa saanut western Näin voitettiin Villi Länsi (1962). Kassamagneettien kärkeä kärkkyi eilisessä luukussa ilkamoinut Tom Jones (1963), tuo vuotensa Oscar-pystien kahmija. Nyt aikakoneen matka vie 1960-luvun Hollywoodin lavasteloistoon sekä Roomaan ja Egyptiin aikojen taa. Vai kertooko historialliseen miljööseen sijoittuva elokuva kuitenkin enemmän tekoajastaan?

 

 

Cleopatra - Kleopatra
Ohjannut Joseph L. Mankiewicz

USA, Sveitsi & Iso-Britannia 1963, 251 min.

Historia, Biografia, Draama

Pääosissa: Elizabeth Taylor, Richard Burton, Rex Harrison

 

 

 

 

Egyptin kuningatar Kleopatra VII (Taylor) hallitsi maataan pari vuosikymmentä, ennen kuin surmasi itsensä vuonna 40 ennen ajanlaskun alkua. Jälkipolvet muistavat kuningattaren paitsi tarumaisesta kauneudestaan, häikäilemättömästä tavastaan hallita ja vastustaa Rooman valloitusaikeita. Kleopatra perustuu lähtökohdiltaan aikansa tietämykseen todellisen kuningattaren vaiheista, mutta tarina on kuorrutettu fiktiolla. Taisto Egyptin herruudesta maustuu lemmenleikeillä, joita kuningatar harrastaa roomalaishallitsijoiden Julius Caesarin (Harrison) ja Marcus Antoniuksen (Burton) kanssa.

Kleopatra edustaa aikansa massiivisten historiafilmien huumaa. Tuotantoprosessissa kuluja ei säästelty ja kymmenien miljoonien budjetti oli valtava. Alun perin kaksiosaiseksi suunniteltu elokuva typistyi lopulta "vain" muutaman tunnin spektaakkeliksi, josta valtaosa jäi leikkauspöydälle. Siitä johtuu se, että tarinan rytmi on pahasti hukassa. Patsastelevaa kerrontaa on vaikea kehua, mutta rahat eivät kuitenkaan menneet aivan hukkaan: elokuva on visuaalisesti näyttävä ja kokeneet näyttelijät taitavia.

 

Joseph L. Mankiewiczin murheenkryyni on melkoinen kärsimysnäytelmä katsottavaksi, mutta on filmissä kiehtoviakin piirteitä. Kiinnostavimmillaan Kleopatra on kuvatessaan aikansa Hollywoodia.  Historialliset suurelokuvat olivat aikanaan suosiossa, mutta yksi elokuvan vetonauloista taisi kuitenkin olla supertähti Elizabeth Taylorin ja Richard Burtonin tosielämän romanssi. Kaikki ajankuva ei ole järin mairittelevaa: kuten monissa muissakin aikansa historiallisissa filmeissä (esim. Ben-Hur, 1959 tai Arabian Lawrence, 1962) valkoiset näyttelijät ovat pääosissa, kun taas mustat tai ruskeat ihmiset ovat kelvanneet vain orjiksi ja kulisseiksi. Aikalaistodellisuuden heijastumaa sekin, valitettavasti.

Pisteytys: 4/10

8. luukku: 80 vuotta sitten (Lassie palaa kotiin, 1943)

She's going somewhere!

 

Elokuvavuoden 1943 katsotuimpien filmien kärkisijoilla killuu monta sota-aiheista teosta, kuten Kenelle kellot soivat (1943) ja Casablanca (1942). Sotamuistot ja ankara todellisuus kuulsivat muissakin vuotensa filmeissä. Se alkoi Berliinissä (1943) kertoo leppeästi sotilaiden toveruudesta, Riivaajat (1943) sijoittuu sodassa riutuneen Italian köyhälle maaseudulle ja Kuolemantuomiopaikka (1943) filosofoi muukalaisvihan ja koston teemoilla. Myllerryksen ja epävarmuuden vuonna syntyivät muun muassa Joe Pesci, Mike Leigh, David Cronenberg ja Robert De Niro, jotka ovat saaneet juhlia kahdeksankymppisiään aikana, jona sodanuhka ei ole maailmasta kadonnut. Vaan päivän elokuvassa unohdetaan torailut ja lähdetään iloiselle seikkailulle uskollisen hauvaystävän seurassa!
 

 

Lassie Come Home - Lassie palaa kotiin
Ohjannut Fred M. Wilcox

USA 1943, 89 min.

Seikkailu, Draama

Pääosissa: Roddy McDowall, Donald Crisp, Edmund Gwenn, Elizabeth Taylor

 

 

 

Eric Knightin lyhyttarinasta (1938) syntynyt collie-narttu Lassie on valkokankaiden suurin koiratähti, joka on seikkaillut elokuvien lisäksi kirjoissa, kuunnelmissa ja jopa yhdessä videopelissä. Lassie palaa kotiin aloitti menestyksekkään elokuvasarjan, jota seurasi pitkäaikainen tv-sarja Lassie (1954─1973). Uusia elokuvia on tehty jokusia vielä sarjan menestysvuosien jälkeen. Tällä erää niistä tuorein on saksalainen remake Lassie Come Home (2020).

Lassie palaa kotiin kertoo herttaisen tarinan yorkshirelaisesta perheestä, joka joutuu rahapulassa myymään rakkaan Lassie-koiransa. Hauva on kuitenkin niin kiintynyt perheen Joe-poikaan (McDowall), että onnistuu karkaamaan ja kirmaa kohti kauaksi jäänyttä kotiaan aina Skotlannista saakka. Pakomatka on täynnä pieniä jännityksen paikkoja ja hieman hupiakin.

Sotavuosina syntynyt elokuva sijoittuu vakaasti Brittein saarille, mutta se on tehty kokonaan Yhdysvalloissa. Syyksi voi helposti uumoilla vallinneen maailmantilanteen ─ millään muulla tavalla sota-aika ei elokuvassa näykään. Lassie palaa kotiin on valtavan hyväntuulinen ja lempeä elokuva, mutta ei kovin yllätyksellinen. Kestoa on hädin tuskin puolitoista tuntia, ja jo sekin tuntuu hieman venytetyltä. Perhe-elokuvana filmi silti viihdyttänee edelleen kaikenikäisiä karvaturrien ystäviä.

Pisteytys: 6/10

LUUKKU 9 - 70 vuotta sitten (Pikku naisia, 1949)

Let us be elegant or die!

Vuonna 1949 maailma elpyi hyvää vauhtia toisesta suursodasta ja parempien aikojen merkit täyttivät mielet toivekkuudella. Helsingissä Aleksanterinkadun kauppiaat aloittivat näihin päiviin saakka säilyneen joulukatuperinteen, joka piristi sodasta ja rauhankriisistä toipuvia kaupunkilaisia. Päivän elokuva sijoittuu kaukaisemman Yhdysvaltain sisällissodan tienoille, mutta kotirintaman elämä ja nuoruuden toiveikkuus soveltuivat filmin aiheeksi vielä liki vuosisata myöhemminkin. Louisa May Alcottin ikimuistoisesta romaanista Pikku naisia (1868─1869) löydetään yhä uusia tulkintoja, sillä jälleen uusi elokuvaversio on saamassa ensi-iltansa jouluna 2019. Mikäpä sen parempi julkaisuaika, sillä tämä tarina alkaa eräästä joulusta 1860-luvulla.

Little Women - Pikku naisia

Ohjannut Mervyn LeRoy

USA 1949, 122 min.

Draama, Historia

Pääosissa: June Allyson, Janet Leigh, Margaret O'Brien, Elizabeth Taylor

Marshin sisarukset eli vastuullinen Meg (Leigh), vallaton Jo (Allyson), ujo Beth (O'Brien) ja turhamainen Amy (Taylor) varttuvat tytöistä naisiksi 1800-luvun loppupuolen Yhdysvalloissa. Kasvutarinaan kuuluu sydänsuruja sekä riitoja, mutta myös ensirakkauksia ja ikuista ystävyyttä. Sisarusten elämänpolut johtavat eri suuntiin, mutta suuristakin seikkailuista on turvallista aina palata kotiin saman katon alle.

Kuten todettua, elokuva perustuu Alcottin kuuluisaan romaaniin. Menestynyt kirja sai useita jatko-osia (esim. Pikku miehiä, 1871) ja Marshin sisarusten tarinaa vietiin niin teatterilavoille kuin oopperaankin. Valkokankaalla Pikku naisia on nähty tämän adaptaation lisäksi jo kuudesti. Nykypäivänä parhaiten taidetaan tuntea vuoden 1994 Pikku naisia, joskaan ensimmäistä ääniversiota (1933) ei myöskään olla täysin unohdettu.

Mervyn LeRoyn (1900─1987) ohjaama Pikku naisia on herttainen elokuva, joka myös voitti Oscarin lavasteistaan. Muutoin kerronta ei aivan tavoita kirjan tunnelmaa: hahmot jäävät karikatyyreiksi, tarina etenee hieman nihkeästi ja ylipäätään filmin tyylin soisi olevan vähemmän teatraalinen. Moitteista huolimatta kokonaisuus jää silti plussan puolelle ja elokuva kelpaa tunnelmapalana vaikkapa juuri näin joulusesonkina katsottavaksi.

Pisteytys: 6/10

Who's Afraid of Virginia Woolf? - Kuka pelkää Virginia Woolfia? (1966)

Ohjannut Mike Nichols
USA 1966, 131 min.
Draama
Pääosissa: Elizabeth Taylor, Richard Burton, George Segal, Sandy Dennis

You make me puke!

Mike Nicholsin (1931─2014) hengästyttävä ohjausdebyytti marssittaa nuoren avioparin Nickin (Segal) ja Honeyn (Dennis) myöhäiselle yövierailulle vanhemman pariskunnan asuntoon. Jatkot pääsevät tuskin alkuun, kun isäntäpari Marthan (Taylor) ja Georgen (Burton) rakoileva avioliitto jo avautuu kaikessa sotkuisuudessaan vieraiden eteen. Viinanhuuruisen yön edetessä käy ilmi, että myös Nickin ja Honeyn avioliitto on kaukana ihanteista.
 

Kahden intensiivisen tunnin kuluessa sekavan riidan osapuolet paljastavat heikkoutensa, kipeimmät salaisuutensa ja pettymyksensä, vaikka niitä ei aina suoraan lausutakaan ääneen. Kipakoiden tokaisuiden takaa paljastuu kaikki tarpeellinen ja liikaakin. Ahdistavan estoton riitely herättää kiusaantuneen ulkopuolisen olon: saisiko tätä oikeastaan katsoa ja kuunnella? Ripaus mustaa huumoria sentään keventää tunnelmaa aika ajoin ja helpottaa tirkistelijän taakkaa.

Kuka pelkää Virginia Woolfia? perustuu Edward Albeen samannimiseen näytelmään (1962), joka on tuotu teatterilavoille Suomessakin. Elokuvaversio tiivistää näytelmätekstin onnistuneesti ja kiitelty sovitus voitti aikanaan viisi Oscaria. Erityisesti Elizabeth Taylorin saama pysti tuntuu perin ansaitulta, sillä roolisuoritus on intensiivisyydessään ehkäpä Taylorin koko uran kohokohta. Näyttelijäsuoritukset ovat toki kautta linjan ensiluokkaisia, ja Richard Burtonin hillityn ärtynyt tyyli on mainio vastinpari Taylorin räväkkyydelle. Taylor ja Burton olivat naimisissa tosielämässäkin ja tietenkin aviokriisiä käsittelevän elokuvan arvuuteltiin kuvaavan pariskunnan suhteen tilaa. Avioliitto kuitenkin jatkui vielä vuosikymmenen verran, ja yhteisiä elokuviakin syntyi yhteiselon vuosina reilu kymmenkunta.

Pisteytys:
9/10

12. LUUKKU - 60 vuotta sitten (Kissa kuumalla katolla, 1958)

Sometimes I wish I had a pill to make people disappear.

Päivän elokuva Kissa kuumalla katolla oli yksi vuoden 1958 isoimpia hittejä, mutta on sittemmin hieman jäänyt monen muun teoksen varjoon. Kuudenkymmenen vuoden takaisista ikimuistoisista klassikoista nostettakoon esille Alfred Hitchcockin huippukauden jännittävä Vertigo, Jacques Tatin modernille maailmalle hihittelevä Enoni on toista maata sekä Andrzej Wadjan koskettava sukupolvikuvaus Tuhkaa ja timanttia. Mainitsematta ei voi myöskään jättää hittimusikaali Gigiä, vaikka sen kohdalla aika onkin tehnyt tehtävänsä.

Koska legendaariselta ja jo aikapäivät sitten edesmenneeltä Orson Wellesiltä on upeiden ihmetapahtumien myötä vastikään ilmestynyt uusi elokuva The Other Side of the Wind (2018), ei Wellesin kuuden vuosikymmenen takaisia edesottamuksia sovi unohtaa mainita. Vuonna 1958 ensi-iltansa sai tyylikäs, erään aikakauden päätöstä edustava film noir Pahan kosketus, joka sitä paitsi on niin Wellesin kuin ilmestymisvuotensa parhaita elokuvia ylipäätään.

Cat on a Hot Tin Roof - Kissa kuumalla katolla

Ohjannut Richard Brooks

USA 1958, 108 min.

Draama

Pääosissa: Elizabeth Taylor, Paul Newman, Burl Ives

Aviopari Brick (Newman) ja Maggie (Taylor) ovat saapuneet Brickin vanhempien luokse juhlimaan perheen isän "Big Daddyn" (Ives) syntymäpäivää. Perheen kohdatessa vanhat kaunat räjähtävät täydeksi myrskyksi ja kahnausten selvittäminen tuntuu mahdottomalta. Brick yrittää hukuttaa murheensa viinaan ja piikittelee vaimoaan, joka puolestaan sättii lankonsa kurittomia lapsia. Lisää jännitettä juhlaan tuo tieto Big Daddyn sairaudesta, jonka myötä isäpapan selän takana puhkeaa riitaisa keskustelu oikeudenmukaisesta perinnönjaosta.

Tennessee Williamsin samannimiseen menestysnäytelmään (1955) perustuva Kissa kuumalla katolla on kertomuksen ainoa elokuvasovitus. Pulizerilla palkittua näytelmää on esitetty Suomessakin teatterilavoilla useamman kerran. Elokuva-adaptaatio ei ole Williamsin tekstille täysin uskollinen, sillä esimerkiksi alkuperäisteoksessa käsitelty Brickin homoseksuaalisuus on sensuurin pelossa häivytetty lähes täysin ─ sääli, sillä ilman tätä puolta hahmo jää hieman vaillinaiseksi.

Kissa kuumalla katolla on tyylikäs 1950-lukulainen perhedraama, joka on katsomisen arvoinen eritoten upeiden näyttelijöiden Paul Newmanin ja Elizabeth Taylorin erinomaisten roolisuoritusten vuoksi. Erinäiset sivuroolit ovat niin ikään onnistuneita. Toki myös Williamsin tarina on hyvä, mutta se saattaisi avautua täyteläisemmin ihan puhtaana teatterisovituksena. Näytelmän tapaan myös elokuva oli menestys, mutta Oscar-pystit jäivät kuudesta ehdokkuudesta huolimatta saamatta.

Pisteytys: 8/10

Giant - Jättiläinen (1956)

Ohjannut George Stevens
USA 1956, 201 min.
Draama
Pääosissa: Elizabeth Taylor, Rock Hudson, James Dean

Money isn't everything.

George Stevensin Amerikka-trilogian päätösosassa Teksasin karjatilat muuttuvat öljykentiksi ja sukupolvien välille urautuvat kuilut uhkaavat perinteisiä arvoja. Tarina alkaa, kun suurtilallinen Jordan Benedict (Hudson) tapaa tulevan vaimonsa Leslien (Taylor) kaukana kotoa. Pian nuori pariskunta asettuu pöllyävän hiekan keskelle Teksasiin, jossa perusteellista tomuttamista kaipaisivat varsinkin rasistiset ja sovinistiset arvot. Kahden tai oikeastaan kolmenkin sukupolven edesottamuksia seuraava draama pohtii myös sitä, kenelle ja miten raha Yhdysvalloissa keskittyykään.

Jättiläinen on nimensä mukaisesti suurteos: kolmetuntiseen elokuvaan kiinnitettiin aikansa huomattavia tähtiä ja kauniiseen värikuvaukseenkin on panostettu. Seuraavan vuoden Oscar-gaalassa Jättiläinen oli ehdolla peräti kymmenessa eri kategoriassa, joista kuitenkin yllättäen tuli voitto vain parhaasta ohjauksesta. Kriitikot ja suuret yleisöt puolelleen voittaneen elokuvan mainetta kasvatti eritoten ikoninen James Dean, joka menehtyi traagisesti pari kuukautta ennen elokuvan ensi-iltaa. Äkkirikastuvan Jett Rinkin rooli jäi Deanin viimeiseksi.

Temaattisesti Jättiläinen toistaa tuttuja aihioita trilogian aiemmista osista Paikka auringossa (1951) ja Etäisten laaksojen mies (1953). Amerikkalaisen unelman ja elämäntavan käsittely on muiden osien tapaan kriittistä, mutta kuitenkin tarpeeksi isänmaallista taatakseen suursuosion. Elokuva jaksaa ymmärtää änkyröitäkin, jotka lopulta ovat vain oman kulttuurinsa tuotoksia. Mutta ilahduttavaa kyllä, purnaajatkin voivat muuttaa ajattelutapojaan! Tarinan sanoma tuntuukin kiteytyvän muutosvoimaan ja uudistumiseen: ilman ajan hengessä pysymistä uhkana on jäädä tulevaisuuden jalkoihin. Toki muutos aiheuttaa myös kriisejä, joita Jättiläinen niin ikään kuvaa. Perinteiden luutuneisuutta päästään purkamaan myös Leslien ansiosta, joka ulkopuolelta tulevana tarkkailijana havaitsee ongelmat paikallisia paremmin. Teemojen runsaudessa riittää sulateltavaa ja muutoinkin massiivisessa elokuvassa olisi ollut tiivistämisen varaa, mutta kolme tuntia hujahtaa silti ohi yllättävän vauhdikkaasti.

Pisteytys:
8/10

A Place in the Sun - Paikka auringossa (1951)

Ohjannut George Stevens
USA 1951, 122 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Montgomery Clift, Elizabeth Taylor, Shelley Winters

Did you promise to be a good boy?

Theodore Dreiserin romaaniin An American Tragedy (1926) perustuva Paikka auringossa kertoo köyhistä oloista ponnistavasta nuorukaisesta George Eastmanista (Clift), joka saapuu kaupunkiin paremman elämän toivossa. George pääsee töihin rikkaan setänsä tehtaaseen ja piristää yksinäistä elämäänsä yhden illan kielletyllä työpaikkaromanssilla muuan Alicen (Winters) kanssa. Pian George kuitenkin tapaa elämänsä rakkauden, vauraan perheen tyttären Angelan (Taylor). Georgen pahaksi onneksi Alice on raskaana ja vaatii Georgea viemään hänet vihille. Alicesta on päästävä eroon, mutta miten? Vastaus kysymykseen valkenee Georgelle, kun hän kuulee radiosta eräästä hukkumistapauksesta.

Paikka auringossa on George Stevensin Amerikka-trilogian avausosa. Ajatuksia herättävän trilogian myöhemmät osat, jotka niin ikään löytyvät 1001-listalta, ovat Etäisten laaksojen mies (1953) ja Jättiläinen (1956). Avausosassa nähdään amerikkalaista unelmaa tavoitteleva George, joka ei karta kovaa työtä. Hänellä kun on viimein mahdollisuus rikastua, rakastua ja ylipäätään pyrkiä elämässä eteenpäin - siihen elokuvan nimen mukaiseen paikkaan auringossa. Yhteisön paine ja toisaalta omat virhevalinnat johtavat hänet lopulta hirmutekoihin, eikä ryysyistä rikkauksiin -tarina tällä kertaa toteudu. Mutta toteutuuko oikeus? Onneksi nykypäivänä aviottomien lasten synnyttäminen tai lasten synnyttämättä jättäminen ei ole enää yhtä pöyristyttävää kuin tämän elokuvan ilmestyessä - vaikka kukapa tuota Yhdysvaltain politiikan takaperoisuutta osaisi tarkalleen ennustaa. Ehkä tästäkin elokuvasta tulee taas ajankohtainen. Puistatus. Dreiserin romaanikin muuten perustuu tositapahtumiin. Sen pohjalta on tehty muitakin tulkintoja, kuten Josef von Sternbergin ohjaama An American Tragedy (1931).

Elokuva voitti peräti kuusi Oscaria ja kaikkinensa ehdokkuuksia oli yhdeksän. Paikka auringossa sai osakseen valtavasti kiitosta, ja esimerkiksi Charlie Chaplin ylisti elokuvaa heti sen nähtyään. Ei ihme, sillä tässä draamassa on myös niitä hyveitä, joita Chaplin viljeli omissa filmeissään. Paikka auringossa on kuvattu kauniisti, ja sen tarina on riipaiseva. Jokin elementti tai sellaisen puutos kuitenkin erottaa elokuvan loistavista mestariteoksista. Kiinnostavaa onkin, että elokuvan maine on sittemmin hiipunut, ja myöhempien aikojen kriitikot ovat nostaneet aikakaudelta mieluummin esiin tyyten muita teoksia. Stevensin trilogiassa Paikka auringossa on myös tainnut hieman jäädä jälkimmäisten osien varjoon. Hyvä draama tämä silti on. Katsoohan elokuvan jo vain ikonisten Montgomery Cliftin ja Elizabeth Taylorin vuoksi, vaikkei elokuva oikeastaan kummankaan osalta ole se uran säkenöivin suoritus.

Pisteytys
7/10