tiistai 15. lokakuuta 2019

8 x Halloween: osa III (Plan 9 from Outer Space, 1959)

A flying saucer? You mean the kind from up there?
Hauskanhuonoilla kauhuelokuvilla on pieni paikka sydämessäni, ja niinpä Halloween-putkessakin täytyy olla kiintiönä yksi tahattoman kökkö teos. B-luokan kauhut kertovat sitä paitsi kiinnostavalla tavalla lajityypistään, koska niiden rujot rakennelmat pohjaavat kuitenkin valtavirran luomiin odotuksiin. Tällä kertaa matkaamme lentävien lautasten kyydissä 60 vuoden taakse, jolloin kylmän sodan kauhut innoittivat elokuvantekijöitä ties millaisiin tieteiskuvaelmiin.


Plan 9 from Outer Space - Haudanryöstäjät ulkoavaruudesta
Ohjannut Ed Wood
USA 1959, 79 min.
Kauhu, Scifi
Pääosissa: Gregory Walcott, Mona McKinnon, Bela Lugosi, Maila Nurmi, Jeron Criswell


Hautausmailla vilisee vampyyreja ja zombeja, ja tietenkin juuri samaan aikaan myös avaruusolennot hyökkäävät maahan. Ulkoavaruuden vieraat pyrkivät toteuttamaan salaperäisen suunnitelman nro 9, mutta mitä kummaa se tarkoittaa? Ihmiset eivät voi kuin ällistellä kaikkia karmeita sattumuksia ja niiden mahdollista kohtalonyhteyttä! Äimistynyt on myös elokuvan katsoja, mutta onneksi dramaattinen meedio (Criswell) yrittää parhaansa mukaan juontaa tapahtumien kulkua.

Plan 9 from Outer Space on runsailla mutta heppoisilla ideoilla toteutettu scifikauhu. Lavasteet ovat halvinta mahdollista pahvia, tekniset ratkaisut rahanpuutteen sanelemia ja käsikirjoitus onneton, eivätkä näyttelijäpolotkaan tahdo saada repliikkejä lausuttua asianmukaisesti. Muutenkin näyttelijäkaarti tuntuu niin jäykältä, ettei uskoisi heidän olevan elokuvassa vapaaehtoisesti! Ainoat kuriositeetinomaiset ja siten mainiot  tähdet ovat Vampira (Nurmi) sekä jo edesmennyt Bela Lugosi, joka pääsi elokuvaan mukaan Ed Woodin arkistomateriaalien ansiosta.

Ei liene yllättävää, että aikanaan mokoma tekele lytättiin täysin ja myöhemmin sille on langennut maine peräti surkeimpana elokuvana kautta aikain. Huonompiakin elokuvia toki on olemassa, mutta kiistämättä teos on surkean maineensa ansainnut. Jäykkyys takaa kuitenkin tietyn huumoriarvon ja ohjaaja Ed Woodin päämäärätietoista itsevarmuutta ei voi kuin ihailla. Ainakaan elokuva ei ole painunut unholaan, sillä kyseenalaisesti maineikkaaseen elokuvaan on viitattu ties kuinka monessa sarjassa ja leffassa, sarjakuvia ja videopelejä unohtamatta!

Pisteytys: 4/10

lauantai 12. lokakuuta 2019

Solyaris - Solaris (1972)

Ohjannut Andrei Tarkovski
Neuvostoliitto 1972, 167 min.
Draama, Scifi, Mysteeri
Pääosissa: Donatas Banionis, Natalya Bondarchuk, Jüri Järvet

To ask is always the desire to know.
Solaris on salaperäinen planeetta, jonka mysteerit saavat läheisen avaruusaseman tutkijat kokemaan outoja illuusioita. Planeetan meri hallitsee mieliä, luo näkyjä ja tekee haaveita todeksi. Psykologi Kris Kelvin (Banionis) saapuu avaruusasemalle tukemaan häkeltynyttä miehistöä, mutta hukkuu itsekin Solariksen arvoitusten valtamereen ja kohtaa uudelleen kuolleen vaimonsa (Bondarchuck). Solaris perustuu puolalaisen Stanislaw Lemin samannimiseen romaaniin (1961), josta on sittemmin tehty myös Hollywood-filmatisointi vuonna 2002.

Epätodellisen ja todellisen rajat sekoittava elokuva saa herkästi pään pyörälle ja filosofisten teemojen joukosta keskeisimmäksi tuntuukin kohoavan ihmisen sisäinen maailma. Solaris myös kysyy, jäämmekö yksilöinä ja yhteisöinä oman onnemme nojaan, kun teknologia vieraannuttaa meidät toisistamme? Luonto ja urbaani kuvataan teoksessa useasti vastinpareina. Solarista on tietenkin verrattu paljon Stanley Kubrickin pohdiskelevaan avaruusteokseen 2001: Avaruusseikkailu (1968), vaikka Andrei Tarakovski inhosikin Kubrickin teknologiaa ylistävää teosta.

Solaris menestyi hyvin ja on yhä Tarakovskin arvostetuimpia luomuksia. Itse jäin ehkä liikaa vertaamaan elokuvaa Tarkovskin mestariteokseen Andrei Rubleviin (1969). Filmeissä on samaa pohdiskelevuutta ja tunnelmaa, vaikka miljöö ei voisi olla erilaisempi. Ainoastaan Solariksessa muutamaan otteeseen nähtävä Pieter Bruegel vanhemman taulu (Metsästäjiä talvimaisemassa, 1565) muistuttaa menneestä ja jo kadonneesta maailmasta, jonne Andrei Rublev puolestaan sijoittuu. Solaris on niin syvämietteinen elokuva, että sen sulattelu taitaa viedä aikansa. Tuskinpa  teos kenellekään avaa salojaan vielä ensikatselulla: mystisen kokemuksen pariin täytyy joskus palata uudelleen.

Pisteytys:
8/10

torstai 10. lokakuuta 2019

8 x Halloween: osa II: (Amityville-kauhua 1979 & 2005)

For God's sake, get out!
Vuonna 1974 Amityvillen pikkukaupungissa parikymppinen mies murhasi koko perheensä kotitalossaan. Vuotta myöhemmin murhatalo sai uusia asukkaita, jotka tosin pakenivat hippulat vinkuen vain kuukautta myöhemmin ─ talossa nimittäin tapahtui selittämättömän outoja asioita. Lutzien perheen yliluonnolliset kokemukset päätyivät Jay Ansonin kirjaan Amityville Horror (1977), joka paisui myöhemmin kirjasarjaksi ja liudaksi elokuvia. Filmeistä nimekkäimmät ovat ensifilmatisointi Luojan tähden, paetkaa! (1979) ja sen uusintaversio The Amityville Horror (2005).


The Amityville Horror - Luojan tähden, paetkaa!
Ohjannut Stuart Rosenberg
USA 1979, 117 min.
Kauhu
Pääosissa: James Brolin, Margot Kidder, Rod Steiger




George (Brolin) ja Kathy Lutz (Kidder) muuttavat lapsineen unelmiensa taloon, mutta paranormaalit tapahtumat saavat perheonnen koetukselle. Suomessa elokuvalle valittiin sangen hilpeä nimi, joka on suora käännös elokuvajulisteen sloganista. Nimi on tietenkin hauskuudessaan osuva, koska juuri tuolla lauseella kaikkitietävä katsoja elokuvan hahmoja haluaisi neuvoa. Mutta voi luojan tähden, kukaan ei tietenkään pakene mihinkään, ennen kuin sekasortoa on seurattu pari tuntia.

Manaajan  (1973) vanavedessä syntynyt Luojan tähden, paetkaa! esittelee ristejä kääntelevien kummitusten tekosia varsin maltillisesti. Tuntuu ihan raikkaaltakin, ettei elokuva vielä edusta parhaiden jumpscare-säpsäytysten aikakautta, vaikka pari säikähtämisen mahdollisuutta tarjotaan sellaisista innostuville. Hyvä soundtrack pitää tunnelmaa yllä ja tästä ansiosta elokuva myös sai ainoan Oscar-ehdokkuutensa. Rakenteeltaan kauhutarina on melko tönkkö möhkäle ja sellaisena edustaa aivan toista ääripäätä kuin Stuart Rosenbergin onnistunut menestysfilmi Lannistumaton Luke (1967).

Pisteytys: 4/10

The Amityville Horror
Ohjannut Andrew Douglas
USA 2005, 90 min.
Kauhu
Pääosissa: Ryan Reynolds, Melissa George, Chloë Grace Moretz



The Amityville Horror kertoo jälleen Lutzin perheestä, joka muuttaa entiseen murhataloon. Molemmissa elokuvissa perheen isällä, tai tässä tapauksessa isäpuolella (Reynolds), on iso taakka harteillaan. Talo ja lapset kiukuttelevat, eivätkä miehiset taidot ja muskelit tahdo riittää kaiken koossapitämiseen. Hassua ajatella, että pöljässä roolissa keuhkoava Ryan Reynolds on sittemmin menestynyt koomikkona Deadpool-elokuvissa.

Kokonaisuutena The Amityville Horror on tavanomainen 2000-luvun tusinakauhu hieman tympeine värisävyineen ja kyllästymiseen asti nähtyine kummituksineen. Pöhköt sivuhahmot tai kömpelö perhedraama tuskin haittaavat katsojaa, joka etsii helppoa säikähtelykokemusta. Mikäli taas Amityvillen tarina itsessään kiinnostaa, kannattanee kertomukseen tutustua jonkun muun teoksen kuin tämän elokuvan kautta.

Pisteytys: 3/10

tiistai 8. lokakuuta 2019

8 x Halloween: osa I (Lyhäreitä, 1929 & 1933)

Hell's Bells!
Kauhukuukausi on täällä taas! Kirjoittelen jälleen kahdeksan tekstiä selkäpiitä värisyttävistä tai muuten vain kuukauden henkeen sopivista filmeistä, joita ei tähän tietoon löydy 1001-listalta. Tekstit ilmestyvät kuluvan lokakuun aikana aina tiistaisin ja torstaisin. Ekana päivänä aloitetaan sen verran kepeissä tunnelmissa, ettei kenenkään toivottavasti tarvitse menettää yöuniaan. Tämän vuoden lyhytelokuvakolmikosta kaikki ovat Disneyn tuotantoa ja kaksi ensimmäistä tasan 90 vuoden takaa.


Hell's Bells
Ohjannut Ub Iwerks
USA 1929, 6 min.
Animaatio, Lyhytelokuva, Kauhu, Musikaali, Komedia





Halloweenin aattona ensi-iltansa saanut Hell's Bells esittelee demonien ja paholaisten ilonpitoa Helvetin tulien lämmössä. Alamaailman hallitsijan komentelu kuitenkin pilaa tunnelman, ja niinpä muuan pikku pirulainen potkaisee itse Saatanan hornan tukalimpiin liekkeihin! Tarina ei kuulosta kovin tyypilliseltä Disney-animaatiolta, mutta tyyliltään filmi on tuttua Hassunkuristen sinfonioiden musisointia ja tanssia. Sittemmin pätkän ideoita hyödynnettiin kokopitkässä animaatiokollaasissa Fantasia (1940).

Pisteytys: 6/10

The Haunted House
Ohjannut Walt Disney
USA 1929, 7 min.
Animaatio, Lyhytelokuva, Kauhu, Musikaali, Komedia
Pääosissa: Walt Disney




Mikki (Disney) etsii sateensuojaa syrjäisestä talosta, jossa joutuu tanssittamaan iloluontoisia luurankoja. The Haunted House perustuu ensimmäiseen Hassunkuriset sinfoniat -animaatioon Luurankotanssi (1929) ja osa kummitustalon luurankojen koreografioista onkin molemmissa leffoissa tismalleen samoja. Tämä lyhäri ei ole yhtä ikimuistoinen kuin esikuvansa, mutta silti aivan hauska. Mikki muuten oli tehnyt debyyttinsa vasta vuotta aiemmin elokuvassa Höyrylaiva Ville (1928).

Pisteytys: 6/10

The Mad Doctor - Hullu tohtori
Ohjannut David Hand
USA 1933, 7 min.
Animaatio, Lyhytelokuva, Kauhu, Komedia
Pääosissa: Walt Disney, Pinto Colvig




Tässä lyhärissä Pluto-hauva (Colvig) joutuu hullun tohtorin kynsiin ja Mikin (Disney) on riennettävä hurtan avuksi. Animointi on muutamassa vuodessa hieman kehittynyt, mutta hauskaa kyllä, filmin alkuun on lainattu varsin tietoisesti elementtejä The Haunted Housen (1929) kauhutalosta. Tässä lyhärissä on kuitenkin hitusen enemmän ideaa eikä jännitystäkään puutu. Poikkeavan väkivaltaisten kauhukohtausten vuoksi elokuva peräti kiellettiin Iso-Britanniassa ja Saksassa.

Pisteytys: 7/10

sunnuntai 6. lokakuuta 2019

Godfather - Kummisetä (1972)

Ohjannut Francis Ford Coppola
USA 1972, 175 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Marlon Brando, Al Pacino, James Caan, Robert Duvall

I'm gonna make him an offer he can't refuse.
Mafiaelokuvista suurin Kummisetä on vakiinnuttanut asemansa rikosrainojen ykkösnimenä.  Mario Puzon samannimiseen menestysromaaniin (1969) perustuvan elokuvan tuotanto tosin käynnistyi epävarmoissa tunnelmissa: ohjaajaksi oli valittu sangen tuntematon Francis Ford Coppola, jonka näkemykset arveluttivat studiopomoja. Kuitenkin Kummisedästä tuli välitön menestys, joka palkittiin kriitikoiden ylistyksen ja lipputulojen ohella muun muassa parhaan elokuvan Oscarilla. Suosion siivittämänä elokuva sai kehutun jatko-osan Kummisetä II (1974) ja myöhemmin syntyi vielä hieman maltillisemman vastaanoton saanut Kummisetä III (1990).

Kummisetä sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen New Yorkiin, jonka alamaailmassa puhaltavat muutoksen tuulet. Elokuva seuraa muutaman vuosikymmenen ajan sisilialaistaustaisen Corleonen perheen bisneksiä muuttuvassa maailmassa. Perheen pää on kummisetänä tunnettu Don Vito Corleone (Brando), jonka aikuiset pojat varttuvat jo hiljalleen isänsä manttelinperijöiksi. Kun huumekiistat ajavat New Yorkin mafiaperheet täyteen sotaan, myös kuopus Michael (Pacino) tarttuu aseisiin. Michael ei ole järin kiinnostunut isänsä urasta, mutta jos perheen asema on uhattuna, ei todellinen Corleonen suvun vesa jätä rakkaimpiaan pulaan.

Mikä sitten tekee Kummisedästä niin lyömättömän? Elokuva on täydellistä Hollywoodia lahjakkaine näyttelijöineen ja tyylikkäine lavasteineen. Tarina luottaa perinteisiin ja kumartaa vanhojen klassikoiden suuntaan (esim. Yhteiskunnan vihollinen, 1931), mutta ottaa myös runsaasti vaikutteita uudesta elokuvakerronnasta. Parhaiten ajan tyyli ilmenee upeissa leikkauksissa, joiden kerrontateho on täyttä timanttia. Kummisetä etenee paikoin verkkaisella rytmillä, mutta miljöö imaisee täysillä mukaansa ja kamera kulkee kaikkein salaisimpiinkin kabinetteihin. Katsojasta tulee yksi perheenjäsenistä, joka saa lähietäisyydeltä kokea vallan ihanan nektarin, mutta myös pelon ja koston katkeran kalkin.

Pisteytys:
10/10

perjantai 4. lokakuuta 2019

Ultimo tango a Parigi - Viimeinen tango Pariisissa (1972)

Ohjannut Bernardo Bertolucci
Ranska & Italia 1972, 129 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Marlon Brando, Maria Schneider, Jean-Pierre Léaud

Why do you hate women?
Paul (Brando) on Pariisissa ajelehtiva amerikkalainen muukalainen, jonka vaimo on juuri tehnyt itsemurhan. Surun keskellä Paul tapaa nuoren Jeannen (Schneider), joka puolestaan ahmii viimeisiä vapauden hetkiä ennen vakiintumista heilansa Tomin (Léaud) kanssa. Kaksikon välille syttyy kiihkeä romanssi, jossa toisen osapuolen nimellä tai tarinalla ei ole merkitystä. Menestynyt elokuva sai ilmestyttyään pari Oscar-ehdokkuutta, mutta aiheutti myös pahennusta. Skandaalit saivat jatkoa tällä vuosituhannella, kun Bernardo Bertoluccin ja Marlon Brandon epäeettinen toiminta surullisenkuuluisassa raiskauskohtauksessa tuli julki.

Viimeinen tango Pariisissa (engl. Last Tango in Paris) on kuvattu mielettömän kauniisti ja Bertoluccin tarinankerronta soljuu eteenpäin taiturimaisesti. Elokuva tarkastelee kiinnostavasti aikakautensa ilmiöitä, kuten seksuaalista vapautumista. Ajankohtaisten teemojen lisäksi taustalla muistellaan ranskalaisen uuden aallon kultakautta Tomin hahmon avulla. Nykypäivästä käsin katsottuna filmin keskeisimmäksi aiheeksi tosin tuntuvat nousevan setämiesten seksifantasiat: Maria Schneiderin hahmoon, tai oikeastaan näyttelijään itseensä, kohdistuva törkyinen väkivalta raivostuttaa.

Vaikka elokuvan lopputulos näyttää valtaosin mestarilliselta, epäeettisten tekotapojen paha jälkimaku on jo mädättänyt koko leffan ja sen onnistumisista nauttiminen tuntuu kiusalliselta. Lopputuloksessa on toki paljon kaunista, myös sellaista, millä ei ole mitään tekemistä Bernardo Bertoluccin ja Marlon Brandon urpoilun kanssa. Esimerkiksi Schneiderin roolisuoritus on onnistunut ja elokuvan miljöö on rakennettu kauniisti. Ilman huijaamista, väkivaltaa ja hyväksikäyttöä Viimeinen tango Pariisissa olisi lähes täyden kympin klassikko, mutta mikä tahansa ei ole sallittua taiteen vuoksi tai sen varjolla.

Pisteytys:
5/10

keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Syyskuun elokuvat 2019

Mid90s
Ohjannut Jonah Hill
USA 2018, 85 min.
Draama
Pääosissa: Sunny Suljic, Na-kel Smith, Olan Prenatt, Lucas Hedges



Komediarooleistaan parhaiten tunnetun Jonah Hillin esikoisohjaus Mid90s vie 1990-luvun skeittarihuumaan. Päähenkilö Stevie (Suljic) on yksinäinen esiteini, joka löytää mieleistään seuraa lähitienoilla rullailevien vanhempien skeittaajien jengistä. Kasvukipuilua käsittelevä kertomus on sympaattinen aitoudessaan ja varsinkin nuoret päätähdet saavat tilaa loistaa.

Pisteytys: 7/10

A Moment in the Reeds
Ohjannut Mikko Mäkelä
Iso-Britannia & Suomi 2017, 108 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Janne Puustinen, Boodi Kabbani, Mika Melender




A Moment in the Reeds taltioi kauniisti jo taakse jääneet valoisat kesäyöt. Elokuva kertoo Pariisissa kirjallisuutta opiskelevasta Leevistä (Puustinen), joka on palannut Suomeen auttamaan isäänsä (Melender) perheen vanhan kesämökin remontoinnissa. Raksa-avuksi on palkattu pakolainen Tareq (Kabbani), ja pian kahden nuorukaisen välillä leiskuu lempi. Herkkä romanssi on kuvattu upeasti ja dialogeissa on aitoutta. Lisäksi elokuva onnistuu puhumaan tasa-arvosta laajastikin, mutta harmillisesti tarinan kaari ei kanna loppuun saakka.

Pisteytys: 7/10

La Tortue Rouge - The Red Turtle
Ohjannut Michael Dudok de Wit
Ranska, Belgia, Japani 2016, 80 min.
Animaatio, Draama, Fantasia
Pääosissa: Emmanuel Garijo, Tom Hudson




La Tortue Rouge kertoo autiosaarelle haaksirikkoutuneesta miehestä, joka törmää naiseksi muuttuvaan kilpikonnaan. Studio Ghiblin & saksalaisen Wild Bunchin rauhallinen animaatio on toteutettu kansainvälisenä yhteistyönä ja tarinakin on sangen yleismaailmallinen allegoria elämästä ja kuolemasta. Animaatio puolestaan vie ajatukset niin belgialaiseen Tinttiin kuin Japaniinkin, taustapinnat tuovat mieleen valtamerten siloittamat kivet. Rauhallinen kertomus on ihan kaunis, mutta turhan kliseinen ja siirappinen valloittaakseen yksinkertaisuudellaan.

Pisteytys: 6/10

maanantai 30. syyskuuta 2019

Deliverance - Syvä joki (1972)

Ohjannut John Boorman
USA 1972, 109 min.
Seikkailu, Trilleri
Pääosissa: Jon Voight, Burt Reynolds, Ned Beatty, Ronny Cox

Well, we fucked up.
Neljä kaupunkilaista toverusta lähtee Cahulawassee-joen huikeisiin maisemiin nauttimaan luonnosta, melomisesta ja metsästyksestä. Joen kuohut osoittautuvat kuitenkin haastaviksi kulkea ja rannoillakin vaanii vaara. Paikalliset asukkaat nimittäin tarkkailevat tunkeilijoita ja tilaisuuden tullen metsien miehet ottavat ilon irti kaupunkilaishiirten vierailusta. Hauska metsästysretki muuttuu piinaavaksi selviytymistaisteluksi ja lopulta kaksi miestä saa surmansa. Arveluttavissa olosuhteissa sattuneita onnettomuuksia ei parane mainita paikalliselle seriffille. Vaan kuinka murhan jäljet kätketään?

Kaupunkilaisturisteista vain yksi on kokenut eränkävijä, mutta hänkin joutuu ahtaalle Syvän joen odottamattomissa seikkailuissa. Muille seurueen jäsenille retken tarkoitus tuntuu olevan eräänlainen miehuuskoe, jossa etsitään lihaksia pullamössön keskeltä ja viritellään alkukantaisia vaistoja testosteronihuumassa. Miehisyyden etsiminen kaupunkilaisten sisimmästä lisää mielenkiintoisen sävyn kuumottaviin päätöksiin, joita kömpelöt miehet joutuvat tekemään. Päätösten seurauksia saa jännittää hiki otsalla, eikä lopullista vapautusta piinasta tule edes lopputekstien käynnistyessä.

Syvä joki perustuu James Dickeyn samannimiseen menestysromaaniin (1970). Hauskaa, että filmatisoinnin myötä kirjailija itse hyppäsi mukaan tarinaansa ─ hänet nähdään elokuvassa epäileväisen seriffin roolissa. Jännittävän kirjan elokuvaversio oli aikanaan suosittu, sillä Syvä joki oli ilmestymisvuotensa viidenneksi katsotuin elokuva niin Yhdysvalloissa kuin Suomessakin. Piinaava jännäri ansaitsi muun muassa kolme Oscar-ehdokkuutta, mutta pystit jäivät saamatta. Ilman suurempia palkintojakin Syvä joki on jäänyt elokuvahistoriaan oivana seikkailujännärinä, mutta myös yhtenä Burt Reynoldsin ikimuistoisimpana filminä ja Ned Beattyn debyyttina. Näyttelijöistä puhuttaessa on syytä muistaa sekin, että rämäpäiset tähdet tekivät elokuvassa itse omat stunttinsa. Jännitystä piisaa jo senkin ansiosta!

Pisteytys:
8/10

torstai 26. syyskuuta 2019

Pink Flamingos (1972)

Ohjannut John Waters
USA 1972, 99 min.
Eksploitaatio, Underground, Komedia
Pääosissa: Divine, Mary Vivian, Mink Stole

Filth is my politics!
Drag queen Divine esittää nimikkoroolissaan rietasta rikollista, joka on tituleerattu maailman saastaisimmaksi ihmiseksi. Kunniamaininnalle olisi muitakin ottajia: eritoten Divinen asemaa törkyisyyden yksinvaltiaana uhkaa eräs vauvakauppaa ja varpaiden imeskelyä harrastava pariskunta. Pink Flamingos parodisoi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kohdistuvia pelkoja, ennakkoluuloja ja inhoa. Voiko saastainen ihminen olla myös rakastettu vai täytyykö hänen olla ilkeä muille ihmisille?

Saastaisuuden etsinnässä ei suotta sievistellä, ja niinpä elokuvassa nähdään estottomasti tuunattuja sukuelimiä, nuhjuista seksiä ja peräreiällä revittelyä, pysäyttävin kohtaus lienee näky Divinestä ahmimassa ihka oikeaa koirankakkaa. Elokuvan tahallinen kömpelöys ja b-tasolle juuri ja juuri yltävät roolisuoritukset sentään etäännyttävät shokkiefektien hurjasta maailmasta ja helpottavat älyttömyyksille nauramista. Vaikka Pink Flamingos ulkoisesti tuntuu paikoin yököttävältä amatöörisekoilulta, on kompurointi tarkasti harkittua ja saastan alla piilee kultainen sydän.
 
Pink Flamingos on John Watersin (1946─) tunnetuimpia teoksia ja "roska-trilogian" (Trash Trilogy) avausosa. Watersin törkyleffat toki eivät jääneet vain kolmeen sontaläjään, vaan eritoten uransa  alkupuolella Waters mässäili innokkaasti huonolla maulla. Hieman siloitellumpaa ja suurelle yleisöille tunnetumpaa Watersia edustavat esimerkiksi musikaalit Cry-Baby (1990) ja Hairspray (1988). Valtaosaa Watersin elokuvista yhdistää lisäksi hänen luottotähtensä Divine eli Harris Glean Milstead (1945─1988), jonka räväkkä pääosa jättää ainakin tässä filmissä muut näyttelijät varjoonsa.

Pisteytys:
7/10

tiistai 24. syyskuuta 2019

Viskningar och rop - Kuiskauksia ja huutoja (1972)

Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1972, 91 min.
Draama
Pääosissa: Harriet Andersson, Ingrid Thulin, Liv Ullmann, Kari Sylwan

No one wept or grew hysterical.
Kolme sisarta ovat palanneet lapsuutensa kotikartanoon. Yksi heistä, Agnes (Andersson), tekee kuolemaa. Karin (Thulin) ja Maria (Ullmann) valvovat Agnesin vuoteen vierellä, mutta ovat liian käpertyneitä omaan tuskaansa ollakseen hyödyksi. Suurimman lohdun Agnes saa lopulta palvelijaltaan Annalta (Sylwan), joka on kartanon ainoa äidillinen ja lempeä hahmo

Kuiskauksia ja huutoja (engl. Cries and Whispers) käsittelee jo nimenkin ennustamalla tavalla vastapareja, ja räikeiden värierojen kulisseissa tapahtuva draama on täynnä symboliikkaa. Sisarukset ovat kuin saman henkilön eri puolia: yhden tuskan alle kätkeytyy elämänilo ja onni, toinen on ailahtelevainen ja kolmannen tunteet ovat jäätä. Elokuva on kuoleman talossa hiiviskelyä ja vain puoliksi ääneen lausuttuja kuiskauksia, mutta hiljaisuuden katkaisevat kiusallisella ja kivuliaalla tavalla lamaannuttavat huudot, ainoat peittelemättömät tunteenpurkaukset.

Kuolevan tuska ujuttautuu luihin ja ytimiin, eikä kahden terveenkään sisaren elämä järjestettyjen avioliittojen vankilassa vaikuta erityisen kahdehdittavalta. Ahdistava ilmapiiri on tuttu jokusesta muustakin Ingmar Bergmanin elokuvasta, esimerkiksi uskonto-trilogiasta (ks. avausosa Kuin kuvastimessa, 1961). Tämä elokuva vie kyllä piinaavuudessaan voiton kaikista muista! Unenomainen ja epätodellinen tunnelma puolestaan vie ajatukset Bergman-erikoisuuteen Suden hetki (1968). Painostavan elokuvan katselu ei ole erityinen ilo tai nautinto, mutta luomus on joka tapauksessa vangitseva eritoten Oscar-palkitun kuvauksen ansiosta. Bergmanin luottonäyttelijät ovat tapansa mukaan myös erinomaisia.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Cabaret (1972)

Ohjannut Bob Fosse
USA 1972, 124 min.
Draama, Musikaali
Pääosissa: Liza Minnelli, Michael York, Helmut Griem, Joel Grey

Life is a cabaret, old chum!
Vapaa rakkaus kukoistaa 1930-luvun alkuvuosien Berliinissä ja kabaree-klubit kuhisevat iloisia juhlijoita. Eräässä suositussa yökerhossa esiintyy boheemi ja estoton aikansa lapsi Sally Bowies (Minnelli), joka tutustuu jäykkään brittiläiseen opettajaan Brian Robertsiin (York). Kaksikon välille kehkeytyy lämmin suhde ja duosta kasvaa trio, kun rikas ja huikentelevainen Maximilian von Heune (Griem) saapuu kaupunkiin. Vastuuttoman vapauden ja onnen aika kuitenkin päättyy, kun elämänjanoiset nuoret joutuvat avaamaan silmänsä tulevaisuudelle.

Cabaret perustuu samannimiseen Broadway-musikaaliin (1966) ja filmiversio kohosi jotakuinkin yhtä suureksi hitiksi kuin alkuperäinenkin menestysteos. Elokuva palkittiin peräti kahdeksalla Oscarilla ja ehkäpä himottu parhaan elokuvan palkintokin olisi ollut täysin mahdollinen, ellei Kummisetä (1972) olisi sattunut juuri samaan gaalaan. Elokuvan saama palkintokasa on ansaittu: näyttelijöiden tulkinnoissa piisaa tunnetta laidasta laitaan ja tarina on tyylikkäästi rakennettu sekä leikattu. Tyylikkäitä, ainoastaan lavalla esitettäviä musiikkinumeroita on myös kiehtovaa seurata ─ ja kuinka paljonpuhuvia ne ovatkaan!

Seksuaalista vapautumista, naisen asemaa ja yleistä vapauden ilmapiiriä railakkaasti käsittelevä Cabaret ajoittuu osuvaan ajanjaksoon. Elokuvan taustatarinana seurataan ruskeapaitojen tunkeutumista katukuvaan ja natsiaatteen hiljaista hyväksymistä. Iloisen Berliinin ylle laskeutuu pelottavan tulevaisuuden varjo, jonka havaitsee upeasti vaikkapa musiikkinumeroissa. Kabareen musiikkinumeroiden pinnalla kuplii nauru, mutta alta paljastuu painavaa asiaa. Erityisen voimakas kohtaus on kauniissa kesäjuhlassa yllättäen viriävä nuoruuden sävel, joka kylmäävästi kasvaakin natsismin rajuksi ylistykseksi. Cabaret on hyvä muistutus nykypäivällekin siitä, miksi äärioikeiston nousu on syytä nitistää ajoissa.

Pisteytys:
8/10

torstai 19. syyskuuta 2019

Aguirre, der Zorn Gottes ─ Aguirre - Jumalan viha (1972)

Ohjannut Werner Herzog
Länsi-Saksa, Meksiko & Peru 1972, 95 min.
Seikkailu, Historia, Biografia, Draama
Pääosissa: Klaus Kinski, Ruy Guerra, Helena Rojo

I am the wrath of God. Who else is with me?
Espanjalaiset konkistadorit valloittivat laajoja alueita Amerikan mantereesta 1500-luvulla. Aguirre - jumalan viha (engl. Aguirre, the Wrath of God) kertoo päättäväisen ja julman Lope de Aguirren (Kinski) matkasta Eldoradon kultaisen kaupungin jäljillä. Tarumaisten rikkauksien etsiminen tietää raskasta ja vaarallista matkaa, joka kuljetaan kartoittamattomissa maastoissa käsittämättömän kaukana kotoa. Aguirrea ajaa ahneus ja ylivertainen usko omaan menestykseensä ─ kaukomailta katsoen Espanjan kruunukin näyttää pieneltä ja mitättömältä, ainoastaan petoksen arvoiselta.

Aguirre on kuvattu Perun komeissa maisemissa, tiheissä metsissä, jyrkillä vuoristopoluilla ja pelottavasti kuohuvien koskien äärellä. Autenttinen miljöö ja onnistunut kuvaus tekevät tehtävänsä: katsoja todella tuntee olevansa retkikunnan matkassa uuden maailman viheliäisissä maastoissa. Koko epämukava vaellus tuntuu järjettömältä vaivannäöltä, mutta elokuvan aiheena onkin käsitellä ihmisen ahneutta. Kullanhimosta muodostuu suoranainen tauti, jota ei paranna edes kuolemanpelko. Moista hengenvaaraan asettautumista tuskin kärsittäisiin, ellei kyltymätön ahneus vaivaisi.

Saksalaisen Werner Herzogin (1942─) löytöretkikuvaus ei suotta silottele Kolumbuksen jälkeläisten hirmutekoja. Tapahtumiin olisi voinut lisätä vielä ripauksen lisääkin ruutia, mutta juuri muuta vikaa elokuvasta ei löydy. Toki espanjalaisista kertova saksankielinen elokuva tuntuu hieman hassulta, mutta kertomukseen saattaa eläytyä muutoin niin hyvin, ettei pieni kielisotku tunnu tällä kertaa kovin pahalta. Ainutlaatuinen Aguirre on Herzogin tunnetuimpia ja arvostetuimpia elokuvia, ja sen myötä oli varsin mukava tutustua ohjaajan tuotantoon ensimmäistä kertaa. Jatkoa seuraa 1001-listalla ainakin neljän elokuvan verran. Odotan myös jo edessä siintävää Francis Ford Coppolan sotaklassikon Ilmestyskirja. Nyt (1979) uusintakatselua, sillä Coppola on tiettävästi ja varsin selvästi poiminut elokuvaansa vaikutteita Aguirren ainutlaatuisesta tunnelmasta.

Pisteytys:
8/10

tiistai 17. syyskuuta 2019

Még kér a nép - Punainen psalmi (1972)

Ohjannut Miklós Janscó
Unkari 1972, 87 min.
Draama, Musikaali, Historia
Pääosissa: Andrea Drahota, Gyöngyi Bürös

Long live the workers society!
Punainen psalmi (engl. Red Psalm) sijoittuu kuohuvan 1890-luvun Unkariin. Talonpoikaisjoukko kapinoi esivaltaa vastaan ja vahvistaa rivejään tanssien ja laulujen voimin. Temaattisesti kommunistimusikaali käsittelee niin joukkovoimaa, yhteisöä kuin vapauttakin. Vaikka elokuva ammentaa inspiraationsa 1800-luvun kapinaliikkeistä, se taitaa kuitenkin ensisijaisesti kommentoida aikakautensa kansantasavaltaa. Unkarin historiaa hyvin tunteville filmi avannee vielä syvemmän skaalan erilaisia teemoja, joskin elokuva tuntuu lopulta hieman tietoiseltakin mysteeriltä.

Miklós Janscó (1921─2014) on Unkarin tunnetuimpia ohjaajia, ellei jopa kansainvälisesti tunnustetuin. Janscó nosti maansa elokuvataiteen kansainväliseen tietoisuuteen 1960-luvulla ja myöhemminkin sai useita ehdokkuuksia niin Cannesissa kuin Venetsiassakin. Upeasti kuvattu ja teemoiltaan hieman salaperäinen Punainen psalmi oli ehdolla Kultaisen palmun saajaksi. Voitto meni sivu suun, mutta sentään Janscó voitti omaperäisestä teoksestaan Cannesissa parhaan ohjaajan palkinnon.

Pitkistä ja rauhallisista otoista koostuva Punainen psalmi on taattua ohjaajansa tyyliä. Elokuva pysyy vieläpä lähes jatkuvasti samassa avarassa pustamaisemassa, minkä vuoksi tunnelma on erikoisen intensiivinen ja jopa hieman epätodellinen. Pusta edustaa Janscón kuvauksessa samanaikaisesti vapautta ja sen rajoja. Oman lisänsä erikoiseen tunnelmaan tuo musikaalin luonnollisuus: toisinaan väki tanssii alasti ja joukko puhkeaa tämän tästä veisaamaan kansanlauluja tai kommunistiveisuja. Punaisen psalmin seremoniallinen tyyli on kiistatta ainutlaatuinen kokemus, vaikka en vielä itse päässytkään kovin syvälle aatteesta ja kansanperinteestä ammentavan musikaalin pauloihin.

Pisteytys:
7/10

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Two-Lane Blacktop (1971)

Ohjannut Monte Hellman
USA 1971, 102 min.
Draama
Pääosissa: James Taylor, Warren Oates, Laurie Bird, Dennis Wilson

You can never go fast enough.
Kaksi nuorukaista (Taylor & Wilson) ja liftarityttö (Bird) ajelehtivat vanhalla Chevroletillaan pitkin maanteitä. Päämäärättömän ajelun katkaisevat toisinaan kiivaat vauhtiajot, joihin haastetaan tyylikkään auton omistajia. Vaitonaisia hurjapäitä kiinnostaa vain nopeus, mutta eräs vastaantulija (Oates) kiilaa suulaudellaan särön hiljaisten ratsastajien arkeen. Liekö upouudella Pontiacillaan suhailevasta miehestä vastusta teiden valtiaille?

Easy Riderin (1969) jälkeisessä road-movie-huumassa syntynyt Two-Lane Blacktop on autoleffojen klassikko. Minimalistinen elokuva on pinnallisesta aiheestaan huolimatta syvällinen ja suorastaan eksistentialistinen teos. Vaikka vauhtia riittää ja hiekkatiet pölisevät, saavuttaa elokuvaa katsellessaan jopa meditatiivisen tunnelman. Two-Lane Blacktopin lakoniseen mielenmaisemaan ja vauhdin huumaan on mukavan helppoa upota, vaikka ei ymmärtäisi autoista tuon taivaallista.

Two-Lane Blacktop toteutettiin maltillisella budjetilla ja pääosiin haalittiin, Warren Oatesia lukuunottamatta, varsin tuntemattomia kasvoja. Chevyä ajelevat miehetkin olivat muusikoita, jotka sittemmin ovat jatkaneet uraansa elokuvien ja tv-sarjojen sävellysten parissa. Kotikutoisuuden vaikutelma antaa elokuvalle mukavaa särmää, jota Oatesin hahmo keltaisessa kaarassaan oivasti haastaa. Merkittävä osa elokuvan tunnelmasta johtuu myös hahmojen täydestä päämäärättömyydestä ja vieraudesta. Esikuvansa Easy Riderin tapaan myös tämä filmi kyseenalaistaa amerikkalaisen unelman mielekkyyden: jos ajelee vapauden huumassa loputtomasti, muuttuu kaikki ennen pitkää täysin yhdentekeväksi.

Pisteytys:
8/10

torstai 12. syyskuuta 2019

Shaft - kivikova dekkari (1971)

Ohjannut Gordon Parks
USA 1971, 100 min.
Rikos, Toiminta
Pääosissa: Richard Roundtree, Moses Gunn, Charles Cioffi

Can you dig it?
John Shaft (Roundtree) on cool ja charmikas kovan toiminnan mies, joka toimii New Yorkissa yksityisetsivänä. Shaftin seuraava keikka vie miehen lain laitamille, sillä työnantaja on harlemilainen gangsteri Bumby Jonas (Gunn), joka luonnollisestikaan ei voi hädän hetkellä kääntyä poliisin puoleen. Kovanaaman tytär on kidnapattu ja Shaftin tehtävänä on löytää pulaan joutunut neito orastavan jengisodan tiimellyksestä.

Blaxploitaatio-klassikko Shaft on lajityyppinsä ensimmäinen edustaja yhdessä elokuvan Sweet Sweetback’s Baadasssss Song (1971) kanssa. Parivaljakosta tunnetummaksi on ajan kanssa muodostunut Shaft, kenties lukuisten kirjojen ja leffojen tuoman näkyvyyden siivittämänä. Kovapäisen kytän seikkailu perustuu alunperin Ernest Tidymanin samannimiseen romaaniin (1970), joka on sittemmin jatkunut seitsemällä osalla. Shaftin seikkailut menestyivät siinä määrin mainiosti, että tarinaa on versioitu niin sarjakuvaksi kuin tv-sarjaksikin. Elokuvia on yhteensä viisi, joista uusin sai ensi-iltansa kuluvana vuonna.

Jännitystä ja napakkaa toimintaa herkullisesti tarjoileva Shaft alkaa tyylikkäästi. Oscar-palkittu tunnuskappale groovaa ja svengaa taustalla, kun ikoninen päähenkilö dallaa valkoisten elokuvatähtien nimien täyttämässä katukuvassa. Katsojalle selviää välittömästi, että tässä elokuvassa roolit ovat vaihtuneet! Vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mainiota musiikkia ja iskevää sanailua saadaan nauttia myöhemminkin, mutta on harmi, ettei oiva tempo pysy yllä kautta linjan. Varsinkin filmin keskivaiheilla tarina hidastelee ja kone on hyytyä, mutta onneksi loppu jysähtää kunnolla. Ajoittaisesta tyhjäkäynnistä huolimatta katu-uskottava klassikko on näkemisen arvoinen.

Pisteytys:
7/10

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Straw Dogs - Olkikoirat (1971)

Ohjannut Sam Peckinpah
Iso-Britannia & USA 1971, 113 min.
Trilleri, Draama, Rikos
Pääosissa: Dustin Hoffman, Susan George, Peter Vaughan

I will not allow violence against this house.
Yhdysvaltalainen matemaatikko David Sumner (Hoffman) muuttaa vaimonsa Amyn (George) kanssa englantilaiselle maaseudulle. Pariskunta on saanut tarpeekseen kotimaansa väkivaltaisesta ilmapiiristä ja etsii rauhaa pikkukylän idyllistä. Paikallinen väki ei kuitenkaan ota paria vastaan täysin avosylin ja hiljalleen alkanut kyräily muuttuu tuota pikaa avoimeksi vihamielisyydeksi. Tapahtumat vyöryvät täyteen kaaokseen hätkähdyttävän nopeasti ja rauhanmerkit unohtuvat, kun sormet kiristyvät liipasinten ympärille.

1970-luvun alkupuolella useissa rikoselokuvissa kaupunki nähdään paheiden pesänä, mutta Olkikoirat osoittaa, että osataan aseisiin tarttua muuallakin. Kosto ja tarve puolustautua löytyvät elokuvan mukaan jokaisesta ihmisestä, kun oikein kaivellaan, tökitään ja ärsytetään. Kuinka pitkälle ihminen on valmis menemään puolustaakseen itseään tai moraaliaan? Voiko väkivaltaa vastustaa väkivallalla? Entä onko herkkä miehinen kunnia ainaisessa räjähdysvaarassa? Suuria teemoja piisaa, mutta yksinkertaisena pysyvä tarina jättää sopivasti aikaa niiden pohtimiseen.

Olkikoirat ei kokonaisuutena ole aivan yhtä raaka kuin Sam Peckinpahin extra-verellä marinoitu Hurja joukko (1969), mutta hurja lopputaisto on sangen julmaa kuvastoa. Seksuaalisen väkivallan raju kuvaaminen johti sensurointeihin, mutta muutoin elokuva vastaanotti pääasiassa positiivisia arvioita. David Sumnerin lopullinen kilahtaminen tuo mieleen "home invasion" -leffojen brutaalit sattumukset. Hauskin ja kieroin assosiaatio vie aatokset on lastenkomediaan Yksin kotona (1990), jonka teossa Olkikoirat todella on ollut yhtenä vaikuttimena!

Pisteytys:
8/10

perjantai 6. syyskuuta 2019

A Clockwork Orange - Kellopeliappelsiini (1971)

Ohjannut Stanley Kubrick
Iso-Britannia & USA 1971, 136 min.
Rikos, Scifi
Pääosissa: Malcolm McDowell, Patrick Magee, Michael Bates

It's a sin!
Alex de Large (McDowell) on ultra-väkivaltaa ihannoiva nuorukainen, joka viis veisaa koulunkäynnistä ja muista kunnollisen elämän raameista. Keskiluokkaisten vanhempiensa tietämättä Alex on ryöstöjä, tihutöitä ja raiskauksia harrastava jengipomo, joka ei tunne sääliä tai katumusta uhriensa kohtalosta. Veristen ilojen aika katkeaa, kun Alex jää kiinni tekosistaan ja joutuu vankilaan. Siellä häntä odottaa kiltin pojan rooli ja koekaniinin osa brutaaleissa hoidoissa, joiden on määrä tehdä rikollisista yhteiskuntakelpoisia valtiokoneen osasia.

Hämärään lähitulevaisuuteen sijoittuva, dystooppinen Kellopeliappelsiini perustuu varsin tarkasti Anthony Burgessin samannimiseen romaaniin (1962). Andy Warholin underground-jumittelu Vinyl (1965) on erikoisen teoksen ensimmäinen filmatisointi, joskaan ei kovin tunnettu. Warholin versio saattaa haukotuttaa, mutta Stanley Kubrikin räväkän vision katselu on sen verran väkivaltainen ja pahoinvointia aiheuttava kokemus, ettei elokuvan osakseen saama paheksunta hämmästytä. Varsinkin Iso-Britanniassa inhoa lietsottiin näkyvästi, vaikka toisaalta Yhdysvalloissa elokuva menestyi erityisen mainiosti ja keräsi neljä Oscar-ehdokkuuttakin.

Kellopeliappelsiini on kylmä ja kuvottava tulevaisuuskuva, josta ei löydy toivon murentakaan. Vaikka tarina sijoittuu tuntemattomaan tulevaisuuteen, ovat sen hahmot keinotekoisine hyveineen tunnistettavia nykyajastakin. Kellopeliappelsiinin puhuttelevat moraaliteemat ovat ajattomia, eikä elokuva ole ainakaan temaattisesti vanhentunut hiventäkään. Kuka onkaan lopulta tarinan konna? Näyttelijät antavat monisävyiselle elokuvalle kaikkensa, eikä periksiantamaton Kubrick päästänyt ohjattaviaan helpolla. Jos ohjaustyö oli piiskurointia, myös itse elokuva on vailla pehmeää särmää. Ratkaisu toimii, vaikka puolensa on myös Burgessin teoksen toivonkipinällä, jonka Kubrick halusi versiostaan häivyttää.

Pisteytys:
8/10

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Klute - rikosetsivä (1971)

Ohjannut Alan J. Pakula
USA 1971, 114 min.
Rikos, Trilleri
Pääosissa: Jane Fonda, Donald Sutherland, Charles Cioffi, Roy Scheider

You're not gonna get hung up on me, are you?
Yksityisetsivä John Klute (Sutherland) saapuu New Yorkiin etsimään kadonnutta ystäväänsä. Ainoa johtolanka on puhelintyttö Bree Daniels (Fonda), jota piinaavat ahdistavat häirikkösoitot ja nyt myös sinnikäs yksityisetsivä. Vähitellen Daniels suostuu yhteistyöhön Kluten kanssa ja kaksikon välit lämpenevät liki romanssin asteelle. Kadonneen miehen tapauksen lisäksi Klute ryhtyy selvittämään, kuka Danielsia vainoaa ja liittyvätkö mystiset tapaukset kenties toisiinsa.

Kluten kuvaama New York osuu aikakautensa lisääntyvän rikollisuuden ytimeen: koko kaupunki tuntuu uhkaavalta tilalta, jossa turvasatamat ovat harvassa. Neo-noiriksi laskettava elokuva on viileämpi kuin parin vuosikymmenen takaiset film noirit ja maailmasta puuttuu takavuosien vähäinenkin savuinen viehätys. Maailman ylle laskeutuva yksinäisyys ja epäluulo kietovat koleaan syleilyynsä myös katsojan, jonka jännitystarina tempaa ansiokkaasti mukaansa.

Sopivasti jännä ja omaperäisen tunnelmallinen kertomus on jo sinällään aivan kelpo, mutta elokuvan ehdoton tähti on kuitenkin Bree Danielsin eri kasvoja huikeasti tulkitseva Jane Fonda. Samanaikaisesti herkkä, kovan tunteeton, itsevarma ja epävarma Breen rooli toi Fondalle ansaitun Oscar-palkinnon. Muita Oscareita Klute ei saanut, mutta se menestyi varsin hyvin aikalaisarvioissa. Alan J. Pakula jatkoi samaa tunnelmointia elokuvissaan Ansa (1974) ja Presidentin miehet (1976), yhdessä kolmikko muodostaa Pakulan niin kutsutun paranoia-trilogian.

Pisteytys:
8/10

maanantai 2. syyskuuta 2019

Elokuun elokuvat 2019

Downsizing
Ohjannut Alexander Payne
USA & Norja 2017, 135 min.
Draama, Scifi
Pääosissa: Matt Damon, Christoph Waltz, Hong Chau, Kristen Wiig



Paul ja Audrey Safranek (Damon & Wiig) päättävät kutistaa itsensä ja muuttaa asumaan mini-ihmisten yhteisöön. Kutistamisidea on nokkela ja siitä olisi vaikka mihin, mutta Downsizing on harmillisen haparoivaa sekamelskaa. Yhtenä hetkenä elokuva ottaa kantaa ilmastonmuutokseen, kunnes pian upotaankin parisuhdedraamaan tai tarkastelemaan keski-ikäisen miehen ikäkriisiä. Lopputuleman voi arvata: mihinkään teemaan ei keskitytä kunnolla ja sekametelisoppaa pitävät koossa ainoastaan ennalta-arvattavat kliseet.

Pisteytys: 5/10

Abducted in Plain Sight: Jan Brobergin tarina
Ohjannut Skye Borgman
USA 2017, 91 min.
Dokumentti, Rikos





Brobergien perhe elää auvoisaa perhe-elämää turvallisessa lähiössä, eikä ymmärrä varoa ystävälliseltä vaikuttavaa naapuriaan. Mies kietoo perheenjäsenet pikkusormensa ympärille ja kaappaa lopulta yhden perheen lapsista ─ kahteen kertaan! Dokumentissa Brobergien vanhemmat ja nyt jo aikuiset lapset muistelevat kummallisia tapahtumia. Elokuva itsessään on tehty keskinkertaisesti, mutta tarina koukuttaa nopeasti. Totuus on tarua ihmeellisempää ja tämä keissi varsinkin ällistyttää joka käänteessä.

Pisteytys: 6/10

Hellboy
Ohjannut Guillermo del Toro
USA 2004, 122 min.
Toiminta, Fantasia
Pääosissa:  Ron Perlman, John Hurt, Selma Blair




Guillermo del Toron läpimurtoteos perustuu ensi kerran 1990-luvulla julkaistuun Hellboy-sarjakuvaan. Nimikkohahmo Hellboy (Perlman) on oikeudentajuinen demoni, joka suojelee ihmisiä pahuuden voimilta. Ohjaajansa näköinen toimintapaketti vastaa teemoiltaan muita aikansa supersankarileffoja (vrt. vaikkapa X-Men, 2000), mutta Hellboy ei silti ole missään määrin kierrätyskamaa. Toimivaa viihdettä, vaikka voisi olla hitusen tiiviimmässäkin paketissa. Hellboyn tarinasta on tehty elokuvasovituksia myös vuosina 2007, 2008 ja 2019.

Pisteytys: 7/10

Buena Vista Social Club
Ohjannut Wim Wenders
Saksa, USA, Iso-Britannia, Ranska & Kuuba 1999, 105 min.
Dokumentti, Musikaali





Lukuisista muusikoista koostuva yhtye Buena Vista Social Club perustettiin 1990-luvulla elvyttämään kuubalaisia musiikkiperinteitä. Kokoonpanon tunnetuimpia nimiä ovat olleet muun muassa Ibrahim Ferrer, Rubén González ja Omara Portuondo, joista tosin vain viimeksimainittu on yhä elossa ja paraikaa jäähyväiskiertueellaan. Yhtyeen nimeä kantavassa dokumentissa seurataan, miten vanhat muusikot kohoavat viimein unholasta maailmanmaineeseen. Matkan varrella kuullaan vuoroin upean liikuttavia konserttitaltiointeja sekä kerrataan yhtyeen jäsenten tarinoita. Mikä ihana elämänilo!

Pisteytys: 8/10

perjantai 23. elokuuta 2019

The Last Picture Show - Viimeinen elokuva (1971)

Ohjannut Peter Bogdanovich
USA 1971, 118 min.
Draama
Pääosissa: Timothy Bottoms, Jeff Bridges, Cybill Shepherd

Wouldn't hurt to have a better home town.
Eletään 1950-luvun alkua teksasilaisessa tuppukylässä. Sonny Crawford (Bottoms), Duane Jackson (Bridges) ja Jacy Farrow (Shepherd) ikätovereineen viettävät viimeistä vuotta high schoolissa ja yrittävät saada ajan kulumaan hiljalleen kuolevassa pikkukaupungissa. Teinivuosien vastuuttomuus on jo jäämässä taakse ja nuorten on aika ottaa vastuu omasta elämästään. Kestävätkö kouluaikoina solmitut ihmissuhteet, milloin neitsyydestä sopii luopua ja kenen kanssa? Entä odottaako oikea aikuisuus ja elämä kuitenkin kotikaupungin tuttujen nurkkien tuolla puolen?

Viimeinen elokuva käsittelee kauniin haikeasti rajapintaa menneisyyden ja tulevaisuuden välillä. Elokuvan pikkukaupunki ja sinne jämähtäneet, nuoruuttaan muistelevat aikuiset edustavat menneisyyden maailmaa, johon nuoret eivät välttämättä tunne kuuluvansa. Nuoruuden lopusta ja aikuisuuden alusta on tehty monta elokuvaa, mutta vain omaperäisimmät käsittelevät ajatonta teemaa taidolla. Monia sukupolvia puhutteleva Viimeinen elokuva oli aikanaan menestys: vuoden 1972 Oscar-gaalassa se keräsi yhtä monta ehdokkuutta kuin ilmestymisvuotensa isoimmat kassamagneetit Kovaotteiset miehet (1971) ja Viulunsoittaja katolla (1971). Viimeinen elokuva tosin sai kolmikosta vähiten voittoja, sillä kahdeksasta ehdokkuudesta kotiinviemisiksi jäi vain kaksi pystiä sivuosanäyttelijöille.

Puhuttelevan kasvukertomuksen lisäksi Viimeinen elokuva on myös tyylikästä ajankuvaa. Erityisen silmiinpistävältä tuntuu elokuvan mustavalkoisuus! Vaikka värifilmien määrä on tasaisesti lisääntynyt viimeistään 1960-luvun kuluessa, lopultakin värit taisivat jyrätä mustavalkoisuuden 1960- ja 1970-lukujen taitteessa ─ ainakin 1001-listan elokuvien osalta. Värienkäytöstä elokuvissa voi lukea lisää vaikkapa tästä Ylen jutusta. Liekö Viimeisen elokuvan mustavalkoisuus jo keino viitata menneisyyteen ja ajan katoavaisuuteen? Muutoinkin elokuva nimittäin nostaa hattua klassikoille. Puhutteleva on varsinkin paikallisen elokuvateatterin viimeinen näytös, jossa esitetään muutosta käsittelevä länkkäri Punainen virta (1948). Tietenkin myös Viimeinen elokuva on antanut inspiraatiota tulevaan. Ensimmäisenä aiheeseen tarttui George Lucas elokuvallaan Svengijengi '62 (1973) ja vuosia myöhemmin Peter Bogdanovich ohjasi itse elokuvalleen jatko-osan Texasville - unohduksen maa (1990).

Pisteytys:
8/10

tiistai 20. elokuuta 2019

Harold and Maude - Harold ja Maude (1971)

Ohjannut Hal Ashby
USA 1971, 91 min.
Komedia, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Bud Cort, Ruth Gordon, Vivian Pickles

Grab the shovel, Harold!
Teini-ikäinen Harold (Cort) harrastaa hautajaisia ja itsemurhia, sillä hän inhoaa elämäänsä rikkaan pintaliitäjä-äitinsä (Pickles) käskytettävänä. Haroldin äiti ei tietenkään voi sietää poikansa ankeutta, ja niinpä hän yrittää ahkerasti järjestellä Haroldin tulevaisuutta salonkikelpoisempaan suuntaan. Samaan aikaan Harold tutustuu liki kahdeksankymppiseen Maudeen (Gordon), joka puolestaan on elämästään täysillä nauttiva boheemi vauhtimummo. Kaksikon välille syntyy nopeasti ainutlaatuinen sielunkumppanuus.

Harold ja Maude on musta ja romanttinen komedia, joka ilkkuu poliiseille, papeille, psykiatreille ja kaikelle mahdolliselle urautuneelle jäykkyydelle. Elokuva on kuitenkin myös hyväntuulista ylistystä elämänilolle, uusille mahdollisuudelle ja ylipäätään kaiken ihanalle ainutkertaisuudelle. Harold ja Maude asettaa vastakkain kuolemalla leikittelevän teinipojan ja elämänjanoisen mummelin: roolit ovat hauskasti käänteiset, jos verrataan aikakauden muihin kapinallisiin elokuviin. Tämä elokuva tosin tuntuu radikaalilta vielä tänäkin päivänä. Päähenkilöt ovat hurmaavia, yllättävä tarina on hauska ja Cat Stevensin tunnelmalliset laulut ovat omiaan viimeistelemään sympaattisen kokonaisuuden.

Eriskummallinen genreyhdistelmä Harold ja Maude oli valtaosalle aikalaiskatsojille liian musta väriltään, eikä se juuri saanut ymmärrystä osakseen ilmestyessään. Ohjaaja Hal Ashbyn (1929─1988) kannalta tilanne oli kurja, sillä edellinenkään ohjaustyö ei ollut tuonut menestystä. Aiempi Hollywood-ura leikkauspöydän äärellä (esim. Yön kuumuudessa, 1967) antoi vielä luottoa tulevaan ja jo varsin pian Ashby sai mainetta myös ohjaajana. Harmi siis, että lopulta huumeongelma vei visionäärin mukanaan. Harold ja Maude nautti ohjaajansa elinajan vain marginaalista kulttisuosiota, mutta viime vuosikymmenten aikana maine on onneksi kasvanut.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 18. elokuuta 2019

Le souffle au coeur - Rakas sydän (1971)

Ohjannut Louis Malle
Ranska, Italia & Länsi-Saksa 1971, 118 min.
Draama
Pääosissa: Benoît Ferreux, Lea Massari

Lots of things can happen between a man and a woman.
Laurent Chevalier (Ferreux) on 15-vuotias nuorukainen, joka harjoittelee aikuisuuden ensiaskeleita kurittomien isoveljiensä opastuksella. Lapsuuden viattomuudesta muistuttaa lempeä äiti Clara (Massari), jonka avioliiton ulkopuolisen salasuhteen paljastuminen kuitenkin avaa Laurentin silmät katsomaan äitiään uudella tavalla. Vuoteen 1959 sijoittuva ajaton kasvukertomus on samalla kiehtova kuvaus aikakaudesta, jona puheenaiheet kietoutuivat Vietnamin (tai Indokiinan) sodan ympärille ja levysoittimista raikasi Charlie Parkerin kiihkeä jazz.

Rakas sydän (engl. Murmur of the Heart) perustuu ohjaaja Louis Mallen (1932─1995) omiin nuoruusmuistoihin, vaikka mukana on aimo annos fiktiotakin. Keksittyä on esimerkiksi Lea Massarin näyttelemä Clara, joka ei ole kovin perinteiseen tapaan äidillinen. Laurentin ja hänen veljiensä huoltajana toimii ankaran gynegologi-isän lisäksi pikemminkin perheen taloudenhoitaja, kun taas Clara vapaana sieluna toimii lähinnä lapsiaan hemmottelevana kaverina. Claran ja Laurentin välinen suhde kuvaa silmiinpistävän freudilaisesti aikaa lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa.

Heräävää seksuaalisuutta käsittelevä Rakas sydän valloitti aikanaan niin kriitikot kuin yleisötkin, eikä palkintoehdokkuuksiakaan uupunut. Suurimmat voitot jäivät saamatta, mutta vuosien myötä kasvanut klassikon maine lienee lopultakin yksittäisiä pystejä suurempi palkinto. Elokuvaa tekee mieli myös verrata toiseen klassikkoon, 400 kepposta (1959), joka sekin on ohjaajansa lapsuusmuistoihin perustuva kasvukertomus. Elokuvien päähenkilöiden kohtalo vain on sangen erilainen. Hyväosaisen Laurentinkaan nuoruudesta ei toki tragediaa puutu, mutta tässä elokuvassa lempeys lopulta voittaa.

Pisteytys:
8/10

perjantai 16. elokuuta 2019

W.R. - Misterije organizma - W.R. - Organismin mysteerit (1971)

Ohjannut Dusan Makavejev
Jugoslavia & Länsi-Saksa 1971, 84 min.
Fantasia, Komedia
Pääosissa: Milena Dravic, Jagoda Kaloper

Comrade lovers, for your health's sake, fuck freely!
Serbialainen ohjaaja Dusan Makavejev (1932─2019) on tunnettu rajoja rikkovista elokuvistaan, joista nimekkäimmät syntyivät 1960─1970-luvuilla. W.R. - Organismin mysteerit (engl. W.R.: Mysteries of the Organism) on Makavejevin teoksista taatusti tunnetuin, mutta ei siltikään kovin kuuluisa. Jugoslavialaista mustaa aaltoa edustava teos tarkastelee kotimaansa ongelmia mustan huumorin keinoin ja on täten kaukana Hollywoodin valtavirrasta, vaikka käsitteleekin aikakautensa suuria teemoja ─ kommunismia ja seksuaalisuutta.

W.R. ei tyydy tarkastelemaan aikansa ilmiöitä ulkokultaisesti, vaan yhdistää luovasti ronskit seksikohtaukset  ja psykiatri Wilhelm Reichin orgasmitutkimukset Stalinin aikaiseen propagandaan. Elokuvan rakenne ei ole kovin helppo, mutta punaisen langan saattaa ainakin hetkittäin löytää, jos hiemankaan tuntee surrealistista elokuvaperinnettä. Ennen varsinaisen filmin alkua W.R. valmistelee katsojiaan lyhyillä alkuteksteillä, joista tärkein on kehoitus nauttia, tuntea ja nauraa. Näiden kolmen avainsanan avulla homman jujusta saa parhaiten otteen, vaikka aivan ensikatselulla elokuva ei välttämättä täysin avaudukaan.

Yhdysvalloissa ja Jugoslaviassa kuvattu kriittinen W.R. ei päässyt levitykseen kotimaassaan, mutta filmi ei silti jäänyt vaille huomiota. Cannesissa kriitikot ottivat elokuvan vastaan ilolla ja Berliinissä Makavejev sai FIPRESCI-kunniamaininnan. Suomessakin K-18-leiman saanut filmi keräsi yllättävän runsaasti katsojia, ehkäpä osittain lukuisten seksikohtausten ansiosta. W.R. yhdistelee erilaisia tyylisuuntia hauskan kekseliäästi, mutta kiistämättä filmi on myös hitusen raskasta seurattavaa. Mikäli Balkanin kylmän sodan aikainen poliittinen historia kiehtoo, tätä elokuvaa ei sovi ohittaa.

Pisteytys:
6/10

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Walkabout - Erämaan vangit (1971)

Ohjannut Nicolas Roeg
Iso-Britannia & Australia 1971, 100 min.
Draama, Seikkailu
Pääosissa: Jenny Agutter, Luc Roeg, David Gulpilil

Well, where are we now?
Teinityttö (Agutter) ja hänen pikkuveljensä (Roeg) jäävät yksin Australian karulle aavikolle. Päiväkausia harhailtuaan kaksikko törmää onnekseen aboriginaalinuorukaiseen (Gulpilil), joka on suorittamassa "walkaboutiaan", nuoruuden riittiä, jonka aikana miehenalun on määrä vaeltaa yksin luonnon armoilla kuukausikaupalla. Satunnainen kohtaaminen johtaa idylliseen yhteiseloon, joka ei kuitenkaan voi jatkua ikuisesti.

Erämaan vangit on Nicolas Roegin (1928─2018) kulttiteos, joka muistetaan ainutlaatuisesta tunnelmastaan. Unenomainen seikkailu on samanaikaisesti sekä symbolinen kertomus että arkinen tapahtumasarja, joskaan ei tavanomainen arkipäivän kuvaus. Käsitteleekö elokuva nuorta lempeä ja aikuistumista, vaiko sittenkin villin ja sivistyksen kohtaamista, yhteyden löytymistä ilman yhteistä kieltä? Perimmäinen sanoma jää mysteeriksi, eikä sitä välttämättä tarvitse tällä matkalla löytääkään. Juuri tämän onnistuneen epävarmuuden vuoksi teos kuitenkin on kiehtova.

Upeasti kuvattu ja kauniilla soundtrackilla viimeistelty Erämaan vangit on tietynlaista eskapismia, jota harjoitettiin myös Roegin elokuvassa Performance (1970). Kummassakin elokuvassa päähenkilöt liikkuvat fyysisestikin kauas arkitodellisuudesta, mutta matkan päämäärä ei välttämättä tuo autuutta. Kummankin elokuvan matka sitä paitsi tehdään pakon edessä: kyse on kaiketi lopulta siitä, että virran vietävänä räpiköidessään saisi pidettyä päänsä pinnalla. Filosofinen Erämaan vangit ei ilmestyttyään juuri menestynyt Australiassa, mutta vastaanotto oli parempi Euroopassa, uuden aallon juurilla. Roegin visiot noteerattiin Cannesissa ja elokuva pääsi jopa ehdolle Kultaisen palmun saajaksi.

Pisteytys:
8/10

maanantai 12. elokuuta 2019

McCabe & Mrs. Miller - McCabe ja Mrs. Miller (1971)

Ohjannut Robert Altman
USA 1971, 120 min.
Lännenelokuva, Draama
Pääosissa: Warren Beatty, Julie Christie

I got poetry in me!
Uhkapeluri John McCabe (Beatty) saapuu tuoreeseen pikkukaupunkiin ja onnistuu päihittämään paikalliset kaivostyöläiset pokeripelissä. Mystisen maineen saava karismaattinen McCabe päättää jäädä kaupunkipahaseen ja rikastua tosissaan perustamalla bordellin. Liikekumppanikseen McCabe saa itseään fiksumman Constance Millerin (Christie), jonka oopiuminhuuruiset haaveet upeasta ilotalosta mahdollistuvat McCaben rahavarojen ansiosta. Kukoistavan liiketoiminnan esteeksi tulevat paikallisen kaivosyhtiön pomot, jotka haluavat päästää ahneen McCaben päiviltä.

Robert Altmanin (1925─2006) omaperäinen western viis veisaa lännenelokuvan lajityypin perinteistä. Näillä uudisasukkaiden mailla ei sankareita nähdä, sillä kurjissa oloissa elävä väki on viinaanmenevää, ahnetta ja hieman pikkumaistakin sakkia. Puutteessa sikiää tosin sitkeys, jolla oli osansa lännen valloituksessa ─ mutta niin myös rahalla ja häikäilemättömyydellä. Elokuvan pikkukaupunki on niin masentavan liejuinen, ette sen maisemia tee mieli nostalgisoidakaan. Kuitenkin suuri kurjuus on kuvattu ihmeen kauniisti ja viehättävän tarkkanäköisesti!

Genrensä uudistajana McCabe ja Mrs. Miller on samaa sarjaa kuin Altmanin hittifilmi M*A*S*H (1970), vaikka elokuvat eivät muuten muistutakaan toisiaan. Lisäksi, M*A*S*H:n tapaan, myös tämä elokuva menestyi hienosti, vaikka Oscar-kisassa ansiot jäivät ainoastaan Julie Christien saamaan ehdokkuuteen. Ainakin näin jälkeenpäin ällisteltynä ihmetyttää, ettei kuvaaja Vilmos Zsigmond päässyt akatemiakisaan mukaan, vaikka saipa hän sentään BAFTA-ehdokkuuden. Viimeisenä, joskaan ei vähäpätöisimpänä asiana on syytä mainita elokuvan tyylikkään minimalistinen soundtrack, joka on Leonard Cohenin käsialaa.

Pisteytys:
8/10

torstai 8. elokuuta 2019

Wake in Fright - Kova loma (1971)

Ohjannut Ted Kotcheff
Iso-Britannia, Australia & USA 1971, 109 min.
Draama, Trilleri
Pääosissa: Gary Bond, Donald Pleasence, Chips Rafferty

Have a drink, mate?
Erään australialaisen pikkukylän opettaja John Grant (Bond) päästää luokkansa joululomalle ja vaihtaa itsekin vapaalle. Lomaa on odotettu, mutta vähitellen käy selväksi, ettei opettajan työ ole miehelle varsinainen unelma-ammatti. Vapaa-ajan vietto yltyy älyttömäksi ryyppäysreissuksi uusien tuttavien kesken, jotka tapaavat viettää lomiaan rankasti rellestäen.

Kova loma sopisi katsottavaksi loman alkuun, mutta tämän katselussa on toki puolensa ensimmäisellä työviikollakin. Tosin vaikka elokuvan alussa varsin viattomasti nautitaan pari rentouttavaa olutta, pian arjen inho syvenee ällistyttäviin mittasuhteisiin. Mieleen tulee nopeasti, minkä vuoksi eurooppalaisia taannoin Australiaan rahdattiin: hiekan keskellä sinnittelevät pikkukaupungit ovat vankiloita, joissa selviää vain raskain ja osin laittomin huvein. Juopottelijat eivät ole mitään laitapuolen kulkijoita, vaan samassa ryyppyremmissä hulluttelevat opettajan lisäksi poliisi ja lääkäri.

Vastenmieliseksi kasvava rellestyselokuva on puistattavuudessaan onnistunut kuvaus siitä, kuinka painajaismaista arkea paetaan vielä ahdistavampaan lomatodellisuuteen. Kova loma onnistuu kuvaamaan alkoholismia, krapulamorkkista ja myös uhkapelien tuomaa hetken huumaa raa'an rehellisesti, eikä hoopoilijoiden törttöilyn seuraamisessa ole mitään hauskaa. Elokuvan rankka tyyli edustaa niin kutsuttua ozploitaatiota eli australialaista eksploitaatiota, tunnetuin tyylin edustaja lienee Mad Max (1979) jatko-osineen. Uuden aallon vanavedessä syntynyt filmi kuvasi todellisuutta niin villistä perspektiivistä, etteivät australialaisyleisöt heti ottaneet elokuvaa omakseen. Cannesissa Kova loma kuitenkin menestyi ja parin vuosikymmenen päästä filmi nousi kulttimaineeseen Australiassakin.

Pisteytys:
7/10

tiistai 6. elokuuta 2019

The French Connection - Kovaotteiset miehet (1971)

Ohjannut William Friedkin
USA 1971, 104 min.
Rikos, Toiminta
Pääosissa: Gene Hackman, Fernando Rey, Roy Scheider

All right, Popeye's here!
Huumekytät Jimmy "Popeye" Doyle (Hackman) ja Buddy "Cloudy" Russo (Scheider) saavat vihiä suuren huumelastin salakuljetuksesta. Jättimäisen keikan taustalta paljastuu kokonainen salakuljetusliiga "The French Connection", jota johtaa ranskalainen Alan Charnier (Rey). Kovalla höyryllä töitään paiskiva ja valtuuksiaan venyttävä Popeye pääsee Charnierin jäljille, mutta ovela kriminaali lipeää poliisien hyppysistä kerta toisensa jälkeen.

Kovaotteiset miehet on räiskyvä paketti täynnä nyrkkitappeluita, kaahauksen huumaa ja takaa-ajojen jännitystä. Railakas toimintaelokuva eläytyy rähjäisissä maisemissa huumeongelman kanssa painivien poliisien asemaan ja on on yhtä ajankohtainen kuin samana vuonna ensi-iltansa saanut Likainen Harry (1971). Elokuvat ovat keskenään hyvin samankaltaisia: tapahtumat perustuvat ajankohtaisiin rikosilmiöihin ja päähenkilöt ovat varsinaisia kovanaamoja. Kovaotteiset miehet kuitenkin vastaanotettiin hieman lempeämmin, ehkäpä huumesalakuljetus puistatti vähemmän kuin häikäilemätön salamurhaaja.

Viiden Oscarin (mm. paras elokuva) arvoisesti menestynyt Kovaotteiset miehet ei ole se kaikkein tyypillisin Oscar-voittaja, mutta kaiketi uutuudenviehätys ja samalla ajankohtaisuus vetosivat kriitikoihin ja raateihin. Nykypäivänä kyttien nihilismi ja jopa rasismi kohottaa kulmakarvoja, mutta kuvaapa tämä toisaalta aika osuvasti aikaansa. Muutoin tarina soljuu eteenpäin mukavasti ja Oscarinsa ansainnut Gene Hackman loistaa roolissaan keinoja kaihtamattomana ja hieman viinaanmenevänä poliisina. Sinnikkään "Popeyen" seikkailut eivät jääneet vain tähän yhteen filmiin, vaan hänet päästettiin jälleen huumejuttujen jäljille elokuvassa Kovaotteiset miehet II (1975).

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 4. elokuuta 2019

The Hired Hand - mies ja ase (1971)

Ohjannut Peter Fonda
USA 1971, 90 min.
Lännenelokuva, Draama
Pääosissa: Peter Fonda, Warren Oates, Verna Bloom

If it gets, you know, the way it can out there... you just turn around.
Kiertolaiselämää viettäneet ystävykset Harry Collings (Fonda) ja Arch Harris (Oates) ovat elättäneet itsensä vuosikaudet erilaisilla hanttihommilla. Harry saa lopulta ajelehtimisesta tarpeekseen ja päättää palata vaimonsa Hannahin (Bloom) luokse. Epäluuloinen Hannah suostuu ottamaan miehensä takaisin vain palkattuna apulaisena, mutta hiljalleen vanhat tunteet palaavat. Vanhoista siteistä luopuminen on Harrylle vaikeaa, varsinkin, kun vanha toveri Arch saattaa olla vaarassa.

The Hired Hand - mies ja ase on näyttelijä Peter Fondan esikoisohjaus. Lännenelokuvaksi filmi on tunnelmaltaan jopa meditatiivinen, eikä nimisuomennoksen "mies ja ase" oikein istu tarinaan, vaikka toki elokuvassa nähdään pari pyssyäkin. Rauhallisuus korostuu pitkien ja kauniiden montaasiotosten äärellä, joissa lännen komeat maisemat pääsevät esille runollisella tavalla. Ne korostavat haikeaa kertomusta, joka käsittelee ystävyyttä ja yhteenkuuluvuutta, mutta myös eroa ja luopumisen tuskaa. Kokonaisuus on kaunis ja tarina on yksinkertaisuudessaan toimiva, vaikka voisi se kenties olla hieman oivaltavampikin.

Ilmestyessään The Hired Handin salat eivät avautuneet yleisöille saati kriitikoille kovin hyvin, ehkäpä 1970-luku ei ollut otollista aikaa joko liian perinteiseltä tai kummallisen eksistentialistiselta tuntuneelle lännenelokuvalle. Filmin tyylille löytyi paremmin vastakaikua 2000-luvulla, jolloin The Hired Hand nostettiin jalustalle ja sen taannoinen ajankohtaisuus valkeni uudella tavalla. Aikansa henki on helpointa havaita, kun vertaa elokuvaa Peter Fondan tähdittämään Easy Rideriin (1969). Näennäisesti filmit sijoittuvat täysin eri aikakauteen ja käsittelevätkin hieman eri aiheita, mutta kumpikin edustaa kiinnostavalla tavalla aikansa nuorisosukupolven tapaa tarkastella maailmaa.

Pisteytys:
7/10

perjantai 2. elokuuta 2019

Heinäkuun elokuvat 2019

Reservoir Dogs
Ohjannut Quentin Tarantino
USA 1992, 99 min.
Rikos, Trilleri, Draama
Pääosissa: Harvey Keitel, Tim Roth, Michael Madsen, Steve Buscemi



Tragikoomisen rikollisjoukon keikka menee pieleen, koska joku joukosta lavertelee. Reservoir Dogs koostuu pääasiassa paskanjauhannasta, jota rytmittävät ajoittaiset verenroiskeet ja laukeavat aseet. Quentin Tarantinon toinen kokopitkä elokuva on samalla miehen läpimurto ja edustaa mainiosti sitä nokkelaa raikkautta, jonka vuoksi Tarantino sittemmin julistettiin uuden tyylin airueksi. Harmi vaan, että tällä vuosituhannella suunta on ollut tasaisessa laskussa.

Pisteytys: 8/10

A Star is Born
Ohjannut Bradley Cooper
USA 2018, 136 min.
Draama, Romantiikka, Musikaali
Pääosissa: Lady Gaga, Bradley Cooper




Rocktähti Jackson Maine (Cooper) avittaa tuntemattoman Allyn (Gaga) tähteyteen, vaikka oma ura on vaakalaudalla. Voiko kuka vain olla tähti ja mitä kaikkea se vaatii? A Star is Born on jo neljäs saman tarinan filmatisointi. Ensimmäisessä (1937) ja toisessa (1954) elokuvassa ollaan Hollywoodissa, mutta kolmannessa (1976) siirryttiin musiikin maailmaan. Tämä versio muistuttaa 1970-luvun esikuvaansa: molempien elokuvien naispäätähdet ovat filmien parasta antia ja valtavirtaista poppia edustavat biisit menestyivät Oscarin arvoisesti, mutta siinäpä se. Bradley Cooperin roolityö on hyvä, mutta esikoisohjauksesta ei voi sanoa samaa. Valmiiksi pureskeltu massaelokuva tuntuu nuivalta ja mitäänsanomattomalta, vaikka ei olekaan täysin toivoton tapaus.

Pisteytys: 5/10

Oma maa
Ohjannut Markku Pölönen
Suomi 2018, 108 min.
Historia, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Oona Airola, Konsta Laakso




Sotien raskaisiin jälleenrakennusvuosiin sijoittuva Oma maa kertoo nuorenparin tarinan pohjoiskarjalaisella asutustilalla. Oona Airola on pääroolissaan aito ja raikas, kun taas elokuvan estetiikka luottaa perinteisen romantisoituun Suomi-Filmien kuvastoon. Nostalginen tyyli on tuttua Markku Pölöstä, vaikka on tässä elokuvassa sentään ripaus realismiakin. Harmittaa, että varsinkin elokuvan jälkimmäinen puolisko on tehty hätiköiden ja juonenkäänteet töksähtelevät.

Pisteytys: 6/10

Shoplifters - perhesalaisuuksia
Ohjannut Hirokazu Kore-eda
Japani 2018, 121 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Lily Franky, Sakura Andô, Jyo Kairi, Kirin Kiki




Kultaisella Palmulla palkittu Shoplifters kertoo perheestä, joka ei ole muodostunut biologisten siteiden perusteella. Elokuva jatkaa temaattisesti samaa perheen muodostumisen teemaa, jota Hirokazu Kore-eda on käsitellyt jo esimerkiksi elokuvassaan Isänsä poika (2013) Jos haluaa verrata Kore-edaa japanilaiseen mestariin, Shoplifters on hieman samaan tapaan tyynnyttävä rytmiltään kuin Yasujiro Ozun Ensimmäinen matka (1953) ja Kiertolaiset (1959). Elokuvia yhdistää myös ennakkoluuloton tapa käsitellä ihmisyhteisöjä.

Pisteytys: 8/10

Apollo 13
Ohjannut Ron Howard
USA 1995, 140 min.
Seikkailu, Historia, Draama
Pääosissa: Tom Hanks, Bill Paxton, Kevin Bacon, Ed Harris




Tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa myötäeletään epäonnisen Apollo 13 -kuulennon vaiheita. Pääpiirteissään Apollo 13 seuraa varsin tarkasti lennon vaiheita todellista dialogia myöten, vaikka tietenkin valkokankaalle on lisätty hieman jännitteitä ja muutettu repliikkejä iskevimmiksi. Reissun lopputulos on toki jo tiedossa, mutta on silti jännittävää seurata, miten tapahtumat etenivät. Jotta piina ei kävisi sietämättömäksi, varmuutta onnelliseen loppuun tuo tietenkin jälleen yksi Tom Hanksin rooli arjen sankarina.

Pisteytys: 7/10

Charlie and the Chocolate Factory - Jali ja suklaatehdas
Ohjannut Tim Burton
USA, Iso-Britannia & Australia 2005, 115 min.
Fantasia, Seikkailu
Pääosissa: Freddie Highmore, Johnny Depp, David Kelly, Deep Roy



Köyhä Charlie (Highmore) pääsee vierailulle maagiseen suklaatehtaaseen ja tapaa vinksahtaneen tehtailijan Willy Wonkan (Depp). Tim Burtonin elokuva on melko uskollinen tulkinta Roald Dahlin samannimisestä lastenkirjasta (1964). Siinä missä Mel Stuartin Jali ja suklaatehdas (1971) on iloisen kirjava ja esittelee lapsia ymmärtävän hassun Wonkan, Burtonin versio on synkempi ja Johnny Deppin tulkitsema Wonka onkin kiinnostunut vain suklaasta ja itsestään. Tyylillisesti elokuva jatkaa Burtonin edelliselokuvan Big Fishin (2003) tiellä, samassa synkässä hattaramaailmassa. Sinne tänne ripotellut villit ideat ja vitsit kannattelevat tarinaa ällöttävän näköisen muovimaailman keskellä, joka ehkä näytti paremmalta vielä viime vuosikymmenellä.

Pisteytys: 5/10