lauantai 23. maaliskuuta 2019

Terra em Transe - Valta ja kumous (1967)

Ohjannut Glauber Rocha
Brasilia 1967, 111 min.
Draama
Pääosissa: Jardel Filho, Paulo Autran, José Lewgoy

The streets belong to the people, like the sky belongs to the condors.
Kylmän sodan aika Latinalaisessa Amerikassa tarkoitti ankaria sotilasdiktatuureja ja näitä vastaan taistelevia sissiliikkeitä. Brasilialaiseen uuteen aaltoon eli cinema novoon lukeutuva teos Valta ja kumous (engl. Entranced Earth) sijoittuu kuvitteelliseen Eldoradon valtioon, jossa toimittaja ja runoilija Paolo Martins (Filho) käy henkistä kamppailua yrittäessään valita kahden naisen ja kahden korruptoituneen poliitikon väliltä.
 
Glauber Rochan vaikutteet elokuvantekoon tulevat ranskalaisen uuden aallon lisäksi Hollywoodista ja kaiken nivoo yhteen brasilialainen yhteiskunta ja kulttuuri. Tässä elokuvassa osa tunnelmasta tuntuu myös löytyneen Italiasta, eritoten Michelangelo Antonionin synkästä maailmasta. Elokuva on aikansa kuva tyylillisesti, mutta myös sanomansa puolesta. Nyt 1960-luvun mellakoiden pöly on laskeutunut, mutta uusia kapinoita tulee ja huonojen poliitikkojen teema taitaa olla aina ajankohtainen.

Valta ja kumous muistuttaa yhteiskuntakritiikkinsä osalta Rochan edellistä kokopitää elokuvaa Musta jumala, valkea paholainen (1964). Molempien teosten suurin rasite on liiallinen hidastempoisuus, joka tekee katselusta hieman turhan raskasta. Erojakin teosten välillä toki on: Valta ja kumous sijoittuu kaupunkeihin ja selkeämmin elokuvan ilmestymisajan nykyhetkeen, kun taas Musta jumala, valkoinen paholainen on ajattomampi maaseutukuvaus. Juuri tämän vuoksi Valta ja kumous tuntuu olevan hitusen pisteliäämpi kritiikissään, eikä kitkeriä sanoja juuri yritetä peitellä. Hämmästyttävää, että näin tiukkasävyinen filmi onnistuttiin ylipäätään tekemään sotilasdiktatuurin vuosina!

Pisteytys:
7/10

keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Marketa Lazarová (1967)

Ohannut Frantisek Vlácil
Tsekkoslovakia 1967, 162 min.
Historia, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Magda Vásáryová, Josef Kemr, Frantisek Velecký

Holy virgin!
Vladislav Vančuran samannimiseen romaaniin (1931) perustuva Marketa Lazarová sijoittuu keskiaikaiseen Böömiin. Nimikkohenkilö Marketaa (Vásáryová) odottaa tulevaisuus nunnaluostarissa, mutta hän joutuu maantierosvojen kidnappaamaksi ─ Jumalan rakkauden sijaan Marketan sydämen valtaa hänen kaappaajansa Mikoláš (Velecký). Kristinuskon ja pakanallisuuden kohtaaminen on tarinan keskeinen teema, mutta eivät aiheet siihen jää. Suurteoksen lukemattomista poimuista voi löytää laajan kirjon aihealueita aina naiivista rakkaudesta brutaaliin väkivaltaan.

Marketa Lazarová on äänestetty 1990-luvulla parhaaksi tsekkielokuvaksi kautta aikojen. Elokuvan nähtyään titteliä ei tule mieleenkään kyseenalaistaa, vaikka ennakkoon tieto hieman hämmästytti. Ylipäätään Marketa Lazarová on maailmanlaajuisesti aika vähän tunnettu siihen nähden, miten teknisesti huikeasta ja uraauurtavasta kokonaisuudesta on kysymys. Hengästyttävän kaunis elokuva tekee katselusta suorastaan pyhän ja arjen yläpuolelle nousevan elämyksen. Marketa Lazarová ei päästä katsojaa helpolla: vaikka katselukokemus vaatii paljon, yhtä runsaasti se myös antaa.

Intensiivinen, vuosia kestänyt elokuvaprojekti vei Frantisek Vlácilin terveyden, eivätkä näyttelijät päässeet juuri sen helpommalla. Lopputulemana syntyi mittava, usean eri osan varaan rakentuva eepos. Kertomuksen seuraaminen vaatii keskittymiskykyä, eikä kaikkia tarinan juonteita taida olla mahdollista hoksata ensikatselulla. Kuitenkin jo tunnelman aistiminen on tarpeeksi, eikä jokusen juonenkäänteen hämäräperäisyys ehdi vaivata. Ehkäpä upeinta on elokuvan pyrkimys taltioida keskiaikaista mielenmaisemaa. Tietenkään täysi rekonstruktio ei ole mahdollinen, mutta yritys ymmärtää aikakauden oloja ja "menneisyyden nykyhetken" epävarmuuksia on perin ansiokas.

Pisteytys:
10/10

lauantai 16. maaliskuuta 2019

Week-end - Viikonloppu (1967)

Ohjannut Jean-Luc Godard
Ranska & Italia 1967, 105 min.
Seikkailu, Komedia
Pääosissa: Mireille Darc, Jean Yanne

Are you in a film or in reality?
Aviopari (Darc & Yanne) lähtee roadtripille vaimon vanhempien luokse perintöä himoiten. Rattoisan viikonloppuajelun sijaan matka ottaa rajun suunnan jo heti alussa, eikä ahne päämäärä ole sen parempi. Metsän siimeksestä tosin löytyy porvarillista menoa kyseenalaistava elämäntapa, jonka pyörteissä pariskunnan retki saa uuden suunnan. Itse tarina vyöryy kovalla vauhdilla yhä surrealistisempaan suuntaan, eikä katsoja lopulta hätkähdä kovin vähäisestä. Mitäpä olisikaan pieni kannibalismi uusien ystävien kesken!

Kaupungin kuhinasta pois suuntaava elokuva heijastaa ihmisen paluuta luontoon. Idea havainnollistuu jo kuvattaessa autojensa kanssa nollasta sataan kiihtyviä itsekkäitä kuskeja. Jokaisen lelu on hienoin, arvokkain ja tärkein, mutta käytöstavoista ei voi sanoa samaa. Myös päähenkilöt ovat näennäisen elitistisiä ja muodinmukaisia, mutta kulttuurin kahleet romuttuvat maantieraivon tai ahneuden vallatessa mielen. Räväkän esitystyylin taustalla piilee osuvia huomioita niistä ihmisluonnon puolista, joita yritämme parhaamme mukaan peitellä ja häivyttää.

Viikonloppu on tätä nykyä Jean-Luc Godardin tunnetuimpia ja arvostetuimpia elokuvia, joskaan vielä ilmestyessään elokuva ei saavuttanut kovin kummoista mainetta. Groteski painajainen on kiistämättä hieman hankalasti sulateltava kokonaisuus, joka tuskin aukeaa yhdellä katselukerralla. Kiinnostavan teemansa ja yhteiskuntakritiikkinsä ohella Viikonloppu herättää myös ajatuksia elokuvakerronnasta: levottomat välitekstit ja leikkaukset, paikoitaiset toistot ja tyylilajeilla leikittelyt aktivoivat katsojaa lukemaan elokuvaa. Vai lukeeko elokuva katsojaa?

Pisteytys:
8/10

torstai 14. maaliskuuta 2019

Le Samouraï - Ajojahti (1967)

Ohjannut Jean-Pierre Melville
Ranska & Italia 1967, 101 min.
Rikos, Draama, Mysteeri
Pääosissa: Alain Delon, François Périer, Nathalie Delon

Nothing to say?
Palkkamurhaaja Jef Costello (Delon) jää miltei kiinni suorittamansa murhakeikan jälkeen, mutta mies selviää esitutkinnasta lähes puhtain paperein. Epäileväinen poliisipäällikkö (Périer) ei kuitenkaan luovuta Costellon alibista huolimatta. Välinpitämättömyyden ilmapiiri leijuu savusumun tavoin ankeanharmaan Pariisin yllä ja tuntuu kietovan syleilyynsä eritoten niukkasanaisen Costellon. Niukka dialogi ei paljasta Costellon tai hänen työnantajiensa motiivia murhalle ja katsojankin mielessä herää väistämättä masentava huoli kaiken turhuudesta.

Ajojahdin (engl. The Godson) maailma on kylmissä värisävyissään ja kaikkinaisessa karuudessaan vieras todellisuus, eikä sen lakonisista hahmoistakaan ole apua arkisen tunnistettavuuden etsinnässä. Jef Costello on yksinäinen ja ilmeetön mies, joka kenties noudattaa epätodellista samuraikoodia kaikissa teoissaan. Kytkeytyykö koko niin kutsuttu tilan poetiikka osaksi vuosikymmenensä suurta vierautumisahdistusta? Zeitgeist eli ajan henki yhdistyy tietoisesti film noirin antisankarien koleaan traditioon: lajityypiltään Ajojahti edustaakin jälkimodernistista neo-noiria.

Ajojahti on omaperäisen eksistentialistinen rikoselokuva, joka on viileydellään inspiroinut monia tulevia elokuvantekijöitä. Tämän vuosikymmenen filmeistä vaikutteita Ajojahdista on saanut eritoten Drive (2011), jonka päähenkilö on pitkälti Jef Costellon kaltainen. Ylipäätään samaa elokuvallista sävyä on helppo löytää useista varsinkin 1970─1980-luvulla suosituista neo-noirin teoksista kuten Blade Runnerista (1982). Suomalaisittain mieleen tulee myös Aki Kaurismäen lempeän humoristinen I Hired a Contract Killer (1990).

Pisteytys:
8/10

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Wavelength (1967)

Ohjannut Michael Snow
Kanada & USA 1967, 45 min.
Avantgarde
Pääosissa: Hollis Frampton, Lyne Grossman

Living is easy with eyes closed, misunderstand all you see.
Ensimmäiset kokeelliset, taiteen konventioita ravistelevat avantgarde-elokuvat syntyivät 1920-luvulla tuhoisan suursodan jälkeensä jättämän kauhun myötä. Tunnetuin varhainen avantgarde-elokuva on Andalusialainen koira (1929), jonka perintö ilmenee seuraavan suursodan aikana syntyneessä lajityypin klassikossa Meshes of the Afternoon (1943). Vireä ja kapinallinen 1960-luku oli avantgarde-elokuville mitä parhain kasvualusta: vuosikymmenen aikana syntyi liuta elokuvakerrontaa venyttäviä teoksia, joiden joukkoon lukeutuu myös lajityyppinsä merkkiteos Wavelength.

Avantgarde-elokuvistaan ja monesta muustakin taiteestaan tunnettu Michael Snow (1929─) pyrkii elokuvassaan käsittelemään maailman kokemisen tapaa. Elokuvakokemuksen kannalta keskeisimmät aistit ovat tietenkin näkö ja kuulo, joille elokuva tarjoaa elämyksiä. Kuitenkin nuo elämykset ovat vain illuusioita, toden ja epätoden rajalla liikkuvia kuvia ja ääniä. Wavelength korostaa ideaansa toimimalla julmana illuusion tirehtöörinä: kuva kulkee jopa kuolevan miehen ohitse järkähtämättömällä varmuudella, ja kimeäksi nouseva ääniraita ylittää inhimillisen toiminnan äänet.

Teknisesti ottaen Wavelenght on 45 minuutin mittainen zoomaus yhden huoneen laidalta sen vastapäiseen seinään. Ikkunoiden takana vilahtelee liikennettä, vuorokaudenajat vaihtuvat ja huoneessakin käväisee muutama ihminen ─ yksi kuolemassa ja toinen hälyttämässä apua. Katse kiinnittyy kuitenkin aivan muualle kuin ympäröivän maailman tapahtumiin. Kaiken taustalla surisee häiritsevä ääniaalto, joka johdattaa katsojan kohti yllättäviä laineita. Elokuva on raskasta ja kiistämättä hetkittäin myös aika tylsää katsottavaa, mutta sen idea on silti kiinnostava ja ajatuksiaherättävä.

Pisteytys:
7/10

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Horí, má panenko! - Palaa, palaa! (1967)

Ohjannut Milos Forman
Tsekkoslovakia & Italia 1967, 73 min.
Komedia, Draama
Pääosissa: Jan Vostrcil, Josef Sebánek

Happy, happy, one, two...
Paloasemalla järjestellään suurta juhlaa palopäällikön eläkkeelle siirtymisen kunniaksi. Suunnitelmissa on tarjota yleisölle ikimuistoisia elämyksiä kauneuskilpailun ja jännittävän arvonnan myötä, mutta kaikki vaikuttaa menevän pieleen vaikka juhla ei ole vielä edes päässyt alkamaan. Juhlat kompuroivat silti urheasti eteenpäin, vaikka arpajaispalkinnot katoavat mystisesti, kauneuskilpailuun ei millään saada osallistujia ja lopulta tietenkin syttyy tulipalo!

Milos Formanin (1932─2018) nolojen tilanteiden komedia irvailee avoimesti itäblokin arjelle ja neuvostovallan onnettomuudelle. Palokunnan johtoporras on täysiä tunareita, joiden arvovalta tuntuu ilmenevän ainoastaan yhtenäisissä univormuissa. Satiiri on niin ilmiselvää, että tietenkin Tsekkoslovakian valtionjohto tuohtui ja hävyttömän elokuvan esittäminen kiellettiin. Uuden aallon radikalismia henkivä Palaa, palaa! (engl. The Firemen's Ball) sai ensi-iltansa juuri Prahan kevään alla ja edustaa vielä sitä hetkellistä vapauden aikaa, jonka Varsovan liitto lopulta nitisti vuoden 1968 jälkipuolella.

Vaikka Palaa, palaa! oli kotimaassaan aivan liian röyhkeä teos, maailmalla elokuva menestyi hyvin ja pääsi Oscar-ehdokkaaksikin. Formanin ura sai jatkua Yhdysvalloissa, ja seuraava elokuva Otetaan hatkat (1971) käsitteli sukupolvieroja. Molempien elokuvien huumorissa on samaa hellyyttävää kömpelyyttä ja arjen tuntua, mutta hulvattoman komedian takaa pilkahtaa hetkittäin myös melko surullisia hetkiä. Palaa, palaa! on hauskimmillaan ja surullisimmillaan yhtä aikaa: tulipalossa palonsa menettänyt vanhus saa jalona lahjana kaikki juhlien arpajaisliput, mutta palkinnot ovat jo kadonneet pitkäkyntisten matkaan ─ jäljellä on vain kasa arvotonta paperia, jonka lahjoittamisesta saadaan silti aikaiseksi komea näytös.

Pisteytys:
8/10

maanantai 4. maaliskuuta 2019

Playtime (1967)

Ohjannut Jacques Tati
Ranska & Italia 1967, 115 min.
Komedia
Pääosissa: Jacques Tati, André Fouché, Barbara Dennek

Monsieur Hulot!
Herra Hulot (Tati) saapuu uuteen Pariisiin! Amerikkalaisturistien vanavedessä ällistelevä Hulot saa kokea, millainen on modernisoitu metropoli, mutta onneksi hän tapaa myös vanhoja tuttuja vuosien takaa. Jacques Tatin uran huipentuma Playtime luo kontrolloidun kaaoksen, joka osoittaa elämämme hullunkurisuuden sitä kuitenkaan ivaamatta. Ihmisten jäykät tavat huvittavat, mutta tunnelman rentoutuessa joutavat rakennetut roolit unholaan.

Playtimen ideoiden runsaus huimaa päätä, eikä aivan kaikkea ehdi yhdellä kertaa huomatakaan. Elokuvan vauhti on tosin melko rauhallinen ja tarina mahtuu yhteen vuorokauteen. Hupailu tiivistyy eritoten modernisaation ilkikuriseen, mutta lempeään piikittelyyn: elokuva sijoittuu Pariisiin, mutta betonikorttelit voisivat olla mistä tahansa kaupungista. Tunnetut maamerkit vilahtavat vain muutamassa lasioven heijastuksessa! Tosiasiassa elokuva tapahtuikin lavasteissa, joten elokuvan ultramoderneja toimistoblokkeja ja ravintoloita on turha yrittää etsiä todellisen Pariisin kätköistä.

Vaikka Playtime on aikojen saatossa kasvanut arvostetuksi mestariteokseksi, aikalaisyleisöt eivät lainkaan lämmenneet elokuvan visioille ja juonettomuudelle. Fyysiseen komediaan teoksensa perustava Tati on tunnettu omalaatuisesta tyylistään, joka toki voi yllättää niin hyvässä kuin pahassakin. Playtimen kehno vastaanotto lähes romutti Tatin uran ja saattoi hänet järjettömiin velkoihin. Herra Hulot sai kuitenkin vielä yhden oman elokuvansa, Liikenne (1970), jossa maailmamme hassuja tapoja tarkkaillaan vielä kerran, joskin hieman rakenteellisemman juonen avulla.

Pisteytys:
10/10

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Helmikuun elokuvat 2019

The Favourite
Ohjannut Yorgos Lanthimos
Irlanti, Iso-Britannia & USA 2018, 119 min.
Draama, Komedia, Historia, Biografia
Pääosissa: Olivia Colman, Emma Stone, Rachel Weisz




Eletään 1700-luvun alkuvuosia Englannin hovissa. Jossain kaukaisilla taistelutantereilla sota Ranskaa vastaan jatkuu aina vain, mutta politiikkapuheen ohella hovissa riittää muitakin murheita. Valokeilaan nousevat pyrkyrit Sarah (Weisz) ja Abigail (Stone), jotka kilvoittelevat kuningattaren (Colman) suosiosta. The Favourite ei ole lähimainkaan kummallisinta Yorgos Lanthimosta, vaikka onkin pukudraamaksi omalaatuinen. Lavasteet ja koltut ovat upeita, ja näyttelijätkin onnistuvat osissaan, mutta sisältö jää harmillisen vaisuksi. Hovielämän kuriositeeteista olisi voinut ammentaa enemmänkin, vaikka toki hovinaisten valtataistelua onkin hauska seurata. Lanthimoksen hajuttomin elokuva kahmi tietenkin uran isoimman potin Oscar-ehdokkuuksia (10), mutta niistä omansa sai lopulta vain mainio Olivia Colman.

Pisteytys: 7/10

If Beale Street Could Talk
Ohjannut Barry Jenkins
USA 2018, 119 min.
Romantiikka, Draama, Rikos
Pääosissa: KiKi Layne, Stephan james, Regina King




Ensirakkauden huuma katkeaa vankilatuomioon 1970-luvun New Yorkissa. If Beale Street Could Talk jatkaa Barry Jenkinsin yhteiskuntakriittisten ja valtavan tunteellisten mestariteosten linjaa. Elokuva tempaa mukaansa pimeyteen ja pelkoon, mutta sen mukana voi myös antautua täysin ehdottoman rakkauden vietäväksi. Siihen kiteytyy myös elokuvan sanoma: älä anna pahuuden lannistaa, vaan taistele sitä vastaan rakkauden avulla. Hyvyys voittaa!

Pisteytys: 9/10

Isle of Dogs
Ohjannut Wes Anderson
Saksa & USA 2018, 101 min.
Animaatio, Seikkailu, Komedia
Pääosissa: Bryan Cranston, Edward Norton, Koyu Rankin




Megasaki-kaupungin tautiset koirat karkoitetaan omalle saarelleen, mutta poika nimeltä Atari (Rankin) palaa etsimään rakasta hauvaansa. Koirien eloa seuraava stop motion -animaatio on kaikin tavoin Wes Andersonin tavaramerkkituote niin huumorin kuin kaikkialle ulottuvan pikkutarkkuudenkin puolesta. Tarinassa on  hauskoja ja tärkeitäkin huomioita vaikkapa syrjinnästä ja ehkä jopa rasismistakin, mutta yliyritteliäs kerronta on rasittavan sekavaa seurattavaa.

Pisteytys: 6/10

Avengers: Infinity War
Ohjannut Anthony Russo & Joe Russo
USA 2018, 149 min.
Scifi, Toiminta, Seikkailu
Pääosissa: Robert Downey Jr., Chris Hemsworth, Josh Brolin



Superroisto Thanos (Brolin) keräilee ikuisuuskiviä toteuttaakseen galaktisen massamurhan. Infinity War yhdistää valtavan joukon Marvel-universumin supersankareita Thanosta vastaan ja onnistuu ihmeen hyvin pitämään massiivisen paketin kasassa. Thanos on erinomainen hahmo, mutta valitettavasti ylisuuri elokuva ei jätä riittävästi aikaa kiinnostaville tarinoille. Puhtaana viihteenä filmi toimii oikein hyvin, mutta pelkkä pinnallisuus tekee katselusta hieman yksipuolista ja elokuva monine mäiskeineen katoaa mielestä nopeasti.

Pisteytys: 6/10

End Game - Loppupeli
Ohjannut Rob Epstein & Jeffrey Friedman
USA 2018, 40 min.
Lyhytelokuva, Dokumentti





Oscar-ehdokkaaksi päässyt lyhytdokumentti seuraa syöpäsairaiden viimeisiä aikoja sairaaloissa ja saattohoitoloissa. Elokuva on tyyliltään täysin taustalta tarkkaileva ja päästää ääneen lääkärit näkemyksineen, läheiset huolineen ja pelkoineen ja tietenkin myös kuolemansairaat potilaat. Kokonaisuus kaipaisi jonkinlaista synteesiä tai selkeyttävää lopputulemaa. Filmi koskettaa silti.

Pisteytys: 7/10

Period. End of Sentence. - Kuukautiset: Uusi periodi
Ohjannut Rayka Zehtabchi
USA 2018, 26 min.
Lyhytelokuva, Dokumentti





Lyhytdokkareiden Oscar-voittaja kertoo ansiokkaasta kuukautistabuja rikkovasta työstä Intiassa. Häpeilevien kuukautispuheiden takia ei tarvitsisi lähteä Intiaan asti, mutta elokuva osoittaa, että tietyissä maailman kolkissa ongelmat ovat pelkkää ujostelua suuremmat. Pieneltä tuntuva asia onkin suorastaan koko elämän kokoinen. Koko kuukautisstigmasta sietäisi tehdä lisääkin dokumentteja, jotka voisivat olla rakenteellisesti vielä tätäkin parempia.

Pisteytys: 7/10

Kinder des Kalifats
Ohjannut Talal Derki
Saksa, USA, Syyria, Lebanon, Alankomaat & Qatar 2017, 99 min.
Dokumentti, Sota




Saksaan muuttanut syyrialainen Talal Derki soluttautuu radikaaliin jihadistiperheeseen, jossa isä ylistää Osama Bin Ladenia ja laittaa lapsensa sotilaskouluun. Isän ja poikien koko elämä kietoutuu miinojen, pommien ja Allahin pyhän sodan ympärille. Ansiokas dokumentti auttaa hieman ymmärtämään käsittämättömän elämäntavan ylisukupolvisuutta eli sitä, kuinka maailmankuva siirtyy isältä pojalle. Kinder des Kalifats (engl. Of Fathers and Sons) oli Oscar-ehdokkaana parhaaksi dokumentiksi.

Pisteytys: 7/10

The Egyptian - Sinuhe egyptiläinen
Ohjannut Michael Curtiz
USA 1954, 139 min.
Draama, Historia
Pääosissa: Edmund Purdom, Peter Ustinov, Jean Simmons




Muinaisessa Egyptissä orpo Sinuhe (Purdom) nousee faaraon henkilääkäriksi. Mika Waltarin maailmanmenestys Sinuhe egyptiläinen (1945) saa Hollywood-filmatisoinnissa komeat kehykset, mutta silti elokuva on pelkkä sieluton toisinto erinomaisesta romaanista. Arvoitukseksi jää, olisivatko päärooleihin kaavaillut Marlon Brando ja Marilyn Monroe tehneet Sinuhen tarinasta onnistuneemman.

Pisteytys: 5/10

Tyttö nimeltä Varpu
Ohjannut Selma Vilhunen
Suomi 2016, 100 min.
Draama
Pääosissa: Linnea Skog, Paula Vesala




Varhaisteini Varpu (Skog) etsii isäänsä ja kärsii äitinsä (Vesala) lapsellisuudesta. Selma Vilhusen kasvukertomus kertoo tärkeän tarinan erilaisista perheistä ja itsensä hyväksymisestä. Ote on raikkaan aito ja varsinkin pääroolin Linnea Skog on loistava. Elokuvan lopussa esille tuleva mielenterveystematiikka tuntuu hieman päälleliimatulta ja ylimääräiseltä jatkeelta, vaikka sen idea onkin hyvä. Tyttö nimeltä Varpu on toimiva kokonaisuus, mutta vielä parempi on Vilhusen tuoreempi teos Hölmö nuori sydän (2018).

Pisteytys: 7/10

torstai 28. helmikuuta 2019

All That Heaven Allows - Kaikki minkä taivas sallii (1955)

Ohjannut Douglas Sirk
USA 1955, 89 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Jane Wyman, Rock Hudson, Gloria Talbott

You were ready for a love affair, but not for love.
Douglas Sirk (1897─1987) tunnetaan mehukkaan yltäkylläisistä melodraamoistaan, joita voidaan pitää television saippuasarjojen esikuvina. Kaikki minkä taivas sallii on suoranainen oppikirjaesimerkki täyteläisestä romanssista: keski-ikäinen leski Cary Scott (Wyman) rakastuu nuoreen puutarhuriin Ron Kirbyyn (Hudson), mutta mitä asiasta tuumaavat Caryn teini-ikäiset lapset saati seurapiireissä juoruilevat ystävättäret?

Sirkin viehättävä kerronta saa rinnalleen maalailevan musiikin, kuvien herkulliset värit ja hetkittäin lähes lumikkimaisen siirappiset maisemat. Valojen ja lavasteiden maailma huokuu aikansa Hollywoodia ja tuo valkokankaalle saavuttamattoman haavemaailman, jonka tapahtumiin on silti helppo löytää vastine tosielämästä. Riipaiseva hetki on esimerkiksi Caryn surullinen joulunvietto, jolloin katkera menetyksien sarja täydentyy yksinäisellä tulevaisuudella. Kotoa muuttavat lapset jättävät jälkeensä vain television, nykyaikaisen lesken siveän seuralaisen.

Kaikki minkä taivas sallii on armottoman hurmaava korostetussa kohtalokkuudessaan, mutta tarina ei silti lässähdä ylilyönteihin. Vaikka juonen kulku on kliseisyydessään helppo arvata ennakkoon, on kertomuksen etenemistä silti nautinnollista seurata. Kuvaelmaa syventää dramaattinen vastakkainasettelu rikkaiden tekopyhimysten sekä maanläheisten, aitojen ihmisten välillä. Vaakalaudalla on myös tietyn yhteiskunnallisen aseman saavuttaneen lesken maine, jota kielletty romanssi nyt uhkaa. Mutta elokuva muistuttaa, että omaa sydäntään kannattaa kuunnella.

Pisteytys:
8/10

tiistai 26. helmikuuta 2019

Viy - Velho (1967)

Ohjannut Konstantin Ershov & Georgiy Kropachyov
Neuvostoliitto 1967, 77 min.
Fantasia, Kauhu
Pääosissa: Leonid Kuravlyov, Natalya Varley

A curse upon you! With the wings of a bat!
Neuvostoliittolainen kauhufantasia kertoo tarinan nuoresta munkista Khomasta (Kuravlyov), joka joutuu kohtalon johdattamana karmeiden yliluonnollisten tapahtumien äärelle. Khoma määrätään noidaksi epäillyn nuoren naisen (Varley) ruumiinvalvojaisiin, ja tehtävä on kauhistuneelle nuorukaiselle syystäkin epämieluisa: Khoma kun on jo taannoin joutunut noita-akan narriksi.

Nikolai Gogolin tarinaan Viy (1835) perustuva elokuva on saanut useita tulkintoja, joista tämän filmin lisäksi tunnetuin on Mario Bavan goottikauhu Paholaisen naamio (1960). Mainitsematta ei malta jättää myöskään Gogolin tarinaa hyvin löyhästi hyödyntävää hömppää Viy 3D (2014), joka oli ilmestyessään melkoinen hitti sekä Venäjällä että Ukrainassa, josta Gogolkin on kotoisin. Tämä vuoden 1967 adaptaatio erottuu joukosta edukseen kansanperinteeseen voimakkaasti vivahtavalla fantasiakuvastollaan ja myös siksi, että Velho on ensimmäinen neuvostoliittolainen kauhuelokuva.

Systemaattisen sensuurin Neuvostoliitossa kauhu oli käärittävä tuhtiin folkoristiikkaan, jotta teos saatiin siirrettyä valkokankaalle. Lopputulos tuntuu hieman vanhahtavalta ainakin Hollywoodin aikajanalla, jolla mitattaen Velho osuu aika tasaisesti  Psykon (1960) ja Manaajan (1973) puoliväliin. Sympaattisuus ei kuitenkaan ole lainkaan pahitteeksi, sillä painajaismateriaalin ei täydykään olla kauhun itseisarvo. Velhon mielikuvituksellinen toteutus ja kivat efektit viehättävät, ja onnistuvatpa moninaiset pahuuden ilmentymät aiheuttamaan muutamaan otteeseen myös kylmiä väreitä.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 24. helmikuuta 2019

In the Heat of the Night - Yön kuumuudessa (1967)

Ohjannut Norman Jewison
USA 1967, 110 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Sidney Poitier, Rod Steiger, Warren Oates

Just once in my life, I'm gonna own my temper.
Missisippin osavaltiossa eletään vuoden kuuminta aikaa, ja tukahduttava lämpötila kiristää rasismin ja köyhyyden kyllästämää ilmapiiriä entisestään. Eräänä yönä muuan pikkukaupungin poliisi Sam Wood (Oates) löytää kujalta murhatun pohatan ja pidättää läheiseltä rautatieasemalta löytämänsä epäilyttävän mustan miehen, Virgil Tibbsin (Poitier). Lopulta selviää, ettei Tibbs suinkaan ole rikollinen vaan murhatutkija Philadelphiasta. Paikallisten poliisivoimien kyvyttömyyden paljastuessa Tibbs joutuu osallistumaan murhan selvittämiseen, eikä hän saa kaupunkilaisten sympatioita puolelleen.

Yön kuumuudessa on intensiivinen rikosdraama, mutta tunnelman tiheys ei niinkään johdu tapahtuneesta murhasta, vaikka toki senkin selvittelyyn liittyy oma jännityksensä. Painostavan ilmapiirin syynä on ennen kaikkea junttilassa kukoistava rasismi ja rotuerottelun aiheuttamat jännitteet. Asetelmaa korostetaan kuvaamalla Tibbs perin täsmällisenä, siistinä ja alansa huippuna, kun taas paikalliset kytät ovat pelkkiä ylimielisiä toheloita. Asetelman on tarkoitus murskata ennakkoluuloja ja toki myös yllättää: vuonna 1967 hahmojen suhteet olivat vielä elokuvissa ennenkuulumattomia, varsinkin, kun Poitierin hahmo pistää tolloille terävästi kampoihin.

Vaikka Yön kuumuudessa onkin perin onnistunut antirasistinen draama ja hyvä rikoselokuva, sen Oscar-menestys tuli hienoisena yllätyksenä. Elokuva kahmi viisi pystiä, mukaan luettuna parhaan elokuvan palkinnon ─ rannalle jäivät soittelemaan ennakkosuosikit Bonnie ja Clyde (1967) ja Miehuuskoe (1967). Vuoden nimekkäimmät Hollywood-filmit kuvaavat kukin aikaansa omasta kulmastaan. Yön kuumuudessa asettuu kansalaisoikeusliikkeen taisteluiden puolelle, ja pyrkii selittämään rasismia luutuneilla asenteilla ja tietämättömyydellä. Hieman kehitystä on tapahtunut sitten Sidney Poitierin tähdittämän Kahleen (1958), mutta valitettavasti Yön kuumuudessa on ajankohtainen edelleenkin. Tällä vuosikymmenellä ongelma on ollut taas näkyvästi esillä, ja eriarvoisuudesta kertovat niin dokumentti 13. lisäys (2016) kuin myös tunnelman vakavaksi vetävät komediat Get Out (2017) ja BlacKkKlansman (2018).

Pisteytys:
8/10

perjantai 22. helmikuuta 2019

Report (1967)

Ohjannut Bruce Conner
USA 1967, 13 min.
Lyhytelokuva, Underground, Avantgarde, Dokumentti

Something is terribly wrong!
Taiteilija Bruce Conner (1933─2008) tutkii avantgarde-dokumentissaan presidentti John F. Kennedyn murhan (1963) riepottelua tiedotusvälineissä. Lyhytfilmi koostuu Kennedyn murhaa käsitelleistä uutispätkistä ja jokusista muistakin arkisto-otteista. Kaikki klipit on leikattu ja liimattu shokeeraavaksi kollaasiksi, joka kertoo sekä presidentin murhan herättämistä tunteista että median kerrontakeinoista.

Puistatuksia ja pelkoa herättävää taidetta luonut Conner ohjasi elämänsä aikana lähes kolmekymmentä lyhytelokuvaa, joista Report on parhaiten tunnettu. Se ei ole ihme, sillä Kennedyn salamurhan tapaus on näihin päiviin saakka herättänyt kiinnostusta, ja murhaa on prosessoitu eri taidelajien kautta hämmästyttävän paljon. Kaikista näistä kulttuurituotteista Report on perin kiehtova siksi, että murhamysteerin sijaan se kiinnittää huomion Kennedy-tragedian kerronnan tapaan.

Reportin idea on valtavan nerokas, eikä filmiä ymmärtääkseen tarvitse matkata 1960-luvulle asti. Elokuvan kritiikki kohdistuu siihen, kuinka media kaupallistaa tunteita nostattavat tapahtumat ja lypsää niistä irti kaiken mahdollisen ja mahdottoman sammuttaakseen uteliaan yleisön kyltymättömän janon. Nykypäivästä katsoen Reportia tekee mieli tulkita pisteliäänä kuvauksena varsinkin Yhdysvaltojen pelkoa lietsovista uutisista, ja onpa julkisuuden henkilöitä riepotteleva tyyli Suomessakin tunnistettava eritoten iltapäivälehtien osalta. Unohtaa ei sovi myöskään Reportin pyrkimystä herättää katsojassaan uteliaan shokin tuntemuksia keinolla millä hyvänsä: elokuvan alkupuolella silmät sulkeutuvat väkisinkin, mutta kuuntelua ei silti malta lopettaa...

Pisteytys:
8/10

keskiviikko 20. helmikuuta 2019

The Jungle Book - Viidakkokirja (1967)

Ohjannut Wolfgang Reitherman
USA 1967, 78 min.
Animaatio, Seikkailu, Komedia, Musikaali
Pääosissa: Bruce Reitherman, Sebastian Cabot, Phil Harris

Sleep tight little man-cub, rest in peace.
Rudyard Kiplingin Viidakkokirjaan (1894) pohjautuva animaatioseikkailu matkaa intialaiseen viidakkoon, jossa mitä persoonallisimmat uudet tuttavuudet odottavat seikkailunnälkäistä kulkijaa. Tarinan päähenkilö on susien kasvattama Mowgli-poika (Reitherman), joka eläinystäviensä auttamana pakenee ilkeää tiikeriä. Elokuvan on ohjannut animaattori Wolfgang Reitherman, jonka lupsakan jazzahtaviin ohjaustöihin lukeutuvat muun muassa 101 dalmatialaista (1961), Aristokatit (1970) sekä Robin Hood (1973).

Tyyliltään Viidakkokirja on uuden aikakauden Disney-animaatio: rentous huokuu luonnosmaisesta animointitavasta, musiikin hyvästä svengistä ja eritoten juonesta, jota ei olla liiaksi strukturoitu. Pääosaan nousevat mainiot hahmot, joista jokainen on kekseliäällä tavalla persoonallinen. Äänininäyttelyynkin on panostettu, ja esimerkiksi apinakuningas Louien sanat lurittelee jazztaituri Louis Prima. Sympaattisen Viidakkokirjan teossa tuntuu olleen enemmän sydäntä kuin kaikissa tämän vuosituhannen Disney-animaatioissa yhteensä. Ironisesti muutos ilmenee turhauttavan hyvin Viidakkokirjan remakessa (2016).

Viidakkokirja edustaa Disney-yhtiön murroskautta myös siksi, että elokuva oli viimeinen teos, jonka luomiseen Walt Disney ehti osallistua ennen kuolemaansa. Ensi-ilta jäi vuonna 1966 menehtyneeltä Disneyltä kuitenkin näkemättä. Walt osallistui Viidakkokirjan tekoon huolestuttuaan yhtiön edellisfilmin Miekka kivessä (1963) heikosta menestyksestä lippuluukuilla. Viidakkokirja muistuttaa tyylillisesti edeltäjäänsä, mutta tarina ei missään vaiheessa pääse täysin tuuliajolle Mowglin levottomasta vaeltelusta huolimatta. Viidakkokirja ei liene Disney-animaatioiden ykkösteos, mutta edustaa kiinnostavasti aikakauttaan ja tartuttaa katsojaansa iloisen svengaavan huolettomuuden tunteen.

Pisteytys:
7/10

maanantai 18. helmikuuta 2019

The Graduate - Miehuuskoe (1967)

Ohjannut Mike Nichols
USA 1967, 106 min.
Draama, Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Dustin Hoffman, Anne Bancroft, Katharine Ross

Mrs. Robinson, you're trying to seduce me!
Miehuuskoe kertoo Benistä (Hoffman), vastavalmistuneesta nuorukaisesta, joka ei tiedä mitä elämällään tekisi. Tulevaisuudesta ahdistuneelle Benille sataa neuvoja ja apua, mutta erikoisin kaikista kädenojennuksista on tuttavaperheen rouva Robinsonin tarjoama mahdollisuus seksisuhteeseen. Vaivaannuttava ja hieman surumielinenkin huumori kuvaa loistavasti hukassa olevan Benin kautta sukupolvien välistä kuilua sekä aikakaudelle tyypillistä vieraantumista. Samaten ajalleen vielä radikaali seksuaalisuuden kuvaus kertoo, että häpeilyn aika on vähitellen ohitse.

Euroopassa kuohahtaneiden uusien aaltojen rantautuminen kaupalliseen Hollywoodiin otti oman aikansa. Niin kutsutun uuden Hollywoodin voidaan katsoa alkaneen viimeistään vuonna 1967, jolloin ensi-iltansa saivat Bonnie ja Clyde sekä Miehuuskoe ─ molemmat uutta aaltoa esteettisesti ja sisällöllisesti henkiviä auteur-elokuvia. Ulkoisten vaikutteiden lisäksi uuden Hollywoodin synty oli reaktio Haysin sensurointiohjeistukselle, jota hädin tuskin noudatettiin enää 1950-luvun lopullakaan. Muutoksen aika oli tullut, ja uusi ikärajoihin perustuva järjestelmä astui voimaan vuonna 1968.

Uuden Hollywoodin läpimurron lisäksi Miehuuskoe oli merkittävä virstanpylväs uraansa aloittelevalle Dustin Hoffmanille, jonka roolityö eksyneenä nuorukaisena on loistava. Puhtia uralleen sai myös folkduo Simon & Garfunkel. Edelleen ikivihreänä 1960-luvun hittinä muistettava Mrs. Robinson on sävelletty Miehuuskoetta varten, ja monia muitakin menestyssävelmiä kuullaan elokuvassa jo alkuteksteistä lähtien. Miehuuskoe on toiminut ponnahduslautana ja aikansa peilinä, mutta filmin teemoilla on merkitystä nykypäivänäkin. Oman sukupolveni harhailu ei tunnu olevan kovin kaukana Benin apatiasta. Teini-ikäiselle itsellenikin elokuva olisi saattanut olla hieno oivallus: ei ollut helppoa vanhempienikaan sukupolvella.

Pisteytys:
10/10

lauantai 16. helmikuuta 2019

Bonnie and Clyde - Bonnie ja Clyde (1967)

Ohjannut Arthur Penn
USA 1967, 111 min.
Rikos, Biografia, Draama
Pääosissa: Warren Beatty, Faye Dunaway, Michael J. Pollard, Gene Hackman, Estelle Parsons

We rob banks!
Rikospari Bonnie ja Clyde kohosivat kuuluisuuteen 1930-luvun Yhdysvalloissa sanomalehtiotsikoiden ansiosta. Kaksikon ura huoltoasemien ja muiden pikkuliikkeiden ryöstäjinä katkesi lopulta väijytykseen ja kuolemaan, mutta legenda oli jo syntynyt. Bonnie ja Clyde aloittaa tarinan siitä, kun pikkurikollinen Clyde (Beatty) on juuri vapautunut vankilasta ja lyöttäytyy yhteen jännitystä etsivän Bonnien (Dunaway) kanssa. Totuutta paranteleva kertomus on romantisoitu menneen kuva: vaikka elokuva onkin 1960-luvun rikosleffaksi raaka, todellisuus oli karumpaa ja verisempää.

Bonnie ja Clyde on rikosseikkailu, mutta käsittelee myös traumaattisen vuosikymmenen kohtaloita. Millaisia toiveita ja mahdollisuuksia köyhillä oli tulevaisuutensa suhteen? Parhaiten tilinteko menneen kanssa kirkastuu sumean unenomaisessa kohtauksessa, jossa Bonnie vierailee perheensä luona. Suursotien välisen aikakauden ja laman runteleman Yhdysvaltain miljöö ja tunnelma on taltioitu niin kiehtovasti, että katsoja lähes hämääntyy; onko kyseessä pyrkimys piiruntarkkaan ajankuvaan vai tietoisesti paksulla nostalgialla väritetty muisto?

Ranskalaisesta uudesta aallosta vaikutteita ottanut filmi on Hollywood-elokuvaksi poikkeavan häpeilemätön. Väkivaltaa ja seksiä ei säästellä, jos toki molempien määrä Hollywoodissa onkin sittemmin lisääntynyt tasaista tahtia. Bonnie ja Clyde muodostaa omanlaisensa virstanpylvään amerikkalaisviihteen kehityksessä, sillä tällaista ei taatusti oltu tehty aiemmin, eikä paluuta entiseen ollut. Uusien tuulien elokuva oli aikanaan menestys, joskin kymmenestä Oscar-ehdokkuudesta haaviin tarttui lopulta vain kaksi pystiä.

Pisteytys:
8/10

keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Cool Hand Luke - Lannistumaton Luke (1967)

Ohjannut Stuart Rosenberg
USA 1967, 126 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Paul Newman, George Kennedy, Robert Drivas

I can eat fifty eggs.
Parkkimittareita katkonutta Luke Jacksonia (Newman) odottaa kahden vuoden tuomio kahlejengissä, mutta mies ei aio luopua vapaudestaan edes jalat raudoitettuna. Vankilapakoja ja järjettömiä tempauksia harrastava Luke saavuttaa muiden vankien ihailun ja luo toivoa muutoin surkean arjen keskelle. Elokuvakerronta rakentaa Luken hahmosta Jeesus-allegorian, julmuudenkin edessä lannistumattoman hahmon, joka vastaanottaa kohtalonsa hymy huulillaan.

Lannistumaton Luke muistetaan unohtumattomista kohtauksistaan ja sutkautuksistaan sekä siitä, miten filmi on vaikuttanut myöhempiin vankilaelokuviin. Mieleen tulevat nopeasti ainakin Vihreä maili (1999) sekä Avain pakoon (1994), samaa henkeä löytyy myös mielisairaalakuvaelmasta Yksi lensi yli käenpesän (1975). Aiemmista elokuvista on niin ikään ammennettu: myös Luke on vainottu kahlekarkuri (1932), vaikka tässä elokuvassa pyrkimyksenä ei olekaan kuvata hahmojaan voimattomina koneen osasina ─ päinvastoin. Ainakin elokuva tuntuu sanovan, että kone voi nielaista ja lannistaa ihmisen, mutta minuutensa voi silti säilyttää ja pahuutta vastaan voi yrittää taistella.

Vapautta kuvaava Lannistumaton Luke ilmestyi aikana, jona Vietnamin sodan vastaisuus lopulta kääntyi sodan kannatusta suuremmaksi. Olisiko elokuvaa ollut mahdollista tehdä tällaisenaan vielä joitain vuosia aikaisemmin? Rivien väleistä on varsin helppo lukea aikansa sodanvastaisen mielialan herättämiä tuntoja ja eritoten Vietnamin aiheuttamaa järkytystä. Entistä sotasankari Lukea näyttelevä Paul Newman on tehnyt useita kärsivän miehen rooleja, joissa piilotettu tuska lopulta purkautuu epäsopivin tavoin. Myös Luke on kohdannut kolhuja, kenties niin suuria, ettei mahdollisuutena ole kuin kohota stoalaisen viileästi epätoivon yläpuolelle.

Pisteytys:
8/10

maanantai 11. helmikuuta 2019

Les demoiselles de Rochefort - Rochefortin tytöt (1967)

Ohjannut Jacques Demy
Ranska 1967, 120 min.
Musikaali, Romantiikka, Komedia, Draama
Pääosissa: Catherine Deneuve, Françoise Dorléac, Jacques Perrin, George Chakiris

Mi fa so la mi re!
Iloinen karnevaali saapuu idylliseen Rochefortin satamakaupunkiin, josta on pian muodostuva yllättävien romanttisten kohtaamisten lemmenpesä. Musikaaliset sisarukset Delphine (Deneuve) ja Solange (Dorléac) eivät kuitenkaan suostu valitsemaan heilakseen ketä tahansa vastaantulijaa, eikä oikeaa lempeä tahdo löytyä mistään. Rakkaus odottaa kuitenkin jo nurkan takana, ja pienten kommellusten jälkeen jokainen armastaan kaipaava saa lopulta osuman Amorin nuolesta.

Eritoten Ranskassa suursuosioon noussut Rochefortin tytöt (engl. The Young Girls of Rochefort) on veistelty samasta puusta kuin Jacques Demyn aiempi teos Cherbourgin sateenvarjot (1964). Musikaaleja ei tietenkään voi olla vertaamatta keskenään. Tässä elokuvassa aivan kaikkia repliikkejä ei lauleta, mutta uutena elementtinä mukana on runsaasti vauhdikkaita tanssikohtauksia ja koreografiaa Hollywoodin tyyliin. Sivuroolissa mukana on sitä paitsi itse Gene Kelly! Uusista täydennyselementeistään huolimatta Rochefortin tytöt ei aivan yllä Cherbourgin sateenvarjojen tasolle.

Rochefortin tyttöjen viehättävässä maailmassa jalat irtoavat maasta helposti, joskin kokonaisuus on hetkittäin hieman liiankin höttöinen. Toki mukana on myös kerrontaa syventävää draamaa ja surullisiakin hetkiä, mutta eritoten tällä aspektilla Cherbourgin sateenvarjot onnistuu paremmin. Pastellivärein maalatussa karkkikauppamiljöössä syttyvät unelmaromanssit ovat tahmean sokerista hattaraa, sillä jopa pikkukaupungissa sattuva paloittelusurma saadaan mahtumaan samaan herkkulaariin! Surullisin tapaus sattui lopulta kulissien takana: pääroolissa laulanut ja tanssinut Françoise Dorléac, Catherine Deneuven tosielämänkin sisar, menehtyi auto-onnettomuudessa vain muutama kuukausi elokuvan valmistumisen jälkeen.

Pisteytys:
7/10

lauantai 9. helmikuuta 2019

Blow-Up - erään suudelman jälkeen (1966)

Ohjannut Michelangelo Antonioni
Iso-Britannia, Italia & USA 1966, 111 min.
Draama, Trilleri, Mysteeri
Pääosissa: David Hemmings, Vanessa Redgrave, Sarah Miles

Some people are politicians. I'm a photographer.
Blow-Up ─ erään suudelman jälkeen sijoittuu svengaavaan Lontooseen, huumeiden, seksin ja rock'n'rollin taivaaseen. Michelangelo Antonioni kuvaa 1960-luvun nuorison pinnallista ja nautinnonjanoista elämää todellisuudesta irtaantuvana päämäärättömänä haahuiluna. Elokuvan kantavaksi teemaksi kohoavat epätodellisuudet, illuusiot ja myös näiden näkyjen katoavaisuus.

Elokuvan päähenkilö ja keskipiste on ylimielinen mutta suosittu valokuvaaja Thomas (Hemmings). Eräänä päivänä Thomas pitää pienen tauon studiollaan kuhisevista mallitytöistä ja suuntaa läheiseen puistoon, jossa niin ikään päätyy taltioimaan kauniissa valossa kylpevän naisen. Tahattomasti malliksi päätynyt Jane (Redgrave) ei ole muiden tyttöjen tapaan otettu Thomasin kameran intensiivisestä katseesta. Käy ilmi, että Thomas on sattumalta dokumentoinut murhan.

Pelkkää juonta kuvailemalla Blow-Up kuulostaa murhamysteeriltä, vaikka oikeastaan rikos jää täysin taka-alalle. Antonionin aiempien filmien tapaan fokus on päähenkilössä, tämän mielenmaisemassa ja perin vahvasti kuvaus tuntuu pyrkivän myös katsojan pään sisälle. Suurin mysteeri koskeekin elokuvakerrontaa, ja vaikuttaa siltä, että ymmärrys elokuvan rakenteesta ja sisällöstä lisääntyy jokaisen katselun myötä. Itse rikoskin on sittemmin päässyt valokeilaan Brian De Palman uusintaversiossa Blow Out (1981).

Pisteytys:
8/10

tiistai 5. helmikuuta 2019

Persona - naisen naamio (1966)

Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1966, 83 min.
Draama
Pääosissa: Liv Ullmann, Bibi Andersson

The hopeless dream of being.
Ingmar Bergmanin 1960-lukua sävyttävät mustan ja valkean kontrastit sekä Fårön kivikkoiset maisemat. Synkkien uskontoteemaisten elokuvien jälkeen Bergman sukelsi syvemmälle ihmisen psyykeeseen, ja ensimmäisenä syntyi tutkielma kahden naisen sisimmästä. Persona - naisen naamio käsittelee naiseutta, identiteettejä ja niitä naamioita (lat. persona), joiden avulla heijastamme haluttua minuuttamme muille ihmisille.

Persona - naisen naamio kertoo sairaanhoitaja Almasta (Andersson), joka saa hoidettavakseen mykäksi ryhtyneen kuuluisan näyttelijän Elisabeth Voglerin (Ullmann). Alma aloittaa hoitosuhteen pirteänä omana itsenään, mutta Elisabethin seura paljastaa pintakerroksen alla piilevät tunnot. Samoin Alman seura sulattaa Elisabethin ulkokuoren. Suhde saa syventyä kaikessa rauhassa hiljaisella saarella, jossa Elisabeth ja Alma asuvat kahdestaan.

Psykologinen kertomus on kaikkinensa onnistunut, mutta erityisesti Persona puhuttelee visuaalisuudellaan. Liki jokainen kuva on järjettömän upea ja yksinkertaiset elementit laskostuvat tyylikkäiksi kerroksiksi. Kamera on paljastava katse, joka riisuu naamiot ja näkee roolien lävitse. Osansa työssä on toki kaikkensa antavilla näyttelijöillä: Bibi Andersson kuului jo Bergmanin vakiokaartiin ja Personan myötä siihen liittyi myös Liv Ullmann.

Pisteytys:
10/10

lauantai 2. helmikuuta 2019

Tammikuun elokuvat 2019

Roma
Ohjannut Alfonso Cuarón
Meksiko & USA 2018, 135 min.
Draama
Pääosissa: Yalitza Aparicio, Marina de Tavira, Diego Cortina Autrey



Alfonso Cuarónin ylistetty Roma uudelleenlämmittää neorealismin perintöä meksikolaisissa slummeissa, ohjaajan omissa lapsuusmaisemissa. Cuaronin muistoista voimansa haaliva elokuva seuraa perhe-elämää pääosin rikkaan perheen palvelijan Cleon (Aparicio) näkökulmasta, ja taltioi hienosti arkisen voimattomuuden suurten tapahtumien varjoissa. Kymmenen Oscarin ehdokas on kannuksensa ansainnut, mutta aivan täydellinen elokuva ei silti ole. Niin kaunis ja monin tavoin onnistunut kuin Roma onkin, kokonaisuuden ainutlaatuisuus tuntuu ainakin ensinäkemältä piilevän vain siinä, ettei tällaisia elokuvia kerta kaikkiaan enää tehdä.

Pisteytys: 8/10

Black Panther
Ohjannut Ryan Coogler
USA, Etelä-Afrikka, Etelä-Korea & Australia 2018, 134 min.
Toiminta, Seikkailu, Scifi
Pääosissa: Chadwick Boseman, Lupita Nyong'o, Michael B. Jordan



Black Panther kertoo nimikkosankaristaan, rikkaan ja salaisen Wakanda-valtion tarumaisesta kuninkaasta T'Challasta (Boseman). Tulisiko T'Challan avata Wakandan salaisuudet ulkomaailmalle vai suojella kansaansa? Kehuttu leffa osuu ajankohtaisiin aiheisiin muun muassa huikealla afrofuturismillaan, ja juuri sen vuoksi elokuvassa on paljon hyvää ja kertomisen arvoista. Marvel-sarjan rasitteena ovat kuitenkin muistia koettelevat juonilinjat ja väsyttävän ylimitoitetut toimintakohtaukset.

Pisteytys: 7/10

Per un pugno di dollari - Kourallinen dollareita
Ohjannut Sergio Leone
Italia, Espanja & Länsi-Saksa 1964, 99 min.
Lännenelokuva
Pääosissa: Clint Eastwood, Gian Maria Volonte, Antonio Prieto


Sergio Leonen ja Clint Eastwoodin läpimurtoteos Kourallinen dollareita (engl. A Fistful of Dollars) perustuu Akira Kurosawan Onnensoturiin (1961). Muukalainen (Eastwood) saapuu kylään, jossa kaksi sukua taistelee keskenään. Ulkopuolinen katsoo parhaaksi usuttaa tappelupukarit lopulliseen taistoon kieron juonen avulla. Jäyhän tunnelmallisessa filmissä hiekka pöllyää ja luoteja ei säästellä! Elokuva aloittaa Leonen erinomaisen dollaritrilogian, jonka jatko-osat ovat Vain muutaman dollarin tähden (1965) sekä legendaarinen Hyvät, pahat ja rumat (1966).

Pisteytys: 8/10

Per qualche dollaro in più - Vain muutaman dollarin tähden
Ohjannut Sergio Leone
Italia, Espanja & Länsi-Saksa 1965, 132 min.
Lännenelokuva
Pääosissa: Clint Eastwood, Lee Van Cleef, Gian Maria Volonte


Dollaritrilogian keskimmäisessä osassa kaksi palkkasoturia, Monco (Eastwood) ja Mortimer (Van Cleef), ovat saman roistojoukon jäljillä. Manco tavoittelee keikasta kasaa kahisevaa ja Mortimer puolestaan halajaa päästää päiviltä roistopäällikkö El Indion (Volonte). Vain muutaman dollarin tähden tuo valkokankaalle samat ikoniset elementit kuin Kourallinen dollareita, mutta mukana on myös uutta. Mainitsemisen arvoinen uutuus on näyttelijä Lee Van Cleef, jonka jo parikymmentä vuotta jatkunut ura kohosi kukoistukseensa dollaritrilogian roolien ansiosta.

Pisteytys: 8/10

The Ballad of Buster Scruggs
Ohjannut Ethan Coen & Joel Coen
USA 2018, 133 min.
Lännenelokuva, Komedia
Pääosissa: Tim Blake Nelson, Willie Watson, James Franco, Liam Neeson, Zoe Kazan, Tom Waits



Coenin veljesten elokuvat ammentavat usein aineksiaan lännenfilmeistä, ja niinpä The Ballad of Buster Scruggs kokoaa yhteen elementtejä tuon ikivihreän lajityypin eri puolilta. Lännenantologian pienet tarinat yhdistelevät ja venyttelevät genrerajoja, mutta kaikkia nivoo yhteen musta huumori. The Ballad of Buster Scruggs on viihdyttävä kokoelma, joka toisintaa ja uudistaa lännenklassikoita: mieleen nousee väkisinkin välähdys niin Aavikon lain (1946) Shakespeare-lausunnasta kuin myös Stagecoachin (1939) kiehtovista keskusteluista.

Pisteytys: 8/10

Darkest Hour - Synkin hetki
Ohjannut Joe Wright
Iso-Britannia & USA 2017, 125 min.
Biografia, Historia, Draama
Pääosissa: Gary Oldman, Kristin Scott Thomas, Ben Mendelsohn



Winston Churchill (Oldman) on jäänyt historiaan Iso-Britannian pääministerinä, joka luotsasi maansa läpi toisen maailmansodan vaikeiden vuosien. Sota-ajan kabinetteihin keskittyvä biografia on visuaalisesti näyttävä ja synkkä poliittinen trilleri, mutta osin kyse on myös perinteisehköstä vaikeuksista voittoon -elämäkerrasta. Gary Oldmanin roolisuoritusta on kehuttu laajalti ja Churchillin osa toi Oldmanille lopulta odotetun Oscarin.

Pisteytys: 7/10

Solo: A Star Wars Story
Ohjannut Ron Howard
USA 2018, 135 min.
Toiminta, Seikkailu
Pääosissa: Alden Ehrenreich, Joonas Suotamo, Woody Harrelson



Star Wars -filmien lisäosa kertoo Han Solon (Ehrenreich) nuoruusvuosista, ja wookie-puvussa hikoilee Chewbaccaa näyttelevä suomalainen Joonas Suotamo. Elokuva ei tarjoa yllätyksiä, vaan pysyy liian arasti kiinni tutuissa ja turvallisissa konventioissa. Hyvätkin ideat jäävät toteutusta vaille valmiiksi. Eipä ihme, että lopputulos tuntuu vain hätäisesti kyhätyltä easter egg -rahastukselta.

Pisteytys: 4/10

Una Mujer Fantástica - Fantastinen nainen
Ohjannut Sebastián Lelio
Chile, Saksa, Espanja & USA 2017, 104 min.
Draama
Pääosissa: Daniela Vega, Francisco Reyes




Marinan (Vega) miesystävä Orlando (Reyes) kuolee ja Marina joutuu vaikeuksiin Orlandon vihamielisten omaisten kanssa. Marinan kohtaamat asiat ärsyttävät, ahdistavat ja tekevät transfobian näkyväksi. Suunnilleen jokaista sivuhenkilöä tekisi mieli motata, mutta Marina sivaltaa vain muutamilla harkituilla sanoilla. Hahmo on rakennettu hyvin: melko vaiteliaana pysyvä Marina ei toimi "kuten olisi järkevää", vaan kuten tahtoo. Fantastinen nainen pureutuu tärkeään aiheeseen, mutta kerronnallisesti elokuva voisi olla paljon monisyisempikin.

Pisteytys: 7/10

Johnny Got His Gun - Sotilaspoika
Ohjannut Dalton Trumbo
USA 1971, 111 min.
Draama, Sota
Pääosissa: Timothy Bottoms, Kathy Fields, Donald Sutherland



Dalton Trumbon ainoa ohjaustyö kertoo pasifistisen tarinan ensimmäisen maailmansodan tuhoamasta nuorukaisesta. Elokuva pohjautuu ohjaajan omaan, samannimiseen romaaniin (1938). Trumbo on oiva tarinankertoja, mutta ei kuitenkaan ohjaajana yllä aivan samaan kuin käsikirjoittajana. Olisikohan elokuvan ohjaajaksi alun perin kaavailtu Luis Buñuel luonut unimaisemissa harhailevasta tarinasta eheämmän kokonaisuuden? Tällaisenaan Sotilaspoika on rakenteeltaan paikoin kankea ja tunnelma hieman turhan sentimentaalinen, mutta kertomus tietenkin koskettaa ja jättää vakavan mietteliääksi.

Pisteytys: 7/10

Fyre
Ohjannut Chris Smith
USA 2019,  97 min.
Dokumentti





Vuonna 2017 Bahamalla järjestettiin kohuttu Fyre-festivaali, jonka luksusta lupaileva ennakkomarkkinointi paljastui täydeksi sumutukseksi. Ylellisten bileiden sijaan vieraita odotti infrastruktuuriton monttu täynnä asumiskelvottomia telttoja. Aiheesta on ehditty tehdä jo kaksi dokumenttia, joista tämä Netflixin versio avaa mielenkiintoisesti 2010-luvun some-epätodellisuuksia.

Pisteytys: 7/10

My Dead Dad's Porno Tapes
Ohjannut Charlie Tyrell
USA 2018, 14 min.
Lyhytelokuva, Dokumentti, Biografia





Charlie Tyrell pyrkii ymmärtämään edesmennyttä isäänsä tämän epämääräisen jäämistön avulla. Etäiseksi jääneen isän roinien seasta sekä omien ja muiden perheenjäsenten muistilokeroista löytyykin onneksi kiinnostavia tarinanpalasia. Pieni isämuistelo kasvaa ylisukupolviseksi kertomukseksi siitä, miten isovanhempiemme teot ja kokemukset vielä vaikuttavat meihin.

Pisteytys: 7/10

torstai 31. tammikuuta 2019

Sedmikrásky - Tuhatkaunokit (1966)

Ohjannut Vera Chytilová
Tsekkoslovakia 1966, 74 min.
Komedia
Pääosissa: Ivana Karbanová, Jitka Cerhová

How do you know you exist?
Vera Chytilován (1929─2014) Tuhatkaunokit (engl. Daisies) päästää irti kaksi miesten maailmassa turhautunutta nuorta naista. Marie-nimiset naiset (Karbanová & Cerhová) päättävät lyödä kaiken läskiksi, ahmia kiellettyjä hedelmiä, juopua väärässä paikassa, aiheuttaa paheksuntaa ja tulla hemmotelluiksi. Tsekkoslovakialaista uutta aaltoa edustava Tuhatkaunokit kritisoi yhteiskunnallista piittaamattomuutta, räjäyttää liudan tabuja ja antaa 1960-lukulaisen feminismin kukoistaa valtoimenaan.

Surrealismilla ja dadalla sävytetty anarkistinen komedia viehättää räväkkyydellään, joka ilmenee upeiden hahmojensa ohella muissa napakoissa kerrontakeinoissa kuten erivärisinä räpsyvissä filttereissä. Tyyli on yhtäältä korostetusti oman aikansa kuva, mutta samalla elokuva tuntuu hämmästyttävän tuoreelta ja viisikymppisenäkin aivan täysin uudelta. Vaikutelma syntyy siksi, ettei aivan vastaavaa teosta taida olla olemassakaan. Rajoja rikkovia naiselokuvia toki on muitakin: tunnettuna, jos toki tyyliltään kovin erilaisena esimerkkinä mieleen nousee ensimmäisenä Thelma ja Louise (1991).

Arvata saattaa, ettei Tsekkoslovakian valtionjohdolla mieli keittänyt mettä Tuhatkaunokkien ansiosta. Yleisöjä miellyttänyttä filmiä ei silti saatu lakaistua maton alle, oli ainoastaan tyytyminen Chytilován uran hankaloittamiseen. Ohjaaja päätyi epäviralliselle mutta tiukasti kontrolloidulle mustalle listalle vuosikymmeneksi, eikä Chytilován työskentelyä tehty turhan helpoksi senkään jälkeen. Se on sääli, vaikka uusiakin teoksia vielä syntyi. Kuitenkin olisi ollut kiehtovaa, jos Chytilová olisi päässyt luomaan lisää nokkelia aikalaiskommentaareja juuri 1960-luvun kiihkeään todellisuuteen. Onneksi Tuhatkaunokit sentään tarjoavat makeaa mahan täydeltä.

Pisteytys:
10/10

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Who's Afraid of Virginia Woolf? - Kuka pelkää Virginia Woolfia? (1966)

Ohjannut Mike Nichols
USA 1966, 131 min.
Draama
Pääosissa: Elizabeth Taylor, Richard Burton, George Segal, Sandy Dennis

You make me puke!
Mike Nicholsin (1931─2014) hengästyttävä ohjausdebyytti marssittaa nuoren avioparin Nickin (Segal) ja Honeyn (Dennis) myöhäiselle yövierailulle vanhemman pariskunnan asuntoon. Jatkot pääsevät tuskin alkuun, kun isäntäpari Marthan (Taylor) ja Georgen (Burton) rakoileva avioliitto jo avautuu kaikessa sotkuisuudessaan vieraiden eteen. Viinanhuuruisen yön edetessä käy ilmi, että myös Nickin ja Honeyn avioliitto on kaukana ihanteista.
 
Kahden intensiivisen tunnin kuluessa sekavan riidan osapuolet paljastavat heikkoutensa, kipeimmät salaisuutensa ja pettymyksensä, vaikka niitä ei aina suoraan lausutakaan ääneen. Kipakoiden tokaisuiden takaa paljastuu kaikki tarpeellinen ja liikaakin. Ahdistavan estoton riitely herättää kiusaantuneen ulkopuolisen olon: saisiko tätä oikeastaan katsoa ja kuunnella? Ripaus mustaa huumoria sentään keventää tunnelmaa aika ajoin ja helpottaa tirkistelijän taakkaa.

Kuka pelkää Virginia Woolfia? perustuu Edward Albeen samannimiseen näytelmään (1962), joka on tuotu teatterilavoille Suomessakin. Elokuvaversio tiivistää näytelmätekstin onnistuneesti ja kiitelty sovitus voitti aikanaan viisi Oscaria. Erityisesti Elizabeth Taylorin saama pysti tuntuu perin ansaitulta, sillä roolisuoritus on intensiivisyydessään ehkäpä Taylorin koko uran kohokohta. Näyttelijäsuoritukset ovat toki kautta linjan ensiluokkaisia, ja Richard Burtonin hillityn ärtynyt tyyli on mainio vastinpari Taylorin räväkkyydelle. Taylor ja Burton olivat naimisissa tosielämässäkin ja tietenkin aviokriisiä käsittelevän elokuvan arvuuteltiin kuvaavan pariskunnan suhteen tilaa. Avioliitto kuitenkin jatkui vielä vuosikymmenen verran, ja yhteisiä elokuviakin syntyi yhteiselon vuosina reilu kymmenkunta.

Pisteytys:
9/10

perjantai 25. tammikuuta 2019

Deus e o Diabo na Terra do Sol - Musta jumala, valkea paholainen (1964)

Ohjannut Glauber Rocha
Brasilia 1964, 120 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Geraldo Del Rey, Yoná Magalhães, Maurício da Valle, Othon Bastos

Save the poor from starving.
Köyhä mies Manuel (Del Rey) surmaa huijaripomonsa ja lähtee pakosalle mukanaan vastentahtoinen vaimo Rosa (Magalhães). Pariskunta liittyy karismaattisen saarnaajan hurmoshenkiseen seurueeseen, jossa väkivaltaa ei säästellä. Mustan jumalan kuoltua pariskunta tavoittaa valkean paholaisen Coriscon (Bastos), joka myöskin vaatii seuraajiltaan brutaaleja tekoja. Väkivaltaiset johtajat eivät saa tehdä tekosiaan rauhassa, sillä jäljissä seuraa palkkionmetsästäjä Antonio das Môrtes (Valle).

Hehkuvan mustavalkoisena kuvattu Musta jumala, valkea paholainen (engl. Black God, White Devil) sijoittuu karuihin erämaihin ja köyhiin hökkelikyliin. Tehokeinona käytetyt viipyilevät otokset toimivat, vaikka niitä tuntuu toisinaan olevan liiankin kanssa. Vastapainoksi mukana on myös muutamia montaasimaisia leikkauksia lähes Sergei Eisensteinin tapaan. Aikakautensa vapautta janoavat äänet tuovat toki niin ikään mieleen Eisensteinin elokuvista löytyvän kiihkeyden ja sanan palon, vaikka konteksti on toinen.

Musta jumala, valkea paholainen edustaa neorealismin ja ranskalaisen uuden aallon myötävaikutuksella syntynyttä brasilialaista cinema novoa, joka oli elokuvantekijöiden ajanmukaisen poliittinen reaktio maan sosiaalipoliittisiin ongelmiin. Glauber Rochaa (1939─1981) pidetään cinema novon nimikkohahmona ja Musta jumala, valkea paholainen puolestaan on suunnan keskeisimpiä teoksia. Ajan hermoon osunut filmi noteerattiin myös uuden aallon synnyinsijoilla Ranskassa, jossa teos pääsi kisaamaan Kultaisesta palmusta. Suosion siivittämänä Rochan elokuvaura käynnistyi toden teolla ja Antonio das Môrtesin seikkailutkin saivat jatkoa vuonna 1969.

Pisteytys:
8/10

tiistai 22. tammikuuta 2019

Repulsion - Inho (1965)

Ohjannut Roman Polanski
Iso-Britannia 1965, 105 min.
Draama, Kauhu, Trilleri
Pääosissa: Catherine Deneuve, Ian Hendry, John Fraser, Yvonne Furneaux

Have you fallen asleep?
Kauneushoitolassa työskentelevä Carol (Deneuve) asuu sisarensa Helenin (Furneaux) asunnossa Lontoossa, mutta hänen arkensa on kaukana ajalleen tyypillisestä lontoolaisnuorison svengaavasta hurvittelusta. Carol suhtautuu inhoten miehiin ja seksuaalisuuteen, eikä siedä varsinkaan sisarensa miesystävää Michaelia (Hendry). Kun Helen ja Michael lähtevät matkoille, Carol jää asuntoon yksin vain alati kasvava ahdistus seuranaan.

Inhon kertomus antaa olettaa, että silmin nähden traumatisoitunut Carol on kenties aiemmin elämässään joutunut seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Suhde kaikkiin miehiin on vaikea eikä yhtäkään miestä kuvata koko filmissä erityisen imartelevassa valossa. Samaan ahdistavuuden tulvaan sekoittuvat myös elämää määrittävät ulkonäköpaineet, joille Carol on töissään jatkuvasti alttiina. Naisnäkökulma on ansiokas ja ajalleen vielä jossain määrin harvinainenkin. Tosin tietäen Polanskin oman hyväksikäyttöhistorian, Inho jättää hieman erikoisen jälkimaun.

Roman Polanskin (1933─) läpimurtoelokuva Inho on runsaan symbolista psykologista kauhua, joka pureutuu tabuihin ja hyödyntää sopivasti säpsäyttäviä kauhuelementtejä. Rujo elokuva meinasi jäädä Suomessa kokonaan esittämättä, mutta pääsi lopulta teattereihin vankalla K-18-leimalla varustettuna. Sittemmin ikäraja on sentään pudonnut viiteentoista. Muutoin Inho menestyi ilmestyessään hyvin ja siivitti Polanskin hyvin alkanutta uraa entisestään. Elokuva noteerattiin eritoten Berliinin elokuvajuhlilla, vaikka Kultaisesta karhusta jäikin käteen vain ehdokkuus.

Pisteytys:
9/10

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Hold Me While I'm Naked (1966)

Ohjannut George Kuchar
USA 1966, 17 min.
Lyhytelokuva, Komedia, Underground
Pääosissa: George Kuchar, Donna Kerness

A lot of things in life, worth living for.
Hold Me While I'm Naked kertoo ohjaajasta (Kuchar), jonka olisi määrä saada näyttelijä (Kerness) riisuutumaan otoksia varten. Tilanne äityy vaivaannuttavaksi ja vaikeaksi. Ohjaaja-näyttelijä George Kuchar (1942─2011) tunnetaan underground-lyhytelokuvistaan, joita laatimassa on usein ollut myös kaksoisveli Mike Kuchar.

Tarkoituksellisen rosoinen äänimaailma, surkeat kuvakulmat sekä tyylitellyn kehno näyttelijäntyö ovat tyypillistä Hollywood-parodiaa, jonka avulla tutkitaan elokuvailmaisun rajoja ja mahdollisuuksia. Kuchar vie tämän niin kutsutun lo-fi-estetiikan lähestulkoon banaalille asteelle ja kameran filmille on tallentunut suoranainen tökeröyksien virta. Vaivaannuttavia kuvakulmia etsivä kamera viilettää surullisissa kulisseissa ja pysähtyy toisinaan tarkastelemaan Kuckharin kasvoja mahdollisimman epäimartelevassa valossa.

Hold Me While I'm Naked osuu suoraan campin ytimeen kaikessa värikylläisyydessään ja tahallisessa mauttomuudessaan. Camp esteettisenä tyylinä oli elokuvan ilmestyessä ajankohtainen pohdinnan aihe, sillä elokuvantekijä-esseisti Susan Sontagin huomiotaherättänyt Notes on "Camp" (1964) -essee oli vastikään ilmestynyt. Hold Me While I'm Naked on omasta kummallisesta katsantokulmastaan perin kiinnostavaa ajankuvaa ja huonoudessaan aivan hauska, mutta ei silti herätä ainakaan allekirjoittaneessa kovin suuria tunteita tai ajatuksia.

Pisteytys:
6/10