tiistai 10. joulukuuta 2019

LUUKKU 10 - 70 vuotta sitten (Keltainen nauha, 1949)

The sun and the moon change, but the army knows no seasons.
Vuoden 1949 ikimuistoisimpiin elokuviin lukeutuvat sodanjälkeiseen maailmaan sijoittuva trilleri Kolmas mies ja rutikuiva brittikomedian helmi Kruunupäitä ja hyviä sydämiä. Hollywoodin tuotannosta esille on nostettava ainakin jännäri Valkoinen hehku, joka tosin aikanaan aiheutti paheksuntaakin rajuudellaan. Sen sijaan vuoden parhaimpia lipputuloja tahkoneet elokuvat eivät ole jääneet yhtä hyvin muistiin: Yhdysvaltain ykkösenä koreilee raamatturomanssi Simson ja Delila. Päivän elokuva ei ole ilmestymisvuotensa suurimpia hittejä, mutta onpa se kuitenkin yhden aikansa isoimman tähden John Waynen tähdittämä Oscar-voittaja.

She Wore a Yellow Ribbon - Keltainen nauha
Ohjannut John Ford
USA 1949, 104 min.
Lännenelokuva
Pääosissa: John Wayne, Joanne Dru, John Agar




Pöly on laskeutumassa Little Bighornin taistelun (1876) jäljiltä ja intiaanit ovat yhä sotajalalla. Samaan aikaan ratsuväen everstiluutnantti Nathan Brittles (Wayne) odottaa eläkepäiviään, mutta vaaran vaaniessa hänen on vielä otettava vastaan yksi viimeinen tehtävä. Brittlesin on määrä saattaa joukkoineen naisväkeä turvaan intiaanisotien tieltä ja samalla pyrittävä ehkäisemään tulevien kahakoiden syntymistä.

Keltainen nauha on John Fordin ratsuväkitrilogian keskimmäinen osa. Sarjan aloitti Apassilinnake (1948) ja sen päätti Rio Grande (1950). Komeissa väreissä kuvattu Keltainen nauha palkittiin Oscarilla ansiokkaasta värikuvauksestaan, ja kiistämättä Monument Valleyn maisevat ovat todella upeaa katsottavaa. Osin elokuva on tietenkin kuvattu studiossakin, mutta ilmiselvät lavasteet ovat nekin värikylläisyydessään tunnelmallisia.

Elokuva on visuaalisesti hieno, mutta tarina on Keltaisen nauhan heikoin lenkki. Huumorin, draaman ja romantiikan vuorottelu on samankaltaista kaikissa trilogian elokuvissa, mutta tässä tapauksessa touhu oli kaikkein väsyneintä. Saattaapa tuo johtua siitäkin, että kaksi aiempaa elokuvaa nähneenä en enää hirveästi saanut tästä filmistä irti. Yhden miehen epätoivoinen missio kietoutuu joka leffassa nostalgiaan ja urhoollisuuteen aavistuksen tunkkaisella tavalla. Tässä tapauksessa eläkepäiviään vartonut ukko ratsastaa lopulta auringonlaskuun todella komean näköisessä kohtauksessa, mutta silti tekisi mieli läpsäyttää hevosta kankulle jotta meno vauhdittuisi. Tietyt asiat jääkööt eiliseen!

Pisteytys: 6/10

maanantai 9. joulukuuta 2019

LUUKKU 9 - 70 vuotta sitten (Pikku naisia, 1949)

Let us be elegant or die!
Vuonna 1949 maailma elpyi hyvää vauhtia toisesta suursodasta ja parempien aikojen merkit täyttivät mielet toivekkuudella. Helsingissä Aleksanterinkadun kauppiaat aloittivat näihin päiviin saakka säilyneen joulukatuperinteen, joka piristi sodasta ja rauhankriisistä toipuvia kaupunkilaisia. Päivän elokuva sijoittuu kaukaisemman Yhdysvaltain sisällissodan tienoille, mutta kotirintaman elämä ja nuoruuden toiveikkuus soveltuivat filmin aiheeksi vielä liki vuosisata myöhemminkin. Louisa May Alcottin ikimuistoisesta romaanista Pikku naisia (1868─1869) löydetään yhä uusia tulkintoja, sillä jälleen uusi elokuvaversio on saamassa ensi-iltansa jouluna 2019. Mikäpä sen parempi julkaisuaika, sillä tämä tarina alkaa eräästä joulusta 1860-luvulla.


Little Women - Pikku naisia
Ohjannut Mervyn LeRoy
USA 1949, 122 min.
Draama, Historia
Pääosissa: June Allyson, Janet Leigh, Margaret O'Brien, Elizabeth Taylor



Marshin sisarukset eli vastuullinen Meg (Leigh), vallaton Jo (Allyson), ujo Beth (O'Brien) ja turhamainen Amy (Taylor) varttuvat tytöistä naisiksi 1800-luvun loppupuolen Yhdysvalloissa. Kasvutarinaan kuuluu sydänsuruja sekä riitoja, mutta myös ensirakkauksia ja ikuista ystävyyttä. Sisarusten elämänpolut johtavat eri suuntiin, mutta suuristakin seikkailuista on turvallista aina palata kotiin saman katon alle.

Kuten todettua, elokuva perustuu Alcottin kuuluisaan romaaniin. Menestynyt kirja sai useita jatko-osia (esim. Pikku miehiä, 1871) ja Marshin sisarusten tarinaa vietiin niin teatterilavoille kuin oopperaankin. Valkokankaalla Pikku naisia on nähty tämän adaptaation lisäksi jo kuudesti. Nykypäivänä parhaiten taidetaan tuntea vuoden 1994 Pikku naisia, joskaan ensimmäistä ääniversiota (1933) ei myöskään olla täysin unohdettu.

Mervyn LeRoyn (1900─1987) ohjaama Pikku naisia on herttainen elokuva, joka myös voitti Oscarin lavasteistaan. Muutoin kerronta ei aivan tavoita kirjan tunnelmaa: hahmot jäävät karikatyyreiksi, tarina etenee hieman nihkeästi ja ylipäätään filmin tyylin soisi olevan vähemmän teatraalinen. Moitteista huolimatta kokonaisuus jää silti plussan puolelle ja elokuva kelpaa tunnelmapalana vaikkapa juuri näin joulusesonkina katsottavaksi.

Pisteytys: 6/10

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

LUUKKU 8 - 80 vuotta sitten (Hyvästi, Mr. Chips, 1939)

I don't see how you could ever get old in a world that's always young.
Vuosi 1939 muistetaan varsinaisena elokuvien supervuotena. Hollywoodin legendaarisista tuotannoista täytyy mainita ainakin draamajärkäle ja vuoden isoin hitti Tuulen viemää, värikäs fantasiamatka Ihmemaa Oz, Greta Garbon ikimuistoinen Ninotchka sekä lännenlegenda Hyökkäys erämaassa - monista muista puhumattakaan! Eurooppalaisista klassikoista ei sovi unohtaa Jean Renoirin kaunista komediaa Pelin säännöt. Myös tämän päivän elokuva oli ilmestyessään iso menestys, vaikka onkin aikojen saatossa hieman jäänyt edellämainittujen klassikoiden jalkoihin.

Goodbye, Mr. Chips - Hyvästi, Mr. Chips
Ohjannut Sam Wood
Iso-Britannia 1939, 114 min.
Draama
Pääosissa: Robert Donat, Greer Garson, John Mills, Paul Henreid



Herra Charles Chipping (Donat) on vanha ja kokenut latinanopettaja, joka on tehnyt vuosikymmenten mittaisen uran poikien sisäoppilaitoksessa. Erään pitkän päivän päätteeksi uupunut vanha mies uppoutuu nojatuoliinsa muistelemaan menneitä vuosia. Mieleen palaavat opetusuran vaikeat alkuhetket, onnellinen, mutta traagisesti päättynyt avioliitto ja tietenkin kaikki pojat, joista Chipping on vuosien varrella saanut koulia kunnon kansalaisia.

James Hiltonin samannimiseen romaaniin (1934) perustuva draama on nostalginen aikamatka 1800-luvun lopulle ja 1900-luvun ensimmäisille vuosikymmenille. Charles Chippingin ─ tai tuttavallisesti herra Chipsin ─ matkassa kuljettu reissu on aivan tavattoman siirappinen, mutta toisaalta imelä tyyli sopii elokuvaan nasevasti. Kovin kyynisellä mielellä tähän tarinaan ei kuitenkaan kannata tarttua! Romantisoidun kertomuksen vastapainoksi voikin sitten katsella vaikka hieman kriittisemmän sisäoppilaitostarinan Jos... (1968).

Hyvästi, Mr. Chips tuotti rakastettua opettajaa näytelleelle Robert Donatille tämän uran ainoan Oscarin. Elokuvalla oli kuusi muutakin ehdokkuutta (mm. Paras elokuva), mutta elokuvien supervuosi 1939 haalensi monen hienon filmin voittomahdollisuuksia. Ehkäpä siksikin Mr. Chipsin tarina ei ole suinkaan ilmestymisvuotensa muistetuimpia elokuvia, vaikka aikanaan se menestyikin hienosti. Tarinasta on sittemmin tehty pari tv-sarjaa (1984, 2002) ja uusintaelokuva vuonna 1969, joskaan ne eivät ole menestyneet ensifilmatisoinnin veroisesti.

Pisteytys: 8/10

lauantai 7. joulukuuta 2019

LUUKKU 7 - 80 vuotta sitten (Kuohuva 20-luku, 1939)

When you got a job to do, get somebody else to do it.
Laman kurittama 1930-luku kääntyi lopuilleen synkissä tunnelmissa, kun suursodan uhka räjähti jälleen jylinäksi Euroopan sotatantereilla. Suomessakin paleltiin poteroissa ja kärsittiin kotirintamilla, sillä talvisota oli joulukuun ensimmäisellä viikolla jo täydessä vauhdissa. Päivälleen 80 vuotta sitten pauhua riitti, sillä Neuvostoliiton ensimmäinen suurhyökkäys oli käynnissä.

Yhdysvalloissa sota oli vielä turvallisen välimatkan päässä, mutta tuskinpa maailmalta kaikuvat uutiset kenenkään mieltä ylensivät. Onneksi sentään päivän elokuvassa palataan nostalgisesti edellisen vuosikymmenen vauhdikkaisiin aikoihin, vaikka toisaalta filmi myös jälkiviisaasti ja ennakkoon varoittaen muistuttaa, ettei sodasta palaavien nuorten elämä ole pelkkää hymyä.

The Roaring Twenties - Kuohuva 20-luku
Ohjannut Raoul Walsh
USA 1939, 106 min.
Rikos, Draama, Toiminta
Pääosissa: James Cagney, Priscilla Lane, Humphrey Bogart, Gladys George



Kuohuva 20-luku aloittaa tarinansa vuodesta 1919, jolloin maailmansota päättyy ja rauha laskeutuu sotatannerten ylle. Eddie Bartlett (Cagney) pyrkii vanhaan pestiinsä automekaanikkona, mutta työpaikat ovat kiven alla. Muutaman mutkan kautta Eddie päätyy mukaan salakuljetusbisnekseen alan konkarin Panama Smithin (George) suosiollisella avustuksella. Kuinka uraan mahtaa suhtautua sota-aikana käsipuoleen tarttunut siveä heila Jean (Lane)?

Rikos- ja jännitysfilmejä ohjanneen Raoul Walshin Kuohuva 20-luku on varsinainen gangsteriklassikko. Rainassa on mukavasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, eikä synkkyyteen vaivuta vaikeista hetkistä huolimatta. Kepeä, mutta myös jännittävä tunnelma upposi todellisuuspakoa kaivanneisiin aikalaisyleisöihin ja elokuva toimii oivana apuna viihteennälkään edelleenkin. Erityisesti Kuohuva 20-luku sopii katsottavaksi, jos haikailee katsovansa jotain oikein stereotyyppistä kieltolaki-gangsteritoimintaa.

Toimivan juonen lisäksi Kuohuva 20-luku on mainioiden näyttelijöiden tyylikäs show. James Cagney on erinomainen Eddie, joka muuttuu kirkasotsaisesta solttupojasta piinkovaksi gangsteriksi, elämässään pettyneeksi mieheksi. Cagneyn vastinpariksi nousee kyynisempää roolihahmoa oivan kitkerästi tulkitseva Humphrey Bogart. Legendaariset näyttelijät osuivat vain kolmeen yhteiseen elokuvaan, joista vain Likakasvoiset enkelit (1938) löytyy 1001-listalta.

Pisteytys: 8/10

perjantai 6. joulukuuta 2019

LUUKKU 6 - 90 vuotta sitten (Päivänsäde, 1929)

What's the matter with your feet?
Elokuvamaailma oli 1920-luvun lopulla vauhdissa. Uusi ääniteknologia innosti studioita keskinäiseen kilpailuun ja vuonna 1929 kisailemaan päästiin myös kaikkien aikojen ensimmäisistä Oscareista. Palkintojuhla tosin oli vielä sangen pienimuotoinen nykypäivän spektaakkelimaiseen gaalaan nähden (sama muuten koskee tänään ajankohtaisia Linnan juhlia, joita ensi kerran vietettiin vuosisata sitten sangen vaatimattomasti ─ kansan keskuudessa koko itsenäisyyspäivääkään ei vielä kunnolla tunnettu). Vuoden 1929 akatemiajuhlassa palkittiin vuosien 1927 ja 1928 parhaimmiksi katsottuja elokuvia ja osasuortuksia, ja niinpä kertasin vaatimatonta juhlahumua jo kahden vuoden takaisessa joulukalenterissa ─ tuossakin luukussa seikkailevat Frank Borzagen ykköstähdet Janet Gaynor ja Charles Farrell.

Muitakin merkkitapahtumia mahtui elokuvavuoteen 1929: elokuvadebyyttinsä tekivät niin Judy Garland (The Big Revue) kuin Marx-veljeksetkin (Kookospähkinöitä). Maailmaan syntyi monta tulevaisuuden tähteä: vuosikertaa 1929 edustavat muun muassa Audrey Hepburn, Max von Sydow ja Sergio Leone. Suomessakin tapahtui! Pohjolassa esitettiin ensimmäinen äänielokuva Sonny Boy (1928), joka oli vuotta aiemmin kiihdyttänyt ääniteknologian voittokulkua Yhdysvalloissa. Päivän elokuva Päivänsäde edustaa teknologiansa osalta aikaansa, sillä mykkäfilmin rinnalle tehtiin myös osittain puhuttu versio, mutta se on aikojen saatossa kadonnut.


Lucky Star - Päivänsäde
Ohjannut Frank Borzage
USA 1929, 100 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Janet Gaynor, Charles Farrell, Guinn Williams




Köyhä maalaistyttö Mary Tucker (Gaynor) tutustuu reippaaseen työmieheen Tim Osborneen (Farrell) riitaisissa tunnelmissa. Sopua ei ehdi syntyä, kun suursota ja rintama kutsuvat Timin taisteluun. Mies palaa Euroopan taistelukentiltä pyörätuolissa ja herättää Maryn hellät tunteet. Ystävyys pääsee viimein kukoistamaan. Vähitellen syttyvät myös orastavat romanttiset tuntemukset, mutta esteenä rakkauden tiellä on epärehellinen kilpakosija (Williams).

En millään malttanut katkaista hyvää kolmevuotista perinnettä Frank Borzagen romanttisten melodraamojen sarjassa! Edelliset osat ovat Seitsemännessä taivaassa (1927) ja Kadun enkeli (1928), ja kaikkia filmejä tähdittävät päärooleissa upeat Janet Gaynor ja Charles Farrell. Tässäkin elokuvassa kaksikon kemia on kohdillaan ja myös lavasteet ovat tuttuun tapaan silmiähivelevän kauniita ja sadunomaisia. Päivänsäde ei aivan noussut suosikikseni kolmikosta, mutta viihdyin sen romanttisen tunnelman parissa silti erinomaisesti.

Tarinansa puolesta Päivänsäde ei ole kovin yllättävä kertomus, mutta onhan toisinaan hauska tietää, mitä elokuvalta odottaa. Tuttuudesta huolimatta tarinankerronta ei nimittäin ole laisinkaan kulunutta tai kliseistä, vaan pikemminkin samaistuttavaa. On koskettavaa seurata, kuinka kaksi elämän murjomaa yksilöä vähitellen löytää toisensa. Ikivihreä Päivänsäde täyttää tänä vuonna 90 vuotta, mutta ensi vuonna voidaan silti tavallaan juhlia sen kolmekymppisiä! Kuten aiemmin totesin, elokuvan puhuttu versio on hukassa, mutta myös mykkäversio oli pitkään kadoksissa. Se löytyi 1980-luvun lopussa ja vuonna 1990 Päivänsäde pääsi jälleen valkokankaille restauroituna. Näitä Borzagen, Gaynorin ja Farrelin mestariteoksia soisi näkevän levityksessä useamminkin. Ehkäpä sitten satavuotisjuhlien kunniaksi 2020-luvun lopulla?

Pisteytys: 8/10

torstai 5. joulukuuta 2019

LUUKKU 5 - 90 vuotta sitten (Arsenal, 1929)

There was a war.
Vuosi 1929 muistetaan traagisista tapahtumistaan: Wall Streetin pörssiromahdus oli lähtölaukaus maailmanlaajuiselle lamalle, Al Caponen gangsterisodat vaativat uhreja ja syyskuussa sattunut matkustaja-alus Kurun uppoaminen Näsijärveen tunnetaan yhä Suomen pahimpana sisävesionnettomuutena. Iloinen 1920-luku oli toden totta tullut päätökseensä! Päivän elokuvassakin murhetta riittää, vaikka sen muistot vievätkin ajassa taaksepäin, aina ensimmäisen maailmansodan kohtalokkaisiin tapahtumiin saakka.

Arsenal
Ohjannut Aleksandr Dovzhenko
Neuvostoliitto 1929, 70 min.
Mykkäelokuva, Sota, Draama
Pääosissa: Seymon Svashenko, Amvrosi Buchma, Sergey Petrov



Suursota on päättynyt ja taisteluiden murjomat sotilaat palaavat rintamalta onnettomaan arkitodellisuuteen. Sodan tuhot ovat vaikuttaneet maailmaan ja mieliin, mutta sorron keskellä kytee ajatus vapaasta Ukrainasta. Kun Venäjän vallankumous syttyy, Ukrainan työläiset ja nationalistit kohottavat aseet toisiaan vastaan ja uusi taistelu odottaa.

Arsenal on Aleksandr Dovzhenkon (1894─1956) Ukraina-trilogian toinen osa. Avausosa Zvenigora (1928) ja päätösosa Maa (1930) käsittelevät työläisten elämää sekä suhdetta luontoon, uskontoon, perinteisiin ja tulevaisuuteen. Maa on trilogiasta tunnetuin ja myös 1001-listalla. En tosin näemmä ensikatselulla saanut laisinkaan kiinni Maan ideasta, mutta Arsenalin nähtyäni voisin kuvitella uusintakatselun avartavan paremmin teoksen estetiikkaa ja juonettomuutta.

Huikea neuvostoelokuva Arsenal on visuaalinen mestariteos, jossa juonellisen kerronnan sijaan näytetään, kuinka suursota Ukrainassa koettiin. Voimakkaat kuvat painuvat mieleen ja vavahduttavat: on selvää, että nationalistista bolsevikiksi kääntyneen Dovzhenkon omat kokemukset sisällissodasta olivat Arsenalia tehdessä edelleen kivuliaina muistoina mielessä. Avantgarde-henkisessä elokuvassa juonesta ei oikein saa otetta, mutta ei ole väliksikään. Kuvat ja tunteet kantavat.

Pisteytys:
9/10

keskiviikko 4. joulukuuta 2019

LUUKKU 4 - 100 vuotta sitten (Osteriprinsessa, 1919)

If I don't get a husband within five minutes...
Sata vuotta sitten elokuvateollisuuden painopiste vyöryi kohti Hollywoodin satumaista maailmaa. Alan kehityksestä kertoo esimerkiksi vuonna 1919 syntynyt United Artists -yhtiö, jonka perustivat aikansa isot tähdet Charlie Chaplin, Douglas Fairbanks, Mary Pickford ja D. W. Griffith. Legendaarisesta nelikosta muut olivat vasta elokuvauransa alkutaipaleella, mutta Griffith oli ahertanut filmien parissa jo vuosikymmenen verran. Tasan sadan vuoden takaisista elokuvista onkin 1001-listalle päässyt vain Griffithin Katkenneita kukkasia (1919). Päivän elokuva kuitenkin vie Hollywoodin sijasta Saksaan, jossa aikansa ykkösohjaajan Ernst Lubitschin maailmanvalloitus oli jo aivan nurkan takana.


Die Austernprinzessin - Osteriprinsessa
Ohjannut Ernst Lubitsch
Saksa 1919, 58 min.
Mykkäelokuva, Komedia
Pääosissa: Ossi Oswalda, Harry Liedtke, Julius Falkenstein, Victor Janson



Ostereilla rikastuneen pohatan (Janson) tytär (Oswalda) on pilalle hemmoteltu nuori nainen, joka on varttunut palvelijatungoksen keskellä. Prinsessaksi itsensä tuntevan neidon uusin villitys on hankkia itselleen aviomies ja isukki joutuu tietenkin tuota pikaa prinssimarkkinoille. Valitettavasti hätäinen aikataulu johtaa erikoiseen väärinkäsitykseen sulhon laadun suhteen!

Osteriprinsessaa katsoessaan pääsee taatusti nauramaan, sillä Ernst Lubitschin varhainen komedia hupailee ajattomasti etuoikeutettujen nirppanokkien kustannuksella. Mukaan mahtuu lisäksi monia vuosisadan takaista maailmanmenoa kommentoivia pikkuvitsejä: esimerkiksi hääjuhlien villi tanssikohtaus piikittelee aikansa muotimusiikin melutasoa. Osteriprinsessa on ihailtavan sulava rytmiltään ja hulvattomat tapahtumat vyöryvät pidättelemättömästi aina vain hassumpaan suuntaan.

Ernst Lubitsch (1892─1947) on parhaiten tunnettu urastaan Hollywoodissa, jossa syntyivät muun muassa menestyskomediat Ninotchka (1939) sekä Ollako vai eikö olla (1942). Saksalaissyntyisen Lubitschin elokuvaura alkoi 1910-luvulla ja juurikin Osteriprinsessa oli yksi lupaavan nuoren neron kansainvälisistä läpimurroista. Yhdysvaltoihin Lubitsch muutti aikansa megatähden Mary Pickfordin kutsumana vuonna 1922. Jo Osteriprinsessassa välittyvät hienosti aiheet, joita Lubitsch käsitteli menestyksellä myös uudessa kotimaassaan. Lubitsch osaa jo Osteriprinsessankin myötä pukea paikoin varsin tummanpuhuvan yhteiskuntasatiirin kepeän leikittelevään asuun ─ tämä taito tunnetaan parhaiten Hollywoodin myöhemmin lanseeramana käsitteenä "Lubitschin kosketus".

Pisteytys: 8/10

tiistai 3. joulukuuta 2019

LUUKKU 3 - 100 vuotta sitten (Laulu tulipunaisesta kukasta, 1919)

Kohisevan voittaja!
Vuosisata sitten maailma toipui ensimmäisen maailmansodan tuoksinnoista: sodan jälkipuinnit aloitettiin Pariisissa Versailles'n palatsissa ja Suomessa saatiin viimein toimitettua ensimmäiset presidentinvaalit. Moraalia päätettiin pyrkiä kohottamaan alkoholin kieltolain avulla niin kotomaassamme kuin myös meren takana Yhdysvalloissa.

Vuonna 2019 satavuotispäiväänsä ovat viettäneet muun muassa Helsingin päärautatieasema ja Suomen valtiomuoto ─ sekä tietenkin päivän elokuva. Suomalais-ruotsalainen mykkäklassikko Laulu tulipunaisesta kukasta on ilahduttavasti ollut juhlavuonnaan näyttävästikin esillä. Osin näkyvyys on kietoutunut elokuvan musiikin säveltäneen Armas Järnefeltin (1869─1958) 150-vuotisjuhlintaan. Järnefeltin ohella saman merkkipaalun on saavuttanut myös ikätoveri ja alkuperäisteoksen kirjoittaja Johannes Linnankoski (1869─1913).


Sången om den eldröda blomman - 
Laulu tulipunaisesta kukasta
Ohjannut Mauritz Stiller
Ruotsi 1919, 145 min.
Mykkäelokuva, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Lars Hansson, Greta Almroth, Lillebil Ibsen



Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta (1905) on suomalainen Don Juan -kertomus. Päähenkilö Olavi (Hansson) on maanviljelijän poika, joka nauttii nuoruudestaan täysin rinnoin ja heilastelee lähes jokaisen vastaantulevan neidon kanssa. Kiertolaiselämä vie miehen mukanaan, kunnes kevytmielisyyden raskas taakka alkaa viimein painaa ja omatunto kolkuttaa. Temaattisesti tarina käsittelee inhimillistä kasvua ja henkistä kehitystä.

Greta Garbon "löytäjänä" tunnetuksi tullut Mauritz Stiller (1883─1928) loi uraansa maailmalla ja saikin lopulta ─ toistaiseksi ainoana suomalaisena ─ tähtensä Hollywoodin Walk of Famelle. Maailmanmies tarttui kuitenkin myös perisuomalaisiin, agraareihin maaseutukuvauksiin, ja kuinka upeasti hän tehtävästä suoriutuikaan! Laulu tulipunaisesta kukasta on hehkuvan kaunista, kansallisromanttista luonto- ja maaseutukuvaelmaa. Esteettisten ansioidensa lisäksi tietenkin itse tarinakin toimii ytimekkäästi, sillä alkuperäisromaanista on nostettu esiin vain jokunen kiehtova hahmo.

Mykkäelokuva tuskin koskaan on ollut täysin mykkää, ja niinpä tämänkin teoksen täydentää Armas Järnefeltin komea sävellystyö. Musiikki on kauniin tunnelmallista ja hyödyntää tuttujen kansallissävelmien teemoja. Järnefeltin tunnettavuus edisti taatusti elokuvan suosiota, vaikka filmin merkittävimmät ansiot perustuvat häikäisevän kauniisiin kuviin ja tarinan ajattomiin teemoihin. Aiheen puhuttelevuudesta kertoo sekin, että romaanista on tehty neljä muutakin elokuvasovitusta (1934, 1938, 1956 ja 1971).

Pisteytys:
10/10

maanantai 2. joulukuuta 2019

LUUKKU 2 - 110 vuotta sitten (lyhytelokuvia, 1909)

A smoke fairy!
Tasan 110 vuotta sitten Suomen lehdistössä puitiin vakavaan sävyyn uuden kenraalikuvernöörin valintaa ja ainakin Helsingin sanomat raportoi laajasti Iso-Britannian parlamenttikiistoista. Tämän päivän luukku vie kuitenkin huomattavasti hilpeämpiin tunnelmiin! Oheiset kolme lyhytkomediaa edustavat aikansa Yhdysvaltalaista elokuvateollisuutta ja tarjoavat tunnelmapaloja tuosta entisestä maailmasta, jossa hatut olivat komeita eikä savukkeissa säästelty.


Those Awful Hats
Ohjannut D.W. Griffith
USA 1909, 2 min.
Lyhytelokuva, Mykkäelokuva, Komedia
Pääosissa: Linda Arvidson, John R. Cumpson





Naisväen komeat hatut muodostavat kiusallisen näköesteen elokuvayleisölle. Ratkaisu laskeutuu lopulta taivaasta! D.W. Griffithin humoristinen lyhäri taitaa perustua tosielämän sattumuksiin, sillä elokuvaa on ilmeisesti esitetty näytösten alkukuvana. Koska tapahtumat sijoittuvat elokuvanäytökseen, Those Awful Hats vie nykykatsojan kiehtovalle matkalle entisaikain maailmaan. Pianistikin on paikallaan muistuttamassa siitä, etteivät mykkäelokuvat koskaan ole olleet täysin äänettömiä. Mutta mikä lienee filmi, joka taustalla pyörii?

Pisteytys: 6/10

Mr. Flip
Ohjannut Gilbert M. Anderson
USA 1909, 4 min.
Lyhytelokuva, Mykkäelokuva, Komedia
Pääosissa: Ben Turpin




Omasta mielestään sangen charmantti miekkonen (Turpin) lääppii naisia kahviloissa ja puhelinkeskuksissa. Jokainen vastaantuleva nainen tosin antaa ymmärtää, ettei flirtti ole tervetullutta. Lopulta mies saa naamaansa piiraan, joka lienee ensimmäinen klassikko-gagin esiintyminen elokuvassa. Oikein muuta arvoa teoksella ei olekaan, sillä laiskasti kehitellyt vitsit eivät liioin naurata. Näyttelijä Ben Turpin tunnettiin aikanaan kierosilmäisistä hahmoistaan ja menestyksekäs koomikon ura päättyi vasta hänen kuolemaansa vuonna 1940. Yli kahdessasadassa elokuvassa esiintyneen Turpinin uralla Mr. Flip edustaa vasta aivan alkupään tuotantoa, joten täytynee vielä joskus tutustua miehen myöhempään uraan hieman paremman laadun toivossa.

Pisteytys: 4/10

Princess Nicotine; or, The Smoke Fairy
Ohjannut J. Stuart Blackton
USA 1909, 5 min.
Lyhytelokuva, Mykkäelokuva, Komedia, Fantasia
Pääosissa: Paul Panzer, Gladys Hulette




Tupakoitsija (Panzer) vaipuu raukeaan olotilaan savutellessaan ja saa odottamattomia vieraita. Lyhytelokuvassa on häikäilemätöntä tupakkatarvikkeiden tuotesijoittelua, seikka, joka on jo painunut historian hämäriin! Sen sijaan erikoistehosteiden esittely juonen kustannuksella on ilmiö, joka vetää yhä väkeä elokuvateattereihin. Tässä filmissä trikkitehosteet on tehty varsin hauskalla tavalla ja niinpä viisi minuuttia vierähtää mukavasti temppuja ihastellen ja entisajan kessuttelua ällistellen.

Pisteytys: 7/10

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

LUUKKU 1 - Joulukokoelma

It's a trap!
Joulu tulla jolkottaa, ja mikäpä sen hauskempaa kuin odotella tonttuja ja ruokapatoja elokuvien äärellä! Joulunodotus käynnistyy iloisesti kolmen jouluelokuvan myötä, joissa kaikissa seikkailee vanha valkoparta eli Joulupukki. Vanhin filmeistä on 110 vuotta vanha, keskimmäinen vireä kuusikymppinen ja nuorin joukosta onkin vasta tämän vuoden tuotantoa. Jos mielii nostalgisoida lisääkin takavuosien jouluelokuvia, lisävinkkeinä mainittakoon blogissa jo aiemmin arvioidut, tänä vuonna kolmekymppisiään viettävät Joulupuu on kärvennetty (1989), Scrooged (1989) sekä Die Hard (1989). Näiden kasarileffojen lisäksi pyöreitä täyttäviä jouluelokuvia löytyy blogiarkistosta ainakin kaksi kappaletta: hilpeä Joulukuusikauppiaat (1929) ja masentava digipökäle Saiturin joulu (2009).

Tulevien päivien luukuissa ei varsinaisesti olla joulutunnelmissa, mutta niissä matkataan menneisiin vuosiin ja lopulta päädytään tutkimaan elokuvavuotta 2019. Luukuista paljastuu tuttuun tapaan lisää klassikoita, hittifilmejä tai muutoin kiinnostavia teoksia tasavuosien takaa, mutta tietenkin 1001-listan ulkopuolelta. Huomenna aloitetaan vuodesta 1909 ─ ja sinne 110 vuoden takaiseen aikaan johdattaa jo tämän luukun avauselokuva A Trap for Santa Claus.


A Trap for Santa Claus
Ohjannut D. W. Griffith
USA 1909, 16 min.
Lyhytelokuva, Mykkäelokuva, Draama
Pääosissa: Henry B. Walthall, Marion Leonard




Köyhän perheen isäukko (Walthall) sortuu juopottelemaan ja hylkää tekojaan hävetessään vaimonsa sekä lapsensa. Muuta perhettä onni kuitenkin potkaisee ja sattuman oikusta isäkin löytää takaisin perheensä luo. Tähän on syynä tietenkin lasten virittämä ansa joulupukille, johon rötöstelyyn sortunut isäpappa jää kiikkiin! Lopulta koko joukko pääsee yhteisen joulupuun ympärille. D. W. Griffithin varhainen lyhytelokuva on aika hölmö, mutta toisaalta siksi myös aika sympaattinen pieni tarina. Sentimentaalisuuden mestari saa tässäkin näyttelijät ryöpyttämään tunneskaalaa yli laitojen!

Pisteytys: 5/10

Santa Claus vs. the Devil
Ohjannut René Cardona
Meksiko 1959, 94 min.
Fantasia, Komedia
Pääosissa: José Elías Moreno, José Luis Aguirre




Kumma meksikolainen joulufilmi Santa Claus vs. the Devil alkaa avaruudesta. Joulupukki (Moreno) pääsee tähtienvälisestä tukikohdastaan maahan vain jouluisin, jolloin hän tunnettuun tapaan jakaa lahjoja kilteille lapsille. Kuitenkin itse paholaisen kätyri (Aguirre) heittelee kapuloita rattaisiin yrittäessään tehdä kaikista maailman lapsista tuhmia. Aikanaan pieneksi hitiksi kohonnut elokuva vetää outoudellaan vertoja jouluscifille Joulupukki valloittaa Marsin (1964). Mukana on tyrskähdyttäviä keksintöjä ja muutamia hauskoja hahmoja, mutta kokonaisuus on tuskastuttavan hidastempoinen. Leffa on myös vahvasti aikansa tuotos, sillä etniset stereotypiat elokuvan alussa ovat aika kiusallisia.

Pisteytys: 3/10

Klaus
Ohjannut Sergio Pablos
Espanja 2019, 96 min.
Animaatio, Komedia
Pääosissa: Jason Schwartzman, J.K. Simmons, Rashida Jones



Helppoon elämään tottunut postinkantaja Jesper (Schwartzman) joutuu töihin syrjäiselle saarelle, jonka asukkaat ovat alituisessa sotatilassa keskenään. Kekseliäs Jesper saa kuitenkin postitoimistonsa kukoistamaan erakoituneen puusepän (Simmons) avulla. Tarinassa on omaperäistä twistiä, vaikka pohjalla onkin perinteinen kertomus kiltteydestä ja ihmisenä kasvamisesta. Animaatio on tehty käsityönä, mikä on sekin mukavaa vaihtelua nykyajan tietokonehahmoille. Huumori perustuu välillä vähän liikaakin koheltamiseen ja tarinan nousut sekä laskut ovat sangen yllätyksettömiä, mutta ehkä nämä ratkaisut uppoavat paremmin filmin suurimpaan kohderyhmään eli lapsiyleisöön.

Pisteytys: 6/10

torstai 28. marraskuuta 2019

Enter the Dragon - Lohikäärmeen kidassa (1973)

Ohjannut Robert Clouse
Hong Kong & USA 1973, 102 min.
Toiminta
Pääosissa: Bruce Lee, John Saxon, Jim Kelly, Kien Shih

You have offended my family and you have offended the Shaolin Temple.
Kung fu -mestari Lee (Lee) lyöttäytyy yksiin brittiagenttien kanssa: missiona on tutkia rikollispomo Hanin (Shih) toimia tarkoin vartioidulla saarella. Lee ujuttautuu saarella järjestettävään kilpailuun, jossa heikoimmat saavat surmansa. Päivisin Lee mittelee voimistaan ja osallistuu ylellisiin juhliin, mutta yön pimeyden turvin sankarimme ratkoo saaren arvoituksia ja valmistautuu kohtaamaan haastavimman vastustajansa.

Olipa viimein korkea aika sivistää itseään tällä filmillä tai Bruce Leen tuotannolla ylipäätään! Ihan jo siksikin, että olen kuitenkin huhkinut lapsuudessani huomattavan monta tuntia Tekkenin äärellä Bruce Leen jalanjäljissä. Sitä samaa läiskettä ja mäiskettä tarjoaa elokuvakin, vaikka toki hieman juonellisemmassa muodossa. Lohikäärmeen kidassa on loistoviihdettä ja -legendaa, joskaan ei ainakaan minulle aivan sitä universumin parhainta hupia, mitä elokuvateollisuudella on tarjota.

Lohikäärmeen kidassa vetosi kuitenkin erinomaisesti aikalaisyleisöihin ja filmi luetaan edelleen kuuluvaksi lajityyppinsä parhaimmistoon. Hong Kongissa on tehtailtu viljalti kung fu -elokuvia, mutta tällä kertaa mukana on myös mausteita Hollywoodista. Länsimaisille yleisöille suunnattu elokuva muistuttaa huvittavan paljon James Bondia ja lisäksi tarinassa on pieniä blaxploitaation sävyjä. Elokuva jäi harmillisesti päätähti Bruce Leen (1940─1973) viimeiseksi, sillä mies menehtyi mystiseen sairaskohtaukseen vain päiviä ennen elokuvan ensi-iltaa.

Pisteytys:
8/10

maanantai 25. marraskuuta 2019

Mean Streets - Sudenpesä (1973)

Ohjannut Martin Scorsese
USA 1973, 112 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Harvey Keitel, Robert De Niro, David Proval, Amy Robinson

It's all bullshit except the pain.
Charlie (Keitel) on mafian juoksupoika, joka haaveilee oman ravintolan avaamisesta. Unelman toteutuminen on lähellä, mutta huonoa mainetta nauttiva ystäväpiiri vaarantaa Charlien tulevaisuuden. Tyttöystävä Teresa (Robinson) ja varsinkin tämän kelvoton serkku Johnny (De Niro) saattavat Charlien pulaan kerta toisensa jälkeen. Teresa vaihtaisi mielellään maisemaa, mutta Charlie ei ole valmis luopumaan haaveistaan ─ tosin ystävien hylkääminen ei ole sen helpompaa.

Siinä missä Francis Ford Coppolan Kummisetä (1972) esitteli loistokkaan mafiaperheen, Sudenpesän kelmit luuhaavat kolkoilla kujilla ja sikailevat nuhjuisissa kuppiloissa. Väkivaltainen elämä kuuluu armottomaan arkeen, eivätkä edes unelmat voi tässä myrkyllisessä ympäristössä kasvaa kovin korkealle. Kun Charlie vielä yrittää sovittaa syntejään ja pitää kiinni haaveistaan, Johnny ei edes yritä punnita tekojensa seurauksia. Kumpi lieneekään lähempänä amerikkalaista unelmaa?

Sudenpesä on Martin Scorsesen läpimurtoelokuva. Jo uransa alkuvaiheilla Scorsese oli mieltynyt kotikulmiinsa eli New Yorkin maisemiin, joista sittemmin on tullut suorastaan ohjaajan tavaramerkki. Scorsesen myöhemmän tuotannon tuntevalle on hauskaa huomata, kuinka ohjaajan tyyli on jo tunnistettavissa. Huvittavat lätinädialogit, osuvat leikkaukset, rikosteema ja tutut näyttelijät toistuvat Scorsesen myöhemmissäkin elokuvissa. Juuri tätä kirjoittaessani on Scorsesen uusin elokuva ensi-iltakierroksellaan ja sattumalta The Irishmanin (2019) myötä sukelletaan jälleen 1970-luvun mafiapiirien pyörteisiin Robert De Niron johdolla.

Pisteytys:
8/10

perjantai 22. marraskuuta 2019

American Graffiti - Svengijengi '62 (1973)

Ohjannut George Lucas
USA 1973, 110 min.
Draama, Komedia
Pääosissa: Richard Dreyfuss, Ron Howard, Paul Le Mat, Charles Martin Smith, Cindy Williams

Is that you in that beautiful car?
George Lucasin ensimmäinen menestyselokuva Svengijengi 62' on nostalgian sävyttämä kasvutarina pikkukaupungin nuorista. Eletään vuotta 1962 ja kesäloman viimeinen ilta hämärtyy hiljalleen. Nuorisojoukko kokoontuu paikallisen drive-in-puljun pihaan täynnä tulevaisuuden toiveita ja pelkoja. Kaverukset Curt (Dreyfuss) ja Steve (Howard) suunnittelevat jättävänsä kotikaupunkinsa taakseen huomispäivänä, mutta kodista ja ystävistä luopumisen tuska on ottaa vallan.

Viidellä Oscar-ehdokkuudella (mm. Paras elokuva) huomioitu Svengijengi 62' jäi ilman palkintoja, joskin pelkkiä ehdokkuuksiakin voi jo pitää voittona. Isot studiopomot eivät uskoneet halvalla tehdyn juonettoman tarinanraakileen menestykseen, mutta niinpä vain konkarit olivat väärässä! Menneisyyden kaipuun ja samaistuttavuuden lisäksi elokuva onnistuu kiehtovan miljöön luomisessa, pikkubudjetista huolimatta. Värikäs maailma imaisee mukanaan ja loistava soundtrack kuljettaa ajatukset vuosikymmenten taakse.

Yksinkertaiseen ideaan perustuvassa elokuvassa on liuta ikimuistoisia kohtauksia, vaikka tapahtumat eivät olekaan sellaisia, joita täsmällisessä juonikuvauksessa viitsisi selittää: yksi alaikäinen kaveri koittaa ostaa viinaa, toinen toveri päätyy tekemään källin paikallisille poliiseille. Elokuvan idea perustuu sen haikeaan tunnelmaan, joka tarjoaa nostalgiaa myös heille, jotka eivät ole olleet Thunderbirdin kyydissä vuonna 1962 tai kokeneet niitä hetkiä, joita radikaali 1960-luku myöhemmin toi tullessaan. Viimeisen kesän viimeisenä iltana kaikki on kuin ennenkin, mutta ilmassa on jo muutoksen villi tuoksu.

Pisteytys:
8/10

tiistai 19. marraskuuta 2019

Super Fly - Alamaailman kuningas (1972)

Ohjannut Gordon Parks Jr.
USA 1972, 91 min.
Toiminta, Rikos
Pääosissa: Ron O'Neal, Carl Lee, Sheila Frazier, Julius Harris

Super cool, super mean...
Kokaiinikaupoilla vaurastunut Youngblood Priest (O'Neal) aikoo tehdä viimeisen ison keikkansa ja kadota sitten kovasta katuelämästä ainiaaksi. Toverinsa Eddien (Lee) kanssa Priest suunnittelee myyvänsä neljän kuukauden aikana miljoonan dollarin edestä kamaa, mutta kytät ovat kaksikon jäljillä eikä huumebisneksestäkään jäädä eläkkeelle noin vain. Onko Youngblood Priest kuitenkin tarpeeksi kova vastus kaikille, jotka astuvat poikkiteloin hänen tielleen?

Blaxploitaatio-klassikko Super Fly kommentoi kansalaisoikeusliikkeen jälkeistä aikaa. Toisaalta toimijuus on elokuvissa mustien käsissä, mutta onko täysivaltaisuus mahdollista vain kaduilla ja ikuisena kakkosluokan kansalaisena? Coolisti svengaavat soul-biisit sanoittavat sen, mitä kovanaamaiset roistot eivät voi lausua ääneen. Curtis Mayfieldin loistavan soundtrackin avauskappale kertoo jo elokuvan alussa hahmojen asetelman: "I got to play in the alleys, ain't got no pride..."

Elokuvan pienehkö budjetti näkyy hieman laadussa, mutta toisaalta tällaista aitoutta tuskin saisi isolla rahalla. Super Fly sijoittuu suurelta osin New Yorkin kaduille ja väistämättä tuntuu, että tällaisia tarinoita on tapahtunut oikeastikin. Ilmestyessään Super Fly otettiin vastaan hieman ristiriitaisesti, mutta leffa menestyi lippuluukuilla erinomaisesti. Tarina jäi elämään ja niinpä päätähti Ron O'Neal ohjasi saman tien filmille jatko-osan Super Fly T.N.T (1973). Viimeisin lisä Priestin tarinaan nähtiin aivan vastikään, kun Super Fly (2018) -uusintafilmatisointi pääsi valkokankaille.

Pisteytys:
7/10

sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Frenzy - solmiokuristaja (1972)

Ohjannut Alfred Hitchcock
Iso-Britannia 1972, 116 min.
Trilleri, Rikos
Pääosissa: Barry Foster, Barbara Leigh-Hunt, Anna Massey, Jon Finch

You're my type of woman.
Salaperäinen solmiokuristaja piinaa naisväkeä Lontoossa. Poliisilla on vaikeuksia päästä tekijän jäljille, mutta lopulta sopiva syyllinen löytyy. Äkkipikainen Richard Blaney (Foster) kiinnittää sivullisten huomion kiukkuisella käytöksellään ja syyllisyyden painetta lisää sekin, että Blaney tuntee läheisesti kaksi uhria. Ensin surmattuna löytyy ex-vaimo Brenda (Leigh-Hunt) ja hieman myöhemmin solmion kaulaansa saa tyttöystävä Barbara (Massey). Kuinka Blaney todistaa syyttömyytensä?

Frenzy - solmiokuristaja on Alfred Hitchcockin paluu juurilleen Iso-Britannian maaperälle. Elokuva on ohjaajan ensimmäinen brittifilmi lähes pariinkymmeneen vuoteen, ja niinpä tarina käynnistyy näyttävänä laskeutumisena Lontoon kaduille. Murhatapahtumat lipuvat kuvaan aivan tuota pikaa ja jännitysnäytelmä vie mukanaan Hitchcockille tyypillisiin aihioihin. Parhaiten korostuu tietenkin väärän miehen teema, jonka lisäksi mukana kulkee myös ajatus täydellisestä murhasta.

Solmiokuristajan trilleri pitää hyvin otteessaan, mutta tarinassa on pientä haparoinnin tuntua. Päähenkilö ei herätä katsojassa sympatiaa: irrationaalisesti räyhäävä Blaney ei juuri sure läheistensä kuolemaa, vaikka vannookin kostoa oikealle murhaajalle. Asetelma on tyyten erilainen, kun vertaa vaikkapa Hitchcockin aiempaan vastaavaa teemaa käsittelevään leffaan Väärä mies (1956). Ratkaisu ei välttämättä ole huono, vaikkakin se on erikoinen. Suosikkini Frenzyn hahmoista on murhajutun etsivän vaimo, innokas kokki, jonka keittotaidot kuitenkin ovat katastrofaaliset. Pieni huumori keventää oivasti muutoin varsin raakaa tarinaa! Jännittävän elokuvan katselee mielellään, vaikka se ei enää vedäkään vertoja Hitchcockin kultavuosien neronleimauksille.

Pisteytys:
7/10

keskiviikko 13. marraskuuta 2019

The Bad and the Beautiful - Särkyneiden haaveiden kaupunki (1952)

Ohjannut Vincente Minnelli
USA 1952, 118 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Kirk Douglas, Lana Turner, Barry Sullivan, Dick Powell, Walter Pidgeon

If you dream, dream big.
Elokuvatuottaja Harry Pebbel (Pidgeon) kutsuu koolle kolme Hollywood-tähteä neuvottelemaan uudesta elokuvaideasta. Ohjaaja Fred Amiel (Sullivan), näyttelijä Georgia Lorrison (Turner) ja käsikirjoittaja James Lee Bartlow (Powell) saapuvat kuulemaan Pebbelin ehdotuksen, mutta kieltäytyvät jyrkästi. Varsinaisen yhteistyöpyynnön nimittäin esittää Jonathan Shields (Douglas), jonka kanssa kaikki ovat ajautuneet sotajalalle. Mutta toisaalta, juuri Shieldsin sysäämänä Amiel, Lorrison ja Bartlow ovat ylipäätään nousseet Hollywoodin tähtitaivaalle...

Vincente Minnellin showbisnesdraama Särkyneiden haaveiden kaupunki on yksi 1950-luvun itsekriittisistä Hollywood-leffoista. Elokuva ei ole yhtä hyvä kuin lajinsa klassikko Auringonlaskun katu (1950), mutta kuitenkin viihdyttävä kaikessa melodramaattisuudessaan. Arvattavastikin elokuvan hahmoilla on vastineensa tosielämässä. Päähenkilö Jonathan Shieldsin hahmo on yhdistelmä tunnettuja Hollywood-kasvoja aina tuottaja David O. Selznickistä (tuottaja esim. elokuvassa Tuulen viemää, 1939) monitaituri Orson Wellesiin.

Tarinan ohella myös elokuvan miljöö viehättää. On omalla tavallaan kiehtovaa samanaikaisesti olla kulisseissa ja katsoa niiden taakse: aikansa studiovalot ja lavastustyylin ihanteet kun ovat kliseisen ehtaa 1950-luvun Hollywoodia! Elokuva voitti viisi Oscaria, joista pari siunaantuikin juuri lavasteille ja kuvaukselle. Filmin keräämistä ehdokkuuksista voittoa vaille jäi ainoastaan päätähti Kirk Douglas. Piinkovaa työmyyrää näyttelevän Douglasin suoritus on onnistuneen määrätietoinen, mutta häviää kuitenkin Oscarin ansainneelle Gary Cooperille (Seriffi, 1952).

Pisteytys:
8/10

maanantai 11. marraskuuta 2019

Die bitteren Tränen der Petra von Kant - Petra von Kantin katkerat kyyneleet (1972)

Ohjannut Rainer Werner Fassbinder
Länsi-Saksa 1972, 124 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Margit Carstensen, Hanna Schygulla, Irm Hermann

She just knows how to sell herself.
Muotisuunnittelija Petra von Kant (Carstensen) on katkeroitunut ja pettynyt rakkauden vuoksi, mutta hullaantuu kuitenkin päätä pahkaa nuoreen malliin Kariniin (Schygulla). Asuinkumppani ja kollega Marlene (Hermann) ei saa helliä sanoja osakseen, vaan on jatkuvasti Petran henkisen pahoinpitelyn kohteena. Uudet lemmenleikit eivät tuo Petran elämään lohtua, vaan ajavat ihmissuhteiden raunioittaman naisen yhä uuden tuskan äärelle.

Petra von Kantin katkerat kyyneleet (engl. The Bitter Tears of Petra von Kant) perustuu Rainer Werner Fassbinderin omaan näytelmään, joka on nähty teatterilavoilla Suomessakin. Elokuvasta huomaa, että pohjateksti on nimenomaan teatteriin tehty näytelmä: kertomus pysyy miltei klaustrofobisesti yhdessä huoneessa ja tapahtumat painottuvat dialogiin. Tämä tosin tekee tunnelmasta kiihkeän intensiivisen. Pienessä tilassa tapahtuva draama myös korostaa kiehtovasti näyttelijöiden ja kameran intiimiä yhteistyötä.

Itse kertomus käsittelee Fassbinderin omakohtaisia kokemuksia. Elokuvassa nähtävät romanssit eivät enää tänä päivänä hätkäytä, mutta vielä 1970-luvulla homoseksuaalisuus oli jokseenkin tabu. Sukupuolella tosin ei lopulta ole tarinan kannalta suurta väliä, sillä huomio kiinnittyy ennen kaikkea henkilöiden kipuiluun, kun odotukset kaivatusta ihmissuhteesta eivät täyty.  Kimaltelevissa asuissaan poseeraavien naisten ulkokuoren alta paljastuu kipeä inhimillisyys, peittelemätön kateus, mustasukkaisuus ja itsekkyys. Kuten Petra von Kant itse toteaa, ihmiset tarvitsevat toisiaan, mutta eivät osaa olla toistensa kanssa; niinpä rakkaus on vapaaehtoista alistumista sadismille.

Pisteytys:
8/10

lauantai 9. marraskuuta 2019

The Exorcist - Manaaja (1973)

Ohjannut William Friedkin
USA 1973, 122 min.
Kauhu
Pääosissa: Ellen Burstyn, Jason Miller, Lee J. Cobb, Linda Blair

You motherfucking worthless cocksucker...
Chris MacNeilin (Burstyn) onnellinen arki ajautuu karikolle, kun demoni Pazuzu riivaa hänen tyttärensä Sharonin (Blair). Syytä Sharonin oudolle käytökselle ei tiedetä, vaikka vastauksia etsitään usean lääkärin avulla. Voimia verottaa myös kumma kuolemantapaus lähipiirissä, ja juuri se saa Chrisin epäilykset heräämään. Täysin riivatuksi muuttuneen esiteinin avuksi on saatava manaaja, jos vain uskossaan skeptinen isä Karras (Miller) suostuu ottamaan tapauksen vastaan.

Manaaja käsittelee teini-iän kuohuja, mutta suosittu elokuva taitaa vedota katsojiin ensisijaisesti karmivan tunnelmansa ansiosta. Kyseessä ei kuitenkaan ole pelkkä pelkoa kasvattava tusinakauhu, vaan oivasti käsikirjoitettu jännitysnäytelmä. Elokuva voitti käsikirjoituksestaan Oscarin ja myös äänitehosteet palkittiin pystillä. Kaikkinensa Manaaja keräsi peräti 10 ehdokkuutta, mikä kuvaa osuvasti sitä, millainen hitti elokuva aikanaan olikaan. Toki maine on kantanut näihin päiviin saakka: Manaaja on saanut viisi jatko-osaa ja poikinut pari tv-sarjaakin ─ tähän mennessä.

Pelottava ja taatusti herkimpien mielestä myös rienaava elokuva herätti toki kritiikkiäkin, mutta ei saanut osakseen niin tyrmistynyttä vastaanottoa kuin vain pari vuotta aiemmin ilmestynyt brittikauhu Paholaiset (1971) riivattuine nunnineen. Manaaja taisi lopulta raivata tien avoimeksi helvettiin, sillä sen vanavedessä on seurannut liuta muitakin uskontoaiheisia kauhuelokuvia, esimerkiksi Omen (1976) ja The Amityville Horror (1979). Uskontoteeman suosio on pitänyt pintansa ja niinpä tälläkin vuosikymmenellä on saatu nauttia tai tuskastua esimerkiksi Conjuring-elokuvasarjan (2013─) äärellä.

Pisteytys:
8/10

torstai 7. marraskuuta 2019

High Plains Drifter - Ruoska (1973)

Ohjannut Clint Eastwood
USA 1973, 105 min.
Lännenelokuva, Draama, Mysteeri
Pääosissa: Clint Eastwood, Verna Bloom, Billy Curtis, Mitchell Ryan

I knew you were cruel, but I didn't know how far you could go.
Mystinen mies (Eastwood) saapuu Lagon pikkukaupunkiin. Heti ensi töikseen miekkonen päästää päiviltä kolme öykkäriä ja saa osakseen kaupunkilaisten kiitollisuuden. Tuntematon pelastaja palkataan suojelemaan kaupunkia toiselta uhalta, sillä asukkaat eivät itse ole aseenkäytön mestareita. Ja kuinka ollakaan, pyssysankarilla onkin jo suunnitelma täysin valmiina...

Ruoska oli iso menestys aikanaan ja Suomessakin filmi ylsi ilmestymisvuotensa 8. katsotuimmaksi elokuvaksi. Tunnelmallinen, mutta julma länkkäri on tehty suosittujen spagettiwesternien hengessä. Pyssynpaukuttelun lisäksi tarinassa makustellaan oikein kunnolla päähenkilön salaperäisyydellä: nimettömässä kulkijassa on mysteerin ja asetaitojen mukanaan tuomaa karismaa, mutta onpa mies myös aika niljakas pullistelija, jonka puolelle ei tee mieli asettua.

Jännittävän kostotarinan suosio on säilynyt, vaikka aivan kaikki elementit eivät ole kestäneet aikaa. Muuten hyvän tarinan kauneusvirheenä harmittavat surkeasti käsikirjoitetut naisroolit ja lähes vitsinä esitetty raiskauskohtaus, vaikka toisaalta sen voikin tulkita kuvaavan salaperäisen päähenkilön antisankaruutta, vihaa ja katkeruutta. Sama pahuuden tauti tuntuu riivaavan yhtä jos toistakin elokuvan hahmoa, eikä tästä maailmankolkasta näytä löytyvän yhtäkään sankaria. Kova maailma vaatii silmän silmästä ja hampaan hampaasta, eikä jätä sijaa todellisille hyveille.

Pisteytys:
7/10

tiistai 5. marraskuuta 2019

Le Charme discret de la bourgeoisie - Porvariston hillitty charmi (1972)

Ohjannut Luis Buñuel
Ranska 1972, 102 min.
Komedia
Pääosissa: Fernando Rey, Paul Frankeur, Delphine Seyrig, Bulle Ogier

I'm delighted to meet you.
Joukko yläluokkaisia tuttavia aikoo illallistaa yhdessä, mutta suunnitelmat romuttuvat kerta toisensa jälkeen. Pienestä huumekaupasta ja flirtistä huolimatta ystävysten elämä ei ole kovin tapahtumarikasta, mutta unelmissaan kukin vapautuu kahleistaan ja tekee mitä haluaa. Luis Buñuelin surrealistinen komedia kietoo todellisuuden ja päähenkilöiden unet niin tiiviisti yhteen, ettei lopussa voi olla aivan varma siitä, kummassa maailmassa kulloinkin liikutaan. Ehkäpä kaikki onkin vain unta?

Ilman unien tapahtumarikkautta kertomus olisi tylsä kuin mikä, sillä illallisten peruuntumista lukuunottamatta elokuvan "todellisessa maailmassa" ei oikeastaan tapahdu mitään. Mielenkiinto kohdistuu yläluokkaiseen performanssiin, joka on mahdollista rikkoa kulissien takana ja unimaailmassa. Katsojaakin koijataan antaumuksella, ja mikäpä sen paremmin pitäisi vireystilaa yllä! Liekö nyt kuitenkin kyse katsojan nuupahtaneesta olotilasta, kun yläluokan hulluttelut eivät tällä katselukerralla säväyttäneet aivan ennakko-odotusten mukaisesti.

Porvariston hillitty charmi (engl. The Discreet Charm of the Bourgeoisie) menestyi ilmestyessään mainiosti ja palkittiin mm. parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla. Buñuelin uran loppuvaiheita edustava elokuva on jäänyt yhdeksi ohjaajan tunnetuimmista teoksista ja se on kiistämättä maineensa ansainnut. Porvariston hillitty charmi kietoo viehättävästi yhteen piirteitä Buñuelin uran eri vaiheilta: absurdi illallinen tuo mieleen draamakomedian Tuhon enkeli (1962) ja erään pariskunnan lemmenleikit vievät ajatukset aikanaan pahennusta herättäneeseen komediaan Kulta-aika (1930).

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Lokakuun elokuvat 2019

Captain Marvel
Ohjannut Anna Boden & Ryan Fleck
USA 2019, 123 min.
Toiminta, Seikkailu, Scifi
Pääosissa: Brie Larson, Samuel L. Jackson, Ben Mendelsohn



Captain Marvelin tai kavereiden kesken Versin (Larson) ensimmäinen nimikkoelokuva sijoittuu 1990-luvulle ja alkaa tähtien takaa. Galaksien välisessä sodassa pahiksia jahtaava päähenkilömme ei muista menneisyyttään, mutta löytää sen tietenkin maasta. Samalla katsojille esitellään nuori ja nokkela Nick Fury (Jackson) ja taustoitetaan hieman Avengers-ohjelman syntyä. Elokuva on mitä tyypillisin Marvel-tarina eli mukavaa ja turvallista kertakäyttöviihdettä. Naisnäkökulmasta plussaa!

Pisteytys: 6/10

Happy Death Day
Ohjannut Christopher Landon
USA 2017, 96 min.
Kauhu, Komedia
Pääosissa: Jessica Rothe, Israel Broussard, Ruby Modine




Happy Death Day yhdistelee parodiamaisesti Päiväni murmelina (1993) -klassikon aikalooppia ja 1990-luvun slasher-teinikauhuja. Päähenkilö Tree (Rothe) on varsinainen bitch, joka elää yhä uudelleen murhapäiväänsä ja yrittää tietenkin parantaa itseään ihmisenä jokaisen saman aamun uudelleen valjetessa. Leffan idea ei varsinaisesti ole mikään menetetty mestariteoksen mahdollisuus, joten elokuvan keskinkertaisuus ei ihme kyllä jää liikaa kaihertamaan.

Pisteytys: 5/10

Ghostbusters - Haamujengi
Ohjannut Ivan Reitman
USA 1984, 105 min.
Komedia, Fantasia
Pääosissa: Bill Murray, Dan Aykroyd, Sigourney Weaver, Harold Ramis



Parapsykologian ammattilaiset saavat fudut yliopistolta ja perustavat kummitustenkarkoituspalvelun. Kasarikomedian edelliskatselusta on vierähtänyt osaltani reilusti yli vuosikymmen, joten tämän pariin oli kivan nostalgista palata! Ensi vuonna pitäisi tulla ensi-iltaan Ivan Reitmanin pojan Jason Reitmanin ohjaama uusintaversio tai jatko-osa, joka toivottavasti on onnistuneempi kuin vuonna 2016 totaalisesti flopannut Ghostbusters.

Pisteytys: 8/10

Ghostbusters II
Ohjannut Ivan Reitman
USA 1989, 108 min.
Komedia, Fantasia
Pääosissa: Bill Murray, Dan Aykroyd, Sigourney Weaver, Harold Ramis



Viisi vuotta on kulunut siitä, kun Haamujengi pelasti New Yorkin tuholta. Uroteot ovat painuneet jo unholaan ja joukkoa piinaa huijareiden maine, mutta maailma kaipaisi taas pelastajiaan. Samalla näyttelijäkaartilla toteutettu Ghostbusters II jatkaa yllättävän kelvollisesti esiosan meininkiä, vaikka ei olekaan läheskään yhtä napakka paketti.

Pisteytys: 6/10

torstai 31. lokakuuta 2019

8 x Halloween: osa VIII (Muumio-tripla, 1959, 1999 & 2017)

He who robs the graves of Egypt dies!
Tämän vuoden Halloween-paketin päättää klassikkomonsteri muumion kolme eri ylösnousemusta. Käärinliinoihin peiteltyjen ruumiiden eloonheräämisiä intouduttiin toden teolla käsittelemään populaarikulttuurissa Tutankhamonin haudan löydyttyä vuonna 1922. Tänään esiteltävien kolmen Muumio-elokuvan lisäksi yksi tunnetuimpia on Universalin Muumio (1932) jatko-osineen.

Mutta miten muumiosta tuli hirviö? Syitä hahmon kutkuttavan karmaisevalle suosiolle voidaan etsiä yhtäältä eksotiikasta, vieraasta kulttuurista sekä tietenkin kuolemaan ja tuonpuoleiseen liittyvistä mysteereistä. Vuosituhansia vanhat kuolleet ovat säilyttäneet ruumiinsa, jotka toisenlaisiin hautaustapoihin tottuneille näyttävät pelottavan eläviltä. Vaikka vieraan pelosta ei pääse eroon, ei myöskään uteliaisuudesta ─ sen todistavat näidenkin elokuvien päähenkilöt, jotka eivät malta jättää kuolleita rauhaan.


The Mummy - Muumio
Ohjannut Terence Fisher
Iso-Britannia 1959, 88 min.
Kauhu, Draama
Pääosissa: Peter Cushing, Christopher Lee, Yvonne Furneaux



Joukko brittiarkeologeja löytää vuosituhansien takaisen prinsessa Anakan kirotun haudan ja varoitukset hautarauhan rikkomisesta kaikuvat kuuroille korville. Röyhkeät tiedemiehet saavat tuota pikaa jäljilleen kostonhimoisen, prinsessan hautaa suojelleen Kharis-muumion (Lee). Mutta voiko kuolemattoman ja ylimaallisen voimakkaan muumion lopulta pysäyttää rakkauden avulla?

Viihdyttävä ja näyttävä Hammer-kauhu menestyi aikanaan hyvin ja poiki kolme jatko-osaa (1964─1971). Tässä Muumiossa on rutkasti enemmän jännitystä kuin Universalin klassikossa, mutta kauhua ei kuitenkaan oteta liian vakavasti. Tunnelma vetää vertoja Hammer-leffoista tunnetuimmalle, niin ikään Terence Fisherin ohjaamalle Draculalle (1958). Molemmissa leffoissa pääosaa esittävä Christopher Lee osoittaa olevansa ilmeikäs kokovartalokääreissäkin!

Pisteytys: 7/10

The Mummy - Muumio
Ohjannut Stephen Sommers
USA 1999, 124 min.
Seikkailu, Kauhu, Toiminta
Pääosissa: Brendan Fraser, Rachel Weisz, Arnold Vosloo




19. dynastian aikaisessa Egyptissä pääpappi Imhotep (Vosloo) syyllistyy petokseen ja haudataan elävältä. Vuosituhannet vierivät ja hiekka peittää unohdetut haudat, mutta sekalainen seurue uteliaita amerikkalaisia onnistuu lopulta osumaan hautapaikalle etsiessään kadonneen kaupungin aarteita. Rikkauksien sijaan joukko löytää vain nipun vitsauksia, sillä Imphotep on herännyt jälleen.

Muumio yhdistää kepeisiin kauhuelementteihin Indiana Jones -tyylistä seikkailua, kunnon ripauksen komediaa ja toki myös hippusen romantiikkaa. Komeissa maisemissa, erikoisefekteissä ja soundtrackissa ei myöskään säästellä. Mitäpä muuta kevyeltä popcorn-viihteeltä kaipaisikaan? Mainio viihde-elokuva menestyi ilmestyttyään siinä määrin hyvin, että se on saanut kaksi jatko-osaa (2001 & 2008) ja spinoff-leffan Skorpionikuningas (2002).

Pisteytys: 7/10

The Mummy
Ohjannut Alex Kurtzman
USA, Kiina & Japani 2017, 110 min.
Toiminta, Seikkailu, Kauhu
Pääosissa: Tom Cruise, Sofia Boutella, Russell Crowe




Joukko sotilaita etsii Lähi-idästä aseita, mutta vastaan tuleekin muinainen hauta, jota ei selvästikään ole tehty löydettäväksi saati avattavaksi. Armeijan leivissä työskentelevä Nick Morton (Cruise) kuitenkin hankkii sivubisneksenään elantonsa muinaismuistoista, joten eipä aikaakaan, kun egyptiläinen prinsessa Ahmanet (Boutella) pakenee vankilastaan ja terrorisoi maailmaa yliluonnollisine voimineen.

The Mummy on vasta toinen leffa Universalin Dark Universe -maailmasta, eikä se ole ensimmäistä Dracula Untoldia (2011) menestyneempi. Kiire tahkota rahaa näkyy laadussa ja siksi on sangen ymmärrettävää, että elokuvan ainoat palkintoehdokkuudet (8 kpl) tulivat Golden Raspberry -kisasta. Jäykkä Tom Cruise voitti oman sarjansa ja ihan syystä, sillä vakavahenkinen pullistelu ei sovi tällaiseen elokuvaan. Russel Crowen tohtori Jekyll on myös tuskallisen vaivaannuttava hahmo eikä Sofia Boutellan hirviötulkinta jää mieleen, vaikka onkin elokuvan parhaimmistoa. Harmaa, mädäntynyt ja pölyinen jäykistely asettaa koko Dark Universen uskottavuuden vaakalaudalle.

Pisteytys: 2/10

tiistai 29. lokakuuta 2019

8 x Halloween: osa VII (Hiljainen paikka & Bird Box, 2018)

Too noisy.
Viime vuoden näkyvimpiä kauhuhittejä olivat muun muassa Hereditary, Halloween-remake ja Conjuring-elokuvasarjaa (2013─) jatkava Nunna. Suurimmaksi menestykseksi voitaneen kuitenkin nimetä valtaisat lipputulot kerännyt ja kriitikot puolelleen saanut Hiljainen paikka. Elokuva on perheellisten selviytymistarina post-apokalyptisessä maailmassa, jossa arkiset aistihavainnot rakentavat pelon ilmapiiriä. Tismalleen samat teemat kuvailevat osuvasti myös Netflix-elokuvaa Bird Boxia, joka nousi nopeasti sangen kyseenalaiseksi menestykseksi.


A Quiet Place - Hiljainen paikka
Ohjannut John Krasinski
USA 2018, 90 min.
Kauhu, Scifi
Pääosissa: Emily Blunt, John Krasinski, Millicent Simmonds



Hiljainen paikka sijoittuu nimensä mukaisesti äänettömäksi muuttuneeseen maailmaan. Äänen perusteella saalistavat avaruusolennot ovat lahdanneet todennäköisesti valtaosan ihmiskunnasta, mutta muutamat survivalistit vielä sinnittelevät. Tarina seuraa viisihenkistä perhettä, joka on opetellut parhaansa mukaan vaikenemaan ja selviytymään hiljaisuuden keskellä.

Elokuvan äänisuunnittelu on kiistämättä erinomaista ja siitä ansiosta Hiljainen paikka sai ainoan Oscar-ehdokkuutensa. Vaikka hyppysäikäytyksiä piisaa filmin loppupuolella, parhaat sävärit saa yllättävistä, aivan tavallisista ja arkisista äänistä. Harmi, että juonen hyvät ideat eivät ihan kanna loppuun saakka ja leffa sortuu lopulta liialliseen tusinamörköilyyn.

Pisteytys: 7/10

Bird Box
Ohjannut Susanne Bier
USA 2018, 124 min.
Kauhu, Scifi, Mysteeri
Pääosissa: Sandra Bullock, Trevante Rhodes, John Malkovich



Oudot itsemurha-aallot ravistelevat maailman joka kolkkaa. Raskaana oleva Malorie (Bullock) onnistuu pelastautumaan pienen ihmisjoukon kanssa taloon, jossa selviytyjät ymmärtävät kuolemantapausten johtuvan näköhavainnoista. Hengissä pysyminen siis vaatii ulkomaailmasta eristäytymistä ja sokeaksi opettelua, mutta siltikin lukittujen ovien takana vaanivat vaarat.

Bird Box sysää hirviöt sivuun ja keskittyy maailman mullistaneeseen mysteeriin sekä vanhemmuuden haasteisiin. Kunnianhimoisesti rakenettu arvoituksellisuus lässähtää lopulta täysin. Tarina on töyssyinen ja muuttuu yhä heikommaksi loppuratkaisun vääjäämättömyyden lähestyessä, mutta keskinkertainen jännitys pitää otteessaan kertakatselun verran. Sandra Bullockin sokkosoutelussa on ollut sen verran meemiaineksia, että elokuva on keskinkertaisuudestaan huolimatta tuottanut Netflixille jättipotin.

Pisteytys: 4/10

sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Alphaville ─ Lemmy Caution - piru mieheksi (1965)

Ohjannut Jean-Luc Godard
Ranska & Italia 1965, 99 min.
Draama, Scifi, Rikos
Pääosissa: Eddie Constantine, Anna Karina, Akim Tamiroff

Away, away, says hate; closer, closer, says love.
Alphaville on futuristinen kaupunki toisella planeetalla. Kaukainen maailma muistuttaa omaamme, mutta Alphavillessa epäloogisuus ja tunteet ovat laittomia ja kaikkea valvovat mekaaniset aivot. Salainen agentti Lemmy Caution (Constantine) saapuu Alphavilleen toimittajaksi naamioituneena etsimään Alphavillen luonutta professoria, mutta rakastuukin tämän tyttäreen Natachaan (Karina).

Jean-Luc Godardin uuden aallon klassikko on omaperäinen yhdistelmä dystopiascifiä ja film noireja. Päähenkilö marssii tulevaisuuden maisemaan hohtavan valkoisessa trenssitakissaan, kuin suoraan 1950-luvun amerikkalaisista rikosleffoista! Dystopian luomisessa puolestaan on hyödynnetty ideoita George Orwellin romaanista 1984 (1949). Alphaville on kuvattu vaatimattomasti tammikuisessa Pariisissa, mutta Godardin mielikuvitusleikkiin vieraalla planeetalla on silti helppo lähteä mukaan.

Symbolinen ja hieman unenomainenkin elokuva kertoo kaunopuheisesti maailmasta, jossa runouden korvaavat kaavat ja numerot. Maailma on tuskallisen pimeä kuin ikuinen kaamos, eivätkä luonnottomat valot tuo kylmille kaduille lämmön häivähdystäkään. Alphaville on viileä ja hirvittävä elokuva, joka kuitenkin onneksi päättyy toivoon. Vaikka tarina on runollinen, Alphaville saattaa silti olla Godardin hollywoodmaisin elokuva. Ainakin Hollywoodin elementtejä kierrätetään ahkerasti, joskin tarkkanäköisesti ja hivenen ironisestikin. Elokuva oli aikanaan arvostelumenestys ja palkittiin ansaitusti Berliinin kultaisella karhulla.

Pisteytys:
8/10