tiistai 20. elokuuta 2019

Harold and Maude - Harold ja Maude (1971)

Ohjannut Hal Ashby
USA 1971, 91 min.
Komedia, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Bud Cort, Ruth Gordon, Vivian Pickles

Grab the shovel, Harold!
Teini-ikäinen Harold (Cort) harrastaa hautajaisia ja itsemurhia, sillä hän inhoaa elämäänsä rikkaan pintaliitäjä-äitinsä (Pickles) käskytettävänä. Haroldin äiti ei tietenkään voi sietää poikansa ankeutta, ja niinpä hän yrittää ahkerasti järjestellä Haroldin tulevaisuutta salonkikelpoisempaan suuntaan. Samaan aikaan Harold tutustuu liki kahdeksankymppiseen Maudeen (Gordon), joka puolestaan on elämästään täysillä nauttiva boheemi vauhtimummo. Kaksikon välille syntyy nopeasti ainutlaatuinen sielunkumppanuus.

Harold ja Maude on musta ja romanttinen komedia, joka ilkkuu poliiseille, papeille, psykiatreille ja kaikelle mahdolliselle urautuneelle jäykkyydelle. Elokuva on kuitenkin myös hyväntuulista ylistystä elämänilolle, uusille mahdollisuudelle ja ylipäätään kaiken ihanalle ainutkertaisuudelle. Harold ja Maude asettaa vastakkain kuolemalla leikittelevän teinipojan ja elämänjanoisen mummelin: roolit ovat hauskasti käänteiset, jos verrataan aikakauden muihin kapinallisiin elokuviin. Tämä elokuva tosin tuntuu radikaalilta vielä tänäkin päivänä. Päähenkilöt ovat hurmaavia, yllättävä tarina on hauska ja Cat Stevensin tunnelmalliset laulut ovat omiaan viimeistelemään sympaattisen kokonaisuuden.

Eriskummallinen genreyhdistelmä Harold ja Maude oli valtaosalle aikalaiskatsojille liian musta väriltään, eikä se juuri saanut ymmärrystä osakseen ilmestyessään. Ohjaaja Hal Ashbyn (1929─1988) kannalta tilanne oli kurja, sillä edellinenkään ohjaustyö ei ollut tuonut menestystä. Aiempi Hollywood-ura leikkauspöydän äärellä (esim. Yön kuumuudessa, 1967) antoi vielä luottoa tulevaan ja jo varsin pian Ashby sai mainetta myös ohjaajana. Harmi siis, että lopulta huumeongelma vei visionäärin mukanaan. Harold ja Maude nautti ohjaajansa elinajan vain marginaalista kulttisuosiota, mutta viime vuosikymmenten aikana maine on onneksi kasvanut.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 18. elokuuta 2019

Le souffle au coeur - Rakas sydän (1971)

Ohjannut Louis Malle
Ranska, Italia & Länsi-Saksa 1971, 118 min.
Draama
Pääosissa: Benoît Ferreux, Lea Massari

Lots of things can happen between a man and a woman.
Laurent Chevalier (Ferreux) on 15-vuotias nuorukainen, joka harjoittelee aikuisuuden ensiaskeleita kurittomien isoveljiensä opastuksella. Lapsuuden viattomuudesta muistuttaa lempeä äiti Clara (Massari), jonka avioliiton ulkopuolisen salasuhteen paljastuminen kuitenkin avaa Laurentin silmät katsomaan äitiään uudella tavalla. Vuoteen 1959 sijoittuva ajaton kasvukertomus on samalla kiehtova kuvaus aikakaudesta, jona puheenaiheet kietoutuivat Vietnamin (tai Indokiinan) sodan ympärille ja levysoittimista raikasi Charlie Parkerin kiihkeä jazz.

Rakas sydän (engl. Murmur of the Heart) perustuu ohjaaja Louis Mallen (1932─1995) omiin nuoruusmuistoihin, vaikka mukana on aimo annos fiktiotakin. Keksittyä on esimerkiksi Lea Massarin näyttelemä Clara, joka ei ole kovin perinteiseen tapaan äidillinen. Laurentin ja hänen veljiensä huoltajana toimii ankaran gynegologi-isän lisäksi pikemminkin perheen taloudenhoitaja, kun taas Clara vapaana sieluna toimii lähinnä lapsiaan hemmottelevana kaverina. Claran ja Laurentin välinen suhde kuvaa silmiinpistävän freudilaisesti aikaa lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa.

Heräävää seksuaalisuutta käsittelevä Rakas sydän valloitti aikanaan niin kriitikot kuin yleisötkin, eikä palkintoehdokkuuksiakaan uupunut. Suurimmat voitot jäivät saamatta, mutta vuosien myötä kasvanut klassikon maine lienee lopultakin yksittäisiä pystejä suurempi palkinto. Elokuvaa tekee mieli myös verrata toiseen klassikkoon, 400 kepposta (1959), joka sekin on ohjaajansa lapsuusmuistoihin perustuva kasvukertomus. Elokuvien päähenkilöiden kohtalo vain on sangen erilainen. Hyväosaisen Laurentinkaan nuoruudesta ei toki tragediaa puutu, mutta tässä elokuvassa lempeys lopulta voittaa.

Pisteytys:
8/10

perjantai 16. elokuuta 2019

W.R. - Misterije organizma - W.R. - Organismin mysteerit (1971)

Ohjannut Dusan Makavejev
Jugoslavia & Länsi-Saksa 1971, 84 min.
Fantasia, Komedia
Pääosissa: Milena Dravic, Jagoda Kaloper

Comrade lovers, for your health's sake, fuck freely!
Serbialainen ohjaaja Dusan Makavejev (1932─2019) on tunnettu rajoja rikkovista elokuvistaan, joista nimekkäimmät syntyivät 1960─1970-luvuilla. W.R. - Organismin mysteerit (engl. W.R.: Mysteries of the Organism) on Makavejevin teoksista taatusti tunnetuin, mutta ei siltikään kovin kuuluisa. Jugoslavialaista mustaa aaltoa edustava teos tarkastelee kotimaansa ongelmia mustan huumorin keinoin ja on täten kaukana Hollywoodin valtavirrasta, vaikka käsitteleekin aikakautensa suuria teemoja ─ kommunismia ja seksuaalisuutta.

W.R. ei tyydy tarkastelemaan aikansa ilmiöitä ulkokultaisesti, vaan yhdistää luovasti ronskit seksikohtaukset  ja psykiatri Wilhelm Reichin orgasmitutkimukset Stalinin aikaiseen propagandaan. Elokuvan rakenne ei ole kovin helppo, mutta punaisen langan saattaa ainakin hetkittäin löytää, jos hiemankaan tuntee surrealistista elokuvaperinnettä. Ennen varsinaisen filmin alkua W.R. valmistelee katsojiaan lyhyillä alkuteksteillä, joista tärkein on kehoitus nauttia, tuntea ja nauraa. Näiden kolmen avainsanan avulla homman jujusta saa parhaiten otteen, vaikka aivan ensikatselulla elokuva ei välttämättä täysin avaudukaan.

Yhdysvalloissa ja Jugoslaviassa kuvattu kriittinen W.R. ei päässyt levitykseen kotimaassaan, mutta filmi ei silti jäänyt vaille huomiota. Cannesissa kriitikot ottivat elokuvan vastaan ilolla ja Berliinissä Makavejev sai FIPRESCI-kunniamaininnan. Suomessakin K-18-leiman saanut filmi keräsi yllättävän runsaasti katsojia, ehkäpä osittain lukuisten seksikohtausten ansiosta. W.R. yhdistelee erilaisia tyylisuuntia hauskan kekseliäästi, mutta kiistämättä filmi on myös hitusen raskasta seurattavaa. Mikäli Balkanin kylmän sodan aikainen poliittinen historia kiehtoo, tätä elokuvaa ei sovi ohittaa.

Pisteytys:
6/10

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Walkabout - Erämaan vangit (1971)

Ohjannut Nicolas Roeg
Iso-Britannia & Australia 1971, 100 min.
Draama, Seikkailu
Pääosissa: Jenny Agutter, Luc Roeg, David Gulpilil

Well, where are we now?
Teinityttö (Agutter) ja hänen pikkuveljensä (Roeg) jäävät yksin Australian karulle aavikolle. Päiväkausia harhailtuaan kaksikko törmää onnekseen aboriginaalinuorukaiseen (Gulpilil), joka on suorittamassa "walkaboutiaan", nuoruuden riittiä, jonka aikana miehenalun on määrä vaeltaa yksin luonnon armoilla kuukausikaupalla. Satunnainen kohtaaminen johtaa idylliseen yhteiseloon, joka ei kuitenkaan voi jatkua ikuisesti.

Erämaan vangit on Nicolas Roegin (1928─2018) kulttiteos, joka muistetaan ainutlaatuisesta tunnelmastaan. Unenomainen seikkailu on samanaikaisesti sekä symbolinen kertomus että arkinen tapahtumasarja, joskaan ei tavanomainen arkipäivän kuvaus. Käsitteleekö elokuva nuorta lempeä ja aikuistumista, vaiko sittenkin villin ja sivistyksen kohtaamista, yhteyden löytymistä ilman yhteistä kieltä? Perimmäinen sanoma jää mysteeriksi, eikä sitä välttämättä tarvitse tällä matkalla löytääkään. Juuri tämän onnistuneen epävarmuuden vuoksi teos kuitenkin on kiehtova.

Upeasti kuvattu ja kauniilla soundtrackilla viimeistelty Erämaan vangit on tietynlaista eskapismia, jota harjoitettiin myös Roegin elokuvassa Performance (1970). Kummassakin elokuvassa päähenkilöt liikkuvat fyysisestikin kauas arkitodellisuudesta, mutta matkan päämäärä ei välttämättä tuo autuutta. Kummankin elokuvan matka sitä paitsi tehdään pakon edessä: kyse on kaiketi lopulta siitä, että virran vietävänä räpiköidessään saisi pidettyä päänsä pinnalla. Filosofinen Erämaan vangit ei ilmestyttyään juuri menestynyt Australiassa, mutta vastaanotto oli parempi Euroopassa, uuden aallon juurilla. Roegin visiot noteerattiin Cannesissa ja elokuva pääsi jopa ehdolle Kultaisen palmun saajaksi.

Pisteytys:
8/10

maanantai 12. elokuuta 2019

McCabe & Mrs. Miller - McCabe ja Mrs. Miller (1971)

Ohjannut Robert Altman
USA 1971, 120 min.
Lännenelokuva, Draama
Pääosissa: Warren Beatty, Julie Christie

I got poetry in me!
Uhkapeluri John McCabe (Beatty) saapuu tuoreeseen pikkukaupunkiin ja onnistuu päihittämään paikalliset kaivostyöläiset pokeripelissä. Mystisen maineen saava karismaattinen McCabe päättää jäädä kaupunkipahaseen ja rikastua tosissaan perustamalla bordellin. Liikekumppanikseen McCabe saa itseään fiksumman Constance Millerin (Christie), jonka oopiuminhuuruiset haaveet upeasta ilotalosta mahdollistuvat McCaben rahavarojen ansiosta. Kukoistavan liiketoiminnan esteeksi tulevat paikallisen kaivosyhtiön pomot, jotka haluavat päästää ahneen McCaben päiviltä.

Robert Altmanin (1925─2006) omaperäinen western viis veisaa lännenelokuvan lajityypin perinteistä. Näillä uudisasukkaiden mailla ei sankareita nähdä, sillä kurjissa oloissa elävä väki on viinaanmenevää, ahnetta ja hieman pikkumaistakin sakkia. Puutteessa sikiää tosin sitkeys, jolla oli osansa lännen valloituksessa ─ mutta niin myös rahalla ja häikäilemättömyydellä. Elokuvan pikkukaupunki on niin masentavan liejuinen, ette sen maisemia tee mieli nostalgisoidakaan. Kuitenkin suuri kurjuus on kuvattu ihmeen kauniisti ja viehättävän tarkkanäköisesti!

Genrensä uudistajana McCabe ja Mrs. Miller on samaa sarjaa kuin Altmanin hittifilmi M*A*S*H (1970), vaikka elokuvat eivät muuten muistutakaan toisiaan. Lisäksi, M*A*S*H:n tapaan, myös tämä elokuva menestyi hienosti, vaikka Oscar-kisassa ansiot jäivät ainoastaan Julie Christien saamaan ehdokkuuteen. Ainakin näin jälkeenpäin ällisteltynä ihmetyttää, ettei kuvaaja Vilmos Zsigmond päässyt akatemiakisaan mukaan, vaikka saipa hän sentään BAFTA-ehdokkuuden. Viimeisenä, joskaan ei vähäpätöisimpänä asiana on syytä mainita elokuvan tyylikkään minimalistinen soundtrack, joka on Leonard Cohenin käsialaa.

Pisteytys:
8/10

torstai 8. elokuuta 2019

Wake in Fright - Kova loma (1971)

Ohjannut Ted Kotcheff
Iso-Britannia, Australia & USA 1971, 109 min.
Draama, Trilleri
Pääosissa: Gary Bond, Donald Pleasence, Chips Rafferty

Have a drink, mate?
Erään australialaisen pikkukylän opettaja John Grant (Bond) päästää luokkansa joululomalle ja vaihtaa itsekin vapaalle. Lomaa on odotettu, mutta vähitellen käy selväksi, ettei opettajan työ ole miehelle varsinainen unelma-ammatti. Vapaa-ajan vietto yltyy älyttömäksi ryyppäysreissuksi uusien tuttavien kesken, jotka tapaavat viettää lomiaan rankasti rellestäen.

Kova loma sopisi katsottavaksi loman alkuun, mutta tämän katselussa on toki puolensa ensimmäisellä työviikollakin. Tosin vaikka elokuvan alussa varsin viattomasti nautitaan pari rentouttavaa olutta, pian arjen inho syvenee ällistyttäviin mittasuhteisiin. Mieleen tulee nopeasti, minkä vuoksi eurooppalaisia taannoin Australiaan rahdattiin: hiekan keskellä sinnittelevät pikkukaupungit ovat vankiloita, joissa selviää vain raskain ja osin laittomin huvein. Juopottelijat eivät ole mitään laitapuolen kulkijoita, vaan samassa ryyppyremmissä hulluttelevat opettajan lisäksi poliisi ja lääkäri.

Vastenmieliseksi kasvava rellestyselokuva on puistattavuudessaan onnistunut kuvaus siitä, kuinka painajaismaista arkea paetaan vielä ahdistavampaan lomatodellisuuteen. Kova loma onnistuu kuvaamaan alkoholismia, krapulamorkkista ja myös uhkapelien tuomaa hetken huumaa raa'an rehellisesti, eikä hoopoilijoiden törttöilyn seuraamisessa ole mitään hauskaa. Elokuvan rankka tyyli edustaa niin kutsuttua ozploitaatiota eli australialaista eksploitaatiota, tunnetuin tyylin edustaja lienee Mad Max (1979) jatko-osineen. Uuden aallon vanavedessä syntynyt filmi kuvasi todellisuutta niin villistä perspektiivistä, etteivät australialaisyleisöt heti ottaneet elokuvaa omakseen. Cannesissa Kova loma kuitenkin menestyi ja parin vuosikymmenen päästä filmi nousi kulttimaineeseen Australiassakin.

Pisteytys:
7/10

tiistai 6. elokuuta 2019

The French Connection - Kovaotteiset miehet (1971)

Ohjannut William Friedkin
USA 1971, 104 min.
Rikos, Toiminta
Pääosissa: Gene Hackman, Fernando Rey, Roy Scheider

All right, Popeye's here!
Huumekytät Jimmy "Popeye" Doyle (Hackman) ja Buddy "Cloudy" Russo (Scheider) saavat vihiä suuren huumelastin salakuljetuksesta. Jättimäisen keikan taustalta paljastuu kokonainen salakuljetusliiga "The French Connection", jota johtaa ranskalainen Alan Charnier (Rey). Kovalla höyryllä töitään paiskiva ja valtuuksiaan venyttävä Popeye pääsee Charnierin jäljille, mutta ovela kriminaali lipeää poliisien hyppysistä kerta toisensa jälkeen.

Kovaotteiset miehet on räiskyvä paketti täynnä nyrkkitappeluita, kaahauksen huumaa ja takaa-ajojen jännitystä. Railakas toimintaelokuva eläytyy rähjäisissä maisemissa huumeongelman kanssa painivien poliisien asemaan ja on on yhtä ajankohtainen kuin samana vuonna ensi-iltansa saanut Likainen Harry (1971). Elokuvat ovat keskenään hyvin samankaltaisia: tapahtumat perustuvat ajankohtaisiin rikosilmiöihin ja päähenkilöt ovat varsinaisia kovanaamoja. Kovaotteiset miehet kuitenkin vastaanotettiin hieman lempeämmin, ehkäpä huumesalakuljetus puistatti vähemmän kuin häikäilemätön salamurhaaja.

Viiden Oscarin (mm. paras elokuva) arvoisesti menestynyt Kovaotteiset miehet ei ole se kaikkein tyypillisin Oscar-voittaja, mutta kaiketi uutuudenviehätys ja samalla ajankohtaisuus vetosivat kriitikoihin ja raateihin. Nykypäivänä kyttien nihilismi ja jopa rasismi kohottaa kulmakarvoja, mutta kuvaapa tämä toisaalta aika osuvasti aikaansa. Muutoin tarina soljuu eteenpäin mukavasti ja Oscarinsa ansainnut Gene Hackman loistaa roolissaan keinoja kaihtamattomana ja hieman viinaanmenevänä poliisina. Sinnikkään "Popeyen" seikkailut eivät jääneet vain tähän yhteen filmiin, vaan hänet päästettiin jälleen huumejuttujen jäljille elokuvassa Kovaotteiset miehet II (1975).

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 4. elokuuta 2019

The Hired Hand - mies ja ase (1971)

Ohjannut Peter Fonda
USA 1971, 90 min.
Lännenelokuva, Draama
Pääosissa: Peter Fonda, Warren Oates, Verna Bloom

If it gets, you know, the way it can out there... you just turn around.
Kiertolaiselämää viettäneet ystävykset Harry Collings (Fonda) ja Arch Harris (Oates) ovat elättäneet itsensä vuosikaudet erilaisilla hanttihommilla. Harry saa lopulta ajelehtimisesta tarpeekseen ja päättää palata vaimonsa Hannahin (Bloom) luokse. Epäluuloinen Hannah suostuu ottamaan miehensä takaisin vain palkattuna apulaisena, mutta hiljalleen vanhat tunteet palaavat. Vanhoista siteistä luopuminen on Harrylle vaikeaa, varsinkin, kun vanha toveri Arch saattaa olla vaarassa.

The Hired Hand - mies ja ase on näyttelijä Peter Fondan esikoisohjaus. Lännenelokuvaksi filmi on tunnelmaltaan jopa meditatiivinen, eikä nimisuomennoksen "mies ja ase" oikein istu tarinaan, vaikka toki elokuvassa nähdään pari pyssyäkin. Rauhallisuus korostuu pitkien ja kauniiden montaasiotosten äärellä, joissa lännen komeat maisemat pääsevät esille runollisella tavalla. Ne korostavat haikeaa kertomusta, joka käsittelee ystävyyttä ja yhteenkuuluvuutta, mutta myös eroa ja luopumisen tuskaa. Kokonaisuus on kaunis ja tarina on yksinkertaisuudessaan toimiva, vaikka voisi se kenties olla hieman oivaltavampikin.

Ilmestyessään The Hired Handin salat eivät avautuneet yleisöille saati kriitikoille kovin hyvin, ehkäpä 1970-luku ei ollut otollista aikaa joko liian perinteiseltä tai kummallisen eksistentialistiselta tuntuneelle lännenelokuvalle. Filmin tyylille löytyi paremmin vastakaikua 2000-luvulla, jolloin The Hired Hand nostettiin jalustalle ja sen taannoinen ajankohtaisuus valkeni uudella tavalla. Aikansa henki on helpointa havaita, kun vertaa elokuvaa Peter Fondan tähdittämään Easy Rideriin (1969). Näennäisesti filmit sijoittuvat täysin eri aikakauteen ja käsittelevätkin hieman eri aiheita, mutta kumpikin edustaa kiinnostavalla tavalla aikansa nuorisosukupolven tapaa tarkastella maailmaa.

Pisteytys:
7/10

perjantai 2. elokuuta 2019

Heinäkuun elokuvat 2019

Reservoir Dogs
Ohjannut Quentin Tarantino
USA 1992, 99 min.
Rikos, Trilleri, Draama
Pääosissa: Harvey Keitel, Tim Roth, Michael Madsen, Steve Buscemi



Tragikoomisen rikollisjoukon keikka menee pieleen, koska joku joukosta lavertelee. Reservoir Dogs koostuu pääasiassa paskanjauhannasta, jota rytmittävät ajoittaiset verenroiskeet ja laukeavat aseet. Quentin Tarantinon toinen kokopitkä elokuva on samalla miehen läpimurto ja edustaa mainiosti sitä nokkelaa raikkautta, jonka vuoksi Tarantino sittemmin julistettiin uuden tyylin airueksi. Harmi vaan, että tällä vuosituhannella suunta on ollut tasaisessa laskussa.

Pisteytys: 8/10

A Star is Born
Ohjannut Bradley Cooper
USA 2018, 136 min.
Draama, Romantiikka, Musikaali
Pääosissa: Lady Gaga, Bradley Cooper




Rocktähti Jackson Maine (Cooper) avittaa tuntemattoman Allyn (Gaga) tähteyteen, vaikka oma ura on vaakalaudalla. Voiko kuka vain olla tähti ja mitä kaikkea se vaatii? A Star is Born on jo neljäs saman tarinan filmatisointi. Ensimmäisessä (1937) ja toisessa (1954) elokuvassa ollaan Hollywoodissa, mutta kolmannessa (1976) siirryttiin musiikin maailmaan. Tämä versio muistuttaa 1970-luvun esikuvaansa: molempien elokuvien naispäätähdet ovat filmien parasta antia ja valtavirtaista poppia edustavat biisit menestyivät Oscarin arvoisesti, mutta siinäpä se. Bradley Cooperin roolityö on hyvä, mutta esikoisohjauksesta ei voi sanoa samaa. Valmiiksi pureskeltu massaelokuva tuntuu nuivalta ja mitäänsanomattomalta, vaikka ei olekaan täysin toivoton tapaus.

Pisteytys: 5/10

Oma maa
Ohjannut Markku Pölönen
Suomi 2018, 108 min.
Historia, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Oona Airola, Konsta Laakso




Sotien raskaisiin jälleenrakennusvuosiin sijoittuva Oma maa kertoo nuorenparin tarinan pohjoiskarjalaisella asutustilalla. Oona Airola on pääroolissaan aito ja raikas, kun taas elokuvan estetiikka luottaa perinteisen romantisoituun Suomi-Filmien kuvastoon. Nostalginen tyyli on tuttua Markku Pölöstä, vaikka on tässä elokuvassa sentään ripaus realismiakin. Harmittaa, että varsinkin elokuvan jälkimmäinen puolisko on tehty hätiköiden ja juonenkäänteet töksähtelevät.

Pisteytys: 6/10

Shoplifters - perhesalaisuuksia
Ohjannut Hirokazu Kore-eda
Japani 2018, 121 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Lily Franky, Sakura Andô, Jyo Kairi, Kirin Kiki




Kultaisella Palmulla palkittu Shoplifters kertoo perheestä, joka ei ole muodostunut biologisten siteiden perusteella. Elokuva jatkaa temaattisesti samaa perheen muodostumisen teemaa, jota Hirokazu Kore-eda on käsitellyt jo esimerkiksi elokuvassaan Isänsä poika (2013) Jos haluaa verrata Kore-edaa japanilaiseen mestariin, Shoplifters on hieman samaan tapaan tyynnyttävä rytmiltään kuin Yasujiro Ozun Ensimmäinen matka (1953) ja Kiertolaiset (1959). Elokuvia yhdistää myös ennakkoluuloton tapa käsitellä ihmisyhteisöjä.

Pisteytys: 8/10

Apollo 13
Ohjannut Ron Howard
USA 1995, 140 min.
Seikkailu, Historia, Draama
Pääosissa: Tom Hanks, Bill Paxton, Kevin Bacon, Ed Harris




Tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa myötäeletään epäonnisen Apollo 13 -kuulennon vaiheita. Pääpiirteissään Apollo 13 seuraa varsin tarkasti lennon vaiheita todellista dialogia myöten, vaikka tietenkin valkokankaalle on lisätty hieman jännitteitä ja muutettu repliikkejä iskevimmiksi. Reissun lopputulos on toki jo tiedossa, mutta on silti jännittävää seurata, miten tapahtumat etenivät. Jotta piina ei kävisi sietämättömäksi, varmuutta onnelliseen loppuun tuo tietenkin jälleen yksi Tom Hanksin rooli arjen sankarina.

Pisteytys: 7/10

Charlie and the Chocolate Factory - Jali ja suklaatehdas
Ohjannut Tim Burton
USA, Iso-Britannia & Australia 2005, 115 min.
Fantasia, Seikkailu
Pääosissa: Freddie Highmore, Johnny Depp, David Kelly, Deep Roy



Köyhä Charlie (Highmore) pääsee vierailulle maagiseen suklaatehtaaseen ja tapaa vinksahtaneen tehtailijan Willy Wonkan (Depp). Tim Burtonin elokuva on melko uskollinen tulkinta Roald Dahlin samannimisestä lastenkirjasta (1964). Siinä missä Mel Stuartin Jali ja suklaatehdas (1971) on iloisen kirjava ja esittelee lapsia ymmärtävän hassun Wonkan, Burtonin versio on synkempi ja Johnny Deppin tulkitsema Wonka onkin kiinnostunut vain suklaasta ja itsestään. Tyylillisesti elokuva jatkaa Burtonin edelliselokuvan Big Fishin (2003) tiellä, samassa synkässä hattaramaailmassa. Sinne tänne ripotellut villit ideat ja vitsit kannattelevat tarinaa ällöttävän näköisen muovimaailman keskellä, joka ehkä näytti paremmalta vielä viime vuosikymmenellä.

Pisteytys: 5/10

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Willy Wonka & the Chocolate Factory - Jali ja suklaatehdas (1971)

Ohjannut Mel Stuart
USA, Itä-Saksa & Länsi-Saksa 1971,  100 min.
Fantasia, Komedia, Musikaali
Pääosissa: Gene Wilder, Peter Ostrum, Jack Albertson

The suspense is terrible... I hope it'll last.
Roald Dahlin samannimiseen kirjaan (1964) perustuva Jali ja suklaatehdas sijoittuu pikkukaupunkiin, joka on tunnettu salaperäisestä suklaatehtaastaan. Mystinen suklaatehtailija Willy Wonka (Wilder) avaa pitkästä aikaa tehtaansa ovet, mutta vain niille viidelle lapselle, jotka löytävät suklaalevyn kääreestä kultaisen pääsylipun. Paikallisella köyhällä poikaressulla Charliella (Ostrum), tai suomeksi Jalilla, käy kisassa hyvä tuuri. Wonkan tehdas paljastuu varsinaiseksi satumaaksi, mutta herkkujen haavemaa on myös vaaroja ja opetuksia täynnä.

Vaikka Jali ja suklaatehdas on vuosikymmenten kuluttuakin mukaansatempaava fantasiaseikkailu, on mukana jokunen nykypäivälle kumma kuriositeetti. Lihavuuden pilkkaaminen on jo jäänyt muodista ja Umppa-Lumppien pelastajana esiintyvä Willy Wonka on pahimman luokan kolonialisti! Lieköhän tehdastyöläisillä edes työehtosopimusta, pohtii aikuisten elämän paannuttama entinen lapsi. Ajan patina vie filmiltä sen parhaimman terän, mutta muuten omaperäinen maailma, vinksahtanut huumori ja hassut laulut viihdyttävät edelleen. Sanoma lasten kasvattamisen tärkeydestä pitää sekin kutinsa, vaikka keinot asian osoittamiseksi ovat hieman vanhentuneet.

Jali ja suklaatehdas jäi kauas tavoitteistaan lippuluukuilla, vaikka kriitikot eivät elokuvaa aivan lytänneetkään. Nykypäivänä elokuvasta taidetaan parhaiten tuntea Willy Wonka -meemi, vaikka tuskin Dahlin tarinakaan on tyyten unohduksissa. Kertomusta uudelleenlämmitteli Tim  Burton vuonna 2005, hieman alkuperäiselle kirjalle uskollisemmin. Tässä ensimmäisessä elokuvaversiossa luotetaan toki myös pitkälti Dahlin tarinaan, mutta Willy Wonka saa Charlieta suuremman osan ─ eipä siis ihme, että Gene Wilderin räväkkä rooli muistetaan elokuvasta parhaiten. Charlieta näytellyt Peter Ostrum ryhtyi vartuttuaan eläinlääkäriksi, ja niinpä Jali ja suklaatehdas jäi sympaattisen Ostrumin ainoaksi roolityöksi.

Pisteytys:
7/10

maanantai 29. heinäkuuta 2019

The Devils - Paholaiset (1971)

Ohjannut Ken Russell
Iso-Britannia 1971, 111 min.
Historia, Kauhu
Pääosissa: Vanessa Redgrave, Oliver Reed, Gemma Jones

Satan is ever ready to seduce us with sensual delights.
Eletään 1630-lukua ruton ja noitavainojen runtelemassa pienessä Loudunin kaupungissa Ranskassa. Skolioosin piinaama sisar Jeanne (Redgrave) himoaa syvästi kaupungin hyväntekijää, isä Grandieria (Reed), mutta Jeanne ei saa haluilleen täyttymystä. Sen sijaan naisten seurassa viihtyvä Grandier solmii salaisen avioliiton nuoren Madeleinen (Jones) kanssa, mutta isän teot eivät pysy salassa. Isä Grandieria syytetään sopimuksesta Saatanan kanssa ja historiankirjojen lehdille tallentuu karmivia kuvauksia paholaisen riivaamista nunnista.

Tositapahtumiin pohjautuva Paholaiset esittelee vuosisatojen takaisista karmeista sattumuksista oman riivatun versionsa. Jälkipolvet ovat käsitelleet isä Grandierin ympärillä velloneita tapahtumia niin oopperan kuin kirjallisuudenkin avulla, ja Paholaiset on aiheen toinen filmatisointi. Ken Russellin rakentama tulkinta tuntuu karmivalla tavalla unenomaiselta ja epätodelliselta. Riettaasti juhlivat kuninkaalliset, Saatanan riivaamat nunnat ja ruton kuihduttamien ruumiiden läjät edustavat täydellistä rappiota ja kaksinaismoralismin julkeaa päätepistettä.

Ei liene vaikea arvata, että Paholaiset herätti laajalti pahennusta ja keräsi kontolleen K-18-leimoja. Suomessa tiukat sensorit kielsivät elokuvan kokonaan. Katolinen kirkko ei luonnollisestikaan voinut sietää mokomaa rienausta, mutta hassua kyllä, elokuvasta tuli iso hitti Italiassa. Ehkäpä kirkon kritiikki tuntui osuvalta, tai sitten giallo-kauhun maassa raaka elokuva yksinkertaisesti vain vetosi viihteennälkään. Yhdysvalloissa Paholaiset ei liiemmin menestynyt, mutta riivattujen nunnien katselusta tulee väkisinkin mieleen kauhuklassikko Manaaja (1973). Liekö Paholaiset toiminut yhtenä inspiraation lähteenä William Friedkinille?

Pisteytys:
8/10

lauantai 27. heinäkuuta 2019

Dirty Harry - Likainen Harry (1971)

Ohjannut Don Siegel
USA 1971, 102 min.
Toiminta, Rikos, Trilleri
Pääosissa: Clint Eastwood, Harry Guardino, Andrew Robinson

"Do I feel lucky?" Well, do ya, punk?
Kovaotteinen ja lakia löyhästi tulkitseva rikostutkija Harry Callahan (Eastwood) saa vastaansa Scorpioksi nimetyn murhaajan (Robinson). Scorpio on murhannut kylmäverisesti jo yhden naisen ja vaatii jättimäisiä lunnaita tai muuten surmatöitä on tulossa lisää. Harryn herkästi laulava 44. Magnum ja piittaamattomuus säännöistä johdattavat hänet vastakkain murhaajan kanssa, mutta kaikki poliisivoimissa eivät siltikään arvosta Harryn omapäisiä toimintatapoja.

Likainen Harry edustaa uudenlaisten rikoselokuvien aikakautta, joissa todellinen maailma on kylmäävällä tavalla läsnä. Samana vuonna ilmestyi lisäksi toinen kyttätoiminta Kovaotteiset miehet (1971), joka sekin vahvisti uuden ja raaemman rikosviihteen valtavirtaistumista. Murhatilastot olivat kasvussa eritoten elokuvan tapahtumapaikassa San Franciscossa ja kaiken lisäksi Likainen Harry ammensi näkyvästi inspiraatiota Yhdysvaltoja piinaavista Zodiac-murhista. Sittemmin Zodiac-murhaajan mysteeriä on tutkittu muissakin elokuvissa, joista viimeisin on rikosdraama Zodiac (2007).

Rankkaa toimintaa oli toki nähty valkokankailla jo aiemminkin. Verisimmän elokuvan titteliä piti hallussaan edelleen western Hurja joukko (1969) ja luotien armottomuuteen oli totuttu jo Clint Eastwoodin tähdittämissä spagettiwesterneissä, mutta Likainen Harry kuumensi tunteita ajankohtaisuudellaan. Suomessakin elokuva kiellettiin aluksi kokonaan. Vaikka Likainen Harry herätti pahennusta, se menestyi lippuluukuilla hyvin ja suosio poiki lopulta peräti neljä jatko-osaa (1973─1988). Raa'alle väkivaltaviihteelle on jo 2010-luvulle tultaessa ehtinyt hivenen turtua, mutta se ei vähennä Likaisen Harryn tehoa! Kiinnostavan ja kylmäävän aikalaiskontekstinsa lisäksi tiivistunnelmainen rikosmysteeri nostaa sykettä ja kiistämättä välillä hieman puistattaakin.
Pisteytys:
8/10

torstai 25. heinäkuuta 2019

Il giardino dei Finzi Contini - Finzi-Continin puutarha (1970)

Ohjannut Vittorio De Sica
Italia & Länsi-Saksa 1970, 94 min.
Draama, Historia, Sota
Pääosissa: Lino Capolicchio, Dominique Sanda, Fabio Testi, Romolo Valli

It's better to die young.
Fasismi vyöryy 1930-luvun Italiaan, mutta Ferreran kaupungissa juutalainen Finzi-Continin perhe vetäytyy hulppeaan puutarhaansa ja sulkee uhkaavan todellisuuden muurien taakse. Nuoriso viettää idyllisessä puutarhassa huolettomia kesäpäiviä tennisotteluiden ja pyöräretkien parissa, suurimpana murheenaan toivottomat rakkaussuhteet. Hiljalleen Finzi-Continien muurit käyvät yhä ohuemmiksi ja sydänsurujen sijaan nuoret saavat kantaakseen vakavampia huolia.

Vittorio De Sican yhteiskunnallinen Finzi-Continin puutarha (engl. The Garden of the Finzi-Continis) perustuu Giorgio Bassanin samannimiseen romaaniin (1962). Elokuva nostaa esille toisen maailmansodan karmivat muistot, holokaustit ja juutalaisvainot, jotka ujuttautuvat ahdistavan vaivihkaisesti kertomuksen päähenkilöiden arkeen. Aristokraattien elämässä sota jää helposti taustalle ja taisteluiden unohtaminen on heille suotua luksusta, mutta tällä kertaa edes yhteiskuntaluokka tai vauraus ei sittenkään riitä suojaamaan hyvään tottuneita yksilöitä pahuudelta.

Finzi-Continin puutarha on suurimman osan kestostaan ylimystön ihmissuhdedraamaa, mutta sodan varjo hivuttautuu huomaamattomasti paratiisin ylle. Varsinainen tragedia on säästetty aivan loppuun ja elokuvan päättyessä jäljelle jää vain tulevaisuuden pelko. Lohduton päätös tuo mieleen De Sican neorealistiset klassikot, joissa toivon herääminen ja paremman tulevaisuuden rakentaminen jää katsojan tehtäväksi. Neorealismin klassikko Polkupyörävaras (1948) on sukua tälle elokuvalle myös siksi, että molemmat elokuvat palkittiin parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla. Finzi-Continin puutarha ei valloita aivan De Sican varhaisempien mestariteosten veroisesti, vaikka kerrontatapa onkin ainutlaatuinen ja koskettava.

Pisteytys:
7/10

tiistai 23. heinäkuuta 2019

Deep End - Hyväilysi kosketus (1970)

Ohjannut Jerzy Skolimowski
Iso-Britannia, Länsi-Saksa 1970, 88 min.
Draama
Pääosissa: John Moulder-Brown, Jane Asher

I love her!
Teini-ikäinen Mike (Moulder-Brown) saa ensimmäisen työpaikkansa kylpylästä, jonka yksityisissä kabineteissa asiakkaat vaativat yllättäviä palveluksia. Pestin myötä Mike joutuu astumaan aikuisten maailmaan kypsymättömänä ja epävarmana. Katkeransuloisen lohdun Mike löytää työtoverinsa Susanin (Asher) läheisyydestä, mutta ensirakkaus ei kuitenkaan suju odotusten mukaisesti.

Puolalaisen Jerzy Skolimowskin (1938─) kansainvälinen ohjaustyö nojaa tyyliltään eurooppalaisen uuden aallon perinteisiin. Hyväilysi kosketus edustaa kuitenkin jo jotain uutta, lupailee tulevaa ja ennen kaikkea kuvaa tarkkanäköisesti omaa aikaansa. Kuvattu aikakausi kuuluu esimerkiksi Can-yhtyeen ja Cat Stevensin musiikeissa, mutta Lontoon svengaavuudesta ei tässä karussa maailmassa ole enää tietoakaan. Uusi vuosikymmen rakentaa uudenlaiset rajat vapaalle rakkaudelle ja estottomalle seksuaalisuudelle, mutta murroskauden elokuvassa rajankäynti on vielä aran haparoivaa. Tästä aihiosta ja ajattomasta rakkauden kaipuun teemasta syntyy elokuvan keskeinen jännite.

Hyväilysi kosketus käsittelee nuoruuden tunteiden tulvaa ja 1960-luvun seksuaalisen vallankumouksen jälkipyykkiä onnistuneen arkisesti, vaikka tavallisessa elämässä ei onneksi ylletä ihan näin traagisiin mittasuhteisiin. Elokuvassa on paljon kepeyttä, mutta siitä huolimatta kertomus on pohjimmiltaan ahdistavan julma ja surullinen: lempi muuttuu pakkomielteeksi, kipeiksi valta-asetelmiksi ja karvaiksi pettymyksiksi. Mike rakastuu ihanteeseen ja mielikuvaan, ja samaa tuntuvat jollain tapaa tekevän muutkin elokuvan hahmot pidemmästä elämänkokemuksestaan huolimatta.

Pisteytys:
8/10

tiistai 16. heinäkuuta 2019

Orphée - Orfeus (1950)

Ohjannut Jean Cocteau
Ranska 1950, 95 min.
Fantasia, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Jean Marais, François Périer, María Casares, Marie Déa

What does marble think when it's being sculpted?

Orphée (Marais) on työlleen intohimoisesti antautunut runoilija, joka ajautuu kuoleman maahan metsästäessään elämän tarkoituksesta kertovia säkeitä. Tapahtumasarja saa alkunsa runoilijoiden kahvilassa, jossa Orphée todistaa kiivaan yhteenoton. Saattaessaan vakavasti loukkaantunutta nuorta runoilijaa sairaalaan, huomaa Orphée pian matkaavansakin kuoleman kartanoon ja muistojen jättömaille. Runoilija uppoutuu pakkomielteisesti kuoleman pauloihin, eikä huomaa oman vaimonsa Eurydicen (Déa) lipumista manalan porteille.

Fantasiamaailmassa liikkuva runollinen Orfeus perustuu antiikin taruun, mutta vain löyhästi. Jean Cocteaun mielikuvitus vie tarinan uusiin ulottuvuuksiin ja liki surrealistiseen unien maailmaan, josta totuutta on vaikea löytää. Jo pelkkä erikoinen tarina itsessään tempaa mukaan eriskummalliseen labyrinttiinsa, mutta myös visuaalisesti Orfeus häikäisee. Mikäli mielii katsoa alkuperäiselle tarulle uskollisemman elokuvan, on syytä nähdä myös Musta Orfeus (1959), jos toki antiikin maailmasta on tuossakin elokuvassa siirrytty 1900-luvun Brasiliaan.

Orfeus on keskimmäinen osa Cocteaun Orfeus-myyttiä käsittelevää trilogiaa, jonka muut osat ovat Runoilijan veri (1930) ja Orfeuksen testamentti (1960); jälkimmäinen jäi Cocteaun viimeiseksi elokuvaksi. Tämän elokuvan erityisteemoiksi Cocteau on itse nimennyt elokuvalle muutamia pääteemoja, joista kiinnostavimmalta tällä katselukerralla tuntui taiteilijaksi kasvamisen ─ tai taiteilijaksi kuolemisen ─ prosessi. Herkullisen filosofista elokuvaa voisi analysoida loputtomiin, mutta kaunista filmiä voi myös ilolla katsoa, vaikka ei jaksaisikaan uppoutua liian syvälle ajatusten suohon. Tarinan syvät pohjavirrat ja niiden käsittely omaperäisessä fantasiamaailmassa ovat tuttua Cocteauta jo elokuvasta Kaunotar ja hirviö (1946), joskin tämä elokuva on vakavampi ja vähemmän sadunomainen.

Pisteytys:
9/10

lauantai 13. heinäkuuta 2019

M*A*S*H - armeijan liikkuva kenttäsairaala (1970)

Ohjannut Robert Altman
USA 1970, 116 min.
Komedia, Sota
Pääosissa: Donald Sutherland, Elliott Gould, Tom Skerritt, Sally Kellerman, Robert Duvall

This isn't a hospital! It's an insane asylum!
Lähellä erästä Korean sodan taistelutannerta sijaitsee Yhdysvaltain armeijan kenttäsairaala, jossa ammattitaitoiset kirurgit ja lääkärit pistävät elämän risaiseksi. Vastapainona veriselle ja raaistavalle työlleen ovat ammattimiehet keksineet liudan viihdykettä aina urheilukisoista mitä moninaisimpiin kepposiin, drinkkitarjoilua ja lääkkeiden väärinkäyttöä unohtamatta.

Vietnamin sodan jyllätessä tehty sotaparodia haistattaa pitkät pokkuroinnille, byrokratialle ja kohteliaille fraaseille. Groteskissa sekoilussa on häivähdys Marx-veljesten anarkistista kakofoniaa, mutta vietynä täysin uudelle härskiyden tasolle. Aikanaan raju elokuva oli varsinainen jymymenestys ja se huomioitiin hyvien arvioiden ja lipputulojen lisäksi muun muassa Kultaisella palmulla, parhaan käsikirjoituksen Oscarilla sekä isolla liudalla erinäisiä ehdokkuuksia. Suosio poiki saman tien elokuvalle jatkona samannimisen, niin ikään hitiksi nousseen tv-sarjan (1972─1983).

M*A*S*H jättää jälkeensä kumman ristiriitaisen fiiliksen. On surkeaa katsoa komediaa, joka ei naurata, vaikka ymmärränkin kupletin juonen. Elokuvan ideana on mahdollisimman mauton huumori, sillä raskas työ vaatii raskaat huvit. Idea resonoi nokkelasti sota-ajan kauhujen ja niistä selviämisen kanssa; ajatuksella on toki pohjaa todellisuudessakin. Vaikka tavoitteena ehkä onkin kyseenalaistaa sodan brutaaliuden raaistava vaikutus, kritiikin ääni hukkuu täysin seksististen ja muuten vaan tuhnuisten vitsien valtavirtaan. Kaikelle voi nauraa, mutta ei miten tahansa.

Pisteytys:
4/10

keskiviikko 10. heinäkuuta 2019

Tristana (1970)

Ohjannut Luis Buñuel
Espanja, Italia & Ranska 1970, 99 min.
Draama
Pääosissa: Catherine Deneuve, Fernando Rey, Lola Gaos, Franco Nero

I wish he'd love me less.
Edesmenneen äitinsä toiveesta nuori Tristana (Deneuve) saa uudeksi holhoojakseen Don Lopen (Rey), paikallisen aristokraatin. Ankara kasvattaja ryhtyy koulimaan Tristanasta itselleen vaimoa, unohtamatta kuitenkaan isällisiä velvollisuuksiaan. Arasta Tristanasta kuoriutuu vähitellen omaa tilaansa hakeva nuori nainen, joka tapaa yöllisillä seikkailuillaan nuoren taiteilijan Horacion (Nero). Miten käy nuorelle lemmelle, kun holhooja on itsekin lapsensa mustasukkainen sulhasehdokas?

Tristana ja Don Lope eivät ole yksiselitteisesti hyviä tai pahoja hahmoja, mutta molemmat taitavat olla vuorollaan marttyyreita omalla tavallaan. Esimerkiksi Don Lope ei ole pelkkä tyranni ja niljakas ukonrähjä, vaikka elokuvan alkupuolella siltä voimakkaasti vaikuttaakin. Don Lope osaa olla myös lempeä ja puhua köyhien puolesta, mutta hänen viisaat hetkensä eivät riitä anteeksiantoon. Päähenkilöiden valtasuhteet kääntyvät kiinnostavasti päälaelleen, kun elokuvan loppu lähenee.

Valtaa ja kaksinaismoralismia tarkasteleva Tristana ei ole Luis Buñuelin paras elokuva, jos toki siltikin varsin kelpo draama. Jokusista unenomaisista kohtauksista huolimatta Tristana ei edusta ohjaajansa tunnetuinta surrealistista suuntaa, mutta vertautuu mainiosti vuosikymmentä varhaisempaan hyväksikäyttöä käsittelevään draamaan Neitsytsaari (1960). Elokuvan teko aloitettiin itse asiassa jo 1960-luvun alussa, mutta projekti sai odotella kauan valmistumistaan. Tristanan kertomuksessa kaikuvat myös vuosikymmenten takaiset realismin sävyt, sillä elokuva perustuu espanjalaisen realistikirjailija Benito Pérez Galdósin samannimiseen romaaniin (1892).

Pisteytys:
8/10

perjantai 5. heinäkuuta 2019

Performance (1970)

Ohjannut Donald Cammell & Nicolas Roeg
Iso-Britannia 1970, 105 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: James Fox, Mick Jagger, Anita Pallenberg

I need a bohemian atmosphere!
Chas (Fox) on urallaan hyvin edennyt gangsteri, jonka vapaa-ajan huvit ovat yhtä rankkoja kuin työkin. Kun Chas riitaantuu pomonsa kanssa, hän löytää piilopaikan hämyisestä kellariasunnosta, jonka omistaa julkisuuden valokeilasta vetäytynyt entinen rocktähti Turner (Jagger). Uudesta yhteiselosta tulee entisen tähden viimeinen esitys ─ huumeiden ja seksin täyttämässä rockluolassa Chas lopulta kadottaa itsensä.

Performance on tyyliltään kumma elokuva, sillä se yhdistää rohkeasti gangsterien maailman psykedeeliseen huumetrippiin. Omalaatuisen elokuvan tyylissä häilähtelee pieniä vivahteita uudesta aallosta, undergroundista ja rock-dokumenteista, eikä uusimpien kauhuelokuvien lanseeraamaa runsasta verenvuodatustakaan kaihdeta. Performancen tyyli on sangen ainutlaatuinen, ja ehkäpä siksi elokuva vastaanotettiin vähintäänkin tyrmistyneesti. Tätä nykyä elokuva sentään jo löytyy parhaiden brittifilmien TOP-100-listan puolimaista.

Jos Woodstock päätti hippiajan ja Gimme Shelter (1970) -dokumentissa kuvattu Altamont-festari oli arkun viimeinen naula, meren toisella puolen Performance löi päätepisteen 1960-luvun svengaavalle Lontoolle. Elokuva on kiinni ajassaan tarkastellessaan identiteetin tai minuuden hukkumista sekä vieraantumista. Chasin erikoinen muodonmuutos kovanaamasta boheemiksi hipiksi on hämmästyttävä, ja James Foxin roolisuoritus osuu nappiin. Jos vallankumouksellisen kuluttava elämä käy Chasille liian raskaaksi, on sille vastineensa tosielämässäkin: urallaan uupunut Fox vetäytyi Performancen jälkeen elokuva-alalta kymmeneksi vuodeksi.

Pisteytys:
8/10

keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Kesäkuun elokuvat 2019

Bohemian Rhapsody
Ohjannut Bryan Singer
Iso-Britannia & USA 2018, 134 min.
Biografia, Draama, Musikaali
Pääosissa: Rami Malek, Lucy Boynton, Gwilym Lee




Bohemian Rhapsody kertoo Queenin solistina tunnetuksi tulleen Freddie Mercuryn (1946─1991) tarinan nuoruusvuosista tähteyteen. Elokuva on teknisesti hienosti toteutettu ja playbackina soitettu musiikki on tietenkin loistavaa, eritoten lopun Live Aid -huipennus on hieno. Ulkoisten seikkojen näyttävyydestä ja tarkasta kopioinnista huolimatta elokuva ei tavoita rock-ikonin luonnetta ja lattea biografia on kaukana Queenin musiikin mahtipontisesta dramatiikasta. Rakenteeltaan Bohemian Rhapsody on yllätyksetön, paikoitellen täysin surkeasti rytmitetty tusinatuote ─ toisin kuin nimikkobiisi ja Freddie Mercury itse.

Pisteytys: 4/10

A Film with Me in It - elämä kuin elokuvaa
Ohjannut Ian Fitzgibbon
Irlanti 2008, 89 min.
Komedia, Rikos
Pääosissa: Mark Doherty, Dylan Moran, Keith Allen




Irlantilainen musta komedia kertoo huonosti menestyneestä näyttelijästä Markista (Doherty), jonka asunnossa sattuu yhtäkkiä liuta kuolemantapauksia. Ehkäpä jonkun mielestä leffa on hauska, mutta itse sain tästä irti vain pari pientä hymähdystä. Elokuva ei kestä puoltatoista tuntia enempää, mutta se tuntuu silti ylipitkältä sketsiltä. Tältä koomikkokaartilta olisi voinut odottaa jotain parempaakin.

Pisteytys: 3/10

The Death of Stalin
Ohjannut Armando Iannucci
Iso-Britannia, Ranska, Belgia, Kanada & USA 2017, 107 min.
Komedia, Draama, Historia
Pääosissa: Steve Buscemi, Michael Palin, Jeffrey Tambor



Tavattoman epäkorrekti, mutta hulvaton poliittinen satiiri The Death of Stalin tarkastelee kuhinaa vallan kulisseissa Stalinin menehdyttyä. Tarina tietenkin pohjautuu tositapahtumiin, mutta aikalaistodellisuuden sijaan elokuva kertoo enemmän nykyajasta ja mahdollisuudesta tarkastella diktatuurin järjettömyyttä huumorin keinoin. Välillä elokuvan vankilamiljööt ja teurastuskohtaukset vetävät mielen apeaksi, mutta sitten murjaistaan taas nopeasti vitsi; lisäksi englanti kielenä ja slapstick-henkinen koominen sävy etäännyttävät vaikeasta aiheesta. Runsas kiroilu tosin toimisi tehokeinona paremmin, jos sitä ei käytettäisi joka toisessa lauseessa.

Pisteytys: 8/10

Lady and the Tramp - Kaunotar ja Kulkuri
Ohjannut Clyde Geronimi, Wilfred Jackson & Hamilton Luske
USA 1955, 76 min.
Animaatio, Seikkailu
Pääosissa: Barbara Luddy, Larry Roberts, Peggy Lee



Lupsakassa hauvaromanssissa seurataan rotukoira Kaunottaren (Luddy) ja kadulla elelevän piskin Kulkurin (Roberts) yhteistä taivalta. Filmistä muistetaan eritoten ikoninen spagettikohtaus ja viehättävä Bella Notte -sävelmä. Aikansa maailma näkyy ainakin siinä, että sivuosissa nähtävät eläinhahmot perustuvat etnisiin stereotypioihin. Saa nähdä, kuinka asiaa käsitellään tulevassa live-action-versiossa, jonka on määrä saada ensi-iltansa loppuvuodesta 2019.

Pisteytys: 6/10

How the West Was Won - Näin valloitettiin Villi Länsi
Ohjannut Henry Hathaway, John Ford & George Marshall
USA 1962, 164 min.
Lännenelokuva, Seikkailu Draama
Pääosissa: Debbie Reynolds, Carroll Baker, James Stewart, Gregory Peck, Karl Malden



Eeppinen lännen valloituksen tarina seuraa Prescottien perheen vaiheita aina uudisraivaajien ajoista kultaryntäykseen ja sisällissodan taisteluihin. Lopulta Amerikan halkova rautatie vie suvun kohti uutta vuosisataa. Kolmen ohjaajan episodielokuvaa tähdittävät lukuiset eturivin näyttelijät ja Cinemarama-tekniikalla kuvattu filmi on komeaa katsottavaa. Lännen valloitus tosin esitetään kiusallisen kritiikittömänä sankaritarinana ja kertomusta vaivaa muutenkin pinnallisuus: lukuisat kiinnostavat hahmot ehdi päästä kunnolla esille, kun on jo siirryttävä seuraavaan episodiin. Kertomus itsessään olisikin toiminut syvällisemmin vaikkapa tv-sarjana, ja niinpä 1970-luvulla sellainenkin tehtiin.

Pisteytys: 7/10

sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Little Big Man - Pieni suuri mies (1970)

Ohjannut Arthur Penn
USA 1970, 139 min.
Lännenelokuva, Draama, Komedia, Seikkailu
Pääosissa: Dustin Hoffman, Chief Dan George, Faye Dunaway, Richard Mulligan

Today is a good day to die.
121-vuotias Jack Crabb (Hoffman), intiaaninimeltään Pieni suuri mies, muistaa vielä kirkkaasti entisen ajan villissä lännessä. Jackin vaiherikkaat muistelmat vievät kuulijat jo kadonneeseen Länteen, jonka laajalti tunnettu Pieni suuri mies koki niin intiaanina, uskovaisena, erämaan erakkona, huijarikauppiaana ja ties minä muuna. Liekö kaikkialle ehtineen ja pulmasta kuin pulmasta selvinneen Jackin tarinoissa liioittelun makua vai onko totuus tarua ihmeellisempää?

Draamaa, komediaa ja seikkailua sulavasti yhdistelevä Pieni suuri mies on esikuva elokuville Forrest Gump (1994) tai Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (2013). Myös Jack Crabb kohtaa aikansa legendaarisia hahmoja ja ajautuu tapahtumiin, jotka aikojen saatossa muodostuvat historiallisesti merkittäviksi. Kohokohta on tietenkin Little Bighornin taistelu, jossa intiaanit kukistivat kenraali George Armstrong Custerin (Mulligan) joukot. Lämminhenkisesti tehty elokuva tarjoaa hupia ja viihdettä, mutta intiaanien kokemat vääryydet maltetaan silti kuvata koskettavasti.

Löyhästi historiallisiin tositapahtumiin perustuva Pieni suuri mies poikkeaa intiaanikuvauksensa ansiosta lännenfilmien aiemmasta traditiosta, jossa sankarin viitta laskeutuu lähes yksinomaan herooisen lännen valloittajan harteille. Muutamista suvantokohdista huolimatta kokonaisuus on tasapainoinen ja ennen muuta sydämellinen. Dustin Hoffman hoitaa monipuolisen roolinsa taipuen niin vanhaksi ukonrähjäksi kuin venkoilevaksi pyssysankariksikin. Samaten ikimuistoinen on intiaanipäällikköä esittävä Chief Dan George, jonka lausahdus "Tänään on hyvä päivä kuolla" on sekin jo muodostunut omanlaisekseen klassikoksi.

Pisteytys:
8/10

torstai 27. kesäkuuta 2019

Strategia del ragno - Hämähäkin juoni (1970)

Ohjannut Bernardo Bertolucci
Italia 1970, 100 min.
Draama, Mysteeri
Pääosissa: Giulio Brogi, Alida Valli

I'm still here. Among friends.
Muuan mies (Brogi) saapuu pieneen Taran kaupunkiin, jossa hänen isänsä (Brogi) murhattiin vuosikymmeniä sitten. Fasisteja vastustanut isä on Taran paikallissankari, mutta pojan uppoutuminen menneisyyden muistoihin paljastaa sankarihahmon takaa yllättävän totuuden. Kertomus perustuu Jorge Luis Borgesin novelliin Petturuuden ja sankaruuden teema (1944). Elokuva käsittelee alkuperäistekstin nimen mukaisesti petturuutta ja sankaruutta, joista jälkimmäinen on tässä tapauksessa syntynyt muistojen varaan.

Hämähäkin juoni (engl. The Spider's Stratagem) on omaperäinen kudelma eri aikatasoja ja hahmojen eri puolia; toisinaan myös elokuvan henkilöt sekoittuvat toisiinsa. Tarina ei sinällään ole vaikeasti seurattava, mutta kokonaisuus jää silti ensinäkemältä hämäräksi. Alussa vauhti tuntuu hitaalta, mutta eipä aikaakaan, kun verkko jo tihenee sakeaksi. Lisäksi elokuva tuntuu olevan täynnä piilotettuja merkityksiä, joihin ei vielä ensikatselulla ehdi uppoutua. Hämähäkin juoni lienee taas niitä filmejä, jotka muuttunevat nautinnollisemmiksi ja palkitsevammiksi useampien katselukertojen myötä.

Teemoiltaan ja kerronnaltaan Hämähäkin juoni muistuttaa Bernardo Bertoluccin läpimurtoelokuvaa Fasistia (1970): molemmat ovat monimerkityksellisiä, aikatasoja rikkovia elokuvia, joissa käsitellään 1930-luvun Italiaa. Kameran taltioimat kylmät värisävytkin vastaavat toisiaan, ja elokuvien maailma tuntuu samankaltaiselta, vaikka Fasistin pääasiallinen miljöö on maaseutumaista Taraa urbaanimpi Rooma. Hämähäkin juoni itse asiassa sai ensi-iltansa jo hieman ennen Fasistia, satuinpa tietämättömyyttäni vain katsomaan elokuvat nurinpäin ─ molempien kerronnaltaan sekavien teosten ollessa kyseessä sattuma toki on vain hauskan osuva!

Pisteytys:
7/10

tiistai 25. kesäkuuta 2019

Five Easy Pieces - Rajut kuviot (1970)

Ohjannut Bob Rafelson
USA 1970, 98 min.
Draama
Pääosissa: Jack Nicholson, Karen Black, Lois Smith, Susan Anspach

I move around a lot because things tend to get bad when I stay.
Entinen konserttipianisti Robert "Bobby" Dubea (Nicholson) on vaihtanut yläluokan joutilaisuuden duunarin elämään. Bobby purkaa turhautumistaan öljykentillä hikoillen ja kiivastelemalla tarjoilija-heilalleen Rayette Dipestolle (Black). Uusi elämä ei ota onnistuakseen, mutta vanhaankaan ei voi palata. Bobby lähtee kuitenkin jättämään jäähyväiset kuolemaa tekevälle isälleen ja joutuu ottamaan Rayetten matkatoverikseen. Kahden maailman kohtaaminen johtaa ahdistavaan umpikujaan.

Rajut kuviot käsittelee vieraantumista ja juurettomuuden tunnetta. Elämäänsä tyytymätön Bobby on ihmisten ympäröimä, mutta jää silti ajelehtimaan yksin vihansa ja pettymyksensä kanssa. Teemoiltaan Rajut kuviot käsittelee samoja aihioita kuin moni muukin 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun yhdysvaltalainen uuden aallon filmi (vrt. esim. Lannistumaton Luke, 1967). Elokuvan tematiikka puhuttelee nykypäivänäkin, mutta kuvaa erityisen osuvasti oman aikansa yhteiskunnallista ilmapiiriä.

Neljällä Oscar-ehdokkuudella huomioitu Rajut kuviot oli aikanaan arvostelumenestys. Varsinkin Jack Nicholsonin räiskähtelevä roolisuoritus kirvoittaa kehuja edelleen ja filmi lukeutuu yhdeksi Nicholsonin parhaista vedoista kautta aikain. Erityisen mieleenpainuva kohtaus on Bobbyn yritys tilata paahtoleipää ja epäonnistua tehtävässään surkeasti. Bobbyn maaninen ja ärhäkkä antisankarihahmo muodostui Nicholsonille käänteentekeväksi rooliksi ja myöhemmissä elokuvissaan hänet nähdään varsin samankaltaisissa osissa.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

L'uccello dalle piume di cristallo - Kuoleman lintu (1970)

Ohjannut Dario Argento
Italia & Länsi-Saksa 1970, 96 min.
Kauhu, Trilleri, Mysteeri
Pääosissa: Tony Musante, Suzy Kendall, Enrico Maria Salerno

Go to Italy. It's a peaceful country.
Kirjailija Sam Dalmas (Musante) lomailee heilansa Julian (Kendall) kanssa Roomassa. Matkan ollessa lopuillaan Sam todistaa murhayrityksen pienessä taidegalleriassa. Tapahtumasarjan oudot yksityiskohdat jäävät vaivaamaan Samia, joka siirtää paluulentonsa hamaan tulevaisuuteen ja ryhtyy ratkomaan näkemäänsä murhaajan arvoitusta yhdessä poliisivoimien kanssa. Tapahtuma ei jätä rauhaan murhaajaakaan, joka vaikuttaa nyt olevan Samin ja Julian jäljillä.

Kuoleman lintu (engl. The Bird with the Crystal Plumage) on omalaatuisista kauhuelokuvistaan tunnetun Dario Argenton esikoisohjaus. Filmi edustaa italialaista giallo-elokuvaa, jolla on juurensa halvoissa jännityspokkareissa. Tyypillisimmillään giallo-elokuvassa jännitetään salaperäisen murhaajan veritekoja, joiden kohteeksi osuu usein nuoria naisia. Giallo on sittemmin osaltaan vaikuttanut slasher-kauhun kehitykseen ja suosioon. Dario Argento tunnetaan parhaiten juuri gialloa edustavista teoksistaan, joista nimekkäimmät syntyivät 1970-luvulla.

Ilmestyessään kiitettävästi menestynyt Kuoleman lintu on jo melko tunnistettavaa Argenton menestysvuosien tyyliä. Elokuvan hahmot ja visuaalinen maailma ovat molemmat hienoisen liioiteltuja ja siksi tapahtumat häilyvät hetkittäin koomisen rajamailla. Samoin itse käsikirjoitus on omalla tavallaan kummallisen hupsu. Kuoleman linnun tunnelma on silti kiehtovan epätodellinen ja samalla piinaavan jännittävä. Kylmiä väreitä virittävät myös hyytävillä ihmisäänillä ryyditetyt Ennio Morriconen sävellykset.

Pisteytys:
8/10

tiistai 18. kesäkuuta 2019

Gimme Shelter (1970)

Ohjannut Albert Maysles, David Maysles & Charlotte Zwerin
USA 1970, 91 min.
Dokumentti

Who's fighting and what for?
Gimme Shelter on dokumentti, jossa seurataan Rolling Stonesien Yhdysvaltain kiertuetta vuonna 1969. Kamera taltioi vastaan osuvia hetkiä, keskusteluja studiossa ja tietenkin keikkoja, mutta cinema veriten tai direct cineman tapaan esimerkiksi strukturoituja haastatteluja tai selittävää kertojaääntä ei kuulla. Tapahtumat saavat puhua puolestaan ja elokuvan viimeisellä kolmanneksella osoittautuu, että tavallinen elämäkin on täynnä draamaa.

Ikonisen rockyhtyeen kiertuemateriaalin lisäksi filmissä nähdään mainiota livemateriaalia esimerkiksi Tina Turnerilta ja Jefferson Airplanelta. Itse Rollarit vetävät paikoin hyvin ja toisinaan keskinkertaisen sekavasti, mutta suosion kultakausi näkyy silti hurmaantuneessa yleisössä. Elokuvalta sopiikin odottaa vauhdikkaita liveversioita aikansa hiteistä (mm. (I Can't Get No) Satisfaction, 1965), jotka ovat sittemmin muodostuneet ikivihreiksi klassikoiksi.

Itse Rollareiden sijaan dokumentin kiinnostavin osio on joulukuinen Altamontin festivaali, jonka tarkoituksena oli olla jotakuinkin toinen Woodstock. Päihtyneitä kukkaissukupolven edustajia hippiletteineen virtasi Altamontiin solkenaan, mutta jokin oli muutamassa kuukaudessa kuitenkin muuttunut. Happohuuruissaan tai vain kaljapäissään teutaroivan yleisön sekoilu on hirveää katsottavaa. Esiintyjät joutuivat jatkuvasti puuttumaan lavan tuntumassa vellovaan väkivaltaiseen kaaokseen, johon osasyyllisinä olivat järjestyksenvalvojina toimineet Helvetin enkelit. Rauha ja rakkaus hälveni viimeistään Rolling Stonesien keikalla, kun yksi järkkäreistä puukotti yleisössä ollutta naista. Jos Woodstock oli yhden aikakauden päätös, Altamont oli sen hautajaiset.

Pisteytys:
7/10

lauantai 15. kesäkuuta 2019

Patton - Panssarikenraali Patton (1970)

Ohjannut Franklin J. Schaffner
USA 1970, 172 min.
Biografia, Sota, Draama
Pääosissa: George C. Scott, Karl Malden, Stephen Young

If we are not victorius, let no man come back alive!
Kenraali George S. Patton (Scott) on kontroversiaali sotasankari, jolle kunnia sotatantereilla on kaikki kaikessa. Patton elää ja hengittää sodan gloriaa, eikä asialleen omistautunutta miestä voi moittia huonosta työnlaadusta rintamilla. Mies tosin myöntää itsekin olevansa suupaltti ja äkkipikainen diiva, minkä vuoksi kaivattu sankaruus on vaarassa jäädä vain haaveeksi. Tositapahtumiin ja tietenkin myös todelliseen henkilöön pohjautuva elokuva keskittyy kuvaamaan Pattonin vaiheita toisen maailmansodan runtelemassa Euroopassa.

Panssarikenraali Pattonin ilmestyessä Vietnamin sota oli kirvoittanut niin laajaa maailmanlaajuista kritiikkiä, että elokuvan näennäinen sotamyönteisyys tuntuu suorastaan sopimattomalta. Näkökulma ei kuitenkaan ole aivan yksipuolinen. Omaa sotaansa käyvä Patton asettaa koko sotasankaruuden kyseenalaiseen valoon, eivätkä edes hänen ansionsa onnistu juuri herättämään kunnioitusta. Hahmo puhuu puolestaan, eikä elokuvan ole tarpeen muutoin alleviivata sodan järjettömyyttä. Merkittäväksi käänteeksi muodostuu hetki, jolloin Patton haukkuu sodan traumatisoimaa sotilasta ja riskeeraa samalla oman uransa.

Kiinnostavinta Pattonissa on nimenomaan sen monitahoisuus: Pattonin hahmo puhuttelee sodanvastustajia sekä -puolustajia ja osoittaa, etteivät asiat ole mustavalkoisia. Pattonkin on vain aikansa tuote, sotahistoriaan hurahtanut sotilassuvun ylpeä vesa. Yksille hän näyttäytyy sankarina, mutta toisille sodan turhuuden henkilöitymänä. Näkökulma on toteutettu ansiokkaasti, mutta se ei silti tee ylipitkästä elokuvasta tarpeeksi innostavaa katsottavaa. Aikanaan filmi menestyi erinomaisesti ja voitti peräti 7 Oscaria (mm. paras elokuva). Pystin sai myös Pattonia hienosti tulkitseva George C. Scott, joka kuitenkin kieltäytyi kunniasta sangen tiukkasanaisesti.

Pisteytys:
7/10

torstai 13. kesäkuuta 2019

Il conformista - Fasisti (1970)

Ohjannut Bernardo Bertolucci
Italia, Ranska & Länsi-Saksa 1970, 113 min.
Draama
Pääosissa: Jean-Louis Trintignant, Stefania Sandrelli, Gastone Moschin

After all, what have I done? My duty.
Fasismi valtaa alaa 1930-luvun Euroopassa. Aatteen palo ei sytytä Marceloa (Trintignant), mutta yhteiskuntaan sopeutuaakseen hän ryhtyy salamurhaajaksi. Elokuvan nykyhetki sijoittuu yhteen automatkaan, mutta suurin osa tarinasta koostuu takautumista, muistoista, joita Marcelo pohtii matkan aikana. Mikä menneisyyden tapahtuma johti tähän kaikkeen? Elokuvan lopussa siirrytään vielä hetkeksi tulevaisuuteen, jolloin Mussolinin fasismi lopulta romahtaa.

Päähenkilö Marcelo on alkuperäisnimen mukaisesti konformisti, mukautuja, mutta suomennos on rohkeasti nimennyt hänet suorasukaisesti fasistiksi. Hyytävää teemaa on kiinnostavaa pohdiskella hieman nykypäivänkin termein: onko Marcelo siis "tolkun ihminen"? Jos kuitenkin palataan elokuvan ilmestymisen ajankohtaan, Fasisti tuntuu tekevän tiliä menneisyyden kanssa. Kun 1960-luvulle jääneet suuret kapinat ovat takanapäin, mitä tapahtuu seuraavaksi? Miten uuteen sopeudutaan?

Fasisti on usein mainittu yhdeksi Bernardo Bertoluccin parhaimmista teoksista, ja sitä se taatusti onkin. Monikerroksinen tarina on niin täynnä merkityksiä ja eri osasia, että sen ymmärtämiseen ei yksi katselukerta riitä mitenkään. Edellä mainittujen teemojen lisäksi elokuvaa voisi tarkastella ainakin marxilaisten tai freudilaisten lasien läpi ja löytää taas uusia tulkintoja. Elokuva paranee taatusti uusilla katselukerroilla. Visuaalisuus viehättää jo ensinäkemältä, vaikka tarina jääkin vielä osin mysteeriksi.

Pisteytys:
8/10

tiistai 11. kesäkuuta 2019

Woodstock (1970)

Ohjannut Michael Wadleigh
USA 1970, 216 min.
Dokumentti

Joe Cocker
Vuonna 1969 järjestettiin kaikkien aikojen ikonisin musiikkifestivaali Woodstock, jossa nautittiin kolmen päivän ajan rauhasta, rakkaudesta ja musiikista. Festarielämän eri puolia tarkasteleva dokumentti sisältää hengästyttävän hienoja musiikkiesityksiä ja viehättävän luontevia haastatteluja, joissa kuullaan niin festarikävijöitä kuin maanviljelijöitäkin, joiden maiden tuntumassa Woodstock järjestettiin. Huomiotta eivät jää tapahtuman suuret ongelmat: Woodstockiin saapui jopa puoli miljoonaa ihmistä, minkä vuoksi huolto takkusi ja tiet ruuhkaantuivat pahasti.

Ongelmista huolimatta Woodstock taisi kuitenkin jättää valtaosalle kävijöistään onnellisen muiston hippiliikkeen rakkaudentäyteisenä kulminoitumana. Onkin hienoa aloittaa 1001-listan 1970-luku elokuvalla, joka on samalla erään aikakauden päätös. Woodstock-festaria voidaan pitää 1960-luvun nuorisokuohunnan sekä hippiliikkeen huipentumana, jonka jälkeen nuorisokulttuuri suuntautui jo hiljalleen toisaalle. Woodstock-dokumentti taltioi ajan hengen kiehtovasti ja myös tekninen toteutus on onnistunut. Katselu ei puuduta, vaikka directors cut -versio kiistämättä onkin armottoman pitkä. Alkuperäinen editio toki on "vain" kolmituntinen.

Woodstockin jälkimaineesta kertovat sen kunniaksi järjestetyt muistokonsertit: tietenkin 50. juhlavuoden kunniaksi konsertti järjestetään elokuussa 2019 ja muutamien alkuperäisesiintyjienkin on lupailtu olevan mukana. Myös dokumentin uudet editoinnit, leikepöydälle jääneiden pätkien julkaisut ja juhlapainokset kertovat yhä voimissaan olevasta hippinostalgiasta. Dokumentti toki oli suosittu jo aikanaan ja se kohosi ilmestymisvuotensa viidenneksi tuottoisimmaksi elokuvaksi Yhdysvalloissa. Kriitikoitakin miellyttänyt Woodstock palkittiin lisäksi parhaan dokumentin Oscarilla.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Skammen - Häpeä (1968)

Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1968, 103 min.
Draama, Sota
Pääosissa: Liv Ullmann, Max von Sydow, Gunnar Björnstrand

Sometimes everything seems just like a dream.
Muusikkopariskunta Jan (Sydow) ja Eva (Ullmann) ovat muuttaneet sotaa pakoon maaseudulle. Kauan jatkuneen sodan vuoksi entinen elämä on enää ylellinen muisto ja tulevaisuuden suunnittelu on riskialtista. Sodan perimmäiset syyt eivät missään vaiheessa selviä, eivätkä Jan ja Eva voi olla varmoja siitä, kuka on taistelun oikeamielisin osapuoli. Häpeä (engl. Shame) tarkastelee sitä, mitä tapahtuu ihmismielelle kriisin keskellä ja kuinka eri tavoin sodasta kärsivät siviilit yrittävät selvitä painajaiseksi muuttuneessa arjessaan.

Ingmar Bergmanin Häpeä on ohjaajansa elokuvaksi sangen yhteiskunnallinen ja ajankohtainen, vaikka tarkastelun kohteena ovatkin yksilöiden kokemukset. Toisin kuin vain noin puoli vuotta aiemmin ensi-iltansa saanut Suden hetki (1968), tämä elokuva tuntuu pohdiskelevan laajemmin aikakautensa todellisuutta. Yhteistä elokuville sen sijaan on painajaisten muuttuminen todeksi. Maailmansotien muisto sekä ajankohtainen Vietnamin sota ja pasifistinen liikehdintä herättivät Bergmanin pohtimaan, miten pitkästä rauhan kaudesta nauttineet ruotsalaiset sodan kokisivat.

Hiljalleen yhä ahdistavammaksi muuttuva kertomus täyttää tehtävänsä, eli muistuttaa sotien kauhuista rauhan aikana. Varsinkin sotia kokemattomalle elokuva tarjoaa hyvän mahdollisuuden empatiaan ja pelottavaan mielikuvitusleikkiin. Erityisesti loppukohtaus puhuttelee piinallisella ajankohtaisuudellaan: sotaa pakenevat siviilit tarttuvat viimeiseen oljenkorteen ja lähtevät pakoon tulenkatkuisesta maasta avomerelle pienellä kalastuspaatilla. Edessä on joka tapauksessa kuolema, mutta merillä siintää ainoa toivon kipinä. On karmea ajatus, että tämä elokuvan kuvitteellinen ahdinko on toisille täyttä totta tänäkin päivänä.

Pisteytys:
9/10

torstai 6. kesäkuuta 2019

If.... - Jos... (1968)

Ohjannut Lindsay Anderson
Iso-Britannia 1968, 111 min.
Draama
Pääosissa: Malcolm McDowell, David Wood, Richard Warwick

One man can change the world with a bullet in the right place.
Englantilaisessa poikakoulussa vallitsevat vuosisataiset traditiot ja valtasuhteet, mutta nyt opinahjossa kytee myös kapinan siemen. Vastalauseiden kapellimestariksi nousee vapautta kaipaava ja simputukseen kyllästynyt Mick Travis (McDowell). Jos... kuvaa nasevasti Euroopan hullun vuoden 1968 radikalismia, aikakautensa muutosta ja luokkayhteiskuntaa. Satiirinen kertomus on osuva ja taitavasti tehty, ja jo aikanaan filmin ansiot palkittiin muun muassa Cannesin Kultaisella palmulla.

Kapinan vääjäämättömyyttä korostetaan symbolisilla teoilla ja visuaalisilla tehokeinoilla. Tätä on erityisesti tulenkatkuinen loppukohtaus, joka tosin nykypäivän kouluammuskelujen aikana saa hieman turhan pelottavan sivumaun. Myös mustavalkoisten ja värikuvien vaihtelu on tehokeinoista yksi, vaikka se syntyikin täysin budjettisyistä. Eri tavoin kuvattu sama todellisuus herättää joka tapauksessa aavistuksen siitä, etteivät kaikki hetket välttämättä olekaan täysin totta. Onko loppukohtaus kuitenkin vain päähenkilöiden fantasiaa?

Jos... on oivasti kiinni aikakaudessaan, mutta se tuo myös mieleen erään vanhemman sisäoppilaitosklassikon: Jean Vigon Nolla käytöksessä (1933) oli aikansa anarkismia ja toimi inspiraationa myös Lindsay Andersonille. Jos... puolestaan vaikutti tuleviin elokuviin, joista selkeimmin yhtäläisyyksiä löytyy Stanley Kubrickin Kellopeliappelsiinista (1971). Pääroolissa molemmissa elokuvissa on loistava aikakauden kapinatunteiden tulkki Malcolm McDowell, joka muuten teki tässä elokuvassa vasta debyyttinsä. McDowell jatkoi Mick Travis -nimisenä hahmona myös kahdessa muussa  Andersonin elokuvassa (Onnenpoika, 1973 & Britannia Hospital, 1982).

Pisteytys:
9/10