tiistai 25. kesäkuuta 2019

Five Easy Pieces - Rajut kuviot (1970)

Ohjannut Bob Rafelson
USA 1970, 98 min.
Draama
Pääosissa: Jack Nicholson, Karen Black, Lois Smith, Susan Anspach

I move around a lot because things tend to get bad when I stay.
Entinen konserttipianisti Robert "Bobby" Dubea (Nicholson) on vaihtanut yläluokan joutilaisuuden duunarin elämään. Bobby purkaa turhautumistaan öljykentillä hikoillen ja kiivastelemalla tarjoilija-heilalleen Rayette Dipestolle (Black). Uusi elämä ei ota onnistuakseen, mutta vanhaankaan ei voi palata. Bobby lähtee kuitenkin jättämään jäähyväiset kuolemaa tekevälle isälleen ja joutuu ottamaan Rayetten matkatoverikseen. Kahden maailman kohtaaminen johtaa ahdistavaan umpikujaan.

Rajut kuviot käsittelee vieraantumista ja juurettomuuden tunnetta. Elämäänsä tyytymätön Bobby on ihmisten ympäröimä, mutta jää silti ajelehtimaan yksin vihansa ja pettymyksensä kanssa. Teemoiltaan Rajut kuviot käsittelee samoja aihioita kuin moni muukin 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun yhdysvaltalainen uuden aallon filmi (vrt. esim. Lannistumaton Luke, 1967). Elokuvan tematiikka puhuttelee nykypäivänäkin, mutta kuvaa erityisen osuvasti oman aikansa yhteiskunnallista ilmapiiriä.

Neljällä Oscar-ehdokkuudella huomioitu Rajut kuviot oli aikanaan arvostelumenestys. Varsinkin Jack Nicholsonin räiskähtelevä roolisuoritus kirvoittaa kehuja edelleen ja filmi lukeutuu yhdeksi Nicholsonin parhaista vedoista kautta aikain. Erityisen mieleenpainuva kohtaus on Bobbyn yritys tilata paahtoleipää ja epäonnistua tehtävässään surkeasti. Bobbyn maaninen ja ärhäkkä antisankarihahmo muodostui Nicholsonille käänteentekeväksi rooliksi ja myöhemmissä elokuvissaan hänet nähdään varsin samankaltaisissa osissa.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

L'uccello dalle piume di cristallo - Kuoleman lintu (1970)

Ohjannut Dario Argento
Italia & Länsi-Saksa 1970, 96 min.
Kauhu, Trilleri, Mysteeri
Pääosissa: Tony Musante, Suzy Kendall, Enrico Maria Salerno

Go to Italy. It's a peaceful country.
Kirjailija Sam Dalmas (Musante) lomailee heilansa Julian (Kendall) kanssa Roomassa. Matkan ollessa lopuillaan Sam todistaa murhayrityksen pienessä taidegalleriassa. Tapahtumasarjan oudot yksityiskohdat jäävät vaivaamaan Samia, joka siirtää paluulentonsa hamaan tulevaisuuteen ja ryhtyy ratkomaan näkemäänsä murhaajan arvoitusta yhdessä poliisivoimien kanssa. Tapahtuma ei jätä rauhaan murhaajaakaan, joka vaikuttaa nyt olevan Samin ja Julian jäljillä.

Kuoleman lintu (engl. The Bird with the Crystal Plumage) on omalaatuisista kauhuelokuvistaan tunnetun Dario Argenton esikoisohjaus. Filmi edustaa italialaista giallo-elokuvaa, jolla on juurensa halvoissa jännityspokkareissa. Tyypillisimmillään giallo-elokuvassa jännitetään salaperäisen murhaajan veritekoja, joiden kohteeksi osuu usein nuoria naisia. Giallo on sittemmin osaltaan vaikuttanut slasher-kauhun kehitykseen ja suosioon. Dario Argento tunnetaan parhaiten juuri gialloa edustavista teoksistaan, joista nimekkäimmät syntyivät 1970-luvulla.

Ilmestyessään kiitettävästi menestynyt Kuoleman lintu on jo melko tunnistettavaa Argenton menestysvuosien tyyliä. Elokuvan hahmot ja visuaalinen maailma ovat molemmat hienoisen liioiteltuja ja siksi tapahtumat häilyvät hetkittäin koomisen rajamailla. Samoin itse käsikirjoitus on omalla tavallaan kummallisen hupsu. Kuoleman linnun tunnelma on silti kiehtovan epätodellinen ja samalla piinaavan jännittävä. Kylmiä väreitä virittävät myös hyytävillä ihmisäänillä ryyditetyt Ennio Morriconen sävellykset.

Pisteytys:
8/10

tiistai 18. kesäkuuta 2019

Gimme Shelter (1970)

Ohjannut Albert Maysles, David Maysles & Charlotte Zwerin
USA 1970, 91 min.
Dokumentti

Who's fighting and what for?
Gimme Shelter on dokumentti, jossa seurataan Rolling Stonesien Yhdysvaltain kiertuetta vuonna 1969. Kamera taltioi vastaan osuvia hetkiä, keskusteluja studiossa ja tietenkin keikkoja, mutta cinema veriten tai direct cineman tapaan esimerkiksi strukturoituja haastatteluja tai selittävää kertojaääntä ei kuulla. Tapahtumat saavat puhua puolestaan ja elokuvan viimeisellä kolmanneksella osoittautuu, että tavallinen elämäkin on täynnä draamaa.

Ikonisen rockyhtyeen kiertuemateriaalin lisäksi filmissä nähdään mainiota livemateriaalia esimerkiksi Tina Turnerilta ja Jefferson Airplanelta. Itse Rollarit vetävät paikoin hyvin ja toisinaan keskinkertaisen sekavasti, mutta suosion kultakausi näkyy silti hurmaantuneessa yleisössä. Elokuvalta sopiikin odottaa vauhdikkaita liveversioita aikansa hiteistä (mm. (I Can't Get No) Satisfaction, 1965), jotka ovat sittemmin muodostuneet ikivihreiksi klassikoiksi.

Itse Rollareiden sijaan dokumentin kiinnostavin osio on joulukuinen Altamontin festivaali, jonka tarkoituksena oli olla jotakuinkin toinen Woodstock. Päihtyneitä kukkaissukupolven edustajia hippiletteineen virtasi Altamontiin solkenaan, mutta jokin oli muutamassa kuukaudessa kuitenkin muuttunut. Happohuuruissaan tai vain kaljapäissään teutaroivan yleisön sekoilu on hirveää katsottavaa. Esiintyjät joutuivat jatkuvasti puuttumaan lavan tuntumassa vellovaan väkivaltaiseen kaaokseen, johon osasyyllisinä olivat järjestyksenvalvojina toimineet Helvetin enkelit. Rauha ja rakkaus hälveni viimeistään Rolling Stonesien keikalla, kun yksi järkkäreistä puukotti yleisössä ollutta naista. Jos Woodstock oli yhden aikakauden päätös, Altamont oli sen hautajaiset.

Pisteytys:
7/10

lauantai 15. kesäkuuta 2019

Patton - Panssarikenraali Patton (1970)

Ohjannut Franklin J. Schaffner
USA 1970, 172 min.
Biografia, Sota, Draama
Pääosissa: George C. Scott, Karl Malden, Stephen Young

If we are not victorius, let no man come back alive!
Kenraali George S. Patton (Scott) on kontroversiaali sotasankari, jolle kunnia sotatantereilla on kaikki kaikessa. Patton elää ja hengittää sodan gloriaa, eikä asialleen omistautunutta miestä voi moittia huonosta työnlaadusta rintamilla. Mies tosin myöntää itsekin olevansa suupaltti ja äkkipikainen diiva, minkä vuoksi kaivattu sankaruus on vaarassa jäädä vain haaveeksi. Tositapahtumiin ja tietenkin myös todelliseen henkilöön pohjautuva elokuva keskittyy kuvaamaan Pattonin vaiheita toisen maailmansodan runtelemassa Euroopassa.

Panssarikenraali Pattonin ilmestyessä Vietnamin sota oli kirvoittanut niin laajaa maailmanlaajuista kritiikkiä, että elokuvan näennäinen sotamyönteisyys tuntuu suorastaan sopimattomalta. Näkökulma ei kuitenkaan ole aivan yksipuolinen. Omaa sotaansa käyvä Patton asettaa koko sotasankaruuden kyseenalaiseen valoon, eivätkä edes hänen ansionsa onnistu juuri herättämään kunnioitusta. Hahmo puhuu puolestaan, eikä elokuvan ole tarpeen muutoin alleviivata sodan järjettömyyttä. Merkittäväksi käänteeksi muodostuu hetki, jolloin Patton haukkuu sodan traumatisoimaa sotilasta ja riskeeraa samalla oman uransa.

Kiinnostavinta Pattonissa on nimenomaan sen monitahoisuus: Pattonin hahmo puhuttelee sodanvastustajia sekä -puolustajia ja osoittaa, etteivät asiat ole mustavalkoisia. Pattonkin on vain aikansa tuote, sotahistoriaan hurahtanut sotilassuvun ylpeä vesa. Yksille hän näyttäytyy sankarina, mutta toisille sodan turhuuden henkilöitymänä. Näkökulma on toteutettu ansiokkaasti, mutta se ei silti tee ylipitkästä elokuvasta tarpeeksi innostavaa katsottavaa. Aikanaan filmi menestyi erinomaisesti ja voitti peräti 7 Oscaria (mm. paras elokuva). Pystin sai myös Pattonia hienosti tulkitseva George C. Scott, joka kuitenkin kieltäytyi kunniasta sangen tiukkasanaisesti.

Pisteytys:
7/10

torstai 13. kesäkuuta 2019

Il conformista - Fasisti (1970)

Ohjannut Bernardo Bertolucci
Italia, Ranska & Länsi-Saksa 1970, 113 min.
Draama
Pääosissa: Jean-Louis Trintignant, Stefania Sandrelli, Gastone Moschin

After all, what have I done? My duty.
Fasismi valtaa alaa 1930-luvun Euroopassa. Aatteen palo ei sytytä Marceloa (Trintignant), mutta yhteiskuntaan sopeutuaakseen hän ryhtyy salamurhaajaksi. Elokuvan nykyhetki sijoittuu yhteen automatkaan, mutta suurin osa tarinastsa koostuu takautumista, muistoista, joita Marcelo pohtii matkan aikana. Mikä menneisyyden tapahtuma johti tähän kaikkeen? Elokuvan lopussa siirrytään vielä hetkeksi tulevaisuuteen, jolloin Mussolinin fasismi lopulta romahtaa.
 
Päähenkilö Marcelo on alkuperäisnimen mukaisesti konformisti, mukautuja, mutta suomennos on rohkeasti nimennyt hänet suorasukaisesti fasistiksi. Hyytävää teemaa on kiinnostavaa pohdiskella hieman nykypäivänkin termein: onko Marcelo siis "tolkun ihminen"? Jos kuitenkin palataan elokuvan ilmestymisen ajankohtaan, Fasisti tuntuu tekevän tiliä menneisyyden kanssa. Kun 1960-luvulle jääneet suuret kapinat ovat takanapäin, mitä tapahtuu seuraavaksi? Miten uuteen sopeudutaan?

Fasisti on usein mainittu yhdeksi Bernardo Bertoluccin parhaimmista teoksista, ja sitä se taatusti onkin. Monikerroksinen tarina on niin täynnä merkityksiä ja eri osasia, että sen ymmärtämiseen ei yksi katselukerta riitä mitenkään. Edellä mainittujen teemojen lisäksi elokuvaa voisi tarkastella ainakin marxilaisten tai freudilaisten lasien läpi ja löytää taas uusia tulkintoja. Elokuva paranee taatusti uusilla katselukerroilla. Visuaalisuus viehättää jo ensinäkemältä, vaikka tarina jääkin vielä osin mysteeriksi.

Pisteytys:
8/10

tiistai 11. kesäkuuta 2019

Woodstock (1970)

Ohjannut Michael Wadleigh
USA 1970, 216 min.
Dokumentti

Joe Cocker
Vuonna 1969 järjestettiin kaikkien aikojen ikonisin musiikkifestivaali Woodstock, jossa nautittiin kolmen päivän ajan rauhasta, rakkaudesta ja musiikista. Festarielämän eri puolia tarkasteleva dokumentti sisältää hengästyttävän hienoja musiikkiesityksiä ja viehättävän luontevia haastatteluja, joissa kuullaan niin festarikävijöitä kuin maanviljelijöitäkin, joiden maiden tuntumassa Woodstock järjestettiin. Huomiotta eivät jää tapahtuman suuret ongelmat: Woodstockiin saapui jopa puoli miljoonaa ihmistä, minkä vuoksi huolto takkusi ja tiet ruuhkaantuivat pahasti.

Ongelmista huolimatta Woodstock taisi kuitenkin jättää valtaosalle kävijöistään onnellisen muiston hippiliikkeen rakkaudentäyteisenä kulminoitumana. Onkin hienoa aloittaa 1001-listan 1970-luku elokuvalla, joka on samalla erään aikakauden päätös. Woodstock-festaria voidaan pitää 1960-luvun nuorisokuohunnan sekä hippiliikkeen huipentumana, jonka jälkeen nuorisokulttuuri suuntautui jo hiljalleen toisaalle. Woodstock-dokumentti taltioi ajan hengen kiehtovasti ja myös tekninen toteutus on onnistunut. Katselu ei puuduta, vaikka directors cut -versio kiistämättä onkin armottoman pitkä. Alkuperäinen editio toki on vain kolmituntinen.

Woodstockin jälkimaineesta kertovat sen kunniaksi järjestetyt muistokonsertit. Tietenkin 50. juhlavuoden kunniaksi konsertti järjestetään elokuussa 2019 ja muutamia alkuperäisesiintyjiäkin on mukana. Myös dokumentin uudet editoinnit, leikepöydälle jääneiden pätkien julkaisut ja juhlapainokset kertovat yhä voimissaan olevasta hippinostalgiasta. Dokumentti toki oli suosittu jo aikanaan ja se kohosi ilmestymisvuotensa viidenneksi tuottoisimmaksi elokuvaksi Yhdysvalloissa. Kriitikoitakin miellyttänyt Woodstock palkittiin lisäksi parhaan dokumentin Oscarilla.

Pisteytys:
9/10

sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Skammen - Häpeä (1968)

Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1968, 103 min.
Draama, Sota
Pääosissa: Liv Ullmann, Max von Sydow, Gunnar Björnstrand

Sometimes everything seems just like a dream.
Muusikkopariskunta Jan (Sydow) ja Eva (Ullmann) ovat muuttaneet sotaa pakoon maaseudulle. Kauan jatkuneen sodan vuoksi entinen elämä on enää ylellinen muisto ja tulevaisuuden suunnittelu on riskialtista. Sodan perimmäiset syyt eivät missään vaiheessa selviä, eivätkä Jan ja Eva voi olla varmoja siitä, kuka on taistelun oikeamielisin osapuoli. Häpeä (engl. Shame) tarkastelee sitä, mitä tapahtuu ihmismielelle kriisin keskellä ja kuinka eri tavoin sodasta kärsivät siviilit yrittävät selvitä painajaiseksi muuttuneessa arjessaan.

Ingmar Bergmanin Häpeä on ohjaajansa elokuvaksi sangen yhteiskunnallinen ja ajankohtainen, vaikka tarkastelun kohteena ovatkin yksilöiden kokemukset. Toisin kuin vain noin puoli vuotta aiemmin ensi-iltansa saanut Suden hetki (1968), tämä elokuva tuntuu pohdiskelevan laajemmin aikakautensa todellisuutta. Yhteistä elokuville sen sijaan on painajaisten muuttuminen todeksi. Maailmansotien muisto sekä ajankohtainen Vietnamin sota ja pasifistinen liikehdintä herättivät Bergmanin pohtimaan, miten pitkästä rauhan kaudesta nauttineet ruotsalaiset sodan kokisivat.

Hiljalleen yhä ahdistavammaksi muuttuva kertomus täyttää tehtävänsä, eli muistuttaa sotien kauhuista rauhan aikana. Varsinkin sotia kokemattomalle elokuva tarjoaa hyvän mahdollisuuden empatiaan ja pelottavaan mielikuvitusleikkiin. Erityisesti loppukohtaus puhuttelee piinallisella ajankohtaisuudellaan: sotaa pakenevat siviilit tarttuvat viimeiseen oljenkorteen ja lähtevät pakoon tulenkatkuisesta maasta avomerelle pienellä kalastuspaatilla. Edessä on joka tapauksessa kuolema, mutta merillä siintää ainoa toivon kipinä. On karmea ajatus, että tämä elokuvan kuvitteellinen ahdinko on toisille täyttä totta tänäkin päivänä.

Pisteytys:
9/10

torstai 6. kesäkuuta 2019

If.... - Jos... (1968)

Ohjannut Lindsay Anderson
Iso-Britannia 1968, 111 min.
Draama
Pääosissa: Malcolm McDowell, David Wood, Richard Warwick

One man can change the world with a bullet in the right place.
Englantilaisessa poikakoulussa vallitsevat vuosisataiset traditiot ja valtasuhteet, mutta nyt opinahjossa kytee myös kapinan siemen. Vastalauseiden kapellimestariksi nousee vapautta kaipaava ja simputukseen kyllästynyt Mick Travis (McDowell). Jos... kuvaa nasevasti Euroopan hullun vuoden 1968 radikalismia, aikakautensa muutosta ja luokkayhteiskuntaa. Satiirinen kertomus on osuva ja taitavasti tehty, ja jo aikanaan filmin ansiot palkittiin muun muassa Cannesin Kultaisella palmulla.

Kapinan vääjäämättömyyttä korostetaan symbolisilla teoilla ja visuaalisilla tehokeinoilla. Tätä on erityisesti tulenkatkuinen loppukohtaus, joka tosin nykypäivän kouluammuskelujen aikana saa hieman turhan pelottavan sivumaun. Myös mustavalkoisten ja värikuvien vaihtelu on tehokeinoista yksi, vaikka se syntyikin täysin budjettisyistä. Eri tavoin kuvattu sama todellisuus herättää joka tapauksessa aavistuksen siitä, etteivät kaikki hetket välttämättä olekaan täysin totta. Onko loppukohtaus kuitenkin vain päähenkilöiden fantasiaa?

Jos... on oivasti kiinni aikakaudessaan, mutta se tuo myös mieleen erään vanhemman sisäoppilaitosklassikon: Jean Vigon Nolla käytöksessä (1933) oli aikansa anarkismia ja toimi inspiraationa myös Lindsay Andersonille. Jos... puolestaan vaikutti tuleviin elokuviin, joista selkeimmin yhtäläisyyksiä löytyy Stanley Kubrickin Kellopeliappelsiinista (1971). Pääroolissa molemmissa elokuvissa on loistava aikakauden kapinatunteiden tulkki Malcolm McDowell, joka muuten teki tässä elokuvassa vasta debyyttinsä. McDowell jatkoi Mick Travis -nimisenä hahmona myös kahdessa muussa  Andersonin elokuvassa (Onnenpoika, 1973 & Britannia Hospital, 1982).

Pisteytys:
9/10

maanantai 3. kesäkuuta 2019

Toukokuun elokuvat 2019

Avengers: Endgame
Ohjannut Anthony Russo & Joe Russo
USA 2019, 181 min.
Toiminta, Scifi
Pääosissa: Robert Downey Jr., Chris Evans, Mark Ruffalo, Chris Hemsworth, Scarlett Johansson, Jeremy Renner



Kostajien saagan päätösosassa jatketaan juttua siitä, mihin superpahis Thanoksen kanssa Infinity Warissa (2018) jäätiin. Endgame on erinomainen yhteenveto valtavalle, yli 20 osaa käsittävälle tarinalle, joka on monin paikoin ollut vain keskinkertaista rytinää ja rahastusta. Endgamessa koko draaman kaari ja inhimillisten tunteiden kirjo on tavoitettu hyvin ja hahmoissa tuntuu jälleen olevan syvyyttä, itse asiassa juuri hahmot ovat kerronnan ytimessä pelkän mäiskinnän sijaan.

Pisteytys: 8/10

Spider-Man: Into the Spider-Verse - 
Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia
Ohjannut Bob Persichetti & Peter Ramsey
USA 2018, 117 min.
Animaatio, Toiminta
Pääosissa: Shameik Moore, Jake Johnson, Mahershala Ali



Hämähäkinpurema antaa teini-ikäiselle Milesille (Moore) supervoimat ja käy ilmi, ettei tapaus ole ainoa laatuaan. Tätä nykyä on hankalaa tehdä massasta erottuvaa, raikasta supersankarileffaa saati sarjakuvafilmatisointia, mutta tämä Spider-Man onnistuu molemmissa napakasti. Hämähäkkiversumin tärkein oivallus on palata supersankarien juurille: supersankari ei ole tavallinen ihminen, mutta salaisen henkilöllisyytensä ansiosta supersankari voi olla kuka vain. Sama koskee nuoruuden kipeää epävarmuutta, joka tuntuu aina kokijalleen vaikeimmalta ja noloimmalta. Oivan tarinan lisäksi leffassa on mahtava rytmi ja se näyttää törkeän hyvältä ─ kerrankin ei haittaa, että animaatio-Oscar meni jälleen Disneyn haltuun.

Pisteytys: 9/10

Hell or High Water
Ohjannut David Mackenzie
USA 2016, 102 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Chris Pine, Ben Foster, Buck Taylor




Nykyajan lännenelokuvassa veljekset ryhtyvät pankkiryöstäjiksi. Arjen tasolla täydellisesti liikkuva elokuva kritisoi Yhdysvaltojen nykymenoa edellisen pankkikriisin jälkimainingeissa. Neljän Oscarin ehdokkaalta jäivät pystit saamatta, vaikka ainakin käsikirjoituksesta se olisi tunnustuksensa ansainnut. Elokuvan käsikirjoittaneen Taylor Sheridanin aiempaan tuotantoon lukeutuu myös mainio Sicario (2015), joten Sheridanin tulevia tarinoita odottaa jo väkisinkin hienoisella innolla.

Pisteytys: 8/10

Rampage: iso kohtaa isomman
Ohjannut Brad Peyton
USA 2018, 107 min
Toiminta, Scifi
Pääosissa: Dwayne Johnson, Naomie Harris, Jeffrey Dean Morgan



Rampage-kolikkopeliin (1986) perustuvassa leffassa avaruusromu kasvattaa muutaman eläimen jättikokoiseksi ja Chicago on vaarassa tuhoutua. Rampage: iso kohtaa isomman on huolimattomasti tehty toimintapökäle, jonka ainoana sisältönä on tuhota kaupunki. Se voisi olla aivan kelpo idea ei-niin-syvälliselle viihde-elokuvalle, jos homma vain viitsittäisiin hoitaa kunnolla maaliin. Olisin kiertänyt tämän elokuvan kaukaa, mutta Helmet-elokuvahaaste usutti katsomaan filmin, jonka nimestä en pidä. Nomen est omen: kehuttavaa Rampagesta on vaikea keksiä, vaikka jokunen näyttelijä hoitaakin tonttinsa niin hyvin kuin koko sotkun keskellä on mahdollista.

Pisteytys: 2/10

lauantai 1. kesäkuuta 2019

Andrei Rubljov - Andrei Rublev (1969)

Ohjannut Andrei Tarkovski
Neuvostoliitto 1969, 183 min.
Historia, Draama, Biografia
Pääosissa: Anatoliy Solonitsyn, Nikolay Sergeev, Irina Tarkovskaya

In much wisdom there is much grief.
Ikoni- ja freskotaiteilija Andrei Rublijov eli elämänsä feodaaliajan Venäjällä 1300-luvun lopussa ja 1400-luvun alussa. Jälkipolvet tuntevat Rublijovin taiteestaan, mutta hänen elämästään ei tiedetä paljoa. Andrei Tarkovskin historiadraama eläytyy Rublijovin (Solonitsyn) kokemuksiin hitaasti yhdentyvässä maassa, jota piinasivat väkivaltaiset yhteenotot tataarien kanssa. Verenvuodatuksen keskellä Rublijovin mieltä painavat uskonnolliset kysymykset ja moraaliset dilemmat. Mitä on usko, mitä on taide ja mikä on taiteilijan rooli maailmassa?

Andrei Rublev voidaan hyvin löyhästi lukea biografiaksi, vaikkei elokuva pyri lainkaan vastaamaan elämäkerrallisuuden tarpeisiin. Tärkeämpää on nykypäivän käsittely menneisyyden kautta. Neuvostoliitossa Tarkovskin historiakäsitys sai huutia, mutta muualla elokuva menestyi ja keräsi ylistystä. Edelleen Andrei Rublev paistattelee ties kuinka monella parhaiden elokuvien top-listoilla ja aivan syystäkin. Neuvostojohdon vaatimuksista elokuvasta on kuitenkin leikelty erilaisia versioita, joista varhaisin ja alkuperäisin on jo vuodelta 1966 (205 min). Yleisimmin nykypäivänä leviää tämä katsomani lähes tasan kolmituntinen paketti.

Kahdeksaan osaan jakautuva elokuva sijoittuu vuosiin 1400─1424. Jokainen osio on hieman oma maailmansa, vaikka jaksot myös osin nivoutuvat yhteen. Hollywoodmainen tarinankerronta on Andrei Rublevista kaukana, mutta maantieteellisesti lähempää löytyy ainakin yksi verrokkiteos: tsekkoslovakialainen Marketa Lazarová (1967) sijoittuu sekin keskiaikaan ja on visuaalisesti aivan yhtä häikäisevä kuin Andrei Rublevkin. Teoksissa on monia muitakin yhtäläisyyksiä, mutta kumpikin on silti täysin oma todellisuutensa. Andrei Rublevin valtavan kauniit kuvat ja hienovarainen äänimaisema takaavat, että katseluympäristö unohtuu ja kuvattu maailma muuttuu aistein todennettavaksi elämäksi. Huikea kokemus!

Pisteytys:
10/10

torstai 30. toukokuuta 2019

High Sierra (1941)

Ohjannut Raoul Walsh
USA 1941, 100 min.
Rikos, Toiminta, Romantiikka
Pääosissa: Humphrey Bogart, Ida Lupino, Arthur Kennedy, Joan Leslie

Police are hot on his trail...
Roy Earle (Bogart) on juuri vapautunut vankilasta, mutta hyppää nopeasti takaisin leipätyönsä pariin. Tällä kertaa Roy osallistuu hotelliryöstöön kalifornialaisessa rikkaiden suosimassa lomaparatiisissa. Uudessa rikollisjengissä Roy tapaa tanssityttö Marien (Lupino), joka on selvästi kiinnostunut Roysta romantillisessa mielessä. Royn lemmekkäät aatokset kohdistuvat kuitenkin toiseen nuoreen naiseen, Velmaan (Leslie), joka tosin on jo ehtinyt valita sulhasensa. Jännitys tiivistyy kolmiodraaman kiristyessä ja ryöstökeikan lähestyessä...

Raoul Walshin gangsterielokuva sisältää ripauksen romantiikkaa, melodraamaa ja aavistuksen huumoriakin. Tunnelma ei silti ole täysin kepeä saati lemmen vietävissä! Kaahailulla ja pyssynpaukuttelulla ryyditetty elokuva pyrkii painottumaan rikosleffaksi ja paikoin sen tunnelma ennakoi jo film noirien kultakautta. Vielä samana vuonna elokuvateattereissa ensi-iltansa sai film noiriksi lukeutuva Maltan haukka (1941), jonka ohjasi High Sierraa käsikirjoittanut John Huston. Eritoten elokuvia yhdistää kuitenkin legendaarinen Humphrey Bogart, joka pääsi ensimmäiseen päärooliinsa High Sierran antisankari-Royna. Maltan haukka toi Bogartille lopullisen läpimurron.

Onnistuneen tarinan ohella High Sierra on katsomisen arvoinen Humphrey Bogartin ja Ida Lupinon oivallisten roolisuoritusten ansiosta, mutta kertomus jätti katsojan tällä kertaa hieman kylmäksi ─ ehkä odotukset olivat turhan korkealla, ajatukset muualla tai erikoinen genresekoitus hämäsi. Jännittävä ja varsinkin loppupuolella sangen vauhdikas elokuva pitää toki kiinnostuksen yllä. High Sierra sai aikalaiskriitikoilta kiitosta ja mainetta on piisannut sen jälkeenkin, niinpä kertomus on sittemmin uusintafilmatisoitu peräti kahdesti. Toinen adaptaatio Coloradon sankari (1949) on myös Raoul Walshin ohjaama, tosin genreltään lännenelokuva. Klassinen lännenfilmi tarjonnee hyvän alustan tarinan moraalipohdinnoille, jotka High Sierrassa jäävät tarkoituksellisen koleasti taka-alalle.

Pisteytys:
7/10

tiistai 28. toukokuuta 2019

Kes - Poika ja haukka (1969)

Ohjannut Ken Loach
Iso-Britannia 1969, 111 min.
Draama
Pääosissa: David Bradley, Freddie Fletcher, Colin Welland

C'mon Kes!
Yorkshiren työläiskortteleissa varttunut Billy (Bradley) sinnittelee hankalissa kotioloissa ja joutuu vielä sietämään sadistisen opettajan kurmutusta. Pienen toivonpilkahduksen ankeaan arkeen tuo Kes-niminen haukka, jota Billy kouluttaa innokkaasti. Haukkaystävän kohtalo on kuitenkin vaakalaudalla vastoinkäymisten täyttämässä elämässä. Haukka edustaa Billylle pakoa arjesta sekä jotain, mikä tuottaa onnistumisen ja merkityksellisyyden kokemuksia. Myös yksi opettaja valaa toivoa ainakin katsojaan, sillä kenenkään lapsen tai nuoren elämästä ei pitäisi puuttua kiinnostunutta ja kuuntelevaa aikuista.

Poika ja haukka onnistuu tavoittamaan aiheensa käsittelyssä sellaisen aitouden, että katsoja herää väkisinkin pohtimaan esimerkiksi pääosanäyttelijän tai muiden hänen kaltaistensa nuorukaisten todellista elämää. Ei tarvitse elää puolen vuosisadan takaisessa Yorkshiressa, etteikö aihe puhuttelisi. Todentuntuinen kertomus ottaa vahvasti kantaa yhteiskunnan epäkohtiin, kuten köyhyyteen, yksinäisyyteen ja kiusaamiseen. Sen lisäksi, että elokuva herättää pohtimaan jopa nykypäivänkin suomalaispoikien varttumisen haasteita, filmi taltioi kiinnostavasti brittiläisen työväenluokan arkea.

Poika ja haukka on vasta toinen Ken Loachin (1936─) kokopitkä elokuva, jota ovat seurannet lukuisat yhteiskunnallisia aiheita käsittelevät teokset. Toinen 1001-listalta löytyvä Loachin ohjaus I, Daniel Blake (2016) voisi melkein tarkastella aikuisen Billyn kohtaamia haasteita! Loachin koskettavan draaman ja sosiaalisen realismin ote on pysynyt läpi vuosien perusperiaatteiltaan samankaltaisena, jos toki myös löytänyt uusia piirteitä. Myöhemmät Loachin elokuvat ovat myös menestyneet ulkomailla ja palkintoja on tullut uran aikana niin Cannesista kuin Berliinistäkin. Poika ja haukka jäi aikanaan vähemmälle huomiolle, mutta on sittemmin kerännyt suurta arvostusta eritoten kotimaassaan. Elokuva on nostettu maan parhaiden elokuvien kärkikastiin: Iso-Britannian elokuvainstituutin parhaiden brittifilmien listalla se on sijalla seitsemän.

Pisteytys:
8/10

torstai 23. toukokuuta 2019

Z - hän elää! (1969)

Ohjannut Costa-Gavras
Ranska & Algeria 1969, 127 min.
Rikos, Draama, Trilleri
Pääosissa: Yves Montand, François Périer, Jacques Perrin, Pierre Dux

Our system is not an "-ism." This is a democracy.
Z - hän elää! on poliittinen trilleri, joka kommentoi sotilasvallankaappauksen aikaa 1960-luvun Kreikassa. Elokuvan alkutilanteessa ydinaseita vastustavien pasifistien kokous on ahdingossa, sillä tiloja ja lupia kokoontumisen järjestämiselle ei tahdo löytyä. Tapahtumat vyöryvät nopeasti siihen pisteeseen, että vasemmistolaispoliitikko (Montand) saa surmansa. Poliisien avustama murha lavastetaan "onnettomuudeksi", mutta valheen jäljet ovat lyhyet. Voiko oikeus kuitenkaan voittaa?

Elokuva viittaa tarkoituksella todellisiin hahmoihin ja tilanteisiin, mutta mukana on myös hienoista etäännytystä. Ranskalais-algerialaista tuotantoa oleva filmi kuvattiin Algeriassa ja kielenä on ranska, mutta ajatukset suuntaavat vahvasti Kreikkaan. Kreikkalaissyntyisen Costa-Gavrasin ohjaus pohjautuu maanmiehen Vassilis Vassilikoksen romaaniin Z (1969), ja elokuvan musiikit ovat kreikkalaisen kuuluisuuden Mikis Theodorakiksen käsialaa ─ projekti oli varmasti kaikille perin juurin henkilökohtainen, sillä koko joukko oli 1960-luvulla maanpaossa poliittisten taustojensa tai mielipiteidensä vuoksi.

Z - hän elää! menestyi maailmalla hyvin ja se palkittiin niin Cannesissa kuin Oscar-gaalassakin. Kreikan sotilasjuntta sai negatiivista näkyvyyttä; tämä herättää kiinnostavan ajatuksen siitä, millainen rooli elokuvilla voikaan olla mielipiteiden muokkaajana. Kreikassa filmi tietenkin kiellettiin ja ensi-iltaa saatiin odottaa aina vuoteen 1994 saakka, vaikka sotilasjuntan vuodet olivatkin onneksi ohi jo 1970-luvulla. Elokuvan jännitys ei ole menettänyt tehoaan vuosien varrella, ja sitä paitsi sen aihe on yhä tärkeä puheenvuoro demokratian ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Eipä nimittäin ole täysin mahdoton ajatus, etteikö vastaavaa tapahtumasarjaa voisi vielä tapahtua Euroopassakin äärioikeiston tiivistäessä rivejään. Tätä tekstiä kirjoittaessani eletään europarlamenttivaalien viikkoa ja kohtalon hetket tuntuvat jälleen olevan käsillä.

Pisteytys:
8/10

maanantai 20. toukokuuta 2019

Butch Cassidy and the Sundance Kid ─ Butch ja Kid - auringonlaskun ratsastajat (1969)

Ohjannut George Roy Hill
USA 1969, 110 min.
Lännenelokuva, Draama, Rikos, Biografia, Komedia
Pääosissa: Paul Newman, Robert Redford, Katharine Ross

We're back in business, boys and girls, just like the old days!
Huuliveikko Butch Cassidy (Newman) ja taitava pyssysankari Sundance Kid (Redford) elättävät itsensä rosvoilemalla pankkeja ja junia. Epäonnisten junaryöstöjen myötä kaksikko saa jäljilleen Pinkertonin etsiväpalvelun tehokkaat vainukoirat, joiden tehtävänä on päästää junayhtiön kiusanhenget päiviltä. Lännen laajat preeriat käyvät koko ajan ahtaammiksi, eikä entisiin rötöstelyn päiviin voi enää palata. Butch, Kid ja jälkimmäisen opettajaheila Etta Place (Ross) suuntaavat vauhdilla kohti Bolivian karuja maisemia, jossa uudet haasteet odottavat.

Butch ja Kid kuvaa samaa villin lännen aikakauden loppua kuin muutamaa kuukautta aiemmin ensi-iltaan tullut Hurja joukko (1969). Elokuvien teemoissa on paljon yhtäläisyyksiä, mutta tämän filmin lähestymistapa on humoristisempi ja huomattavasti vähemmän verinen. Kepeydestä on kiittäminen eritoten Paul Newmanin huoletonta tulkintaa Butchista ja ylipäätään pääosakaksikon veijarimaista yhteispeliä. Ilahduttavia ovat myös elokuvan Oscar-palkitut musiikit ja niin ikään pystinsä ansainnut ilomielinen kappale Raindrops Keep Fallin' on My Head. Oscar-palkinnot tulivat lisäksi parhaasta käsikirjoituksesta ja kuvauksesta.

Lännenelokuvan kultakausi kukoisti Hollywoodissa eritoten 1950-luvulla ja lajityypin suosio kantoi myös seuraavalle vuosikymmenelle. Butch ja Kid sekä Hurja joukko edustavat molemmat tämän aikakauden päätöstä, vaikka toki länkkäreitä on tehty melko tasaiseen tahtiin aina näihin päiviin saakka. Hollywoodin ja ylipäätään elokuvien muutos sekä aikakauden uudet tuulet tuntuvat voimakkaasti Butchin ja Kidin hilpeässä, jännittävässä ja hieman surumielisessäkin tarinassa. Entiset pyssysankarit päätyvät vieraalle maalle, tapailevat hankalan kielen kanssa ja yrittävät omaksua uuden ammatin ─ maailman muuttuessa ei auta muu kuin yrittää uudistua itsekin.

Pisteytys:
9/10

lauantai 18. toukokuuta 2019

The Wild Bunch - Hurja joukko (1969)

Ohjannut Sam Peckinpah
USA 1969, 144 min.
Lännenelokuva, Toiminta, Seikkailu
Pääosissa: William Holden, Ernest Borgnine, Robert Ryan, Edmond O'Brian, Warren Oates

Give 'em hell!
Uusi aika ja suursodan kaiut vyöryvät 1910-luvun Teksasiin, eikä villi länsi ole enää entisensä. Ikääntyneiden lainsuojattomien joukko ottaa kaiken irti viimeisistä vapauden hetkistä ja suuntaa kohti viimeistä suurta keikkaansa. Onni ei ole myötä, ja vaihtoehtona on vain vauhdikas pakomatka Meksikoon. Lopun aika lähestyy vääjäämättömästi ja palkkionmetsästäjät kirivät joukon kannoilla...

Muutoksen tuulet puhalsivat voimakkaina myös 1960-luvun Hollywoodissa. Studio-otokset ja sensuuri olivat jo jääneet menneisyyteen, ja niinpä Sam Peckinpah ei suotta joutunut pidättelemään itseään väkivaltakuvauksia kehitellessään ja ammentaessaan ideoita italowesterneistä. Nykypäivän mittapuulla Hurja joukko ei ole erityisen groteski tai poikkeavan verinen, mutta hävytön räiskintä säväyttää edelleen: edes siviilit eivät säästy antisankareiden luodeilta.
 
Elokuvassa nähdyt viattomien kuolemat tuovat mieleen 1960-luvun lopulla ajankohtaiset Vietnamin sodan kauhut. Yhtäläisyyksiä aikansa ilmapiiriin on muitakin. Esimerkiksi päähenkilöiden yleinen antisankarius, vastuuttomuus ja moraalittomuus tuntuvat resonoivan voimakkaasti yleisen sodanvastaisen mielipiteen rinnalla. Hurjan joukon rikollisten elostelu huomioitiin kahdella Oscar-ehdokkuudella ja vuosien saatossa filmistä on kasvanut uuden ajan lännenklassikko, jossa westernien idealistiset moraalitarinat sortuvat rytinällä.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Midnight Cowboy - Keskiyön cowboy (1969)

Ohjannut John Schlesinger
USA 1969, 113 min.
Draama
Pääosissa: Jon Voight, Dustin Hoffman

You look real nice, lover boy, real nice.
Joe Buck (Voight) on naiivi teksasilainen nuorukainen, joka lähtee New Yorkiin etsimään onneaan. Tiskaajana työskennellyt Joe ryhtyy luomaan uraa rattopoikana, mutta tienestin hankkiminen onkin kuviteltua vaikeampaa aidoista cowboy-vaatteista ja sänkytaidoista huolimatta. Vauraiden naisten sijaan keikkoja irtoaa korkeintaan vähävaraisilta miehiltä nuhjuisten elokuvateattereiden takapenkeillä. Yhdessä suurkaupungin kuppiloista Joe tapaa onnenonkija Enrico "Ratso" Rizzon (Hoffman) ja miesten välille syntyy odottamaton ystävyys.

Keskiyön cowboyn keskeinen teema on haave paremmasta elämästä, mutta arvoitukseksi jää, saavutetaanko sitä kuitenkaan koskaan. Loistokkaaseen elämään on harvoja oikoteitä, eivätkä portit onneen aukene kenelle tahansa. Elokuva on koskettava kuvaus amerikkalaisen unelman ulkopuolelle jäämisestä ja siitä, ettei oman onnensa sepäksi noin vaan ryhdytä. Sanomaa vahvistavat Joen menneisyyden takaumat ja traumaattiset muistot, jotka ovat vieläpä toteutettu visuaalisesti erittäin kiehtovalla tavalla.

Seksiä, huumeita ja väkivaltaa tihkuva elokuva on akatemiapalkituksi filmiksi harvinaisen rietas ja varusteltu poikkeavan korkealla ikärajalla (Suomessa K-16). Tarina ja sen toteutus taisivat silti osua puhuttelevasti aikalaistodellisuuteen, sillä filmi palkittiin parhaan elokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen pysteillä. Palkintoehdokkuudet parhaan miesnäyttelijän ansioista tulivat osissaan erinomaisille, uransa alkutaipaleella oleville päätähdille Jon Voightille ja Dustin Hoffmanille. Perinteetkin olivat silti vielä voimissaan, sillä palkinto meni lopulta John Waynelle klassisesta lännenmiehen roolista.

Pisteytys:
9/10

keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Fellini Satyricon - Fellinin Satyricon (1969)

Ohjannut Federico Fellini
Italia 1969, 129 min.
Draama, Historia, Fantasia
Pääosissa: Martin Potter, Hiram Keller

Each moment presented may be your last, so fill it up until you vomit!
Rooman keisarikunnan ylimystö sikailee autuaasti pidoissaan, joissa sekoittuvat jalo ylhäisyys ja estoton karkeus. Keisari Neron hovissa vaikuttaneen Titus Petroniuksen Satyricon-romaaniin (n. 60 jaa.) pohjautuva Fellinin Satyricon koostuu alkuperäisteoksen tapaan hieman katkonaisista fragmenteista, joiden aikana sukelletaan syvälle entisaikain roomalaisten orgioihin. Petroniuksen kertomus on onnistuneesti täydennetty fantasiaan ja surrealismiin vivahtavalla mielikuvituksella.

Fellinin Satyricon on räikeä ja huumaava, mitään häpeilemätön irstailu. Omalaatuisissa väreissä kylpevä miljöö täyttyy hahmojen hurmiosta, jota kiihkeä musiikki ainoastaan yllyttää. Näyttelijöiden raju fyysinen ilmaisu korostaa sekin pitojen lihallisuutta ja dialogi uhkuu dekadenssia, jos toki myös hieman yletöntä dramaattisuutta. Kaunopuheiden alta paljastuva eläimellisyys korostaa yhteiskunnan ja kulttuurin rapistumista. Alkuperäisteos on tyyliltään satiiri, ja Federico Fellini kohdistaa sen kärjen moderniin maailmaan: estoton mielihyvän tavoittelu johtaa lopulta kaaokseen ja turmioon.

Elokuvien lopullinen sensuurisäännöksistä vapautuminen näkyy Satyriconissa railakkaana revittelynä, jossa alastomuutta ei häpeillä eikä sanoja säästellä. Aiemmin hankalasti kuvattavia aiheita, kuten homoutta, ei ole tarpeen kätkeä pelkkiin vihjauksiin. Elokuva edustaa taiteen uudenlaista vapautumista, mutta myös Fellinin itsensä uutta vaihetta ohjaajana. Yhtäältä teos nivoutuu vielä Fellinin 1960-luvun unimaailmoihin ja fantasioihin, ja varsinkin väreiltään se on samankaltainen kuin edellisteos Giulietta ja viettelykset (1965). Mutta siinä missä Giulietta ja moni muu Fellinin teos tarkkaili maailmaa yhden ihmisen silmin, Satyricon kiinnittää huomionsa koko yhteiskuntaan. Seksuaalisuuden kuvaus ja monien hahmojen tarinat toistuivat myös seuraavan vuosikymmenen elokuvissa, kuten elokuvissa Fellinin Rooma (1972) ja Amarcord (1973).

Pisteytys:
8/10

torstai 2. toukokuuta 2019

Huhtikuun elokuvat 2019

Elle
Ohjannut Paul Verhoeven
Ranska, Saksa & Belgia 2016, 130 min.
Draama, Rikos, Trilleri
Pääosissa: Isabelle Huppert, Laurent Lafitte, Charles Berling




Michèle (Huppert) joutuu seksuaalisen väkivallan kohteeksi, mutta hän ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä. Elle on parhaimmillaan Isabelle Huppertin hienossa, vähäeleisen viileässä roolisuorituksessa ja kerronnan omaperäisessä rakenteessa. Itse teeman käsittely sen sijaan hiertää, eikä vain siksi, että elokuvan aihe on epämukava. Tavallaan on hieno idea alleviivata päähenkilön toimijuutta ja sitä, ettei hän suostu olemaan vain uhri. Mutta hyödyttääkö ongelmien maton alle lakaisu kuitenkaan mitään? Ymmärrän hyvin, miksi elokuvaa on kehuttu, mutta en kuitenkaan pääse yli kylmäksi jättävästä postfeministisestä asenteesta, jossa protagonisti voi tehdä mitä huvittaa. Näkökulma voi olla yksilöä voimaannuttava, mutta myös seksuaalisen väkivallan ongelman rakenteita ja laajuutta vähättelevä.

Pisteytys: 5/10

Incredibles 2 - Ihmeperhe 2
Ohjannut Brad Bird
USA 2018, 118 min.
Animaatio, Toiminta, Seikkailu
Pääosissa: Holly Hunter, Craig T. Nelson, Sarah Vowell



Mainion Ihmeperheen (2004) jatko-osassa supersankareista pyritään tekemään laillisia jälleen, mutta joku lykkii kapuloita rattaisiin. Viimeistään 2010-luvulla supersankareista elokuvissa on tullut niin massiivista valtavirtaa, että Ihmeperheen kaivatussa jatko-osassa on aivan hyvä ratkaisu keskittyä perhedynamiikkaan. Lopputulos ei kuitenkaan ole aivan yhtä omaperäinen kuin edelliselokuvassa ja juoni on hetkittäin turhankin ennalta-arvattava ja helppo.

Pisteytys: 6/10

Behind the Curve
Ohjannut Daniel J. Clark
USA 2018,  96 min.
Dokumentti





Litteän maanpiirin kannattajat saavat kaikessa rauhassa puhua itsensä pussiin kummaa ilmiötä tarkastelevassa dokkarissa. Lisäpontta saadaan eri alojen tutkijoiden kiinnostavista kommentaareista. Behind  the Curven aihe saa aivot sulamaan nopeammin kuin jäätiköt, mutta dokumentti on kuitenkin aika kiinnostava kuvaus "totuudenjälkeisestä ajasta" ja siitä, mikä kumma saa ihmiset uskomaan toinen toistaan älyttömämpiin salaliittoihin. Erityisen kiinnostava on pyrkimys ymmärtää tarvetta tieteen vähättelylle ja sokeaa huuhaa-uskomuksiin hurahtamista, tätä puolta oltaisi voitu käsitellä vielä tuhdimminkin.

Pisteytys: 7/10

Twinsters
Ohjannut Samantha Futerman & Ryan Miyamoto
Iso-Britannia, Ranska, Etelä-Korea & USA 2015, 89 min.
Dokumentti





Sympaattinen dokumentti kertoo identtisistä kaksossisarista, jotka löytävät toisensa vasta aikuisina. Etelä-Koreasta vauvaikäisinä adoptoidut siskokset ovat eläneet elämänsä eri puolilla maapalloa, mutta mystinen kaksosten taika yhdistää, vaikka kokemukset esimerkiksi adoptiosta ovat erilaisia. Tätä katsoessa on väkisinkin hymy herkässä.

Pisteytys: 8/10

Yoidore tenshi - Juopunut enkeli
Ohjannut Akira Kurosawa
Japani 1948, 102 min.
Draama
Pääosissa: Takashi Shimura, Toshirō Mifune




Viinaanmenevä lääkäri (Shimura) hoitaa yakuza-gangsterin (Mifune) tuberkuloosia. Tästä elokuvasta alkoi Akira Kurosawan ja Toshirō Mifunen yhteisten elokuvien taival, joista muistetaan niin Rashomon (1950), Seitsemän samuraita (1954) kuin monta muutakin klassikkoa. Toisin kuin tulevissa feodaaliajalle sijoittuvissa elokuvissa, tässä filmissä ollaan vielä tukevasti 1900-luvulla ja sotien runteleman Japanin alakulo on vahvasti läsnä.

Pisteytys: 8/10

sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Sayat Nova - Granaattiomenan väri (1969)

Ohjannut Sergei Paradžanov
Neuvostoliitto 1969, 79 min.
Biografia, Draama, Historia
Pääosissa: Sofiko Chiaureli, Gogi Gegechkori

A poet may die, but not his muse.
Granaattiomenan väri (engl The Color of Pomegranates) tunnelmoi 1700-luvulla eläneen armenialaisen trubaduurin Sayat-Novan (mm. Chiaureli, Gegechkori) elämäkerran parissa. Kertomus runoilijan vaiheista alkaa lapsuudesta ja etenee muun muassa rakastumisen ja pappiselämän kautta kuolemaan. Kronologinen etenemissuunta on ainoa tutun tarinallinen elementti, sillä muutoin elokuva on muodoltaan unen kaltainen tunnelmakuvaelma, jonka alkaessa on parasta antaa vain estetiikan viedä mennessään.

Taiteellisten saavutustensa ohella Granaattiomenan värissä kiehtoo armenialainen kulttuuri, joka punoo idän ja lännen elementit yhdeksi omintakeiseksi kokonaisuudeksi. Ohjaaja Sergei Paradžanov kunnostautui folkloristisella näkemyksellään myös elokuvassa Menneitten sukupolvien varjot (1964), vaikka aikanaan hänen taiteensa ei saanut osakseen arvostusta ainakaan Neuvostoliitossa. Tämänkin elokuvan nimeen kajottiin, sen sisältöä typistettiin ja lopulta teos kiellettiin kokonaan. Kului vuosikymmeniä, ennen kuin Granaattiomenan väri vähitellen levisi maailmalle ja kohosi Paradžanovin ehkäpä ylistetyimmäksi teokseksi.

Voimakkaan visuaalisen ja poeettisen taideteoksen tyyli on ainutlaatuisen onnistunut tapa taltioida filmille yhden suuren taiteilijan sielunelämää. Elokuvan jokainen otos on henkiin herännyt taulu, tulvillaan runsaita värejä, hallittua liikettä ja kiehtovaa symboliikkaa. Puhetta ei kuulla, vaan kertomusta vievät eteenpäin ainoastaan muutamat välitekstit. Mielenkiintoista on myös Sofiko Chiaurelin näyttelijäntyö, hän kun esittää valtaosan elokuvan tärkeimmistä rooleista. Kokonaisuus kiehtoo ja hämmentää, ja vertauskuvallinen kertomus saattaa hyvinkin jäädä avautumatta, kun kontekstia ei lainkaan tunne. Elokuva on silti verrattoman hieno visuaalinen elämys ─ kauneutta on joka hetkessä.

Pisteytys:
8/10

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Easy Rider - matkalla (1969)

Ohjannut Dennis Hopper
USA 1969, 95 min.
Draama, Seikkailu
Pääosissa: Dennis Hopper, Peter Fonda, Jack Nicholson

Born to be wild!
Easy Rider - matkalla on huumeiden, seksin ja rockin sävyttämä road movie, jossa Captain Americaksi kutsuttu Wyatt (Fonda) ja hänen toverinsa Billy (Hopper) matkaavat Yhdysvaltojen halki Harley-Davidsoneillaan. Los Angelesin ja New Orleansin välille mahtuu erikoisia ihmiskohtaamisia, mutta kapinallisia ei oteta kaikkialla vastaan avosylin. Matkan lopullisena päämääränä ovat loppuelämän rikkaudet, Mardi Gras -karnevaali ja autuas teiden vapaus, mutta amerikkalaisen unelman saavuttaminen jättääkin jälkeensä vain tyhjyyden.

Billy ja Wyatt viittaavat tietenkin lännenlegendoihin Billy the Kidiin ja Wyatt Earpiin. Tämän elokuvan vapaamieliset sankarit eivät kuitenkaan siemaile viskiä saluunassa vaan pössyttelevät pilveä hippikommuunissa. Aseina yksinäisillä ratsastajilla ovat korkeintaan leikkipyssyt, mutta luoteja säästelemättömiä vihollisia piisaa. Easy Rider kuvaakin osuvasti 1960-luvun lopun Yhdysvaltoja, jossa pitkillä leteillään inhoa herättävä hippiliike oli vielä täysissä voimissaan, mutta ehkä jo vähitellen muuttumassa joksikin muuksi.

Easy Riderin menestyksen avaimena olivat 1960─1970-lukujen taitteen nuoret aikuiset eli suurten ikäluokkien radikaali sukupolvi. Oman ikäpolvensa ääntä edustava Easy Rider toi rockin Hollywoodiin ja levitti samaa uuden aallon raikkautta, jolle tietä oli jo raivannut esimerkiksi nuoruuden energiaa pursuava Miehuuskoe (1967). Dennis Hopperin esikoisohjaus Easy Rider iski aikansa levottomaan todellisuuteen niin osuvasti, että elokuvasta muodostui välittömästi iso hitti ja huomattavia palkintoehdokkuuksia riitti. Vuosien varrella Easy Rider on vakiinnuttanut asemansa ikonisena Amerikka-kuvauksena, jossa horisonttiin asti jatkuva kuuma asfaltti tuo mukanaan ainakin hetkellisen vapauden illuusion.

Pisteytys:
8/10

lauantai 20. huhtikuuta 2019

Rosemary's Baby - Rosemaryn painajainen (1968)

Ohjannut Roman Polanski
USA 1968, 137 min.
Kauhu, Draama
Pääosissa: Mia Farrow, John Cassavetes, Ruth Gordon

This is no dream!
Rosemary (Farrow) ja Guy Woodhouse (Cassavetes) muuttavat taloon, jolla on synkkä maine. Nuori pariskunta ei juuri perusta muinaisista kauhutarinoista, mutta ajan myötä Rosemaryn valtaa tunne, ettei kaikki ole kohdillaan. Rosemaryn vainoharhaisuutta lisäävät vaikea alkuraskaus ja liian avuliaat naapurit, joiden ystävällisyyttä on vaikea paeta. Ikiaikainen pahuus vaikuttaa pesivän myös keskellä urbaanin suurkaupungin vilkasta sykettä, jossa Rosemary lopulta jää yksin tuskansa kanssa.

Roman Polanskin ensimmäinen Hollywood-filmi pohjautuu Ira Levinin samannimiseen romaaniin (1967). Kehuttu kirja sai arvoisensa valkokangasversion, joka lykki kauhuelokuvien genreä jälleen kohti pelottavampaa suuntaa. Varsinkin äitiyttä tai lapsen pahuutta käsittelevien kauhuelokuvien sarjassa Rosemaryn painajainen on alansa klassikko. Elokuvassa on myös samaa naisnäkökulmaa kuin Polanskin muutamaa vuotta vanhemmassa brittikauhussa Inho (1965). Molemmissa elokuvissa valokeilaan nousee kovia kokenut nainen, mutta tässä elokuvassa mielen maalailema painajaistodellisuus tulee lihaksi karmealla tavalla.

Perheväkivallan teeman lisäksi nykytodellisuudesta käsin Rosemaryn painajaista voisi tulkita osuvana misogynian ja jopa miesselittämisen kuvauksena. Samaan tapaan kuten Inhossakin, protagonisti-naisen kokemia vääryyksiä kuvataan erinomaisesti, mutta samaan aikaan nykytieto Polanskin omista väärinteoista kummittelee sinällään upean ja jopa feministiseltä tuntuvan elokuvan taustalla. Ristiriita on kiusallinen, eikä elokuvanautinnon suhteuttaminen ohjaajan omiin tekoihin tunnu helpolta. Kyse ei sitä paitsi ole vain Polanskista vaan lukemattomien muidenkin elokuva-alan toimijoiden sikailuista, joita varsinkin #metoo-aika on paljastanut. Vaikka perusteet tuntuvat hieman horjuvilta, elokuvaa voinee arvostaa myös omaa elämäänsä elävänä teoksena. Rosemaryn painajaistakin voidaan tulkita irrallisena ohjaajansa intentioista, vaikka kontekstia ei olekaan syytä kokonaan unohtaa.

Pisteytys:
9/10

torstai 18. huhtikuuta 2019

Faces - Kasvoja (1968)

Ohjannut John Cassavetes
USA 1968, 130 min.
Draama
Pääosissa: John Marley, Lynn Carlin, Gena Rowlands

Definition of serious: Blah blah blah blah...
Kasvoja on alkoholinhuuruinen yötarina, jonka kuluessa aviopari Richard (Marley) ja Maria Frost (Carlin) pakenevat hiipunutta parisuhdettaan ystävien ja vieraiden rakastajien luokse. Aamunkoitossa yön sotkut siivotaan, mutta onko mikään muuttunut? Teemaksi kohoaa ajan tavan mukaan vieraantuminen sekä sukupuolten ja sukupolvien erot, mutta käsittelytapa ja elokuvan rakenne ovat melko ainutlaatuisia.

John Cassavetesin elokuvat tasapainottelevat taitavasti undergroundin luovuuden ja rakenteellisesti helpomman Hollywood-elokuvan välimaastoissa, olematta oikein kumpaakaan. Tämä elokuva sai peräti kolme Oscar-ehdokkuutta, mikä kielii siitä, ettei kyseessä ole kovin radikaalisti taiteen muotokieltä koetteleva teos. Kuvauksen kohteena ovat sitä paitsi aivan tavalliset ihmiset, joille tapahtuu oikestaan melko tavallisia asioita. Hauskaa toki on, että täysi arkipäiväisyys on tietenkin omalla tavallaan jopa uskalias aihevalinta. Kasvoja on kiinnostava juuri tuossa tunnistettavuudessaan ja inhimillisyydessään.

Kasvoja koostuu samankaltaisista intensiivisistä lähiotoksista ja improvisoinnin tunnusta kuin Cassavetesin esikoisohjaus Shadows (1959), mutta tämä elokuva on muodoltaan hieman helpommin haltuunotettava. Kertomuksen kokonaiskuva tosin hahmottuu kunnolla vasta elokuvan lopuilla, mutta huikeat yksittäiset kohtaukset ihastuttavat jo matkan varrella. Juoni ei ehdi kulkea kovinkaan pitkälle, kun näyttelijöiden työskentely ehtii jo ällistyttää. Taitavasti luodussa elokuvassa on sellaista aitoutta, jonka taltioiminen on itse asiassa ihmeen haastavaa. Hienosti on Cassavetes tiimeineen tehtävässään kuitenkin onnistunut.

Pisteytys:
8/10

maanantai 15. huhtikuuta 2019

C'era una volta il West - Huuliharppukostaja (1968)

Ohjannut Sergio Leone
Italia & USA 1968, 165 min.
Lännenelokuva
Pääosissa: Charles Bronson, Henry Fonda, Claudia Cardinale

They were all alive until they met you, Frank.
Vauhdilla rakentuva rautatie tuo uuden ajan nuhjuiseen pikkukaupunkiin. Kaikki eivät kuitenkaan ole yksimielisiä rakennusurakan vaiheista, ja niinpä työntekoa jouduttamaan on palkattu häikäilemätön roisto Frank (Fonda). Frankille kaikki keinot ovat sallittuja eikä mikään rikos toista katalampi, mutta kuinka ollakaan, rautahevosta nopeammin kaupunkiin saapuu mystinen huuliharppua soittava mies "Harmonica" (Bronson). Salaperäinen kulkija päätyy suojelemaan nuorta leskeä (Cardinale) Frankin pahoilta aikeilta ja saa myös apua yllättävältä lainsuojattomalta taholta.

Sergio Leonen lännenelokuvan lajityyppiä mullistaneet spagettiwesternit kohosivat menestykseen ikimuistoisen dollaritrilogian myötä. Huuliharppukostaja (engl. Once Upon a Time in the West) jatkaa samaa kaavaa, mutta kumartaa huomattavasti enemmän perinteisempien lännenfilmien suuntaan. Tarinassa on ripaus Johnny Guitarin (1954) vanhoja kaunoja sekä salaperäistä muusikkokulkijaa. John Fordilta elokuva puolestaan on perinyt uuden ja vanhan tai sivistyksen ja periferian kohtaamiseen liittyvien ristiriitojen käsittelyn: näitä teemoja löytyy esimerkiksi elokuvasta Mies, joka ampui Liberty Valancen (1962). Edes klassikoihin viittaaminen ei kuitenkaan koitunut elokuvan menestykseksi, vaan sen suosio jäi ilmestymisaikanaan yllättävän laimeaksi. 

Ajan kanssa Huuliharppukostajan ainutlaatuisuus hienoine kuvakulmineen sekä Ennio Morriconen sävellyksineen ovat toki ottaneet näkyvän paikkansa elokuvahistoriassa. Muutosten tuulista kertova tarina sitä paitsi puhuttelee yhä ─ sitä muuten olivat sepittämässä Leonen ohella Bernardo Bertolucci ja Dario Argento! Vaikka Huuliharppukostaja tuntuu edelleen monin tavoin tuoreelta ja sen teema maailman muuttumisesta ajankohtaiselta, on mukana jotain silmiinpistävän vanhaakin. Claudia Cardinalen esittämä leskinainen on, pardon my french, vain kävelevä perse, jolle suodaan aika niukka toimijuuden skaala. Se on toki monella tapaa osuvaa ajankuvaa (sekä 1800-lukulaista että 1960-lukulaista), mutta siitä muutoksestahan tässä oli kysymyskin. Rautatie toi lopulta mukanaan suffragetit, ja toivoa sopii, että pyllynnipistelyn ajat olisivat jo jäämässä historiaan.

Pisteytys:
9/10

keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Vargtimmen - Suden hetki (1968)

Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1968,  90 min.
Draama, Kauhu
Pääosissa: Max von Sydow, Liv Ullmann

You see what you want to see.
Taiteilija Johan Borg (von Sydow) ja hänen vaimonsa Alma Borg (Ullmann) viettävät kesää saaristossa. Johan kärsii unettomuudesta ja häntä vainoavat menneisyyden haamut, jotka yllättäen näyttäytyvät myös miehensä tilaan samaistuvalle Almalle. Kuka vastaantulijoista on todellinen ja kuka silkkaa kuvitelmaa? Kehyskertomus paljastaa Johanin lopulta kadonneen, ja Alma puolestaan on jäänyt yksin miehensä päiväkirjan ja sen sivuilla vaeltavien demoneiden kanssa.

Ingmar Bergmanin psykologinen kauhuelokuva Suden hetki (engl. Hour of the Wolf) on saanut inspiraationsa hänen työstäessään niin ikään ihmisen psyykettä tutkivaa draamaa Persona - naisen naamio (1966). Alitajuntaa, mielen horjumista, menneisyyden painolastia ja identiteettejä käsittelevä elokuva on hyvin lähellä Personan teemoja ja sen tummasävyisellä mielenmaisemalla on paljon yhtymäkohtia ohjaajan aiempiin teoksiin. Bergmanin elokuvien kaanonissa teos on tuttuudestaan huolimatta kiinnostava sivupolku: Suden hetki poikkeaa monesta muusta Bergmanin elokuvasta, koska se vie surrealistisilla elementeillään kertomusta yllättävänkin selkeästi kauhun suuntaan.

Liekö elokuvan käsittelytapa ollut aikalaiskriitikoille liian kummallinen ja odotusten vastainen vai oliko kyse Personan aiheuttamasta painolastista, sillä Suden hetki ei saanut ilmestyessään lähimainkaan niin positiivista vastaanottoa kuin moni muu Bergmanin elokuva. Myöhempien aikojen kriitikoiden suopeudesta huolimatta elokuva ei vieläkään ole aivan niitä Bergmanin tunnetuimpia ykkösteoksia. Tunnelmaltaan Suden hetki on joka tapauksessa perin onnistunut ja pääosia näyttelevät Max von Sydow ja Liv Ullmann onnistuvat rooleissaan jälleen kerran hienosti. Kiehtova kuriositeetti!

Pisteytys:
8/10

maanantai 8. huhtikuuta 2019

Planet of the Apes - Apinoiden planeetta (1968)

Ohjannut Franklin J. Schaffner
USA 1968, 112 min.
Scifi, Seikkailu
Pääosissa: Charlton Heston, Kim Hunter, Maurice Evans, Roddy McDowall

A planet where apes evolved from men?
Avaruusalus tekee pakkolaskun tuntemattomalle, mutta elinkelpoiselle planeetalle. Aluksen miehistö suuntaa tutkimaan vierasta maailmaa, mutta joutuu tuota pikaa hyökkäyksen kohteeksi. Miehistön ainoa selviytyjä Taylor (Heston) päätyy hämmästyksekseen apinoiden vangiksi ja saa häkissään villieläimen kohtelun. Vieras planeetta vaikuttaa olevan käänteinen versio maapallon elämästä: puhekyvyttömät ihmiset käyttäytyvät eläinten tavoin ja kultturellit apinat puolestaan toimivat ylivertaisuutensa sokaisemina, aivan kuten Taylorin tuntema ihmisrotukin.

Pierre Boullen samannimiseen romaaniin (1963) pohjautuva Apinoiden planeetta on menestynyt scifiklassikko, jonka ajatuksia kutkuttelevaa tunnelmaa eivät latista edes hitusen vanhanaikaiset efektit tai kuvaustekniikka. Pieni ajan patina ei kuitenkaan haittaa, sillä tarina on riittävän mielenkiintoinen, jännittävä ja herättää pohtimaan perustavanlaatuisia moraalikysymyksiä. Keskeisin näistä pohdinnoista on tietenkin ihmisen osa luomakunnan kruununa. Päähenkilö Taylor haaveilee löytävänsä maailmankaikkeudesta jotain ihmisrotua kehittyneempää ja parempaa, mutta löytääkin vain uudenlaisen julmuuden filosofian.

Apinoiden planeetta oli ilmestyessään siinä määrin menestys, että filmi sai 4 jatko-osaa (1970─1973) ja sen idea poiki vielä kaksi tv-sarjaakin (1974, 1975). Apinoiden kansoittama planeetta heräteltiin taas henkiin Tim Burtonin sieluttoman uusintaversion (2001) myötä ja prequel-sarjansa kertomus sai tällä vuosikymmenellä: Apinoiden planeetan synty (2011) ja sitä seuranneet jatko-osat (2014, 2017) taustoittavat apinavallan alkuaikaa ja nostavat taas tutut moraalikysymykset tapetille. Mikäli apinaelokuvien maailma ei ole millään muotoa tuttu, on tietenkin aloitettava tästä ensimmäisestä elokuvasta. Tayloria odottava kohtalo todennäköisesti hiipii katsojan mieleen jo ennen sitä kuuluisaa loppukohtausta, mutta totuuden valkeneminen ja toivon sammuminen säväyttävät silti joka kerta.

Pisteytys:
8/10

lauantai 6. huhtikuuta 2019

David Holzman's Diary - David Holzmanin päiväkirja (1967)

Ohjannut Jim McBride
USA 1967, 74 min.
Draama
Pääosissa: L.M. Kit Carson, Eileen Dietz

"Film is truth 24 times a second" -Jean-Luc Godard
Nuori mies David Holzman (Carson) ryhtyy dokumentoimaan elämäänsä halvan videokameran avulla. Tarkoituksena on arjen kontrollointi ja toive siitä, että filmimuodossa elämä näyttäytyisi merkityksellisempänä ja tulevaisuuden suunta selkeytyisi ─ aivan kuin elokuva käsikirjoittaisi itse itsensä. Vähitellen oman elämän esittely muuttuu vaikeaksi, kun kaikki tärkeä on jo sanottu. Sisällöntuotannnosta tulee kuitenkin pakkomielle ja lopulta koko projektin merkitys hämärtyy.

Jim McBriden (1941─) mokumentti on tutkielma faktan ja fiktion sekoittumisesta; tästä kertoo jo koko elokuvan muoto kuvitteellisena dokumenttina. Päähenkilö David pyrkii aitouteen, mutta todellisuuden kuvaaminen ei ole yksinkertaista vaan rajauksia, rajoituksia ja tietenkin myös valintoja, vieläpä osin tiedostamattomia sellaisia. Myös yksityisen ja julkisen rajapinta läikkyy, kun David yrittää taltioida videolleen muita ihmisiä: tyttöystävä, satunnaiset ohikulkijat ja naapurit eivät kuitenkaan ole halukkaita päätymään filmille, eikä David projektiinsa uppoutuneena ymmärrä syytä.

David Holzmanin päiväkirja on saanut vaikutteita ranskalaisesta uudesta aallosta ja erikoisista dokumentaarisista ideoista, kuten totuuteen pyrkivästä cinéma véritéstä (esim. Ranskalainen päiväkirja, 1961) tai nimensä mukaisesti dokumentaarista ja fiktiivistä tyyliä yhdistelevästä dokufiktiosta (esim. Sotaleikki, 1965). Toteutustapansa puolesta elokuva on kiinnostava omaan aikaansa suhteutettuna, mutta erityisen ajatuksiaherättävältä se tuntuu nykypäivänä. Somejulkisuuden, influencereiden ja vloggaajien kulta-aikana Davidin videotaltiointi ongelmineen tuo väistämättä mieleen tämän aikakauden julkisuuskuvien rakentamisen tavat ja niiden tarkoin suodatetun totuudenmukaisuuden.

Pisteytys:
8/10

keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

In the Year of the Pig - Sian vuosi (1968)

Ohjannut Emile de Antonio
USA 1968, 103 min.
Dokumentti, Sota

Thích Quảng Đức
Emile de Antonion (1919─1989) dokumentti Sian vuosi kertoo, miten Yhdysvallat ajautui mukaan siirtomaasotana alkaneeseen Vietnamin konfliktiin, ja kuinka avunanto lipesi käsistä täysin laajamittaiseksi sodaksi. Sian vuosi ilmestyi aikana, jolloin yleinen mielipide oli jo kääntynyt voimakkaasti sodanvastaiseksi ja Vietnamin sota tuomittiin laajalti. Suhtautuminen sotatoimiin oli toki yhä ristiriitaista ja pahimmillaan dokumentin näytöksiin vastattiin pommiuhkauksilla. Ensi-illan koittaessa sotatoimet olivat vielä täydessä vauhdissa, mutta vuosia kestäneen vetäytymisen alkusoitto oli jo käsillä. Lopullista konfliktin päättymistä jouduttiin silti odottamaan vuoteen 1975.

Vaikka Sian vuosi asettuu selkeästi sodanvastaiselle kannalle, se ei pyri ylikorostamaan sanomaansa esimerkiksi kertojaäänen argumenttien johdattelemana. Sen sijaan tavoitteena on yhdistää laajaa, sotatapahtumia käsittelevää kuvamateriaalia eri osapuolten haastatteluihin, joissa sanansa saavat sanoa niin sodan vastustajat kuin sen puolustajatkin. Puheenvuorot on toki valikoitu ja leikattu, mutta ei Sian vuosi pyrikään puolueettomuuteen. Tavoitteena tuntuu enemmänkin olevan tilan jättäminen militaristeille, jotka saavat aivan rauhassa puhua itsensä pussiin. Tyyli toimii ja täytyy myös arvostaa isoa työmäärää, joka de Antoniolla on kaiken materiaalin kanssa takuulla ollut.

Sian vuosi on edelleen kiinnostava Vietnam-kuvaus ja tietenkin myös heijastaa osuvasti 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun mielialoja. Vietnamin sota oli pitkään, ja on edelleenkin, Yhdysvalloissa kipeä ja mutkikas aihe: kommunistipelkoisessa maassa sodalle oli perusteensa, mutta hyvätkin syyt alkoivat näyttää järjettömiltä uhrilukujen noustessa ja tappion varmistuessa. Lopulta turha taistelu vaati enemmän yhdysvaltalaisia uhreja kuin toinen maailmansota konsanaan. Sotaan liittyvä tulenarkuus tuntuu hieman näkyvän aikakauden elokuvissakin, sillä Vietnam-kuvauksista tuli valtavirtaa vasta 1970-luvun lopulla. Toki sota oli läsnä elokuvissa jo aiemminkin ja pääasiassa mieleltään järkkyneiden sotaveteraanien kautta. Tätä akuuttia kriisiteemaa käsittelee esimerkiksi 1001-listaltakin löytyvä Targets (1968).

Pisteytys:
8/10

maanantai 1. huhtikuuta 2019

Maaliskuun elokuvat 2019

Land of Mine
Ohjannut Martin Zandvliet
Tanska & Saksa 2015, 100 min.
Draama, Historia, Sota
Pääosissa: Roland Møller, Louis Hofmann, Joel Basman




Palkittu tanskalaiselokuva Land of Mine (Under sandet) sijoittuu toisen maailmansodan loppuselvittelyjen aikaan. Tanska on häätänyt natsit mailtaan, mutta rannikko on täynnä miinoja, joita purkamaan joutuvat nuoret saksalaiset pojanklopit. Miinanpurkajia komentava kersantti Rasmussen (Møller) vihaa saksalaisnuoria syvästi, kunnes inhimilliset tunnot heräävät. Miten viha syntyy ja keneen se kohdistuu? Tärkeä ja yhä ajankohtainen aihe saa arvoisensa käsittelyn. Olisi hienoa, jos rauhaanpalaamista ja siihen liittyviä kriisejä käsitteleviä elokuvia tehtäisiin enemmänkin.

Pisteytys: 8/10

The Disaster Artist
Ohjannut James Franco
USA 2017, 104 min.
Biografia, Draama, Komedia
Pääosissa: Dave Franco, James Franco, Seth Rogen




The Disaster Artist kertoo, kuinka salaperäinen Tommy Wiseau loi kenties maailman parhaan surkean elokuvan The Roomin (2003). James Francon roolityö Wiseauna on loistava, mutta ohjaamisessa olisi vielä parantamisen varaa. Wiseaun ja hänen luottotähtensä Greg Sesteron (D. Franco) vaiheista olisi varmasti saanut vielä kiinnostavampaakin draamaa aikaiseksi. The Roomin vaivaannuttava tunnelma on kuitenkin saavutettu hienosti, ja niinpä The Disaster Artist toimii kivana pohjustuksena itse kulttielokuvan uudelleenkatselulle.

Pisteytys: 6/10

Ant-Man and the Wasp
Ohjannut Peyton Reed
USA 2018, 118 min.
Toiminta, Scifi, Komedia
Pääosissa: Paul Rudd, Evangeline Lilly, Michael Douglas




Ant-Man and the Wasp on hauskan Ant-Manin (2015) vielä hauskempi jatko-osa, jossa Scott Lang (Rudd) päätyy hieman vastentahtoisesti jatkamaan superhommiaan. Pääasiassa kokotematiikalla leikittelevän elokuvan huumori toimii, vaikka enemmänkin voisi revitellä. Paul Rudd on mainio Scott Langina eli muurahaismiehenä ja on selvästi ottanut roolin haltuunsa vielä esiosaa paremmin. Kokonaisuus on kuitenkin kaavamainen ja jatko-osa tuntuu hetkittäin miltei toisinnolta edellisestä leffasta. Aivan kiva kertaviihdyke kuitenkin.

Pisteytys: 6/10

Johnny English
Ohjannut Peter Howitt
Iso-Britannia, Ranska & USA 2003, 87 min.
Komedia, Toiminta, Rikos
Pääosissa: Rowan Atkinson, Ben Miller




Pommi-iskun vuoksi tohelo Johnny English (Atkinson) on yhtäkkiä firmansa ainoa työkykyinen agentti. Itsevarma English ei pelkää pestiään ja aikoo pelastaa kotimaansa salaperäisen despootin kynsistä. Johnny English ei ehkä ole kaikkien aikojen hekumallisin komediahelmi, mutta ainakin kuumehöyryissä tämä oli juuri mainiota katsottavaa. Elokuva on sittemmin saanut kaksi jatko-osaa (2011, 2018).

Pisteytys: 6/10

1922
Ohjannut Zak Hilditch
USA 2017, 102 min.
Rikos, Kauhu, Jännitys
Pääosissa: Thomas Jane, Dylan Schmid, Molly Parker




Stephen Kingin samannimiseen kertomukseen (2010) perustuva elokuva sijoittuu 1920-luvun Keskilänteen. Maanviljelijä Wilfred James (Jane) näkee tulevaisuutensa toivottomana ja päätyy surmaamaan vaimonsa (Parker), mutta minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Elokuva on yksinkertaista psykologista kauhua tyylikkäästi kuvattuna, mutta tarinasta puuttuu täysin kantava oivallus tai idea. Ehkäpä 1922 olisi alkuperäistekstiä kunnioittaen toiminut paremmin lyhytelokuvana vaikka jonkin antologian osana.

Pisteytys: 6/10

Aikapoika ja mono
Ohjannut Raili Rusto
Suomi 1976, 50 min.
Draama, Komedia, Fantasia
Pääosissa: Kyösti Väntänen, Tauno Söder, Tarmo Manni




Sisaruskateutta käsittelevä tv-elokuva on yksi monista Raili Ruston sympaattisista lastenelokuvista.  Aikapoika ja mono ymmärtää hyvin lapsen asemaa ja tuntemuksia: aikapojaksi kutsuttu Petri (Väntänen/Manni) ryhtyy taikamonon avulla aikuiseksi mieheksi, kun hän kerran on menettänyt perheen kuopuksen aseman. Fantasiaelementein ryyditetty tarina teki allekirjoittaneeseen vaikutuksen noin kymmenvuotiaana, kun elokuva esitettiin koululaisnäytöksenä. Viehätti edelleen! Knoppina mainittakoon, että pääroolin näyttelevä Kyösti Väntänen on sittemmin päätynyt elokuva-alalle ääniteknikoksi. Mahtoikohan äänenmuuntelu-rooli sytyttää kipinän tulevalle uralle?

Pisteytys: 7/10

Villahousupakko
Ohjannut Raili Rusto
Suomi 1977, 33 min.
Lyhytelokuva, Draama, Komedia, Fantasia
Pääosissa: Kyösti Väntänen, Juha Hyppönen, Esa Pakarinen Jr.



Kuten ylläarvioitu Aikamiespoika ja mono, myös Villahousupakko ymmärtää hienosti lapsen ajatuksia. Huomioon otetaan sekin, etteivät aikuiset aina muista, millaista onkaan olla lapsi. Villahousutraumat ovat itselläkin vielä hyvin muistissa, ainakin tämän elokuvan katselun jälkeen! Kaarina Helakisan sympaattiset laulunsanat täydentävät kivan elokuvan.

Pisteytys: 8/10

Helsinki Mansplaining Massacre
Ohjannut Ilja Rautsi
Suomi 2018, 15 min.
Lyhytelokuva, Komedia, Kauhu
Pääosissa: Anna Paavilainen, Leo Honkonen, Kari Hietalahti, Vesa-Matti Loiri, Pekka Strang



Auto-onnettomuuden jälkeen pariskunta joutuu kummallisten miesselittäjien metsämökkiin, ja kauhuelokuvista tulee totta. Mielikuvituksellinen lyhytelokuva riepottelee tarinaa hulvattomasti miten vain haluaa! Mansplaining-ideasta riittää juuri sopivasti viihdettä vartin ajaksi. Ohjaajansa mukaan "ei tositapahtumiin vaan tositunteisiin" perustuva lyhäri on voittanut useita palkintoja maailmalla.

Pisteytys: 7/10