tiistai 24. kesäkuuta 2014

The Rules of the Game - Pelin säännöt

Ohjannut Jean Renoir
Ranska 1939, 110 min
Komedia, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Nora Grégor, Marcel Dalio, Roland Toutain, Jean Renoir, Anne Mayen, Eddy Debray, Gaston Modot

Everyone has his reasons.
Ranskalaisen mestariohjaajan Jean Renoirin Pelin säännöt kertoo suuressa kartanossa laiskottelevasta aristokraattien joukosta. Hävyttömän moraaliton komedia pöyristytti aikalaisia niin paljon, että koko elokuva sensuroitiin ja lopulta kadotettiin toisen maailmansodan tuoksinnassa. Kaikeksi onneksi elokuvasta säilynyt kopio kuitenkin löytyi sodan jälkeen. Filmi restauroitiin ja tituleerattiin pian yhdeksi maailman parhaista elokuvista.

Hieman ennen toista maailmansotaa ensi-iltansa saanut Pelin säännöt tavoittaa yhtymäkohtia Renoirin aiemman ja ehkä hieman tunnetumman teoksen, Suuri illuusio (1937), kanssa. Molemmista elokuvista välittyy pasifistinen sanoma, joskin tässä teoksessa korostuu pikemminkin ihmisten välinpitämättömyyden ja yhteiskuntaluokkien arvostelu: viattomat joutuvat tähtäimeen moraalittoman yläluokan kustannuksella.

Nerokkaan juonen lisäksi elokuva häikäisee teknisesti. Kuvaus ja leikkaus ovat puhdasta neroutta: elokuva on mieletön elämys jo pelkästään visuaalisena taidonnäytteenä. Lisäksi jokainen, tarkasti käsikirjoitettu hahmo täydentää kokonaisuutta - puhumattakaan näyttelijöistä, jotka heittäytyvät hahmojensa todellisuuteen osin jopa improvisoiden. Pelin säännöt on elokuva, jossa valtava määrä tapahtumia sulautuu kauniiksi rytmiksi, täydelliseksi kokonaisuudeksi. Tämä on ehdottomasti sellainen elokuva, joka täytyy nähdä vähintään kerran - mieluusti useamminkin.

Pisteytys:
10/10

perjantai 13. kesäkuuta 2014

La Cinémathèque française

Viime kuukaudet ovat täyttyneet opinnoista, duuneista sekä erinäisistä reissuista, enkä ole ehtinyt liiemmin keskittyä elokuvafiilistelyyn. Oman kirjoituksensa ansainnee kuitenkin keväisen Pariisi-visiitin ehdoton vierailukohde, La Cinémathèque française! Kuuluisasta elokuvakeskuksesta löytyy muun muassa museo kattavine näyttelyineen, elokuvateatteri sekä antoisa elokuvakauppa. Vierailu Cinémathèquessa ei tule kalliiksi: pääsymaksu museoon kustantaa ilman alennuksiakin korkeintaan 10 euroa. Elokuvakauppa onkin sitten jo toinen juttu - minä selvisin tällä kertaa vain yhdellä dvd-hankinnalla ja parilla postikortilla.

Frank Gehryn postmoderni Cinémathèque. Lähde: Wikipedia.

Elokuvan historiaa esittelevässä perusnäyttelyssä on tuotu esille elokuvan tarinan moniulotteisuus: yleisestä uskomuksesta huolimatta Lumièren veljekset eivät vain keksiä täräyttäneet eläviä kuvia, vaan tätä ensimmäistä rahastusnäytöstä edelsivät monenmoiset maagisia ihmetyksiä luovat härvelit. Ja mikä parasta, näistä osaa pääsee kokeilemaan itsekin! Taikalyhtyjen ja vanhojen elokuvakameroiden ohella näyttelystä voi bongata kuriositeetteja useista tutuista elokuvista, esimerkkeinä mainittakoon robotti (tai sen kopio) Fritz Langin elokuvasta Metropolis (1927) sekä lavasteita Charlie Chaplinin klassikosta Nykyaika (1936). Kaiken ihmetyksen keskellä ehtii välillä myös istahtaa alas katselemaan ilahduttavia lyhytfilmejä tai pätkiä pidemmistäkin klassikoista. Ranskaa taitamattomien harmiksi näyttelytekstit ovat yksinomaa ranskaksi (bien sûr), mutta saatavilla on myös englanninkielinen audioguide. Internetissä on myös liuta kiinnostavia virtuaalinäyttelyitä, joskin niidenkin kielivalikoima on arvattavan suppea.


Tätä ja paljon enemmän! Lähde: cinematheque.fr
Pariisi toki on muutoinkin elokuvaharrastajain mekka. Lukuisat upeat elokuvateatterit, kuuluisat kuvauskohteet ja filmiaiheiset kaupat riittäisivät yksinään täyttämään useammankin matkan. Turistimassat nauttivat Montmartren Amélien (2001) tunnelmasta, mutta kohdekiertelyn ohella hauskaa on toki myös uudelleenelää ikimuistoisia kohtauksia. Jännitystä matkaansa voi etsiä vaikkapa Les Vampires (1915) -filmin tiimoilta. Akrobatian taidonnäytteitä esittelevää mykkäelokuvaa on tiettävästi kuvattu ainakin Bellevillen kaupunginosassa, moderni Musidora-imitaatio toteutunee kenties parkourin keinoin. Uudesta aallosta innostuvat voivat yrittää rikkoa Laittomien (1964) Louvren läpijuoksuennätystä (9,43 min) - mutta taideaarteiden säilyvyyden vuoksi suosittelen silti kävelyennätystä. Kärsivällisille puolestaan voisi suositella rauhallista töröttelyä Midnight in Paris (2011) -elokuvasta tutulla aikamatka-auton ilmestymispaikalla, joka löytyy Latinalaiskorttelista Rue Saint-Étienne du Montilta.

Elokuvien kokeminen ja fiktion maailman tarkastelu saa jälleen uusia ulottuvuuksia kuvauspaikoilla fiilistelemällä tai tarkastelemalla ihka oikeita elokuvamaailman kuriositeetteja lähietäisyydeltä. Sama pätee toki muutoinkin taiteen kokemiseen. Henri Langloisin, Cinémathàquen suuren miehen sanoin:

« Je pense cinéma, je vois cinéma, mon imagination est cinéma ! »