Kauhukuu IV ─ Veren vangit (1994)

There's life in these old hands still.

Ysärikauhujen aika koittaa verevän vampyyrifilmin myötä. Ennen kuin kynttilät syttyvät ja hampaat uppoavat kaulasuoniin, muistellaan tovi muuta vuoden 1994 kauhutarjontaa: vuoden hittifilmeihin lukeutuvat eritoten kulttimaineinen synkistelytoiminta The Crow (1994) ja latteahko klassikkofilmatisointi Frankenstein (1994). Hieman vieraammista b-tason järjettömyyksistä nauttiville sopii värisyttävän kiusallinen Plankton (1994). Kolmikymppisten kavalkadin kruunaa Lars von Trierin synkkä legenda, minisarja Valtakunta (1994), joka jatkui yllättäen vuonna 2022. Päivän vampyyritarinakin uudistettiin sarjamuotoon vuonna 2022 ja jatkoa on jo luvassa.

 

 

Interview with the Vampire - Veren vangit
Ohjannut Neil Jordan

USA 1994, 123 min.

Kauhu, Fantasia, Draama

Pääosissa: Brad Pitt, Tom Cruise, Kirsten Dunst, Antonio Banderas

 

 

 

Vampyyri Louis de Ponte du Lac (Pitt) päätyy kertomaan toimittajalle elämäntarinaansa ─ tai oikeastaan kertomusta ajoista hänen kuolemansa jälkeen. Muuan voimakas vampyyri Lestat (Cruise) antoi Louisille uuden elämän yön valtiaana 1700-luvulla ja siitä lähtien kaksikko oli pitkään erottamaton. Verenimijöiden yhteiseloon kuitenkin tuli särö, julma petos, jonka haava on yhä tuore.

Anne Ricen samannimiseen romaaniin (1976) perustuva Veren vangit on tyylikästä goottitunnelmointia. Tarina on nimensä mukaisesti verinen ja myös melko väkivaltainen, mutta ei liioitellulla tavalla. Osa aikalaiskatsojista oli toista mieltä, mutta kyllähän vampyyritarinassa punaväri saakin roiskua. Mukana sitä paitsi on hieman moraalitarinaakin. Osalle kriitikoista elokuva oli vuoden 1994 inhokkeja, toisille taas kärkikastia. Avoimesti pilkistelevä homoerotiikka, esteettinen näyttävyys ja mainio pohjatarina tekevät filmistä viehättävän, mikäli ei liikaa kammoksu vampyyrien luontaista tappoviettiä.

Muutamista kriittisistä äänenpainoista huolimatta Veren vangit ei sentään ole saanut osakseen täyttä lyttäystä. Erityisesti tyylikästä miljöötä ja tunnelmaa on kehuttu: elokuva oli jopa ehdolla lavastus- ja musiikki-Oscareiden saajaksi. Synkeään tunnelmointiin inspiraatiota on kenties tuonut Bram Stokerin Dracula (1992), jossa goottimiljöö on niin ikään täydellisesti kohdillaan. Vampyyriaiheet olivat ylipäätään nousseet suosioon jo 1980-luvulla ja into jatkui halki 1990-luvun. Tunnelmallinen Veren vangit kuuluu omaperäisyydessään kirkkaasti aikakautensa vampyyriparhaimmistoon, vaikka Anne Ricen suositulle vampyyrisaagalle se tuskin vetääkään vertoja.

Pisteytys: 7/10

Once Upon a Time... in Hollywood (2019)

Ohjannut Quentin Tarantino

USA, Iso-Britannia & Kiina 2019, 161 min. 

Draama

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Brad Pitt, Margot Robbie

 

It's official, old buddy. I'm a has-been.

 

Eletään vuotta 1969 ja Hollywoodissa puhaltavat uudet tuulet. Western-tähti Rick Dalton (DiCaprio) kamppailee uransa suunnan kanssa ja pelkää kaiken olevan ohitse. Sentään Dalton saa kokea tähteytensä hiipumisen luotetun stunttimiehensä, apulaisensa ja ystävänsä Cliff Boothin (Pitt) kanssa. Quentin Tarantinon periodikuvauksen päähenkilöt ovat fiktiivisiä, mutta heidän ympärillään avartuu koko todellinen aikakauden Hollywood tunnettuine tekijöineen, hitteineen ja katastrofeineen.

 

Once Upon a Time... in Hollywood on pitkä mutta silti sopivan viipyilevä aikamatka. Sävyt ovat nostalgisia, vaikka aiheet sinänsä osoittavat yhden puolen elokuva-alan (tai taiteilijuuden) ikuisesta raadollisuudesta. Toisaalta Rick Dalton on varsin mehevästi toimeentuleva mies, jonka surkuttelu saa jopa hieman koomisia piirteitä. Boothin hahmo antaa sopivaa perspektiiviä. Ajankuvana Once Upon on tyylikkään näköistä ja viimeiseen asti viilattua aina musiikkeja, asuja ja sivuhahmoja myöten. Yksityiskohtia on lukemattomia, eikä edes pari katselukertaa vielä riitä kaiken havainnointiin.

Quentin Tarantinon menestyksekäs ura elokuvaohjaajana lähenee loppuaan, sillä Tarantino on itse julistanut tekevänsä vain kymmenen elokuvaa. Ohjaajan laskutavan mukaan Once Upon a Time... in Hollywood on filmeistä yhdeksäs, eli jotain lienee vielä takataskussa. Tässä elokuvassa on jo hitunen synteesin makua, sillä 1960-luvun elokuvamaailma vaikutteet näkyvät jo Tarantinon aiemmissakin töissä. Elokuva menestyi odotetulla tavalla eli erinomaisesti. Erityisen hyvin suosiota sai Brad Pitt onnistuneesta sivuroolistaan, tienaten muun muassa Oscarin ja Baftan. Kultaisen palmun ja parhaan elokuvan Oscarin kisailuissa Once Upon jäi rannalle, mutta Tarantinon viimeisellä filmillä lienee vielä mahdollisuus jättipottiin. Ainakin panokset ovat korkealla.

Pisteytys: 8/10

The Tree of Life (2011)

Ohjannut Terrence Malick

USA 2011, 139 min.

Draama

Pääosissa: Brad Pitt, Jessica Chastain, Hunter McCracken, Sean Penn

 

Love everyone. Every leaf. Every ray of light.

 

Terrence Malickin runollinen draama käsittelee elämää ja kuolemaa, eikä mitään vähempää. Elokuvan tarina ei etene lineaarisesti, mutta juonilanka hahmottuu: 1950-luvun Texasissa eräs tavallinen perhe menettää yhden lapsistaan, ja vuosikymmeniä myöhemmin veljessarjan vanhin velloo elämän turhuuden tyhjiössä. Menehtyneen veljen lisäksi miehen mielessä pyörii suhde ankaraan isään ja äitiin, joka ottaa taustalla vastaan kaikkein kovimmat iskut. Perheen suru kasvaa kosmisiin mittakaavoihin ja eteen vyöryy massiivisia kuvia telluksemme elämän ihmeestä.

 

The Tree of Lifen filosofinen sävy on tuttua Malickia ja pohdinta on ladattu täyteen merkityskerrostumia. Elokuva polkaisi käyntiin Malickin uuden vaiheen ohjaajana. Esikoiselokuva Julma maa (1973) ja sitä seurannut Onnellisten aika (1978) ehtivät nostaa Malickin legendaksi, mutta niitä seurasi pitkä hiljaisuus. Lopulta ilmestyi ylistetty Veteen piirretty viiva (1998) ja hieman maltillisemman vastaanoton saanut The New World (2005). The Tree of Lifen jälkeen Malick on ohjannut uutterasti, vaikka elokuvien määrä ei ole tainnut taata laatua.

Kultaisella palmulla palkittu The Tree of Life sai kuitenkin vielä pääosin ylistävän vastaanoton. Soraääniäkin riitti, eikä tämä minustakaan yllä lainkaan Malickin aiempien töiden veroiseksi nappiosumaksi. Ajoittain kuvavirtaa vaivaa tyhjäksi jättävä mahtipontisuus, vaikka mittakaavan suuruus sinänsä on perusteltua ja esteettisesti filmiä katsoo ihan mielellään. Hetkien taika on ohikiitävän lumoavaa, mutta liian etäälle jättävää. Sanooko elämänpuu meille lopulta mitään?

Pisteytys: 6/10

Inglourious Basterds ─ Kunniattomat paskiaiset (2009)

Ohjannut Quentin Tarantino

Saksa & USA 2009, 153 min.

Seikkailu, Draama, Toiminta, Sota

Pääosissa: Brad Pitt, Christoph Waltz, Mélanie Laurent, Daniel Brühl

 

We in the killin' Nazi business.

Toisen maailmansodan taistot jylläävät Euroopassa. SS-eversti Hans Landa (Waltz) metsästää juutalaisia, mutta saa vastaansa meren takana kootun amerikanjuutalaisten kostokomppanian, jota johtaa luutnantti Aldo Raine (Pitt). Suuta soittavat ja aseita laulattavat sotaukot eivät ole ainoita verenhimoisia: erästä pariisilaista elokuvateatteria hoitava Shosanna (Laurent) hautoo omaa tulenkatkuista iskuaan teatterikulisseissa.

Quentin Tarantinon sotaseikkailussa maalaillaan vaihtoehtohistoriaa pikimustan huumorin sävyin. Elokuva rakentuu ohjaajalle tutusta genresekoittelusta ja tyylivaikutteista. Jenkkien hurja joukko sivauttaa Eurooppaan ripauksen western-tunnelmaa ja Shosanna tuo mieleen François Truffaut'n Viimeisen metron (1980). Elokuva rakentuu useammasta luvusta, jotka ovat tarantinomaisen pitkiä yksittäisiä kohtauksia. Pitkä tarina pitää tymäkästi otteessaan, vaikka hetkittäin tuntuu, ettei hienoinen tiivistys olisi ollut suureksi haitaksi. Jännitteiden kasvatusta täytyy silti ihailla.

Kunniattomat paskiaiset löi liekkejä lippuluukuilla ja Christoph Waltz puhdisti palkintopöytiä minkä kerkesi. Waltzin oivan karmaiseva pahis-eversti on Tarantinon hirveimpiä ja parhaimpia hahmoja, jota Waltz tulkitsee pöyristyttävän niljakkaasti. Mitä taitoa! Kunniattomat paskiaiset keräsi lisäksi palkintoehdokkuuksia ja kehuja tarinansa, ohjauksensa sekä hienon epookkimiljöön ansiosta. Näin tyylikkäissä maisemissa kelpaa odottaa vääjäämätöntä panosten pamahtamista.

Pisteytys: 8/10

The Curious Case of Benjamin Button ─ Benjamin Buttonin uskomaton elämä (2008)

Ohjannut David Fincher

USA 2008, 166 min.

Draama, Fantasia, Romantiikka

Pääosissa: Brad Pitt, Cate Blanchett, Taraji P. Henson, Tilda Swinton

Some days, I feel different than the day before.

 

On vuosi 1918, kun erään neworleansilaisen vanhainkodin rappusille hylätään vastasyntynyt vauva. Benjaminiksi (Pitt) nimetty lapsukainen on syntynyt vanhuksen ruumiissa, mutta nuortuu ikääntyessään. Erikoisesista lähtökohdista huolimatta Benjaminin elämästä muodostuu samanlainen seikkailu kuin kenellä tahansa, joka sattuu saamaan rikkaalta isältään muhevan perinnön. Benjaminin elämää määrittävät jännittävät vuodet merillä ja maanteillä, sekä vuosikymmeniä kestävä kaukorakkaus ihanaan Daisyyn (Blanchett).

 

F. Scott Fitzgeraldin tarinaan (1922) perustuva Benjamin Button oli ilmestymisvuotensa näyttäviä elokuvamenestyksiä, vaikka kaikki kriitikot eivät lämmenneet. Oscar-ehdokkuuksia tuli huimat 13: lopulta filmi palkittiin vain lavastuksesta, maskeerauksesta ja erikoistehosteista. Nuo kehut vielä jotenkin ymmärtää, sillä elokuvassa on tekniset ja visuaaliset ansionsa. Muutoin olen vankasti sillä kannalla, että elokuva on David Fincherin ohjausuran ehdoton aallonpohja. Eipä sekään tosin suuri romahdus ole, koska filmi on saanut osakseen ihan mukiinmenevän menestyksen.

Forrest Gumpiin (1994) helposti vertautuva Benjamin Button on lattea ja laahaava kollaasi tyhjänpäiväisiä mietelauseita Benjaminin elämän varrelta. Eri vuosikymmeniä erottavat laimeahkot, juuri ja juuri erottuvat visuaaliset tyylikokeilut. Ne ovat sinänsä ihan kivoja, mutta jäävät kokonaisuuden kannalta täysin irrallisiksi. Kokonaisuuden koossapitävänä liimana on Benjaminin erikoinen ikääntyminen, joka on kuitenkin enemmän efektikikkailua kuin kiinnostavaa draamaa. Kerta kaikkiaan erinomaista, että elokuva on saanut 1001-listalta ripeästi kyytiä jo vuonna 2010.

Pisteytys: 4/10

Babel (2006)

Ohjannut Alejandro G. Iñárritu

USA, Meksiko & Ranska 2006, 143 min.

Draama

Pääosissa: Brad Pitt, Cate Blanchett, Rinko Kikuchi, Adriana Barraza

 

They look at us like we're monsters.

 

Alejandro G. Iñárritun kuolema-elokuvien trilogia päättyy sattumalta ammuttuun luotiin, joka yllättäen vaikuttaa ihmiskohtaloihin ympäri maailmaa. Trilogian elokuvissa kuolema tai ainakin sen pelko on läsnä, mutta vielä terävämmin niissä kohoavat esille syy- ja seuraussuhteet sekä perhosvaikutus. Sarjan aloittaa Amores Perros (2000) ja toisena osana jatkaa 21 grammaa (2003). Massiivinen päätösosa Babel ulottaa kiemuransa kaikkein laajimmalle.

 

Babel aloittaa kerrontansa lasten ampumasta harhaluodista Marokon syrjäseuduilla: samainen luoti on kuitenkin yhtä aikaa tarinan alku, keskikohta ja loppu. Turistibussin ikkunasta sujahtava ammus osuu amerikkalaisnaiseen, ja tapahtumaketju ulottuu Japaniin, Meksikoon ja Yhdysvaltoihin saakka. Kaikkialla tavalliset ihmiset joutuvat lopulta kärsimään, eikä filmi erityisemmin imartele poliisien toimintaa kriisin hetkellä. Kärsimyksen juurisyynä ovat kommunikaatio-ongelmat.

 

Babelin kohtaukset ovat paikoin pitkiä ja tunnelmoivia. Se tuntuu välillä turhan alleviivaavalta, mutta toisaalta rauhallisuus jättää aikaa katsojan omalle ajatusprosessille ja tulkinnoille. Kerronnan kanssa ei kiirehditä, vaikka kyse olisi elämästä ja kuolemasta. Kaikki kolme tarinaa sulautuvat erinomaisesti toisiinsa, ehkä juuri siksi, että niiden annetaan rauhassa kasvaa kokonaisuudeksi. Elokuva todella on melkoinen Baabelin torni, jossa riittää kerroksia! Oivasti menestynyt Babel sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta, joista se nappasi lopulta vain pystin parhaasta sävellyksestä. Sama kohtalo oli Baftoissa, mutta sentään Cannesissa Iñárritu voitti parhaan ohjaajan palkinnon.

Pisteytys: 8/10

Fight Club (1999)

Ohjannut David Fincher

Saksa & USA 1999, 139 min.

Draama

Pääosissa: Edward Norton, Brad Pitt, Helena Bonham Carter

This is your life and it's ending one minute at a time.

Unettomuudesta kärsivä valkokaulustyöläinen (Norton) menettää otteen minuudestaan. Päivät toistavat toisiaan, koti muuttuu IKEA-kuvastoksi, eikä miehellä ole persoonaa. Kummaa apua löytyy kuolemansairaiden tukiryhmien epätoivosta, mutta todellisen suunnanmuutoksen tuo uusi tuttavuus Tyler Durden (Pitt). Tylerin johdolla elämä maistuu taas verelle ja hielle, todelliselle runtelulle. Pelkkä kahden miehen nujuaminen ei Tylerille riitä, vaan hänen missionaan on vapauttaa koko yhteiskunta rakentamastaan rahan, kulutuksen ja tyylin vankilasta.

David Fincherin tappelukerho on rajoja ylittävä draama, jonka kerronta yhdistää mustaa komediaa ja hiljalleen avautuvaa mysteeriä. Elokuvan lopussa totuus revitään auki, joskin vihjeitä siitä tiputellaan pitkin matkaa. Jos niitä ei hoksaa, ainakin seuraava katselukerta on erilainen. Vapauttavaa pelastuksen tunnetta ja onnellista autuutta elokuva ei kuitenkaan katsojalle suo. Fight Clubin tunnelma on alusta loppuun rahtusen ahdistava ankeassa nihilismissään, sillä kerronta pulppuaa nimettömäksi jäävän miehen tuskan puristamasta mielestä.

 

Fight Club on elokuva modernin ajan turtumuksesta, joka puhuttelee osuvasti vielä paria vuosikymmentä myöhemminkin. Elokuvan teema ei tosin välttämättä ole ihan näin yksinkertainen, vaan se jättää tilaa tulkinnoille: kuvataanko maskuliinisuutta satiirisesti vai tosissaan, entä miten elokuva tosiasiassa suhtautuu rakkauteen, kuluttamiseen, väkivaltaan? Varmaa on vain se, ettei katsojaa suojata kolhuilta ja ihmetykseltä. Ilmestyessään Fight Club oli mojova tälli, jonka hämmentävä ravistelu otettiin vastaan positiivisesti. Elokuva ei ollut varsinainen palkintomagneetti eikä vuotensa suurimpia lippukassojen megahittejä, mutta näin jälkeen päin arvioituna sitä on usein pidetty yhtenä 1990-luvun merkittävimmistä ja vaikutusvaltaisimmista teoksista.

Pisteytys: 8/10

Se7en ─ Seitsemän (1995)

Ohjannut David Fincher

USA 1995, 127 min.

Trilleri, Rikos

Pääosissa: Morgan Freeman, Brad Pitt, Kevin Spacey

This isn't going to have a happy ending.

 

Kokenut etsivä William Somerset (Freeman) on viimeisellä työviikollaan ennen eläkepäiviä, kun hän saa riesakseen mahdottomalta näyttävän rikosjutun: mystinen sarjamurhaaja tappaa uhrinsa seitsemää kuolemansyntiä jäljitellen. Somersetin työkaveriksi lykätään nuori kuumakalle David Mills (Pitt), jolla on enemmän intoa kuin taitoa. Uusien uhrien ilmestyessä arvoitus lähenee ratkaisuaan, mutta murhaajan mestarillisen sadistista finaalia kukaan ei osaa ennustaa.

Sateenpieksämään maailmaan sijoittuvan elokuvan tunnelma on kolea, mutta toiminta käy kuumana. Miljöö on kuin monissa 1970-luvun ankeissa rikosklassikoissa (esim. Klute, 1971 tai Taksikuski, 1976), mutta maailma on silti aivan omanlaisensa ja vahvasti oman aikakautensa mukainen. Kuvottavia kohtauksia ei suotta säästellä, joten aivan herkille elokuvaa ei kehtaa suositella. Kytätkin puhuvat uhreista kylmäävään sävyyn, hurttia ammattilaishuumoria vai syntistä epäpätevyyttä?

Suureksi yleisömenestykseksi kohonnut Seitsemän oli ohjaaja David Fincherin (1962─) lopullinen läpimurto. Filmi vauhditti myös Brad Pittin uraa ja ennakoi jo sivuroolissa nähtävän Gwyneth Paltrowin nousua Hollywoodin tähtitaivaalle. Fincherin myöhemmistä hittifilmeistä moni on löytänyt tiensä 1001-listalle. Lähiaikoina selvinnee, saavatko Fincherin fanit uutta aihetta juhlaan, sillä ohjaaja on jälleen yhdistänyt voimansa Seitsemän käsikirjoittajan Andrew Kevin Walkerin kanssa: ranskalaiseen Tappaja-sarjakuvaan perustuva rikoselokuva The Killer saanee ensi-iltansa Netflixissä parhaimmillaan jo vuoden 2022 lopussa.

 

Pisteytys: 8/10

LUUKKU 20 ─ 20 vuotta sitten (Ocean's Eleven, 2001)

Did you guys get a group rate or something?

Ikonisten elokuvien vuosi 2001 muistettaneen parhaiten Taru sormusten herrasta -saagan avausosasta Sormuksen ritarit, joka kahmi Oscareita ja tahkoi kovia lipputuloja. Akatemiakisassa menestyi myös draama Kaunis mieli  ja katsojia ihastutti sympaattinen Amélie. Vuoden katsotuimpien elokuvien joukkoon mahtuivat animaatiot Shrek sekä Monsterit Oy. Kumpikaan ei vedä vertoja Studio Ghiblin upealle taikamatkalle Henkien kätkemä, joka yltää omalla listallani vuoden 2001 filmien kärkeen. Päivän leffa on myös yksi vuotensa menestyjistä; päätähtenä keikaroi 2000-luvun suuri elokuvatähti George Clooney, joka vietti tänä vuonna kuusikymppisiään.

Ocean's Eleven - korkeat panokset

Ohjannut Steven Soderbergh

USA 2001, 116 min.

Rikos, Trilleri

Pääosissa: George Clooney, Brad Pitt, Julia Roberts, Matt Damon

 

Sellin ovi tuskin ehtii sulkeutua, kun vankilasta vapautunut Danny Ocean (Clooney) jo suunnittelee seuraavaa keikkaa. Mestarivaras lyöttäytyy yhteen rikoskumppaninsa Rusty Ryanin (Pitt) kanssa ja tuota pikaa mahdottomalta vaikuttava kasinoryöstö on suunniteltu. Iso keikka vaatii joukon alan asiantuntijoita ja kokoon kutsutaan ennennäkemätön 11 hengen show.

Ocean's Eleven on uusintaversio Lewis Milestonen rikoskomediasta Ocean's 11 (1960), jossa pääosaa näytteli Frank Sinatra. George Clooneyn karisma vetää kyllä vertoja Sinatrallekin, ja onpa elokuvaan muutenkin saatu edeltäjänsä tapaan nimekäs tähtikaarti. Elokuva kohosi tuota pikaa ilmestymisvuotensa katsotuimpien filmien kärkiviisikkoon, vaikka kaikki arvostelut eivät olleetkaan yksinomaan suopeita.

Vauhdikas rikoskomedia ajaa asiansa kelpona viihde-elokuvana. Tarinassa ja ryöstöjuonessa on kiistämättä ammottavia aukkoja, mutta kun ajetaan riittävän kovaa, ei epäkohtiin ehdi kiinnittää liikaa huomiota. Menevä leffa on sittemmin saanut jatko-osat Ocean's Twelve (2004) ja Ocean's Thirteen (2007) sekä tuoreimpana tulokkaana naiskaartilla tehdyn remaken Ocean's 8 (2018). Menestyneitä nekin, mutta eivät maineeltaan ole aivan ensiosan veroisia.

Pisteytys: 6/10

Thelma & Louise ─ Thelma ja Louise (1991)

Ohjannut Ridley Scott

USA 1991, 130 min.

Seikkailu, Rikos, Draama

Pääosissa: Geena Davis, Susan Sarandon, Harvey Keitel, Brad Pitt

I don't remember ever feeling this awake.

Ystävykset Thelma (Davis) ja Louise (Sarandon) lähtevät pienelle lomareissulle, joka saa heti alkuunsa kurjan käänteen. Louise ampuu Thelmaa ahdistelevan väkivaltaisen miehen, ja niinpä kaksikon Thunderbirdin keula on suunnattava pakomatkalle kohti Meksikoa. Rikoksen taakka painaa, mutta ajo halki Yhdysvaltojen muodostuu matkaksi todelliseen vapauteen ja minuuteen. Kun kerran on noustu lentoon, ei vapauden valtaväylältä enää ole kääntymistä takaisin.

Thelma ja Louise kulkee ikonisissa villin lännen maisemissa, jossa vastaantulevat miehet yllyttävät ystävyksiä yhä syvemmälle rikoksen poluille. Asetelman käänteisyys on nerokas, sillä lukemattomissa elokuvissa naishahmojen tehtävänä on toimia ainoastaan kimmokkeena miessankarien toiminnalle. Feministinen road trip kääntää ylipäätään päälaelleen elokuvateollisuuden ikiaikaisen asetelman, jossa lainsuojattomat miehet ryöstävät, murhaavat ja kaahavat.

 

Jos Thelma ja Louise olisi tehty perinteisin sukupuoliroolein, elokuva tuskin olisi herättänyt pienintäkään kohua ─ elokuvassa ei oikeastaan olisi mitään järin erikoista. Naispääosilla tarinasta tuli ilmiö ja kulttielokuva, joka kohtasi  hieman vastustustakin: ampuvatko kaikki rouvat nyt ukkopolonsa ja kaahaavat kohti Meksikoa? Jos niin tapahtuu, syy tuskin on rouvissa tai edes Thelmassa ja Louisessa! Nyt vastalauseet huvittavat, mutta toki elokuva oli vuonna 1991 jotain aivan uutta ja ihmeen vaikeasti käsitettävää. Arvostustakin toki tuli, esimerkiksi ansaittu Osccar parhaasta käsikirjoituksesta. Masentavaa kyllä huomata, ettei elokuvateollisuus lopulta ole kolmessa vuosikymmenessä kovin valtavasti mullistunut sukupuolilokeroiden osalta.

Pisteytys: 9/10