perjantai 27. tammikuuta 2017

The Day the Earth Stood Still - Uhkavaatimus maalle

Ohjannut Robert Wise
USA 1951, 92 min.
Scifi, Draama
Pääosissa: Michael Rennie, Patricia Neal, Billy Gray, Sam Jaffe

Join us and live in peace!
Atomipommin kehittäminen ja kylmän sodan epäluuloinen ilmapiiri innoittivat 1950-luvun elokuvantekijöitä käsittelemään ajankohtaisia pelkoja lentävien lautasten ja ulkoavaruuden muukalaisten avulla. Tieteiselokuvabuumia taustoitti myös vastaava kirjallisuus, joka oli kovassa huudossa varsinkin 1930—1940-lukujen taitteessa. Lajityyppinsä suuri klassikko Uhkavaatimus maalle ja samana vuonna ilmestynyt Se toisesta maailmasta kiidättivät ufot valkokankaille ja saivat taatusti monet vaikuttuneet katsojat tiirailemaan taivaita. Hieman aikakaudelleen poikkauksellisesti tässä elokuvassa ulkoavaruuden vieras ei kuitenkaan ole uhka, vaan hän saapuu varoittamaan Telluksen asukkaita suuresta vaarasta.

Elokuvan tapahtumat alkavat, kun lentävä lautanen laskeutuu Washingtoniin. Aluksesta astuu kaukaiselta planeetalta saapunut Klaatu (Rennie), joka ilmoittaa saapuvansa vierailulle rauhallisin aikein. Hätäinen sotilas kuitenkin haavoittaa muukalaista, joka toimitetaan sairaalahoitoon. Täysin ihmisen näköinen ja erinomaista englantia taitava Klaatu katsoo parhaaksi paeta laitoksesta ja yrittää keksiä keinon kertoa tärkeän sanomansa koko maailman kansalle.

Klassikoksi muodostuneesta elokuvasta on tietenkin tehty uusintafilmatisointi Päivä jona maailma pysähtyi (2008). Keanu Reevesin tähdittämä scifiraina tosin ei ole erityisen kehuttu. Tarinan päivitykselle tuskin olisi ollut tarvetta, sillä Uhkavaatimus maalle ei tunnu vanhentuneelta, vaikka siinä onkin omanlaistaan ajan patinaa. Sympaattinen totisuus ja naiivius voitaisiin tulkita uskottavuuden puutteeksi, ellei tarina olisi niin osuva! Elokuvalla on juurensa edellisen vuosikymmenen scifikirjallisuudessa, sillä oiva kertomus perustuu Harry Batesin novelliin Farewell to the Master (1940). Käsikirjoittajana toimi Edmund H. North (mm. Patton, 1970), jonka keksintöä oli filmin ikimuistoinen lausahdus "Klaatu barada nikto!". Elokuvan ohjaaja Robert Wise puolestaan muistetaan parhaiten musikaaleistaan West Side Storysta (1961) ja The Sound of Musicista (1965). Monipuoliselle uralle mahtui vielä kaksi muutakin scifi-elokuvaa: The Andromeda Strain (1971) ja filosofisuudessaan turruttava Star Trek: Avaruusmatka (1979).

Pisteytys:
8/10

tiistai 24. tammikuuta 2017

An American in Paris - Pariisin lumoissa

Ohjannut Vincente Minnelli
USA 1951, 113 min.
Musikaali, Romantiikka
Pääosissa: Gene Kelly, Leslie Caron, Oscar Levant, Nina Foch

If you can't paint in Paris, you better give up.

Jerry Mulligan (Kelly) on entinen jenkkisotilas, joka on päätynyt Pariisiin viettämään köyhää taiteilijaelämää. Jerryn päivät kuluvat taiteilijaystävien kanssa hullutellen ja maalaten maisematauluja, joita hän ei saa kaupaksi. Eräänä päivänä rikas taideintoilija Milo Roberts (Foch) kääntää Jerryn uran nousuun, mutta flirtistä huolimatta Jerryn sydän ei lämpene Milolle. Sen sijaan viehättävä parfyymiliikkeen myyjä Lise Bouvier (Caron) saa Jerryn pauloihinsa - harmi vain, että eräs Jerryn ystävistä on myös iskenyt silmänsä ihanaan Liseen.

Klassinen Gene Kellyn tähdittämä steppailumusikaali ammentaa vaikutteita tanssielokuvien kuningattaresta Punaiset kengät (1948). Voimakkaimmin vaikutus näkyy lopun pitkässä, unenomaisessa balettikohtauksessa. Pariisin lumoissa jatkaa myös yhdysvaltalaisten puhtaan viihteellisten musikaalien perinnettä köykäisellä juonellaan. Heppoinen tarina on silti vallan kelpo kehys elokuvaan, jonka fokus on lopulta vain viihdyttää katsojaa värikkäillä puvuilla, muutamilla osuvilla sanailuilla ja (paikoin hyvin kunnianhimoisilla) tanssiosuuksilla. Viehättävä Pariisin lumoissa oli yleisömenestys sekä arvatenkin aikansa Oscar-magneetti peräti kahdeksalla ehdokkuudella ja kuudella voitolla. Gene Kelly sai myös filmin myötä kunnia-Oscarin, joka jäi hänen ainoaksi akatemiapalkinnokseen.

Pariisin lumoissa on erinomaista viihdettä ja sen pariin voi mieluusti palata joskus uudelleenkin. Lempparimusikaaliksi elokuvasta ei silti ole, vaikka Gene Kellyn tanssi-ilmaisu ansaitseekin kunniamainintansa. Elokuvan katselu tuntui kuitenkin myös hauskan ajankohtaiselta tällä hetkellä, kun moderni, joskin hyvin genekellymäinen La La Land (2016) pyörii teattereissa saaden osakseen hieman liioitellultakin tuntuvaa ylistyslaulua. Lienevätkö 89. Oscarit samanlaista iloittelumusikaalin juhlaa kuin yli kuudenkymmenen vuoden takainen 24. gaala?

Pisteytys:
7/10

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Sunset Blvd. - Auringonlaskun katu

Ohjannut Billy Wilder
USA 1950, 110 min.
Draama
Pääosissa: William Holden, Gloria Swanson, Erich von Stroheim, Nancy Olson

The stars are ageless, aren't they?

Vähäpätöinen käsikirjoittaja Joe Gillis (Holden) tapaa sattumalta entisen tähtinäyttelijän Norma Desmondin (Swanson). Rahapulassa Gillis suostuu laatimaan Desmondille käsikirjoituksen, joka on palauttava unohdetun diivan takaisin valokeilaan. Gillis muuttaa Desmondin valtavaan kartanoon, jossa asuu myös hovimestari Max von Mayerling (von Stroheim). Työskentely pölyisten tähtien maailmassa ei suo Gillisille menestystä, vaan elo muistojen kartanossa muuttuu lähes painajaiseksi.

Kaikista Hollywood-satiireista Auringonlaskun katu on kenties ikimuistoisin. Parrasvalojen nurjalle puolelle kurkistetaan kolkon huumorin saattelemana, mikä keventää lähes groteskia ja vaivaannuttavaa tähtien rappiota. Yhtymiä todelliseen Hollywoodiin lisäävät monien tähtien cameot: elokuvassa nähdään muun muassa Buster Keaton ja Anna Q Nilsson, joka oli 1920-luvun suurnimiä. Päätähdetkin pistävät itseironiaa likoon. Eräässä lukuisista klassikkokohtauksista Norma Desmond näyttää Joe Gillisille vanhan elokuvansa. Tosiasiassa tuo filmi on Gloria Swansonin tähdittämä Queen Kelly (1929), jonka Erich von Stroheim vieläpä oli ohjannut.

Auringonlaskun katu oli tietenkin ilmestyessään menestys, vaikka se sai osakseen myös vaivaantunutta kritiikkiä. Hämmennys näkyi myös akatemiapalkintoja jaettaessa, eikä pystejä tullut kuin kolme: käsikirjoituksesta, musiikista ja lavastuksesta. Muitakin palkintoja elokuva olisi toki ansainnut. Akatemiapalkinto olisi kuulunut eritoten Gloria Swansonille, mutta onneksi hänet palkittiin toisissa gaaloissa. Swansonin palkintokaappiin päätyivät niin Golden Globe kuin suomalainen Jussi-patsaskin! Ylipäätään Auringonlaskun katu on saanut monien muiden elokuvien tapaan kunnollista ylistystä osakseen vasta vuosikymmenten kuluessa. Time-lehden kriitikko kuvasi osuvasti elokuvan näyttävän Hollywoodista sekä sen parhaan että pahimman puolen. Sitähän Hollywood on – yhtäältä toiveet täyttävä unelmatehdas, mutta myös mekaaninen ja julma haaveiden murskaaja.

Pisteytys:
10/10

lauantai 21. tammikuuta 2017

In a Lonely Place - Hermot pinnalla

Ohjannut Nicholas Ray
USA 1950, 94 min.
Draama, Mysteeri
Pääosissa: Humphrey Bogart, Gloria Grahame, Frank Lovejoy

You get to a lonely place in the road, and you begin to squeeze...
Dixon Steele (Bogart) ei ole mikään herrasmies, mutta hän vetää silti puoleensa runsaasti ihailijoita. Steele on nimittäin nerokas käsikirjoittaja, ja nerojen tapaan omalaatuinen persoona. Lyhytpinnainen Steele joutuu ärhäkkyytensä ja onnettoman yhteensattuman vuoksi syytetyksi murhasta, jota hän ei sanojensa mukaan kuitenkaan tehnyt. Steele saa alibin naapuriltaan Laurel Graylta (Grahame), jonka kanssa hän aloittaa kiihkeän ja nopeasti etenevän lemmensuhteen. Mutta onko Grayn usko Steelen syyttömyyteen vankkumaton?

Samannimiseen romaaniin (1947) pohjautuvan elokuvan tarina on erinomainen ja synkässä kyynisyydessään se osuu vielä hyvin kuvaamaan sodanjälkeisen ajan tunnelmia. Humphrey Bogart on lähes puistattavan vakuuttava väkivaltaisena hermoilijana, joka tulee parhaiten toimeen ollessaan yksin. Sama erakkomaisuus ja pieni ärhäkkyyskin liitettiin myös Bogartiin itseensä. Kenties omakohtaisuus oli yksi syy sille, että Bogart kiinnostui elokuvasta suuresti. Tuottajakin löytyi Bogartin omasta ja varsin tuoreesta tuotantoyhtiöstä. Humphrey Bogart ei ole kuitenkaan elokuvan ainoa tähti: vastanäyttelijä Gloria Grahamen vähäeleinen tulkinta piirtyy mieleen jokaista eleganttia kulmakarvankohotusta myöten. Kiinnostavan sävynsä elokuvalle antaa Grahamen ja ohjaaja Nicholas Rayn avioliitto, joka kuvausten aikaan oli jo ajautunut kriisiin. Liitto päättyi skandaaliin paria vuotta myöhemmin.

Hermot pinnalla asettuu film noir -genreen, vaikka siinä ei lajityypin tavanomaisen kaavan mukaan erityisemmin seurata rikoksen ratkomista. Pikemminkin elokuva pureutuu Steelen masentuneeseen mielenmaisemaan syytösten keskellä. Oma koukkunsa on myös saada aina protagonistia puolustava katsoja epäileväiseksi: ehkäpä Steele onkin murhaaja? Eikä käy kiistäminen, etteivätkö todisteet voisi viitata siihen suuntaan. Loppukaan ei tarjoa kunnollisia vastauksia, vaan jättää sekä päähenkilön että katsojan tyhjin käsin. Miltei ärsyttävän avoin ja yllättävä loppuratkaisu improvisoitiin elokuvaan viime hetkellä. Ratkaisu istuu kuitenkin elokuvan toivottoman välinpitämättömään tunnelmaan. Dixon Steele on niin elämän murjoma mies, että pelissä voi aivan hyvin olla kaikki ja ei mitään.

Pisteytys:
8/10

perjantai 20. tammikuuta 2017

Rio Grande

Ohjannut John Ford
USA 1950, 105 min.
Lännenelokuva, Romantiikka
Pääosissa: John Wayne, Maureen O'Hara, Claude Jarman Jr., Ben Johnson

Put out of your mind any romantic ideas that it's a way of glory!

Everstiluutnantti Kirby Yorke (Wayne) on ratsastanut sotakomennuksesta toiseen, eikä ole nähnyt vaimoaan tai poikaansa viiteentoista vuoteen. Niinpä Yorke saa kokea yllätyksen, kun uusien palvelukseen astuvien nuorukaisten joukossa on hänen alaikäinen poikansa Jeff (Jarman). Pian myös vaimo Kathleen (O'Hara) saapuu keskelle Rio Grande -joen kupeessa vellovia intiaanikahinoita houkutellakseen poikansa takaisin kotiin.

Kirby Yorken (tai muissa elokuvissa Yorkin) tarinaa kerrottiin jo elokuvissa Apassilinnake (1948) ja Keltainen nauha (1949), joiden kanssa Rio Grande muodostaa John Fordin niin kutsutun ratsuväkitrilogian. Jo seuraavan elokuva-aiheen pariin haikaillut Ford ei ollut kovin innokas ohjaamaan kolmatta filmiä samasta teemasta, mutta studio sai ohjaajan pään käännettyä. Hyvä niin, sillä Rio Grandea on pidetty trilogian parhaana osana. Sarjan kaksi muuta filmiä eivät ole päässeet 1001-listalle, eivätkä ne muutoinkaan lukeudu Fordin nimekkäimpien filmien joukkoon. Eipä ole tullut katsottua noita kahta muuta osaa, mutta eipä se Rio Grandea katsoessa liiemmin vaivannut. Päätösosa toimii mainiosti itsenäisenä teoksenaankin.

Utahin uljaat maisemat, ratsuväen torventörähdykset ja tunnelmalliset musiikkinumerot tekevät Rio Grandesta mieluisan elämysmatkan sinne kaukaiseen ja hyvin kuvitteelliseen villiin länteen. Miehuullisuusteemaa sivuavassa tarinassa naureskellaan poikamaisille kujeille, mutta lopulta kypsä aikuisuus ja velvollisuudentunto voittavat. Kirby Yorken lämmitellessä perhesuhteitaan, intiaanitaistelut jäävät sivuosaan eikä sodinnan syytä edes taustoiteta mitenkään - kunhan nyt joku pahisryhmittymä on saatu paukuttelemaan naisia pyörryksiin. Elokuvassa nähdään siis toki ripaus toimintaa ja myös varsin huimapäisiä rodeotemppuja. Hieman välityöltä tuntuva Rio Grande ei kenties ole Fordin ykkösteoksia, mutta komea elokuva yhtä kaikki.

Pisteytys:
7/10

torstai 12. tammikuuta 2017

Rashômon - paholaisen temppeli

Ohjannut Akira Kurosawa
Japani 1950, 88 min.
Rikos, Draama, Mysteeri
Pääosissa: Toshirô Mifune, Machiko Kyô, Masayki Mori, Takashi Shimura

One of you must die.
Kolme miestä pitää sadetta hylätyssä pyhäkössä ja kertaa kauheaa tapahtumaa, joka vastikään sattui läheisessä metsässä. Pahamaineinen roisto (Mifune) raiskasi metsässä naisen (Kyô) ja tappoi tämän miehen (Mori). Tarinasta nähdään jokaisen osapuolen kertoma versio tapahtumien kulusta: ensin roiston, sitten vaimon ja kolmanneksi kuullaan kuollutta miestä. Lopulta selviää, että tapahtumalla oli myös silminnäkijä (Shimura), joka ei kuitenkaan haluaisi kertoa näkemäänsä.

Takautumia on käytetty kerronnan keinona lukemattomissa elokuvissa, mutta Rashômonin tarinan muoto oli ilmestyessään ainutlaatuinen. Tarkasti hiottu kerronta syventää henkilöitä kiehtovasti. Jokainen tietenkin kertoo tarinaansa siten, että kuulijat näkisivät hänet parhaassa mahdollisessa valossa. Ketä onkaan uskominen? Omalaatuisen kerrontatapansa vuoksi elokuvan päänäyttelijät esittävät itse asiassa neljä erilaista roolia. Suoritukset ovat ilmiömäisiä, erityisesti Toshirô Mifunen fyysinen ilmaisuvoima on vertaansa vailla.

Intensiivinen ja fyysisyydessään lähes vimmainen elokuva oli ilmestyessään suurmenestys. Se nosti Akira Kurosawan maailmankartalle, ja filmi palkittiin myös vuonna 1952 erikois-Oscarilla. Akira Kurosawan (1910–1998) ura on huomattavan pitkä ja laaja - kolmisenkymmentä ohjausta ja yli tuplaten käsikirjoituksia - vaikka suuri yleisö muistanee hänet lähinnä Seitsemästä samuraista (1954). Myönnettäköön, etten itsekään ollut nähnyt Kurosawalta mitään muuta, mutta jo samuraiden perusteella hänet voi julistaa yhdeksi kaikkien aikojen merkittävimmistä elokuvantekijöistä. Upea Rashômon vahvisti käsitystäni Kurosawan mestarillisuudesta. Tutustumiskurssi Kurosawa 101 saa myös jatkoa, sillä 1001-listalla on Rashômonin jälkeen luvassa vielä viisi Kurosawan ohjausta.

Pisteytys:
10/10

tiistai 3. tammikuuta 2017

Joulukuun elokuvat 2016

Miracle on the 34th Street - Susanin kääntymys
Ohjannut George Seaton
USA 1947, 96 min.
Draama, Komedia
Pääosissa: Edmund Gwenn, John Payne, Natalie Wood, Maureen O'Hara



Kris Kringle alias Joulupukki (Gwenn) joutuu oikeuteen todistelemaan olemassaoloaan. Kolmen Oscarin jouluklassikko lämmittää mieltä, mutta kuvastaa myös jopa hieman kolkosti yhdysvaltalaista kaupallisuutta. Vastinpari on mielenkiintoinen, mutta lempeys ja rakkaus elävät kuitenkin kiehtovassa sopusoinnussa tavaratalojen rahanahneuden kanssa. Elokuva nimettiin Suomessa alunperin hieman hassusti Susanin kääntymykseksi, mutta viime vuosina filmiä on ryhdytty esittämään televisiossa myös suoralla käännöksellä Ihme 34. kadulla.

Pisteytys: 8/10

Big Game
Ohjannut Jalmari Helander
Suomi, Iso-Britannia, Saksa 2014, 110 min.
Toiminta, Seikkailu
Pääosissa: Onni Tommila, Samuel L. Jackson, Ray Stevenson



Suuressa suomalaisessa toimintaelokuvassa Yhdysvaltain presidentin Alan Mooren (Jackson) kone tippuu taivaalta. Herra Moore joutuu yksin yllättävän jylhään suomalaiseen erämaahan, mutta onneksi apua on lähellä. Miehuuskoettaan suorittava Oskari (Tommila) sattuu paikalle ja kaksikko lyöttäytyy yhteen. Elokuvan mahtipontisuus ei istu tarinaan, mutta toisaalta juuri tämä epäsuhta kuvastaa kertomuksen ydintä: päähenkilöillä on kerta kaikkiaan liian suuret saappaat täytettävinään. Big Gamessa on aimo annos itseironiaa ja genrellä leikittelyä, niinpä se kyllä viihdyttää ainakin yhden katselukerran ajan.

Pisteytys: 6/10

P.S. I Love You - P.S. Rakastan sinua
Ohjannut Richard LaGravenese
USA 2007, 126 min.
Romantiikka, Draama
Pääosissa: Hilary Swank, Gerard Butler, Lisa Kurdow, Kathy Bates




P.S. Rakastan sinua kertoo vastikään leskeksi jääneestä Hollysta (Swank), joka saa ilahduttavia kirjeitä edesmenneeltä puolisoltaan (Butler). Elokuva on tavanomaista 2000-luvun nyyhkyhömppää ryyditettynä teennäisen ylikorostetulla huumorilla, mutta siitä huolimatta se on genressään ihan katsottava tapaus. Ainakin Hilary Swank tekee niin hyvää työtä kuin vain tällaisen elokuvan puitteissa on mahdollista. P.S. Rakastan sinua perustuu Cecilia Ahernin samannimiseen romaaniin (2004), joka bestsellerinä on todennäköisesti filmiversiotaan parempi.

Pisteytys: 5/10