The Devil Wears Prada - Paholainen pukeutuu Pradaan (2006)

Ohjannut David Frankel

USA & Ranska 2006, 109 min.  

Komedia, Draama 

Pääosissa: Anne Hathaway, Meryl Streep, Emily Blunt 

 

A million girls would kill for this job.

 

Nuori toimittajanalku Andy (Hathaway) palkataan assistentiksi kuuluisan muotilehti Runwayn toimitukseen. Andy tosin ei tiedä muodista mitään ja tehtävät karsean Miranda-mogulin (Streep) alaisuudessa tekisivät kenet tahansa kaistapäiseksi. Andy päättää silti sinnitellä uranousun toivossa. Ainakin hän oppii matkalla yhtä sun toista muotimaailman erikoisuuksista ja itsestään.

Paholainen pukeutuu Pradaan perustuu Lauren Weisbergerin samannimiseen menestysromaaniin (2003). Elokuva alkaa sähäkkänä uratarinana ja lupailee mojovaa katharista, jossa muotimaailman itsekeskeiset pomot saavat nenilleen ja koko alallekin ehkä vähän nauretaan. Sellaista kuviota ei kuitenkaan ole odotettavissa, sillä Mirandan maailma toimii omilla ehdoillaan. Koko muotiseikkailu jää Andylle pelkäksi karmeaksi anekdootiksi uran varrella. Vai jääkö? Siitä taidetaan kertoa elokuvan jatko-osassa, joka saa ensi-iltansa keväällä 2026.

Aikansa hittielokuvan käsittelytapa tuntuu jo nykypäivänä auttamattoman väljähtyneeltä. Naisen kehoon ja toimijuuteen kohdistuvista ihanteista voi tehdä huumoria, mutta tässä elokuvassa vitsailu ei ole rakenteita kyseenalaistavaa. On vain vähän hassu juttu, että Andy on muotimaailmassa lihava ja tyylitön, eikä hänen oikeaoppisesti kuulu murjottaa saamastaan palautteista ─ vaan laihduttaa ja hankkia paremmat vaatteet. Juoni on valju ja vanhentunut, mutta on elokuvassa toki hyvääkin. Meryl Streep tekee tutun laadukasta roolityötä ja sai osastaan jälleen yhden Oscar-ehdokkuuden.

Pisteytys: 4/10

The Bridges of Madison County - Hiljaiset sillat (1995)

Ohjannut Clint Eastwood 

USA 1995, 135 min.

Romantiikka, Draama

Pääosissa: Meryl Streep, Clint Eastwood, Annie Corley, Victor Slezak 

 

This kind of certainty comes but just once in a lifetime.

Kotirouva Francesca Johnson (Streep) valmistautuu viettämään yksinäisiä hellepäiviä, sillä hänen perheensä lähtee muutaman päivän matkalle. Äidin ja vaimon vapaapäivät saavat odottamattoman käänteen, sillä Francesca salamarakastuu paikkakunnalla vierailevaan valokuvaajaan, Robert Kincaidiin (Eastwood). Huumaavat päivät päättyvät liian nopeasti, mutta rakkaus ei unohdu. Vuosikymmeniä myöhemmin Francescan lapset Carolyn (Corley) ja Michael (Slezak) saavat lopulta kuulla äitinsä salaisesta rakkaudesta ja toteuttaa hänen viimeisen toiveensa.

Hiljaiset sillat on haikea ja realistinen draamaromanssi. Vaikka Francescan ja Robertin rakkaustarina on syvyydessään satumainen ja elämää sijoilleen nyrjäyttävä, kerronnassa pysyy tolkku ja uskottavuus. Surumielisyys voisi langeta turhaan sentimentaalisuuteen, mutta siltä onneksi vältytään. Nopeasti syvenevässä romanssissa on sopivassa suhteessa rakastumisen ihmeellisyyttä ja arjen realiteetteja. Francescan lapsia seuraava kehyskertomus katkaisee ajoittain pääparin välisen taian, mutta toisaalta juonilinja täydentää tarinaa taitavasti.

Maltillista sydämenläpätystä aiheuttava Hiljaiset sillat perustuu Robert James Wallerin samannimiseen bestseller-romaaniin (1992). Alkuperäisteoksen hittipotentiaali täyttyi elokuvassakin, joka oli lippuluukuilla sangen suosittu. Kriitikot kehuivat, mutta ainoa Oscar-ehdokkuus tuli Meryl Streepille. Ehdokkuus oli tuolloin jo rutiininomaisesti Streepin kymmenes. Roolisuorituksessa on näyttelijän taattuja elkeitä ja Clint Eastwood asettuu taitavasti elämäänsä pohtivan Francescan pariksi. Pätevästi rakennettu, rauhallinen romanssi rakkaudenkaipuisille.

Pisteytys: 8/10

Adaptation. ─ Adaptation. Minun versioni (2002)

Ohjannut Spike Jonze

USA 2002, 115 min.

Komedia, Draama

Pääosissa: Nicholas Cage, Meryl Streep, Chris Cooper

 

Do I have an original thought in my head?

Spike Jonze ja Charlie Kaufman jatkavat Being John Malcovichin (1999) eriskummallista tunnelmaa draamakomediassa Adaptation. Minun versioni, joka on Malcovichiin kietoutuva meta-parodia. Elokuvassa seurataan käsikirjoittaja Charlie Kaufmania (Cage), jolla on suuria vaikeuksia kääntää menestyskirjailija Susan Orleansin (Streep) romaani elokuvaksi. Hermostuneen Charlien itsetuntoa romuttaa kaksosveli Donald (Cage), joka päättää ryhtyä käsikirjoittajaksi täysin pystymetsästä.

Adaptationin huumori toimii makeimmin, jos on ehtinyt ennalta nähdä Malcovichin. Elokuva ei ole varsinainen jatko-osa, vaikka kietoutuukin filmin tekoaikaan. Huumorikin on samankaltaista, yllättävää ja täysin järjetöntä, joskaan ei aivan yhtä oudoksi fantasiaksi vyöryvää sekoilua. Luovan työn kriisejä, mielikuvituksen tyrehtymistä ja ylipäätään taiteen tekemistä käsitellään silti varsin hilpeällä ja samaistuttavalla tavalla. Ja kuka päättää, millainen teos menestyy?

 

Metailun lisäksi tarina kertoo nimensä mukaisesti sopeutumisesta omiin nahkoihinsa. Charlien hahmo peilaa itseään jatkuvasti veljeensä, joka on rohkeampi ja luottaa omiin kykyihinsä täysin. Nicholas Cage sopii tuplarooliin oivasti, samaten Meryl Streep tekee tutun varmaotteisen roolin mysteeriin uppoutuvana kirjailijana. Oikea Susan Orleans tiettävästi mieltyi Streepin tulkintaan itsestään ja romaanistaan. Useissa palkintogaaloissa näyttävästi edustanut Adaptation keräsi kehuja, mutta se ei aivan vedä vertoja Being John Malcovichin nokkeluudelle. Elokuva on silti varsin mainio ja katsomisen arvoinen eritoten kirjoittamista työkseen tekeville, minä ainakin löysin samaistumispintaa. 1001-listalta Adaptation tosin on poistettu sangen rivakasti jo vuonna 2004.

Pisteytys: 8/10

16. luukku: 40 vuotta sitten (Sofien valinta, 1982)

Don't talk about marriage and children.

 

Vuoden 1982 suurin megahitti oli E.T. (1982), jonka valtavien lipputulojen kannoilla ei ollut kirittäjiä. Hyvin menestyivät myös Gandhi (1982) sekä Tootsie (1982), jotka keräsivät katsojien lisäksi ison liudan Oscar-ehdokkuuksia: varsinkin Gandhi huolehti lopulta palkintopöydän putsaamisesta.

Omina mieliflmeinäni vuoden tarjonnasta nostan mieluusti esille ihanan ällöttävän The Thingin (1982), scifin ja film noirin upean yhdistelmän Blade Runnerin (1982) sekä syvälle sieluun juurtuvan Koyaanisqatsin (1982). Unohtaa ei sovi lapsuuskuvaelma Fanny ja Alexanderia (1982), sillä se on parhaimmillaan juuri nyt joulusesongissa katsottuna. Päivän filmi ei taida aivan yltää lempparilistalleni, mutta suurten tragedioiden ystäville teoksen dramatiikka voi olla omiaan.

 

 

Sophie's Choice - Sofien valinta
Ohjannut Alan J. Pakula

USA 1982, 150 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Meryl Streep, Peter MacNicol, Kevin Kline

 

 

 

 

Nuori kirjailija Stingo (MacNicol) muuttaa Brooklyniin kirjoittamaan uutta romaaniaan. Eletään 1940-luvun loppua ja sodanjälkeinen helpotus ja toiveikkuus väreilevät ilmassa, mutta menneisyyden raskaat taakat eivät jätä ketään rauhaan. Stingo ystävystyy tuota pikaa naapurissaan asuvaan lemmenpariin, Nathaniin (Kline) ja puolalaispakolaiseen Sophieen (Streep). Rajun ailahtelevaisen rakkaustarinan takaa paljastuu synkkiä salaisuuksia sotavuosilta ja saksalaisten keskitysleireiltä.

Sofien valinta perustuu William Styronin samannimiseen romaaniin (1979). En tunne alkuperäisteosta, mutta ainakin elokuvassa tarinan kaikki dramaattinen potentiaali on venytetty äärimmilleen. Sophien vaikeasta valinnasta ja naisparan surkeasta menneisyydestä voisi kertoa hienovaraisemminkin, jolloin tarinakin koskettaisi enemmän. Väkinäiseksi yltyvä kyyneltenkalastus on lopulta piinallista seurattavaa, mutta ei suinkaan Sophien hirvittävän kohtalon vuoksi.

Vaikka Sofien valinta on vuosien varrella saanut osakseen nuivaakin kritiikkiä, aikalaislehdistössä traaginen tarina kirvoitti viljalti kehuja. Elokuva oli muutenkin näyttävästi esillä vuotensa palkintosesongissa, ja Meryl Streep palkittiin sinänsä ihailtavan antaumuksellisesta roolisuorituksestaan Oscarilla. Myös Kevin Kline onnistuu räiskyvässä roolissaan. Pätevät näyttelijät eivät silti yksin onnistu kannattelemaan muutoin ontuvaa tarinaa.

Pisteytys: 5/10

Out of Africa - Minun Afrikkani (1985)

Ohjannut Sydney Pollack

USA & Iso-Britannia 1985, 161 min.

Draama, Romantiikka, Biografia

Pääosissa: Meryl Streep, Robert Redford, Klaus Maria Brandauer

 

I'll mate for life. One day at a time.

 

Kirjailija Karen Blixenin (1885─1962) omaelämäkerrallisiin kertomuksiin pohjautuva Minun Afrikkani vie 1910-luvun Keniaan. Järkiavioliiton solminut Blixen asettuu paronimiehensä Brorin (Brandauer) tiluksille, jossa pariskunta ryhtyy viljelemään kahvia. Romanssittoman avioliiton vastapainoksi Karen rakastuu maahan, sen ihmisiin ja metsästäjään nimeltä Denys (Redford).

 

Vauraan eurooppalaisen asettuminen siirtomaahan on pyritty kuvaamaan kolonialismia romantisoimatta, mutta kannanotto jää haaleaksi. Karen Blixeniä on sittemmin kritisoitu kolonialistisesta maailmankuvastaan, joka aikansa ajattelumaailmassa toki ei ollut mikään poikkeus. Blixenin teokset eivät anna todenmukaista kuvaa Keniasta, saati sitten monimuotoisesta Afrikasta, vaan ovat osaltaan edesauttaneet vääristynyttä tapaa, jolla koko manner muualla maailmassa ymmärretään. Elokuvassa sentään kysytään varovaisesti, voiko maata ja ihmisiä omistaa, mutta pohdinta jää ilmaan. Hankalan kysymyksen ohi nousee Karenin ja Denysin romanssi, vaikka sekin on hieman laimeasti kuvattu. Denys jää jäyheydessään liiankin kaukaiseksi hahmoksi, mutta Karen on sentään kiinnostavampi pääasiassa Meryl Streepin tunteikkaan roolisuorituksen ansiosta.

Minun Afrikkani ei sentään jättänyt aikalaisyleisöjä kylmäksi, vaan nousi yhdeksi vuoden 1985 tuottoisimmista elokuvista. Teos sai peräti 10 Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti hulppeat seitsemän kappaletta (mm. paras elokuva, ohjaus). On elokuvassa toki paljon hyvääkin, kuten valtavan kauniit maisemakuvat ja pittoreskit lavasteet ─ mutta ovatko ne sittenkin sitä valloitetun siirtomaan romantisoivaa kuvausta? "Afrikka" tuntuu olevan vain kulissi valkoisen, vauraan naisen kasvutarinalle tai epäkonventionaaliselle romanssille "villin" miljöön keskellä. Juonenkuljetus toimii sinällään ihan hyvin, vaikka elokuva onkin hieman ylipitkä. Piinaava ongelma on silti kriittisen katseen vähäisyys, minkä vuoksi elokuva ei oikein ole kestänyt aikaa.

Pisteytys: 5/10

Kramer vs. Kramer - Kramer vastaan Kramer (1979)

Ohjannut Robert Benton
USA 1979, 105 min.
Draama
Pääosissa: Dustin Hoffman, Justin Henry, Meryl Streep, Jane Alexander

You can't get rid of me that easy.

Masentunut kotiäiti Joanna Kramer (Streep) pakkaa laukkunsa ja jättää lapsensa (Henry) miehensä Tedin (Hoffman) vastuulle. Työnarkomaani-Ted on tuoreena vastuuvanhempana pulassa, mutta hiljalleen rutiinit löytyvät ja käy ilmi, että toimiston ulkopuolellakin on elämää. Kun uusi arki on asettunut uomiinsa, ryhtyy Joanna vaatimaan lapsensa huoltajuutta itselleen. Eroprosessi äityy rumaksi, mutta katkera kalkki on nieltävä: romanssin loppu ei ole vain kahden ihmisen asia.

Ilmestymisvuotensa ykköshitiksi kohonnut Kramer vastaan Kramer voitti kunnioitettavat viisi Oscaria (mm. paras elokuva). Hahmovetoinen draama on ennen kaikkea taitavien näyttelijöiden elokuva: varsinkin Dustin Hoffman ja Meryl Streep kiistämättä ansaitsivat palkintonsa, mutta ennätyksellisen nuorella iällä ehdokkaaksi nousseelle Justin Henryllekin olisi kernaasti suonut voiton. Hoffman ja Henry muodostavat sympaattisen parivaljakon: kummankin hahmo on voimattomana ajautunut uuteen, pelottavaan tilanteeseen, josta ei auta kuin selvitä yhdessä.

Kramer vastaan Kramer käsittelee yhtäältä lapsen ajelehtimista eroprosessin myräkässä, mutta myös vanhempiin liitettyjä rooliodotuksia ja yksinhuoltajuuden paineita. Sävy on jopa hieman alleviivaava: selväksi tulee, että isäkin on vanhempi ja lapsen etu on aina asetettava etusijalle. Korostaminen tosin ei haittaa eikä sanomaa varmaan edes voi korostaa tarpeeksi, sillä vanhat asenteet ovat juurtuneet syvälle. Tasa-arvoon on edelleenkin matkaa kuljettavana. Koskettava ja rehellinen draamaelokuva kaiken kaikkiaan.

Pisteytys:

8/10

Manhattan (1979)

Ohjannut Woody Allen
USA 1979, 96 min.
Komedia, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Woody Allen, Diane Keaton, Michael Murphy, Mariel Hemingway, Meryl Streep

Why is life worth living? It's a very good question.

Rosoisten unelmien paratiisissa New Yorkissa elää keski-ikäinen Isaac (Allen), kahdesti eronnut tv-käsikirjoittaja, joka ei saa tyydytystä työstään saati parisuhteestaan. Isaac heilastelee alaikäisen Tracyn (Hemingway) kanssa, mutta kohdattuaan ystävänsä Yalen (Murphy) salarakkaan Maryn (Keaton), maailma näyttää jälleen ruusunpunaiselta ja kotikaupunki paljastaa kauniit kasvonsa.

Woody Allenin menestysfilmissä urbaani kaupunkimaisema tarjoilee parastaan. Kauniisti kuvattu Manhattan on hellä rakkauskirje New Yorkille. Juonellisesti elokuva käsittelee samankaltaisia ideoita kuin Allenin edellismenestys Annie Hall (1977), sillä tässäkin teoksessa on läsnä elementtejä Allenin sukupolven tai ikäluokan parisuhdekäsityksistä. Kuitenkin Manhattan keskittyy pikemminkin käsittelemään unelmia ja sydämensä äänen kuuntelua.

Mainiosti menestynyt Manhattan on yhä yksi Allenin arvostetuimmista teoksista, ja aivan syystäkin. Tarina on hauska ja polveileva, mutta punainen lanka säilyy, vaikka kertomus aaltoileekin. New Yorkin karua kauneutta ei voine ylistää tarpeeksi, sillä Manhattan saa jopa muovipussitkin tanssimaan romanttista valssiaan. Nykypäivänä Allenin hahmon Isaacin suhde itseään henkisesti kypsempään teinityttöön tuntuu kyllä jokseenkin vaivaannuttavalta, liekö se ollut sitä vielä aikanaan?

Pisteytys:
8/10

The Deer Hunter - Kauriinmetsästäjä (1978)

Ohjannut Michael Cimino
USA 1978, 184 min.
Sota, Draama
Pääosissa: Robert De Niro, John Savage, Christopher Walken, John Cazale, Meryl Streep

We gotta play with more bullets.

Pennsylvanialaisessa tehdaskaupungissa kolme ystävystä valmistautuu lähtemään Vietnamin sotaan. Ennen lähtöä paketoidaan viimeinen työpäivä, juhlitaan yhden toverin häitä railakkaasti ja käydään vielä viimeisen kerran metsästysreissulla. Sotaan lähdetään soitellen, mutta realiteetit ymmärtäen ─ silti totuus on karmeampi kuin kukaan asesankari osasi kuvitellakaan. Sotatraumat jättävät syvät haavat jokaiseen mieheen, eikä kaiholla taakse jätetty koti enää houkuttelekaan puoleensa, ja perheenjäsenten kohtaaminen pelottaa. Turha sotaretki on tappanut unelmat.

Vietnamin sodan jälkipyykkinä syntynyt elokuva käsittelee kiinnostavasti yhteiskunnassa tapahtunutta muutosta. On aika ennen sotaa, ja on aika sodan jälkeen. Tämä toki on yleispätevä totuus, joka koskee kaikkia sotia ja kriisejä. Tässä tapauksessa Vietnamista tulee vedenjakaja kahden erilaisen todellisuuden välillä: Kauriinmetsästäjä jakautuu temaattisesti kolmeen osioon, joista keskimmäinen on kaiken muuttava sota. Sodanjälkeinen rauhaan palaamisen kriisi näkyy kiinnostavasti yhdysvaltalaisissa elokuvissa 1970-luvun lopulla, vaikka Vietnamista vetäydyttiin jo vuosikymmenen alussa. Sotareissu oli niin järjetön, ettei ole ihmekään, miten hitaasti haavat umpeutuivat. Jos ne nyt ovat vieläkään täysin parantuneet.

Kauriinmetsästäjä herätti ilmestyttyään paljon keskustelua ja arvatenkin vetosi tunteisiin. Elokuvan väkivaltaa kritisoitiin, mutta pääasiassa vastaanotto oli myötämielinen: kotimaassaan teos oli vuoden katsotuimpien elokuvien joukossa ja se palkittiin viidellä Oscarilla (mm. paras elokuva). Sivumennen mainittakoon, että akatemiajuhlien tähtenä sittemmin kunnostautunut Meryl Streep sai ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa hienosta roolistaan kotirintaman naisena. Henkilöhahmot ja hyvät roolisuoritukset ovat muutenkin teoksessa vahvoilla, sillä Kauriinmetsästäjä keskittyy nimenomaan yksilöiden sotakokemuksiin ja tarkastelee myös sitä, miten sota vaikuttaa yhteisöön. Sotakuvaus ei ehkä ole täyttä realismia, mutta traumatisoituneelle yhteisölle symbolinen arvo on merkittävämpi.

Pisteytys:

9/10